perjantai 30. marraskuuta 2018

Vilkaisu taaksepäin

Onpas hassua jutella Javierin kanssa ihan niinkuin aina ennenkin, mutta ilman sitä stressiä ja piiloagendoja jostain toiveista, jotka eivät toteudu. Taas saan todistuksen siitä miten paljon olen kehittynyt, kun minusta tuntuu että voisin sanoa ihan mitä vain ilman mitään pelkoa siitä, miten toinen reagoi. Mikä ihana vapaus. Tosin en nyt tahdo sanoa Javierille mitään sen kummempaa, kuin lähettää hänelle kuvan leipomistani joulutortuista ja puhua minilomastani (en mainitse Santia, koska ei Javier kysy kenen kanssa matkasin). Javier kyselee mitä perheelleni kuuluu ja minä kysyn että vieläkö hän riitelee veljensä kanssa. Vitsailemme lämpimästi ihan niinkuin aina. Ja kaikki tuntuu niin normaalilta. Johtuuko se näistä tilanteista vai minusta? Ehkä minä vain olen muuttunut niin paljon, että tunnen oloni luonnolliseksi myös epämukavuusalueilla, koska sitähän se muuttuminen ja uudistautuminen vaatii. Vaihtelemme viestejä Javierin kanssa koko illan, ja toivotamme toisillemme vielä hyvää yötä lukuisten keltaisten hymiöiden säestämänä. Olen iloinen, että otin häneen yhteyttä. Hän ei kysynyt, että tapailenko jota kuta. Enkä minä kysynyt sitä häneltä. Koska ei sillä ole väliä. Tai oikeastaan uskon, että emme tahdo tietää. Javier ei halua kuulla, että olin romanttisella täydellisellä matkalla miehen kanssa, joka on tosi paljon niinkuin hän, mutta vain tasapainoinen ja terve versio. Ei, perun äskeisen! Ei Santi ole versio kenestäkään muusta kuin itsestään, mutta  you know what i mean. Minusta on kiva jutella Javierin kanssa. Eikä se ole aiheuttanut minussa minkäänlaista arvelluttavaa tai negatiivista tunnereaktiota. Ei jossittelua. Ei haluja tavata. Me emme tapaa. En suostuisi vaikka hän sitä ehdottaisi. Olimme juuri vastaavassa tilanteessa joskus vuosi sitten, kun Javier ehdotti yhteistä illallista. Minä luulin, että voisin mennä tapaamaan häntä vain ystävänä. Mutta hetkeä myöhemmin olin taas täysin ihastunut ja ahdistunut. Vaikka en kaipaa Javieria kaihoisasti, niin pelkään, että hänen tapaamisensa voisi laukaista vanhoja muistoja. Ehkä yhdessä vitsailu ja kevyt kosketus olkapäähän herättäisi halun halata toista. Ja viettää yhteinen leffailta. Katsoa kaikkea hölmöä telkkarista herkkuja syöden. Ehkä haluaisin kokata hänen kanssaan pakastepizzaa ja katsoa maratonina komedioita, joista Santi ei välitä. Santin kanssa me kokataan bruchettaa. Eikä hänellä ole televisiota. Huokaus. Ihan niinkuin yhtäkkiä muka kaipaisin television katselemista jonkun kanssa. 


Mutta onko siinä jotain väärää, jos muistelee hyvällä ja jollain ei-toteutettavalla tasolla kaipaa jotain osia menneestä. Ehdottomasti parhautta Javierin kanssa olivat ne koti-illat, kun telkkari pyörii taustalla ja me hääräilemme kaikenlaista koko päivän. Käytiin kaupassa. Tehtiin ruokaa. Minä ulkoilutin Jackia. Sitten otettiin päikkärit. Miksen voisi ikävöidä sitä rentoa ja kivaa tunnelmaa. En voi saada aina kaikkea samaa hyvää jokaisen miehen kanssa. Meillä on omat jutut Santin kanssa. Me voidaan ottaa rennosti ja laiskotella, mutta ei ehkä koko päivää, koska Santilla on jo paljon suunniteltua tekemistä sunnuntaillekin. Me ei kävellä yhdessä lähimarkettiin, vaan hienoon ravintolaan. Santi nauraisi epäuskoisesti jos ehdottaisin, että vietettäisiin koko päivä sängyssä maaten ja ohjelmia katsellen. Viimeksi siellä ollessani katsoimme yhdessä jakson jotain sarjaa netflixistä. Santi tuolloin katsoi minua merkitsevästi ja sanoi, ettei ole avannutkaan koko sovellusta kuin viimeksi edellisellä vierailullani. Ja minä nauroin ja sanoin, että olen varmaan tässä välillä katsonut kokonaisen sarjan. Me voidaan olla vähän erilaisia, mutta silti käydä yksiin loistavasti. Molemmat joustaa ja saa parhaita paloja toiselta. Santiago oppisi relaamaan ja tilaamaan kanssani pizzaa. Ja minä kuuntelisin mielelläni jazzia ja opettelisin tekemään oikealla tavalla risottoa. Torstaina lähetän myös Santille kivan viestin, johon hän vastaa iloisesti. Iltaa kohti fiilis vian paranee ja kaikki on hyvin. Jotenkin yhtäkkiä taas tunnen olevani kauempana Santista. Olen ehkä taas tarkoituksellisesti etäännyttänyt itseäni koska tiedän, että hänellä on muuta hauskaa tekemistä, kuin minun ajattelemiseni. Aion toivottaa hänelle mainiota juhlaa tänään. Ja toivon, että hän ottaa sitten yhteyttä kun ehtii. Tänään saan takuulla keskityttyä vaivattomasti itseeni ja ystäviini. Aamuni on jo alkanut Rickyn puhelulla. Moni ystävä on varmasti liikenteessä siellä täällä, ja voin vain valikoida mihin itse haluan osallistua. Tommi lähettää minulle kivoja kuvia sieltä jostain missä onkaan.

torstai 29. marraskuuta 2018

Lipsuu lipsuu, piilojäätä!

Olen ollut keskiviikkona ihan poikki. Silti olen herännyt ajoissa ja tehnyt aamujoogan. Ristinyt käden sydämeni päälle ja painanut pääni rintaan. Hengittänyt ja hymyillyt. Mutta tiistaina alkanut ärsyttävä olo jatkuu. Ja saan pitkästä aikaa jopa niitä etiäisiä ahdistuksesta. Nyt onkin kulunut jo tositosi monta viikkoa lähes kokonaan ilman mitään murheita tai ylimääräistä stressiä. Joten minun on tyynesti vastaanotettava huonommatkin päivät. Minun on pystyttävä siihen. Onhan näitä ollut joitain yksittäisiä hyvin miedosti huonompia hetkiä. Sellaisia väsyneitä ja laiskoja. Mutta nyt yhtäkkiä taas muistan kraaterin paikan sisälläni. Miksi? Ei mitään hajua. Mitään pahaa ei ole tapahtunut. Ei mitään. Olen nukkunut hyvin. Olen syönyt hyvin (juo enemmän vettä, juo vettä koko ajan!!). Olen liikkunut toivotusti. Olen pitänyt normaalisti yhteyttä Santiin ja hän minuun. Keskiviikkona en meinaa pysyä hereillä töissä. Valitan jotain flunssanpoikasta töissä, jotta yhtäkkiselle energittömyydelleni olisi jokin syy. Mutten tiedä mikä minua oikeasti väsyttää. Keskiviikko on minun perinteinen vapaailtani, mutten jaksa miettiä mitään tekemistä, vaan päästyäni kotiin töistä nukahdan hetkessä tunnin päiväunille. Ja ekaa kertaa pitkästä aikaa en haluaisi olla yksin kotona. Ajatus rauhallisesta koti-illasta ei tunnukaan tänään hyvältä. Ja samaan aikaan olen liian väsynyt tapaamaan ystäviä. Ainoa asia, joka saisi minut tästä väsymyksestä liikkelle olisi Santi. En jaksa ajatella ryhmäliikuntatuntiakaan, mutten pode huonoa omatuntoa siitä, koska olen säntillisesti liikkunut joka päivä. Siedän ihan hyvin yhden tai pari tällaista välipäivää. Juuri niitä ärsytysherkkiä päiviä, kun ei vaan jaksa innostaa ja mikään vaatekaan ei istu. Minun on pakko sietää, koska se on normaalia. Mutta yritän silti havainnoida ja tunnistaa niitä tekijöitä, jotka vaikuttavat tähän fiilikseen. Yhtäkkiä minä tunnen tarvitsevani jotain vahvistusta siitä, että kaikki on hyvin. Pikkuruinen pahaenteisyys kurkkii jossain, kuin tonttu ikkunasta.


Ei se ole ihan vielä ahdistus, joka koittaa saada minut toimimaan. Tämä on vielä järki ennen ahdistusta. Tämä on vasta etiäinen, joka muistuttaa siitä ettei onnellisuus ole vieläkään itsestäänselvyys. Ja koska olen sen verran kokenut näitä tilanteita, niin tiedän jo miten pyrkiä välttämään tilanteen eskaloituminen. Miten ennaltaehkäistä ahdistusta. Ensinnäkin voin selittää itselleni, että kaikki on hyvin. Itselle puhuminen on yllättävän tärkeää. Sitten käyn tarkistamassa puhelimestani, että olemme olleet lämpimän normaaleissa väleissä Santin kanssa, jotten keksi päässäni mitään mikä ei pidä paikkaansa. Jep, iloisia viestejä ja hymiöitä. Kuulostaa aika idioottimaiselta varmistella tällaisia asioita, mutta se toimii. Itsensä voi ajatella ulkoistettuna henkilönä, joka ei kuule ajatusksiani. Siksi nämä asiat on vielä joko sanottava ääneen tai näytettävä. Voin varmistaa, että olen ottanut tarvittavat lääkkeet, ja myös vatsansuojalääkkeen, joka voi ehkäistä ahdistuksen tuntua ylävatsassa. Olin aiemmin unohtanut yhden kerran sen ehkäisypillerin. Ja olen vähän muokkaillut aamukoktailiani, mutten mitenkään erityisesti. Ei hätää. Hormonitoimintanikaan ei muutu niin nopeasti mihinkään suuntaan. Sitten vielä sanon vielä itselleni, että voin ihan hyvin pitää välipäivän ja keskittyä netflixiin. Fomosta ei tarvitse kärsiä. Ei ole kiire minnekään. Ei haittaa vaikken tekisi mitään. Mutta yhtä hyvin voin myös ottaa Santiin yhteyttä ja kysäistä, että milloin nähdään. Tee jotain tai tyydy tilanteeseen. Ja nyt voin tehdä jotain! Ihan vain siksi, koska voin, ja koska haluaisin nähdä hänet. Ja koska se parantaa omaa oloani. Ja koska minua ei yhtään kiinnosta katsoa netflixiä yksin. Ei tänään. Lähetän Santille viestin, jossa kysyn suoraan, että nähdäänkö tänään, vaikken keksikään tapaamiselle mitään tekosyytä, koska joogatuntiakaan ei pidetä seuraavana aamuna. Silleen kepeän vitsikkäästi. Ja Santi vastaa minulle iloisesti, että voisi hyvin kaivata iltapalaseuraa luokseen. Ja pian sovimme, että tapaamme tuttuun keskiviikkoiseen tapaan hänen luonaan. Kaikki on hyvin, mutta minusta tuntuu ihan vähän pahaenteiseltä. En melkein jaksaisi edes mennä. En innostu. Mutta ryhdistäydyn ja päätän järjen tasolla viettää Santin kanssa kivan illan, koska tiedän, että se on se mitä haluan, vaikka minusta nyt tuntuisi miltä.


Kun viimeksi elokuun tietämillä niin sanotusti parannuin ahdistuksesta, niin se tapahtui yhdessä yössä. Simsalabim. Yhtäkkiä vain en enää tuntenut ahdistusta ollenkaan. Yhtenä aamuna vain heräsin (se taisi olla torstai) ja sen jälkeen en ole enää herännyt ahdistukseen. Ehkä johonkin lievään etiäisenkaltaiseen kerran tai pari, muttei sen enem,pää. Ja nyt taas tietenkin pelkään, että voiko onnellisuuteni ja tasaisuuteni kadota yhtä nopeasti kuin se on tullutkin. Tai ei se ehkä ole tullut saati kadonnut sormea napsauttamalla. Minähän olen nähnyt valtavasti vaivaa kohentaakseni omaa oloani. Mutta mitä olisi nyt tapahtunut sellaista, mikä vaarantaisi hyvinvointini? Menen Santiagon luokse kuten aina. Meillä on kivaa ja normaalia. Hän pitää reidestäni kiinni, kun istumme vierekkäin. Juttelemme iloisesti samalla, kun Santi kokaa meille pienen yksinkertaisen iltapalan. Hän ei tarvitse apua. Tykkään katsoa kun hän kuullottaa valkosipulia. Ei minusta tunnu siellä yhtään pahalta. Mutta vähän siltä, kuin minun pitäisi sanoa tai tehdä jotain. Mutten tiedä mitä. Onneksi olen kuitenkin sen verran järkevä, että tiedän kaiken olevan ihan hyvin. Olen vain uudessa tilanteessa ja ehkä kestää jonkin aikaa tottua siihen. Tulee erilaisia fiiliksiä, joista on selvittävä, koska olemme järkeviä aikuisia. Minun on totuttava siihen, että meillä on yksinoikeus tapailuun toistemme kanssa huonoista päivistä huolimatta. Minun ei tarvitse pelätä heti jos en saa aina kaikkea mitä haluan ja toivon saman tien. Minun on sopeuduttava siihen, että meillä on vaikka mitä pieniä suunnitelmia tehdä asioita yhdessä, vaikken nyt saakaan kutsua hänen joulujuhliinsa aveciksi. Ehkä on liian aikaista sellaiseen. Ja ehkä kukaan ei vie seuralaista. Kolme kuukautta! Olemme tapailleet toisiamme kolme kuukautta! Siinä ajassa jotkut jo menevät naimisiin. Mutta sitä useammat vasta aloittelevat tapailua. Ja me olemme täydellisen sopivassa tilanteessa suhteutettuna kuluneeseen aikaan. Tunnelma on kotoisan hyvä, kuten aina. Vaikka puhummekin rasismista jostain syystä. Jostain uutisotsikosta. Santi sanoo sivulauseessa, että hänen entinen tyttöystävänsä (tämä on nyt toinen selvä viittaus eksään) on eräästä etnisestä ryhmästä. En tiedä saanko hillittyä yllättynyttä reaktiotani piiloon Santilta, mutta minusta tuntuu, että ihan pieneksi hetkeksi saamme aikaan ihan pienen oudon sekunnin. Ehkä hätkähdän vahingossa vähän. Pieneksi sekunniksi huoneen ilma välähtää oudoksi. Ja sitten palautuu takaisin. 


Tältäkö tuntuu, kun mies saa tietää tyttöystävänsä eksän olevan musta? Minusta tuntuu ihan vähän aikaa hassulta. Mutta eikö se ole outoa, koska olen itse tapaillut lukuisia eritaustaisia miehiä? En usko, että tällä fiiliksellä on niin paljon tekemistä tuon eksän rodun kanssa, kuin sen asian kanssa, etten tahdo tietää mitään menneestä. En halua. En halua herätellä ollenkaan mitään vertailua itseni ja jonkun muun välille. En halua herätellä mitään perusteetonta ja lapsellista mustasukkaisuutta tietämällä mitään yksityiskohtia entisistä suhteista. Jo nyt huomaan, miten minusta tuntuu vähän typerältä lähteä harrastamaan samaa juttua Santiagon kanssa, mitä hän harrasti eksänsä seurassa (mutta silti haluan jo lyödä lukkoon päivän, jolloin menemme!). Ja nyt minä voin vielä kuvitella hänet mielessäni entistä tarkemmin. Ei, en halua mielikuvaa heistä sängyssä! Miksi sellainen tulee väkisinkin päähäni. Onnekseni edelleenkin tunnistan järkevät fiilikset järjettömistä. Enhän edes tiedä ovatko he enää missään tekemisissä toisiinsa. Joten sivuutan epämukavuudet ja osaan toimia oikein. Mutta silti. Yhtäkkiä ihan vähän Santi tuntuu vieraalta. Tosi outoa. Ihan kuin olisin tosi yllättynyt tästä uudesta tiedosta. Naurettavaa. Annan itselleni luunapin. Me jatkamme keskustelua. Syömme. Kosketamme toisiamme. Katsomme ohjelmaa. Ja sitten menemme sänkyyn ja sammutamme valot. Ja sitten suutelemme toisiamme ja rakastelemme. Se on pimeässä joskus jotenkin jännempää. Ja rennompaa. Kaikki on kiihkeää, ihan niinkuin aina. Ehkä ihan vähän kiihkeämpää. Käymme yhdessä pikasuihkussa. Santi hieroo minua hellästi pehmeällä saippulla reisistä ja jalkojen välistä. Sitten käperrymme peiton olla kiinni toisiimme ja Santi sanoo, että puhui vahingossa kesken kaiken minulle omalla kielellään, koska oli niin keskittynyt ihanaan hetkeen. Sanon, että hyvä. Ja sitten hän kaappaa minut tiukasti syliinsä ja kuiskaa, että minulla on uutta hajuvettä kaulallani. Niin on. Sitä mitä en enää löydä mistään, ja joka on kohta loppunut. Mietin, että ostaisikohan Santi minulle hajuvettä joululahjaksi. Hän nukahtaa nopeasti. Minulla on tuolloin hyvä olo. En tunne ahdistusta kun olen hänen kanssaan. Vaan kiitollisuutta. Mutta joudun ennen nukahtamista laskea, että onhan meillä vielä riittävästi aikaa sopia mahdollisesta seuraavasta lomasta. Päätän ottaa asian esille seuraavalla kunnon tapaamisellamme. Ja päätän sivuuttaa kokonaan itseni vertailun tuohon eksään. Olla ajattelematta, että tykkääköhän hän enemmän jonkun toisenrotuisista naisista. Hah miten tyhmä ajatus. Mietin, että onko hän nukkunut sen toisen kanssa yhtä tiiviisti kuin minun. Painaen kasvonsa niskaani pidellessään minua kädestä kiinni. Aamulla Santin herätyskello herättää meidät. Tai minut. Santi torkuttaa ja nukahtaa uudelleen, mutta minä olen ihan pirteänä hereillä. Puristan hänen kättänsä ja suutelen sitä. Haluaisin, että Santiago heräisi taas rakastelemaan minua ja petyn, kun hän nukkuu niin pitkään, että nousee aamuhalauksen jälkeen suoraan suihkuun. Tämä on tämä epävarmuuden aika. Että jos en saa koko ajan jotain vahvistusta siitä, että hän tykkää minusta ja haluaa minua, niin tunnen oloni epävarmaksi. Niinkö? Ei käy. 


Petaan sängyn ja laittaudun sillä aikaa kun Santi on suihkussa. Mietin, että pitäisikö minunkin jonottaa suihkuunpääsyä, mutta mitä turhia, kun en ole erityisen likainenkaan. En koe tarvitsevani suihkua joka aamu. Saattaisin jäädä sänkyyn makoilemaan ja odottamaan, että Santi tulisi takaisin ja myöhästyttäisiin suhikusta. Tai saattaisin sanoa jotain typerää, kuten, että minusta tuntuu vähän kurjalta. Ja kerjätä sillä pääntaputuksia. Mutta en lankea nyt mihinkään noin tyhmään. Kieltäydyn antamasta yhtään siimaa millekään typerälle käytökselle ilman mitään syytä. Voiko tällainen semimarttyyriolo johtua osittain siitä, että tiedän Santilla olevan viikonloppuna juhlat, joihin olisin halunnut mukaan? En usko. Koska ei minua järjen tasolla ollenkaan haittaa se, että hänellä on jotain erityistä kivaa tekemistä. Minua korkeintaan harmittaa etten pääse niin hienoon ja kiinnostavaan juttuun mukaan. Mutta tilaisuuksia tulee varmasti kyllä vielä. Mikä minua vaivaa? Olenko muka mokannut hormonitasapainoni unohtamalla syödä yhden pillerin? Ei kai sekään vaikuttaisi näin. Herääkö minulle nyt jotain vanhoja muistijälkiä siitä, kuinka meillä edellisessä pitkässä suhteessa oli aina ongelmia tällaisissa tilanteissa. Meillä oli kai jonkinlainen absurdi luottamuspula, mikä aiheutti pahaa oloa aina kun toisella oli jokin erityisempi meno. En aio langeta sellaiseen enää uudessa elämässäni ollenkaan. Minä luotan. Siispä laittaudumme töihin iloisesti ja normaalisti. Puhumme sukista ja siitä miten niitä katoaa. Santi kuuluu niihin ihmisiin, joka viikkaa sukatkin. Ja sitten hän laittaa hyvän biisin soimaan ja tuo minulle kolme kangasta, joita saan haistella valiten hänelle parhaan tuoksun viikonloppua varten. Tuoksuttelen näytteitä ja valitse mielestäni parhaan. Voisin valita huonoimman, jottei hän tuoksuisi niin hyvälle. Mutta valitsen parhaan. Ja Santi yllättyy valinnastani. Hänellä on uusi hattu. Ja minä vedän päähäni pörröisen hupun. Hassuttelemme hississä. Oloni on oikein hyvä. Mutta silti jokin kaihertaa sisimmässä. Pieni etiäinen pahaenteisyydestä. Se joka sanoo, että on kiire. Että aika ajaa ohi emmekä pääse yhdessä minnekään. Kohta on uusi vuosi! Ja Santi on varmaan jossain kaukana, koska näyttää muuttelevan vähän väliä mantereelta toiselle. En kuuntele sitä. Pussaamme toisiamme kadulla hymyillen. Ja pidän pientä etiäistä kuristusotteessa sisimmässäni. Lo-pe-ta!



Mutten samallailla pilvien päällä pomppien ja väkisin hymyillen kun näinä päivinä yleensä. Jokin kaihertaa mieltäni, mutten tiedä mikä. Ei paljon, mutta ihan vähän. Yhtäkkiä ajatus siitä, kuinka Dim otti minuun yhteyttä tuntuu lohduttavalta. Ihan niinkuin tarvitsisin jotain varavaihtoehtoja ja turvaverkkoja, vaikka kaikki on hyvin. BLING. Ricky lähettää viestin ja huokaisen helpotuksesta, kun ajattelen, etten jää yksin, jos jotain tapahtuu. Mistä tällainenkin tunne kumpuaa? En ole kaivannut tai tarvinnut mitään tai ketään pitkään aikaan. Minähän olin yksinkin iloinen, joten miksi nyt yhtäkkiä taas haalin mielessäni ympärilleni mielikuvituskainaloita. Yhtäkkiä minua ärsyttää se, että olin mennyt kertomaan avoimesti deittitilanteestani Ossille, joka on juoruillut kaiken ystävilleni. Myös Juhalle joka tykkäsi minusta. Hän ei enää ottanut minuun samallailla kontaktia kuin aiemmin. Ja Jukkakin yritti tentata minua Santista. En välittänyt siitä silloin, mutta nyt minua jostain syystä ärsyttää. Ihan kuin olisin menettänyt jotain. Vaikka en ole. Ei oikeat ystävät katoa minnekään, vaikka seurustelisin toisen kanssa. Harmittaako minua se, että hyväksi ystäväkseni muodostunut Tommi on lomalla enkä näe häntä vähään aikaan? Ikävöinkö häntäkin?  Koitan tunnustella fiiliksiäni. Vaihtelemme Simon kanssa viestejä ja sovimme keksivämme jotain ehkä viikonlopulle. Siksi aikaa, kun Santi on omissa kiireissään. Kaikki on ihan okei. Tiedän, että keksin kivaa tekemistä kyllä. Minulla on paljon ystäviä. Ja osaisin ehkä olla vain itseksenikin. Ehkä. Ja tiedän, että osaan hillitä itseni Santin suhteen, enkä ala nyt hermoilemaan hänelle näkyvästi. Aion pitää normaalisti yhteyttä ja toivottaa hänelle ihanaa juhlaa. Ja fiilikseni on ihan okei. Mutta vaikka yritän miettiä, niin en tiedä mistä sisimpää pistelevä pikkuetiäinen on tullut muistuttamaan kaiken haavoittuvuudesta. Siitä ettei tilanne ihan loppujen lopuksi ehkä olekaan omissa käsissäni. Onneksi tämä outous on vain lievä pieni säväys kaikessa tässä ihanuudessa. Monta kuukautta olen ollut yhtä hymyä ja onnea. Joten mukaan saa mahtua näitäkin päiviä. Mutta on pelottavaa, etten tiedä mistä se tulee. Sosiaalisuus tuntuu pitkästä aikaa hyvältä. Se on aina ollut turvaverkkoni. Se, että juttelen ystävilleni, ja että minua on kaivattu. Se, että Dim otti minuun yhteyttä (myös edellisen viikonlopun aikana). Ja se, että Ricky on olemassa. Ja Jere ja Tommi ja kaikki muut. Ja siispä tässä oudossa ihan hyvässä, mutta vähän kolauksen saaneessa olotilassa päätän hetken mielijohteesta kysyä Javierilta, että mitä hänelle kuuluu. How have you been. Miksei. 


Aamupäivän outo olo on saanut minut taas räsäyttämään kaikenlaiset sekavat ajatukset tekstiksi. Ja sen myötä oloni on tasaantunut ja hymyilen taas vähän vaivattomammin. Kommentoin lounaspöytäkeskustelua ja syön tarjolla olevia suklaita. Ehkä olen taas tasaisempi, koska olen saanut jäsenneltyä ajatukseni. Ehkä koska lääkekoktaili ehtii vaikuttaa. Ehkä koska olen saanut sovittua kaikenlaista pientä viikonlopulle, mikä rauhoittaa mieltäni. Mutta minulla on ilmeisesti aika kova pelko siitä, että tämä hyvä flow voi vaurioitua, ja siksi heti kun pienikin epävire iskee päälle, niin käytän kaikki tietämäni metodit tilanteen tasaannuttamiselle. Eli mietin heti kaikista näkökulmista, että missä mättää. Sitten varmistan kaikki käytännön olosuhteet ja niiden optimaalisuuden. Ja sitten keskityn olemaan sosiaalinen ja varmistamaan tulevien päivien seuran ja hauskan tekemisen, jos en voi nyt tehdä muuta. Ja nyt en voi. Ei ole mitään tilannetta, jota pitäisi muuttaa, koska kaikki on hyvin. Joten siksi heittäydyn nauttimaan tästä hetkestä. Ihanaa, ettei etiäinen kasvanut ahdistukseksi tällä kertaa, vaikka muistuttikin taas vahvuudestaan. Ja minun heikkoudestani. Kun oloni paranee mietin, että oliko tyhmää kysyä Javierilta kuulumisia. Mutta miksi olisi? Kyseleehän minultakin monet vanhat tutut kuulumisia vähän väliä. En sentään ole ottanut Roniin mitään yhteyttä. En uskaltaisi. Se ei ole tullut edes mieleeni missään vaiheessa. Ja kai ajattelisin ettei hän vastaa kuitenkaan. Suhtautumiseni Javieriin on jostain syystä erilainen. Ehkäpä siksi, koska pelkään Ronin olevan onnellisempi kuin minä? Enkä halua kuulla sitä suoraan. Ja siksi koska suhteemme Ronin kanssa perustui niin vahvasti hulluihin tunteisiin. Egokumppanuus. Ja Javierin kanssa taas koen voivani kommunikoida järjellisesti. Olenhan myös jutellut Ninon, Manuelin ja Rickyn ja monen muun kanssa. Jos on välittänyt jostain ihmisestä pitkään ja ollut häneen kiintynyt, niin eikö aina joskus voi kysyä kuulumisia? No katsotaan vastaako hän jotain. Yhtäkkiä olenkin melko innoissani huomisesta vapaaillasta ja siitä mitä kaikkea kivaa saatan keksiä. Minähän olen aina nauttinut juhlailloista ystävieni kanssa ja nyt taas on tilaisuus rentoutua ja vaikka tanssia. Jes. Onneksi en ole tänään niin kuolemanväsynyt kuin edellisenä päivänä. Koti-ilta sopii tänään hyvin suunnitelmiini. Joogaa ja hyvää ruokaa perheen kanssa. Jokin kiva viesti Santille. Ja huomenna on perjantai! Minulla on ystäviä. Ja ihana mahdollinen poikaystävä, jolla on normaali menneisyys, jonka hyväksyn. Minun ei tarvitse pelätä mitään. Hyvin tämä menee.


tiistai 27. marraskuuta 2018

blah välipäivä

Olen vähän väsynyt tiistaihin herätessäni, vaikka olen nukkunut muutaman viime yön tosi hyvin. Nykyään tiedän, että väsymys voi johtua vaikka kuusta tai jostain ihan muusta. Joten olen väsymyksessä neutraalin tyytyväisenä tietäen, että se väistyy kyllä taas. Nousen ajoissa joka tapauksessa. Ja laitan joogaviedon pyörimään. Ja teen liikkeet mahdollisimman tehokkaasti. Koska vaikka nyt oloni no vähän nuupahtanut ja välinpitämätön, niin tiedän fiilikseni paranevan. Tiedän, että se, kun voi olla ylpeä itsestään tuntuu niin kivalta. On kuitenkin se ärstytyspäivä. Se päivä jolloin spontaanisti kiroilen yksinäni, koska kaulahuivi takertuu takin hihaan ja jää jumiin ja menee vain pahempaan solmuun kun yritän vetää sitä irti. Sitten sormikkaat ovat kadoksissa ja minua ärsyttää. Hiukset ovat sähköiset ja liimautuvat naamaan. Ja oloni on ärsyyntynyt. Mutta silti tiedän, että kaikki on hyvin. Juuri nämä hetket ovat niitä, kun pääsen todistamaan itselleni, että olen muuttunut ja kehittynyt. Aikaisemmin tämä fiilis olisi aiheuttanut minulle ahdistusta. Olisin alkanut projisoida irrallisia fiiliksiäni johonkin pahaenteisyyteen tai huoleen, joka ei liity olooni oikeasti mitenkään. Stressaisin sitä, että milloin me tapaamme Santin kanssa. Ja milloin hän viestii. Ja hän on varmasti nyt unohtanut minut. Sopinut jotain ihan muuta viikonlopulle. Ja minä odottaisin ja toivoisin ahdistuneena ihmettä. En uskaltaisi kysyä mitään suoraan. Päiväni pyörisi ahdistuneiden ajatusten ympärillä. Mutta nyt hengitän. Ja hymyilen. Koitan tyhjentää ajatukseni tulevasta tai menneestä. Ulkoistan ärsytyksen ja typerän olon. Ja pahoittelen mielessäni hermostumistani ja kiroilua itselleni. Huonompia hetkiä ja päiviä saa tulla. Mutta niiden ei saa antaa vaikuttaa asioihin, jotka eivät niille kuulu. Vielä aamupäivällä olo on väsyneempi kuin edellisenä päivänä, mutta kun aurinko alkaa nousta ja taivas on sininen, niin olokin kevenee. Tunnen kuinka kasvoni rentoutuvat vienoon hymyyn, joka on nykyään perusilmeeni. Lunta on jo vähän siellä täällä. Alle kuukauden päästä on joulu. En ole koskaan panostanut juhlapäiviin. Enkä aio stressata sitä tänäkään vuonna. Joskus lähettelin joulukortteja. Mikä kauhea vaiva ja ahdistuksen aihe! Onneksi tajusin lopettaa moisen tavan, joka ei vaan sovi itselle. Sen jälkeen vielä stressasin aika monena vuotena lahojen hankkimisesta. Että jokaiselle, jonka tapaa olisi edes jotain. Mutta en tainnut saada mitään itsekään viime vuonna. Vien joulupöytään jonkun hyvän herkun tai juoman. Ja jotain pientä läheisille jos siltä tuntuu. Ah vapauttavaa! 



Paitsi tietysti Santi, jos olemme vielä tässä ihanassa rakkauden alkamisessa hänen kanssaan. Ehkä sovimme ettei osteta mitään lahjoja. Ehkä olemme varanneet jonkin matkan ja sovimme, että se yhteinen aika on lahja toinen toisillemme. Unelmani olis lähteä hänen kanssaan jonnekin. Ja viettää uusivuosi jossain mahtavassa uudessa paikassa, ja suudellä hän keskiyöllä ja sanoa jotain kaunista. Aloittaa uusi perinne, joka sitten toistettaisin vähän erilailla joka vuosi. Viuh, lähetän tämän toiveen ulos ja katsotaan toteutuuko se. Tiistaipäivän edetessä mielieni paranee aamun ärsytysolotilasta, ja kaikki tuntuu olevan ihan hyvin. Vähän laimeaa eikä niin energistä, mutta ihan hyvä. Olemme vaihtaneet pari viestiä Santin kanssa edellisiltana tasapuolisesti. Otamme toisiimme yhteyttä kun jotain tulee mieleen. Ja niin sen pitää ollakin. En vielä tiedä tapaammeko arkiviikolla, mutta en tunnu stressaavaan siitäkään. Voi kunpa tämä suhteemme vakiintuisi juuri näin. Ettei mitään tarvitsisi murehtia, koska kaikki järjestyy kyllä. Ei tarvitse koko ajan miettiä toista tai nähdä. Koska tietää että kaikki on okei. Että voin vain keskittyä hyvällä energialla (ja joskus vähän laimeammalla) työhön ja liikuntaan ja ystäviini. Olen herännyt joka aamu tekemään kunnon jumpan. Vau. Se on jo aika iso muutos elämässäni.  Oikeasti. Olen muokannut ruokavaliotani ja pitäytynyt siinä edelleenkin. Pääosin. Herkuttelemme kyllä aika paljon Santin kanssa. Olemme käyneet lenkillä Elinan kanssa jauhamassa kuulumisia. Aina kun vain ehdimme. Ja tänään mennään taas. Kotona on kiva olla. Perhettä on kiva nähdä. Kaikki on hyvin. Nähtävästi minulla on pieni tarve listata itselleni näitä totuuksia, koska olo ei ole niin ylimaallisen positiivinen kuin yleensä. Mutta ei fiilikseni ole huono. Ihan vähän odotan Santilta taas jotain kivaa viestiä. Ihan vain siksi koska se tuntuu hyvältä ja vahvistaa aina sen että kaikki on okei. Että olen oikeassa todellisuudessa, enkä vain uneksi yksinäni kaikkea. Tänään nyt vain on tällainen päivä. Olen tyytyväinen jos omnnistumme käymään lenkillä. Olen tyytyväinen rauhalliseen koti-iltaan. Ja tähän muutokseen johon olen onnistunut hyppäämään täysillä mukaan. Aiemmin tämä tiistai olis ollut ahdistava ja masentava. Nyt se on vain ihan okei.

maanantai 26. marraskuuta 2018

Mainio maanantai

Olen juhlimassa suunnitelmieni mukaan kaikkien parhaiden ystävieni seurassa pienissä perinteisissä kotibileissä, kun Santi ehdottaa, että tekisimme jotain pientä seuraavana päivänä. Olen niin iloinen, että hän aktivoituu ehdottelemaan tapaamisia. Juuri tätä olen toivonut. Että voin tasapainossa tavata ystäviäni ja rentoutua haluamillani tavoilla. Ja kokoajan tietää, että minulla on joku rakas ihminen, jonka kanssa saan viettää seuraavan illan. Kaikki soljuu täydellisesti juuri kuten olen optimistisimmissa unelmissani saattanut toivoa. Yhtäkkiä olen keskellä tätä ihanaa tilannetta. Joo, nähdään huomenna. Vastaan Santille ja sitten taas keskityn entistä tyytyväisempänä ystäviini. Lauantaina ehdin nukkua kotona pienet päiväunet ja sopia tapaamisen illallisravintolaan tämän ihanan miehen kanssa. En vieläkään voi uskoa että olen oikeasti tässä tilanteessa. Kaikki ne asiat, joita olen halunnut, ovat nyt tässä toteutumassa. Ihan tälleen luontaisesti ja matalalla profiililla. Niin, etten ole edes huomannut että miten olen tähän päätynyt. Voin nauttia ystävieni seurasta ihan niin kuin aina. Ja sitten olla taas miesystäväni kanssa, kuten olen halunnut. Minäkö se olin, joka edesauttoi tilanteen etenemistä tähän pisteeseen? Minäkö otin riskin ja vaadin yksinoikeutta. Tuntuu niin vieraalta, mutta silti minä se olin. Se kuuluu tähän prosessiin. Muutokseen. Että tuntuu vieraalta ja oudolta. Ja on aiemmin tuntunut kauhealta. Ja nyt pahin tuntuu olevan takana. Minä koin monta kertaa saavani oppitunteja tärkeistä asioista. Sain maistella omaa lääkettänikin. Ja otin kaiken opin irti. Nuolin puhtaaksi kaikki myrkkyastiat, joista aiemmin olin tarjoillut välipaloja muille. Ja ehkä siksi ansaitsen nyt jotain hyvää. Eli tämän tilanteen, jossa nyt olen. Muistan, kuinka kauan kauan sitten vietimme yhdessä iltaa ystävien kanssa. Enkä muista enää tarkasti miksi, mutta tuolloin sanoin ääneen, että pahin pelkoni on se, että kaikki loppuu juuri silloin kun olen löytänyt onnellisuuden. Että minä kuolen tai tulee maailmaloppu. Tai jotain muuta mikä romauttaa kaiken. Ja nyt olen juuri sen onnellisuuden kynnyksellä. Juuri siinä tasaisessa ja kauniissa tilassa, jonka pelkään menettäväväni. Minulla on lievä tunne, joka ikään kuin odottaa sitä vaihetta, jolloin jotain kauheaa tapahtuu. Mutta se tunne ei ole paha tai ahdistava, vaan neutraali "tieto". Toivon, ettei se pidä paikkaansa. Toivon, että saisin minun vuosisadan rakkaustarinani ja kaikki hyvät asiat. Ja jos en, niin sitten toivon, että selviän siitä. 


Lauantai on hyvä hiuspäivä. Erittäin hyvä hiuspäivä. Joskus hiuspäivä on niin huono, ettei hiuksia voi jättää auki lainkaan. Minusta se on aika erikoista. Mutta olen tässä oppinut, että esimerkiksi kuun asento vaikuttaa siihen, miten hiukset reagoivat pesuun ja ilmastoon. Siispä on oikeasti olemassa huonoja ja hyviä hiuspäiviä. Olen alkanut mukautua tähän suopeammin ja pitää hiuksiani suosiolla kiinni silloin kun kampaus ei vaan onnistu. Mutta lauantaina kaikki onnistuu. Meikkikin näyttää kauniilta. Tunnen oloni tosi hyväksi. Laittautuessani valmiiksi kuuntelen kotona musiikkia ja lisäilen sopivia biisejä omalle soittolistalleni, jota aion joskus soittaa Santille. Tanssin yksin villisti ja juon yhden lasillisen punaviiniä. Nautin omasta seurastani. Ihan täysillä. Vaihtelen vaatteita ja teen kaikenlaista pientä, koska minulla onniin paljon aikaa. Ja se on ihanaa. Sitten lähden onnellisena kohti ravintolaan, jonka Santi on valinnut. Hymyillen istun bussissa ja vain olen. Olen suunnitellut aikatualun tarkasti etukäteen, joten olen hieman etuajassa ja pääsen istumaan ennen Santin saapumista. Ja se on hyvä. Tykkään olla aikaisemmin paikalla ja riisua rauhassa ulkovaatteet ja asettautua paikalleni. Ottaa lasin vettä ja laittaa huuliin huulipunaa tai -kiiltoa tai -rasvaa. Mikä päivä nyt sattuukaan olemaan kyseessä. En pidä kauheasti tästä ravintolasta, mutta mitä siitä. Santi saapuu paikalle. En ikinä hetkeäkään epäillyt etteikö hän saapuisi. Hymyilemme. Halaamme. Santi pahoittelee myöhästymistään. Vitsailemme siitä, että nyt minä olen saanut aikapankkiini jo lähes puoli tuntia, koska Santi on myöhästellyt sen verran. Olen erityisen iloisella ja hymyileväisellä tuulella. Ehkä siksi, koska edellisen illan juhlat olivat niin kivat. Ruoka on keskinkertaista mutta meillä on ylimaallista. Santi ottaa käsistäni kiinni ravintolan pöydän päällä ja minä olen onnellinen. Saan valita jälkiruokapaikan ja menemme minun ja Ronin vanhaan kantapaikkaan. En anna sen paikan jäädä muistoksi Ronista. Vaan se on nyt paikka, jossa me voidaan tilata jälkiruokaa ja skoolata lasilliset. Santia väsyttää. Ja kellokin on jo aika paljon. Lähdemme mielellämme Santin luokse viettämään leffailtaa. Kaikki on niin helppoa ja kivaa. Päätämme yhdessätuumin katsoa ohjelmaa sängyssä. Riisuudumme alusvaatteisillemme ja asettaudumme suuren peiton alle. Suutelemme toisiamme pehmoisesti ja hitaasti. Sitten Santiago halaa minua tiukasti takaapäin ja kymmenen minuutin kuluttua nukumme molemmat. 


Aamulla emme sano sanaakaan. Vaan heti heräiltyämme hyvien unien jälkeen kietoudumme toisiimme ja vietämme ihanan hetken. Voisin tottua tähän. Että minulla olisi tällainen rakastaja ja kumppani. Jonka kanssa voidaan olla vain ihan hiljaa. Ja nauttia täysillä. Itsekkäästi ja toista varten- Ja sitten taas hetkeä myöhemmin täydennämme nauraen toistemme lauseita. Se on aika luontaista, kun yhteinen kielemme ei ole kummankaan äidinkieli. Sanat välillä katoilevat ja sitten toinen voi arvata, että mitä toinen hakee takaa. Välillä selataan sanakirjaa. En ole kokenut kieliasiaa millään tavalla ongelmalliseksi. Minä en edes huomaa puhunko suomea vai englantia, vaikka joskus sanavarasto ei ihan riitäkään lonkalta heitettynä. Oikeastaan pidän tätä hyvänä asiana. Minä en pysty spontaanisti sanomaan ehkä ihan kaikkea mitä päässäni pyörii. Ja se voi olla hyvä juttu. Joku sanoo, että on tosi tärkeää, että pystyy kommunikoimaan omalla tunnekielellä oman rakkaansa kanssa. Mutta minä koen että se onnistuu englannin kielellä oikein hyvin. Tämä on meille rikkaus. Olen saanut tämän pienen erikoisuuden itselleni, kuten joskus kirjoitin tahtomattani haluavani. Minulla on kai jokin tarve olla aina vähän erikoinen, ja nyt minulla on miesystävä, jonka kanssa saamme olla vähän erikoisia yhdessä. Sunnuntaina vietämme pienen rauhallisen hetken sohvalla makoillen. Ja sitten lähdemme kahvilaan aamiaiselle. Ja sitten kauppaan tutkiskelemaan johnokin harrastukseen liittyviä välineitä. Niin normaalia. Niin kivaa. Aina vain asiat muuttuvat helpommiksi. Puhumme siitä, kuinka voisimme kokeilla tuota lajia yhdessä. Santi kertoo, että harrasti sitä jonkin verran entisen tyttöystävänsä kanssa. Mutta että tyttöystävä ei sitten halunnut jatkaa lajia. Kysyn, että miksei, ja Santi sanoo, ettei hän tiedä, koska heillä oli kommunikaatio-ongelmia. Tuntuu hassulta, kun hän puhuu entisestä tyttöystävästä. En kysele mitään enempää. Kaikki on hyvin. Tuntuu kivalta lähteä viettämään omaa rauhallista sunnuntaita näin kivan viikonlopun jälkeen. Nukun pitkät yöunet kohti maanantaita. Herään niin aikaisin, että ehdin tehdä pitkän aamujumpan. Vilkaisen kännykkäni näyttöä, jossa on Santilta viesti. Hän pohtii, että voisimme osallistua yhdessä erääseen konserttiin. Hänen ystävänsäkin saattaisi olla siellä. Kas näin. Tavataan kohta toistemme kavereita. Hän pitää minusta. Santi tahtoo viettää kanssani aikaa. Mikä mainio maanantai. Melankolisten maanantaiden tilalle on tullut mainiot maanantait. Maanantai, jolloin aamu aloitetaan jumpalla. Jolloin viestitään söpöyksiä ihanan miehen kanssa. Ja lähdetään lenkille bestiksen seuraan. Ja sitten kokataan jotain terveellistä. Mainio maanantai.

torstai 22. marraskuuta 2018

ei ole kiire ei ole kiire ei ole kiire

Kun kävelen kohti Santia kylmässä ilmassa sen jälkeen, kun olen hoitanut muut alkuillan velvoitteeni, minusta taas tuntuu ihan vähän, etten ole täysin kosketuksissa realismiin. Tai ehkä olen, mutta en siihen inhorealismiin, jossa olen pääosin tähän asti elänyt. Ehkä tämä on minun uusi todellisuuteni. Se, jossa seuraan tapahtumia kuin olisin mukavalla vip-istuimella popkornit sylissä. Ja aina välillä saan päättää miten juoni muokkautuu, vaikka lopputulokseen en siltikään saa vaikuttaa. Se tuntuu hauskalta ja turvalliselta, koska tiedän, että voin vähän hassutella, mutten kuitenkaan saisi valinnoillani nirhattua päähenkilöitä tai muutettua viimeistä lukua. Olen vilkaissut peiliin ja laittanut nenänpäähäni ihan vähän puuteria, koska heti pikkupakkasten alettua nenäni punoittaa samantien. Ärsyttävää. Ja sitten vielä kylmät ilman kuivattavat ihoa niin, että meikki näyttää helposti tökeröltä ihon päällä. Oi voi mitä ensimmäisen maailman murheita. Olen kysynyt Santilta, että toisinko jotain matkalta. En kysy, että voinko nyt tulla. Sopiiko vielä. Vai onko suunnitelmat muuttuneet. Vaan tietysti olen menossa. Santi ei vastaa, että tuo vain itsesi, kuten muutama muu on minulla aikaisemmin tokaissut. Tai, että tuo vessapaperia, kuten Javier saattaisi sanoa. Vaan hän vain toteaa ettei tarvitse mitään. Hymyillen. Ei keltaisella naamalla, vaan kaksoipisteellä ja sulkumerkillä, kuten kaikki vähän sivistyneemmät ihmiset ihmiset pyrkivät tekemään. Itsekin joskus ajat sitten välttelin hymiöitä, mutta sittemmin käytän niitä juuri niin paljon kuin huvittaa. Olo on huoleton, mutta ihan vähän jännittynyt. Hyvällä ja odottavalla tavalla. Mutta siinä sivussa mietin, että tämä on nyt sellainen normaali arkikohtaaminen. Ei ehkä enää treffit. Vaan me vain vietetään hetki yhdessä ja mennään sitten nukkumaan. Alamme olla siinä rajoilla, missä kynnys toisen kanssa vietetylle ajalle alenee ja alenee. Ei se ole vielä poissa. Mutta se on madaltunut. Enää meidän ei tarvitse miettiä etukäteen, että juommeko viiniä tai maistelemmeko tapaksia. Koska tiedämme, että me voimme vain olla ja silti nauttia olostamme. Minä olen taas tehnyt aloitteen tälle tapaamiselle. Ja vahvistaessani sitä edellisiltana, Santi kysyi, että onko minulla jotain erityistä mielessä. Ja minä vastasin, että ei. Ollaan vaan. Ja Santi ilmoitti valikoivansa meille leffan. Minä olen se, joka hioo näitä kynnyksiä pois. En millään remppatalkoilla, vaan nätisti siinä sivussa kun viilaan kynsiäni. Niin, että Santi voi esittää ettei huomannutkaan! Ei hän vastustele mitään. Tai esitä vaikeasti saatavaa. Mutta en ole enää niin tyhmä, ettenkö pitäisi mielessäni sitä mitä on ääneen sanottu. Sitä, että hän ei tiedä, kuinka syvälle kiintymyssuhteessa voi päästä. 



Teot merkitsevät enemmän kuin sanat. Mutta se voi olla myös ansa. Itse saattaa nähdä sitä mitä haluaa nähdä. Omiin kokemuksiin toisen teoista ei voi sinisilmäisesti luottaa. Ja minä olen tunnetusti vaellellut ilman valkoista keppiä ihan liian usein. En kuitenkaan ihan perusteettomasti. Edelleenkin uskon siihen, että minulla oli jotain erityistä Javierin kanssa. Hänelle puhuminen oli usein äärimmäisen vaikeaa. Ja ne harvat kerrat kun oikeastaan sain hänestä mitään sanallisesti irti, olivat ne hetket kun riitelimme tai kun hän hetkeksi heltyi romanttiseksi. Kun minä jostain syystä itkin,  ja hän antautui heittelemään siimoja muurinsa yli. Javier saattoi lohduttaa minua selittämällä hänen menneisyydestään yksityiskohtia. Sitä miksi hän on sellainen kun on. Ja siksi tunnen häntä kohtaan nyt myötätuntoa. Hän saattoi halata minua tiukasti ja sanoa, että välittää minusta tosi paljon. Siltikin enemmän minulle kertoi se hetki, kun hän toi minulle kotiavaimensa, mutta minä esitin etten tajua mitä hän yrittää kertoa. Koska olisin halunnut hänen sanovan sen ääneen. Että hän olisi antanut minulle avaimensa. Silloin ennen viime juhannusta, kun selvitimme suhteemme tilaa, hän myönsi ääneen, ettei ole tapaillut ketään niin pitkään näiden parin vuoden aikana kuin minua. Ja ettei kukaan ole ollut hänelle samalla tavoin erityinen. Mutta, että ei hän ole voinut sille mitään, että irtoseksiä on yhtäkkiä saatavilla. Ja olen aika varma, että hänellä on joitain vakituisia satunnaisseksikavereita, vaikka olisikin pitänyt heihin etäisyyttä vietettyään minun kanssani ajoittain tiiviimmin aikaa. Lisäksi hän välillä paljasti vahingossa mustasukkaisuutensa. Lipsautti sivusuun, että oli nähnyt minut tinderissä ja siksi ollut vihainen monta viikkoa. Mutta jätti sen kertomatta minulle kun asia oli ajankohtainen. Olisin voinut kertoa, että olin avannut tinderin hetkeksi vain poistaakseni sieltä jotain kuvia tai ties mitä turhaa. En edes muista enää. Mutta ainakaan en ollut deittailemassa ketään. Miettikää miten erilailla kaikki olisi voinut mennä, jos olisimme aina sanoneet sen mitä oikeasti ajattelemme ja haluamme? Tai mitä epäröimme ja pelkäämme? Miten ihmeessä minäkin olen käyttänyt niin paljon energiaa stressaamalla että mitä voin toiselle sanoa. Miten paljon saatan nolostua jos toinen tietää mitä oikeasti haluan. Voi Luoja. 



Joten. Vaikka minulla on hyvä fiilis. Ja vaikka Santiagon sanat ja teot viestittävät samaa johdonmukaisesti hyvää linjaa. Niin muistutan itseäni säännöllisin väliajoin siitä, että Santi on javiermainen. Sen lisäksi että heillä on lähes tismalleen sama syntymäpäivä, tykkää kummatkin kertoa asioista, joissa he ovat hyviä ja onnistuneet. Ja he haluavat saada tästä tunnustusta. Kummatkin identtiseen tapaan käyttävät ylettömän paljon aikaa jonkun asian yksityiskohtien tutkimiseen ja koostamiseen, koska ehkä nauttivat siitä ja ovat jollain tapaa perfektionistisia. Kumpikin on pinnalta hyvin laatutietoinen ja omaehtoinen. Mutta silti Javier oli mukauttanut mielipiteitään omiini ihan vahingossa. Hän jopa teki erittäin merkittävän hankinnan sen jälkeen, kun olimme väitelleet asiasta ja vaikka hän oli ollut vielä hetki sitten aivan eri mieltä. Ja vaikka Santi on tarkka lookistaan ja panostaa tiettyihin merkkeihin, niin hän valitsi ostaa sen vaatteen, jota minä matkallamme kehuin. Ja silti hänen eteisensä lattialle oli eilisillan tapaamisellamme tarkoituksenmukaisesti esille jätetty asuste, josta minä olen Santille muutamaan otteeseen puhunut. Javier säikähti aina paljon suoria aloitteitani, joita loppua kohden rupesin tekemään. Ja niihin koko juttumme kaatuikin. Hän tarvitsi paljon tilaa. Hänen piti saada olla ohjaksissa. Muttei itse tajunnut sitä kuin vain ahdistuksensa kautta. Santi taas on sanoittanut itse tarpeensa selkeästi ja on niistä varmasti tietoisempi kuin Javier. Santi tarvitsee omia juttujaan. Mutta terveellä tasolla. Santi tykkää olla ohjaksissa ja esimerkiksi suunnitella (kiitos saaden) matkansisältömme, muttei ole vielä perääntynyt suorista ehdotuksistanikaan. Silti minun pitää pitää varani. Koska Santi on sanonut ääneen, mitä pystyy nyt antamaan. Ja se on kaikki mitä saan, kunnes toisin on sovittu. Jos hän on ilmaissut ettei tohdi edes puhua tapailusta (dating), niin minun on annettava hänelle tilaa, eikä kuviteltavani, että me elämme nyt parisuhteessa. Vaikka minä haluaisin että hän kutsuisi minut mukaansa sinne ja tänne, niin minun on ensin annettava hänelle tilaisuus kutsua minut itse mukaan. Ja vasta sitten myöhemmin jos en siedä tilaisuudenmenetystä voin ottaa asian puheeksi itse mikäli koen sen oikeaksi. Ja siedettävä se, että hän tekee asioita itsekseen ja minä teen asioita itsekseni. Teot merkitsevät enemmän kuin sanat. Mutta sanat on se, minkä mukaan edetään.  

Ja olen tilanteeseen tyytyväinen. Vaikka olisin salaa kuinka varma siitä, että me menemme vielä naimisiin. Niin aikaa on kulunut alle kolme kuukautta. Olemme tunteneet alle kolme kuukautta. Ja sinä aikana me olemme jo ehtineet sopia siitä, ettemme tapaile muita. Santi on ehtinyt sanoa, että pitäisikö meidän varata yhteinen saunavuoro (hahaa, muistin sen yhtäkkiä!). Ja olemme viettäneet täydellisen, upean viikonlopun Europpassa. Kaikki on siis aivan täydellisesti, vaikka Santi haluaisi edetä hitaammin. Vaikkemme heti varaisikaan uutta yhteistä matkaa. Siispä hymyilen kun olen hänen alaovellaan keskiviikkoiltana. Tunnen olevani menossa oikeaan paikkaan. Ilahdun, kun näen hänet rappukäytävässä. Halaamme ja tuntuu ihan vähän jännältä, mutta muutoin ihan luonnolliselta. Hän on pukeutunut erittäin siististi, kuten aina. Chinot ja kauluspaita, jonka päällä hänellä on viininpunainen neule, jossa ei ole yhtäkään palkeensilmää tai nyplyä. Tuleekohan hän joku kerta minua vastaan verkkareissa? Tiedän, että hänellä on yhdet. Sellaiset tosi tyylikkäät slimfitit. Santin hiukset on veistosmaisen kauniisti föönattu malliinsa, kuten aina, paitsi silloin kun heräsi minun luotani. Ja hän tuoksuu hyvältä. Halaamme ja saan suudelman poskelle. Hän huomioi jotain asustettani. Hänellä on täydelliset käytöstavat. Istumme sohvalle tarkastelemaan hänen leffavalintaansa ja siinä sivussa selailemaan jotain trailereita. Ja olemme ihan vähän pidättäytyväisiä intohimoisen viikonlopun jälkeen. Kun katson häntä ja olemme vierekkäin niin tunnen sen magneettisen kipinän, joka vetää meitä puoleemme. Mutta meillä on ihan pieni vieraskoreus päällä. Ja se on jotenkin suloista. Nojailemme toisiimme neutraalisti. Pieni hipaisi olkapäähän. Hän katsoo minua silmiin vähän pidempään, kuin Suomessa olisi arkisessa tilantessa sallittua. Ja tiedän, että ilta tulee huipenemaan vielä läpi katosta. Otamme rennomman asennon kun leffa alkaa. Sulaudumme hieman kiinni toisiimme. Ja meitin, että eikö hän koskettele minua rohkeammin, koska sitten leffan katselemisesta ei tulisi mitään. Vai siksi, että häntä ujostuttaa. Vai siksi, että hän on herrasmies. Heti kun elokuva loppuu (Santi antaa sille arvioksi enintään seiskan ja olen samaa mieltä) ja Santi sammuttaa ohjelman hän nojautuu samalla puraisemaan pakaraani housujeni läpi. Naurahdan ja saan varmistuksen sille, että Santi tuntee samoin. Miten ihanaa onkaan tämä molemminpuolinen kauhea viehätysvoima. Jalat meinaavat lähteä alta kun mietin miten kiihkeää meillä on. 


Pelkkä hänen katseensa kouraisee minua vatsanpohjasta. Edelleenkin (kolme kuukautta, heh) suudelmat saavat meidät pysähtymään hengistystä pidättäen, koska ehkä haluamme kuolla siihen hetkeen ja elää siinä ikuisesti. Emme heti juokse sänkyyn, vaan puhumme työjutuista ja elokuvista. Koska haluan, että vaihtelemme kuulumisia. Haluan, että meillä on monenlaista yhteyttä. Mutta nyt emme enää voi olla koskettelematta toisiamme. Santi vetää minut kiinni itseensä. Nojaudun kiinni hänen rintaansa samalla kun vielä juttelemme jostain. Ja haistan hänen kaulaansa. Santin lause katkeaa kesken, kun tunnemme samaan aikaan sen säpsäyttävän ihanan kipinän välillämme. Sitten hän nousee ja kaappaa minut syliinsä (mietin, että painankohan paljoa häntä vähempää) ja kantaa minut sänkyyn. Emme puhu mitään. Suutelemme hitaasti. Ahnaasti. Seksikkäästi. Ei ole mihinkään kiire. Vaatteita ei tarvitse heti heitellä pois. Kumpikin tietää mitä on luvassa. En voi kuin olla niin onnellinen siitä, että juuri nyt minulla on yksinoikeus tähän mieheen. Meihin. Hihkun henkisesti ilosta, koska minun ei tarvitse jakaa tätä kenenkään kanssa. Minun ei tarvitse miettiä, että onkohan tässä sängyssä ollut joku toinen. Minun ei tarvitse miettiä, että onkohan hänellä suunnitteilla treffit jonkun muun kanssa. Me tehdään tätä vain toistemme kanssa. Kokeekohan hän olevansa yhtä onnekas? Onkohan hänenkin mielestään meillä erityisen kuuma yhteys. On varmasti. Välillä minä kumarrun suutelemaan häntä. Pidän hänen kasvoistaan kiinni ja käännän hänen päätään. Puraisen kaulaa. Sitten pussailen pehmeästi ja halaan häntä tiukasti. Sitten Santi kääntää minut alleen ja näykkäysee korvaani. Katsoo silmiin niin että nenänpäät koskettavat toisiaan ja suutelee hitaasti ja pitkään. Tällä tavoinkin voi päästä lähes transsiin. Voisin vain pitää silmäni kiinni ja nauttia siitä, että minusta tuntuu siltä kuin lentäisin. Että tämä olisi unta, josta en halua ikinä herätä. Niinkuin kauan sitten se uni, jonka silloin joskus näin Ronista. Kun hän kai kosi minua ja olimme ruokamarketissa. Unessa hihkuin onnesta, että näin kävi viimeinkin! Kunnes näin että kassajonossa mukanamme oli vauva, ja tajusin ettei meillä oikeassa elämässä ole vauvaa. Nyt minusta tuntuu siltä, että saatan kohta nähdä siellä Santi makkarin katossa lentävän lohikäärmeen, joka paljastaa, että kyseessä onkin vain uni. 



Mutta sen sijaan näen vain ilotulituksia. Niitä jotka kuuluvat tähän todellisuuteen. Olemme ihanan hitaita. Riisumme kaikki vaatteet toisiltamme. En enää tunne oloani niin ujoksi. Annan Santin katsoa minua vapaasti. Hän pussailee reisiäni ja kohottautuu istumaan jalkojeni väliin. Ajattelen heti, että se hetki siellä hotellihuoneessa on jäänyt elävästi kummankin mieleen. Harmi, että hänen sänkynsä on niin matala, ettemme voi ihan tehdä siitä toisintoa. Mutta rakastan tätä. Sitä että hän on ohjaksissa ja saa aloittaa tämän kierroksen. Istuu siinä edessäni. Ihan hitaasti ujuttaa valtavaa itseään avoimien jalkojeni väliin. Ja kaikista kivointa on kun se ei onnistu heti. Vaan pitää olla ihan hidas ja ottaa vähän takapakkia ja sitten edetä taas hitaasti. Se tuntuu seksikkäältä ja kivalta. Ja näen miten paljon hänkin nauttii siitä. Se aloittaminen on ihan oma juttunsa. Vähän niinkuin leikki, jossa molemmat on mukana. Se tuntuu ihan pienen hetken neitseelliseltä. Hän on miehekäs mies, ja minä pieni nainen, joka huokaisee lähes ääneen oikealla hetkellä. Joku feministi voisi nyt älähtää. Mutta minä nautin tästä täysin rinnoin. Pienin, mutta täysin. Alun jälkeen voi taas aueta vesiputoukset ja tuntokin jäädä hakuseen. Mutta huomaan, että mitä enemmän me tätä teemme, sitä paremmalta minusta tuntuu. Sitä helpompi on nauttia. Mikä on uskomatonta, koska se on ollut nini helppoa koko ajan. Mutta merkityksellisintä on muutos Santissa. Hän ei enää ajattele vain sitä mitä minä ajattelen ja haluan. Vaan ohjailee tilannetta itsekkäämmin. Tekee liikettä siten, että se tuntuu juuri hänestä hyvältä. Ja minä pidän siitäkin. Annan hänen tehdä mitä hän haluaa. Hetkeä myöhemmin hän sanoo, että tulee ihan pian, joten nyt on aika esittää toiveita jos niitä on. Mutta annan hänelle hymyillen lähtöluvan. Ja se on niin taivaallista. Se on niin kivaa, että vahingossa uppoudun muistelemaan näitä fantastisia hetkiä niin yksityiskohtaisesti, että minua ärsyttää kun en tiedä milloin seuraavan kerran tapaamme. Pidämme toisistamme tiukasti kiinni pitkään. Pussailemme toisiamme. Santi kysyy, että haluaisinko vielä jotain, mutta hymyilen raukeana. Ja sitten käymme pikasuihkussa ja sujahdamme sänkyyn. Ja liimaudumme alastomina kiinni toisiimme. Huomioin mielessäni sen, ettei Santi laita tällä kertaa mitään päälleen, vaikka yleensä tykkää pitää yöasua. Ja nukumme hyvin.


Aamulla kello soi. Käännämme kylkeä ja saan taas olla Santin syleilyssä. Vedän hänen kätensä rinnalleni. Heräilemme hitaasti. Käännyn ja Santi ottaa minut kainaloonsa. Sivelen hänen alastonsa vartaloaan. Ja pian hän vetää minut päällensä. Ja tällä kertaa teemme asiat vähän eri tyylillä, mutta ihan yhtä kiherryttävästi. Heräämme yhdessä ja nautin taas siitä kun vaihdamme pitkän suudelman suulle ulkona kadulla ennen kuin lähdemme omiin töihimme. Hillitsen haluani ottaa häneen heti yhteyttä ja alkaa kysellä loppuviikon aikatauluista. Muistutan itseäni ettei ole mitään väliä vaikkemme tapaisi hetkeen. Kaikki on silti hyvin. Vaikka pian jo voisin alkaa herätellä ajatusta siihen yhteiseen pikkuharrastukseen osallistumisesta. Se olisi taas uusi aluevalloitus. Mutta ei ole vielä kiire. BLING. Ystäväni Tommi ehdottaa elokuviin menoa viikonloppuna. En ole ihan satavarma onko tämä ehdotus täysin kaverillinen. Hän on ollut aika tiiviisti yhteydessä viime aikoina. Ja hän on suhtautunut yllättävän vakavasti dalailamamaisiin elämänohjeistuksiini. Mutta sanon, että jos vain aikataulut sopivat niin miksikäs ei. Tänään edessä on taas rauhallinen koti-ilta. Ja liikuntaa. Ja terveellistä ruokaa. Ja viikonloppuna tapaan ystäviäni juhlissa. Mutta olen pitänyt joustovaran kaikissa aikatauluissa Santia varten. En vain saa antaa itseni alkaa odotella liikoja. Ja kiirehtiä. Hengitän syvään. Nenästä sisään ja suusta ulos. Nyt keskitytään tähän hetkeen, eikä muuhun.

keskiviikko 21. marraskuuta 2018

Bling, se on Dim

Olen siis tyytyväinen. Ajoittain sujahdan sellaiseen arkiseen ekstaasiin, jolloin vain nautin hetkestä ja saatan istua hymyillen bussissa katsoen ikkunasta ulos. Some ei juurikaan kiinnosta minua. En enää näprää niin paljon puhelinta kuin aikaisemmin. Minulla saattaa olla korvakuulokkeet korvilla, mutten edes huomaa, ettei mikään musiikki soi, kun olen vain niin tyytyväinen tarkastellen ympäristöäni. Siten päästään elämään hetkessä, jos se joskus tuntuu olevan vaikeaa. Juurruttamalla itsensä ympäristöön. Katsomalla kaikkea mitä oikeasti lähellä on. Tuntemalla miten jalat, istuinluut ja ehkä kädet sulautuvat maahan tai penkkiin tai ratikan ikkunalautaan. Alan olla tässä aika taitava. Koska olen pakottanut itseni harjoittelemaan, vaikka se on tuntunut tyhmältä. Tehnyt hengitysharjoituksia ja ajatustreenejä niin kauan, että olen tajunnut mikä se juju on. Yhtäkkiä minulla on käytettävissäni paljon enemmän energiaa oikeisiin asioihin, koska en enää tuhlaa voimavarojani murehtimalla taka-alalla jotain asiaa, jolla ei ole mitään tekemistä nykyhetken kanssa. Minulla on ideoita kokouksissa. Minä kommentoin toisen mielipidettä innokkaana. ja se tuntuu kivalta. Yhtäkkiä työmotivaationi on sellainen odottavan innokas ja uuteen tarttuva. Kuten fiilikseni muutenkin. Olen tiistai-iltana ehdottanut suoraan Santiagolle tapaamista seuraavana iltana, koska olisin muutoinkin hänen kulmillaan alkuillasta. Ihan vähän olen jännittänyt, että mitä hän vastaa. Ihan vähän olen valmistautunut siihen, että hänellä onkin jotain muuta. Pettyisin, mutta henkäisin syvään ja hymyilisin. Ja tietäisin, että näemme sitten toisena päivänä. Mutta hieman myöhemmin Santi vastaa ja sanoo, että varaa illalle jonkun hyvän elokuvan. Täydellistä. Olen sitten käynyt pitkällä lenkillä. Syönyt pakastepizzaa perheenjäseneni kanssa. Sitten olen tehnyt jumppaohjelman säntillisesti. Olen päättänyt mennä jo kymmeneltä nukkumaan, jotta heräisin aamulla aikaisemmin tekemään jumppaohjelman ja suihkuun. Ja kas vain, hyppään lakanoihin ja nukahdan lähes heti juuri kuten haluan. Olen niin kiitollinen siitä, ettei minulla ole univaikeuksia. Jos kaiken muun stressaamiseni ja ahdistuksen lisäksi kärsisin uniongelmista, niin en tiedä miten olisin selvinnyt.



Herään keskiviikkona herätyskelloon ja muistan heti suunnitelmani tehdä pidempi joogaohjelma. Suljen silmät pariksi minuutiksi ja sitten nousen ylös, vaikken olekaan heti mitään intoa täynnä. Teen sen, koska tiedän, että sitten myöhemmin oloni on parempi. Ja se on. Tuntuu hyvältä pystyä tekemään jotain vähän haastavaa. Siis nousemaan aikaisemmin. Ja laittamaan se video pyörimään, vaikka ehkä tekisi mieli vain kääntää kylkeä sängyssä. Mutta voi miten palkitsevaa se sitten on, kun ei ole kiire minnekään ja saa hien pintaan. Aikaiset aamun ovat hyviä. Haluan olla aamuihminen. Aina ennen olen ollut yövirkku. Ja voinut nukkua vaikka puoleen päivään. Mutta jo viime vuosien aikana pitkään nukkuminen ei ole tuntunut hyvältä. Rakastan aikaisia aamuja! Sitä että teen jotain merkityksellistä ennen toimistolle suuntaamista. Kaikkien pitäisi aloittaa aamut vähintäänkin pienellä hengittelyhetkellä ja verryttelyllä. Käyn rauhallisesti suihkussa radiota kuunnellen tyytyväisenä siitä, että tiedän näkeväni rakkaan miesystäväni illalla. Voinko sanoa niin? Miesystävä? Poikaystävä? Tapailukumppani? En tiedä, mutta tänne saan kirjoittaa mitä haluan. Vietän tänään illalla romanttisen elokuvaillan miesystäväni luona. Ahaha. Taas jaksan töissä keskittyä täysillä johonkin työjuttuun. Yhteistyökumppani, jota en aina ole jaksanut kuunnella, soittaa, ja olen puhelias ja iloinen. Valoni tarttuu kollegaan ja puhelun lopuksi hän toivottelee vuolaasti ihanaa joulunodotusta.  Juuri sinulle! Jep, juuri sinulle myös! BLIBLING. Santi ottaa minuun yhteyttä jo ennen aamun kahvitaukoa. Hymyilyttää. Hän ajattelee minua. Santi lähettää linkin koskien hääuutisia. Uutisjutussa on jotain hauskaa. Mutta minusta on hauskaa, että hän lähettää minulle uutisen jossa puhutaan häistä. Näin toimisi henkilö joka tahtoo subliminaalisesti vaikuttaa ajatuksiini ja saada minut haluamaan häät hänen kanssaan. Vaihdamme pari kivaa viestiä ja olen onnellinen. Syön työpisteelläni lounaaksi mukaan ottamani rahkajogurttisekoituksen ja juon hyvältä tuoksuvaa teetä. BLING. Ja se on Dim. 



Ja juuri silloin kun olen onnellinen jonkun kanssa, niin se ex-deittini ottaa yhteyttä, johon olin aika kovasti ihastunut. Dim, jonka kanssa olemme viettäneet aivan ihania kuumia treffejä sekä hänen että minun luonani. Viimeksi keväällä hän vietti yön luonani ja ajattelin, että siitä tapailumme nyt alkaa. Olin siitä ihan varma. Meidänkin yhdessäolomme on aina ollut vaivatonta. Fyysinen yhteys on mahtava. Dim on se sellainen stereotyyppinen unelmakumppani ulkoisesti. Pitkä (täydellisen pitkä), tumma ja erittäin komea. Hänellä on aina pilke silmäkulmassa. Hän on se mies, jota muut katsovat käsipuolessani kadehtien. Jos minun pitäisi valita kaikista näistä miehistä ulkoisten avujen perusteella joku, niin se olisi varmana ollut Dim. Tai se olisi voinut yhtä hyvin olla jumalaisen kaunis ja pitkä Javier. Mutta juuri nyt en vaihtaisi Santia mihinkään. Hän on komea. Rakastan hänen silmiään kun hän puhuu nauraen. Hänen sielunsa on niin kaunis ja lepäyytyy täydellisesti vasten omaani. Minulle on ihan sama mikä hänen fyysinen olemuksensa muutoin on. Mutta juuri nyt tämä komea ja kiva Dim ottaa minuun yhteyttä. Hän kysyy mitä minulle kuuluu. Ja hetkeä myöhemmin hän ehdottaa tapaamista seuraavalle lauantaille. Dim sanoo, että hän voisi vierailla minun luonani, ja sitten seuraavana lauantaina minä voisin vierailla hänen luonaan. Hmh. Hänen viestinsä ei ole aiheuttanut minussa mitään suurta reaktiota. Minua vähän turhauttaa hänen ajoituksensa. Koska minä oikeasti ajattelin jossain kohtaa, että meistä olisi voinut tulla jotain. Mutta samalla olen salaa vähän tyytyväinen. Olen iloinen siitä, että hän ajattelee minua. Että hän ehkä on vähän ikävöinyt minua. Että ehkä häntä kaduttaa, ettei me yritetty enemmän. Olen tyytyväinen siitä, ettei hän horjauta tunteitani Santia kohtaan. Ja koska nykyään sanon mitä oikeasti ajattelen. Niin vastaan hänelle, että minä olisin moneen kertaan ollut valmis viettämään hänen kanssaan enemmän aikaa. Mutta hän on tehnyt useaan kertaan ghostaavan katoamistempun. Sanon, että jos tapaisimme niin hän vain katoaisi taas uudelleen kuukausiksi. Kunnes sitten taas ilmestyisi jostain. Enkä minä enää vietä tuolla tavalla öitä kenenkään kanssa, vaikka meillä olisikin varmasti hauskaa. Iloinen hymynaama. I understand :). Vastaa Dim.  


En puhu hänelle Santista. Mitä sanoisin? Koska mehän emme virallisesti seurustele. Santi sanoi aiheesta puhuessamme (onneksi tämä kaikki on mustaa valkoisella), että yksinoikeudet toisiimme seksin ja pussailun suhteen on täysin ok. Ja voimme tehdä erilaisia asioita yhdessä regardless if we are dating or not. Santi joskus keskustellessamme teemasta sanoi, että sana dating on hankala. Koska se voi tarkoittaa satunnaista tapailua tai vakaampaa suhdetta. Siksi sitä tulee käyttää varoen. Meillä ei ole yhteistä sanaa suomenkieliselle tapailulle. Joka taas toimisi varmasti molempien mielestä oikein hyvin. Santi on varovainen. Ja hyvin itsenäinen ja tyytyväinen oloonsa. Joten hänelle on annettava tässä asiassa tilaa ja aikaa. Vaikka hän nyt lähetteleekin minulle hääjuttuja. Hahaa. Ja tietysti voisin sanoa, että ei, en tapaa sinua Dim, koska i am seeing someone. Mutta jostain syystä haluan, että hän ajattelee, että kieltäydyn siksi miten hän on aiemmin toiminut. Se antaisi hänelle paremman opetuksen. Vai enkö uskalla polttaa siltoja kertomalla, että en ehkä ole enää vapaa? Siitäkö on kyse jos rehellisiä ollaan? Ehkä. En kertonut sitä eilen Ninollekaan, joka kyseli kuulumisiani. Mutta ei hän siitä suoraan kysynyt. Me puhuimme kaupunkimatkailusta ja joogasta. En ole koko sinkkuuteni aikana julistanut deiteilleni jos olen tapaillut jota kuta tiiviimmin. Ja ehkä se syy oikeastikin on se, että haluan pitää turvaverkkona takaportteja auki. Jostain vanhasta muistista. Mutta jos joku kysyisi sitä suoraan niin kertoisin. Tietysti. Ricky on ollut myös minuun yhteydessä. Hän edelleenkin haluaisi nähdä. Ja olen sanonut, että kenties joku päivä voimme hengailla ystävinä. Että sellaista tässä tämän hymyilyn ohessa. Sen ohessa, että olen iloinen. Että olen lenkillä sanonut Elinalle, etten voi melkein uskoa, että olen nyt tässä tilanteessa. Että ihan yhtäkkiä minulla on joku, jonka takia minun ei tarvitse olla ahdistunut. Elina sanoo, että ansaitsen sen. Että ansaitsisin onnellisen lopun. En tiedä siitä. Mutta ansaitseeko kukaan tässä maailmassa mitään? Nyt tässä tilanteessa ollessani. Ollessani onnellinen. Tajutessani edes vähän, että miten oikeasti tätä elämää pitäisi elää. Puhuessani ystäväni Tomin kanssa puhelimessa ja selittäessäni hänelle, miten ajatusmaailma pitää muuttaa positiiviseksi. Minusta tuntuu pahalta se, miten tietämätön olen ollut. Tai ei pahalta, mutta surulliselta. Olen toiminut väärin itseäni ja muita kohtaan. Olen tuhlannut itseni ja muiden aikaa suunnattomasti. Olen ollut inhottava ja itsekäs. Olen kohdellut kumppaniani huonosti. Mutta en voi tehdä menneelle mitään. Voin tehdä vaikka mitä tulevalle. Koen että olen kärsinyt melko paljon sovittaakseni menneitä virheitäni. Ja ehkä tulevilla hyvillä teoilla ja onnellisuuden jakamisella saan tasattua tilejäni. Ennemmin myöhään kuin ei milloinkaan. 


tiistai 20. marraskuuta 2018

And suddenly everything changes

Olen niin onnellinen. Oloni on tasaisen pehmoinen ja turvallinen. En vielä kunnolla sisäistä sitä, että yhtäkkiä minulla on joku, joku ehkä mahdollisesti jollain tasolla tuntee minua kohtaan samoin, kun minä häntä kohtaan. Kaikki on sellaista lämminsävyistä pumpulia. Näen tämän tilanteen vielä vähän ulkoistetusti. Kuin elokuvana, jota saan seurata 6d-grafiikalla. BLIBLING. Saan kivoja viestejä juuri silloin, kun olen itse aikonut ottaa häneen yhteyttä. Meillä on yhteys. Viestimisen kynnykset on hiottu pois kokonaan ja voimme olla toisiimme yhteydessä missä vain asioissa, koska pidämme toisistamme. Koska haluamme olla yhteydessä toisiimme. Haluan jakaa hänelle hauskan kuvan kissastani, ja samalla välittää hänelle viestin mukana lämpimiä tunteita ja osoitusta siitä, että ajattelen häntä. Ja hän lähettää minulle kesken aamupäivää uutisen säätilasta, jotta tietäisin että hän ajattelee minua. Sitten meidän ei ehkä tarvitse viestiä toisillemme mitään koko iltana, koska kaikki on niin hyvin. Yhtäkkiä minulla ei ole tarvetta saada sitä jokapäiväistä hyvänyön viestiä. Yhtäkkiä minä riitän. Ja tämä kaikki riittää. En ole ollenkaan epävarma. Minua ehkä välillä jännittää kuin teinityttöä, kun mietin, että kutsuukohan hän minut mukaan pikkujoulujuhliin. Tai kun haaveilen seuraavasta yhteisestä matkastamme. Tuntuu lämpimältä ja hyvältä, koska ihan yhtäkkiä nämä prinsessaunelmat voivat toteutua. Minä voin saada kaikki nämä kokemukset. Hän saattaa haluta tehdä kaikki nämä asiat kanssani. Me vain törmäsimme toisiimme ja solmimme huomaamatta tiimin. Me olemme Partners In Crime. Klik, ja kaikki muuttuu. Loksahdamme yhteen kuin tuhatosaisen palapelin palaset. Kätemme kuuluvat yhteen. Vaikka minun käteni on yleensä kylmä ja talvella kuiva. Kätemme haluavat pitää toistaan enemmän kiinni jatkossa. Kun kävelemme innokkaina kohti illallisravintolaa tai kuntosalia tai elokuvateatteria. Hänen silmänsä kuuluvat katsomaan minua, kun selitän jotain hölmöä. Minä olen yhtäkkiä se, joka osoittaa täysin selvästi tunteensa. Etenkin eleillä. Yhtäkkiä olen sellainen ihminen, josta Santi sanoo, ettei hän voisi koskaan kuvitella minua riitelemässä tai huonotuulisena. Yhtäkkiä elän todellisuudessa, jossa minun kuuluu hymyillen kuunnella, kun hän kertoo eläväisesti kuvaillen jotain kotimaansa politiikasta tai jostain menneestä tapahtumasta. Jossain vaiheessa hän nauraa ja silmät syttyvät. Ja minä nauran ja kosketan häntä. Koska välitän hänen jutuistaan ja haluan kuunnella joka sanan. Ja hän tekee saman minulle. 



Me kuulumme nojailemaan toisiimme väsyneinä. Ihan hiljaa tietäen, että nyt vain ollaan. Minun kuuluu tuoksua hyvältä häntä varten. Etenkin niskasta, jota hän haluaa haistella. Se on aina se, mistä se valtava ilotulitusesitys sytytetään. Joskus hän kysyy, mitä tuoksua olen käyttänyt. Ja minä osaan nimetä sen joka kerta. Meidän kuuluu tyytyväisinä keskittyä työhömme ja mennä onnellisina yksinkin nukkumaan, koska yhtäkkiä tiedämme, että meidän kuuluu vain olla. Ei tarvitse pelätä mitään. Ei tarvitse epäillä mitään. Luotan häneen sataprosenttisesti. Ja hän voi tehdä saman minulle. Joskus aikaa sitten, joku sanoi minulle, etten voisi koskaan olla yksiavioisesa suhteessa. Koska sinkkuaikani on ollut niin villi. Mutta minä en edes pysty käsittämään miten se voisi olla vaikeaa. En kaipaa ketään enkä mitään, jos saan olla tässä. Yhtäkkiä käsikirjoitukseeni on lisätty henkilö, joka saa kaiken tyyntymään. Ihminen, joka tekee minusta parhaan mahdollisen minän. Hyvän ja onnellisen. En osaa tällä hetkellä edes ajatella sitä, että jokin menisi pieleen. Ainoastaan ehkä puntaroin sitä, että kuinka paljon alamme osallistaa toisiamme elämäämme. Jostain syystä minusta tuntuu siltä, että Santiago haluaa minut mukaan juttuihinsa enemmän kuin hän haluaisi myöntää. Minusta tuntuu siltä, että hän ei ole ehkä enää niin varma kiintymättömyydestään. Minä haluan olla se joka muuttaa hänen maailmansa. Mutta mitä jos en ole? Mitä jos hän torjuukin minut ja sanoo, että seuraavalle matkalle hän haluaa mennä jonkun muun kanssa? Mitä jos hän sanoo, että olisi parempi ottaa vähän etäisyyttä ja tavata harvemmin? En tiedä. Sanoisin varmaan, että okei. Ja keskittyisin niin kauan itseeni kun olisin tyytyväinen. Olisin edelleen onnellinen siitä, että sopimuksemme ekslusiivisesta tapailusta olisi voimassa. Ja ehkä jokin ilta lähettäisin hänelle viestin, jossa sanoisin ikävöiväni häntä. Ehkä. Mutta nyt hassuttelemme toisillemme viesteissä. Puhumme siitä, kuinka viikonloppumatkalla syödyt kakut tulisi nyt korvata liikunnalla ja lounassalaateilla. Tiedämme molemmat, että näemme varmaan huomenna. Koska haluamme nukkua yhdessä. Koska niin jo vähän puhuttiin. Kaikki on jotenkin helppoa ja luonnollista. En ole edes muistanut kraaterin olemassaoloa pitkään aikaan. Pahaenteisyys on muuttunut vain vatsanpohjaa kutkuttavaksi jännitykseksi siitä, että mitä tapahtuu ja kuinka paljon ja kuinka nopeasti. 


Olen moneen kertaan tippa linssissä kirjoittanut siitä, kuinka minä haluan tavata juuri tämän miehen. Kun olen miettinyt sitä mitä haluan, niin olen nähnyt mielessäni juuri tämän saman kauniin pehmeyden, joka nyt ympäröi minua. Olen sanonut, että haluan olla se, joka sanoo vuosien päästä, ettei me koskaan riidellä. Se, joka voi sanoa alttarilla, että on naimassa parhaan ystävänsä. Ja pitää pitää valapuheen, joka on vähän hauska, mutta aiheuttaa kyyneleitä. Kertoisin ääneen kaikille, mitä hän on saanut minussa aikaan. Että se tapahtui. Löysin sielunkumppanini, joka täyttää kaikki tarpeeni tekemättä mitään. En ole kipuisasti ihastunut ja rakastunut. Vaan yhtäkkiä vain näen selkeämmin tämän rakkauden, joka on joka paikassa. Hirveän imelää. Mutta kaiken sen itkun ja valituksen jälkeen saan nyt olla imelä. Saan nauttia nyt siitä, että kaikki tuntuu helpolta ja vaivattomalta. En halua miettiä yhtään enempää sitä, että mitä minulle tapahtuu jos asiat eivät menekään, kuten nyt niin itsevarmasti odotan. Mieli pitää täyttää onnellisilla ajatuksilla ja kiitollisuudella. Minä aloitin tekemään niin tietoisesti ja katsokaa minua nyt. Minä päätin muuttaa itse itseni ja elämäni. Ja nyt olen tässä. Tehkää kaikki se sama. Aloittakaa heti. Päästäkää väkisin irti kaikesta siitä missä roikutte kiinni, mutta joka ei tee teitä onnelliseksi. Tie onnellisuuteen käy joskus yksinäisyyden ja kärsimyksen kautta. Pitää keskittyä itseensä. Pitää keskittyä muuttamaan omat ajatuksensa. Ja silloin mikä vain voi muuttua. Mitä jos menettäisin Santin? Mitä jos olen muuttunut niin vahvaksi, että selviäisin siitäkin? Ehkä. En tiedä. Mutta sitä ei tarvitse miettiä nyt, koska pitää elää hetkessä. Minun pitää miettiä sitä, miten kivaa on mennä kokoukseen ja nähdä työkavereita. Miten kiva on sitten tehdä hikinen jumppa ja käydä ehkä lenkillä. Ihana koti-ilta odottaa. Ja kaikki on hyvin. Kaikki on mahdollista. Olen kiitollinen tästä mielettömästä tilanteesta. Saan olla livenä seuraamassa vuosisadan rakkaustarinan alkusointuja. Olen kiitollinen siitä, että teen joogaliikkeet vähän aiempaa paremmin. Reisilihakset tuntuvat kehittyneen ihan vahingossa. Venyttelyt ulottuvat yhä syvemmälle. Olen kiitollinen perheestäni, jonka kanssa minulla on nykyään aina hauskaa. En itke ja valita heille surujani. Vaan intoilen matkasta ja liikunnasta ja ruoasta. He hymyilevät paljon enemmän. Vuodesta 2019 tulee paras. Asiat tulevat muuttumaan uskomattomalla tavalla parempaan suuntaan. Kaikenlaiset haaveeni voivat toteutua. Ja kuka vain voi päästä tähän tilanteeseen. Tervetuloa. 

maanantai 19. marraskuuta 2018

Miten me tähän tultiin

On tuntunut jännittävältä olla lähdössä viikonloppumatkalle miehen kanssa, jonka olen tuntenut reilut pari kuukautta. Olemme pyyhkäisseet toisiamme oikealle deittisovelluksessa jonain tylsistyneenä iltana, kun olemme makoilleet kumpikin omalla kotisohvallamme täysin tietämättöminä siitä, että kaikki voi olla ihan toisin parin kuukauden kuluttua. Olemme varmastikin olleet aika tyytyväisiä kumpikin. Minä olen viimeinkin jo jokin aika sitten saanut karistettua pois sen pettymyksen ja surun, kun Javier alkukesästä ilmoitti viestillä, ettei voisi tarjota minulle sitä mitä haluan. Enää hänen ajattelunsa ei ole aiheuttanut pistoa sisimmässäni. Olen aloittanut uudenlaisia liikuntamuotoja, ja pystynyt oikeasti sitoutumaan uusiin rutiineihin aamujumppineen ja parantuneine ruokavalioineen. Olen jo ehtinyt käydä muutamilla treffeillä, vaikken olekaan tavannut ketään enää toista kertaa. Siinä tavallisena arkisena iltana rentoudun kotona ja olen taas ollut onnellinen ilman sen kummempaa syytä. Olen ollut tyytyväinen yksin. Ja se tunne on ehkä yksi maailman parhaista. Sinä riität. Juuri niin. Minä ole riittänyt itselleni. Olen halunnut keskittyä tekemään itsestäni parhaan mahdollisen minän, ja olemaan riippumaton muista. Mutta sitten jollain mainoskatkolla olen enempää ajattelematta avannut tinderin ja ohimennen vilkaissut saamaani viestiä tältä kivannäköiseltä ulkomaalaiselta mieheltä. Koska eihän sitä koskaan tiedä. Ja onhan se kiva kuluttaa aikaa tutustumalla uusiin ihmisiin. Ja tämä mies on ollut Santi, joka sanoo, että luettuaan profiilitekstimme hän on varma, että meidän pitäisi syödä yhdessä pizzaa. Olen vastannut hänelle iloisesti nauraen, että pizza on aika vakava juttu, ja ensin meidän pitäisi käydä lasillisilla. Ja sitten tuosta noin vain, olemme sopineet tapaamisen viinibaariin kaksi päivää myöhemmin. Keskiviikkoillalle. Pieneen kauniiseen ravintolaan, jota joku on suositellut Santille. Santi tykkää kysellä ihmisten suosituksia pienistä uniikeista paikoista, joissa käydä. Hän ei pidä ketjuravintoloista tai -kahviloista. Se on myös kulttuurillinen juttu. Yrittäjyys ja paikallisuus on täällä hieman erilaista, kuin siellä mistä Santi on kotoisin. Olen ollut tuolloin innoissani näistä treffeistä. Ja jo ensitapaamisellamme fyysinen vetovoima on ollut mieletön. Nyt minua jälkikäteen hävettää, että olen edes kehdannut miettiä jotain pituusasiaa. Treffit ovat olleet muutoin täydelliset, mutta olen kyseenalaistanut kaiken, koska Santi on muka liian lyhyt tai minä olen liian pitkä. Luojan kiitos olen kuitenkin halunnut tavata hänet toisen kerran. Ja noiden toisien treffien jälkeen olen päättänyt heittää typerän pituusgaten roskakoriin. Hän on minusta maailman puoleensavetävin ihminen. Hän saa puolestani näyttää ihan miltä vain.



Kaikki on sujunut kuin oppikirjasta minun ja Santin suhteen kehityksessä. Ensitreffeillä kipinöitä lasillisten ääressä. Toisilla treffeillä tulenpalavia suudelmia ja varmistus sille, että meillä on kemiaa. Ja kolmannet treffit ovat sisältäneet ensimmäisen yhteisen yön ja ilotulituksia. Miten voin olla näin onnekas nyt? Noin kaksi ja puoli vuotta olen vellonut epävarmuudessa ja sydänsurussa. Yrittänyt tunkea rakkauttani ihmisille, jotka eivät ole sitä halunneet tai kyenneet vastaanottaa. Sitten olen tajunnut antaa sen itselleni. Ja nyt olen kohdannut miehen, joka on tehnyt saman. Ja jonka kanssa me olemme yhdessä kokonaisia. Minä olen parin kuukauden aktiivisen tapailun jälkeen tehnyt aloitteen sille, että me ei enää tapailla muita. Se tuntui hetki sitten maailman jännittävimmältä asialta. Tupla tai kuitti. Ja pienen haparoinnin jälkeen Santi on halunnut pitää minut ja meidät. Sanonut, ettei hän ole tapaillut ketään muita, eikä sellaista tarvitse. Vaikka kokeekin sitoutumisen vähän hankalaksi. Hän on tarjonnut minulle yksinoikeutta, pienellä varauksella. En saisi odottaa liikoja. Koska hän ei tiedä mitä pystyy nykytilan lisäksi tarjoamaan. Mutta mitä muuta meillä on kuin nyt? Ja sitten ihan yhtäkkiä olemme lähteneen yhdessä lomamatkalle kaupunkiin, jolta en ole odottanut paljoakaan. Mutta joka on yllättänyt minut ihanuudellaan. Olen juuri viettänyt mahtavan viikonlopun miehen kanssa, jonka olkapäätä vasten olen saanut nukahtaa lentokoneessa samalla kun hän pitää kättään reidelläni. Olemme kumartuneet välillä suutelemaan toisiamme. Rakastan sitä. Että minun ei tarvitse välittää mistään muusta. Minun ei tarvitse epäröidä, että mitä joku ajattelee. Tai näkeekö joku meidät. Ei tarvitse puntaroida, että miettiikö hän nyt jota kuta toista. Tai pitäisikö minun valita jonkun muu seura. Olen oikein pinnistellyt noina hetkinä keskittymään siihen, miten hyvä olo minulla on. Miten olen vain hymyillen uiskellennut rakkaudessa. Miten olen nähnyt kun Santiago hymyilee yhtäkkiä, vaikkemme ole sanoneet tai tehneet mitään ja katsomme toisiamme hiljaa. Koska kumpaakin hymyilyttää se, miten hyvin kaikki on. Kun olemme kävelleet upeilla ruuhkaisilla kaduilla Santi on pitänyt minusta kiinni, etten katoa ruuhkaan. Olemme nauraen uppoutuneet keskusteluun, tai olleet vain ihan hiljaa. Hän on maailman kohteliain mies. Koko viikonloppuna ei ole ollut yhden yhtäkään huonoa hetkeä. Ei vaivautuneisuutta. Ei kinastelua. Olemme nauraneet. Olemme ottaneet rennosti. Olemme tehneet pöytävarauksia. Olemme käyneet museossa. Nojanneet toisiimme rullaportaissa. Ja istuneet kahvilassa pöydän samalle puolelle, jotta voisimme pitää toisiamme kädestä kiinni. Santiagolla on maailman pehmeimmät kädet. Aina lämpimät ja pehmeät. Olemme kulkeneet vailla päämäärää nauttien siitä fiiliksestä. Siitä kaupungista. Ottaneet valokuvia. Myös yhteisiä. Sellaisia hassuja. Juuri niinkuin olen aina halunnut.


Minusta on tuntunut sataprosenttisesti siltä, että olen juuri siellä missä minun pitääkin olla. Santiago ei ole ollenkaan liian vakavamielinen, vaikka onkin laatinut monta suunnitelmaa matkan eri vaiheisiin. Teimme kaiken mitä halusimme ja vielä vähän lisää. Hotellihuoneessa olemme pitäneet keskellä päivää pienen lepohetken, jolloin olen nojautunut häneen kiinni. Santi ottaa minut kainaloonsa. Kumarrun suutelemaan häntä suulle. Ja se tuntuu maailman ihanimmalta. Hivelen häntä ja hän hivelee minua. Riisumme toisemme. Ja olemme niin kiihkeitä, etten ole ihan varma onko se edes totta. Sanon ääneen, että voisin olla tässä hetkessä aina. It's so good. Ja Hän sanoo, että niin on. Tämän hetken ajattelu saa vatsanpohjani kihelmöimään. Santi on noussut seisomaan sängyn viereen ja vetää minut pakaroista ihan sängyn reunalle. Ja rakastelemme siinä juuri siten kun olen saattanut joskus yksinäni haaveilla. Hän pitää kiinni rinnoistani ja vetää minut välillä suutelemaan itseään. Kaikki on täynnä sellaista taikaa, että olen melkein pökerryksissä. Ja sitten kun olemme valmiit niin istumme sylikkäin. Minä halaan häntä takaapäin ja suutelen joka kohtaa hänen niskaansa. Santi puristaa minua itseään vasten. Olemme ihan hiljaa. Siltä tuntuu, kun on yhtä jonkun kanssa. Kun rakkaus on niin tiivisti pakkautunut ympärillemme, että se saa pään hyvällä tavalla pyörryksiin, vaikka on ihan selvinpäin. Sitten hymyillen pukeudumme ja lähdemme innokkaina kohti pöytävarausta ihanan kaupungin toisella laidalla. Jossain vaiheessa matkaamme Santi puhuu siitä, miten kivaa on, kun voi vaivattomasti olla toisen kanssa tällaisessa uuedssa paikassa. Ei tarvitse stressata ollenkaan matkakaverin tyytyväisyydestä  tai toiveista, kun kaikki menee yksiin. Palatessamme Suomeen käymme vielä lounaalla ennen kuin lähdemme omiin koteihimme. Ehdotan, että voisin tulevalla viikolla tulla kylään yhtenä arki-iltana. Koska jumppatunti. Tai koska ikävä. Ja Santi sanoo, että tottakai. Sitten liidän kauniisti maankamaralle laskeutuen kotiin sulavammin kuin lentokoneemme. Ja olo on hyvä. Voiko minulla oikeasti olla hänet? Tuntuuko hänestä samalta? Entäs ne puheet siitä, ettei hän oikein ole hyvä sitoutumaan. Ettei hän ole hyvä kiintymään kehenkään. Pitääkö se oikeasti paikkansa? Vai onko nyt tapahtunut se sen oikean kohtaaminen, mikä muuttaa kaiken. Se tilanne, jossa hän joutuu luopumaan tuollaisista puheista ja myöntämään, että kaikki on toisin. Hän on lähettänyt yhteiskuvamme sisarukselleen. Minä olen nähnyt hänen katseensa ja hymynsä. Meidän yhteinen viikonloppumme oli täynnä innostusta, onnellisuutta ja hyvyyttä. Kaikki on niin luontaista ja helppoa ja kaunista. Yhtäkkiä me vain kuulumme yhteen. Me olemme loistavia ystäviä. Ja vielä loistavampia rakastajia toisillemme. Juuri näin sen pitääkin mennä. Kaikki on sujunut sulavasti ja loistavasti. Sieluni lepää hänen kanssaan. Me voisimme tehdä yhdessä mitä vain tai olla tekemättä mitään. Ja hymyilisimme. Mitä jos tämä onkin nyt minun vuosisadan rakkaustarinani. Yhtäkkiä minusta tuntuu siltä, että mikä vain on mahdollista. Ihan kauheasti menetettävää.


keskiviikko 14. marraskuuta 2018

Maltti on valttia

Herään keskiviikkoon pyöriessäni sängyssä aivan hikisenä. On varmaan yksi ärsyttävimmistä fiilisksistä, kun on ihan kylmässä hiessa peiton alla. Miksiköhän? Ja miten ihmeessä voin hikoilla niin paljon, että lakanat ovat ihan märät. Inhottavaa. Tämäkin on yksi niistä asioista, joille ei kai oikein voi mitään. Minun kohtaloni näyttää olevan sängynkastelija tavalla tai toisella. Kaiken muun ohessa. Hyi. En tykkää. Enkä myöskään tykkää siitä, että seksin yhteydessä ejakuloin niin helposti ja välillä niin paljon, että oikeasti koko sänky on märkä. En vain voi sille mitään. Santiagon kanssa on mahdotonta olla tulematta sillä tavoin tietyissä asennoissa. Ja onko se virtsaa? Vaikka se tulee aivan eri paikasta. En tiedä, mutta tämä asia on hävettänyt minua muutamiin otteisiin tapailumme aikana aika paljon. Vaikka se on useimmin ollut ihan mieleinen juttu. Se on sellainen asia, jolle nauran ja sanon ääneen, että voi ei nyt kävi näin. Ja toinen sanoo myhäillen ettei se haittaa. Mutta onhan se vähän kummallista. Ja nyt nolottaa edes kirjoittaa asiasta. Aikanaan se on ollut tosi harvinaista ja vähäistä. En edes tajunnut koko juttua. Kunnes kai Javier halusi saada tämän reaktion minussa aikaan, ja innostui, kun se onnistui hänen käsiensä varassa aika helposti. Ja minusta tuntuu, että hänen jatkuva innokkuutensa tähän leikkiin aktivoi tämän ominaisuuden jotenkin uudelle tasolle. Koska sittemmin se on ollut yleisempää. Ja lähes jokakertaista näiden hyvin varustettujen kumppanien kanssa. Ne vaan osuu ihan oikeiin kohtiin. Plääh. Mutta siitä huolimatta Santiago on valinnut viettää minun kanssani aikaa. Ja pian me olemme menossa hotelliin, jossa ei ole mitään väliä miten pahasti saamme lakanat sotkettua. En voi oikeasti uskoa, että kohta olemme siellä ihan kahdestaan! Vatsanpohjasta ottaa kun ajattelen niitä intiimejä hetkiä, joita pääsemme viettämään. Jes. Häntä oikein ajatellessani saan aikaan jonkun pienen ikävän, vaikka muutoin olen ihan tyytyväinen ja tasaisen maltillinen omassa arjessani. Ja matkaa ajatellen olen enemmän innoissani ajasta Santin kanssa kuin siitä lomakohteesta. Odotukseni ovat aika matalalla hotellihuoneen ulkopuolisia asioita kohtaan, enkä ole kiinnostunut kuin yhdestä niin sanotusta nähtävyydestä. Saan nauttia Santiagon valmiiksi laatimasta matkasuunnitelmasta ja syödä hyviä ruokia hienoissa ravintoloissa. Hyvässä seurassa. Santiago ei ole halukas jonottelemaan perusturistijuttuihin, mikä ei haittaa minua lainkaan.


Olen parina yönä myös näyhnyt taas valveunia. Viime yönä olen noussut sängystä etsimään vieraita eteisestä. Olen harhaillut asunnossani aika pitkään, kunnes olen tajunnut, että olen yksin ja minun kuuluukin olla. Nyt päivällä olo on vähän väsynyt. En ole ihan niin energisen positiivisella tuulella kuin joinain muina päivinä. Mutta silti olen ihan tyytyväinen. Laiskottaa, enkä ole varma jaksanko osallistua ohjattuun jumppaan kuten alunperin olen suunnitellut. Ehkä yllätän itseni. Mutta joka tapauksessa olen saanut kotitreenit sulautettua tosi hyvin iltoihinikin. Olen tiistai-iltana jutellut Santin kanssa, joka ei pääse musiikkitapahtumaan kanssani tänä iltana. Hän on iloisesti kertonut, että joutuu järjestelemään työ- ja harrastusasioitaan, jotta pääsemme matkalle ajoissa. Hyvä. Ei haittaa. Ja on hauskaa nähdä miten luonnetyypilliseen tapaan hän hoitaa kunnialla ja ylpeänä työasiat kuntoon. Ihan niinkuin Javierkin tekisi. Okein säntillisesti. Korkealla moraalilla. Minua ehkä vähän harmittaa, että näemme vasta lentokentällä seuraavan kerran. Koska minulle ehti tulla vähän ikävä. Jos ajattelen häntä tarkemmin niin ikävä puhkeaa rintaani, ja haluaisin jo viettää hänen kanssaan enemmän aikaa. Mutta kaikki on hyvin. Ja viihdyn myös itsekseni. Etenkin kun keskityn itseeni ja tähän hetkeen, enkä varta vasten haaveile yhteisistä hetkistämme. Viimeinkin osaan olla jatkuvasti murehtimassa. Hitaasti hyvä tulee. Jos en tänään jaksa lähteä minnekään, niin voin tehdä treenit kotona, kuten tiistai-iltana. Voin kokata jotain hyvää ruokaa ja käydä Elinan kanssa lasillisilla. Voin tehdä mitä haluan. Ja silti Santi on siellä. Ja meidän matka. Ja ties mitä. Koko tulevaisuus. En malta odottaa, että saan tietää millainen Santiago on matkalla. Onkohan hän pakannut paljon tavaraa mukana parin päivän lomalle? Hermostuukohan hän jos jokin suunnitelman osa ei toteudu odotetusti? Heltyyköhän hän romanttiseksi kanssani. Aion pussailla häntä joka paikassa ja ottaa yhteiskuvia. Ottaa kädestä kiinni jos siltä tuntuu ja sanoa, että me voidaan ajatella olevamme romanttisella irtiotolla. Tuleekohan meille jokin erimielisyys? Sellaista on tosi vaikea kuvitella. Ehkä enintään jompi kumpi turhautuisi jostain meihin liittymättömästä asiasta ja toinen saisi yrittää saada toista paremmalle mielelle. Ja onnistuisi siinä varmaan aika hyvin. Ai kun kivaa ja jännää. Ja parasta on, että se on toteutumassa ihan kohta. Ja kaiken tämän intoilun taustalla olo on rauhallinen ja tasainen. Ei merkkiäkään pahaenteisyydestä. Ronin kohdalla olisin pelännyt aina viimeminuuttiin asti koko reissun peruuntumista. Mutta jostain syystä luotan Santiin täysin.