keskiviikko 31. lokakuuta 2018

Other side of Fear

Olen pystynyt keskittymään aika mainiosti jumppaharjoituksiin ja positiiviseen ajatteluun. Tiistaina heti töiden jälkeen teen pitkän yin-joogaharjoituksen videon avulla. Ja sitten lyhyemmän mutta raskaamman joogajumpan. Ai että kun tuntuu kropassa hyvältä. Ja mielessä. Osaan taas entistä paremmin keskittyä hetkeen. Unohtaa kokonaan vähäksi aikaa, että tällä viikolla pitäisi ratkaista koko tulevaisuuteni. Unohtaa hetkeksi mikä päivä on. Viestittelemme pari kivaa viestiä taas Saniagon kanssa. Kaikki tuntuu olevan hyvin. Tarvitseeko minun oikeasti alkaa nyt säätämään jotain? Tämä samojen ajatusten kehä kiertää ympyrää. Olen tyytyväinen eikä mihinkään ole kiire. Miksi siis tekisin yhtään mitään? Mutta sitten taas muistan, että saatan tuhlata useita kuukausia ja syventää ihastumistani toiseen, joka ei ehkä kaipaa mitään sitoumuksia elämäänsä. Saattaisin vain olla samassa löysässä hirressä kuin Javierin kanssa. Haluanko sitä, vaikka se olisikin hauskaa? En halua. Olen jo yli kolmekymmentä vuotias. Haluan vakituisen parisuhteen. Haluan sen oman parhaan kaverin ja rakastajan, jonka kanssa tehdä kaikki kivat asiat. Joten miksi tuhlaisin aikaa deittailuun, joka estää potentiaalisten kumppanien tapaamisen. Pidän Santista. Tästä voisi tulla jotain. Ja on ihan normaalia käydä läpi tämä keskustelu. Miksen sanois ääneen sitä mitä ajattelen. Olemme aikuisia. Kiireisiä aikuisia. Voimme rationaalisesti päättää, että nyt tehdään tämä yhdessä. Sovitetaan vakava tapailu elämiimme. Tai sitten lopetamme sivistyneesti ja asiallisesti tapailun ennen kuin siitä on liian vaikea päästä yli. Huoh. Olen silti epävarma asiasta. Vaikka kuinka järkeilen tätä itselleni miljoonaan kertaan, niin tunnen itseni painostavaksi kiirehtijäksi. Ja sitten taas hetkeä myöhemmin järkeväksi aikuiseksi, joka kerrankin hoitaa asian järkevästi. Mutta miksi juuri nyt. Onko kiire? Ja sitä paitsi tapaamisestamme ei ollutkaan alkuperäisten laskujeni mukaan kymmentä viikkoa. Vaan kahdeksan. Kaksi kuukautta. Pitäisikö odottaa vielä pari viikkoa? Ei! Koska minä haluan suunnitella matkaa. Haluan tietää miten toimia muiden kanssa. Haluan tietää mitä vastaan miehille, jotka kutsuvat minua ulos. Haluan tietää pidänkö jotain pientä ikkunaa auki muille mahdollisuuksille. Minulla on ollut pientä kepeää henkistä sutinaa joidenkin ystävien kanssa, jotka ehkä lähtisivät kanssani minne vain. Joten jos en selvitä tätä tilannetta, niin tuhlaan vain omaa aikaani. Saatan menettää loistavia tilaisuuksia ympäriltäni. BLING. Ricky kysyy, että tavataanko tänään.


Ja on keskiviikko! Haluaisin tänään tehdä jotain kivaa. Keskiviikko on minun vapaailtani, kun en ehkä loju vain kotona tai tapaa perhettäni. Voisin yöpyä Santiagolla ja aloittaa torstaiaamuni varhaiselela joogatunnilla ennen töihinlähtöä, koska kaikki jumppastudiot ovat lähempänä hänen kotiaan. Tai lähempänä Rickyn kotia. Santin kanssa voisimme tehdä jotain kivaa tänään yhdessä jos tapailisimme vakavasti. Ja jos emme, niin lähtisin Elinan kanssa lasillisille. Tai ehkä tuon kivan kaverini Tommin kanssa elokuviin, kuten hän on ehdottanut. Avaisin silmäni taas kaikelle muulle. Olisin rohkea ja tarttuisin avoimesti vastaantuleviin tilaisuuksiin. En torppaisi pieniä kipinöitä siksi että jossittelen jotain omassa päässäni. Alkaisin ehkä oikeasti suunnitella lomamatkaa. Menisin vaikka yksin jonnekin kauas. Koska olen jotenkin niin uudistunut ja voimaantunut, että ehkä oikeastikin pystyisin tekemään sen. Saisin selville, että miten toivun pettymyksestä. Miltä tällä kertaa tuntuu hylätyksi tuleminen. Se, ettei joku halua olla vain minun kanssani. Saisin treenata stoalaisuutta ja hyväksyä tilanteen. Ja edetä pää pystyssä eteenpäin. Naputtelen taas uuden viestin valmiiksi. Se on suora ja selkeä. Sanon, että nyt on aika tehdä väliaikatsekkaus ajatuksiimme tästä tapailusta. Kepeän hauskasti, mutta silti vakavasti. Teen sen, koska olen niin suunnitellut silloin kun en ole tuntenut ahdistusta. Viesti on valmis. Kopioin sen muistiinpanoista valmiiksi, jotta voin lähettää sen Santille lounastauon jälkeen. Tiedän, että hän lukee sen vasta työpäivän jälkeen. Mutta silloin olen jo lasillisilla Elinan kanssa. Tai hassuttelemassa Tommin kanssa jossain. Tommin, joka vastustaa kiivaasti turkistarhausta ja arvostelee aina politiikkaa. Hän on tosi fiksu ja ihan yhtäkkiä meistä on tullut hyvät kaverit. Hän on ollut luonani kylässä. Olen tarjonnut hänelle viiniä ja olemme ottaneet hassuja selfieitä ja tanssineet ja nauraneet. Olen kiitollinen tästä ystävästä. Hänkin on lähdössä matkustelemaan maapallon toiselle puolelle. Mitäs jos lähtisinkin hänen mukaansa jos Santiago ei ota minua. Ota tai jätä. Taas olen hyvässä flowssa ja minusta tuntuu, että selviän kyllä, mitä tahansa Santiago vastaa. Jännittävää. Päätän itse, että nyt on se hetki kun jotain jännittävää tapahtuu elämässäni. Minä saan päättää. Minä käsikirjoitan omaa elämääni. Ja minä haluan nauraa ja matkustella ja kehittyä. Ja se vaatii uudenlaista toimintaa. 



Teen kai taas kärpsestä härkäsen. Mutta tuon viestin lähettäminen tuntuu tosi isolta jutulta. Sanon siinä ihan suoraan, että minä haluan eksklusiivisesti tapailla ja matkustella yhdessä. Ja olisi aika tsekata ajattelemmeko siitä samalla tavalla. Takana on ihan pieni tunne siitä, että mitäs jos haluankin olla vapaa tai olla jonkun muun kanssa. Mutta sekään ei selviä kuin vain olemalla rohkea ja katsomalla pelon toiselle puolelle. Ihanaa. Vapauttavaa. Mitä vain tapahtuu niin lopputulos on hyvä. Joko pääsen puhumaan asioista suoraan Santin kanssa tietäen että hän haluaa olla kanssani oikeasti. Tai sitten saan olla villi ja vapaa ja lähteä minne vain kenen tahansa kanssa. mahtavaa. Ja sitten painan Lähetä-nappia. Tunnen oloni vähän tyhmäksi. Koska tämä ei ole ominaista minulle. Tunnen painostavani häntä. Kiristäväni. Minusta tuntuu että olemme tällaisten keskusteluiden yläpuolella. Että kaikki olisi sanomattoamsti selvää. Mutta ei ole! Kaikki olisi silloin vain minun päässäni kuten aikaisemminkin. Minua vähän ärsyttää, että tämä pitää tehdä näin vaikeamman kautta, eikä asia ole tullut luonnostaan esille vielä. Mutta ei ole muuta keinoa ajan säästämiseksi. Viesti on lähetetty ja nyt ei auta kuin hengittää syvään ja odottaa. Ottaa rennosti. Koska tätä minä olen halunnut. Olla uudistunut. Olla aktiivinen ja osaava. Erilainen kuin aikaisemmin.  Rohkea. Jos minä haluan päästä ihanalle lomalle jonkun kanssa, niin en voi enää vain odotella, että joku muu järjestää asian. Totta puhuen minua vähän nolottaa. Tuollainen on niin vastoin omaa ylhäisyyttäni ja itsenäisyyttäni. Että minua hävettää olla näin tarvitseva ja käyttäytyä näin. Sanoa noita sanoja. Puhua yksinoikeudesta toisiimme. Miten kehtaan vaatia tällaista? Ihan kuin menettäisin kasvoni. Vaikka kaikki ystäväni ovat olleet sitä mieltä, että juuri näin kannattaa toimia. Tekisi mieli heittää koko juttu vitsiksi. Enhän minä nyt tosissani sentään! Mutta siedän nyt nämä tuntemukset ja nielen ylpeyteni ja astun sivuun seuraamaan mitä tapahtuu. Tai en edes jää seuraamaan, vaan keskityn työhöni ja fiilistelen tätä kivaa keskiviikkoiltaa. Koitan keskittyä hetkeen ja luottaa siihen, että tämä on vain pientä muutosvastarintaa. Minä muutun, eikä se tapahdu sormea napsauttamalla. Minusta saa tuntua oudolta ja epävarmalta. Mutten saa jäädä vellomaan ja kehittämään siitä mitään ahdistusta. Kaikki on hyvin. Ja vastasi Santiago mitä tahansa niin minun tulevaisuuteni näyttää valoisammalta. 





tiistai 30. lokakuuta 2018

Sanoja etsimässä

Fiilis poukkoilee ees taas tämän ultimatumin kanssa. On ollut niin tasaista ja mukavaa. Ja nytkö riskeeraan kaiken tällaisella potentiaalisella kamikazeyrityksellä. Makustelen sitä ahkerasti nyt alkuviikon, jotta olen varma siitä mitä aion tehdä. Käytännössä se on melko mitätön juttu. Yksi kysymys. Sanallinen vahvistus siihen, mitä ehkä kumpikin - tai ainakin jompi kumpi - ajattelee. Se on kevyttä linjausta ja rajausta. Mutta silti se on niin suuri asia, että se voi määrittää ihan koko tulevaisuuteni. Siksi aina välillä mieleeni välähtää ajatus siitä, että saatan tällaisella toiminnalla pilata kaiken ihan turhaan. Kaikkihan on hyvin niin miksi muuttaisin mitään? Älä korjaa sitä mikä ei ole rikki. Niinhän joku sanonta sanoo! Mutta eikö se ole ihan normaalia ottaa nämä asiat puheeksi, kun tapailu alkaa tuntua kivalta. Miksi se on joillekin niin paljon helpompaa kuin toisille? Miksi esimerkiksi Jukan kanssa kaikki oli heti luontevaa. Hän hoki aina miten innoissaan oli minusta. Eikä se minua haitannut. Haluaisin aiheuttaa jollekin sen kivan tunteen, jonka tuollainen vilpitön into minussa aiheutti. Miksi minusta tuntuu, että teen itsestäni typerän ja naurunalaisen. Heikon ja tarvitsevan. Vaikkei se ole niin. Tai jos on niin se on totta. Miksi on niin vaikea sanoa, että hei mä tykkään susta ja haluan lähteä mukaan matkalle! Olen kuunnellut tällä viikolla erästä luentoa, jossa painotetaan sitä, että miehet haluavat, että naiset tarvitsevat heitä. Miehet haluavat pelastaa ja olla turvana. Siksi miehet joskus karttavat itsenäisiä ja osaavia naisia. Ja minä haluaisin olla sellainen nainen, joka tarvitsee miestä. Minähän olen! Tavallaan. Mutta silti itseni heikoksi tekeminen tuntuu vastenmieliseltä. Maanantaisella lenkillä Elinan kanssa olemme miettineet sitä, miten ihmisellä on mahdollisuus muuttua. Minä voin alkaa (ja olen alkanutkin) muokata käytöstäni siihen suuntaan, että osoitan selkeästi toiselle mitä tunnen ja haluan. Ja toinen saa sitten heittäytyä mukaan ja täyttää tarpeitani (ja vice versa). Tai vapauttaa minut maailmalle. Elina lupaa, että jos juttu päättyy Santin kanssa, niin sitten tehdään jotain tosi hauskaa. Ja tiedän sen.


Kun viestittelemme koko maanantai-illan kivoja viestejä Santin kanssa, niin vaiheilen kovasti sen suhteen, että mitä haluan. Minulla on niin turvallinen ja hyvä olo, etten oikeasti tiedä haluanko muuttaa sitä. Hänhän selkeästi pitää minusta, koska viestii minulle. Santi lähettää minulle kuvia mahdollisista majoitusvaihtoehdoista lomalleen. Onko se vihjaus, että minä mahtuisin mukaan? Vai onko hän vain itse innoissaan ja tahtoo jakaa tätä kivaa asiaa kanssani (ja ehkä monen muunkin kanssa! Hänellähän oli sata lukematonta viestiä silloin yksi aamu!). Vastaan neutraalin iloisesti. Sanon, että miniloma on ihana pikkubreikki tähän talven aloitukseen (mullekin kelpaisi!). Ja kirjoitan jo valmiiksi tekstin, jossa sanon, että minulle matkalle lähteminen on vaikeaa, koska aina vain odottelen sopivaa matkakaveria. Kirjoitan, että kenties me oltaisiin yhdessä varailemassa majoituksia joku kerta. Ja hymiö. Mutten lähetä viestiä. Arvioin, että jos nyt vihjailen tällaista liian suoraan, eikä hän tarttuisi siihen, niin en enää kehtaisi ottaa asiaa uudelleen esille. Siispä pidän nyt kivaa neutraalia linjaa, ja samalla suunnittelen miten aion lähestyä häntä myöhemmin. Toimistolla työkaverini ehdottaa, että voisimme lähteä yhteiselle lomamatkalle. Ystävällistä! Olenpa onnekas. Mutta eikö ole jotenkin ironista, että se ruotsalainen on ehdotellut yhteistä matkaa. Ja nyt työkaveri. Ja aikaisemmin Nino, ja pari ystävää. Ja Elina. Mutta minä vain haluan matkustaa Santiagon kanssa, ja jäädyttelen siksi kaikkia muita vaihtoehtoja loputtomiin. Ei tämä näin voi mennä. Fomo vaivaa vielä tässä matka-asiassa. Mietin mielessäni kaikenlaisia vaihtoehtoja. Ajattelen miltä tuntuisi olla suhteessa Santin kanssa. Se tuntuisi kauhean turvalliselta. Jotenkin en yhtään stressaa hänen suhteensa mitään silloin, kun emme ole yhdessä. Jotenkin olen ihan varma, ettei hän ole tapaillut ketään muuta. Jotenkin taas annan itseni uskoa siihen, että ehkä tämä voisikin alkaa toimia. Jos sopisimme suhteesta niin oloni olisi rauhallinen ja raukea. Vähän jännittäisi. Me oltaisiin juuri sellaisia, että kummallakin on ne omat jutut ja omaa aikaa. Voisin nähdä ystäviä ja käydä joogatunneilla. Mutta sitten tehtäisiin myös kaikkea kivaa yhdessä. Alettaisin pitää toisiamme kädestä kiinni. Pussaisin häntä suulle posken sijaan aina kun tapaisimme tai erkanisimme. Me mentäisiin yhdessä seinäkiipeilemään. Santi tekisi omia juttujaan läppärillään ja minä istuisin siinä vieressä katsomassa netflixistä jotain kauhusarjaa. Kommentoisin sitä Santille, joka hymyilisi ja nyökkäilisi, vaikkei kuuntelisi. Ja olisimme tyytyväisiä. 


Olen miettinyt, että lähettäisin hänelle vain viestin: are we exclusive? Mutta se on jotenkin liian suora ja kolea tapa ottaa asia esille. Mitä jos rönsyilisin ja sanoisin suoraan, että minä haluaisin tehdä enemmän asioita ja matkustella yhdessä, jos seurustelisimme. Ja mielestäni voisimme nyt miettiä että haluammeko samoja asioita lähitulevaisuudelta. Ehkä lisäisin kevennykseksi, että elän päivä kerrallaan, eikä mihinkään ole kiire. Mutta minun tarvitsee tässä vaiheessa käydä tämä asia läpi. Ihan suoraan. Santi ehkä sanoisi, että miettii asiaa. Ja sitten olisi kauhean jännittävää. Ehkä olisimme yhteydessä ihan tavallisesti emmekä puhuisi aiheesta enää. Ja parhaassa tapauksessa Santi ehdottaisi tapaamista, jolloin suoraan sopisimme suhteesta kasvokkain. Se olisi romanttista. Hymyilisin ja nauraen haluaisin ottaa meistä selfien. Muistoksi siitä hetkestä. Ja siitä alkaisi uusi aikakausi. Sopisimme että kaikesta voi puhua. Ja jos jokin epäilys tai epävarmuus tulee mieleen niin siitä pitäisi heti puhua. Me toisimme toisistamme parhaat puolet esille. Mitä jos niin käy? Mitä jos hän sanoo kyllä. Muuttuuko koko elämäni? Pääsenkö matkalle? Muistan tämän fiiliksen, joka minulle tulee tätä asiaa miettiessäni.  Samalla tavalla lähes uskoin, että Javier olisi sanonut kyllä. Samalla tavalla uskoin, että olisimme toteuttaneet kaikki ne villit suunnitelmat Ronin kanssa. Vatsassani on jättiläisperhosia. Ja ne kipuavat kohti rintaani sellaisena kihelmöivänä pistelynä. Jännittää. Samaan aikaan uskon, että tästä se nyt alkaa! Mutta samaan aikaan tiedän, että hän saattaa sanoa sen saman lauseen, jonka olen saanut Manuelilta ja Javierilta. Se ei ole ghostaamista, vaan se sanoo, että valitettavasti en pysty tarjoamaan sinulle sitä mitä haluat. En ole valmis sellaiseen. Se on niin helppo sanoa. Ja se olisi pakko ymmärtää. Ja mitä sitten tapahtuisi? Jos olo olisi paha niin ottaisin pienen sinisen lääkkeen. Purkaisin asiaa heti kirjoittamalla. Ja kertoisin Elinalle. Ja ehkä Singhille ja Manulle. Sanoisin Santiagolle, että tosi harmillista, mutta jos emme halua samoja asioita, niin on parempi sitten pysyä kavereina. Hui. Tätä vaihtoehtoa ajatellessani iloisen jännittyneet perhoset musertuvat piikittelemään vanhaa kraateria. Selviäisinkö? Kyllä selviäisin. Pidän alla olevasta viestihahmotelmasta. Onko se hyvä? Talletan sen puhelimeeni ja sitten sopivalla hetkellä copy pastetan sen hänelle. Ja painan enteriä. Ja sillä hetkellä tunnen vapautta ja kepeyttä. Koska tiedän, että juttu ratkeaa johonkin suuntaan. Santi ei ole vielä iltapäivälläkään vastannut aamuiseen viestiin, jossa olen jatkanut illalla kesken jäänyttä keskusteluamme, joka koskee juustokakkuja. En ole siitä huolissani. Tämä ei ahdista minua. Oloni on Santin suhteen turvallinen. Ja kotoisa. Sellainen, että tiedän kaiken olevan kunnossa, vaikkemme kokoajan näkisi tai kuulisi toisistamme. Pidän tästä tunteesta. Lupaan, että viimeistään huomenna teen tämän. Painan sitä enteriä.


We met 8 weeks ago, time flies!
I would like to do stuff with you and travel together, 
if we were exclusively dating. 
I like living 
one day at a time without rush,
but i feel it's momentous to think through 
out loud
if we think alike


Tai ehkäpä vähän rennommin kuitenkin:

We met 2 moths ago, :)
I like us doing stuff, and maybe
we could have fun and do travels or so...
I like living one day at a time without rush,
but i think it's momentous soon to check 
if we think alike about what we're doing. 
Because it's wise:)

maanantai 29. lokakuuta 2018

Ultimatumaika edessä

Viikonloppuun saan taas loistavan flown päälle. Vaikka olen kesälläkin kärsinyt melkein kroonisesta ahdistuksesta, niin viikonloput ja vapaapäivät olen lähes aina saanut elää huolettomana. En aina, mutta nyt tänä vuonna. Sen jälkeen, kun olen rohkeasti mennyt ja saanut uusia ystäviä. Mennyt yksin ja saanut uusia kokemuksia. Olen ottanut yhteyttä ja ollut aktiivinen. Muuttunut ekstrovertiksi koska toinen vaihtoehto on ollut olla yksin silloin, kun en ole vielä ollut siihen valmis. Olen saanut käytännön kautta opetettua itselleni, että minulla on nykyään aina hyvää seuraa ja hauskaa tekemistä, kun arki päättyy. Aina on joku jonka voin kutsua kanssani ulos. Tai jonka luokse mennä. Ja ehkä siksi saan automaattisesti sen energisen ja innokkaan asenteen päälle viimeistään siinä vaiheessa, kun lähden toimistolta kotiin valmistautumaan viikonloppuun. Vaikken edes tietäisi, että mitä tapahtuu! Muistan vielä kun olin ahdistunut jos minulla ei ollut tarkkoja suunnitelmia. Ihanaa, että se aika on ohi. Nyt viikonloppuna kaikki on vähän erilaista kuin muina päivinä. Laitan musiikin kovalle kaiuttimestani ja tanssahtelen suihkun alla ja pitkin asuntoani laittautuessani ja järjestellessä ohimennessä sitä ja tätä. Puhelimeni piippailee jatkuvasti, kun lukuisat ystävät kyselevät suunnitelmiani. Minulla on sellainen itsevarma ja huoleton olo. En välitä siitä jos jotkut suunnitelmat muuttuvat, koska aina on olemassa mieluisa varasuunnitelma. Koitan sitoutua deitti-iltoihin ainakin toisena päivänä viikonlopusta, mutta totta puhuen tuossa fiiliksessä minua ei haittaisi ollenkaan vaikka deittejä ei olisikaan. Nautin siitä miten iloisen sosiaalinen olen. Rakastan sitä, kuinka saan valita mitä teen ja kenen kanssa. Ja usein haluan tehdä vaikka mitä. Ja juuri noina päivinä kun ahdistuksen esiintyminen on noin 0 % pystyn rohkeasti sanomaan mitä haluan, koska en pelkää sitä vastausta. Näinä hetkinä saatan lähetellä jopa kaveripyyntöjä somessa ja julkaista jotain hölmöä, koska en välitä miten joku reagoi, tai saanko riittävästi tykkäyksiä. Ja se on minulle tosi epätyypillistä. En pelkää ahdistuvani, koska se ei edes tunnu vaihtoehdolta. Pystyn oikeasti keskittymään hetkeen. Pystyn hukkaamaan ajankulun. Unohtamaan hetkeksi kokonaan, että minne olinkaan kohta menossa, koska nyt keskityn valikoimaan päälleni vaatteita. Se on mahtava tunne. Hetkeen heittäytyminen. Se sisäinen varmuus, että kaikki menee hyvin. Kaikki menee juuri niin kuin pitää. En ikävöi ketään, enkä jossittele mitään.



Sen sijaan heti sunnuntaina ja näinä maanantaina, jota nyt eletään, voi epävarmuudet taas nousta esiin. Ainakin ihan vähän. Ainakin hetkeksi. Vaikka olisi tosi hyvä aikakausi meneillään. Niin on pakko palata maanpinnalle ja arkeen. Jotenkin koko viikonloppu on lennelty siellä täällä ties missä sfääreissä riippumatta siitä mitä on tehnyt. Ja sieltä on taas pakko laskeutua. Ohimennen mielessä saattaa käydä joku somejuttu, joka voisi harmittaa ja häiritä ahdistuneena. Mutta nyt se vain käy etiäisenä mielessä, josta se on helppo siirtää pois. Koska sillä ei ole väliä. Ehkä joka kerta tästä arkeen siirtymisestä tulee helpompaa. Hetkessä elämisestä. Mutta vielä se vaatii harjoittelua. Mieleen tulee taas se epätietoisuus ja epävarmuus, joka koskee minua ja Santia. Mitä me ollaan? Mitä hän haluaa? Olen sunnuntaina saattanut hänet ulos pysäkille kauniissa auringonpaisteessa. Olemme halanneet toisiamme ja hän sanoo, että nähdään myöhemmin. Hymyilen ja Santi katsoo minua sillä hassulla ilmeellä, jossa hän kallistaa vähän päätään. Hän on ollut juuri luonani kylässä. Olen tarjoutunut lähtemään hänen kanssaan keskustaan lounaalle, mutta koska Santilla on illalla illallistapaaminen ystävien kanssa, ei hän ei halua erikseen lounaalle. Ja se käy minulle. Hän ehdottaa, että voimme kyllä käydä kahvilassa, mutta olemme jo juoneet aamuteetä luonani. Joten mitä turhia. Jotenkin kaikki tuntuu seesteisen ookoolta, vaikkemme ehdoin tahdoin pitkitä yhdessäoloa. Tiedän, että hän tarvitsee omaa tilaa ja minäkin haluan tarvita. Siksi jo puolen päivän aikaan kävelen kirpakassa kylmyydessä takaisin kotiin ja pieni etiäinen heti muistuttaa kaikesta, mikä ei ollut onnistunut täydellisesti kotivierailulla. Mutta sivuutan ne aika hyvin. Koska en voi sille mitään enää jälkikäteen, ettei parhaat pyyhkeet olleet nyt pestyinä tarjolla. Vaan ne vanhat ja karheiksi pestyt. En voi sille mitään, että aamulla oltiin vaan hiljaa, enkä tiennyt onko hänellä tylsää ja pitäisikö minun ehdottaa jotain tekemistä. En voi sille mitään, että kissani raapaisi hänen kättään. Ja kuulemma herätti yöllä nuolemalla hänen hiuksiaan. Santi kertoi sen nauraen. En voi sille mitään, että en taaskaan osannut kunnolla ottaa mitään puheeksi. Ja ettei hänkään ottanut. Että oltiin vaan. Tyytyväisinä. Toisiamme silitellen. Makoiltiin isolla mukavalla sohvallani sylikkäin. Juotiin vähän viiniä ja naposteltiin jotain perusjuustoja, jotka kauheassa kiireessä hain lähikaupasta. Ne nolottavat myös. Normaalisti olisin panostanut enemmän, mutta en vain ehtinyt.



Mutta meillä on ollut mukavaa. Kuten aina. Kun lauantai-iltana olen ollut häntä vastassa pysäkillä ja nähnyt hänen astuvan ulos bussista, niin olen ajatellut, että voisin pitää hänestä aina. Voisimme kuulua yhteen. Haluaisin ottaa häntä vierekkäin kulkiessamme kädestä kiinni. Mutten uskalla. Sunnuntaina Santi lähettää minulle viestin, jossa hän kertoo, että oli kiva nähdä missä asun. Kaikki on hyvin. Mutta mikään ei ole edennyt mihinkään, kuten olin etukäteen toivonut. Olen ottanut matkan puheeksi ja kysynyt, että tykkääkö hän matkustaa yksin. Muttei se keskustelu edennyt mihinkään. Ja olen ollut tässä tilanteessa useita kertoja. Olen voivotellut tilanteen jumiutumista ainakin viisi kertaa Javierin kohdalla. Ja vähintään yhtä monta Ronin tai jonkun muun. Aikaisemmin minulla on kestänyt kuukausikaupalla alkaa oikeasti edistää asioita. Olen epämääräisesti tavannut näitä miehiä ja siinä sivussa muitakin olettaen, että asiat kyllä muuttuvat itsestään. Että he kyllä tekevät aloitteet. Että päädymme kyllä yhteen ihan pian. Ja kun niin ei ole käynyt, niin olen muuttanut käytöstäni. Ollut suorempi. Kertonut herkästi mitä haluan. Sanonut että tykkään. Oikeasti sanonut asioita suoraan. Mutta siltikään mikään ei riittävästi koskaan edennyt mihinkään suuntaan. Ja nyt minulla on tilaisuus toimia toisin. Olemme pian tunteneet Santiagon kanssa kaksi kuukautta. Meillä on yhdessä kivaa. Fyysinen yhteys on uskomaton. Siis oikeasti, olen taivaassa hänen sylissään. Ajatus siitä, että menettäisin tämän mielettömyyden kirpaisee kyllä. Ja pelkästään säilyttääkseni sen huomaan ajattelevani, että parempi vain antaa tilanteen kehittyä itsestään, etten vain pilaa nyt mitään hätiköimällä. Ja samalla mieleeni tulee ajatus siitä, että voiko hän oikeasti tuota upeaa lahjaansa pitää vain yhtä henkilöä varten? Eikö hän varmasti ajattele, että tuo upeus pitäisi jakaa mahdollisimman laajalle. Huh. Mutta oikeasti toivoisin tiiviimpää ja värikkäämpää yhteydenpitoa. Toivoisin, että hän ilman muuta olisi palavasti halunnut lähteä minun kanssani matkalle eikä yksin. Toivoisin, että hän olisi selkeämmin innostunut minusta. Toivoisin, ettei minun tarvitsisi olla se, jonka pitää tehdä aloitteita ja varmistella asioita. Mutta nyt jos koska alkaa olla aika toimia. Ihan pian. Tällä viikolla. Kysyä suoraan. Kysyä, että ollaanko me samalla sivulla siinä, että halutaan parisuhde ja halutaan matkustaa yhdessä. Miksen kysyisi? Sehän on ainoa tapa selvittää asia, jos ei se muuten tule esille. Eikä se ole tullut. Tämä on ollut sellaista ylellistä ja kaunista tapailua. Sellaista sivistynyttä. Tunnen olevani vähän altavastaaja. Santi on niin säntillinen ja korea. Ja minä vähän enemmän katujen kasvatti. Hah. Nyt on ehkä minun vuoroni olla se, joka viestii innokkaana ja tekee ne aloitteet, joihin toinen ehkä sitten voi heittäytyä. 


Kun mietin tätä niin epäilykset tietysti tulevat mieleeni. Mitä jos hän sanoo, että on nyt niin tyytyväinen elämäänsä, ettei kaipaa sitoumuksia? Hän voisi ihan hyvin tehdä niin. Se sopisi hyvin hänen javiermaiseen olemukseensa. Santi sanoi tapaamisemme aikana keskustelun lomassa, ettei hänen elämässään ole tilaa eräälle harrastukselle, jota hän on aiemmin tehnyt. Tarkoittaako se ettei hänen elämässään ole sijaa myöskään parisuhteelle? Se selviää vain kysymällä. Onko liian aikaista? Kaksi kuukautta. Tai oikeastaan kymmenen viikkoa. Voinko jo sanoa, että nyt tästä pitäisi puhua, ilman että vaikutan liian kiirehtiväiseltä? Mielestäni voin. Ja myös Singhin mielestä. Minulla on kauhea matkakuume ja haluan tietää, että pääsenkö suunnittelemaan matkaa jonkun erityisen kumppanin kanssa. Minun pitää tietää voisiko se erityinen tyyppi olla Santi. Vai pitäisikö minun repäistä ja suostua sen ruotsalaisen tyypin matkaehdotuksiin. Sen, jonka tapasin minilomallani kesän aikana yksin. Tai pitäisikö minun lähteä yksin retriitille jonnekin kauas. Kestänkö sen jos Santi sanoo ettei halua minua? Säästäisin aikaani. Ja olisin rohkea ja toimisin oikein. Osoittaisin, etten enää jää samoihin oravanpyöriin kuin aikaisemmin. Mutta haluanko sitten olla  hänen kanssaan enemmän? Kyllä voisin haluta. Minusta tuntuu että se voisi tapahtua vaivattomasti. Viestisin vähän enemmän. Ehdottaisin herkemmin yhteisiä arkiöitä. Ehkä minun vain pitää olla se joka laittaa asiat rullaamaan. Minä voin toimia ihan toisin kuin olen aikaisemmin toiminut. Ja vaikkei se tunnu yhtään todelliselta, niin voisin tehdä sen ja katsoa mitä tapahtuu. Koko tämän tilanteen ajattelu tuntuu ihan ulkopuoliselta. Siltä etten minä oikeasti ole mukana tässä ollenkaan. Olenko ulkoistanut itseni? Ehkä. Mutta haittaako se. Ja jos kaikki loppuu, niin vielä ehkä selviäisin ilman totaalista romahdusta. Kaksi kuukautta. Eikö se nyt pidä tehdä? Sommittelen varmasti monta versiota sopivasta viestistä valmiiksi. Riittävän lyhyt ja kevyt. Mahdollisimman epäpainostava. Sanoisin vain, että haluan elää päivän kerrallaan, mutta nyt olisi syytä käydä läpi, että odotammeko me lähitulevaisuudelta samoja asioita. Kysyisin, että haluaako hän suunnata kohti parisuhdetta ja eksklsuiivisuutta. Sitä että olisi kaikkea vähän enemmän. Jaettaisiin vähän enemmän. Oltaisiin vähän enemmän. Ja että voisimme kenties matkustaa pian yhdessä. Voisin heti ensin sanoa, että minä haluaisin matkustella jonkun erityisen henkilön kanssa. Ja kysyn, että uskooko hän voivansa olla se henkilö. Joo. Siitä matkateemasta voisi aloittaa. Vai mitä? Kuulostaako tämä tyhmältä ja väärältä liikkeeltä? Jos ei ihmeitä tapahdu tai muita vinkkejä satele, niin ehkä jo huomenna teen sen. En halua tuhlata aikaa. En halua painostaa. En halua olla limbossa.


Olen tässä sivussa edelleenkin suorittanut entistä enemmän venyttelyitä ja jumppia. Olen osallistunut ryhmätunnille ja heittäytynyt siellä täysillä mukaan ihmeellisiin asentoihin välittämättä kenestäkään muusta. Ja pidin siitä! Vaikken olisi uskonut. Minä siis voin toimia vastoin aiempaa minua muissakin asioissa! Olen muuttunut. Voin muuttua. En vain vielä tunne tätä itseäni kotoisaksi ja ehkä siksi minusta tuntuu kuin katsoisin sivusta jotain draamaa, jota saan käsikirjoittaa. Edelleenkin olen myös innoissani terveellisestä ruokavaliosta. Kun Santi on sunnuntaina lähtenyt luotani olen tehnyt pitkän reippaan lenkin Elinan kanssa. Ja sama on edessä heti maanantaina työpäivän jälkeen valkoisilla teillä. Minä uudistun. Minä pystyn nappaamaan taas maanantaina kiinni siitä stressittömyydestä. Tästä stressittömyydestä. Siitä fiiliksestä, että minä pystyn tähän. Tästä fiiliksestä. Pystyn selviämään. Olen tässä ja kaikki on hyvin. Vaikka mitä tapahtuisi, niin edessäni on vain hyviä vaihtoehtoja. Ja vaikka mietin näitä vakavia asioita ja olen epätietoinen. Niin ahdistusta myötäilevä epävarmuus kummasti väistyy ja jää sivuun. Asiaa käsiteltyäni tunnen oloni voimaantuneeksi. Minusta tuntuu, että se, mitä loppuvuoden teen on omissa käsissäni. Minä voin päättää, että roikunko tapailemassa Santia silloin tällöin ja pidän muita loitolla, vaikken tiedä yhtään mitä Santi ajattelee. Vai selvitänkö asian. Jännittävää! Ja nyt on sen aika. Olen jopa innoissani. Koitan valmistautua menetykseen. Siihen, että on olemassa riski ettemme ikinä enää tapaisi. Se olisi surullista ja kauhea pettymys. Sisintäni pistäisi ajatus siitä, että hän olisi jonkun toisen kanssa. Mutta onko muuta vaihtoehtoa? Ei ole. Pienet siniset pillerit ovat yhä yöpöydän laatikossa varmistamassa, että selviäisin huonoimmista päivistä mukavan turtava. Vapaapäivinä keskittyisin ystäviin ja tutustumaan vaikka Juhaan. Ehkä tapaisin Rickyn, joka on soittanut minulle sunnuntai-iltana ikävöiden. Katsoisin miltä se tuntuu. Selviäisin ja jatkaisin matkaa stoalaisen rauhalllisesti. Ehkä. Katsotaan mitä tapahtuu. Ensin odotan kuulenko hänestä mitään. En vielä tänään tee sitä. Ehkä huomenna. Apua.

perjantai 26. lokakuuta 2018

Kiitos

Onpa mahtavaa, kun saa nauttia taas tästä hyvästä olosta. Välillä vähän mietityttää, että onko tämä aitoa. Oikeasti ajoittain mietin, että olenkohan vain jotenkin pimahtanut ja kohta palaan taas maan pinnalle pyörimään samoihin ongelmiin kuin aina. Mutta miten niin voisi käydä? Nyt kun liitelen täällä. Ristiriitaista. Tuntuu etten voisi koskaan enää ajatella niin kuin olen aikaisemmin ajatellut. No, turha sellaisia enempää miettiä. Mieli pitää täyttää hyvillä asioilla. Niillä asioilla, joita tahtoo lisätä elämäänsä. Torstaina teen säntillisesti puolen tunnin joogajumpan videon opastuksella. Olen asettanut kokovartalopeilin huoneeni reunalle niin, että voin välillä tarksitaa näyttääkö ryhtini yhtään samalta kuin ohjaajan videolla. Kehitystä on tapahtunut! Mutta ai miten vaikea onkaan notkistaa selkää siten, että lapaluut pysyvät eri asennoissa aina takana. Huh. Ja aika hitaasti saa notkistettua itseään sen viimeisen rajan yli! Venyteltyä spagaatti on lähes täysi, muttei ihan. Se viimeinen tuuma on vielä jonkun kynnyksen takana. Mutta olkoot. Onhan tässä kaikenlaisia vuoria jo kiipeilty. Sitten laitan kauhusarja pyörimään netflixistä. Haunting of the Hill House on tosi hyvä. Tykkään muutenkin välillä katsoa vähän lapsellisia kauhuelokuvia. Mutta tässä näyttelijät ovat erinomaiset ja psykoginen ja draamallinenkin osuus toimii loistavasti. Voin katsoa tällaisia ohjelmia vain päivällä, etteivät vahingossa jotkut jännitysfiilikset jää kummittelemaan juuri nukkumaanmenoaikana. Olen juuri se, joka kurkkii yksin kotona sängyn alle, eikä uskalla roikottaa jalkaa sängyn ulkopuolella. Ihan vain sen fiiliksen vuoksi. Olen pelännyt öisin joskus valtavasti. Olen lapsena ja nuorempana viettänyt satoja iltoja itkien ties mitä pelkoja. Oikeaita tai absurdeja. Mutta olen varma, että olen itkenyt jo oman osuuteni. Minua säälittää se lapsi, joka minä olin. Enkä halua, että tulevaisuudessa joudun enää säälimään itseäni tässä hetkessä. En halua enää itkeä. Paitsi niitä herkistymisen kyyneleitä, jotka nousevat silmiini, kun tajuan miten pitkälle olen nyt päässyt. Aina kun joku tsemppilause iskee sisimpääni täysillä. Niitä kyyneleitä haluan vuodattaa. Perheenjäseneni tulee kylään, ja minä kokkaan jotain hyvää ruusukaalista. Sitten syömme taas lakuja. Javier kommentoi somessa jotain juttua, jota minäkin olen kommentoinut. Lähetämme toisillemme hymynaamat. Se on ihan normaalia, mutta sisintäni kahmaisee pieni etiäinen. Ihan vähän vain. Ehkä siksi, että joskus olen ollut riippuvainen hänen hymiöistään. Mutten ole enää. 


Illalla Elina kutsuu vielä lenkille. Joo myöhäisen illan pikkulenkki! Sopii loistavasti tähän torstaihin. Laitan ensin puuron muhimaan kattilankannen alle lautaselle, ja sitten pakkaudun lämpimiin vaatteisiin. Kuu valaisee pilviä kauniisti. Ja me ollaan näin tehokkaita taas! Illalla vaihdamme pari viestiä Santinkin kanssa. Jotain elokuviin liittyvää. Kumpikaan ei ehdota mitään. Ja minusta tuntuu ettei tarvitse. Kaikki etenee omalla painollaan. En teidä mitä haluan. Ja kerrankin se tuntuu ihan hyvältä. Minä vain olen. Menen virran mukana ja toimin intuitioni mukaisesti. En ole edelleenkään tilivelvollinen kenellekään. Olen vapaa toimimaan näin. Eli en mitenkään. Haluan nähdä Santin. Ja ehkä sitä ehdotankin jos ei hän sitä tee. Mutta tiedän kyllä milloin hetki on oikea. Herään perjantaihin tyytyväisenä. Ennen kuin nouse edes sängystä kiittelen jo tulevasta päivästä. Miten onnekas olenkaan! Minä voin tehdä tänään mitä ikinä haluan! Minä saan viettää päivän työssä, josta pitdän. Saan sivellä hiuksiini ja vartalooni oliiviöljyä ja sitten mennä suihkuun pesemään itseni hyväntuoksuisilla pesuaineilla. Ehkä valitsen tänään mansikan! Saan laittautua kauniiksi. Olen onnekas. Saan pukeutua kivoihin vaatteisiin. Olen tyytyväinen painooni. Tunnen vatsalihakset entistä paremmin kehossani ja pidän siitä. Saan laitettua hiuksetkin riittävän kivasti, vaikka ne ovat sähköiset ja ohuet. Saan viestitellä ystäville ja nähdä vaikka kaikkia. Saan ensin lojua omassa seurassani ja ottaa hölmöjä selfieitä. Juoda lasillisen viiniä ja tanssia lempibiisejäni ihan yksin. Nauraen. Pelkästään siksi, että olen juuri täällä, ja minulla on oma asunto ja vapaus valita miten aikani vietän. Pelkästään jo siksi kuulun maailman onnekkaimpaan kymmeneen prosenttiin. Ja sinä myös. Ja minulla vielä bonuksena on terveyttä ja kauneutta. Ystäviä ja energiaa. Kiitos.
 

torstai 25. lokakuuta 2018

Kohti mielenrauhaa

Pakahdumme iloisuuteen Elinan kanssa keskiviikkona. Olemme keksineet vähän erilaista ohjelmaa tällä kertaa. Ja siinä sivussa kun hyödynnämme ilmaisen museopäivän antia, niin käymme  ääneen läpi sitä, miten hyvältä meistä tuntuu. Ihan yllättäen Elina sanoo, että hänestä tuntuu, kuin hän olisi jotenkin saanut aloittaa koko elämän alusta. Ja hihkun innoissani, että minusta tuntuu ihan samalta. Täysikuu ei olekaan tällä kertaa ahdistuksen tyyssija, vaan muutosten ja uusien alkujen merkki. Ja sitä on ilmassa joka paikassa. Koko ajan hymyilyttää. Ihan sama vaikka joku taidekokoelma on vähän tylsä tai huono. Silti on kivaa. Ja sitä paitsi. Minusta on kiva leikkiä kriitikkoa. Ei tarvitse edes leikkiä. Ulkona on kylmä. On ollut kiva kaivaa esiin se paksumpi talvitakki. Sen sisälle on kiva uppoutua. Minulla on sama takki kahdessa värissä. On niin vaikea löytää sellaista, joka on tehty miellyttävästä materiaalista, ja jonka huppu on riittävän pehoinen ja suuri. Iltamme aikana kaikista parasta on huomata se, miten en kaipaa siinä hetkessä ketään. En odota viestiä keneltäkään. Minua ei harmita, ettei Santiago ole ehdottanut tapaamista. Eikä minua harmita sanoa Rickylle, etten ole nyt tulossa yökylään. Kutsuin hänet mukaan museoon, mutta Ricky sanoi tahtovansa ennemmin pussailla. No pussailkoot sitten jotain muuta kuin minua. Kuu on suuri ja loistaa kirkkaalla taivaalla. Vilkuilen sitä vähän väliä ja mietin, miten viattomalta se näyttää. Tunnen itseni Lars Von Trierin elokuvan tähdeksi, joka saa alkaa improvisoimaan muuttaen koko loppuratkaisun. Sitten paneudumme Elinan kanssa liioittelevan keskittyneesti pohtimaan, mitä herkkuja hakisimme ruokakaupasta ennen kuin suuntaamme molemmat omiin koteihimme viettämään omaa aikaa. Olemaan itsejemme kanssa. Muistan kuinka vielä jokin hetki sitten en pystynyt olla yksin ollenkaan. En sietänyt omaa seuraani. Se sai minut aina ahdistuneeksi ja jäämään omien ajatusteni armoille. Nyt ikävöin omaa seuraani. Olen räätälöinyt itselleni hyvin toiminnantäyteiset viikot, joten niitä hetkiä, kun olen ihan yksin tekemättä mitään erityistä, ei ole kovin paljoa. Mutta nyt ne eivät ole pelättyjä. Vaan odotettuja. Kaikki on muuttunut.



Kotiinpäästyäni saan viestin Juhalta. Siltä kivalta ystävältä, josta ihan vahingossa olen alkanut tykätä. Me olemme viettäneet yhdessä lukuisia juhlia, festivaaleja ja unettomia öitä, ennen kuin kuulin jonkun lauseen, joka muutti koko käsitykseni hänestä. Juha taisi puhua omasta erostaan, ja siitä, kuinka on keskittynyt olemaan vain yksin sen jälkeen. Hän mainitsi jotain arvomaailmastaan siinä sivussa. Kukaan muu ei noteerannut hänen juttujaan, mutta minä kuuntelin siinä vieressä nyökkäillen, vaikken kai sanonut mitään. En pitkään aikaan psytynyt näkemään ketään kaveriporukkamme miestä minään muuna kuin ystävänä. Mutta sittemmin kun pääsin yli Javierista, niin olen laajentanut näkökykyäni myös näihin mahtaviin ihmisiin, joihin olen saanut tutustua. Ja täysin yllättäen olen saanut havaita, että meillä on hyvin samanlaiset ajatukset kaikesta oleellisesta Juhan kanssa. Ja nyt Juha kysyy kuulumisiani ihan muuten vain. Ja pian olemmekin puhumassa siitä, miten isot muutokset ovat käsillä. Ja miten seuraavasta vuodesta on mahdollisesti tulossa elämämme paras. Jotenkin en enää ole edes yllättynyt siitä, että Juhakin tietää tämän kaiken. Hehkutamme omaa julkista salaisuuttamme. Ja Juha kutsuu minut mukaan johonkin juhlaan, jonne muutama ystävä on osallistumassa. Joo, saatan tullakin! Katsotaan sitten. Itseasiassa tuo juhla on juuri silloin, kun Santi on lomamatkallaan. Ja ellen ole mukana siellä, niin olen todennäköisesti tanssimassa Juhan ja Simon ja muiden ystävieni kanssa. Näin se käy. Joko tai. Katsotaan miten tämäkin asia järjestäytyy eteeni. No stress. Makoilen illalla sohvalla katsomassa loppuun elokuvaa, jonka aikaisemmin olen jättänyt kesken ja syömässä lakuja, kun saan biisilinkin ja punaisen sydämen Jereltä. Hymyilyttää. Kun rakastan itseäni, niin muutkin rakastavat. Onneksi olemme hyvissä kaverillisissa väleissä ja voin vastata Jerelle hauskalla tilannekuvalla museosta. Valvon vähän tavallista myöhempään. Onhan keskiviikko ja minulla olisi oma lupa valvoa vaikka yöhön saakka! Mutta jo puolen yön aikaan kömmin sänkyyni. Kissa tulee heti kehräämään käteni päälle niin etten voi sammuttaa yövaloa pitkään aikaan. Pidän silmiäni kiinni ja kuuntelen kissan inisevää kehräystä. Keskellä yötä herään kerran siihen, että näen Jeren olevan luonani kylässä. Ainoa asia mikä minua häiritsee on se, että olen nukkunut ilman alushousuja. Muutoin nähtävästi oveni ovat avoimet alitajuisille yövieraille. 


Torstaiaamuna torkutan vähän kelloa. Siihen on torstaisin lupa. Enkä tunne merkkiäkään epävarmuudesta tai mistään etiäisestä. Heti ensimmäiset ajatukseni ovat täynnä kiitollisuutta koskien asuntoani, työtäni ja tätä elämää. Olen täynnä uutta energiaa. Ihan täynnä sellaista pehmeää lämpöä. Ehkä tunnen jotain rinnassani, mutta se ei ole ahdistus vaan sellainen jännitysinto. Mitään ei ole tapahtumassa, eikä tapahtunut (vaikka on paljonkin!!), ja minusta tuntuu taas kuin odottaisin iloista yllätystä, jonka tiedän pian tulevan. Ja kenties tiedänkin. Tiedänhän minä. En ota kuin osan aamulääkkeistäni, ja matkalla töihin keksityn katselemaan kaikkea minkä ohi kävelen, jottei mieli lähtisi turhaan kaartelemaan muualle. Koko aamupäivän keskityn töihin niin kovasti etten ole ehtinyt miettiä ollenkaan ketään. Ketään muuta kuin itseäni ja sitä mitä olen tekemässä. Ja juuri silloin tietysti Santi ottaa yhteyttä ja kysyy miten tyttöjeniltani oikein sujui. Hän tuntuu niin kaukaiselta. Kaukaiselta ja pieneltä. Tuntuu kuin siitä olisi ikuisuus kun me olemme tavanneet. Tuntuu jo siltä, kuin tekisin hänestä pesäeroa. Vaikka en tee. En vain tee mitään. Olen vain ja katson mitä ympärilläni tapahtuu ja mitä minun itseni tekee mieli tehdä milläkin hetkellä. Vastaan Santille hauskasti ja olen tyytyväinen, että hän ottaa yhteyttä. Mutta samalla sovin jo jonkin muun menon viikonlopulle johonkin väliin, koska haluan. Koska en enää halua roikottaa kaikkia suunnitelmiani ilmassa siksi, että toivoisin tapaavani jonkun. Minähän voin ehdottaa mitä vain kenelle vain ihan itse, ja saada siten selville mitä oikein olen tekemässä. Ja juuri nyt minun ei tarvitse tehdä ehdotelmia mihinkään suuntaan. Ehkä myöhemmin sitten.  Jos siltä tuntuu. Tänään aion tehdä jonkun kevyen jumpan sekä kunnon venyttelyt. Aion tehdä jotain hyvää ruokaa perheenjäseneni kanssa ja katsoa kaikenlaista hauskaa. Aion olla stressaamatta mistään ylimääräisestä. Aion keskittyä hetkeen. Aion sivuuttaa kaiken ylimääräisen negatiivisen. Jopa sellaiset mietelauseet, joissa keskitytään miettimään mikä on ollut huonosti. Aion olla täysillä mukana tässä muutoksessa, jossa täytyn hyvällä energialla ja saan mielenrauhaa ennennäkemättömällä tavalla. Aion pitää huolen siitä, että isot muutokset ovat käsillä ja minä olen kyydissä.

keskiviikko 24. lokakuuta 2018

Full Moon: ready for changes

Olen siis ollut loistotuulella taas koko tiistain. Olen ottanut lääkekoktailini, koska voisin ottaa sen halutessani joka päivä (kutkutteleva mahdollisuus), ja haluan turvata etenkin alkuviikon hyvinvoinnin. En harmittele sitä, etten enää kuule Santista illalla mitään. Ja sitä paitsi hän sentään vastaa päivällä viimeisimpään viestiini hymiöllä, eikä jätä minulle vain kahta sinistä tikkiä. Iltani on sujunut sjuuri suunnitelmieni mukaisesti. Olemme herkutelleet ja katselleet sarjoja perheenjäsenen kanssa. Ja sitten kun hän on lähtenyt kotiin olenki laittanut jonkun itseäni kiinnostavan leffan pyörimään, ja heittäytynyt sohvan sille puoliskolle, jolla en ikinä makoile. Kaikki näyttää sieltä niin erilaiselta. Tällaiset oudot mitättömät pikkuasiat tekevät pienistä hetkistä erityisiä. Siksi se aika venyy. Kun niihin kuluviin mikrosekunteihin keskittyy kunnolla, eikä vain haahuile miettien kaikkea mikä ei liity nykyhetkeen. Siitä eroon pääseminen on tosi vaikeaa. Siis siitä, ettei murehtisi tai pohtisi joko mennyttä tai tulevaa. Se on liki mahdotona ilman kauheaa panostusta. Ja kun alkuun pääsee, niin se vaatii jatkuvaa treenausta. Mutta eikö ole hauskaa, että omaa mieltä voi harjoituttaa ihan niinkuin lihaksiaan? Se antaa sen vallan tunteen. Asia on minun käsissäni. En tietystikään aina voi ajatuksilleni ja tunteilleni mitään. Mutta voin sentään päättää miten niihin ajatuksiin suhtaudun. Ja kuinka tehokkaasti yritän päästä niistä eroon. Tiistai-iltana kaadan itselleni pienen lasillisen viiniä. Ihan vain sen verran, että saan nauttia ihanan pienen hetken syödessäni palasta 70 % tummastasuklaasta. Makoilen siinä tyynykasassa katsellessa kivaa leffaa viinilasillisen kanssa. Katsellen aina välillä kaunista asuntoani siitä erilaisesta näkökulmasta. Mikä mainio tiistai. Otan yöksi relaksantin, koska niska on ollut taas jumissa. Ihanaa, kun voin vain päättää rentoutua tänä yönä, eikä minun tarvitse aina kärvistellä. Kärvistelyn aika on ohi. Nyt vielä tarvitsen vähän ulkopuolista apua. Mutta ehkä ensi vuonna enää en. Näen yöllä eläväisiä unia. En muista kuin pieniä hetkittäisi pätkiä, jotka liittyvät vahvasti arkielämään. Ja sitten alkaa keskiviikko. Ja täydenkuun päivä. On ihan pimeää kun herätyskello soi. Haluaisin torkuttaa sitä vielä, mutta on pakko nousta vessaan. Ja toisaalta se on hyvä, koska silloin nousen sen verran aikaisin, että ehdin tehdä pienen aamuvenyttelyn videon tahdissa ennen töihin lähtöä. Fiilikseni on vähän takelteleva. Heti mieleeni tulee epävarmuus siitä, ettämilloinkohan tapaamme taas Santin kanssa. Ja mitä hän edes minusta haluaa? Tuhlaanko vain aikaani? Hengitän syvään ja koitan kaikin voimin siirtää ajatukseni aamutoimiini.


Valitsemani aamuvideo on vähän liian hidastempoinen ja huomaan ajatuksieni vaeltelevan helposti sinne tänne. Mieleni käväisee pohtimassa pikaisesti Ronia ja hänen puolisoaan. Sitä miten nopeasti heillä kaikki tapahtui. Tapahtuukohan minulle niin? Sitten palautan taas mieleni keskittymään siihen miten hyvältä Drunken Cat and Cow -verryttely tuntuu. Sitten yhtäkkiä pohdin, että minusta tuntuu siltä, kuin tilanne Santin kanssa ei etenisi mihinkään. Näen hänet mielessäni jotenkin pienenä ja kaukana olevana. Olen taas etääntynyt edellisestä tapaamisestamme. Jotenkin irtaannun siitä upeasta tunneyhteydestä, joka meillä on. Tunnen tilanteen jotenkin olevan umpikujassa, ellei jompi kumpi nyt pian ota asioita enemmän puheeksi. Se vain ei käy mielessäni silloin kun olemme yhdessä. Koska silloin kaikki on niin mahtavaa. Ja sitten taas havahdun, että mieleni on karannut hallinnastani ja palautan sen kuuntelemaan hengitystäni. Otan taas minulle määrätyn lääkekoktailin. Koska olo on ollut vähän harhaileva, ja tänään on luvassa täysikuu! Suurten muutosten aika. Tapaan todennäköisesti Elinan ja keksimme jotain pientä kivaa. Haluaisin kuulla Santiagosta jotain. Haluaisin päästä puhumaan siitä pikkumatkasta! Äkkiä! Miksei hän viesti! Stop. Vedän henkeä ja ajattelen, että tapaamme varmasti kyllä ja sitten voin sanoa kaiken mitän haluan. Ego ei saa määrä minua nyt sähläämään mitään. Tietysti voin ottaa häneen yhteyttä myöhemmin ja kysellä miten viikko sujuu. Mutta vain jos minulla on hyvä fiilis. Mitään ei nyt tehdä ahdistuksesta. Keskiviikkoinen työpäivä soljuu mainiosti eteenpäin. Olen löytänyt uudelleen motivaation ja innon omaan työhöni! Ajoittain olen ollut aika passiivinen ja tylsistynyt. Ajatellut vain omia asioitani pitkin työpäivää. Mutta nyt draivini on ollut taas ihan toista luokkaa. Ja nautin siitä. BLING. Ricky kutsuu minut luokseen. Hän sanoo, että tahtoisi pussailla minua. Se tuntuu kivalta. Se mahdollisuus. Jopa yllättävän mukavalta. Melkein ajattelen, että tilanne pitäisi selvittää Santiagon kanssa mahdollisimman pian, etten taas menetä tilaisuutta kokeilla miltä minusta tuntuisi olla Rickyn lähellä. Hän viestisi minulle joka päivä. Hän haluaisi katsoa kanssani hölmöjä sarjoja milloin vain. Emme tietystikään ole sopineet Santin kanssa mitään. En tiedä tapailemmeko vai mitä ihmettä me oikein touhuamme. En tiedä tapaileeko hän muita. Ja nämä tietämättömyydet ovat sellaisia, jotka pitäisi pian selvittää. 



Aamun epävarmuuden karisevat pois päivän edetessä (ja lääkkeiden alkaessa vaikuttaa mieleeni ihanalla tavalla) ja kello on ihan yllättäen jo lähellä työpäivän päättymistä. Koska fiilikseni on hyvä, niin lähetän Santille hauskan viestin koskien täysikuuta. Ja samalla kysyn miten hänen viikkonsa sujuu. Minä voin ja saan viestiä hänelle jos siltä tuntuu vaikka viitenä päivänä peräkkäin, vaikkei hän sitä tee. Jos hän ahdistuu siitä ja tarvitsee lisää tilaa. Niin ehkä emme olekaan toisillemme luodut? Näin pystyn ajatella silloin, kun olen tässä kivassa pehmoisessa tilassani. Täällä näköalapaikalla, josta pystyn katselemaan valoisaa tulevaisuuttani. Sitä, että vaikka nyt menettäisin jotain, niin edessä on vaikka mitä. Jännä miten fiilis voi muuttua epävarmasta ja tarvitsevasta itsenäiseksi ja vahvaksi ihan hetkessä. Ulkoistan helposti huonot fiilikset. Se en ole minä, vaan se on jotain mitä voin hallita. Parhaimmillani olen eriytynyt kaikesta siitä mikä on ennen hallinnut tekemisiäni, ja odotuksistani muita kohtaan. Jännä miten sen oikein voi kokea lähes fyysisesti. Jos näitä juttuja alkaisi puhua ääneen, niin olisinko pian osastolla jakomielisenä? En usko, mutta parempi pitää tämä tietoisuus itsellä, ja niiden seurassa jotka ovat käymässä läpi samaa prosessia. Tietäjät tietää, niin sanotusti. Tänään harrastamme vähän kulttuuria ja hauskaa täydenkuun kokemusta Elinan kanssa. Voisin hyvin pistäytyä Santilla. Voisin hyvin pistäytyä Rickyllä. Mutta edetään fiiliksen ja tapahtumakulun mukaan. Ajatus siitä, että tulisin ajoissa kotiin nauttimaan omasta seurastani ei tunnu myöskään ollenkaan vastenmieliseltä. Yksinolo on hengailua oman sielunsa kanssa. Ja yhtäkkiä se tuntuu minusta ihanalta. Olen löytänyt itseni ja pidän tästä. Pidän siitä mikä minusta on tulossa. Olen jättänyt paljon taakseni. Jotenkin moni asia tuntuu kauhean vieraalta. Kaikki se suru ja ahdistus. Miten olen voinut ajatella tai käyttäytyä niin? Olinko se oikeasti minä? En ollut, vaan se oli ahdistus ja ego. Minä olen ollut siellä alla piilossa, kuten aikaisemmin uumoilinkin. Ja prosessi on kesken. Mutta minusta tuntuu kuin olisin kulkenut jo monta maratonia tämän asian kanssa.

tiistai 23. lokakuuta 2018

600

Taas lillun tässä omassa pehmustetussa tilassani. Ei se ole suljettu hullujenhuone, vaan turvapaikka. Johon ei liity mitään muuta kuin minä. Olen todella alkanut keskittyä tähän itsenäisyyteen ja irtonaisuuteen. Vaikka minua ärsyttää se miten mokasin tuon matka-asian Santin kanssa ja välillä saatan eksyä murehtimaan sitä, että mitenköhän tämä tapailu nyt etenee, niin yritän palauttaa itseni mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti takaisin siihen tilaan, jossa ei tarvitse murehtia mistään. Se on salaisuus onnellisuuteen. En ole siellä vielä. Vielä sydän jättää lyönnin väliin, kun joku väärä ajatus tulee mieleeni. Välillä ajattelen pienen hetken, että etenemme liian hitaasti, emmekä ole puhuneet mistään tärkeästä vieläkään, joten tästä ei varmaan tuke mitään. Ja oikeastaan joskus minulle tulee sellainen tunne, etten halua sitä stressiä. En halua odotella toista ja varoa mitä teen tai sanon, etten ala ahdistaa toista. Haluan, että kaikki on avointa ja selvää. Toki nämä ajatukset ovat vähemmistössä verrattuna siihen, että annan asioiden edetä omalla painollaan. Ettei mihinkään ole kiire. Että aina nautimme toistemme seurasta, kun olemme yhdessä. Joten onko muulla juuri nyt väliä. Voin milloin vain ottaa haluamiani asioita puheeksi. Mutta vielä ei ole tarve kasvanut riittävän suureksi. Sen sijaan olen tiistaina syömässä lounaaksi juustokakkua, ja lähetän Santille viestin, jossa kerron minkä makuista huulirasvaa minulla nyt on. Siksi koska viimeksi pussaillessamme hän sai maistaa ihanaa makeaa minttua huuliltani. Ja nyt hän saisi maistaa jotain muuta. Tajuaakohan hän tämän romanttisen vihjailuni? Kyllä varmaan. Tunnen oloni vapautuneeksi, kun voin lähettää jollekin tuollaisen hassun viestin, enkä oikeastaan välitä ollenkaan mitä hän vastaa. Se on juuri sitä riippumattomuutta muista. Että pystyy olemaan tässä omassa...hmm... en halua sanoa, että kuplassa. Koska minusta tuntuu ettei tämä tilani ole mitenkään rajattu. Vaan se on avoin näköalapaikka kaikkialle. Tunnen sellaista kaikkialle ulottuvaa yhteyttä kaikkiin niihin, jotka ovat samalla aaltopituudella tämän asian kanssa. Sitä haluaa hehkua joka paikkaan. Silleen hillityn kauniisti ja pehmeästi. En osaa yhtään sanoa miten reagoisin ja kuinka kauan olisin ahdistuksessa, jos nyt jotain odottamattoman kurjaa tapahtuisi. Toivottavasti ei ihan lähiaikoina tarvitse ottaa siitä selvää, jotta ehdin koota itseäni entistä enemmän oikeaan suuntaan.


Muistatteko, kun olen puhunut siitä, kuinka minusta tuntuu, että olen jakaantunut. Että minussa on se terve ja osaava sielu. Ja sitten se sairas, joka kehottaa minua toimimaan väärin. Se joka kärsii ahdistuksesta. OIen puhunut kuinka ahdistus puhuu minulla ja yrittää pakottaa tekemään kaikkea tyhmää. Ja kärsimään. Olen koko ajan ollut täysin oikeilla jäljillä. Nähtyäni tuon ylläolevan sitaatin olen tuntenut suurta intoa. Koska juuri tuon asian olen itse havainnut. Ja nyt olen saanut varmistuksen sille, etten vain sekoile omassa päässäni. Vaan tämä on yleisessä tiedossa oleva henkisen kasvun prosessin osa. Tajuta, etten minä ole ne ajatukset. Etten minä ole se, joka haluaa toimia typerästi. Vaan minä olen se, joka kontrolloi noita ajatuksia ja tunteita. Siis aivan mahtavaa. Taas melkein herkistyn näiden havaintojen edessä. Olen keskustellut vuoden tauon jälkeen Ryanin kanssa. En tiedä mainitsinko jo siitä. Silloin kun viimeksi tapasimme, hän esitteli minulle erilaisia oppimiaan hengitystekniikoita. Ja kertoi meditoivansa. Ja nyt minä ymmärrän häntä. Ja kerroin sen hänelle. Hän on tyytyväinen. Jotenkin olen saanut fokusoitua keskittymiseni ennätyksellisen hyvin siihen päivään, jota olen elämässä. Tietysti mietin vähän stressaantuneena pikkuhetken ajan aina silloin tällöin, että milloinkohan tapaamme Santin kanssa, jotta saisin korjattua livenä tämän matkailuun liittyvän asian. Mutta siirrän tuollaiset ajatukset aika tehokkaasti sivuun. Odottelemaan sitä hetkeä, kun on aina ajatella niitä ja tehdä sille asialle jotain. Alan todella ymmärtää miten oleellista ja tärkeää on hetkessä eläminen. Vain hetki kerrallansa. Ahdistus liittyy lähes aina siihen, että murehtii jotain mennyttä tai tulevaa. Ja jos siitä pääsee irti, niin voi olla onnellinen hetkessä. Koska useimmiten tässä hetkessä ei ole niin paljon sellaista, minkä pitäisi aiheuttaa ahdistusta. Sillä jos jokin asia nyt tapahtuu, niin joko sille tekee jotain. Tai pyrkii olemaan murehtimatta asiaa, jolle ei voi mitään. Eikä tämä sulje pois normaalia suremista ja huolta. Mutta vapauttaa turhalta stressiltä. BLIBLING. Jep, olen asettanut Santille oman merkkiäänen. Ja se on Ronin vanha äänimerkki. Ronilla ja minulla oli myös toinen hyvin erityisille jutuille varattu keskusteluketju, jolla oli myös oma erillinen merkkiääni. Hassua, että kuunnellessani noita vaihtoehtoja läpi, saa vanha tuttu ääni muistot havahtumaan eloon spontaanisti. Se sama tunne herää hetkesi eloon, kuin silloin joskus viestiä saadessa. Haikea. Tosi haikeaa. Myös Jukan merkkiääni aiheuttaa lämpimän tunteen minussa. Koska häneltä oli aina kiva saada viestejä. 


Mutta nyt Santi on saanut Ronin vanhan merkkiäänen. Ei siksi, että ajattelisin nyt Santiagon korvaavan kokemukseni Ronista. Vaan koska se ääni on vaihtoehdoista paras. Ja se saa edustaa minulle tästä lähtien tämän tapailukumppanini merkkiääntä. Eikä jäädä ikinä haamuksi kenellekään. Santi vastaa hauskasti viestiini, ja olen tyytyväinen. Huomenna on täysikuu. Ja kun luen tämän täysikuun astrologista merkitystä ja vaikutusta ihmisiin, niin saan taas kylmät väreet kulkemaan koko vartaloni läpi. Huomisen täysikuun sanotaan saavan sielun taistelemaan egoa vastaan. Sitä egoa, johon ahdistus ja kaikki väärät ratkaisut liittyvät. On uudestisyntymisen aika. Muutoksen hetki. On aika päästää kaikesta vanhasta irti. Ja saada uusi oikea alku. En voisi olla enempää innoissani. Kaikki ympärilläni tukee tätä omaa henkilökohtaista prosessiani. Ihan kuin jännittyneenä odottaisin jotain suurta ja mahtavaa tapahtuvaksi. Tuntuu samalta, kuin joskus lapsena jouluaattona, kun piti odottaa iltaa, että pääsee avaamaan lahjat. Ja nyt minä odotan jotain mahtavaa lahjaa Luojalta, maailmankaikkeudelta, elämältä. Matkustan kesken työpäivää vierailemaan toisella toimistolla ja selailen bussissa istuessani tsemppikuvia. Ja ylläoleva kuva tulee eteeni. Silmät täyttyvät välittömästi kyynelistä enkä voi käsittää, miten nämä eteeni tulevat asiat ovat kuin tehtyjä mittatilauksena minulle. 2019 i'm coming back. En malta odottaa. Sovin pitkän lenkin heti työpäivän päätteeksi Elinan kanssa. Sitten olen kotona innoissani siitä, että saan järjestellä puurohiutaleet uudella tavalla. Intoillen pikkuasioista hetkeen keskittyen. Sitten teen pikaisesti vähän lohta ja vihanneksia itselleni pannulla ja laitan netflixin pyörimään. Pian perheenjäsen tulee kylään. Illalla ehkä teen vielä jumppaohjelman, mutta ainakin venyttelen. Tämä on kuudessadas tekstini. Varmaan viidessäsadassa itken ja valitan asioista. Mutta ehkä seuraavassa viidessäsadassa en. Silmäni ovat avautuneet. 2018 opened my eyes. Olen löytänyt itseni ja tulen takaisin. Missä ikinä sitten olen ollutkaan.

maanantai 22. lokakuuta 2018

Loving me Loving you

Herään maanantaihin aika tyytyväisen oloisena. Teen aamutoimia oikoen jäseniäni siinä sivussa joka suuntaan, koska tänään en ehdi tehdä kunnon jumppaa ennen toimistolle lähtöä. BLING. Se on Santi. Luen viestin puhelimeni näytöltä ja hymyilen. Santiago kertoo hänen tyynynsä tuoksuvan hyvältä. Heti aamulla, kun hän on noussut ylös. Heti hän ajattelee minua ja haluaa kertoa haistelleensa tuoksuani hänen tyynystään. Juuri näin minä haluan aloittaa uuden viikon. Saamalla ihanan muiston palautumaan maanantaiaamuna mieleeni tehden kaikesta taas vähän kepeämpää. Otan silti minulle määrätyn lääkekombinaation takaamaan hyvän maanantain. Koska voin. Koska sitten minulla on tosi pehmoinen ja iloinen olo viimeistään aamukahvitaukoon mennessä. Olo on vähän vapiseva ja laimeat neonvärit täyttävät näkökenttää. Mutta minua hymyilyttää. Minulla on jotain sanottavaa kahvipöytäkesustelussa. En ajattele juuri mitään muuta kuin mitä olen tekemässä. Paitsi ystävän kanssa sovittua lenkkiä, jolle menen heti töiden jälkeen. Täydellistä! Rento ja kiva maanantai on käsillä. Tällaisia haluan arkipäivieni olevan. Koen olevani kotelossa muhiva toukka, jonka seuraava vaihe on kuoriutua ulos oikeaan maailmaan entistä kauniimpana ja kyvykkäämpänä. Nyt vielä treenailen ja kehityn. En ole ihan vielä valmis. Vielä sydäntä välillä kouuraisee syystä tai toisesta. Vielä saattaisin saada paniikkiahdistuksen jos jokin yllättävä pettymys tulisi vastaan. Mutta olen jo paljon pidemmällä prosessissa kuin vähän aikaisemmin. Otan epäonnistumiset ja pettymykset oppimiskokemuksina vastaan. Yritän tosissani valmistautua siihen, että tulen selviämään haasteista niin, etten romahda täysin. Kaikki seuraamieni sosiaalisten medioiden iskulauseet kertovat yhtäkkiä muutoksesta ja kasvamisesta. Siitä kuinka muuttuminen on välttämätöntä päästäkseen eteenpäin. Koska viimein löytää itsensä ja saa aloittaa puhtaalta pöydältä. Lauseissa sanotaan, että kaikesta tulee uutta. Siksikö minusta on viime aikoina tuntunut siltä, kuin en olisi koskaan käynytkään lähikaupassani. Ja yhtäkkiä kotonakin kaikki on jännittävän uutta ja innostavaa. Yhtäkkiä netflix on täynnä sarjoja ja ohjelmia, joita haluan katsoa ihan yksin. Katson kaikkea uusin silmin. Ja rakastan sitä. Tätä. Olen viimeinkin viettänyt päiviä, jolloin en ole murehtinut joko mennyttä tai tulevaa. Vaan pystyn ihan oikeasti keskittymään johonkin puuhaan ilman, että edes muistan someja tai stressinaiheita. Tämä on mielentila taas tänään. Kiitos.


Viikonloppuni on sujunut hyvin. Olen perjantaina keskittynyt juhlimaan ystävien kanssa. Meillä on ollut hauskaa. En ole ehtinyt miettiä ollenkaan sitä, että viestiiköhän Santi minulle vai ei. En ole ripustautunut odotuksiin. Koska elän hetkessä. Koska olen varmistanut että minulla on hauskaa tekemistä, vaikken aina saa sitä mitä ensisijaisesti haluan. Olen vielä lauantaiaamulla ystävien luona, kun saan viestin aamuyhdeksältä. Ja se on Santi. Viestin saatuani palaudun taas siihen todellisuuteen. Olen hyväntuulinen ja hymyilen. Ja vastaan hänelle heti iloisesti kysyen, että mitä hän aikoo tänään puuhata. Santi ehdottaa, että tapaisimme joko tänään tai huomenna. Ja sehän sopii minulle. Tästä innostuneena vietämme vielä kivan aamupäivän ystävien, ennen kuin suuntaan kotiin siistiytymään. Fiilikseni on tasaisen hyvä. Ja olen ihan varma, että tapaamisemme onnistuu. Saan valita baarin, jossa tapaamme. Ja koska toinen vakiopaikkani on ihan täynnä, niin suuntaan siihen hienoon paikkaan, jossa kävimme toisilla treffeillä Harrin kanssa. Olen ajoissa paikalla ja lähetän Santille viestin, jossa kerron koordinaatit. Hänen mielestään valintani on täydellinen. Kun Santi saapuu paikalle hän tulee istumaan suoraan viereeni sohvalle, eikä vastapäiselle tuolille. Santi puristaa heti kevyesti reittäni. Hän on ehkä juonut jo pari lasillista viiniä tavattuaan ystäviään alkuillan aikana. Ei haittaa ollenkaan. Heittäydymme aktiiviseen keskusteluun päiviemme kulusta ja kaikki tuntuu normaalilta. Tilaamme laadukkaat viinit tapaksineen ja arvioimme niiden makua jännittäviä adjektiiveja ilmaan hetiellen ja nauramme. Olemme sellainen pari, jota itse olen katsonut kadehtien. Mietimme loppuillan kulkua ja päätämme lähteä yksien lasillisten viettämään iltaa kahdestaan. Oloni on aika rauhallinen ja raukea ystävien kanssa vietetn illan jälkeen. Sanon, että haluaisin vaikka makoilla ja katsoa jotain kivaa ohjelmaa. Tokaisen, että minun luonain se olis paljon helpompaa, koska minulla on televisio. Ja kaikki maailmanmukavuudet hedonistista Netflix & chill -hetkeä varten. Ja ilokseni Santi sanoo, että voisimme aivan hyvin lähteä minunkin luokseni. Mutta koska on niin myöhä ja asun syrjemmässä, niin päätämme mennä Santin luokse. Olen tyytyväinen, että Santiago haluaisi tulla luokseni. Se olisi taas yksi askel enemmän.


Santin luona valitsemme ohjelmaa Netflixistä, eikä Santi halua katsoa mitään hölmöä ja jännittävää. Tai no, en edes kunnolla ehdota mitään, ja tyydyn mielelläni sarjaan, josta pidän. Santi vie läppärin sankyyn jossa aiomme katsoa ohjelmaa. Tuntuu hassulta riisua ensimmäistä kertaa itse itsensä alusvaatteisille ja pujahtaa peiton alle Santin kainaloon. Pääni on hänen rinnalla, kun sarja alkaa. Ja sitten yhtäkkiä tulee täysi black out, ja kun avaan silmäni niin jakso on jo melkein loppu. Olen nukahtanut samantien sikiuneen, kun olen päässyt ihanaan lämpimään syleilyyn sänkyyn. Santi sanoo ääneen, että en tainnut nähdä jaksosta paljoakaan. Minua nolottaa, koska olen varmaan kuorsannut ja kuolannut siinä Santin korvan juuressa tyytyväisen. Painan pääni tyynyyn ja pyydän anteeksi että nukahdin heti. Santi selittää kuinka säpsähtelin unissani paljon. Ja sanoo ettei se haittaa. Santi laittaa läppäris pois ja sammuttaa valot. Ja ottaa minut tiukkaan syleilyyn. Ja puraisee olkapäätäni. Olen yhtäkkiä ihan virkeä, kun kaikki loputkin vaatteet lentävät pois ja vietämme aivan ihanan hetken sängyssä ihan pilkkopimeässä. Huomaan, että Santi on jotenkin vielä rohkeampi kuin aikaisemmin. Voimakkaampi. Dominoivampi. Ja minua se ei haittaa ollenkaan. Sitten käymme suihkussa (koska hän haluaa). Ja sitten Santi ottaa minut tiukkaan syleilyyn, johon nukahdan heti tyytyväisenä. Heräämme aamulla aikaisin ja aloitan aamun kiipeämällä hänen päällensä. Sitten kun olemme taas hiestä märkiä huohotamme pitkään puhumatta mitään toisiamme kädestä kiinni pitäen. Ja aloitamme sunnuntain valitsemalla hyvän lounaspaikan, jossa emme kumpikaan ole vielä käyneet. Tuntuu kivalta olla yhdessä. On kiva maistellu toistemme ruokia ja vitsailla. Hän ymmärtää juttujani. Ja onneksi meillä on tämä pienikin kielimuuri, jotten voi sanoa ihan kaikkea mitä mielessäni liikkuu niin vaivattomasti. Huumorinkin rajat ovat häilyvät, enkä aina voi sille mitään, että keksin rajujakin nokkeluuksia spontaanisti. Mainion italialaisen lounaan jälkeen siirrymme kahvilaan, jossa jaamme palan juustokakkua. Ja siinä samalla Santiago kertoo varanneensa itselleen pienen miniloman Eurooppaan. Muutaman viikon päähän. Sisintä vähän kahmaisee. Miksei hän ole halunnut varata matkaa minun kanssani! Mutta olen cool. Liian cool. Kyselen lisää matkasta. Ja sitten idioottimaisesti sanon, että minua ei ole koskaan kiinnostanut matkustaa tuohon kohteeseen. Miksi menin noin sanomaan! Nyt hän ei ainakaan pyydä minua mukaan. Mitä jos hän ottikin matkan puheeksi, koska halusi kutsua minut mukaan? Päätän korjata asian kun seuraavan kerran tapaamme. Aion sanoa, että minullakin on matkakuume ja haluan matkustaa minne vain. Olinpas tyhmä. Asia vaivaa minua ja saa minut unohtamaan hetkeksi kaikki oppini. Hengitän syvään ja mietin, että tämä on asia jolle voin tehdä jotain. Voin suoraan kysyä asiasta sitten kun näemme. Ja jos hän haluaa matkustaa yksin niin se on fine. Kunhan vain kumpikin ei ajattele yksinään, että voi kumpa menisin mukaan, muttei uskalla avata suutaan. Huokaisu. Siirrän tämän ajatuksen sivuun ja koitan nauttia maanantaista luottaen siihen, että tilaisuus asian korjaamiseksi tulee.

perjantai 19. lokakuuta 2018

Terve kiintymättömyys

En tiedä miten olen saanut oman aikani vääristymään laajemmassakin mittakaavaassa. Tai ei se ole vääristymistä. Vaan laajentumista. Moninkertaistumista. Jotenkin keskityn niin paljon aina siihen mitä teen ja miltä minusta tuntuu, että pienet hetket saavat suuremman merkityksen ja sekunnit venyvät moninkertaisiksi. Molekyylit sekuntien sisällä paisuvat, kuten joskus joku kirjailija kuvaili teoksessaan. Ei pitkittäin vaan kuuteen eri suuntaan. Sitä ei aina huomaa siinä hetkessä, mutta sen huomaa, kun katsoo menneitä asioita. Sen huomaa siitä, että minusta tuntuu kuin siitä olisi ikuisuus, kun olemme tavanneet Santiagon kanssa. Joskus minusta tuntuu, että etäännyn kauhean nopeasti. Alan automaattisesti varautua siihen, että minulla on kaikki varasuunnitelmat valmiina. Jos asiat etenenisivät kohti parisuhdetta, niin varmaan luontaisesti muuttaisin tätä automaattista ajattelumallia. Oppisin luottamaan. Ja osaisin kantaa noita hyviä kohtaamisia mukanani, enkä vain jättää niitä valovuoden päähän menneeseen. Nyt tarkoituksellisesti irtaannutan itseni hyvistä asioista ihan vain varmuuden vuoksi. Etten muka sitten joutuisi luopumaan mistään, kun ne on siellä jossain kaukana. Se on kai jokin opittu defenssimekanismi? Että kiinnittää niin huolellisesti keskittymisen johonkin muuhun ja tulevaan, ettei vain odottelisi liikoja joltain, jolla on jonkinlainen valta satuttaa minua tahtomattaan. Prosessoin niin kovasti eroa (heittomerkeissä) Javierista, että sain viikot tuntumaan ikuisuuksilta. Ja siten kai selviydyin siitäkin tilanteesta kohtalaisen nopeasti ja hyvin. Jo tasan kahden kuukauden kuluttua pystyin aidosti sanomaan, että olen päässyt siitä yli. Ja ennen sitäkin oloni oli aika hyvä. Eivätkä päivät tai viikot tunnu pitkiltä silloin kun ne ovat meneillään, vaan vasta jälkikäteen. Siispä taas perjantaina minusta tuntuu ihan Tabula Rasalta. En ole kuullut Santiagosta mitään torstaina, ja jotenkin vahingossa valmistaudun siihen ettemme tapaa viikonloppuna. Vaikka kaikki on hyvin ja saatamme tehdäkin jotain yhdessä. Outo ristiriitainen olotila. Vai olenko vain päässyt lähemmäksi sitä viisautta, joka neuvoo olematta kiintymättä mihinkään liikaa. Ehkä! Joka tapauksessa juttelen Rickyn kanssa, koska haluan tuntea, että muitakin ihmisiä on olemassa. Puhumme uudesta pelottavasta sarjasta netflixissä, jota en uskalla katsoa yksin. Ricky ehdottaa, että katsoisimme sitä yhdessä. Ja minusta tämä varavaihtoehto tuntuu hyvältä. Ihan vain ajatuksen tasolla. En tietenkään mene viettämään Netflix & Chill -iltaa kenenkään toisen luokse, niin kauan kun asiat ovat kehittymässä Santin kanssa. 



Olen aiemmin maininnut siitä, kuinka esimerkiksi psykedeelejä testatessa mieli laajentuu niin, että havaitsee asioita, joita ei normaalisti näe. Oikeasti uskon, että ihmisen aivoista ne osat aktivoituvat, joita muuten ei käytä. Ja siksi noissa tilanteissa saa useita ahaa-elämyksiä ja ymmärtää yhtäkkiä maailmankaikkeutta selkeästi. Tietyissä rajoissa nämä kokemukset voivat olla avartavia ja parantavia. Olen melko analyyttinen ja observoin tarkasti ajatuksiani ja havaintojani noina hetkinä. Olen huomannut miten aika näkyy ympärillämme kuutiona. Se ei ole oikeastaan pitkittäissuunnassa etenevä jana. Vaan moniulotteinen kuutio, jonka sisällä kaikki on. Noilla hetkillä pystyy yhdessä silmäräpäyksessä tajuamaan jonkun asian koko kokonaisuuden. Se on mahtava tunne. Yhdellä hetkellä näkee jonkun asian kaikki taustat ja tarkoitukset yhtäaikaisesti. Pitäisi joskus kirjoittaa niitä ylös! Mutta toisaalta en tiedä ryhdynkö noihin kokeiluihin enää paljoakaan. Olen jo ehkä valaistunut riittävästi. Mutta juuri tämän takia näitä asioita harjoitetaan joillain spiritualistisilla retriiteillä. Koska oikeasti mieli laajenee ja näkee asiat aivan uudella tavalla. Ja vaikka arki rullaa nyt ilman noita mieltä aktivoivia aineita, niin silti jotenkin nämä kokemukset kulkevat mukana. Ja tietoisuus siitä, millainen tämä maailma oikeasti on, vaikkei sitä aina näe. Jep. Olen siis ollut taas tyytyväinen koko torstain. Kokkaillut hyvää ruokaa ja katsonut itsekseni netflixiä venyttelyn ohessa. Mennyt ajoissa nukkumaan huolehtimatta mistään. Näinä hyvinä (normaaleina?) päivinä, etenkin jos on ottanut mainion kombinaatiolääkityksen, olo tuntuu uudestisyntyneeltä. Tuntuu kuin menisi ruokakauppaan ensimmäistä kertaa. Kaiken näkee uusin silmin. Kun menin keskiviikkona töistä kotiin oltuani tiistaiyön Santilla, minusta tuntui kuin en olisi ollut kotona pitkiin aikoihin. Ja tuntui jännittävältä ja uudelta mennä omaan kotiin. Jotenkin tässä kai puhdistuu. Ja välttelee kiinnittymistä. Ja siksi kohtaa aina asiat puhtaalta pöydältä. Sellainen tunne minulla nyt on. Ja pidän siitä. Tässä kirjoittaessani mietin näitä asioita ja saan uusia näkökulmia tilanteeseen. Ja kallistun ehkä sille linjalle, että tämä on juuri sitä hetkessä elämistä. Sitä viisautta olla pitämättä painolastina asioita, jotka eivät kuulu juuri tähän hetkeen. Taitoa olla kiinnittymmättä mihinkään liikaa. Mutta silti aina hetkessä eläen pystyy nauttimaan ja lillumaan rakkaudessa. Olen aika innoissani näistä asioita. Ja toivon olevani oikealla polulla, siitä huolimatta, että nämä jutut kuulostavat hieman absurdeilta. 


Jos ei laita onnellisuuttaan muiden varaan, niin yllättäviä takapakkeja ei tule samallailla kun aikaisemmin. Olen aina odottanut jotain muilta. Treffejä ja huomiota ja rakkautta. En ole osannut olla tyytyväinen yksin. Olen aina tarvinnut ja alkanut odottaa jotain. Jatkuva odotus ja odotusten pettyminen on jatkuvaa ahdistuksessa elämistä. Jos nyt pystyn stoalaiseen tapaan suhtautumaan mihin vain tilanteeseen hyväksyen sen sellaisena kun se eteeni tulee, niin saavutan mielenrauhan. Tottakai voi olla pettynyt. Mutta vain sen hetken. Jos asiaan ei voi vaikuttaa, niin se pitää hyväksyä. Ja täyttää mieli hyvillä ajatuksilla keskittyen siihen hetkeen, johon itse voi vaikuttaa. Aikamoista hötöä nämä jutut, mutta ne vain ovat totta. Kaikki lähtee itsestä. Ja riippumattomuus luo onnellisuutta. Silti tietysti haluan tavoitella asioita ja haluta viettää aikaa Santiagon kanssa. Minun vain pitää oppi olemaan laskematta suunnitelmiani vain sen varaan. En varmastikaan vielä osaa sitä tehdä. Mutta ainakin voin harjoitella. Lähetän Santille viestin, jossa kyselen viikonlopun suunnitelmia. Ja samalla sovin perinteisen skoolaukset Elinan kanssa. Ja siinä sivussa tiedän, että ystävät ovat menossa johonkin kivaan tapahtumaan, mihin voin myös halutessani osallistua. Viikonlopun pitäisi siis näyttää oikein valoistalta. BLING. Santi ei vastaa vielä, mutta se ainoa tinderi kenelle olen tehnyt oharit lähettää kuulumisviestin. Viime kerrasta onkin vuosi! Tämä on yksi ensimmäisistä matcheistani. Olemme jutelleen aina vähän väliä. Ja aikanaan yli kaksi vuotta sitten meidän piti tavata juhannuksena. Mutta satuin silloin tapaamaan Carlosin, johon ihastuin. Joten peruutin juhannustreffit tämän toisen kanssa ja vietin ihanan juhannuksen Carlosin seurassa. Sitten hän ghostasi minut vähän myöhemmin. Se oli varmaan toinen kokemukseni sinkku-uran hylkäyksestä. Taisin itkeä Carlosin perään jonkin aikaa. Piilotin yhteisen polaroid-valokuvan kaappiin, ja se on siellä varmasti vieläkin. Mutta nyt hän on vain kaukainen muisto. Siitä on yli kaksi vuotta aikaa. Siitä sydänsärkymisestä ja yhdestä elämäni noloimmista tapahtumista. Ja se on kaikki takanapäin.

 
BLING. Santiago vastaa, mutta kertoo vain jostain jutusta, jonka olen maininnut sivulauseessa. Emme puhu viikonlopusta. Mutta ainakin avasin keskustelun ja voimme katsoa mitä tapahtuu. En tunne stressiä. Minusta tuntuu että voin ihan helposti ehdottaa tapaamista jos siltä tuntuu. Kaikesta tulee helpompaa, kun ei niin paljon pelkää vastausta. Tätä minä kävin läpi jo kauan sitten, mutta se ei ole niin helppoa. Odotuksia on ihan liian helppo alkaa kokoamaan ympärilleen. Niiden purkaminen on raskasta työtä. Santi lähettää minulle vielä jonkin hymiö, ja lähetän hänelle kissapusuemojin. Koska tuntuu siltä. Ja fiilikseni on hyvä. Nyt en tee mitään ahdistuksesta. Olen niin laupealla tuulella, että lähetän kaveripyynnön Jukalle sosiaalisessa mediassa. Aikanaan hänen temppuilunsa johdosta olemme olleet lakossa toisiamme kohtaan ruutujen välityksellä. Mutta olemme viettäneet kivaa aikaa porukassa, ja eilen Jukka lähetti minulle muistohaikailuja vuoden takaisesta lomastamme paratiisissa. Se pistää sydäntä. Se ikävä sinne uskomattomaan paratiisiin. Niihin läpinäkyviin turkooseihin vesiin, joissa sain snorkailla värikkäiden kalojen ja merikilpikonnien seassa. Sinne missä kaikki hymyilevät, eivätkä tunne aikaa. Sinne missä voi kävellä pilkkopimeällä rannalla lähes kolmenkymmenen asteen helteessä katsellen mieletöntä tähtitaivasta mustan meren pauhatessa ihan vieressä. Meri on ihan tuttu, kun siellä on päivällä ollut uimassa, mutta yöllä se on tosi pelottava, eikä sinne uskalla mennä. En melkein voi uskoa, että olen ollut siellä. Mutta olen, ja voin päästä uudelleen milloin tahansa, kun oikea aika tulee. Matkakuume on poltteleva. Oloa helpottaa ajatus siitä, että voisin lähteä milloin vain. Kenties itesnäistyn ja lähdenkin yksin. Tai tervehtimään Singhiä sinne jonnekin kauas. Kenties pariudun ja pääsen seikkailuun jonkun kanssa jo pian. Mutta viimeistään sitten joskus!

torstai 18. lokakuuta 2018

ManiaC

Koen keskiviikkona erityisen maanisen hetken lähdettyäni toimistolta kotiin. Maniahan on tietyn rajan ylittäessään laskettavissa mielenterveydelliseksi häiriöksi. Se voi liittyä johonkin diagnoosiin tai olla vain maniaa. Maanisia hetkiä voi jokainen kokea normaalissakin arjessa. Ja esimerkiksi kofeiini voi buustata energiaa niin, että huomaa touhottavansa jotain tavallista aktiivisemmin. Maanikko on negatiivissävytteinen sana, ja muissa kielissä on suoraan liitetty hulluuteen. Mutta tiedättekö miltä mania tuntuu? Se tuntuu hitsin hyvältä. En yhtään ihmettele, että siihen voi jäädä koukkuun. Hyvän maanisen fiiliksen voi luoda esimerkiksi amfetamiini. Tuntuu että haluaa tehdä jotain koko ajan. Ja ihan sama mihin toimeen tarttuu, niin siihen pystyy keskittymään uskomattomalla teholla. Iloisesti. Vihellellen. Tähänkin liittyy aika vahvasti hetkessä eläminen, jos vain voi tehdä jotain eikä tarvitse keskittyä pysyttelemään aloillaan, niin pystyy uppoutumaan vaikka mihin! Ajan kuluminen vääristyy hauskalla tavalla. Tuntuu, että on pystynyt tehdä jotain asiaa tosi huolella keskittäen siihen kaiken huomionsa, mutta vahingossa onkin tosi tehokas ja aika venyy. Siis parhaimmillaan. Ja minun kohdallani. Olen kauhea kontrollifriikki, enkä päästä asioita luisumaan liiallisuuksiin etenkään näissä mielenterveys- tai päihdeasioissa. Mutta otan kyllä kaiken irti jos minun saamani kemikaalikombinaatio saa joskus aikaan tämän olon. Toinen lääkitykseni on amfetamiinijohdannainen, jota toinen lääke voi tehostaa. Ja niiden yhteisvaikutus saa kaiken sellaiseksi pumpulisen turvalliseksi. Yhtäkkiä vain huomaa hymylevänsä tyytyväisenä pehmustetussa todellisuudessa. Ja sitten voi iskeä se maanisuus. Ja mikä onkaan hauskempaa, kun olla tuolloin kotitöiden ja jumppavideoiden keskellä kotona omassa rauhassa! Toimeen on helppo tarttua. Pyykit pyörimään. Ai tuolla on tahra, pesempän tuon hyllyn! Ja sitten samalla ruoka tulemaan. Ja se liikuntaan keskittyminen tuntuu aivan uskomattoman hyvältä. Tuntuu että joogaliikkeiden toistamista silmät suljettuina voisi jatkaa ikuisuuksia. Jotenkin siihen mielenrauhaan uppoutuu aivan uudella tasolla, kun mieli on valmiiksi oikeassa vireessä. Huolet ovat kaikonneet jonnekin merten taakse. En syö tätä koktailia joka päivä, vaikka voisin. Koska en tahdo toleranssien kasvavan liikaa. 


Muu päihteidenkäyttöni on vähentynyt merkittävästi, koska minulla on ihan lailliset keinot päästä hyvään olotilaan. En vain tarvitse sen enempää lisärentoutusta tai apuja hymyyn. Sekaisin en ole pitkiin aikoihin halunnut olla. Ja tämä on kivempaa näin! Toki olen kokeillut piristeitä viikonloppujenviihteellä, mutta näin siitä hyvästä maniasta saa kaikki hyödyt eri tavalla irti. Oikealla tavalla. Ja minä oikeutan tämän kaiken itselleni innokkaasti. Koska osaan pitää nämä jutut hallussa. Koska osaan ottaa kaikki ilot näistä mahdollisuuksista irti. Ja koska voin. Ennenhän näitä vastaavia menetelmiä on käytetty ihan yleisesti parantamaan ihmisten elämää. Mutta jotkut väärinkäyttäjät ovat saaneet demonisoitua jopa nämä lailliset lääkkeet niin ettei niitä ole ollenkaan helppo saada. Mutten välitä siitä. Minulle tämä on mahtava helpotus kaiken tämän muun keskellä. Juuri tähän elämäntilanteeseen sopiva apuväline tukemaan elämän muuta parantamista. Kaikesta tulee vähän helpompaa ja hauskempaa. Ja kun avaruusmyrskytkin ovat jääneet taustalle, niin keskiviikko on mielettömän positiivinen. En edes muista mikä se ahdistus olikaan, kun olen touhunnut kotitöitä ja hymyillen venytellyt tuntien oloni maailman parhaaksi. Päivällä olen vaihtanut pari viestiä Santin kanssa. Ja vielä illalla hän saa vahvistettua lämmintä hyvää oloani lähettämällä minulle illalla viestin liittyen johonkin aiemmin puhumaamme aiheeseen. Heti kun tunnen olevani täynnä positiivista energiaa niin vedän puoleeni hyviä asioita. Heti kun en ole ollenkaan epävarma, niin kaikki näyttää sujuvan paremmin. Jos vetovoiman laki pitää paikkansa, ja me vedämme magneetin lailla puoleemme asioita, joita pidämme sisällämme, niin tämä lääkitys ja hymyily ja mielenrauha on loistava tapa parantaa elämää pidemmällä tähtäimellä. Miksen ottaisi tästä kaikkea irti? Tämä on mahdollisuus selvitä hyvin (tai normaalisti!) näistä stressaavista elämäntilanteista, joiden aikana saattaisin muutoin vain murehtia ihan turhaan. Olen vasta juuri ja juuri rimpuilemassa eroon kamalasta ahdistuksesta. Huonoja päiviä tulee. Ahdistus voi muistutella itsestään milloin vain. Sydän voi joutua mustelmille taas. Ja minä haluan pitää turvaverkot vahvoina. Ja itseni. Tämä kaikki on tosi kokonaisvaltaista ja tähtäimessä on pysyvästi parantunut elämänlaatu johon nämä erilaiset vaiheet kuuluvat. Uskon vakaasti, että voin saavuttaa hyvän olon ja mielenrauhan lopulta ilman mitään ylimääräisiä apuvälineitä. Mutta tässä harjoitellessa ja vakiinnuttaessa hyviä menetelmiä osaksi itseäni teen sen mieluusti mahdollisimman kepeästi ja iloisesti. Tunnen vahvasti että olen itkenyt osani itkuista. Olen ollut riittävän epätoivoinen ja riittävän pohjalla, jotta nyt voin hyvällä omatunnolla ja terveellä itsekkyydellä hyppiä kaikilla trampoliineilla, joita vastaan tulee päästäkseni seuraaville askelmille.


Loistavan päivän päätteeksi menen sänkyyn lukemaan Salaisuus -kirjaa, jonka olen joskus aikanaan lukenut ja jo silloin pitänyt sitä hyvänä oppikirjana. Mutta vasta nyt olen ehkä valmis todella sitoutumaan tähän henkiseen kasvuun ja mielenhallinnan opetteluun. Vasta nyt olen käynyt läpi riittävän huonoja hetkiä, jotta olen valmis näkemään vaivaa päästäkseni seuraavalle tasolle. Ja koen olevani onnekas voidessani olla osa tätä porukkaa, jonka jäseniä näen siellä täällä ympärilläni. Ihmisiä, joilla on samat prosessit kesken. Torstaina herään ajoissa ja teen hyvän aamuvenyttelyn videon pyöriessä taustalla. Työmatkalla keskitän ajatukseni mahdollisimman positiivisiksi ja rajattomiksi. Mikään ei ole mahdotonta. Kuuntelen radiosta lauluja siitä, kuinka joku ei voi uskoa saamaansa rakkautta. Laulaja joutuu nipistämään itseään, jottei luule onneaan uneksi. Ja siitä taas tiedän, että minäkin voin päästä samaan tilaan. Miksen minäkin, jos niin moni muukin? Saisi sen kumppanin jota ei melkein voi uskoa todeksi. Sitä minä haluan. Tänään on taas näin positiivinen päivä! Minun ei pitäisi pelätä ajattelemasta ja toivomasta hyviä asioita, vaikka ne olisivat pelottavia. Vaikka niiden menettäminen tuntuisi jo ennakkoon liian kauhealta. Minun pitäisi vain tavoitella tähtiä ja uskoa edelleen, että juuri nyt on se kerta kun kaikki menee uskomattoman ihanasti. Ja jos ei se olisi juuri tämä kerta, niin varmastikin seuraava! Minä unelmoin matkustelusta, sielujensympatiasta, leffailloista, hassuista yhteisselfieistä, hyvästä ruoasta kirjojen lukemisesta, pitkistä keskusteluista, pussailusta, häistä, siitä että saa hyväksyä toisen ihan kokonaan, ja tutustua hänen perheeseensä, ja että hän tahtoisi samaa minusta... kaikkea tätä minä haluan. Enkä keskiverrosti. Vaan vatsanpohjaa kihelmöivän mahtavasti. Ja ihan pian!

keskiviikko 17. lokakuuta 2018

Slightly MADly deeply

Pidän itseäni oikeasti kuuhulluna, ja uskon noiden tavaankappaleiden vaiheilun vaikuttavan minuun. Ja moneen muuhun. Kerta toisensa jälkeen saan jälkikäteen vahvistuksen jollekin oudolle tuntemukselle tai perusteettomalle pahoinvoinnille. Taas olen ollut aivan veto pois viikonloppuna ja maanantaina täysin ylivoimaisella tavalla, enkä keksi sille mitään parempaakaan selitystä. Minusta tuntuu kuin olisin ollut sairas, mutten kuitenkaan ollut. Minusta tuntuu kuin olisin potenut pientä ahdisusta ja paniikkia, mutta sellaisella täysin ulkoistetulla tavalla. Myös Simo on lähettänyt minulle viestin, jossa kertoo saaneensa pitkästä aikaa paniikkikohtauksen. Nämä hullutukset tuntuvat liian todellisilta ollakseen vain omaa selittelyäni. Mutta toisaalta en kai tiedä miltä sairaudentunnottomuus tuntuu. Oli miten oli, tämäkin osa-alue on nyt liitettävä mukaan tähän kokonaisvaltaiseen elämänparannukseen. Minun täytyy selvittää onko jotain keinoja, joilla voin vähentää reagoimistani universumin tiedostamattomiin liikkeisiin, koska se nyt jo tuntuu melko ylimääräiseltä ja ylivoimaiselta. Vai sieltäkö kaikki nämä vaikeudet ovat yleensäkin olleet lähtöisin? Miten sitä vastaan voi taistella? Tai niihin liikkeisiin mukautua? No, mutta asia on selvityksessä. Siinä missä kaikki muukin. Harjoitukset jatkuvat. Vielä tiistaina minun on vaikea keskittyä mihinkään. Tunnen sen ärsyttävän sekavan olon kaiken taustalla, kun mikään ei tunnu olevan ihan oikein. En saa innostuttua kunnolla edes Santiagon tapaamisesta ennen kuin olen istumassa ennaltasovitussa ravintolassa pehmeissä kauniisti laskeutuvissa hiuksissa ja nätissä yksinkertaisessa meikissä. Olen vähän etuajassa. Ja Santi on vähän myöhässä. Siinä häntä odotellessani pystyn rauhoittumaan ja tunnen olevani oikeassa paikassa. Tarjoilija koittaa tuoda minulle menua, mutta sanon vielä odottavani seuraa. Jazz soi taustalla ja ulkona hämärtyy silmissä. Viimein Santiago saapuu paikalle pukeutuneena kalliisiin ja siisteihin vaatteisiin. Sellaisiin pukutyylisiin, joita ostetaan Stockmannin kalliimmilta osastoilta. Hän tulee heti luokseni, kuten aina, ja antaa minulle suudelman poskelle. Pahoittelee myöhästymistään ja näyttää suloisen viattomalta. Sellaiselta poikamaiselta. Nyt muistan miltä hän näyttää. Tähän saakka minulla on ollut suuria vaikeuksia muistaa hänen kasvojaan. Mutta ajatusten palauttaminen tuollaiseen elävään hetkeen saa hänen kuvansa palautumaan kirkkaasti mieleeni. Näen hidastetusti mielessäni, kuinka hän kuuntelee minua hymyillen valmiina kuulemaan jotain hauskaa. Ja sitten nauramme, koska totean liioitellusti miten helpottunut olen siitä, että hän saapui, koska tarjoilija jo luuli, että minulle tehdään oharit.


On vähän jännittävää tavata tämä äskettäin vielä aivan vieras mies siinä edessäni. Tuntuu kuin emme olisi tavanneet toisiamme ikiaikoihin. Ajatus siitä, että olemme viettäneet niin intiimejä upeita hetkiä yhdessä tuntuu hassulta. Vielä alle kuusi viikkoa sitten hän oli vain yksi oikeallepyyhkäisy muiden joukossa. Mutta nyt yhtäkkiä hän on ihminen, jota olen ajatellut perhosia vatsassa jo monen monta iltaa. Ja minua vähän ujostuttaa siinä hänen edessään. Minusta tuntuu että näytä typerältä. Heiluttelen käsiäni selittäessäni jotain. Kun olemme hississä minusta tuntuu, että seison aivan typerässä asennossa ja vaivaannun, enkä osaa olla itsevarmana, kuten yleensä olen. Javier haukkui tapaani olla liian rennossa asennossa, ja yhtäkkiä se muistuu mieleeni ja tekee minusta maailman kömpelöimmän ihmisen. Olen ihan varma, ettei Santi katsele tällaista typerystä kauaa. Minulla on sporttiset vaatteet päällä ja hän on pukeutunut kuin olisi menossa Wall Streetille. Olen yleensä niin itsetietoinen ja yleisesti hyväksytty, että minua inhottaa olla yhtäkkiä niin ujo ja osaamaton hänen seurassaan. Minua pelottaa, että muutun vastenmieliseksi olemalla edes hetkittäin epävarma. Mutta samaan aikaan en voi sille mitään. Taas päätän, että jos vielä tapaamme niin laitan siistimmät kengät jalkaan. Mutta sitten taas muutan mieleni, ja päätän olla juuri itsenilainen. Eikä Santiago ole mitenkään yli-itsevarma rinnallani. Hän on enemmän kiltin poikamainen kuin mitenkään macho. Paitsi, kun hän lähestyy minua sohvalla ja suutelee intohimoisesti. Haistelee kaulaani ja kuiskaa taas minun tuoksuvan hyvältä. Se on kallis perheenjäseneltäni lahjaksi saatu hajuvesi. Mutta vastaan vain, että so do you. Minä tunnen oloni taas ujoksi, mutta Santi vetää minut käsistä perässään kohti sänkyä, kun on ensin avannut rintaliivini istuessamme sohvalla hengittäessä vasten toisiamme. Kuten joka kerta. Mutta emme ole siellä vielä, vaan istumme siistissä hienossa ravintolassa keskustelemassa ruokailun ohessa kuluvasta viikosta. Santi kertoo avoimesti, mitä on suunnitellut ystäviensä kanssa muille arki-illoille niin, ettei minun tarvitse ollenkaan ajatella hänen tapailevan ketään muuta. Kyselen kiinnostuneena yksityiskohtia, niin että hän saa kertoa urheilujutuistaan ja muista tekemisistään vähintään yhtä paljon kuin minä. Tykkäämme molemmat kertoa asioita ja mielipiteitämme toiselle. Opettaa sellaisia juttuja, mitä toinen ei vielä toisen kulttuurista tiedä. Se on hauskaa. Ehtymätön puheenaihepankki. Joskus Santi keskeyttää minut eikä huomaa sitä edes itse. Se kuuluu hänen persoonallisuuteensa. Hänkin tietää asioita ja haluaa tuosa sen ilmi. Mutta se ei haittaa minua ollenkaan. Kuuntelemme toisiamme ihan yhtä hyvin. 




Kun vuorostani hehkutan risottoa maistellessani sitä, miten paljon nautin pitkästä aikaa saunassa käymisestä, niin Santi toteaa spontaanisti, että voisimme varata saunavuoron hänen taloyhtiöstään. Me yhdessä. Saunavuoron. En näytä hetkellistä häkeltymistäni vaan jatkan keskustelua miettien samalla miten punaiselta ja tyhmältä näytän aina saunan jälkeen. Mutta ehkä siinä vaiheessa emme enää välittäisi sellaisesta, jos joskus pääsemme yhdessä lauteille. Yllätän välillä Santin katsomasta minua jollain ilmeellä, joka saa minut luulemaan, että naamaassani on jokin roska. Tai sitten hän on iloinen seurastani. Kuten minä olen iloinen hänen seurastaan. Katson häntä hymyillen ja koitan puntaroida miten hyvin kestäisin sen, jos menettäisin hänet. Jos hän yhtäkkiä muuttuisi etäiseksi eikä enää tahtoisi tavata. Kuten niin moni muu on tehnyt. Ja sillä hetkellä minusta tuntuu, että selviäisin siitä kyllä. Oloni on niin tasainen ja hyvä, että olen yhtäkkiä taas varma siitä, että kaikki menee kyllä juuri niinkuin pitää. Ja jos tämä henkilö ei halua olla kanssani yhtä paljon, kuin minä hänen kanssaan, niin selviäisin siitä kyllä. Jotenkin kauhean ristiriitaista, että silloin kun olen nauttimassa hänen seurastaan niin minusta tuntuu että selviäisin mistä vain. Sitten olemme siellä hänen kauniissa asunnossaan. Santi on kuunnellut minua aikaisemmin, koska hän kaivaa kaapista esiin lempisuklaatani. Sanon sen ääneen. Opettelen sanomaan hyviä asioita ääneen. Ihan vain siltä varalta, että jos olen aikaisemmin ollut liian kärkäs ja vaikuttanut liian itsenäiseltä. Sellaiselta, etten tarvitse ketään. Siis kun olen tapaillut Ronia ja Javieria. kai miehet haluavat tuntea olonsa tarvituiksi ja halutuiksi. Santi hymyilee tyytyväisenä ja taittaa rivin levystä ja syöttää siitä palan minulle. Sitten puhumme politiikasta. Kritisoin värikkäästi demokratiaa esittäen pitäviä todisteita mielipiteilleni. Sanon, etten henkilökohtaisella tasolla välitä siitä mitä missäkin tapahtuu, jos en koe oikeasti voivani vaikuttaa asioihin. Tai jos ne eivät liity suoraan minuun. Minulla riittää omaakin murehdittavaa riittävästi. Santiago pitää asennettani aika koleana, mutta ymmärrämme silti toisiamme. Ja olemme molemmat kiinnostuneita näistä asioista. Sitten puhumme kouluammuskeluista. Santi toteaa, että jos olisi päätynyt suorittamaan joukkosurmaa, niin ampuisi samantien itsensä. Mutta minä taas säästäisin oman henkeni ja pitäisin tilannetta tilaisuutena tutkia syitä miksi näin kävi. Tällaisia juttuja me innokkaina pohdimme. Mietimme viisautta ja väittelyä. Sitä miten hienoa on voida nähdä asioiden eri puolet, vaikka olisi itse eri mieltä. Sanon, että älykkyyttä on nähdä asiat, mutta viisautta on nähdä asioiden läpi. Santi hymähtää ja lupaa miettiä sanomaani. Eli yhtä löytämääni viisautta, jonka olen ominut omiin ajatuksiini muiden muassa. 


Sitten olemme siellä sängyssä. Santi riisuu paitani ja hieroo selkääni. Hän riisuu itsensä on asettuu päälleni silittelemään minua joka paikasta. Tunnen hänet päälläni. Olemme ihan vähän kömpelöitä. Emme osaa päättää miten haluamme edetä, koska kaikkea tekee mieli samaan aikaan. Pussailen vuorostani Santin rintaa ja napaa hitaasti alaspäin. Hän on suuri. Muistuttaa Manuelia kaikessa sanattomassa kestävyydessään. En osaa sanoa mistä hän pitää, eikä hän näytä sitä herkästi. Mutta se ei ole Santille ollenkaan pääasia, koska hän on miellyttäjä. Hän saa nautinnon siitä, että tuottaa sitä toiselle. Se on ollut vaikea hyväksyä ja tajuta aikanaan esimerkiksi Javierin kohdalla, mutta onneksi nyt minulla on tästäkin stipendit suoritettuna. Antaudun siihen, että hän saa tehdä minut tyytyväiseksi. En häpeile tai koita keskittyä häneen. Vaan olen vaan ja tulen. Ja sanon sen ääneen. Sanon, että you make me too wet. Ja saan Santin ylpeän näköiseksi. Hän sanoo että pitää siitä. Miehille se on kai merkki siitä että nainen nauttii. Vaikka se vie tuntoa ja tuntuu nololta. Nyt en sentään ejakuloi joka kerta. Mutta siksi kai Manuelkaan ei välittänyt ollenkaan siitä jos sohva sotkeutui. Koska hänellekin oli tärkeintä nähdä, että minä olen tyytyväinen. Ja sitten vasta suorituksenomaisesti hoidetaan itsensä loppuun. Ollessaan päälläni Santi kysyy, että mitä haluan. Sanon, että minähän olen jo toisella kierroksella. Kysyn mitä hän haluaa. Santi näyttää taas tyytyväseiltä, kun ilmaisen selkeästi miten hyvältä minusta on tuntunut. Ja se on totta. Vaikka olen tuntenut oloni vähän epävarmaksi, kun hän on niin kestävä ja ilmeetön. Niin otan tästä kaiken irti. Olen kuin villissä roolileikissä, jossa minun tehtäväni on nauttia mahdollisimman paljon. Nyt kun Santi tietää tehneensä minut tyytyväiseksi, niin hän kääntää minut vatsalleen ja lopettaa päälläni. Sitten pussailemme toistemme käsivarsia huohottaen ennen kuin käymme suihkussa ja siirrymme vielä keskustelemaan ties mistä sohvalle. Minulla on päälläni vain alushousut, joihin tunnen Santin pikkuhiljaa valuvan suihkusta huolimatta. Se tuntuu kivalta. Siltä, että meillä on jokin oma salaisuus. Pidän sylissäni sohvatyynyä puolialastoman vartaloni edessä ja Santi silittää jalkojani. Kun hän menee iltapesulle niin kävelen hänen suuren ikkunansa eteen puolialastomana ja toivon, että kaikki naapurit katsovat. Sitten pujahdamme sänkyyn ja sammutamme valot. Santi pitää minua tiukassa halauksessa, kun nukahdamme sikeään yöuneen. 


Rakastan nukkua toisen kanssa. Rakastan kääntyä ja halata tiukasti takaapäin ja painaa kasvoni toisen selkää vasten. Rakastan sitä, kun toinen ottaa silloin kädestäni kiinni ja puristaa sitä merkiksi siitä että tykkää. Ja sitten taas nukahdetaan. Aamulla mietin, että olenkohan kuorsannut. Ainakin jossain vaiheessa olen ihan hiessä. Mutta koitan olla ajattelematta epävarmuuksiani. Herätyskello soi. Halaamme toisiamme sängyssä ennenkuin Santi nousee suihkuun. Juuri näin rakastava pariskunta aina heräisi. Ensin toisensa huomioiden. Santi kävelee alastomana estoitta, enkä melkein kehtaa katsoa häntä. Mutta samalla vatsanpohjaa kihelmöi ajatus siitä, että minä voisin saada hänet. Tämä olisi meidän salaisuus. Minä koitan siistiytyä sillä aikaa kun Santi on suihkussa, mutta silmät ovat vähän turvoksissa enkä voi välttyä arkiselta lookilta. Enkä kai oikeasti haluaisikaan. Eikö hänen pitänyt tykätä minusta kokonaan tällaisena. Epävarmuuksineni myös. Santi antaa minun valita neuleen päälleen kahdesta vaihtoehdosta. Niillä on pieni sävyero. Valitsen sinertävän. Lähdemme yhtä matkaa ulos ja halaamme pihalla. Santi suutelee minua poskelle ja sanoo, että nähdään myöhemmin. Eikä pahaenteisyys valtaa heti mieltäni, kun lähdemme eri teille. Vaikkakin tässä vaiheessa  bussissa istuessani mietin miten typerältä olen varmaan vaikuttanut. Javierin haukut kummittelevat päässäni. Kuljen Rickyn asunnon ohi ja mietin sitä, kuinka hän edellisenä päivänä kysyi, että tahtoisinko häneltä pusuja. Ajattelen tahtomattani, että hän lohduttaisi minua jos tarvitsisin olkapäätä. Sitten toimistolle päästyäni huokailen nettiystävä Singhille sitä, miten pelottavaa tämä on, kun menee niin hyvin. Jotenkin tunnen väliemme vahvistuneen, mutta mikään ei ole siltikään varmaa ja selvää. Aina välillä sanomme jotain, mikä viittaa siihen, että haluamme jatkossakin olla yhdessä. Mutta sitten toisaalta Santiago on niin itsenäisen oloinen, etten tiedä haluaako hän ketään siihen enempää pyörimään ympärilleen. Koen, että voimme kommunikoida vapautuneemmin. Santi näytti aamulla, että hänelle oli tullut sata someviestiä yön aikana. Siksi hän ei aina ehdi vastailla heti. Aion lähettää hänelle sydänhymiöviestin (tai ainakin iloisen) ja toivottaa hauskaa iltaa harrastuksen parissa. Koska voin. Ja sitten jos vielä tapaamme niin aion olla itsevarmempi ja panostaa enemmän. Santiago saa perhoset pyörimään vatsassani. En voi ajatella, että meistä voisi tulla jotain, koska se on liian pelottavaa. Liian paljon menetettävää. Olen ollut tässä tilanteessa ihan liian monta kertaa innoissani. Varmana siitä, että nyt! Nyt saan kokea tämän uskomattoman tilanteen, kun uskomattomasta tulee totta. Nyt viimein joku haluaa minut yhtä paljon kuin minä hänet. Vihdoinkin saan jonkun jonka kanssa jakaa kaiken. Olla se tiimi jolla on omia onnellisia salaisuuksia. Mutten lähde nyt sille linjalle, vaan keskityn hetkeen. Päivä kerrallaan. Come as may.