Ei vanhaa suolaa

Vahingossa olenkin ollut tavallista enemmän kesätunnelmissa ja lähtenyt keskiviikkona moikkaamaan Simoa ulos puistoon. Haluan vahvistaa näitä oikeita ystävyyksiä myös sen pelkän viikonlopun viihteen ulkopuolelle ja olenkin hyvin kiitollinen siitä, että vietämme hauskan illan niitä näitä höpötellen ja kippurassa naureskellen keskellä arkea. Ja muutamaa muutakin kaveria samalla moikaten. Kesällä on vähän lupa nauttia vapaailloista vapautuneemmin. Ja vähän niinkuin korvaukseksi tympeästä tiistaistani korvaan sen kivalla keskiviikolla. Ja kun omassa illassani on jotain tuollaista tekemistä, niin en ollenkaan muista ajatella Javieria. Mutta tänään torstaina muistan. Vuorotellen taas pallottelen fiiliksiäni siitä, että minun pitäisi ottaa ihan rauhallisesti ja antaa Javierin ikävöidä minua sitten kun ehtii. Siihen, että minun on vaadittava pian selvyys tilanteellemme, jotta pääsen jatkamaan rauhassa muuta elämääni, koska selvästi odottelen liikaa Javieria ja annan sen vaikuttaa itseeni. Mutta en halua enempää jankuttaa näitä samoja asioita. Jos en valaistu ja kasvata kärsivällisyysvarantojani, niin enköhän viimeistään huomenna päädy ottamaan häneen yhteyttä ja suoraan ehdottamaan tapaamista viikonlopulle, koska se on se mitä oikeasti haluaisin. Ihan sama vaikka olen liian aloitteellinen ja innokas. Koska jatkuvastihan meitä kehotetaan olemaan omia itsejämme. Ja jos satun olemaan innokas ja malttamaton niin sitten olen. Ja jos haluankin vain odotella ja keskittyä muuhun hauskanpitoon niin sitten teen niin. Olen nimittäin valmiiksi jo intoilemassa viikonlopusta muutenkin. Luvassa on kaunista säätä. Klubilla olisi loistavaa musiikkia ja meininkiä tarjolla. Pelkästään ulkona auringossa oleminen ystävien kanssa hymyilyttää minua henkisesti. Ihan takuulla keksin jotain kivaa tekemistä ja pidän mieleni menestyksekkäästi muualla, jos Javier ei suo minulle seuraansa. Mutta jälkikäteen minua joka tapauksessa harmittaisi jos emme nyt tapaa. Hassua, miten pidän täysin epätodennäköisenä sitä, että hän ottaisi minuun yhteyttä. Hän on niin keskittynyt nyt johonkin muuhun. Mutta ajatteleekohan hän, että me nyt jotenkin tapailemme? Olihan hän kai aika mykkä silloinkin kun sain häneltä yöllä rakkauslinkkejä ja kutsuja luokseen tiheämmin. Oli miten oli. Jos haluan ehdottaa tapaamista ja hän torjuu minut, niin selviydyn siitä kyllä. Asetelma on ollut toisinkin päin. Vuoroin vieraissa.

No, katsotaan miltä huomenna tuntuu. Tänään tuntuu siltä, että viikko livahtaa nopeasti ohi sittenkin, vaikka vielä tiistaina se hidasteli. Yksi leppoisa välipäivä pikkulauantain ja viikonlopun välissä sopii minulle tähän torstaihin oikein hyvin. Olen jutellut myös Rickyn kanssa, joka tahtoisi kyllä viettää kanssani koko viikonlopun. Harmi, ettei nämä vetovoimat tunnu menevän ikinä yksiin. Tätä miettiessäni minusta tuntuu, että haluaisin, että kaikki olisi juuri niin helppoa. Että olisi itsestään selvää, että tietenkin halutaan nähdä heti kun voidaan. Ja mietin, että voitaisiinko me päästä sellaiseen tilaan Javierin kanssa? Mutta miten me oikein silloin vietettiin aina niitä kokonaisia viikonloppuja yhdessä? En muista. Mutta se on siis mahdollista. Tämä on vain tämä välivaihe, joka johtaa joko niihin yhteisiin viikonloppuihin. Tai sitten minulle ihan uuteen suuntaan. Eikä kumpikaan vaihtoehto tunnu mitenkään mahdottomalta. Uusi suunta tuntuu stressittömämmältä ja valoisalta. Mutta Javierilla on tunteitani takataskussaan. BLING. Joku vanha teiniaikainen eksä ehdottelee tapaamista, hahah.

500 (days of sinner)

Saan siis taas hetkeksi itseni tiistai-iltana ärsyyntyneeksi ja turhautuneeksi. Ja kieriskelemään kurjuudessa, kun en keksikään mitään kivaa tekemistä omaan arki-iltaani. Vaikka en jaksakaan soittaa kenellekään. Enkä jaksanut mennä tapaamaan Rickyä joka olisi ollut siitä maailman onnellisin. Ja olen siinä sivussa ollut katkera, kun Javierilla on niin hauskaa tekemistä, eikä minua ole kutsuttu. Olisikohan se se, mikä minua oikeasti harmittaa? Että koen jääväni osattomaksi jostain normaalista ja kivasta, koska Javier on niin hankala. Ja siitä minulle taas tulee vahvemmin se tunne, ettei hän oikeasti pidä minusta. Vaikka hän pitää. Olen vain hetkeksi menettänyt otteeni olla kärsivällinen ja cool. Ja vaikka minun piti ottaa tämä kiireellisyys suoremmin puheeksi hänen kanssaan seuraavassa keskustelussa, niin nyt ainoa mitä sanoin oli Don't get too busy, samalla kun olen toivottanut hänelle hauskoja hetkiä kaikenlaisissa menoissaan. Mutta onko kyse taaskaan todellisuudessa yhtään mistään näistä asioista? En usko. Ei ainakaan suuresti. Oikeasti kyse on siitä, että ensinnäkin on tiistai. Eli potentiaalinen kasvualusta pienelle ahdistukselle jo luonnostaan. Mutta sitten vielä lähden tuonne paahteeseen, ja varmaan fyysisesti näännyn kävellessäni monia kilometrejä liian vähäisellä energiamäärällä, joten verensokerit laskee. Tulen kärttyiseksi. En ehdi syödä ennen kuin saavun kotiin, jolloin olen jo niin herkällä tuulella, että saan puserrettua esille yhden säälikyyneleen, kun joudun alkaa katsoa illan ohjelmia yksin, enkä saakaan seuraa perheenjäsenestäni, jonka kanssa useimmiten jaamme kaikki parhaat ohjelmat. Mutta sitten kun olen syönyt kaksi lämmintä voileipää ja annoksen vehreää erityispuuroani (pieni oikeutus yllättävän vapaa-ajan ja ahdistuksen vuoksi) ei mikään enää näytäkään niin vaikealta. Nostan jalat ylös sohvalle ja alan katsomaan uutta Killing Eve -sarjaa, jota nuoruudensuosikkini Stephen King on ylistänyt julkisesti somessa. Ja siinä istuessani mukavan pehmoisesti mietin, että elämä on oikeastaan aika hyvää. Miksi ihmeessä stressaan ylipäätään ikinä yhtään mitään asioita, kun kaikki on niin hyvin. Vieno hymy nousee huulilleni ja yhtäkkiä tuntuu siltä, että kaikki menee kyllä ihan hyvin. Kroppa värähtelee kivasti ja tekee mieli sulautua sohvaan. Ja ehkä sulaudunkin. Ajatukset juoksevat villisti mutta silti täydellisessä järjestyksessä. Tulee tunne etten ole yksin. Ja se naurahduttaa spontaanisti. Jotenkin näen koko tilanteen taas paremmassa valossa. Minä vain olen liian herkkä loukkantumaan jos olosuhteet ovat otolliset, vaikka oikeasti minun pitäisi vain olla ja nauttia olostani. Ja sitten ensi kerralla olla selvempi Javieria kohtaan. Ja sitä paitsi enhän minä edes tiedä että pidänkö hänestä oikeasti riittävästi antaakseni hänen nimeään ahdistukselleni. Minunhan on hyvä olla vain yksin joka tapauksessa. 

Herätessäni keskiviikkoon olen samalla tyytyväinen sekä pettynyt, etten ole aloittanut mitään draamailua hetken mielijohteesta Javierin kanssa edellisiltana. Koska asioilla ei ole kiire, eikä ole mitään syytä stressata toista, joka oikeastikin on kiireinen. Mutta usein suora puhe on se joka edistää asioita, vaikka ne olisivatkin vähän lapsellisia ja itsekkäitä. Etenkin kun toinen vain itse tekee itsestään turhan kiireisen. Mutta aina kun olen osoittanut mieltäni, niin silloin Javier on muuttanut omaa käyttäytymistään. Yhtäkkiä hän onkin palavasti halunnut nähdä. Ja silloin aina tuntuu että asiat etenee juuri niinkuin pitää. Siksi koitan nyt muistaa, että jos fiilikseni oikeasti laskee siksi, että minua harmittaa ettemme ehdi nähdä Javierin kanssa, niin minun on sanottava se ajoissa hänelle suoraan. Ennen kuin tylsistyn ja turhaudun ja torjun hänet ihan vain siksi että siitä on vähemmän vaivaa. Ja selvästikin hän edelleen pyörii mielessäni. Ja olemme juuri tässä välivaiheessa, mitä ei saa päästää lipsumaan enää siihen pisteeseen missä se on monta kertaa ollut. Jossa se itseasiassa jo nyt aikalailla on. Että kauheat odotukset nousevat ja tilanne näyttää etenevän, mutta sitten emme tapaa viikkokausiin. Ja kaikki lässähtää. Oikeastaan tätä miettiessäni alkaa taas ärsyttää ja tekisi mieli sanoa Javierille, että keskittyköön yksinään kiireisiinsä! Heti lapsellinen kostonhalu nousee pintaan. Koska en jaksa tätä välivaihetta enää. Selvästi se turhauttaa minua yhä nopeammin ja nopeammin! Mutta tämänhän piti olla viimeinen välivaihe? Vika kerta. Ja kello tikittää jo. Koska tämän viikon jälkeen olen itse minilomalla! Ja sitten kaikki taas viivästyisi hamaan tulvaisuuteen enkä voisi nauttia lomastani jos emme ole käyneet keskustelua läpi ennen sitä. Ei käy!

Tämä on 500. kirjoitukseni joka kiertää näitä samoja kehiä taas. Toisaalta haluan olla spontaanimpi ja tarttua heti uusiin nopeisiin toimintamalleihin. Mutta samaan aikaan haluan olla järkevä ja maltillinen, etten ala itse ahdistaa ketään. Ja minun on aina keksittävä joku konkreettinen idea miten toimin, jotta asia todella ratkaistuu mielessäni. Liiketoimintasuunnitelma. Budjetoin siihen tällä kertaa vähän taas oma-aloitteista efforttia ja pääomaksi pikkuannos sydäntä. Deadline perjantaille. Eli nyt olen päättänyt että viimeistään viikonloppua vasten varmistan onko Javier yhä liian kiireinen tapaamaan minua. Ja jos on, niin sitten saan vähän kiukutella. Ja päätös tästä saa mieleni nyt tasaantumaan hetkeksi. Valoa tunnelinpäässä. Olin aiemmin päättänyt tuoda nopeammin ilmi omat ajatukseni. Mutten taaskaan saanut aikaiseksi olla suora. Mutta nyt olen laatinut valmiiksi fraasin vastineeksi siihen, kun hän selittelee ettei ehdi viikonloppuna tavata (tai muuten vain): "Okay :), i'm maybe little bit afraid that you're always too busy and i'm too impatient, and soon we drift more distant again". Noin. Onko liian jyrkkää? Onko liian roikkuvaista minun puoleltani? Itse näitä on niin vaikea hahmottaa. Mutta ainakaan mitään nolosteluja en nyt ala miettiä. Tuotakin lausetta olen muutellun tuhat kertaa. Joskus menen jopa niin pitkälle, että tallennan valmiit vastaukseni valmiiksi puhelimeeni, niin ettei minun tarvitse kuin kopioida ne viestikenttään ja painaa nappia oikealla hetkellä. Koska joskus juttelun tiimellyksessä olen liian tyytyväinen enkä saa aikaiseksi sanoa sitä, mitä aiemmin olen pitänyt tärkeänä. Tai en meinaa uskaltaa. Nyt kun olen jo moneen kertaan harmitellut tätä samaa asiaa, niin en saa päästää enää tilaisuutta väliin. Ja nyt suunnitelma on valmis. Odotetaan vain sen toteutusta. Joko Javier voi vastata, että kyllä me pian tapaamme, ei hätää! Tai sitten hän voi sanoa, että etäisiähän me muutenkin ollaan, joten mitä sitten. Olenko nyt puurnannut taas riittävästi Javierista? 

En tiedä vaikuttaako tähän yhtäkkiseen (no okei okei, ainaiseen!) kärsimättömyyteeni sittenkin se, että Javier jarruttaa muita tekemisiäni, vaikken ehkä sitä suurissa määrin myöntäisikään. En halunnut nähdä Karria. En halunnut nähdä Rickyä. En halunnut mennä kylään Ninolle. En ehkä haluaisi muutenkaan mitään näistä asioista pidemmällä tähtäimellä. Mutta ainakin kokeilisin kaikkia vaihtoehtoja vapautuneemmin. Siksikin tilanne ei saa jäädä roikottamaan minua taas löysään hirteen ja lykkäämään kaikkea muuta muiden kanssa. BLING. Ja saman tien Nino lähettää minulle kauniin ja kohteliaan viestin uskomattoman kiireisen työmatkansa keskeltä. Kuten hän aina tekee. Tavatessamme lauantaina hän toi selkeästi ilmi, miten paljon kaipaa sitä, että olisi joku, jota ottaa matkoillensa mukaan. Ja hän oikeasti tekisi sen. Järjestäisi kaiken empimättä ja ylpeänä näyttäisi seuralaiselleen ihanaa elämäänsä. Ehkä minulle! Mutta pystyisinkö minä siihen? Ehkäpä on aika kokeilla loppuun sekin kortti, jos Javier floppaa nyt. Tekisi jo mieli vastata Ninolle vihjaillen tulevista lomapäivistäni ja matkustuskuumeestani. Mutta ehkä voin odottaa vielä hetken. Arvon vielä, että lähtisinkö tänään jonnekin. Ehdottaisinko Rickylle vaikka terassilla käymistä. Vai viettäisinkö vain illan kotona ja perhettä nähden. Yltyyköhän ahdistus taas iltaa kohti ja usuttaa johonkin toimintaan?

Plähh

Tiistaina olen aamulla ihan tokkurainen ja herääminen tuntuu kestävän koko aamupäivän. Bussissa ollessani silmät menevät väkisin kiinni, vaikka olen nukkunut perinteisesti vähintään kahdeksan tuntia. Ja syynä tälle inhottavalle väsymykselle on todennäköisesti maanantai-iltana ottamani särkylääke, jota olen halunnut kokeilla kroonisesti kipeään yläselkääni. Ihan vain kokeillakseni, että voinko paremmin jos otan reseptillä saamani kipulääkkeen. Mutta jos illalla ottamani lääke tekee minut näin väsyneeksi vielä seuraavana aamuna, niin ei kiitos. En jaksa edes miettiä, että onko selkäni jotenkin parempi. Arkisin välttelen yleensä kaikenlaisia lääkkeitä ja päihteitä, koska haluan olla kirkkaalla mielellä. Minulla ei ole mitään tarvetta sekoittaa päätäni, eikä mitkään selkävaivat ole vielä yltyneet niin koviksi, että oikeasti tarvitsisin säännöllistä lääkettä. Saatan ottaa lasillisen viiniä ruoan kanssa tai huvikseen, mutta se on mitätöntä verrattuna siihen, miten paljon aikaisemmin olen käyttänyt alkoholia arkenakin. Ja jos ahdistus tuntuu iskevän, niin enää en kärsi siitä jos ei ole pakko, vaan saan omalla luvalla turvautua ahdistuslääkkeeseen, joka turruttaa sen mukavasti pois. Mutta ne tilanteet ovat aika harvinaisia. Ja ainakaan tätä lääkettä en enää ota kuin tositarpeessa. Aamukahvikaan ei tunnu täysillä saavan minua hereille ja tuntuu siltä, kuin olisin kevyessä horroksessa, kun koitan hoitaa työasioita. Mutta onneksi lounastauolla fiilis alkaa piristyä kohti normaalia. Ja tällaisia lääkkeitä määrätään joillekin syötäväksi päivittäin! Ei ihme jos joillain elämä on yhtä tokkuraa. Mutta tulipahan kokeiltua. Myös kuumuus saa olon tavallista saamattomaksi. Maanantaina saan laitettua pyykkejä ja tiskejä ja käytyä kävelylläkin. Mutta muuten tulee vain laiskoteltua. Ja juteltua Rickyn kanssa, joka on jostain syystä taas ihan varma, että meillä tulee olemaan yhteinen tulevaisuus. Hän jatkaa samoja juttujaan heti tiistaiaamuna ja ehdottelee kesälle kaikenlaista yhteistä tekemistä mökistä road trippiin, ja loukkaantuu kun ilmoitan etten halua mökille, enkä sovi hänen kanssaan vielä yhtään mitään. Korkeintaan ne drinkit terassilla. Olisin varmasti avoimempi jos en nyt odttelisi kärsivällisenä minun ja Javierin tilanteen etenemistä. Mutta en koe torppaavani nyt ketään hänen vuoksi, koska kyse ei ole mistään uudesta tilaisuudesta johon pitäisi tarttua nyt tai ei koskaan.

Nautin tiistaista lounastani taas tuttuun tapaan kahvilassa ja meinaan tukehtua väärään kurkkuun vetämääni salaattikastikkeeseen. Mutta muutoin oloni on aika hyvä. Siispä kysäisen huvikseni Javierilta kuulumisia. Tunnustellakseni ilmapiiriä ja hänen innokkuuttaan. Varmistaakseni, että hän on vain kiireinen ja mykkä, koska hän on sellainen. Eikä siksi etteikö hän pitäisi minusta edelleen. Mutta että hän muistaisi olemassaoloni. Ihan vain huvikseen, koska oikeastaan oloni on ilman häntä aika hyvä juuri tänään. Koen heti kaikki nämä hidastelut ja epävarmuudet ylimääräisinä rasitteina. Ja välillä mielessäni välähtelee autuas itsenäisyys. Se miten paljon helpompaa on voida vain olla stressaamatta mistään ja tehdä ihan mitä itse haluaa. Ja siksi en juuri tällä hetkellä suuresti välitä mitä Javier vastaa tai vastaako lainkaan. Ja siksi juuri niitä kuulumisia onkin helpompi kysyä. Olen ilmeisesti oppinut hyödyntämään nämä tunteettomammat ja tyytyväiset hetket olemalla sosiaalinen varastoon. Ja se toimii. BLING. Javier vastaa iloisesti kertoen kaikenlaisista tapahtumista joissa on vieraidensa kanssa juoksennellut. Jep, hän todella on tehnyt itsensä kiireiseksi. Kivaa, että hän avoimesti jakaa tekemisiänsä minulle, mutta fiilikseni ei muutu mihinkään suuntaan. Epäilen välinpitämättömästi, että seuraava tapaamisemme on jossain ikuisuuden päässä. Enkä jaksa stressata siitä ainakaan vielä työpäivän aikana. Viikko tuntuu taas pitkältä ja tekisi mieli  tehdä jotain hauskaa, eikä vain lojua kotona. Joten lähden itsekseni ulos ajatukseni ehkä tömätä johon kuhun kaveriin. Mutta kukaan ei ole missään. Minulle tulee liian kuuma. Alan ajatella sitä kuinka Javier on taas jossain tapahtumassa ystäviensä kanssa ja minua alkaa ärsyttää. Jos hän olisi vähän innokkaampi ja vakavissaan niin olisin siellä mukana nyt! Yhtäkkiä taas tekisi sittenkin mieli leikkiä marttyyria ja sanoa hänelle, että en jaksa. Hän on liian hidas ja kiireinen minun makuuni! Ihan vain saadakseni jonkun reaktion häneltä. Saadakseni hänet loukkaantumaan ja katumaan typeryyttään. Mutta sanon tuolle ahdistuksen marttyyriserkulle, että kaikki on ihan hyvin. Ei Javier ole tehnyt tahallisesti mitään väärää. Ja jos emme taaskaan ehdi tavata niin ehdin kertoa mielipiteeni siitä hänelle myöhemminkin. Lähden latistuneena ja ihan vähän ahdistuneena kotiin viettämään arkista iltaa, ja juttelen Singhin ja Rickyn kanssa, jotta kokisin, että joku ihminen sentään pystyy antamaan minulle hetken aikaansa. Ja vuodatan jopa itsesäälikyyneleen perheenjäsenelleni joka on myös liian kiireinen antaakseen minulle aikaa tänään. Oma lapsellisuuteni lähes naurattaa itseäni. Ja se miten minusta voi yhtäkkiä tuntua hetken tältä, vaikkei mitään pahaa ole tapahtunut. Ihan kuin joku olisi ilkeästi juuri tehnyt minulle oharit. Ihan kuin jokin olisi mennyt pieleen. Huoh. Ehkä se vain oli oma järkeni tänään.Teen siis itselleni pikkuannoksen puuroa, johon sekoitan pikkulusikallisen vihreää voita pakkasesta ja laitan kauhuelokuvan pyörimään, ja toivon että huomenna taas minusta tuntuisi toiveikkaalta.

itse kärsivällisyys

Ja viikonlopun jälkeen en edes muista taas hetkeen, että mitä oikein olen perjantaina stressannut. Se sellainen ärsyttävä kärsimättömyys on laimentunut ainakin vähäksi aikaa. Kuten toivoinkin. Olen taas viettänyt mainion viikonlopun ja saanut todistettua itselleni, että pärjään ihan hyvin, vaikken tapaisikaan Javieria ihan heti. Mutta vaikka voin tälläisella asenteella paremmin, niin se on vähän sääli, jos se kaikista kutkuttavin ihastusinto tasaantuu. Melkein pelkään, että järki ja tyytyväisyys valtaa liikaa mieltäni. Pelkään, että alan taas kaivata enemmän hauskapitoa kuin treffejä. Ehken pian haluakaan taas varata hänelle parhaita vapaapäiviäni! Eli toisin sanoen, on olemassa riski, että lipsumme taas etäisemmiksi toisistamme Javierin kanssa. Liian harvat tapaamiset eivät selvästikään sovi minulle jos haluan ylläpitää ihastumista. Pitkän tapaamistauon aikana alan automaattisesti keskittyä muuhun. Olen passiivisesti pettynyt siihen ettei toinen ole ollut yhtä kärsimätön viettämään yhteistä aikaa, joten keskityn täysillä omaan hauskanpitoon. Ja kun se sattuu onnistumaan loistavasti niin pian ihmettelen, että mihin edes sitä toista ihmistä olisin tarvinnut. Mutta katsotaan miten käy tällä kertaa. Eihän sitä tiedä jos vaikka ikävään pukeutunut ahdistus iskisi taas huomenna. Nyt tietysti koitan maltillisesti vain odottaa seuraavaa tapaamista ja pitää normaalisti yhteyttä siihen saakka. Mutta viikonloppuna emme ole olleet yhteyksissä. Olen antanut hänen olla ihan rauhassa omissa kiireissään. Ja sillä välin itse olen kierrellyt ihan omia galaksejani ihanien ystävien seurassa. Nauttinut aamukahvit auringonpaisteessa puistossa musiikkia kuunnellen. Tanssahdellut ystävien kanssa hymyt huulilla siellä ja täällä. Ehkä omaa oloani on myös helpottanut se, että taas kerran perjantaiyönä Karri on kaivannut yöseuraa. Eli ainakin joku kaipaa minua (öisin humalassa). Mutta olen ollut liian tyytyväinen liian mahtavassa kaveriporukassa keskellä juhlia miettiäkseni edes kaksinkeskeisiä jatkoja. Ja sitä paitsi en ole jaksanut olla romanttisessa mielessä kenestäkään riittävän kiinnostunut nyt kun koen, että minulla tavallaan on joku. Javier, jonka kanssa kaikki on pian selvää. Koska en anna enää tilanteen jäädä auki. Edelleenkin pitäydyn perjantaisessa suunnitelmassani ja sanon kyllä kaiken suoraan heti kun sopiva tilaisuus tulee. Mutta juuri tänään tässä kepeässä viikonlopun jälkeisessä mukavuudessa ei ole kiire minnekään. 

Lisäksi olen tavannut viikonloppuna Ninon. Ihan pikaisesti olemme jakaneet mielettömän hyvän illallisen yhdessä. Kieltämättä minulle se tapaaminen on perustunut osittain selittämättömään velvollisuudentuntoon, mutta onneksi sitä enemmän haluun tavata hyvä kaveri pitkästä aikaa. Viikonlopun ystäväporukka on jäänyt odottelmaan puistoon mölkyn kanssa, ja tuntuu tylsältä irtaantua kivasta meiningistä edes hetkeksi. Mutta Ninoa on kiva nähdä! Halaamme ja minua vähän hävettää kun olen ihan hiostunut kuuman ilman vuoksi. Lisäksi pelkään, että juttuni ovat vähän hitaita viikonloppuflown keskellä, ja lähes kokonaan valvotun yön jälkeen. Mutta kaikki sujuu hyvin. Tilaamme viinipullon, joka sopii täydellisesti täydelliseen pihviin. Nino alkaa puhua minulle jostain syystä aika vakavistakin asioista. Siitä miten vaikeaa on löytää hyvää kumppania. Miten turhauttavaa jatkuva deittailu voi olla. Siitä miten kivaa olisi jos olisi joku jonka kanssa jakaa asioita. Nyökkäilen ja peesaan häntä kaikessa. Mutta en ole varma haluaako hän vain purkaa sydäntä ystävälle. Vai vihjailla, että meidän pitäisi tehdä enemmän asioita yhdessä. Selitän Ninolle kuinka itse olen kyllästynyt koko tinderiin jo kauan sitten. En ole käyttänyt sitä lähes laisinkaan kuin pariin pinnalliseen viestinvaihtoon tämän vuoden puolella. Sanon, että olen koittanut oppia olemaan yksin, ja osittain siinä onnistunutkin. Toisaalta, en ole yksin lähes koskaan. Ehkä oikea sana ei olekaan yksinolo vaan vain riippumattomuus. Tulemme juttuun loistavasti kuten aina. Ja kuten aina Nino on tyylikäs herrasmies. Joka ei edes näytä pettymystään, kun selitän, että olen luvannut jatkaa juhlia ystävien kanssa. Koska, vaikka voisin mennä jatkamaan kivaa iltaa Ninon luokse, niin juuri nyt minulla ei ole siihen mitään tarvetta tai syytä. Ehdimme kyllä tavata monta kertaa kesän aikana jos siltä tuntuu. Ja tietenkin mieltäni lämmittää varmuus siitä, että voisin milloin tahansa ehdottaa Ninolle yhteistä iltaa tai vaikkapa lomamatkaa, ja todennäkösesti hän sanoisi kyllä. Hän on edellenkin siellä lohdunantajalistallani. Hänessä on ehdottomasti potentiaalia ihan mihin tahansa. Hän veisi minut minne vain ja antaisi aina aikaa oikein kiireiden keskellä. Mutta en ruoki sellaisia ajatuksia enempää tällä erää. En vielä. 

Olen siis taas saanut viettää voimaannuttavan ja hauskan viikonlopun, johon on mahtunut kaikenlaista. Ja taas saan aloittaa uuden viikon tyytyväisenä. Minulla on ystäviä. Mahtavia tyyppejä. Minulla on hyviä olkapäitä ja kainaloita, joihin tarvittaessa kaivautua. Minulla ihana ja komea Javier, joka saa viedä minut viimeinkin syömään kuten on luvannut.  Kunhan kiireiltään ehtii. Ja mikä vain on mahdollista. Kaikesta voin olla kiitollinen. Kohta alkaa lomakausi ja minulle on paljon vapaa-aikaa. Ties mitä hauskaa niille päiville keksin! Ja tänään saan nauttia rauhallisesta arki-illasta. En tiedä miltä tuntuu taas seuraavana päivänä, mutta juuri nyt osaan nauttia tästä hetkestä vailla kiireitä minnekään. Ja aion niin myös tehdä.

I want patience, now!!!11

Perjantaina aamulla herään ja ensimmäisenä mieleeni vyöryy tietoisuus siitä, miksei juttumme ole ikinä ottanut tuulta alleen Javierin kanssa. Ja vaikka olen juuri siitä kirjoittanutkin, niin nyt vasta ymmärrän sen. Koska nyt pääsen taas elämään tämän vaiheen läpi. Nimittäin olemme yllättävän kiireisen torstain aikana alkaneet keskustella Javierin kanssa. Vaivattomasti ja kivasti niinkuin kuuluukin. Ja hän viimeinkin tekee ehdotuksen tapaamisellemme, jota olin aiemmin tällä viikolla valmistellut. Ihan niinkuin halusinkin. Mutta hän ehdottaa sitä jonnekin hamaan tulevaisuuteen, kun hänen kiireensä olisivat ohi. Kun hänen ulkomailta tulevat vieraansa - jotka eivät edes majoitu hänen luonaan - ovat lähteneet takaisin kotimaahansa. Niin mentäisiinkö sitten viettämään kiva ilta ulos. Saat valita ruokapaikan! Javier on viestinyt. Ja olen ollut niin tyytyväinen, etten ole tajunnut, että tämä on juuri se mikä pilaakin kaiken. Nimittäin hänen veeärrääkin pahempi hidastelunsa. Ja minun ahdistuksenkaltaisesti esiinvyöryvä kärsimättömyyteni! En melkein jaksa edes keskittyä kirjoittamaan, kun minun tekisi mieli suunnitella, että miten oikein ilmaisisin tämän Javierille. Koska on se suoran puheen aikakausi. Mutta mitä minun tästä oikein pitäisi sanoa? Ilman että pilaisin kaikkea ja olisin rasittava. Tavallaan tajuan tämän olevan juuri sitä hänen viilipyttymäistä suhtautumistaan kaikkeen. Hän on liian kiireetön ja tyytyväinen nykyhetkeen! Mutta minä nähtävästi en ole. Hänen pitäisi ikävöidä minua enemmän ja haluta viettää kanssani aikaa siitä huolimatta, että hänellä on muita menoja! Mutta hän on ollut tällainen ihan aina. Eikä hän itse yhtään näe tätä tilannetta samallailla kuin minä. Javierin näkökulmasta kaikki on välillämme hyvin ja suhteemme saattaa edetä pikkuhiljaa...pikkuihljaa! Siinä sivussa, kun hän keskittyy muihin velvoitteisiinsa, jotka ottaa aivan liian vakavasti. Mutta kumpi meistä nyt on väärässä? Minua ärsyttää suuresti se, etten eilen tarttunut tähän asiaan kun minulla oli tilaisuus. Ja sanonut suoraan, että mielestäni hän on liian kiireinen ja liian turhaan. Silleen keskusteluun sulavasti upotetusti. Jälkikäteen se tuntuu liian suurelta numerolta. Mutta kai tämä on juuri se hetki, kun minun pitäisi ottaa rauhallisesti ja odottaa ehkä kaksi viikkoa, kunnes hän taas ehtisi muistaa minua. Miksei se ei tunnu minusta oikealta? Vaikka olin juuri tästä odottamisen tärkeydestä kirjoittanut aiemmin. Niin nyt yhtäkkiä kun olen keskellä tätä tilannetta niin en olekaan tyytyväinen. Pitäisikö minun sanoa hänelle suoraan, että juuri tämän takia minä ehdin aina siirtää huomioni muualle. Koska minusta alkaa tuntua ettei hän pidä minusta riittävästi antaakseen minulle aikaansa. Mutta olisiko se nalkuttavaa kiristämistä? Muut pommittelevat minua ehdotuksillaan, vaikka kaikilla on ihan yhtä kiireinen elämä kuin Javierilla. Jos otan kärsimättömyyteni puheeksi, niin ahdistaisinko sillä hänet kauemmas? Mutta kuinka paljon kauemmas hän voisi karata?

Kun saan purettua aamun ensimmäiset turhautumiset ulos itsestäni, niin alan ajatella tilannetta vähän sopuisammin. Minun pitää tajuta, että tämä on juuri se hetki mistä aiemmin olen puhunut. Että minun pitäisi nyt vain osata ottaa rauhallisesti ja antaa tilanteen edetä hänen tahdissaan. Sitä mieltähän minä olin vielä aikaisemmin! Ja jos olin silloin tätä ajatellessani paremmassa mielentilassa, niin minun pitäisi koittaa toimia niin. Eikä hetken ärsytyksen mukaisesti nyt. Toki saatan turhautua ja loukkaantua hänelle, vaikken haluaisi. Saatan alkaa luontaisena defenssimekanismina siirtää hänet sivuun ajatuksistani, koska selvästikin hän osaa tehdä saman minulle. Saatan päättääkin tavata Ninon ja tehdä mitä huvittaa kostoksi siitä, ettei Javier ole minusta enemmän innoissaan. Mutta voin yrittää muistaa, että tämä on se viimeinen mahdollisuus. Ja tämä ehkä on vain Javierin tapa edetä asioissa. Tilanne voi olla aivan toinen kuukauden kuluttua jos vain maltan mieleni nyt. Vain tällä kertaa. Vain hetkeksi. Ensi kerralla kun juttelemme niin voin sanoa tästä asiasta suoraan. Koska miksi kuvittelisin pääsevämme nyt eri lopputulokseen toimimalla tismalleen samoin kuin aiemminkin. Jotain on tehtävä eri tavalla. Ja jos Javier ei kunnostaudu, niin sitten minun on edes yritettävä, koska mitään menetettävää ei edelleenkään ole. Siispä päätän, että kun juttelemme mistä tahansa seuraavan kerran, niin totean hänen olevan mieleeni liian kiireinen. Jos minä en pysty muuttumaan maltillisemmaksi, niin olen taas jo ihan kohta jossittelemassa kohtaloani jonkun toisen kanssa. Ja taas Javier jäisi sivuun vaikken osaisi jälkikäteen selittää enää miksi. Mutta tämä on se syy. Juuri tämä hetki. Koska hyvin pian olen saanut itseni vakuutettua siitä, ettei Javier välitä minusta riittävästi. Siksi emme koskaan onnistu, vaikka minä pidän hänestä ja hän pitäisi minusta. Noniin. Olkoot tämä aihe nyt hetkeksi loppuunkäsitelty! Koitan malttaa mieleni olla valittamatta hänelle tästä asiasta vielä tänään. Tänään lähden sitten nauttimaan auringosta ja ystävistä. Enkä epäile hetkeäkään ettenkö olisi alkuiltaan mennessä hymyilemässä jossain ja onnittelemassa itseäni siitä, että en aiheuttanut showta Javierin kanssa, ja päätynyt vahingossa hänen luokseen tänään. Koska me ehdimme tylsistellä yhdessä kyllä jos niikseen on tullakseen. Minun pitäisi nauttia tästä tilaisuudesta juhlia täysillä ystävieni kanssa. Koska potentiaalisessa parisuhteessa se ei ehkä onnistu enää yhtä huolettomasti. Huh, helpotti.

Nyt en siis malta odottaa että pääsen töistä kotiin. Laitan musiikin soimaan ja kaadan itselleni ehkä yhden valkkarilasillisen. Ja ehkä tanssin yhden tai kaksi tanssia ennen kuin lähden kohti vapaailtaa. Hyvä. Torstaina olen ollut kauhean kiireinen, koska Ossi on tahtonut tulla luokseni kylään. Olen ollut tästä innoissani koska luonani ei käy vieraita niin usein kuin voisi käydä. Ossilla on putki lipsahtanut päälle ja hän tarvitsee jotain mikä auttaisi häntä nukkumaan. Ja lupaan auttaa häntä, koska voin. Olen mennyt Ossia vastaan ja iloisesti höpötellen olemme kulkeneet luokseni. Siellä olemme istuneet hetket jutellen niitä näitä ja kehuen ystävyyttämme. Välillämme ei ole minkäänlaista kipinää tai jossittelua siitä, että mitä jos me olisimmekin päätyneet tinderin kautta yhteen, eikä vain kavereiksi. Tämä meni juuri oikein näin. Annan Ossille jonkin nukahtamista edistävän pillerin. Sekä toisen rauhoittavan. Niillä hän saa kunnon yöunet ja katkaistua juomaputken. Ossi ei halua, että kerromme Jukalle hänen olleen yksin kylässä luonani, koska Jukka kuulemma epäilisi heti jotain sutinaa. Kuten tyttöystäväkin. Nauran ja sanon, että asia on minulle ihan yhdentekevä. Sitten hän lähtee tyytyväisenä tekemään ruokaa kotiin tyttöystävänsä luokse. Ja lupaa tarjota joskus kierroksen baarissa. Hah. Ja minä vietän illan tuttuun tapaan laiskotellen perheenjäseneni kanssa. Ja Javierille jutellen. Ja vahingossa olen liian tyytyväinen tajutakseni loistavaa tilaisuutta hoputtaa välejämme Javierin kanssa. Nyt olen koittanut keskittää fokukseni hauskaan perjantai-iltaan. Ja ehkä se onnistuu. Ehkä tämä on taas vain vaimea ahdistus, joka koittaa saada minut hätääntymään ilman mitään syytä. Juuri niin! Minulla on kyllä aikaa sanoa mitä ajattelen ja tunnen, vaikken tekisi sitä juuri tänään. Harmi, että silti näytän tarvitsevan näin paljon vakuutteluja näin pienessä asiassa. Taas kerran. Mutta toiminko nyt oikein vai väärin jos oikeastikin aion tavata Ninon? Olen käytännössä sopinut tapaavani Javierin treffeillä heti kun hän ehtii. Joten pitäisikö minun nyt laittaa kaikki muu jäähylle kunnes tapaamisemme on toteutunut. Oliko se enemmän normaali deittikäytäntö, vai se ettei tarvitse murehtia mistään ennen kuin jokin sopimus on tehty? Mielestäni minun pitäisi odotella häntä, jos hänkin odottelee minua. Mutta en voi sitä tietää. Miten nyt pitikään toimia? Pitikö jostain moraalista murehtia ylipäätään ollenkaan? Koska tiedän, että lauantainen iltatapaaminen Ninon kanssa hänen luonaan voi johtaa ihan mihin vain, mihin antaisin luvan. Ja mielessäni sysään helposti vastuun Javierille. Hänhän on se joka tekee kaikesta niin hankalaa.

Panic at past

Jos olisin viikko sitten pitäytynyt ylpeydessäni enkä suostunut lähtemään Javierin luokse siitä syystä, ettei hän ensalkuun riemusta kiljuen tarttunut vihjeeseeni tavata. Niin olisin viettänyt aivan erilaisen viikon. Olisin tehnyt sitä samaa luopumisen surutyötä kuin liian monta kertaa aiemminkin. Olisin joutunut selitellä itselleni, että miksi on parempi ettemme enää ikinä Javierin kanssa näe toisiamme. Ja olisin vetäytynyt syvemmälle draamailuun ja ollut häntä kohtaan taas jatkossa etäisempi. Ainakin sen aikaa, kunnes olisin taas unohtanut tämän välikohtauksen. Mutta kun pystyin olla loukkaantunumatta henkilökohtaisesti siitä, ettei hän koita miellyttää minua kaikin puolin etänä, tai osaa reagoida kaikkeen odottamallani tavalla, niin kaikki on mennyt paljon paremmin kuin olisi osannut ajatella. Olen saanut onnellisia ja huolettomia päiviä, eikä niitä mikään vie pois vaikka kaikki menisikin pieleen. On kauhean vapauttavaa voida käyttäytyä itselleen uudella tavalla. Tehdä itselleen luvan kanssa asioista helpompia. Koska eivät miehet aina tajua. Eivät he ajattele samallailla kuin minä joka asiasta. Meillä ei edelleenkään ole sitä kristallipalloa kenelläkään, että voitaisiin tietää mitä toisen sanojen taustalla oikeasti on. Siksi on vain pakko opetella olemaan suorempi. Ja helpompi. Tajuta se, että toiset käsittelevät kiireitään, stressiään ja rakkauselämäänsä ihan erilailla. Kaikilla ei arjen keskellä pyöri mielessä deittielämä, kuten minulla. Kaikki eivät ole ehtineet vielä suunnitella mielessään häitämme, kuten minä ensitreffien jälkeen. Koska heillä ei välttämättä ole mitään käsitystä siitä, että olen edes heihin tykästynyt. Jos ei sitä tuo ilmi suoraan. Ohoh, mitä oivalluksia. Asioita pitääkin sanottaa ääneen kuuluviksi tai luettaviksi lauseiksi. Ja minä en ole mitenkään herttaisen yksinkertainen ihminen. Vuorovaikutustilanteissa keskustelut menevät usein helposti vastakkainasettelujen käsittelemiseksi, koska tykkään tuoda ilmi erilaisia näkemyksiä. Haastaa mielipiteitä. Sanon suoraan jos mielestäni joku sanoo jotain hölmöä. Olen avoimesti ja humoristisesti itsekäs ja itseriittoinen. Liian itsenäinen ja vahva. Se voi käydä monien miesten itsetunnon päälle. Saatan tahtomattani antaa itsestäni sellaisen kuvan, että olen niin tyytyväinen yksin, ettei sitä tilannetta tarvitse tai voi muuttaa. Ja vaikka olenkin ollut tällä opintiellä paljon pidempään, kuin olisin halunnut tunnustaa. Niin silti taas taputtelen itseäni olkapäälle, kun tiistaina Javierin aloitettua keskustelun työjutuista ja väsymyksestä, sanon keskustelun päätteeksi ihan suoraan, että voitaisiin joku ilta vaikka tehdä jotain kivaa yhdessä. Pieni kevyt pallon potkaisu suoraan toisen jalkojen juureen.

Tietynlaiset ihmiset vetävät puoleensa tietynlaisia ihmisiä. Alan olla tästä taas aika varma. Minä olen magneetti kaikille laitapuolen kulkijoille ja niille, joita elämä on paiskonut suoraan turpaan. Näytän ystävälliseltä ja viattomalta siihen asti kunnes sanon jotain. Sellaiset miehet, jotka haluavat rankaista itseään ja olla tossun alla heittäytyvät jalkojeni juureen tuon tuosta. Heillä ei tunnu olevan mitään vaikeuksia haaveilla niistä häistä ääneen ensimmäisen tapaamisen ensimmäisellä minuutilla. Mutta he ovat yleensä niitä jotka nauttivat, kun nainen sanoo heille suorat sanat. Innostuvat heti vastalauseista ja jäävät sellaisiksi taustalla hymyileviksi faneiksi. Niitä, jotka sanovat seuraavalle yrittäjälle, että et sinä voi tuota naista saada, katso vain! Ja astuvat sivuun omahyväisesti hymyillen seuraamaan esitystä. Tai ne, jotka tietyissä piireissä ovat villejä poikamiehiä, jotka samoilla keinoilla ovat joskus onnistuneet saamaan naisen matkaansa, mutteivät vielä tiedä, ettei minuun sellainen tee minkäänlaista vaikutusta. Mutta sivusta seuraten näen, että useisiin naisiin tekee. Ja sitä on vaikea tajuta. Mutta moni ajattelee varmasti minun valinnoistani samaa. Ja sitten sellaiset kiltit tai ylimieliset potentiaaliset naisvihaajamiehet, jotka eivät hyväksy omaa rooliaan uhrautujina. He saattavat kokea olevansa minun pelastajiani, kun en ole vielä ehtinyt ehkä avata suutani riittävästi. Nämä ovat niitä, jotka tulevat väkisin istumaan viereen ja kuvittelevat minun yllättyvän heidän kliseisestä kehuistaan tai mukasyvällisyyksistään. Jos he ovat vanhempia miehiä, niin he alkavat puhua minulle sillä Anna kun minä opetan -äänensävyllä. Ja alkavat sitten kertoa kuinka raskasta heidän elämänsä on ollut, enkä voisi sitä koskaan ymmärtää, koska olen selvästikin kokematon pikkutyttö. Mutta, että he voisivat kyllä opettaa. Tai kalastelevat sääliä niin ilmiselvillä yrityksillä, etten voi olla välillä suoraan silmiin hymyillen katsoen kysymättä, että oletko nyt ihan vakavissasi. Ne keillä on vähääkään järkeä nolostuvat omia juttujaan ja siirtyvät heti kaverimodelle, joka johtaa siihen, kuinka he selittävät, että olinkin fiksumpi ja vanhempi kuin miltä olen vaikuttanut. Pääsääntöisesti joka viikonloppuun sisältyy useita torppaustilanteita, jotka eivät koskaan ole liian vakavia. Suhtaudun aina tilanteisiin huumorilla ja siksi kai saankin helposti näitä kummallisia kavereita. Siksi myös karkotan tietynlaiset miehet visusti kauemmas. Koska ehkä minusta on vaikea saada selkoa, enkä tunnu ottavan asioita vakavasti. Onneksi kuitenkin vedän jollain tasolla puoleeni myös niitä siistejä ja tasokkaita miehiä, joiden kanssa minulla on enemmän yhteistä. Useat kiltit ja kunnolliset miehet, kuten Harri ja Nino olisivat vakavissaan halunneet jakaa kanssani onnensa. Mutta valitettavasti itse taas innostun lähinnä vain niistä hankalista ja etäisistä miehistä, joiden onnellisuuden eteen minä saisin nähdä vaivaa. Ja kärsiä. Jotten vain itse ansaitsisi mitään liian helppoa! Ja se on monimutkainen ravintoketju se, koska en luontaisesti ole niin selkeä miellyttäjätyyppi. Paitsi ehkä omasta mielestäni.

Fiilis säilyy hyvänä läpi tiistaita pirteämmän keskiviikon (paitsi kun näen valokuvan nälkään nääntyvästä leijonasta niin tulee kauhea olo hetkeksi). Juttelen Ninon kanssa ja poden yllättävän huonoa omatuntoa siitä, etten osaa sanoa milloin ehtisimme tavata. Hän tekee ehdotuksia vielä tälle viikolle, mutta en voi sanoa juuta enkä jaata ennen kuin tiedän, että tapaammeko tällä viikolla Javierin kanssa! Ja lisäksi haluan viettää ainakin toisen illan viikonlopusta rentoutuen ystävien seurassa. Ninokin on tietysti ystävä, ja viettäisin hänen kanssaan mielelläni aikaa. Mutta se on ihan eri juttu. Lisäksi alan puntaroida, että mitäs jos menisimme Ninon luokse ja hän lähestyisi minua kuten ennen vanhaan. Vaikka olemme ihan selkeästi sopineet olevamme ystäviä, niin välillämme on se tietty jännite ja muisto täydellisyyttä hipovista intiimeistä hetkistä. Kieltämättä. Ja olen edelleenkin vapaa tekemään mitä haluan... Mutta entäs jos olemmekin Javierin kanssa oikeasti tunteellisen tapailun esiasteella, jolloin loukkaisin häntä eksyessäni toiseen sänkyyn. Ei hän sitä varmaan saisi tietää, eikä sillä olisi oikeasti mitään merkitystä. Koska nykyään tiedän miten irrallaan teot ja tunteet lopulta voivat olla. Ei siksi, että haluaisin harrastaa tunteetonta satunnaisseksiä, vaan siksi, että tiedän voivani täysin aidosti tykätä jostain henkilöstä tällä viikolla ja olla aidosti rakastunut johonkin toiseen seuraavalla. Mutta ehkei tykkäykseni Ninoa kohtaan enää heräisi intiimille tasolle, ja muutenkin aiheuttaisin vain lisää vaikeita tilanteita Ninon kanssa jatkoon. Hän on aina ollut minun potentiaalilistallani, mutta jos asiat etenevät jonkun toisen kanssa toivomallani tavalla, niin en missään nimessä ala herätellä mitään vanhaa. Toisaalta ja toisaalta. Siispä joudun toteamaan Ninolle, että katsellaan. En voi luvata mitään. Pelkään että hän närkästyy minuun. En tiedä miksi koen taas jotain velvollisuudentuntoa näitä ihmisiä kohtaan. Ihan kuin pettäisin lupauksen, kun olen niin kiireinen. Samaan aikaan toivon sitä, että voisimme tavata taas pitkästä aikaa ja viettää vaikka koko illan tehden jotain hauskaa, ja samalla sitä, että en vain ehtisi ja osaisin tuoda sen oikein ilmi potematta mitään omantunnontuskia. No, aika näyttää miten käy. Mutta en riskeeraa tapaamisiani Javierin kanssa. Ajatuskin hänen kohtaamisestaan saa heti vatsanpohjan luulemaan, että olen vuoristoradassa. Jopa viikonloppuisin, vaikka olisin toisella linnunradalla ja en yleensä innostu lähtemään minnekään muualle kenenkään luokse, niin muistutan itseäni tästä fiiliksestä. Siitä, että näitä tilaisuuksia ei pidä uhrata kepeän hauskapidon vuoksi, enkä aio niin tehdäkään. Enää. Nyt olemme pelaamassa tätä kolmatta erää, jossa mihinkään ei ole vielä kiire. Mutta jossain vaiheessa kello alkaa tikittää ja palloja on alettava potkia vähän lujempaa kohti maaleja. En halua jatkoajalle enää! 

Olen katsonut eilen lempparidokumentaristini Therouxin jakson anorektikoista. Kun luurangonlaihat naiset kertovat fiilisksistään saan taas vahvistusta sille, miten irrationaalisten vaikeuksien kanssa oikein elämme tässä maailmassa. Ne naiset tajuavat kyllä miten järjettömässä tilanteessa he elävät. He tietävät kyllä, että olivat varmasti kauniimpia kymmenen kiloa painavampina. Mutta eivät voi sille (lähes) mitään, että eivät halua syödä ja kerätä painoa. Sairaudella ei ole mitään tekemistä järjenkäytön kanssa. Eivät he yritä olla laihempia ja kauniimpia. Kyse on siitä pakottavasta tunteesta ja kontrollinhalusta. Peloista ja ahdistuksesta, jota ei osaa tai halua vastustaa. Törmään jatkuvasti näissä teemoissa kontrollintarpeeseen. Ovatkohan kontrollifriikit alttiimpia tällaisille sairauksille? Joka tapauksessa on jotenkin lohdullista, että niin moni ihminen on eri tilanteessa, mutta silti niin samassa. Joutunut käymään läpi kauhean itsetutkiskelun ja hyväksymisprosessin, jotta on päässyt pisteeseen, jossa tajuaa (jos tajuaa), ettei tämä kaikki johdukaan vain siitä, että itse olisi persoonaltaan jotenkin tyhmä tai huono. Vaan joskus on tapahtunut asioita, jotka ovat saaneet ahdistuksen kasvamaan ja ylireagoimaan kaikkeen. Menemään hälytystilaan väärissä tilanteissa ja turhaan. Ja nyt joudumme kukin omillamme käymään läpi tietyn prosessin, jotta saamme taas omat elämämme hallintaan. Ja vaikka se ahdistus olisi ollut tuntuvana pitkään olemassa, niin sen tajuamiseen voi mennä vuosikausia. Sitä vain kantaa mukanaan tietämättä, että se ei olekaan kiinteä osa itseä. Minulle on äärimmäisen tärkeää tajuta ahdistuksen taustaa. Sitä mitä se pala palalta on. Muuta kuin paska tunne. Samalla tavalla joskus tosi kauan sitten selviydyin vaikeasta paniikkihäiriöstä. Olinkin jo ehtinyt unohtaa, mutta siitähän minä kärsin vakavasti muun muassa ylioppilaskirjoitusteni aikaan. Siksi varmaan heräsin aamuisin itkemään. En pystynyt edes käydä kaupassa tai käyttää mitään kulkuneuvoja. Pitkään aikaan. En tajunnut yhtään, että mikä sairaus minuun on iskenyt, ja miksi minä en voi olla normaali niinkuin kaikki muut. Aloin lukea oppaita ja tajuamaan, että minä olen varmaan ihan okei, mutta jostain syystä kroppani sisäinen hälytysjärjestelmä oli mennyt epäkuntoon. Kului varmasti yhteensä pari vuotta ennen kuin uskalsin sanoa parantuneeni. Mutta parannuin. Ja nyt kun olen aloittanut tämän prosessin ahdistuksen kanssa, niin voin toivottavasti sanoa joku päivä siitä samaa.

Kinaa ja sovi

Olen oikein yllättynyt että tänään on vasta tiistai. Viikko tuntuu kauhean pitkältä. Mutta mitä ei kauheasti tunnu? Ahdistusta. Ei vielä tänään tiistaina. Ehkä se oli nopea kevätkausi ja nyt päästään pienemmällä kärsimyksellä suoraan hyvään kesään! Fingers crossed. En tiedä vaikuttaako fiilikseni tasaisuuteen se, että olemme vaihdelleet kivoja viestejä Javierin kanssa pitkin maanantaita. Vitsailemme kauppaostoksista lähetellen toisillemme kuvia (Javier käskee minun muistaa kasviksen ja lähetän hänelle kuvan pakastealtaan kasvissosekeitosta), ja sitten Javier kertoo jo menevänsä lepäämään. Minäkin olen nukkunut yhdeksän tunnin yöunet ja mietin, että ehkä nukun arkisin jo liikaa! Kun koko tiistainen työpäiväkin tuntuu vähän jumittuneelta. Mutta se on pientä se. Sen sijaan Rickylla on taas jokin vaikeampi vaihe menossa ja hän jankuttaa minulle tapaamisesta ja rakkaudesta koko aamun. Koitan selittää etten halua tavata häntä, jos jo lähtökohtaisesti hän on sitä mieltä ettei kaveruudesta voi tulla mitään. Ja lopulta koko keskustelumme päättyy lapselliseen kinasteluun, jonka päätteeksi haukumme toisiamme halvoiksi ja tyhmiksi. Käsken hänen mennä toitottamaan rakkauttaan niille luokattomille naisille, joihin hänellä voisi olla jokin mahdollisuus. Kas niin. Siinä taas yksi kehittävä aamupäivän sananvaihto. Jostain syystä joidenkin kanssa riitely on kauhean värikästä. Ja siinä on sellainen pieni kutkuttava pilkahdus jotain kiihkeyttä. Ehkä minussa herää jokin kaukainen muistojälki sovintoseksistä ja siitä miten kauhean temperamenttisen riidan keskellä kumpikin vain odottaa, että kohta saadaan halia sängyssä. Ja joskus kunnon sanaharkan keskellä ei edes pokka pidä vaan jompi kumpi alkaa hihittää, ja sitten on pakko alkaa taas käyttäytyä kuin mitkäkin aikuiset ihmiset. Joidenkin kanssa se vain toimii ja on kierolla tavalla nautinnollista. Tiettyihin rajoihin saakka. Ja pakko myöntää että tuollaisen keskustelun jälkeen olisin astetta innokkaampi tapaamaan Rickyn, mutta se olisi täysin typerää. Koska hänelle kaveruus on tällä hetkellä selkeästi mahdoton ajatus. Ja minulle kaikki muu. Varmasti tulee kesäpäiviä jolloin vielä tapaamme. Olen ihan varma siitä. Mutta ei ehkä tänään. Myös Javierin kanssa kinastelu on aika kivaa. Ja sellainen aina syventää jotenkin suhdetta. Se on vähän niinkuin testailua etenkin alkuvaiheessa. Varmistetaan että toinen vieläkin jää, ja haluaa vahvistaa suhdetta epävarmana hetkenä. Mutta rajojen vedossa täytyy olla kauhean tarkka, ettei missään vaiheessa lipsuta liikaa kunnioituksen ulkopuolelle tai pitkitetä mitään tilannetta tarpeettoman pitkälle. Harvoin tällaisten pienten kinastelujen aihe on kovinkaan vakava, ja siten niihin pitäisi myös suhtautua. Sovintoseksiflirttailuna.

Myös Aku on jo ehtinyt ilmoittaa että on palaamassa lomavierailultaan takaisin näille kulmille myöhemmin tällä viikolla. En reagoi siihen mitenkään, etten vain vahingossa lupaile taas jotain, mistä en itse tiedä mitään. Ja sitä paitsi alan pian kuitenkin elätellä toiveita Javierin ja minun yhteisestä ajasta. Hän on kiireinen ja tekee pienestäkin menosta suuren ajansyöjän, koska se kuuluu hänen persoonaansa. Olen jo saanut kuulla paljon hänen kesäänsä liittyvistä menoista. Mutta juuri nyt minusta tuntuu, että hän kyllä järjestää minulle aikaa kun oikeasti haluaa. Asiat vain etenevät hänen päässään vähän hitaammin, kuin minun. Ainahan tilanteemme on mennyt niin, että ensin minä olen ollut innoissani ja alkanut vaatia häneltä jotain enemmän. Ja kun hän ei ole kyennyt vastaamaan vaatimuksiini odottamallani tavalla, niin olen lähtenyt hoidattamaan sydänsuruani jonkun toisen kainaloon. Ja juuri kun olen saanut siirrettyä ihastukseni muualle, niin Javier palaa asiaan aktiivisena osapuolena. Jopa pidemmänkin hiljaisen tauon jälkeen. Joten jos aion nyt selventää välimme viimeinkin, niin minun ei pitäisi tehdä muuta kuin odotella rauhassa tapaamistemme edistymistä hänen tahdissaan. Ja jos minulla ei satu olemaan parempaakaan tekemistä odotellessa, niin mikäs siinä. Ja jos jotain yllättävää ilemenee, niin mikäs siinä. Iltapäivällä Ricky haluaa jatkaa keskusteluamme. Jankuttaa kuinka meidän on pakko tavata. Kuinka hän ei voi sille mitään, että rakastaa. Ja vihaa. Ja rakastaa. Pidän Rickystä kyllä tyyppinä, mutta en kai sitten riittävästi. Ja olen suora latoessani hänelle hänen mokiensa ja huonojen puolien listaa. Pilke silmäkulmassa. Valitan muun muassa siitä, ettei hän tykkää syödä ulkona! Ja siitä kuinka  hän halusi pizzan väärillä täytteillä viime vuonna! Ja enhän minä voisi tapailla ihmistä joka ei halua jakaa hot wingsejä kanssani terassilla! Rickylla ei ole kauheasti huumorintajua. Ainoa oikea syy on se, ettei sitä ihastumisen fiilistä nyt ole. En tiedä voiko se joskus olla, kuten se hetken aikaisemminkin oli. Ja kerron senkin Rickylle. Ja Ricky vannoo jakavansa kaikki kanansiivet kanssani. Ja minä saisin valita kastikkeen joka kerta. Hah, ja nyt minulla on nälkä! Olisipa vain helppoa voida sanoa kyllä. BLING. Ja Javier tekee tikusta asiaa. Ja mieli hihkuu kyllää.

Aurinkotanssia

Lottovoittoa ei ihan vielä ehtinyt tulla, mutta fiilis on siitä huolimatta sellainen, kuin olisin kepeän turvatyynyn sisällä. Tai olen sisäisesti vuorattu pehmusteilla. Koitan oikein pistellä sitä tuttua ahdistuskohtaa rinnassa, mutta  se on lähestulkoon tunnoton. Nyt kun elävästi muistaa, että se on vielä siellä ja saattaa ihan yllättäen taas aktivoitua, niin sitä tekee mieli tökkiä kuin kepillä hirviötä, jonka pelkää vain esittävän kuollutta. Mutta se ei herää vielä ainakaan maanantaina. Ehkä vähän kääntää kylkeä. Sillä ei ole virkatyöaikaa. Ehkä se on huumattu taas onnellisille unille viikonlopun pienillä keinoilla, jotka saavat isommankin hirviön laupeaksi ja hymyn kenen tahansa huulille. Minulla on hyvä olo, vaikka en tavannut Javieria. Siksi koska kaikki on hyvin, ja siksi koska hän on ottanut minuun itse yhteyttä perjantaina kuulumisia kysellen. Kertonut avoimesti omista suunnitelmistaan tavata ystäviä. Ensin hän sanoo tapaansa naisystävänsä, mutta sitten äkkiä korjaa, että vain kaveri siis! Ilmaan jää vähän leijumaan ajatus siitä, että saattaisimme törmätä, mutta vaikka vielä yölläkin viestittelemme hyvät yöt toisillemme, niin jostain syystä silti kumpikaan ei suoraan ehdota samasta sängystä heräämistä. Olen itse ollut liian kiireetön. Silloin ei välttämättä jaksa nähdä vaivaa minkään asian eteen jos ei ole pakko, koska ei tarvitse. Ja minulle on riittänyt, että ajattelemme toisiamme omissa illanvietoissamme. Minä olen siellä viettämässä kivaa aikaa ystävieni kanssa ja Javier on tallessa siellä kaukana toisella planeetalla sillä aikaa. Lauantaina olen pienten aamu-unien jälkeen herännyt innoissani uuteen aurinkoiseen päivään. Muutaman tunnin unet riittävät ihan hyvin! Ei malta yhtään jäädä makoilemaan kotiin, kun tietää että uusi vapaapäivä on edessä. Olo on pehmoinen ja positiivinen. Noina hetkinä ei voisi ahdistaa vähempää. Ei vaikka en ole sopinut vielä tapaavani ketään, vaan voin ihan yhtä hyvin mennä itsekseni jonnekin siksi aikaa kunnes maailmankaikkeus järjestelee polkua edessäni. Se sellainen huoleton irrallisuus säilyy helposti läpi aina tänne maanantaihin saakka. Kaikki se mitä joskus miljoona vuotta sitten toissapäivänä on murehtinut on ihan eri galaksilla. Lauantain aloitukseksi käyn ensin iloisena moikkaamassa perhettäni terassikahveilla, ja sitten malttamattomana suuntaan kotiin aloittamaan uutta päivää. Aurinko houkuttelee äkkiä ulos! Ei syyllistäen kuten joskus arkipäivinä, vaan flirttailen hauskanpitoon. Viikonloppuna minulla on oma lupa nauttia täysillä fiiliksestäni ja tehdä sen eteen mitä vain katson sopivaksi. Olen jo todistanut itselleni lukemattomia kertoja, että pystyn pitämään tilanteen kontrollissa, eikä lipsumiselle ole olemassa merkittäviä riskikertoimia. Vieläkään yksikään ratkiriemukas ja valtavirrasta nähden paheksuttava viikonloppuni ei ole heikentänyt toimintakykyäni arjessa. 

Saan laittaa parhaan tanssimusiikin päälle jo puolen päivän jälkeen omassa kodissani ja laittautua nätiksi. Saan nauttia pienen oman hetken parvekkeellani polttaen söpöstä lasisesta vesipiipustani sitä luonnontuotetta, joka saa koko kropan väreilemään ja asettaa silmille vaaleanpunaiset linssit tehden kaikesta vähän harmittomampaa. Sitten transsin yksin omassa olohuoneessani pari tämän hetken parasta biisiä ennen kuin lähden ihmisten ilmoille. Olen oppinut tämän uuden jutun. Siis sen, että tanssin yksin kotona. Ihan täysillä. Eikä tarvitse yhtään huolehtia siitä, että kuinka hölmöltä näyttää. En sitä ole miettinyt juurikaan ihmisten ilmoillakaan ollessani. Koska ei niin tee kovin moni muukaan läsnäolija noissa tapahtumissa. Mutta vasta nyt, kun tanssin aivan yksin tajuan, että se on vielä astetta vapauttavampaa. Se jotenkin todistaa sen, ettei kyse ole juhlimisesta. Vaan jostain suuremmasta. Se halaus joka ympäröi itsensä musiikin mukana on ylimaallinen henkilökohtainen kokemus. Olen joskus viime syksynä kertonut tarkemminkin siitä uskomattomasta rakkauden ja hyvyyden tunteesta, joka valtaa koko kropan ja mielen, kun pääsee kosketuksiin nirvanan kanssa. Ja se on edelleenkin yksi mahtavimmista fiiliksistä, mitä olen kokenut. Kun pitää silmät kiinni, niin musiikin voi nähdä erilaisina väriaaltoina ympärillään. Mieli jotenkin vapautuu ja avaa silmät. Vaikka ne olisivat kiinni. Olen innoissani, että olen löytänyt itse etsimättä nämä samat asiat, joita erilaisissa tietoisuutta tutkivissa tai kehittävissä piireissä on tuotu esille aina. Siis missä tahansa psykedeelisissä, meditatiivisissa ja mielenrauhaan tähtäävissä piireissä. Se sisäinen silmä. Tietoisuus. Ne värit. Ikään kuin yhtäkkiä voisi nähdä vilauksilta sitä pimeää ainetta, jonka keskellä meistä jokainen joka elää. Ja se ei ole pimeää, vaan kaikkea muuta. Silmät ovat kiinni, mutta näen kaiken ympärilläni. Musiikki ohjaa selkeästi sitä miten pitää liikkua. Ne liikeradat ovat siinä ympärillä, ja kun niihin osuu oikein, niin mielettömät mielihyvän sähköaallot värähtelevät sormista tai varpaista koko vartalon läpi. Liikkuminen tuntuu niin hyvältä. Ja juuri silloin tanssia voisi jatkaa loputtomiin. Ja usein tähän liittyy vahva tunne ajan venymisestä, kuten olen aikaisemminkin maininnut. Tuntuu kuin musiikkikappale ei loppuisi koskaan. Usein näissä fiiliksissä tulee sellainen olo kuin olisi ajatellut pienen hetken aikana jonkin asian kokonaan läpi alusta loppuun moniulotteisesti. Asiakokonaisuus näkyy siinä edessä valmiina ja siitä pystyy omaksumaan kaiken riittävän tiedon itselleen yhdellä sisäisen silmän vilkaisulla. Ja uskon, että jossain määrin niin tapahtuukin. Kun psykedeelisissä tapahtumissa näkee ihmisen, jolla on silmät kiinni ja joka tanssii hassusti käsiään heilutellen autuas hymy kasvoilla, niin tietää miltä hänestä tuntuu. Ja ne kuvat niistä neonväreistä ja hymyilevistä naamoista ja lisäsilmistä, joita ennen pidin ehkä vähän ärsyttävinä ja lapsellisina! Hah, nyt ymmärrän, että ne ovat vain kuvia siitä mitä on ympärillämme ja sisällämme. Ja olen niin onnellinen edelleenkin, että olen löytänyt tämän todellisuuden itselleni. Hetkessä pystyy uppoutua täysin ihanaan transsimaiseen autuuteen. Hetkessä pääsee hetkessä elämiseen. Ja sitten on kiva lähteä hymyillen puistoon tapaamaan ystäviä ja jatkamaan onnellisuudessa lillumista!

Lauantaina ollessani päivällä hyvissä fiiliksissä olen jutellut Javierilla kysellen illan suunnitelmista. Toivoen samaan aikaan, että hän olisi kiireinen, jotta saisin vain juhlia omaa hyvää oloani koko illan, ja samaan aikaan toivoen, että voisin mennä illalla hänen luokseen. Mutta Javierilla on pakollinen meno ja tyydyn hyvällä omatunnolla iloitsemaan siitä, että varmasti olisimme viettäneet kivan viikonlopun yhdessä jos vain emme olisi olleet niin kiireisiä toisaalla. Ja nyt saman tien kysynkin häneltä, miten viikonloppu lopulta sujui ja kerron siitä, kuinka olen ollut puistotapahtumassa ystävieni kanssa ja päässyt käymään ensimmäistä kertaa ympäri vuorokauden avoinna olevassa karaokepubissa! Paikka, jossa aika on pysähtynyt. En ole varma onko se hyvä vai huono asia. Mutta meillä oli oikein hauskaa, vaikkei tuollainen ympäristö yleensä ole oma valintani. BLING. Javier vastaa viivyttelemättä kertoen enemmän kuin kysyn, ja kysellen lisää minun kuulumisiani. Kommunikaatioyhteytemme on vaivaton ja lämmin. Minun ei ole tarvinnut miettiä yhtään (tai ainakaan kauheasti) sitä, että voinko viestiä ilman asiaa vai en. Ja olen salaa iloinen, kun Javier kertoo nukahtaneensa vahingossa jo aikaisin lauantai-iltana. Kaikki on ennakkoon mahdollisimman hyvissä kantimissa, jos ahdistus taas heräilee seuraavina arkipäivinä. Se on minulle niin iso asia, että henkisesti valmistaudun kohtaamaan mahdollisen kurjan fiiliksen paremmin valmistautuneena. Olen pohtinut ahdistusta ja miettinyt, että mihin se liittyy. Ja minun kohdalla ahdistus tuntuu tosi vahvasti linkittyvän johonkin kiintymyssuhdehäiriöön, mihin varmasti monet ongelmani tai tapani toimia ja ajatella perustuvat. Pelkään hylätyksi tulemista ja yksinjäämistä. Se fiilis, mikä oli lapsena, kun äiti meni jonnekin iltatapahtumaan ja olin ihan varma ettei hän koskaan tule takaisin. Ja se pelko oli todellinen. Ja jostain syystä on vieläkin. Pelkään, vaikka haluaisin ajatella ettei enää tarvitsisi pelätä. Ja se on ihan sama missä tilanteessa olen, niin se tunne on juuri se sama. Vaikka minulla olisi vakituinen kumppani, niin ahdistuksessa se tunne on sama, ja siksi sille on ehkä joskus vaikea keksiä riittävän päteviä syitä. Minun ahdistuksellani on lähes aina miehen nimi, koska he ovat selkein ja helpoin syntipukki sille selittämättömälle tunteelle. Sille tunteelle kuin olisi täysin avuton pikkuvauva, joka yhtäkkiä jätetään kaikkien perustarpeiden täyttämisen ja rakkauden ulkopuolelle. Mutta jatkossa yritän yhä tehokkaammin siirtää ahdistukseni pois muista ihmisistä. Ihan niinkuin onnellisuus, niin ei myöskään tuo pohjaton ahdistus voi olla syntyisin kenestäkään toisesta. Jos en voi antaa kenenkään määrittää onnellisuuttani, niin eikö saman pitäisi päteä myös toiseen suuntaan? En aio antaa kenenkään määrittää myöskään ahdistustani. Sitä ahdistusta mikä ei mitenkään liity elämän normaaleihin olotiloihin. Saa tulla hyvä mieli ja paha mieli. Ja saa pelätä. Mutta ei mitään, mitä ei ole olemassa. Mutta prosessi on varmasti monivaiheinen. Minä olen vasta saanut perehtymisluvan ja alkuharjoitukset ovat käynnissä. Mutta jo pelkästään se, että olen tajunnut tämän tuntuu lottovoitolta. Tai ei lottovoitolta, mutta siltä, että olen löytänyt ohjeet ultimaattiseen triathloniin ja jos vain harjoittelen riittävästi ja suoriudun siitä, niin sitten voitan lotossa satavarmasti. Se ei ole enää pelkästä sattumasta kiinni. Vaan omasta itsestä. Ja hauskinta on, että se on totta, ja että palkkio on paljon parempi kuin lottovoitto. Ja kuka vain joka suoriutuu koetuksesta, voi sen saada.

Ihanaa olla edes vähän tässä puitahalailevassa maailmanrakkaudessa. Olo on hyvällä tavalla vähän höperö. Ei ole ihan varma, että pitäisikö kaivaa esiin työ- vai kotiavaimet milläkin ovella. Vieno hymy on väkisinkin kasvoilla, eikä vaan pysty yhtymään työkavereiden valitukseen maanantaisesta olosta. Jotkut sanat menevät puheessa helposti nurinpäin. Vähän niinkuin oikea ja vasen terävämpinäkin päivinä. Mutta sellaisella ei ole mitään merkitystä. Koska ylimääräinen huoli on aina näin hetkinä poissa. Juuri se mikä estää tekemästä jotain pientä kivaa turhan huolehtimisen vuoksi. Ignorance is a bliss. Ja nyt olen tiedoton huolesta. Tänään on sellainen sosiaalinen ja kiva olo. Tekee mieli vaihdella kuulumisia kavereiden kanssa, mutta ei jaksa kuitenkaan miettiä vielä mitään tulevaa sen enempää. Enkä yhtään stressaa siitä, että Ricky on taas kauhean pettynyt ettemme kohdanneet viikonloppuna. Tyydyn vain sanomaan, että jos hänen mielestään emme voi olla kavereita (kuten edellisessä keskustelussamme hän sanoi), niin ei minulle ole nyt ollut mitään syytä tavata häntä. Huomaan, että vähän väliä ajattelen Javieria ja varmasti pian alan pohtia, että milloin oikein tapaisimme. Mutta koitan pitää kiinni kiireettömyydestä. Ja siitä, että ehkä ihastumisista huolimatta on hyvä olla niin pitkään itsekseen kuin vain suinkin tulee oltua. Pidän jopa todennäköisenä sitä, että jos alkaisimme toistemme kanssa suhteeseen, niin saattaisin pettyä. Mutta sen näkee sitten jos on nähdäkseen. Tänään nautitaan tavallisesta arki-illasta.

Hihittelevä apina

Olen ihan tyytyväinen, kun torstaina alkuillasta tulee kuin tuleekin vähäsen pilvistä ja saan rauhassa imuroitua ja pestyä kämppäni lattiat ilman, että aurinko tekee kaikesta ihan kauhean hikistä. En ole hankkinut mitään lattiamoppeja, vaan pyyhin vähäset lattiat nahkealla pyyhkeellä, jonka sitten heitän pesuun. Ahdistuskin pysyy pääosin poissa, enkä keskity juurikaan siihen ettemme tänään ota yhteyttä Javierin kanssa toisiimme. Hän on hidastemoinen, ja aika harvoin olemme olleet päivittäin tekemisissä, vaikka välimme olisivat olleet lämpimämmät. Mutta jos haluaisin niin viestisin. Nyt juuri ei ole kiire. Sen sijaan iloiset viestinvaihdot Simon kanssa piristävät minua, vaikkemme luultavasti ainakaan perjantaina ehdi törmätä. Ja siksi olenkin koittanut olla aktiivinen muidenkin kaveriporukoiden suuntaan. Siivottuani ja tehtyäni jämäsalaatin kaikesta jääkaapista löytyvästä, aloitan katsomaan uutta tanskalaista The Rain -sarjaa Netflixistä. Se on ihan jännittävä, mutten voi olla jatkuvasti kommentoimatta perheenjäsenelleni sitä miten psykologisesti epäuskottavaa hahmojen käyttäytyminen on. Minä jos kuka ymmärrän kyllä jos ihmisten reaktiot eivät aina tule oppikirjasta. Mutta silti ärsyttää jos sarjan juonen etenemisen vuoksi uhrataan inhimillinen uskottavuus. Samasta syystä jouduin jättämään kesken Taivaan pilarit -kirjan aikanaan. Mutta tämähän vain luo toivoa minun vielä ilmassa leijuvan debyyttiromaanini kohtaloon, hah! Nukun sikeästi lähes yhdeksän tunnin yöunet, kuten lähes joka arkiyö, ja herään perjantaihin tyytyväisenä. Se vatsaa tai rintaa kalvava ahdistus ei tunnu aamulla samallailla kun alkuviikosta. Mutta pieni epävarmuus kyllä saa sen sykähtelemään. Se, että nyt on viikonloppu enkä ole ihan varma mitä aion tai haluan tehdä. Tai oikeastaan olen! Tahdon rentoutua ja saada sen ihanan hymyn huulilleni, josta olen saanut nauttia lähes kaikki menneet viikonloput monen kuukauden ajan. Haluaisin herätä Javierin vierestä ainakin jompana kumpana aamuna. Ja vaikka toivoisin, että hän muuttuisi taas aloitteelliseksi tapaamistemme suhteen, niin todennäköisesti otan kyllä itse yhteyttä jos siltä tuntuu. 

Etenkin kun heti perjantaiaamuna Ricky lähettää minulle viestin siitä, kuinka haluaa suudella minua tänään. Hän selittää, että haluaa olla suora minua kohtaan. Sitä hän on aina ollutkin. Mutta jotenkin se, että Ricky sanoo sen yhtäkkiä ääneen, sopii tähän omaan kehitysteemaani loistavasti. Vaikka en tosiaankaan nyt halua suudella Rickyä, niin hänen suoruutensa auttaa myös minua olemaan suora. Tai ainakin viestittää minulle, että olen oikeilla jäljillä. Minua ei ole koskaan haitannut sellaisen ihmisen suoruus ja aktiivinen yhteydenpito, josta olen välittänyt. Minua ei juurikaan haittaa sellaisen ihmisen suoruus ja yhteydenpito, jonka kaveri haluan olla, kunhan ystävyys ei vaarannu. Nyt Ricky taas selittää kuinka ei halua olla kaverini, jos en tahdo enempää. Olemme keskustelleet tästä useita kertoja, enkä halua menettää Rickyä ystävänä, mutta ymmärrän nämä hänen vaiheilunsa oikein hyvin. Aku on vielä kaukana täältä mutta viestii myös ystävällisesti niitä näitä. Toivon tosiaan, että voimme unohtaa jonain päivänä kokonaan tämän välikohtauksen johon hänen kanssaan olemme joutuneet. Mutta kun Aku lupailee, että palattuaan haluaa heti ekana tavata minut, niin en ole varma, olemmeko ihan siellä vielä. BLING. Uusi kaveri viestii jotain ihan turhaa edellisillan lätkämatsista. Hauskaa! Ehkäpä illalla tapaamme. Ei tunnu yhtään perjantailta! Mutta tiedän että fiilikseni muuttuu kun pääsen kotiin. Laitan hyvän musiikin soimaan ja menen suihkuun. Saatan alkaa laittautua ihan rauhassa. Lakkaan ne kynnet, jotka eilen unohdin lakata. Kenties maistan itsekseni vahvaa sativaista kukkaa, jonka siivittämänä on kiva lähteä liikenteeseen. Sellaista, joka saa hymyn huulille ja värisyttää koko vartaloa. Lihakset tuntuvat lämpimiltä ja kaikki jumit aukeavat. Nyt ymmärrän, kun olen usein nähnyt hippien venyttelevän itseään autuaan näköisinä. Mieli raukeaa. Mutta se ei väsytä tai jumita paikoilleen. Vaan jos ollaan porukassa niin puhua pölpötämme ja kikattelemme iloisina. Sitä ei suotta kutsuta useissa muissa maissa lääkkeeksi. Vaikkei tunnu perjantailta, niin laadin rivin illan lottoon. Voittaakohan taas joku suomalainen lähes kahdeksankymmentä miljoonaa? Ehkä se olen minä! Olen aina ajatellut, että elämässäni tulee tapahtumaan jotain erityistä. Ja etenkin nyt kun rahan ja materian merkitys on luhistunut silmissäni niin pitäisin lottovoittoa ironisena. Ja ottaisin siitä kaiken irti. Mielessäni olen jo moneen kertaan suunnitellut tarkasti miten toimin. Mutta tuskin olen ainoa. Ja tähän kohtaan sellainen hihittelevä apinaemoji.

Taas tyytyväinen

Keskiviikkona työpäivän aikana ihan vähän jännittelen omaa fiilistäni. Se pelko ja taas eläväksi muuttunut muisto hallitsemattomasta ahdistuksesta käy mielessä. Mutta onnekseni saan julistaa taas, että lähtiessäni töistä hymyilen. Automaatiolla. Uskomatonta, miten nopeasti voi unohtaa miltä tuntuu tuntea normaalia tyytyväisyyttä ja hymyillä ilman syytä. Tai siitä syystä että kaikki vain on okei. Kadotin tuon taidon hetkeksi ihan kokonaan. Ihan niinkuin olin unohtanut miten kauhea tuo ahdistus on. Niin tässä pikkuhetkessä olin unohtanut miltä tuntuu olla ilman ahdistusta. Se on niin kokonaisvaltaista. Molemminpuolisesti sokaisevaa. Pelottavaa! Mutta kun havahdun siihen, että kävellessäni töiden jälkeen bussiin hymyilen auringonpaisteessa ja tulevaisuus näyttääkin taas ihan valoisalta, niin koitan muistaa nopeasti olla kiitollinen. Koska silloin kun ahdistus on lievänäkin päällä, niin se on kuin keskittymishäiriö, joka ei anna mahdollisuutta jäsentää hyviä ajatuksia loppuun asti. Mutta nyt nautin lämmöstä. Myhäilen hymyillen yhä tapaamistamme Javierin kanssa, vaikken uskallakaan toivoa liikoja. Ja iloitsen täysillä siitä, että olen menossa tapaamaan erästä uutta ystävää johon olen tutustunut tänä vuonna kaveriporukan mukana. Minä aikuinen ihminen menen käymään kahvilla toisen aikuisen ihmisen luona, koska tulemme juttuun ja haluamme olla toistemme kavereita. Kuulostaa niin helpolta ja luonnolliselta, mutta koskaan entisessä elämässäni en olisi pystynyt tai halunnut tehdä tällaista. En ole kai koskaan aikaisemmin saanut uusia ystäviä aikuisiällä. Ehkä joistain työtovereista. Mutta että nyt olen se iloinen ja sosiaalinen tyyppi, joka rohkenee ottaa yhteyttä uusiin tuttavuuksiin! Osaa jutella niitä näitä ihan selvinpäinkin ja ehdottaa yhteistä tekemistä. Vieläkään en tunnista itseäni kaikista näistä uusista toimintamalleista, joita olen omaksunut omikseni. Välillä ajattelen, että teeskentelenkö. Onko tämä jotain valheellista esitystä! Mutta ehkä olen vain oikeasti muuttunut. Olen mukautunut muuttuneen tilanteeni tarpeisiin. Koska ajatus viikonloppuna yksinolosta ja toimettomana kotona istumisesta on minulle kauhistus, niin yhtäkkiä minulla onkin taitoja saada uusia ystäviä. Ottaa yhteyttä ja tehdä aloitteita. Ehdottaa, että mitäs jos vaikka koodailtaisiin viikonloppuna ja tehtäisiin yhdessä jotain kivaa. Ja se toimii ainakin välillä. Ja otan tästä ainakin jonkinlaiset ansiot itselleni. Tietoisesti kieltäydyn olemasta se ihminen, joka harmittelee, ettei viikonlopuksi ole mitään kivaa tekemistä. Lähes aina olen jotain keksinyt. Aiemmin enemmän yksin. Mutta nyt yhä enemmän uusien ystävien kanssa. 

En ole menettänyt kokonaan kaveriporukkaa Akun ja Jukan tempausten vuoksi, vaan asetelma menikin jotenkin ympäri. Ja uskon Akun palaavan porukkaamme vielä. Ja sen lisäksi olen panostanut laajentamaan tuttavapiiriäni, koska se on turvaverkko. Viikonloppuisin usein olemme liikkuneet aktiivisesti eri porukoissa, ja nykyään pidän huolta, että tutustun uusiin tyyppeihin ja vaihdamme somet, jotta yhteydenpito jatkossa helpottuu. Ja se toimii. Lisäksi koitan vaihdella kuulumisia aktiivisemmin vanhojen kavereiden kanssa. Ja olen kauhean iloinen esimerkiksi siitä, että pidämme aika tiiviisti yhteyttä Ninon kanssa. Ja olemme sopineet tapaavamme jossain kurvissa taas Manuelinkin kanssa. Nämä asiat ovat minulle kauhean tärkeitä etenkin silloin jos deittielämä ei toimi, tai jos ahdistuskausi tulee. Mutta myös nyt, kun kaikki tuntuu olevan ihan hyvin. Keskiviikkona palaan kotiin iloisena ja vietän aikaa perheeni kanssa. Käymme ulkona syömässä, ja sitten katsomme sarjoja, koska ulkona ei ole ihan pakko olla koko iltaa, vaikka olisikin lämmin. Ja mietin Javieria. Ja saan sanoa, että ennusteeni ei osunut tapaamisestamme oikeaan yhtään, koska fiilikseni on vieläkin lämmin ja hyvä. Lähetän hänelle enempää miettimättä ihan turhan viestin siitä, kuinka en ole yhtään päiväunien tarpeessa, vaikka valvoimme pitkään ja heräsimme pussailemaan keskellä yötä. Ja Javier vastaa heti, ja tekee säästä ja sateenkaarista asiaa monen turhan viestin verran. Voi kunpa hänestä tuntuisi samalta kuin minusta. Että kun ajattelee toista niin vatsanpohjaa kutkuttaa. Ja välillä havahtuu siihen, että haaveilee elävin kuvin ja vuorosanoin seuraavasta kohtaamisesta. Päästän taas itseni haaveilemaan hölmösti kaikesta. Ja tiedosta riskit, mutta entäs sitten. Laajemmassa mittakaavassa ajateltuna meidän on elettävä nykyhetkessä, ja jos juuri nyt taas minusta tuntuu näin hyvältä ja ihastuneelta, niin otan siitä kaiken irti. Itkeä ehtii taas kun syitä löytyy. Tai muuten vain. Nyt on perhosten ruokkimisen aika. Olen kauhean helpottunut, ettei ajatus yhteydenpidosta Javierin kanssa tunnu vaikealta. Ja olen helpottunut siitä, ettei juuri nyt minusta tunnu siltä että on kiire. Nyt välimme ovat mahdollisimman hyvät. Ja olen aivan täysin varma, että tunteet ovat ainakin osittain molemminpuolisia. Sitten käytäntö on ihan eri asia. Mutta se lutviutuu tässä päivä kerrallaan. Jos ikävöin Javieria enkä kuule hänestä mitään aiemmin, niin todennäköisesti ehdotan viikonloppuna yhdessä heräämistä. Helppoa ja vaivatonta yhdessäoloa. Sitä että voi mennä toisen luokse nukkumaan vaikka keskellä yötä, vain siksi koska on ikävä. Eikä tarvitse vaihtaa lakanoita tai suunnitella sen enempää treffien sisältöä aikatauluja stressaten. Olimme siinä tilanteessa joskus. Ja voimme päästä siihen ja sen yli taas. Ja olen niin iloinen, että otin sen jo puheeksi. Että ikävöin niitä yhteisiä viikonloppujamme.

Herään torstaihin täynnä toivoa ja ilman tuntuvaa ahdistusta tai pelkoa siitä. Mutta olen nähnyt ällöttävää unta. Muutamia kertoja aiemminkin olen nähnyt tosi aidontuntuista unta siitä, että olen sängyssä oman perheenjäseneni kanssa. Ja tilanteessa ei ole mitään hyvää tai normaalia. Unessa minulla on vahva syyllisyyden tunne ja olen häpeissäni. Enkä ollenkaan tajua miten olen päätynyt sellaiseen tilanteeseen, tai miksi ylipäätään näen tuollaista unta. Googlen mukaan tällaiset unet ovat aika normaaleja ja voivat viestiä ylipäätään läheisestä suhteesta perheeseeni. Ehkä siitä, että olen jossain vaiheessa kokenut laiminlyöväni heitä jotenkin. Inhaa, mutta en aio miettiä sitä sen enempää. Tänään aion viettää kivan koti-illan. Lakanta vaikka kynnet parvekkeella yhden valkkarilasillisen kera. Ehkä teen kotitöitä. Pesen pyykkiä ja varmistan, että saan lempikesävaatteeni käyttöön viikonlopuksi. Koitan syödä niukemmin, jotta vatsaa ei turvottaisi huomenna. Koska haluan ehkä pukeutua kesävaatteeseen, joka näyttää hyvältä vain hoikalla vatsalla. Aiemmin tällä kesäkaudella minusta tuntui tosi hyvältä pystyessäni käyttämään sellaisia vaatteita, ja aion ottaa tästäkin kaiken irti vielä kun voin. Eihän sitä tiedä missä kunnossa on taas ensi kesänä! Se nyt vain on tosiasia. Minua ei lainkaan haittaa ottaa välillä kevyemmin, jotta saan tuntea näyttäväni hyvältä. Minulle se fiilis on sen arvoista. Olen innoissani tulevasta viikonlopusta, vaikken olekaan lyönyt lukkoon mitään kenenkään kanssa. Tiedän, että tulossa on kaikenlaisia pikkutapahtumia, joihin eri ystävät ovat menossa. Ja saan varmasti ajan kulumaan ja taiottua hymyn tarvittaessa huulille, vaikkei Javier olisi samaa mieltä kanssani samassa sängyssä nukkumisesta. En toivo, että viettäisimme heti kaikki viikonloput yhdessä. Vaan haluan nähdä ystäviäni ja pitää hauskaa heidän kanssaan! Mutta siinä välissä on monen monta hyvää kompromissia.

Opening the circle

Siitä huolimatta, että koitan olla cool, niin ikävöin Javieria. Ja minua harmittaa, että hänen pitää koittaa järjestää tapaamista sen jälkeen, kun hän on ensin ollut alkuperäistä tapaamisehdotustani kohtaan vähättelevä. Ja vielä enemmän minua ärsyttää, että haluaisin tarttua siihen säälitarjoukseen ja mennä halaamaan häntä ja itkeä hänen paitaansa vasten. Ja haluaisin, että hän silittäisi hiuksiani ja rutistaisi lujasti, ja pyytäisi anteeksi ja sanoisi, että hän tuntee samoin. Mutta entäs sen jälkeen? Kaikki elokuvat loppuvat aina siihen. Paitsi sitten vielä tulee lyhyt epilogi, jossa pariskunta on onnellisena synnytyslaitoksella tai omissa häissään ja kaikki nauravat onnellisina ympärillä. Happy ending. Mitä siinä välissä tapahtuu? Emme ole kauhean tunteellisia ihmisiä Javierin kanssa. Siis avoimesti. Minua nolottaisi oma käytökseni. Tunteenpurkaukseni tuntuisi liioitellulta heti kun se on ohi. Javier ahdistuu herkästi liiasta läheisyydestä (varmaan?), joten hän ehkä katuisi sitä, että on kutsunut minut luokseen, kun olisi voinut tehdä jotain järkevää. Jotain mitä hänen pitikin tehdä. Minäkään en tahtoisi puhua aiheesta enää, joten katsoisimme telkkaria ja viettäisimme ihan normaalin illan. Tavallista varovaisemman. Mutta mistään ei sovittaisi mitään. Enkä kaivautuisi hänen kainaloonsa enää, koska pelkäisin ahdistavani häntä. Kumpikaan ei osaisi sanoa mitään, eikä ole varma haluaisiko edes. Mehän olemme aina toimineet näin, joten miksi muuttaisimme mitään. Sitoutumiset ahdistaa. Emme me sovi parina yhteen kuitenkaan. Menisimme yhdessä nukkumaan. Ahdistus kalvaisi minua. En saisi unta kunnolla hänen vieressään enää, koska tiedän, että kaikesta tästä välikohtauksesta huolimatta, olemme aina vaan jumissa samassa pisteessä kuin ennenkin. Ajattelisin, että sanoin suoraan kaiken ja tulin hänen luokseen, mutta silti mikään ei muutu ikinä. Javier nukahtaisi viereeni, ja haistelisin hänen hiuksiaan ja pilaisin tyynyliinan ripsivärilläni, koska silmistäni valuisi valkoiselle tyynyliinalle kyyneliä. Koska ajattelisin, että olen siellä viimeistä kertaa. Nousisimme aamulla yhtä aikaa ylös, ja koittaisin hymyillä, mutta sanoisin että jostain syystä minusta tuntuu vähän kurjalta. Javier halaisi minua ja sanoisi, että kaikki on hyvin. Mutta kaikki on oikeasti vain ennallaan. Kumpikaan ei olisi ihan varma, että pitäisikö nyt viestiä, vaikkei ole mitään asiaa. Mutta se ei kuitenkaan tulisi luonnostaan. Minua kaduttaisi, että olin mennyt hänen luokseen. Haavoittuvana ja ihmettä odottaen. Minua hävettäisi oma lapsellisuuteni ja se miten edes saatoin kuvitella mitään enempää Javierin ja minun suhteesta. Kaikki lässähtäisi. Ja menisi niinkuin menee nytkin, jos en mene hänen luokseen. 

Javier ilmoittaa olevansa pian valmis töistä, kun itse istun vielä toimistolla. En tiedä haluaako hän vielä että menisin tapaamaan häntä. Mutten halua haluta mennä, koska ylläoleva kuvaus olisi paljon kurjempi ja epäselvempi loppu jutullemme, kuin tämä. Javier kysyy olenko syönyt. En tiedä haluaako hän kokata minulle vai huolehtia etänä, etten näännytä itseäni. Hän sanoo, ettei hänellä ole enää mitään tekemistä illalla. Hänen ei tarvitsekaan jäädä tekemään tärkeää asiaa töiden jälkeen enää pidemmäksi aikaa. Ja minua ärsyttää koska vielä aiemmin hän oli kiireinen. Tiedän tietenkin, että Javier ylistressaa aina kaikkia virallisia asioita ja aikatauluja. Joten en yhtään ihmettele vaikka hän ensin kuvittelisi olevansa kiireinen, mutta tarkemmin ajateltuaan löytäisikin aikaa. Javier kysymättä selittelee, että aikataulu nyt onkin muuttunut. Tänään onkin aikaa. Koko ilta tyhjänä. Hän sai jo tehtyä sen minkä piti. Monta viestiä. En tiedä mitä sanoa. Sanon, että good for you. Javier selittelee, että luuli juttunsa tänään vievän enemmän aikaa mutta saikin sen tehtyä. Tai että sitä voi jatkaa toisena päivänä. Huomaan, miten hän nyt haluaa minut sinne, muttei osaa pyytää suoraan. Ja minä en enää uudelleen aio ehdottaa tapaamista. Ja kerron sen viestissä Javierille. Samaan aikaan mietin, miten oma ylpeyteni on pilannut monta juttua menneisyydessä. Olen aikaisemmin loukkaantunut mitättömistäkin asioista niin kovasti, että kunhan olen saanut osoitettua toiselle kylmyyteni ja kostoni, niin olen jättäytynyt pois kivoista asioista ja kärsinyt siinä sivussa itsekin. Olen kieltäytynyt lähtemästä hauskaan juttuun mukaan. Tai olen halunnut osoittaa mieltäni koko illan, vaikka piti tehdä jotain kivaa. Työntänyt toisen pois, vaikka haluaisin halausta maailman eniten. Tehnyt vastoin sitä mitä oikeasti haluan, vain siksi, että olen halunnut toiselle pahan mielen. Ja yhtäkkiä kirkkaana mielessäni tajuan, että voin toimia toisin. Näen miten Javier katuu sitä, että ehti selitellä minulle kiireitään. Hän haluaa tavata minut. Ja minä niin hirveästi ikävöin häntä. Että kun hän vielä kerran sanoo minulle, että hänellä on minulle aikaa tänään koko ilta. Niin ilmoitan tulevani. Nauttimaan drinkit auringossa. Haluan nähdä kuinka lähellä totuutta edelle kuvailemani kohtaamisemme osuu. Haluan muuttaa sitä. Haluan muuttaa otsikon "Näin se menisi". Ja jos en pysty, niin kukaan ei ole näkemässä tappiotani, paitsi me. 

Ja kun äkkiä käyn suihkussa ja valmistaudun, niin minusta tuntuu, että tämä täytyy tehdä. Minun on nieltävä ylpeyteni ja otettava riski sen uhalla, että se kaduttaa jälkikäteen. Koska jos en mene, niin minulla on taas jossiteltavaa. Miettisin, että mitä jos olisinkin mennyt. Katuisin etten mennyt. Tiedän sen. Nykykulttuurinihan sanoo, että ennemmin ota yhteyttä kuin jätä ottamatta. Ennemmin mene kuin jätä menemättä. En tiedä onko Javier siellä valmiina käymään keskustelun eri teille lähtemisestä. Vai aikooko hän sivuuttaa kokonaan sen, että olen kertonut tunteistani ja ottaa ilon irti viimeisen kerran. Vai onko hän odottanut tätä hetkeä ja aikoo viimeinkin itsekin tuoda tunteensa ilmi ilman aamuneljän hiprakkaa. Matkalla hänen luokseen päätän, etten aio syyllistää häntä mistään. Haluan olla iloinen ja avoin. Faktat on lyöty pöytään, ja Javier tietää ne kyllä. Ihan vähän jännittää mennä hänen luokseen. Pelottaa, että jos taika on kadonnut nyt väliltämme ja minun kiirehtimiseni on pilannut lämmön Javierin katseesta. Javier avaa oven ja hänellä on jo kengät jalassa, koska menisimme ulos kuten olen halunnut. Olen mahdollisimman normaali ja selitän jotain kuumuudesta ja työpäivästä. Hymyilen. Javier ensin asettelee ikkunaa auki keskittyneenä ja vastailee normaalisti. Sitten hän tulee eteeni ja ojentaa kätensä käsiini ja vetää minut ylös istumasta. Hän vetää minut kiinni itseensä ja nostaa omat käteni hänen ympärillensä ja halaa minua tiukasti. Ihan niin kuin halusin. Siinä haistellessani hänen kaulaansa epätodellinen olo välähtää lävitseni, koska taas olen siinä tilanteessa jonka aiemmin olin mielessäni piirtänyt. Koitan imeä sen fiiliksen täysin itseeni, koska juuri tätä halusin. Sitten Javier ottaa kevyesti kiinni kasvoistani ja suutelee minua pitkään kasvoille ja suulle. Katsoo silmiin sellaisella katseella, joka pyytää anteeksi ja huokuu helpotusta. En voi olla miettimättä, että onko tämä nyt jokin käännekohta. Suutelemme ja katsomme toisiamme silmiin pitkään. Roikumme kiinni toisissamme sanomatta mitään. Eikä se tunnu jäähyvästeiltä. Lasken käteni Javierin takapuolelle, ja sitten hirveän intohimon vallassa pudotamme housut nilkkoihin ja Javier vetää minut kokovartalopeilin eteen. Nostaa paitani ja rintaliivini ylös, ja asettuu taakseni, jossa katsomme toisiamme silmiin peilin kautta muutaman kiihkeän minuutin ajan. Se on se mikä on aina kiihottanut Javieria eniten. Rakkaus. Kuten minua. Jos ikinä fantasioin mitään itsekseni, niin aina kuvitelmissa, joku hokee minulle rakkauttaan. Säälittävää mutta totta. Se on se mikä sytyttää. Mä en tarvii pornoo, ku mul on sut, sanoisin jos olisin Sanni.

Ei tule vaivaantunutta hetkeä. Ei epävarmuutta siitä, että missä mennään. Kaikki tuntuu niin helpolta ja selvältä, kun olemme kiinni toisissamme. Mikään ei hävetä. Huohotamme toistemme poskia vasten kun nojaan hänen hikiseen rintaansa, kun olemme ensin heitelleet loputkin vaatteet ympäri asuntoa ja peuhanneet lakanat pois paikoiltaan. Kuiskaan Javierille, että nyt mennään ulos! Ja Javier näyttää iloiselta ja hyppää sängystä ojentamaan minulle pyyhkeen pakollista suihkua varten. Valmistaudumme käymään kaupassa ja sitten menemään puistoon. Otan isomman laukun olalle ja näen heti Javierin ilmeen, eikä hän voi olla sanomatta, että voin aivan hyvin jättää laukun hänen luokseen siksi aikaa kun olemme ulkona. Ja henkisesti minua hymyilyttää aurinkoisesti. On taas itsestäänselvää, että tulisin yöksi hänen viereensä. Kuljemme hitaasti kuumalla kadulla kauppaan. Taas olen niin iloinen kun kuljemme vierekkäin ja toivon, että ohikulkijat ajattelevat meidän olevan pari. Haluaisin mennä terassille, missä on enemmän ihmisiä, enkä suojaisaan puistoon. Mutta hillitsen ahneuteni. Valikoimme juomia ja arvioimme niitä toisillemme ääneen. Ihan niinkuin silloin joskus kun kävimme usein kaupassa yhdessä. Kulkiessamme puistoon Javier puhuu enimmäkseen ja minä kuuntelen ja esitän tarkentavia kysymyksiä. Hätkähdän kun Javier yhtäkkiä käyttää lausetta Closing the circle. Joudun välillä muistuttamaan itseäni kuuntelemaan häntä, koska vähän väliä uppoudun vain nauttimaan siitä että olemme yhdessä. Koitan miettiä siinä sivussa ahdistusta, joka on ollut kadonneena siitä asti kun näin Javierin. Ja jos oikein mietin sitä, niin saan sen kummittelemaan ja aiheuttamaan epävarmuutta. Mutta en mieti sitä. Kun aurinko alkaa laskeutua puiden taakse kävelemme hitaasti takaisin Javierin asunnolle. Röhnötämme sohvalla. Lasken pääni hänen syliinsä. Ja kun vaihdan asentoa irti hänestä, niin Javier koskettaa välillä selkääni ja nojautuu ihan vähän lähemmäs. Hän on tosi iloisella tuulella ja kommentoi typeriä ohjelmia kovaäänisesti ja nauraen. Teemme toisemme iloisiksi. Minua ei edes jaksa kauheasti harmittaa, että Javier on niin innoissaan Temptation Islandista. Pesemme hampaat ja hyppäämme sänkyyn. Yleensä minä halaan Javieria, mutta nyt hän ottaa minut kainaloonsa. Pussaan hänen käsivarttaan. Kumpaakaan ei väsytä kauheasti. Minusta tuntuu, että haluan sanoa jotain. Sanon, että voisimme nukkua usein yhdessä. Ainakin se me voitaisiin tehdä, vaikka olisi kiireitä. Ennen me aina vietettiin yhdessä kokonaisia viikonloppuja. Javier nielaisee ja puristaa minua itseään vasten, ja mutisee jotain siitä, että olemme viimeaikoina vain nähneet päivä kerrallaan. Nukahdamme, mutta tuntia myöhemmin Javier herää ja alkaa pussailla minua, heittää pois alusvaatteet ja pitää minusta tiukasti kiinni. En voi olla ajattelematta, että se, että hän saa vahvistusta minun tunteistani, tekee asioista hänelle helpompia. Ennen kuin nukahdamme uudelleen Javier suutelee minua olkapäälle ja silittää paljasta selkääni, ja painaa käteni vasten rintaansa.

Aamulla nousemme yhtä aikaa. Olen ihan pirteä, vaikka olemme nukkuneet aika vähän. Kaikki tuntuu normaalilta. Minua ei samallailla pelota, kun aina silloin kun lähdin Ronilta. Kun huomasin hänen ahdistuksensa ja se tarttui minuun. Kun tiesin, että lähtiessäni ovesta, en voi olla varma kuulenko hänestä mitään. Nyt minusta ei tunnu siltä. Vaikka Javierin edellisillan selitykset kiireellisestä kesästä ja tulevista ulkomaan vieraista sykäyttävätkin ahdistusta vähän. Pelkään vähän, että kadotan hänet jonnekin kiireisiin. Halaamme toisiamme kadulla ja Javier rientää töihin vähän stressaantuneen näköisenä. Mutta siltä hän näyttää aina kun keskittyy velvoitteisiinsa. Talk to you later. Hän sanoo, ja sanon hänelle samaa. Sain täydellisen illan ja yön ja aamun hänen kanssaan. Mikään ei viittaa siihen, että väleillemme tapahtuisi jotain heikennystä. Mikään ei viittaa siihen, etteikö Javier välittäisi minusta. Minusta tuntuu, että voin entistä herkemmin sanoa hänelle suoraan miltä minusta tuntuu. Entistä vahvemmin tiedän, miten vaikeaa hänelle on olla suora ja puhua tunteista. Ja koska minua ei nyt nolota oma tunteenpurkaukseni, niin voin ihan hyvin viikonloppuna ehdottaa, että menisin yöksi hänen luokseen. Jos haluan. Voin viestiä jotain ihan turhaa jos haluan. Minua ei kaduta että menin hänen luokseen, vaikkemme tapaisi enää koskaan. Pystyn ehkä tehokkaammin erotella ahdistuksen tunteen irti Javierista. Se välillä läikähtää rinnassani. Ja ihan varmasti se saa minut jossittelemaan ja stressaamaan. Mutta ainakaan tänään sen nimi ei ole Javier.