keskiviikko 27. helmikuuta 2019
Safe and sound
Näin se menee. Olen unohtanut terapeuttisen päiväkirjani olemassaolon. Pystyn keskittymään normaaleihin asioihin, kuten normaali ihminen. Haluan huutaa ääneen, että olen tullut itsekseni! Vihdoinkin osaan elää! Leivoimme eilen mustikkapiirakkaa. Olen innostunut uusista hyvistä netflix-sarjoista. Saan mielihyvää joogatreeneistä ja lenkeistä. Aurinko tuntuu ihmeelliseltä. Kevät on joskus ollut minulle vaikeaa aikaa. Monena vuonna. Mutta nyt se kutkuttaa vatsanpohjaani ja saa odottamaan innolla kesää. Edelliskesä oli elämäni paras. Minulla oli niin valtavan hauskaa aina sen välissä kun en ollut ahdistunut. Edelliskesänä olin vain yksin ystävieni kanssa ja toivuin. Opin olemaan tarvitsematta mitään. Ja nyt ajelen apupyörillä tässä uudessa elämässäni. Olen saanut rinnalleni miehen, jonka kanssa viestitellään hassuja juttuja joka päivä. Minulla on tämä upea mies, jolle en enää jännitä ehdotella yhteistä tekemistä. Me vietetään joka viikkoa pari päivää ja yötä yhdessä. Käymme ravintoiloissa, kahviloissa, tapahtumissa ja kotona. Luemme toisillemme runoja ääneen. Silitämme toisiamme sängyssä. Pidämme toisamme käsistä kiinni istuessamme ratikassa. Me lähdetään pian taas ulkomaille. Me harrastetaan yhdessä. Ja istutaan joskus puhumassa kahdestaan monta tuntia. Tästä tulee vielä jotain. Menen ehkä naimisiin tämän miehen kanssa. Ja minulla on ystäviä. Jere lähetti eilen viestin, että olisi kiva hengailla taas vaikka viikonloppuna, koska nyt ei olla nähty. Olen ollut Simon ja Elinan ja muiden ystävieni kanssa. Aina silloin kun en ole ollut ihanan Santin kanssa viettämässä vapaa-aikaa. Perhettä ehdin nähdä arkena. Puhkun hyvää energiaa. Ehkä haluan vaihtaa työpaikkaa saadakseni uusia haasteita. Ehkä haluan vain matkustella. Ehkä haluan muuttaa ulkomaille. Kaikki tuntuu ihanalta ja mahdolliselta. Fibromyalgiani oireilee kyllä. Raajoja särkee. En saa takkia ylleni. Mutta silti teen kotijumppatunnin, enkä malta odottaa kesää, jolloin olen elämäni kunnossa. Vatsalihakset näkyvät jo. Tämä on uusi elämäni. Se huokuu ulos jokaisesta aukeamastami. BLING. Santi lähettää viestin, että hänellä on nuha. Manflu! Vastaan, että voin tuoda hänelle kanakeittoa kotiin, jos emme nyt menekään siihen italialaiseen ravintolaan, jota olimme eilen yhdessä katselleet. Minusta alkaa tuntua vahvasti siltä, että minulla on poikaystävä. Ja samaan aikaan haluaisin matkustella ystävieni kanssa. Ja juhlia. Ja keskittyä urheiluun. Se tuntuu oikealta. Juuri tältä minusta pitää tuntua. Että minulla on paljon kaikkea. Onnellisuuteni on minun käsissäni. Ehkä palaan takaisin jos jotain tapahtuu. Jos ahdistus iskee ja tarvitsen taas terapiaa. Mutta nyt elän. Ja ehkä keskitän kirjoittamiseni siihen kirjaan, joka minulla on mielessäni, hah!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)