torstai 29. maaliskuuta 2018

Ole sinäkin itseäsi täynnä

Olenkin taas aivan hakoteillä Rickyn suhteen. Hän onnistuu aina välillä hämäämään minua olemalla hiljaisempi ja asiallisempi. Mutta juuri kun olen ajatellut, että minun on asennoiduttava päästämään hänet maailmalle, niin saankin taas vinon pinon rakkaudentunnustuksia ja tapaamisanomuksia. Ja eihän se minua tässä tilanteessa haittaa. Rakastan turvaverkkojani joihin voin tarvittaessa heittäytyä. Ja nyt turvaverkkoni on kaventunut! Jos vaikka se hellyydenkaipuu ja itsesäälihetki iskee, niin kaivauduin enemmän kuin mielelläni Rickyn kainaloon. Ainakin jos Javierin kainalo on varattuna. Ricky aloittaa purkauksensa hienovaraisesti toteamalla, että ikävöi seuraani. Haluaisi tulla kylään. Sitten hetkeä myöhemmin hän rakastaa ja kertoo fantasioivansa siitä millainen meidän parisuhteemme olisi. Vitsailen heti kertomalla, että juuri sillä hetkellä keskiviikkoiltana Ricky olisi luonani selailemassa kyllästyneenä kännykkäänsä kun minä katson Ensitreffit alttarilla -realityä. Ja sitten käskisin hänen tuoda minulle lasillisen punaviiniä sohvalle, koska en jaksa itse nousta. Ensin Ricky kieltäytyisi, mutta sitten myöntyisi noutamaan lasilliset kun leikkimielisesti syyllistäen selittäisin hänelle kuinka kokkasin taas ruokaa ja olen laittanut pyykitkin. Ricky nauraa yksityiskohtaisille kuvauksilleni kuvitteellisesta dialogistamme ja sanoo, että viettäisi sellaisia iltoja kanssani oikein mieluusti. Hän haluaisi olla kanssani joka ikinen päivä. Vaihtelemme viestejä pitkin iltaa, mutta tyrmään hänen lupauksensa siitä, että vielä jonain päivänä olemme pari. Silti hän saa minut hymyilemään. Olen jopa vähän harmissani siitä, että hän on perheensä kanssa koko pääsiäisen, enkä voi itsekkäästi harkita häntä edes varavaihtoehdoksi. Vaikka tietenkin Ricky on jo kutsunut minut moneen kertaan juhlimaan pääsiäistä perheensä seuraan. Ihan sellaista turvaverkkoa en nyt tarvitse. Muutoin vietän keskiviikkoillan pestessäni pyykkejä ja nauttiessa rennosta vapaaillasta. Ja päivitellessäni Jukalle sitä, että vuorotellen ikkunasta loistaa aurinko ja viisi minuuttia myöhemmin on taas talvi. Nukun sikeästi yhdeksän tunnin yöunet ja melkein myöhästyn töistä! Heti aamulla on taas Jukka ehtinyt toivotella hyvät huomenet. Ja yllätyksekseni Aku on nähtävästi päättänyt ottaa tähän friendzoneen uuden asenteen. Hän nimittäin kehuu kaunista säätä ja kertoo aamustaan aivan kuin ennenkin. Tarkoittaako tämä nyt sitä, että hän on hyväksynyt silkan kaveruutemme? Vai haluaako hän nyt osoittaa olevansa erilainen kuin muut miehet ja voittavansa sydämeni tarjoamalla kärsivällisyyttään vaikka niin julmasti petin hänen odotuksensa? En tosiaankaan tiedä, enkä lähde enää arpomaan mitään oletuksia näiden miesten suhteen. Jatkan aivan samalla linjalla kaverina kuin tähänkin asti ja mielelläni unohdan tuon välikohtauksen. 


Ja sitten onkin perjantai. Tavallaan! Tuntuu ihan perjantailta. Juttelen pääsisäisestä Singhin kanssa, joka intoilee siitä, että olemme nyt tunteneet ja jutelleet vähintäänkin joka viikko jo vuoden ajan. Se on hauskaa! Minulla on ystävä, jota en ole koskaan tavannut, enkä ehkä koskaan tapaa. Mutta silti hän tietää minusta enemmän kuin moni muu. Jokainen sosiaalinen kontakti voi olla tärkeä. Ikinä ei tiedä mitä jostain yllättävästä tuttavuudesta voi poikia. Olen aina kannattanut verkostoitumista. Niin työelämässä kuin yksityisessäkin. Minulle on kunnia-asia olla se tyyppi, joka kyllä vastaa aina viestiin ja ehtii vaihtaa edes pari sanaa, vaikkemme olisi mitään parhaita kamuja. Vaikkei aina siltä vaikuta, niin arvostan kaikkia näitä ihmisiä, joita ympärilläni on. Näin positiivisen energian vallassa ollessani lähetän myös Javierille hyvän pitkän viikonlopun toivotuksen iloisen hymynaaman kera. Ja samalla kerron vitsikkäästi Rickylle kiireisestä aamustani. En ole suunnitellut vapaapäiviäni laisinkaan! Eikä se ahdista minua ollenkaan. Näistä epätoivotuista välikohtauksista huolimatta kaveriporukkani on siellä aktiivisena olemassa ja voin milloin vain hypätä mukaan. Itseasiassa olen jo ruokaostosten ohessa ostanut valmiiksi kaikille suklaata, jota voimme maistella seuraavan kerran kun istumme yhdessä alas. Joko jo tänään tai jonain toisena vapaapäivänä. Taas kerran nautin täysin siemauksin tästä ilmeisestikin normaalista tunteesta. Eli ahdistuksettomuudesta. Saan kommentin siitä, kuinka olen niiiiiin täynnä itseäni. Kai se osittain pitää paikkansakin. Suurempien voimien, tarkoituksenmukaisuuden, turvaverkkojeni, geenien ja monen muun pienemmän yksityiskohdan lisäksi kiitän myös itseäni siitä, että olen päässyt tähän tilanteeseen jossa nyt olen. Kaikenlaisista ulkoisista muuttujista huolimatta, olen pystynyt jotenkin pitämään paletin kasassa. En anna yksinoikeudellista ansiota itselleni missään tapauksessa. Mutta tiedostan miten suuren elämänmuutoksen olen tehnyt. Olen tietoisesti päättänyt olla jäämättä makaamaan masentuneisuuteen ja yksinäisyyteen. Omalla toiminnallani (toki monia asioita hyödyntäen) olen saanut näitä upeita ihmisiä ja kokemuksia ymäpärilleni. Kukaan ei tullut kolkuttamaan ovelleni ja hakemaan minua ulos. Itsetuntoni esimerkiksi ulkonäköäni kohtaan on ollut paljon heikempi joskus. Olen joutunut miettimään, että miltä minun pitää näyttää ja tuntua ja käyttäytyä, jotta joku voisi pitää minusta. Olen muokannut itseäni ja joutunut käymään läpi vaikka minkälaisia tilanteita, jotta viimeinkin osaan olla vain oma itseni. Olen joutunut luopumaan todella paljosta, muun muassa kokonaan alkuperäisistä haaveistani koko elämäni suhteen, jotta olen päässyt tilanteeseen, jossa olen viimeinkin tyytyväinen yksin. Edes hetken. Edes ihan vähäsen. Olen itkenyt niin paljon ja pelännyt, ettei elämällä olekaan minulle tarjolla mitään, että nyt jos olen täynnä itseäni, niin en voi sanoa muuta kuin että kokeile sinäkin. Lopulta se on pitkälti ainoa mitä meillä tässä maallisessa maailmassa on.


Javier vastaa minun pääsisäistoivotukseeni kertoen nuhastaan. Hän kysyy mitä minä aion tehdä vapaillani ja totean, että tuskin mitään kovin ihmeellistä. Tänään juuri minua ei ollenkaan häiritse se, että Javier on viihdyttämässä jotain naista koko pitkien vapaiden ajan. Ei yhtään. Auttoiko tämänkin tilanteen käsittelyssä Rickyn perinteinen mukaantulo? Se, että ainakin on joku, joka olisi mieluiten juuri minun kanssani. Hyvin mahdollista. Ja aurinko. Se, että Jukka lähettää minulle uutisen, jossa luvataan, että oikea kevät on koittamassa kyllä ihan pian! Pekka Pouta lupaa. Joten sen on pakko olla totta.

keskiviikko 28. maaliskuuta 2018

Friendzonelta karkailijat

Ihana keväinen fiilis jatkaa samalla linjalla taas tänään keskiviikkona. Se antaa ensin sellaisen kotoisan odottavan fiiliksen, jolloin samaan aikaan kaikenlaiset hyvät muistot välähtävät edellisiltä kesäkausilta mielen lävitse. Kuvat puistoista, merestä, hymyilevistä ihmisistä terasseilla, lomamatkasta ja auringosta soljuvat silmien ohitse. Ihan kuin elämä vilisisi silmien edessä kuolemaa odotellessa, mutta nyt ei odotetakaan kuolemaa vaan taas kerran toiveikkaana jotain merkittävää uudenalkua. Näen silmissäni Manun hymyilevät kasvot, kun kävimme yhdessä lounaalla espan kahvilassa ja drinkeillä Allas Pool Barissa. Näen läähättävän Jackin rakastavat kasvot, kun se innokkaana seuraa pellolla juoksevia rusakoita ja kysyy ilmeellään lupaa hölkätä perään. Vaikkei se enää jaksanut juosta lujaa. Näen Elinan nauramassa vieressäni puiston nurmikolla. Sitten mieli joutuu palaamaan tähän hetkeen ja täytyy muistaa ettei mitään erityistä nyt ole meneillään missään. Ja kesääkin pitää vielä hetki odottaa. Hitsi! Mistä nyt intoilisin ja mitä oikein odottaisin. Olisi kiva kaivata nyt aktiivisesti jotain minkä eteen haluaa nähdä vaivaa ja ruokkia perhosia. Mutta en keksi oikein mitään. Olen edelleenkin liian okei nykyhetken kanssa nähdäkseni vaivaa tilanteen muuttamiseksi. Aamun somet tsekatessani saan samalla aamuannokseksi myös Ronin julkaiseman intoilun silmilleni, jossa hän hehkuttaa jälleen ylimaallista onneaan romanttisella yhteiskuvalla ja viitaten peitottuihin menneisyyden kurjuuksiin. Vieläkin he ovat onnellisia. Ehkä he onnistuvat ja tekevät näitä siirappisia yhteispostauksia vielä kymmenen vuoden kuluttua. Hashtag goals. Koitan tunnustella fiiliksiäni, mutta toisten onni ei nyt tänään tunnu itsestäni pahalta. Jatkuva julkinen hehkutus tuntuu minusta jopa jotenkin pinnalliselta ja vieraalta. Joltain mitä en itse tuossa määrin tekisi. Meh. Javier on roikkunut koko tiistai-illan somessa ja on siellä taas, muttei sano mitään. Enkä minäkään. On vain odotettava että pitkä viikonloppu on ohi, jonka jälkeen voimme jatkaa siitä mihin jäimme. Jos en katkeroita itseäni millään turhilla kuvitelmilla siitä mitä hän mahtaa puuhailla. Mutta siinähän olen mestari. Katsotaan kuinka paljon olen ehtinyt tässä viime aikoina kehittyä. Koitan asennoitua nyt koko tilanteeseen niin, että tämä on vain ja ainoastaan hyvä asia. Ei ole järkevää lähentää välejämme enempää kuitenkaan. Joten pakollinen breikki tekee oikein hyvää ja ehkä etäännyttää tunteitani niin, että oli tilanne mikä tahansa ensi viikolla, niin se ei vaikuta minuun liikaa. Huomaan myös että Ricky on poistanut eston kohdaltani facebookin chatissa. Taisin mainita siitä hänelle viimeksi kun vaihdoimme pari turhaa lausetta. Ricky on esittänyt täysin tietämätöntä mistään estoista, mutta kummasti hänen vihreä palluransa on taas ilmestynyt tietokoneeni laitaan. Hän on myös alkanut tykkäillä avoimemmin joidenkin uusien naisten kuvista pidettyään siitä pitkään taukoa (kyllä tällaiset asiat huomaa!). Varmaan jotain uusia matcheja. Hän koittaa myös edetä kohti kesää ja kohti uusia kuvioita. Ja varmaan siinä jotenkin tulee onnistumaankin. Tunnen sellaista pientä luopumisenhaikeutta Rickyn kohdalla. Hänhän on ollut minuun lääpällään täysillä jo lähes pari vuotta! Minun taustaturvani ja aina toimiva Plan Ö (no tämä on suurta vähättelyä, mutta ö-kirjain näyttää hauskalta). Ja nytkö hän koittaa pyristellä eteenpäin, kuten olen miljoona kertaa kehottanut? En voi muuta kuin toivottaa onnea matkaan. Olisi täysin väärin nyt taas vain omasta ahneudenhalustani pidätellä häntä kuristushihnassa, koska ilmeisesti pidemmän päälle meille jää vain kaveruus. Tai katkeruus.



Siispä tiistaina luovuttuani toivosta saada viime hetken ikävöintejä Javierilta, olen myöntynyt vastaanottamaan Jukan luokseni kylään. Hän on luvannut täysin pyytämättä tulla auttamaan saamaan kämppäni viimeiset visuaaliset loppusilaukset kuntoon. Tervetuloa! Pidän siitä, miten hyvissä väleissä voimme olla täysin selvinpäin ja arkena. Lupaan kokata hänelle pasta-annoksen illalliseksi kiitokseksi avusta. Jukka saapuu ensin hakemaan minut autokyydillä rautakauppaan hakemaan jotain tarvittavia pikkuosia, ja heti siellä kaupassa muistan miksi emme missään tapauksessa ole toisillemme soveltuvat persoonat. En melkein pysty hillitä ärtymystäni kun hän sekoilee eri osien kanssa ja koittaa miehisesti hoitaa asian viideltä myyjältä neuvoa kysymällä, vaikka olisin löytänyt itse oikeat poranterät minuutissa. Seison sivummalla alahuultani purren sotkeentumatta tähän esitykseen ja toivon ettei kukaan luule meitä pariskunnaksi. Kuittailen Jukalle kassajonossa hänen häsläämisestään hyväntahtoisesti ja onneksi Jukka osaa nauraa itselleen. Hän on äärimmäisen avulias ja yrittää miellyttää minua miten vain voi. Ehkä väärin motiivein, mutta samapa se minulle juuri nyt on. Saavumme luokseni puhuen tulevista vapaista ja työasioista. Jukka kehuu asuntoani lähes ärsyyntyneenä. Häntä harmittaa, ettei se olekaan tippaakaan enää siinä kaaoksessa, jossa hän sen muuttopäivänä näki. Jukka haluaisi että olisin apuatarvitseva ja pulassa oleva henkilö, jonka hän voisi pelastaa. Mutta pääseekin nyt vain olemaan assistenttini, kun olen jo tehnyt kaikki esivalmistelut viimeisen päälle valmiiksi, eikä Jukan oikeastaan tarvitse tehdä paljoakaan. Tarjoan hänelle herkullista ruokaa ja pienen lasillisen viiniä. Hän on kauhean perso herkuille ja ahmii kaikki suklaat ja vanukkaat, joista ei pysty kieltäytymään. Katson kun hän syö ja hymyillen selitän tuomitsevia leikkimielisiä mielipiteitäni televisiossa taustalla pyörivästä turhakerealitysta. Akukin viestii iltakuulumisia ja hiljenee kun kerron, että Jukka on auttamassa minua luonani. Akua ärsyttää, että vaikka emme aina tule Jukan kanssa viikonloppuisin toimeen, niin olemme silti ystäviä. Itseasiassa juuri tällä hetkellä seuraavana päivänä Aku kyselee epäuskoisena, että miksi olemme väleissä Jukan kanssa. Enkö vihaakaan Jukkaa! Selitän hänelle, että kaiken perustana on minun puoleltani kaveruus, jota ei pikkuhölmöilyt nyt särötä (ja Aku viivyttelee viestieni lukemisessa ja vastaamisessa kuin mieltään osoittaen). Ja seison päätökseni takana. En vihaa ketään. Ei näillä ihmisillä ole sellaista valtaa minuun. Akukin on joskus yrittänyt leikkiä jotain pelastavaa ritaria, kun Jukka on höpötellyt minulle katkeria hölmöyksiään, muttei ole ymmärtänyt, että minä kyllä tiedän tismalleen missä mennään, enkä kaipaa kenenkään suojelua. Sori. Te olette kaikki ihan yhtälailla friendzonessa. 




Saamme siis Jukan valikoimista ja minun maksamistani vääristä osista huolimatta kaiken tarpeellisen tehtyä ja kiittelen häntä vuolaasti. Olen tosi iloinen, että nyt kaikki on valmista. Jukka alkaa luontaisesti tehdä itse lähtöä kotiinsa luotani, ja olen tosi helpottunut ettei hän koita keksiä mitään tekosyitä pitkittääkseen vierailuaan. Saatan hänet ovelle ja lupaamme lämminhenkisesti palata asiaan viikonloppuna. Ja luultavasti niin teemmekin. BLING. Ja juuri tätä kirjoittaessani hän lähettää minulle jonkun huumorikuvan, kuin kuka tahansa kaverini. Ja juuri kun olin ehtinyt puntaroida minun ja Rickyn etääntymistä, niin hänkin on ottanut minuun tänä aamuna yhteyttä. Ricky kertoo kuinka on tehnyt jonkun suurehkon hankinnan. Sitten hän toteaa, että minun tulee muistaa, että hän on aina minua varten olemassa. Ystävänä. Kiitos Ricky. Sanon, että minäkin olen olemassa kaverina häntä varten. Ainakin aina silloin tällöin. Tämä sananvaihto lämmittää heti mieltäni ja olen ihan varma, että vietämme kivoja kesähetkiä yhdessä Rickynkin kanssa riippumatta siitä, mitä muuta olemme elämällämme tekemässä. BLING. Yhtäkkiä Akukin tahtoo jatkaa tätä hänelle täysin kuulumatonta asianjauhamista. Hän kirjoittaa pitkään ja selittää, että hänen mielestään, minä käytän häntä hyväkseni tehdäkseni Jukan mustasukkaiseksi. Nyt ei hän voisi olla kauempana hakoteillä. Suorastaan ärsyttävää. Ensinnäkään en ole käyttänyt häntä mihinkään. En ole antanut koskaan ymmärtää että haluaisin kenestäkään mitään ystävyyttä enempää. Mutta näköjään nämä miehet vääntävät kaiken normaalin ystävällisyyden flirttailuksi eivätkä suostu ymmärtämään sanaa ei. He siis kokevat tulleensa huijatuiksi etten sitten antaudukaan treffeille, vaikka olemme jo pitkään tehneet kaikenlaista kivaa yhdessä. Huohhh. Vastaan suoraan, että mielestäni me olemme kaikki kavereita riippumatta jonkun huonoista hetkistä. Olen jo vähintään kerran sanonut suoraan, ettei aio tapailla häntä. Mutta silti Aku kokee, että Jukka voisi olla hänestä mustasukkainen? Aku kysyy, että ai onko hänkin vain pelkkä ystävä. Kyllä. Pelkkä ystävä. Paitsi katsotaanpa tämän keskustelun jälkeen, että kuinka tämä kaveruus hänen puoleltaan oikein luistaa. Minua ärsyttää ja harmittaa. Taasko olen aiheuttanut jollekin mielipahaa ja jopa sydänsurua tekemättä yhtään mitään kenellekään. Ja nyt minun omaatuntoani pitäisi pistää, koska olen vain ollut ystävällinen ja iloinen uusista kavereistani. Eikä mene kuin pari minuuttia, kun Aku jo tykkää somessa kuvasta, joka toteaa naisten olevan ilkeitä manipuloijia ja miesten alistajia. Hohhoijaa. Miehet, mitä vittua? En aio miettiä tätä tämän enempää.




tiistai 27. maaliskuuta 2018

...

Aku on viimeisessä viestissään maanantai-iltana toivottanut jo valmiiksi minulle loistavaa aamua seuraavaan päivään. Ja kerta kaikkisesti se on kirjaimellisesti sanoen loistava. Verhot avatessa silmiin pistävästi loistava aurinko saa heti kaikki energiat liikeelle. Onneksi tajuan tarkistaa pakkasasteet, jotten ihan heittäydy kevääseen. Mutta aurinko lämmittää jo niin paljon, ettei työmatkalla ehdi tulla kylmä ollenkaan. Olemme vaihdelleet Akun kanssa ystävällismielisiä viestejä lähes joka päivä. Siitä huolimatta, että lähtiessäni kotiin Simon luota viikonloppuna olen kieltäytynyt jatkamasta aamuani Akun seurassa, enkä edes huolinut häntä kanssani samaan taksiin. Olen taas koko viikonlopun ajan pitänyt huolta siitä ettei kukaan istu kiinni minuun ja vahingossa aseta kättään päälleni. Olen kieltäytynyt hierontatarjouksista, vaikka selkäni on ollut kipeä, koska en halua, että kukaan koskee minuun ja kuvittelee välillemme jotain kipinöitä, joita ei ole olemassa. Eli ainakaan itse en anna millekään kuvitteluille edelleenkään mitään tilaa. Joten kaikki on ennallaan. Olen täynnä energiaa ja positiivista mieltä, joten kun Jukka ehdottaa tulevansa kylään uudelleen, niin en kiellä häntä tulemasta. En ole kuullut mitään Javierista, joten täytyy kai antaa nyt ajatuksen tapaamisestamme olla. En saa innostaa itseäni liikaa hänen suhteensa. En voi ehdottaa tapaamista nyt jos hän on innoissaan jonkun toisen tapaamisesta. Siihen ei ylpeyteni taaskaan taivu. Enkä saa antaa pettymykselle valtaa, kun hän ei sitä ehdota ja vaikuttaa vaisulta. Vaikka nyt on myönnettävä se pieni inhottava olo vatsanpohjassa kun ajattelen hänen viettävän aikaansa toisen kanssa. Se siitä aikuismaisen etäisestä suhtautumisesta suhteeseemme. Mutta ei se fiilistäni alenna! Ainakaan kauheasti. Viestittely ystävien kanssa saa oloni piristymään ja toiveikkaaksi koskien tulevia vapaapäiviä. Vaihdan myös pari sanaa Rickyn kanssa, joka on myös tarkoituksellisen etäinen. Hän yrittää varmaan tosissaan unohtaa minut ja keksiä muuta ajateltavaa. Aina tällaisessa tilanteessa ihminen päivittelee someaan ja usein muuttaa ulkonäköään. Ja niin on myös Ricky tehnyt ahkerasti. Minäkin olen sortunut siihen joskus. En välttämättä mihinkään kampaamokäyntiin, mutta olen jälkikäteen huomannut miten jollain somejulkaisulla kai olen koittanut todistella itselleni että elämä jatkuu. Ja niin se on jatkunut. 



Silti huomaan taas käyväni somessa tuijottelemassa sitä Javierin vihreää palloa ja toivoisin näkeväni ne kolme pomppivaa pistettä... mutta en läheskään niin pakkomielteiseti kuin silloin joskus kauan sitten. Nyt tämä haaveiluni on positiivista. Tunnen miten valta on omissa käsissäni. Olen vain nyt päättänyt olla käyttämättä sitä. Voisin milloin vain sanoa hänelle jotain. Mutten halua riittävästi. Ja se on hyvä se. Koska osaan hahmottaa tilanteemme realiteetit. Arvasin että tämä uudelleentunteilun riski on olemassa, kun taas olemme viettäneet yhdessä aikaa. Otin sen riskin tietoisesti. Joten saan nyt vähän kärsiä ansioni mukaisesti. Ohimennen mietin Karria, jonka voisin kutsua luokseni joku ilta. Se olisi uutta ja jännittävää! Mutta en taaskaan halua lyödä lukkoon mitään vielä. Ehtiihän sitä. Sitä paitsi tänään pitää keskittyä Jukan kyläilyyn. Olen varmistanut että kyse on vain kaverillisesta vierailusta, koska hän välttämättä tahtoo tulla auttamaan tuossa jossain jutussa mikä vaatii poran käyttöä. Ja lupaan tarjota jotain välipalaa palkkioksi. Ja totean, että sukulaiseni saattaa sitten myöhemmin tulla käymään, ettei hän vain saa päähänsä mitään typeriä ajatuksia. On sitä paitsi ihan kiva saada joku kylään, koska oikeastaan viihdyn itseni luona aika hyvin. Yhtäkkiä mieleeni tupsahtaa taas Dim. Päivällä kävellessäni lounaalle taskustani kuului tekstiviestin ääni. Eikä kovinkaan moni Dimin lisäksi lähettele tekstiviestejä. Täysin refleksinomaisesti käteni on pujahtanut pikavauhtia taskuuni toiveikkaana siitä, että se olisi hän. Mutta ei se tietenkään ole. Se on vain joku puhelinliittymän turhakemainos. Mutta en edes pety tuntuvasti. Javierilla on minuun nyt paljon suurempi tunnevaikutus kuin Dimillä. Mutta sekin on aika vaisu vielä tällä hetkellä. On uutta ja kivaa, etten huutavan tuskaisesti tarvitse jotakuta. Pystyn nauttimaan ystävistäni ja omasta ajastani aika hyvin ilman että ihan jatkuvasti jossittelen mielessäni miesasioita. Pystyn myöntämään, että minulla on jotain tunteita ja tahattomia toiveita Javieria kohtaan, muttei minun tarvitse peitellä sitä jollain toisella ihmisellä. Voin vain olla rauhassa ja katsoa mitä tapahtuu. Ja jos tulee liian ikävä niin osaan varmasti tehdä asialle jotain. Nyt voin vain olla.

maanantai 26. maaliskuuta 2018

Move a long

Viikonloppuna paljon odottamani dj ei sitten päässytkään saapumaan Suomeen, joten intoiltuamme klubille lähtemistä kaveriporukassa oli viime hetken peruuntuminen suuri pettymys. Olin odottanut tätä aika paljon, ja nähnyt vaivaa motivoidakseni muut mukaan. Mutta sittenhän jäimme perinteiseen tapaan viettämään iltaa isolla porukalla koko viikonlopuksi muutamien eri ystävien luokse. Ja se vähän harmittaa minua jälkikäteen! Mutta onneksi viikonloppuja tulee vielä riittämiin. Olen viikonloppuna saanut jonkun katkeran viestin Rickyltä, jossa hän valittaa siitä, kuinka en vietä hänen kanssaan aikaa. En ole vastannut hänelle mitään. Myös Javier on aloittanut kanssani keskustelun koskien jotain ulkopolitiikkaa lauantaipäivänä, mistä olen ollut iloinen. Mutta kumpikaan ei tehnyt ehdotusta tapaamiselle. Tämä mielessäni olen avannut uudelleen keskustelun hänen kanssaan sunnuntaina. Olen kysynyt miten hänen viikonloppunsa on sujunut. Ja Javier kertoo viettäneensä rauhallisen viikonlopun nuhan vuoksi. Todennäköisesti tartutin hänet edellistapaamisellamme. Sitten hän kysyy miten oma viikonloppuni on sujunut, ja kun vastaan pitkästi selittäen, että tanssimaanmeno peruuntui, enkä sitten tehnyt oikeastaan mitään erityistä, niin en saa enää mitään vastausta. Onko hän loukkaantunut etten ehdottanut tapaamista, vaikkei minulla ollut mitään tärkeää menoa? Hyvin mahdollista. Nyt kysäisen häneltä heti, että pääsikö hän flunssaltaan töihin. Vaikka hän on jättänyt reagoimatta viestihin. Koska voin, ja koska kiinnostaa. Koska en yliajattele. Ja haluan nyt tietysti, että hän muistaa minua, vaikka onkin kiireinen muissa puuhissaan koko loppuviikon. Muutoin oloni on aika tasapainoisen okei. Ei ahdista. Ei huoleta. Aurinko paistaa ja se tuntuu piristävältä. Ajatus taas rauhallisesta arki-illasta tuntuu mukavalta. Jukka on taas viikonlopun jäljiltä ehtinyt soitella omaa kurjaa oloaan ja pahoitellut niitä julkisia rakkaudentunnustuksia, joihin taas sortui viikonloppuna. Hän haluaa välttämättä tulla avustamaan minua jossain teknisessä asiassa, joka on vielä muuton jälkeen jäänyt hoitamatta. Haluaa siitä huolimatta, että viisi kertaa sanon, ettei tarvitse. No mikäs siinä sitten? Vastaan hänelle, että mietin mikä päivä arkiviikolla sopisi. En aio lyödä vielä päivää lukkoon, koska salaa toivon, että sopisimme vielä tapaamisen Javierin kanssa jollekin illalle ennen kuin hänen vieraansa saapuu. Mutta jos emme ehdi tavata, niin ei se haittaa. Tiedän että tapamme kyllä taas, ja vietämme kivaa aikaa yhdessä. 
 


Javier vastaa minulle yhdellä sanalla iltapäivän aikana. Hmm okei. Lähetän hänelle vielä iloisen hymiön. Oikeastaan tavallaan pidän tästä. Että toinen on välillä vähän etäisempi ja minä saan taas olla se joka pitää huolta, että muistamme lämpimät välit. On jo aikakin! Javier ansaitsee kaiken yksipuolisemmankin huomioni. Jostain syystä minua ei huoleta lainkaan. Oikeastaan päinvastoin. Olen taas kokenut meidän lähentyneen ja kuka tietää mitä seuraavalla kerralla tapahtuu kun tapaamme. Sinänsä harmi, että olen taas näin keskittynyt häneen, koska vaikka haluaisimmekin olla enemmän toistemme kanssa, niin ei se ehkä ole järkevää pidemmän päälle. Minulla ei ole oikeastaan mitään muuta juttua nyt meneillään. Olen tyrmännyt Rickyn ja tunteeni häntä kohtaan ovat kaverilliset. Olen pettynyt Dimiin, enkä jaksa odottaa häneltä mitään. Tottakai tilanne vois muuttua sekunnissa, jos tapaisin muita ihmisiä kuin ystäviäni ja Javieria. Mutta mitään tarvetta tai tilaisuutta sellaiseen ei ole ilmennyt. Näin se käy kun on liian tyytyväinen itsekseen.Tylsää. Mutta ei liian pahalla tavalla.
 

perjantai 23. maaliskuuta 2018

Dancefloor calling!

Olen itsekin yllättynyt siitä miten stoalaisen rauhallisesti ja välinpitämättömästi suhtaudun siihen, että käytännössä vain minun laastarointiini ja tunnustuksettomaan rakastamiseeni valjastettu Javier omistaa todistetusti muutakin elämää, kuin minun tapaamiseni odottelun. Asia on silti käynyt aina välillä mielessäni samalla kun erilaiset toiminnalliset haaveiluni pyörivät päässäni kuten aina. Kävellessä ulkona tai muuten vaan jumittaessa uppoudun usein käymään läpi kuvitteellisia keskusteluita tai harlekiinipokkareista (en tosin ole niitä lukenut) imettyjä juonenkäänteitä koskien rakkauselämääni. Tai joskus olen se supersankari joka pelastaakin ohikulkiessa terroristi-iskun ja toisinaan olen kyynelsilmässä miettinyt kuinka kauniin puheen pitäisin jonkun hautajaisissa. Ja toki joku tuntematon henkilö tahtoo fantasiassani lahjoittaa juuri minulle 90 miljoonan lottokupongin. Niin nytkin olen käynyt ajatuksissani tahattomasti läpi sitä, että mitä jos Javier ehdottaisikin, että voisi tulla minun luokseni yöksi sillä aikaa, kun vieras olisi hänen luonaan. Heti tuollainen ajatus ilahduttaa minua ja saa sydämen sykähtämään. Sitten taas mietin, että kyseessä on aivan varmasti entinen heila, ja nyt he tottakai hyödyntävät täysin siemauksin tämän kohtaamisen vanhojen muistojen verestämiseen käytännössä. Tämä johtaa taas siihen ajatukseen, että minä olen itse torjunut Javierin niin monta kertaa, että hän on ehtinyt sopia tämän vierailun jo kauan sitten niiden kuukausien aikana, kun on joutunut henkisesti luopumaan minusta (toki sydän vereslihalla). Ja nyt olenkin tullut takaisin. Sitten taas palaan unelmoinneistani maan pinnalle ja ajattelen, että hän on vapaa tekemään mitä tahtoo, ja sitä paitsi kyseessä ehkä onkin vain oikeasti kaveri. Ja ehkei hän edes pidä minusta niin paljoa! Ja joka tapauksessa haihattelu on turhaa, koska en aio kysyä asiasta enempää, eikä sillä ole loppujen lopuksi mitään väliä. Näin hyvin tähän suhtaudun.  Kyllä suhtaudun. En ajattele asiaa harmittelun kannalta yhtään. En, en. Silti perjantaiaamuna vilkaisen Javierin aktiivista somea ja mietin, että tapaammekohan ennen pääsiäistä, vai onkohan hän vain innoissaan nyt tuosta vieraasta ja keskittää häneen kaiken huomionsa ja energiansa. Sivuuttaa minut! Ja pieni mustasukkaisuuden pistos on pakko myöntää. Näin helposti se taas käy. Heti kun toinen ei vaikutakaan olevan olemassa vain minua varten niin perusteeton omistuksenhaluni herää henkiin ja tahtoisi alkaa käyttäytymään lapsellisesti. Mutten anna niin käydä tällä kertaa. Kaikki on mennyt minun ja Javierin välillä niin hyvin nyt kun olemme tapailleet taas lähes viikoittain ja pitäneet löyhästi yhteyttä. Eikä ole mitään tarvetta muuttaa sitä. En kuitenkaan oikeasti edes haluaisi tiivistää yhteiseloamme, joten miksi ihmeessä edes mietin koko asiaa. Siksi koska käytäntö ja järki on ihan erillään tunnesiteistä. Siksi. Mutta se syy miksei suhteemme voi toimia on edelleenkin kiinni niin erilaisissa tulevaisuudentoiveissamme, joten on ihan turha tuhlata henkisiä resursseja tähän juttuun enempää. Pinnallista hauskanpitoa ehdimme varmasti jatkaa kyllä myöhemmin ihan niinkuin tähänkin asti.



Olen taas nähnyt mitä kummallisimpia unia. Yksi unista on tuntunut tosi realistiselta. Siinä olen kierrellyt erilaisissa toimipaikoissa, joissa tehdään testejä elämillä. Oikeassa elämässä välttelen viimeiseen asti näkemästä mitään eläinten kärsimykseen liittyvää. Ei siksi, että sitten voisin kuvitella maailman olevan jotenkin parempi paikka. Vaan vain siksi, ettei maailman kauheuksien tuijottelu paranna eläinten (tai minkään) hyvinvointia laisinkaan. Se vain pahentaa omaa oloani, enkä pääse niistä kuvista päässäni eroon. Vieläkin joskus verkkokalvoilleni palaa se kuva, jossa kissa makaa tyytyväisen näköisenä sängyllä, johon joku on koonnut kasan erilaisia työkaluja ja välineitä, ja kysyy kuvatekstissä, että millä aloittaisi kiduttamaan kissaa. En ole tietenkään katsonut tuota viestiketjua yhtään pidemmälle. Mutta silti muistan aina sen kissa ilmeen ja toivon, että joku vain vitsaili inhottavasti. Toinen kuva josta en tunnu pääsevän eroon on susikoira, joka katsoo kameraan ollessaan kaameassa sadististen ihmisten aiheuttamassa tilanteessa (jota en edes pysty kirjoittamaan auki) ja se ilme on niin viaton. Ja olen itkenyt sen vuosikausia sitten vahingossa aukiklikatun kuvan takia varmaan useita turhia kyyneleitä. Se on pamahtanut usein päähäni juuri kun olen ollut nukahtamassa ja silmäni rävähtävät auki ja olen joutunut nousemaan sängystä tekemään jotain, jotta unohtaisin koko muiston. Joskus lapsena olen ollut yltiödramaattinen näissä asioissa ja vaatinut selitystä sille, miten maailmassa jotkut joutuvat kärsimään niin paljon. Silloin äitini sanoi, että nyt lähettämämme rukoukset tavoittavat myös menneet tapahtumat. Joten jos nyt muistamme iltarukouksissamme joskus aikanaan kärsineitä, niin se voi helpottaa heidän silloin kokemaansa kärsimystä. Ja kai se ajatus silloin auttoi minua. Ja olen lähettänyt useita rukouksia muun muassa isoisäni kuolinhetkeen. Ollessamme lomamatkalla Jukan kanssa pelkäsin, että törmäisimme ruokatoreilla niihin julmiin myyntikojuihin, joissa ahtaat häkit on tungettu täyteen ruoaksi päätyviä toistensa päällä lojuvia armoa katseellaan anovia eläimiä. Mutta onneksi vältyimme niiltä. Silti muistan sen kanan, joka oli laitettu jossain kylässä pienen olkikorin alle, jossa se joutui kai viettämään koko päivänsä kuumassa auringonpaahteessa. No, joka tapauksessa. Unessa on lammas, jota joku tutkija innokkaana esittelee minulle. Lampaat ovat niin säyseitä ja kivoja. Mutta unessani lampaan pää on avattu niin, että sen aivot ovat näkyvillä kuin Hannibalin lounas. Lammas katsoo minua lempeästi ja on hereillä. Se on niin kiltti ja hyväntahtoinen, ja tunnen sen unessani vahvasti katsoessani sitä silmiin. Lammas luulee, että tämä on sen elämäntehtävä, jonka se aikoo suorittaa parhaansa mukaan ihmiseen luottaen. Tutkija pyytää minua ottamaan pussillisen jääpaloja käteeni ja painelemaan sillä lampaan paljaana olevia aivoja. Ja jostain syystä teen työtä käskettyä. Painellessani kylmää pussia lampaan aivojen eri osiin sen ilme vaihtelee, ja tutkija kertoo minulle innokkaana, että kun jääpussi on oikeassa kohdassa niin lammas ei enää muista mitään kurjuuksia mitä sille on tehty. Miten paradoksaalista!



Jukka lähettelee minulle viestejä heti perjantaiaamuna. Hän on soittanut minulle edellisiltana ja halunnut jutella pitkään. Puhelussa Jukka on vähätellyt sitä tyttöä, joka on häneen toivottoman ihastunut. Tyttö jota Jukka on häikäilemättömästi käyttänyt hyväkseen yrittäessään tehdä minuun jotain naurettavaa vaikutusta. Hän selittää, että tyttö on juuri kysynyt hänen viikonloppusuunnitelmistaan. Ja ärsyttävän läpinäkyvästi Jukka selittelee, ettei edes tunne hyvin tuota koko ihmistä, eikä tosiaankaan ole hänestä kiinnostunut. Miksi hän edes ottaa mitään yhteyttä! Sanon vain, että minun puolestani kaikki ovat tervetulleita mukaan, jos aiomme viettää iltaa jossain. Jukan äänensävy värähtää kun hän lipsauttaa, että oli mennyt selittämään tytölle, että koska minä tahdon ehkä käydä tanssimassa klubilla, niin ei mukaan ehkä mahdu enempää porukkaa. Inhoan sitä, miten Jukka väittää muille minun estävän jonkun osallistumisen mukaan. Juuri tuollainen syyntakeetomasti pahansuopa ihminen, joka heittelee kapuloita rattaisiin muiden ihmissuhteissa esittäessä viatonta sivullista. Hän aina nauttii siitä, jos joku ei pidä minusta ja varmaan haaveilee minun nojautuvan hänen seuraansa jos muut hylkäävät minut. Pyh! Nyt hän taas kertoo hankkineensa lahjakortteja kylpylään, mihin reagoin neutraalisti. En aio koskaan lähteä hänen kanssaan kahden kesken kyplyään. En ikinä. Hän on mahtava kaveri silloin kun osaa antaa typerien ja epärealististen fantasioidensa olla vaikuttamatta käyttäytymiseensä. Toistan edelleen. Mahikset ovat nollassa. Ja toistan sen tarvittaessa suoraan hänellekin taas tuhannennen kerran. Laitan täysillä soimaan dj-setin, mitä olisi mahdollista mennä kuuntelemaan illalla. Ja vaikka ensialkuun fiilikseni ei ole ollut kovin perjantainen, niin kun basso alkaa pomppia korvissani, niin tiedän, että tänään on pakko päästä transsimaan pitkästä aikaa. Sen tunteen innoittamana lähetän heti viestin hyvälle tanssikaverilleni Karrille. Olisi hauska törmätä häneenkin tanssilattialla. Mutta mukaan saattaa hyvin eksyä myös muut kaverit. Ehkäpä Elinakin! Jopa Jukka väittää olevansa innoissaan lähdössä klubille, vaikka ei koskaan tanssi ja suurin piirtein itkee jos joutuu maksamaan sisäänpääsymaksun jonnekin. Eli tänään on luvassa energistä tanssia, kunhan mikään ei mene pieleen. En malta odottaa.

torstai 22. maaliskuuta 2018

Mamupatja

Olen herännyt torstaiaamuun kylmän hien peitossa. Tiedättekö sen inhottavan fiiliksen kun yöpaita on liimautunut kylmänä ja kosteana vartaloon ja lakanat tuntuvat nihkeiltä. En ole varma johtuuko se nuhasta vai niistä villeistä unista, joita olen taas elävänoloisesti nähnyt koko yön. Olen hypännyt sängystä suihkuun petaamatta sänkyä, jotta lakanat saisivat tuulettua. Käyn aika harvoin aamulla suihkussa, ja kuuma vesi tuntuu virkistävältä. Siinä veden alla seisoessani muistan tarkkoja yksityiskohtia unistani. Olen muun muassa ollut jossain juhlissa ja laulanut täysillä erästä biisiä, jota tykkään oikeastikin viikonloppuisin kuunnella. Juuri silloin kun se paras chillaushetki on päällä. Unessa olen ollut oikein tarkka laulunsanoista ja keskittynyt siihen, että ne menevät oikein. Muistan kuinka olen toistanut kertosäettä innoissani monen monta kertaa. Olen varmaan kuorsannut ja se kuorsauksen ääni on muuttunut unessani kauniiksi lauluksi. Heh. En tahtoisi myöntää sitä, mutta olen myös nähnyt unta Ronista. Miksi, koska en ole nyt miettinyt häntä nyt vähään aikaan ollenkaan? En halua, että hän on jokin keskeneräinen prosessi alitajunnassani, jota on pakko käydä läpi unentasolla, vaan haluaisin voida sanoa, että olen jo täysin sujut menneisyytemme kanssa. Mutta enkö vielä voi sitä tehdä? Unessa olen saanut selville, että Roni ja hänen naisensa on matkustanut lomalle johonkin kohteeseen. Ja olen tarkoituksellisesti varannut itselleni huoneen samasta kodinomaisesta motellista. Sitten muka vahingossa törmään heihin siellä ja esitän iloisesti yllättynyttä. Halaan Ronia, joka nauraa iloisena kohtaamisellemme. Tervehdin iloisena hänen naisystäväänsä, joka ei voi unessani hillitä närkästystään kasvoillaan, ja olen siitä salaa tyytyväinen. Unessa tunnelma on ihan hyvä, enkä oikein tiedä miksi olen päättänyt kohdata heidät siellä. Vaihdamme siinä kuulumisia, ja sitten alan kutittaa Ronia ja sanon häntä Senkin Höpönassuksi, ja Roni hihittelee tyytyväisenä. Täh? Outo uni. Mistä se kertoo. Ei ehkä mistään. En halua tavata heitä. En halua rikkoa heidän välejään. Ainoa mitä haluan on se, että Roni muistaa meidän yhteisiä aikoja hyvällä, ja tilaisuuden tullen voimme ylläpitää välejämme normaalisti. Tottakai olen aikanaan käynyt läpi monelaisia tunteita heihin liittyen, mutta ei minulla ole mitään tuota naistakaan vastaan. Ehkäpä olen alitajuisesti katkera siitä, että hän vaikuttaa olevan aina niin positiivinen ja maanläheinen. Juuri sellainen perinteinen vaimomatsku. Riittävän riskitön ja lämmin. Sellainen nainen joka intoilee uudesta vaatteesta lukuisten ilonaamojen kera. Ehkäpä helpommin tulkittava. Jotain mitä itse en ole. Mutta ei se tarkoita, että tahtoisin itse olla sellainen. Oli mitä oli, niin toivottavasti aivoni nyt työstävät riittävästi tätä tilannetta niin, että pian minun ei tarvitse muistella heitä edes unissani. 


Ja mitä tulee Javieriin niin saan kuin saankin vielä viestin häneltä keskiviikkoiltana kokkaillessani pitkästä aikaa (herkullista ja vartissa valmista!) nakkikastiketta ruoaksi. Saamassani viestissä ei ole mitään erityistä lämpöä, vaan vain pienet kuulumiset väsymysvalituksineen. Usein erityisen läheisen tapaamisen jälkeen Javier on ollut pidättäytyväisempi kommunikaatiomme suhteen. Joskus hän on yllättänyt minut viestittelemällä innokkaana heti. Mutta nyt hän on taas ottanut astetta neutraalimman asenteen. Sitä on kuitenkin aivan turha analysoida sen enempää. Työkiireet sun muut vaikuttavat oikeastikin muuhun viestintään. Huomaan kuitenkin, että tapaamisemme oli astetta hellyyttävämpi kuin yleensä ja se taas vaikuttaa omiin tunneperäisiin ajatuksiini. Kaikki ne kiihkeät pussailut ja korviin kuiskitut hempeilyt herättävät väkisinkin minussa kiintymysviettiä. Havahdun välillä ajattelemasta häntä ja jossittelemasta suhdettamme. Mutta siihen on toinenkin syy. Nimittäin Dimin väistyminen taustalle aktiiviselta haaveilulistaltani. Nyt kun en enää halua haaveilla samallailla Dimistä kuin vielä hetkeä aiemmin, niin olen korvannut hänet Javierilla. Mutta mitä siitä? Ajatukset ovat ajatuksia. Ja jos minusta alkaa tuntua siltä, että ikävöin Javieria niin voin milloin tahansa ottaa häneen yhteyttä. Ja silloin todennäköisesti taas hän on etäisempi ja varautuneempi, kuten useimmiten käy kun itse innostun taas enemmän. Mutta mitä siitäkään? Onhan nämä vaiheet käyty jo miljoonaan kertaan lävitse. Itse asiassa nyt  kun taas alan ajatella Javieria tätä tekstiä näpytellessäni, niin lähetänkin hänelle samantien viestin jossa kysyn, että aikooko hän olla töissä pääsiäisvapailla. Koska voin, ja koska kiinnostaa. Miten olenkaan voinut stressata jotain viestien lähettelyä aikaisemmin? Miten olen voinut muuttua tässäkin asiassa näin paljon. Joskus kun olen käynyt läpi vuodenkin vanhoja päiväkirjamerkintöjäni niin en käsitä, miksi olen tehnyt yhteydenpidosta niin suuren peikon itselleni. Olen kai luullut, että koska itse olen analysoinut jokaista lausetta oikein tarkasti, niin kuvittelen myös muiden tekevän niin. Ajatellut, että jokainen lause varmasti sisältää jonkin salaisen agendan, joka paljastaa ne toisen tai omat salaiset ajatukset. Ehkä olen pelännyt että tavallisen viestini mukana vahingossa paljastan todelliset toiveeni ja ajatukseni toiselle. Mutta nyt en kai välitä vaikka niin tekisinkin. 


Olen myös ohimennen miettinyt jotain mitä olen aikaisemmin lukenut tai kuullut jossain. Se tuli mieleeni viettäessämme Javierin kanssa aikaa yhdessä. Siinä jutussa joku nainen on avoimesti todennut, että suomalaiset miehet eivät pärjää hänen kanssaan, ja siksi hän on tapaillut ulkomaalaisia. Ensialkuun tuo kuulostaa minusta selittelyltä. Vaikuttaa siltä, että joku joka ei onnistunut suhteessa suomalaiseen mieheen on kääntänyt jutun väkisin voimavarakseen. Mutta voiko ajatuksessa olla jotain perää? Miksi minäkin tunnun pärjäävän paremmin sellaisten miesten kanssa, jotka eivät ole kantasuomalaisia, vaikka olisivatkin asuneet täällä jo vuosikausia tai jopa koko elämänsä. Ja onko kyse lopulta suomalaisista miehistä vai suomalaisista naisista? Ehkäpä tilanne onkin päinvastoin, ja johtuu siitä, että valtaosa suomalaisista naisista ei tuo niin avoimesti esille omaa tietoisuuttaan omasta älykkyydestä ja kyvykkyydestä, joten sellaisen kohtaaminen on suomalaiselle miehelle vierasta. Ehkä suomalaiset miehet eivät kaipaa haastetta kotielämältään, mutta tuliverisemmät ovat tottuneet siihen jo perimässään. Tai sitten he vain haluavat kenet tahansa blondin. Erittäin upea ja menestynyt kypsempi sinkkunainen työpaikaltani on useaan otteeseen sanonut, että miehet tiedostamattomasti pelkäävät itsevarmoja älykkäitä naisia. Ja hänellä on deittiuraa takana sentään parikymmentä vuotta enemmän kuin minulla. En ole koskaan tarkoituksellisesti päättänyt, että tapaisin näin monta alkuperäisesti muualta kotoisin olevaa miestä. Minähän alunperin toivoin jokaisen ensitreffin kohdalla, että tässä saattaa olla se mies jonka kanssa suunnitellaan ensi kesänä häitä. Aloittaessani tinderuraani pidin erilaisten miesten kohtaamista kiinnostavana rikkautena, koska en ole koskaan ennen ollut läheisissä tekemisissä muiden kuin suomalaisten miesten kanssa. Ja esimerkiksi englannin kielen taitoni mahdollistaa näiden miesten tapailun siinä missä suomalaistenkin. Samallahan pystyin myöskin alkaa haaveilemaan monista muista uusista pinnallisista ulottuvuuksista, joista olin treffielämässä jäänyt paitsi. Eikä mennyt kauaa kun sain huomata, että useimmiten nämä ei-suomalaiset miehet ovatkin enemmän minunkaltaisiani. Toisaalta tuntuu, että eroja ja selityksiä on helppo löytää aina mielenterveysalttiuksista kulttuuriin saakka. Mutta toisaalta en tiedä onko sillä mitään väliä mistä toinen on tullut. Ja tarvitseeko sitäkään tietää, että miksi tulee toimeen joidenkin kanssa paremmin kuin toisten. 



Iltapäivällä Javier vastaa viestiini iloisesti kertoen, että hän on majoittamassa naispuolista ystäväänsä koko pääsiäisen ajan. En anna tämän ärsyttää itseäni, vaikka tietenkin heti mietin, että miten he oikein aikovat nukkua pienessä asunnossa. Siinä sohvallako, joka me juuri sotkettiin yhdessä? Vai onko tämä sellainen erityisystävä kuin minäkin, joka pääsee lainaamaan minun sängynpuolikastani. Mutta en vajoa mustasukkaisuuteen. Koska ei tarvitse. Silloin joskus puolitoista vuotta sittenhän aiheutin aivan turhaa draamaa ja jopa väliemme hetkellisen viilenemisen typerän käytökseni vuoksi vastaavassa tilanteessa. Annoin hieman liian avoimesti Javierille tiedoksi sen mitä ajattelen moisesta järjestelystä, vaikka hän oli täysin avoin tilanteesta koko ajan. Muistan kuinka keskustelimme ja hän sanoi, että sinun ei tarvitse mitään muuta kuin kysyä, jos jokin asia vaivaa. Mutta olen ollut liian lapsellinen ja sanonut, ettei minulla ole mitään kysyttävää. Sitten olen saanut Javierilta kutsun yhteiseen alkoholinhuuruiseen illanviettoon, josta olen blackouttien saattelemana päätynyt yöksi Javierin viereen vieraasta huolimatta. Huoh. Hävettää. Mitä ihmettä olen oikein tuolloin ajatellut? Olen kai ollut niin ihastunut Javieriin, että olen kuvitellut sen jotenkin kuuluvan minulle mitä hän tekee. Mutta silti ollut myöntämättä sitä suoraan. Nyt Javier selittelee, että kyseessä on vanha nuoruudentuttava, eivätkä he ole tavanneet pariin vuoteen lainkaan. Haluaako hän varmistaa että tiedän, ettei minulla ole syytä olla huolissani? Mutta vaikka kyseessä olisikin joku muinainen rakastajatar niin mitä siitä. Olipa hyvä että satuin ottamaan tuon pitkän viikonlopun puheeksi. Nyt jos haaveeni Javierin suhteen kasvavat niin ainakin jo etukäteen tiedän, ettei minun tarvitse miettiä hänen seuraansa tuolle ajankohdalle, vaan voin suunnitella siihen jotain aivan muuta. Hah, ihan kuin ehtisin tehdä mitään oikeita suunnitelmia. Kevät yllätti taas outoilijan!

keskiviikko 21. maaliskuuta 2018

Damn we're hot!

Nenän tukkinut pikkunuha antaa oman ärsytyksensä muuten ihan mukavalta tuntuvalle keskiviikolle. Olen heti aamulla pahoitellut Javierille sitä, että olen yskinyt yöllä ja ehkä häirinnyt hänen kullanarvioisia yöuniaan. Ja kertonut Jukalle näkemästäni seikkailu-unesta, jossa olen uinut syvässä joessa ja lähes jäänyt veneen yliajamaksi. Olen jakanut tämän unen hänelle siksi, koska aamulla olen lukenut häneltä vielä illalla tulleen haikean viestin siitä, kuinka Jukka näkee minusta unia. Ja heti Jukka aktivoituu ja varmistelee, että tehdäänhän sitten viikonloppuna porukalla jotain. Ja muistuttaa, että voisin milloin tahansa ilmoittaa jos haluan lähteä vaikkapa yhteiselle lomamatkalle. Katsotaan, katsotaan. Emmeköhän me jotain kivaa taas keksi. Mutta yhteisen matkailun suhteen olen hieman varautunut. Kaverina voisin tottakai lähteä samantien Jukan tai monen muun kansssa minne vain, mutta nyt kun hän selvästi vielä elättelee epärealistisia toiveitaan, niin se ei ole järkevää. Javier ei vastaa minulle mitään koko aamupäivän aikana ja mietin ohimennen, että sujuihan iltamme hyvin. Kyllä se sujui. Olen ollut tismalleen aikataulussa, kun olen nenä punaisena koputtanut hänen ovellaan. Javier on heti halannut minua tiukasti ja vaatimattomana kertoo kokanneensa jotain pientä. Olen nuhasta huolimatta puheliaalla ja iloisella tuulella, joten samalla kun Javier viimeistelee ruokaa selittelen jotain viimeisimpiä kuulumisia Javierin naureskellessa jutuilleni. Koen ilmapiirin olevan taas astetta avoimempi. Ja läheisempi. Javier koskettaa vähäsen enemmän. Tulee vähän lähemmäs sohvalla. Kumartuu ihan kiinni näyttämään jotain puhelimeltaan. Ja heti välillämme kipinöi. Vartaloidemme välissä on toisiaan puoleensavetävä magnetismi, joka tuntuu lämpimäpä ja kihelmöivänä. Odottavan kutkuttavana. Ihana tunne. Silti maltamme olla asiallisia ja siemailemme enintään kaksi lasillista viiniä samalla kun laitamme sarjan pyörimään. En malta olla kommentoimatta sarjan juonta jatkuvasti ja Javier työntää ilkikurisesti hymyillen suuhuni jälkiruokaa hiljentääkseen minut. Ja minä nauran ja sanon häntä feederiksi. Meillä on kivaa. Ja juuri sitten kun toinen jakso alkaa, niin Javier asettuu taakseni makaamaan sohvalla vähän parempaan asentoon. Sulaudumme yhteen täydellisesti. Sitten hän suutelee hitaasti niskaani ja antaa käsiensä vaellella paitani alla. Käännyn ja suutelemme pitkään. Javier kysyy, että tykkäänkö suudella häntä. Tottakai tykkään. Nuo kysymykset ovat osa tätä painostavaa leikkiä. Hän usein kuiskaa korvaani nimeäni tai itsestäänselviä kysymyksiä, joihin vastauksen kuuleminen kiihottaa häntä kovasti. Javier tahtoo ottaa oikein hitaasti ja kiusoitella. Hän riisuu minut ja pussailee joka paikkaa. Koskettelee minua ja sitten muka rapsuttaa kutiavaa nenää. Ja sitten minä riisun hänet ja käyn hitain suudelmin läpi hänen vartalonsa tuttuja kohtia. 




En tiedä voiko sitä sanoa joksikin roolileikiksi tai peliksi, mutta osaan nykyään heittäytyä mukaan Javierin tyyliin olla avoin casanova. Otan kiinni hänen hiuksistaan ja vedän niitä kevyesti ja saan aikaan ihastuneen huokauksen. Kun olen hänen päällään niin näykin hänen kaulaansa hitaasti ja Javier käskee jatkamaan. Välillä hän vetää minua hiuksista tai läimäisee kovaa takapuoltani. Ja olen täysillä mukana ja näytän avoimesti, että hänellä on lupa tehdä minulle mitä tahtoo. Javier on täysi nautiskelija ja tahalleen pitkittää sessiotamme mahdollisimman pitkälle. Joudun välillä huohottaen sanomaan, että nyt otetaan parin minuutin aikalisä, koska joka paikka lainehtii ja janokuolema on lähellä. Ja sitten taas jatketaan. Aikaisemmin olen ehkä ajatellut, että hänellä on vaikeuksia tulla kanssani. Mutta nyt ymmärrän miten hän aina viime hetkellä jarruttaa, jotta voisimme jatkaa vielä vähän pidempään. Javier haluaa että olen kontillani sängyllä ja hän haluaa pitää kiinni jalkapohjistani. Ja sitten hän tönäisee minut kevyesti sänkyyn, tulee perässä ja vetää päällensä. Siinä hän viimein sanoo, että nyt ei pysty kauaa jatkamaan, ja varmistaa, että onhan se ookoo. On, on, ja kovaa huutaen korvaani Javier viimeistelee viikon liikuntatuokiomme. Pussaan häntä vielä suoraan suulle ennen kuin nousemme sammuttamaan television ja siirrymme iltapesun kautta sänkyyn. Vilkaisen kännykän näyttöä, jossa loistaa Jukan viesti siitä, kuinka olen usein hänen unissaan, ja toivon ettei Javier nähnyt sitä sillä aikaa, kun olen ollut vessassa. Olen aivan varma, että Javier on aikasemmin vilkaissut tilaisuuden tullen puhelimeni näyttöä. Silloin mainitsinkin aikanaan siitä, kuinka kännykkäni oli vessakäyntini aikana kääntynyt näyttö alaspäin olohuoneen pöydälle. Enkä ikinä laita sitä niin päin itse. Ja silloin olin saanut viestin joltain mieheltä, joka oli kai tehnyt jonkin ehdotuksen, jota Javier rivien välistä kommentoi silmiään pyöritellen. Se ei jotenkin sovi ollenkaan hänen imagoonsa, enkä tiedä mitä hän kuvittelee löytävänsä. Jos itse haluaisin nähdä jonkun puhelinta, niin se varmaan johtuisi siitä, että haluaisin tietää onko siellä hänelle viestittelemässä jotain muita naisia. Miksi muuten? Ja jos tekisin sellaista, niin silloin tunteet olisivat kyllä jollain lailla pelissä. Ymmärrän sen mielenkiinnon ja saattaisin joskus itsekin epävarmuuksissani ohimennen katsoa vilkkuvaa näyttöä. Ja olen niin kai tehnytkin. Mutta muuten olen sitä mieltä, että viestien lukeminen johtaa vain aivan turhaan mielipahaan. Nytkin Javier saattaisi tehdä täysin paikkansapitämättömiä johtopäätöksiä Jukan viestistä ja olla loukkaantunut vailla mitään perustetta. Mutta enkö itsekin olisi itsesäälin partaalla jos olisin nähnyt Javierin puhelimen näytöllä viestin naiselta, joka kertoo näkevänsä varmaan tänäkin yönä unta Javierista? Kyllä olisin. Uskon, että hän viestii minulle tänään jossain vaiheessa, koska iltamme sujui hyvin. Jopa tavallista kiihkeämmin. Ja aamulla olen saanut häneltä tiukan halauksen ennen kuin hän on lähtenyt töihinsä ennen minua. 


Ennen Javierille menoa olen tiistaipäivänä keskustellut myös Rickyn kanssa. Hän on taas murtunut siitä, että olen suoraan myöntänyt tunteideni kadonneen hänen suhteensa. En voi muuta kuin todeta, että voimme minun puolestani tavata jossain välissä kyllä, mutten osaa sanoa väleistämme mitään sen enempää. Ricky on lähes vihainen selittäessään, että olen johtanut häntä harhaan. Miten voin olla niin julma, että olen väkisin rakastuttanut Rickyn itseeni ja sitten olenkin näin kylmä. Hah! Sanon, että hän aivan itse on omalla käytöksellään aiheuttanut väliemme viilenemisen. Mutta huomaan jonkin myötätunnon heräävän häntä kohtaan. Huomaan toivovani, että asiat olisivat menneet toisin. En halua, että kukaan kärsii sydänsuruissa turhaan minun takiani. Toisaalta on kivaa herättää ihmisissä tunteita. Mutta Ricky on jo kärsinyt ansaitsemansa näpäytyksen. On kyllä jännä, että heti kun ajattelen sitä jotain typerää flirttikommenttia ja sydäntä, joita hän lähetteli jollekin muulle, vaikka oli tulossa minun luokseni, saa kostonhaluni havahtumaan ja ajattelen, että kärsikööt vielä pikkuhetken. BLING. Yhtäkkiä saan taas viestin siltä tinderiltä, joka ystävänsä kanssa ehdotteli minulle kimppakivaa. Vaihdamme pari viestiä ja väistän hänen nielemiseen liittyvät haaveensa toteamalla, ettei mitään mahdollisuuksia sellaiseen kanssakäymiseen ole. Miehet (silmienpyöräytys). Jukkakin viestittelee vähän väliä jotain täysin turhaa kai vain varmistaakseen, että olen täällä olemassa, kun hänellä on paha olla. Hän itsekin sanoo, että nyt on iskenyt jokin alakuloisuus. Lohdutan häntä toteamalla, että kaikki on hyvin joka tapauksessa, eikä kaikkia omia ajatuksia ja tunteita pidä uskoa. Olen kyllä huomannut miten hän siellä yksinään panikoi ja saa välillä erilaisia ideoita herättää huomioni. Joko hän ehdottaa jotain yhteistä tekemistä, jonka torjun jos kyse on jostain kahdenkeskeisestä, tai sitten hän koittaa vielä mustasukkaisuuskorttia selittelemällä, miten aikoo ehkä majoittaa taas sitä muualta kylään tulevaa eksää. Mutta sehän on minusta vain kiva asia! Ja sekös Jukkaa harmittaa. Toivottavasti ei enää pian. Olen tosi iloinen, että jaksoin tavata Javierin eilen, koska nyt saa taas olla illan tekemättä mitään erityistä. Odotan Javierilta jotain normaalia viestiä, joka vahvistaa, että kaikki on hyvin. Kyllä se sieltä tulee. Koska kaikkihan on hyvin.

tiistai 20. maaliskuuta 2018

Haluan haistella sun hiuksia

Vaikka minua laiskottaa ja ensiajatuksena tahtoisin vain viettää rauhallisia arki-iltoja perheeni kanssa tai itsekseni vilttiin kääräytyneenä, niin suostun tapaamaan Javierin tänään tiistai-iltana. Oikeastaan valtaosa epävarmuudestani arkitreffejämme kohtaan väistyy mitä pidemmälle päivä etenee. Jos nyt tapaamme arkena, niin olen saanut hoidettua velvollisuuteni ystävädeittinä häntä kohtaan, eikä minun sitten tarvitse potea huonoa omatuntoa jos emme tapaa viikonloppuna. Lisäksi jos tänään menen hänen luokseen, on seuraavalla kerralla taas hänen vuoronsa tulla minun luokseni, mikä on hauskaa. Lisäksi Javier on paras seuralainen peittoamaan Dimin aiheuttama lässähdys. Juuri kun intoilin, miten kivalta tuntuu että joku on siellä taustalla odottelemassa, ja odotin hauskaa flirttailevaa viestinvaihtoa viikonloppuun, niin kävikin näin. Siis eihän sinänsä mitään ole tapahtunut, mutta ihan oikeasti. Alan pian luopua mistään odotuksista Dimiä kohtaan, jos emme ikinä saa aikaan tapaamista hänen syystään, ja nyt hän vielä jättää epäkohteliaasti reagoimatta viestini sisältöön millään tavalla. Miksi? Onko hän vain alamaisen surkea yhteydenpidossa ja vuorovaikutuksessa, vai onko kyse jostain muusta? Miksi joku ei huomaisi viestiä koko viikonloppuna? En käsitä, mutta onneksi asia ei vaivaa minua tämän enempää. Ainakaan vielä. En vain haluaisi luopua siitä ilahduttavasta tunteesta, kun ajattelee jotain kivaa mitä odottaa. Tyhmää jos Dim nyt pilaa sen minulta. Mutta nyt ei uhrata valituksia sille aiheelle enempää taas tänään, kun edessä on jälleen yhdet arki-iltadeitit Javierin kanssa, joka entistä enemmän on antanut ymmärtää välittävänsä minusta kaveria enemmän. Tai siis, onhan se ollut selvää aina! Mutta ihan kuin hän nyt malttamattomana odottaisi jotain ratkaisua tilanteellemme. Muistan kuinka viimeksi kävimme syömässä ennen kuin olemme lähteneet viikonlopun viettoon eri teille. Kerroin tuolloin, että heti erottuamme hän on lähettänyt minulle jonkin turhan viestin. Mutta palattuani viestinvaihtoomme uudelleen, olen tajunnut ettei kyseessä ollutkaan mitätön viesti. Vaan se sanoi: "I am so full of this..." Ja seuraavassa viestissä, ennen kuin olen ehtinyt reagoida, hän on kääntänyt kaiken vitsiksi "...food!". Minusta tuo on selvä viittaus siihen, että hän on kyllästynyt näihin epämääräisiin väleihimme, ja siihen, että tuolloin olen lähtenyt ennemmin tapaamaan ystäviäni kuin viettänyt toisen illan hänen kanssaan. Eikö niin? Aiemmin lukiessani viime vuoden tekstejäni, on Javier tuolloin sanonut minulle suoraan, että herätän hänessä sellaisia tunteita, ettei hän osaa käsitellä tätä tilannetta. Ja uskon sen olevan osaltaan totta. Mutta ajaako aika ohi tietyistä tilanteista kokonaan? Onko nyt liian myöhäistä palata niihin hetkiin, kun Javierin etäisyys sai minut itkemään. Onko liian myöhäistä herättää syvemmät tunteet ja odotukset häntä kohtaan? Ehkä. Ehkä ei. 



Odotan illalta sitä kivaa kotoista pehmeyttä, joka välillämme aina vallitsee. Jo tuttu juttu! Moniin kertoihin läpikäyty. Se kuinka näemme toisemme ja ilahdun taas hänen ylhäisestä suloisuudestaan. Se miten väittelemme jostain aiheesta ihan vain siksi, että ilmeisesti molemmat pidämme kanssakäymisestämme nyt, kun ei tarvitse stressata sitä kuka on oikeassa. Javier on selvästi oppinut hyväksymään minun eriävät mielipiteeni ja sen, ettei hän pysty syöttämään minulle omia ajatuksiaan ja opetuksiaan tuosta noin vain. Minä olen oppinut, että jos Javier on kokannut ruokaa, valinnut viinin tai nähnyt jonkinlaista erityisvaivaa tapaamisemme valmisteluun, niin pienillä kehuilla ja huomioilla saan esiin sen ylpeän hymyn hänen kasvoilleen. Sen hymyn, jota hän sitten koittaa peittää vaihtamalla puheenaihetta tai kurtistamalla söpösti kulmiaan koittaen esittää ettei kaivannut palautetta, vaikka on salaa iloinen. Ehkä rohkenemme nojailemaan toisiamme vasten sohvalla jo heti alkuillasta, eikä vasta sitten kun pari viinilasillista on tyhjennetty. Mutta ehkä emme vain ole sellaisia ihmisiä, jotka edes kaipaavat toisessa kiinni olemista tämän enempää? Minulle riittää nukkua kiinni toisessa. Riittää se Javierin kevyt kosketus selässä tai olkapäälläni kun kävelemme vierekkäin. Riittää se, että kun hän on riittävän humalassa, niin hän ottaa minua kädestä kiinni ulkona kulkiessamme. Minä olin edellistapaamisella se aktiivisempi osapuoli. Kun Javier osoitti mieltään ja arvosteli lähtöäni ystävieni luokse treffiemme jälkeen hän oikein herätti minussa hellyytävän puolen ja itsevarmuuden, jolloin julkisella paikalla olen koskettanut häntä ja halannut tavallista tiukemmin. Javier on sellainen ihminen, ettei häntä uskalla lähestyä tuosta noin vain. Hän antaa itsestään ensialkuun kylmän kuvan. Sellaisen, että riski torjutuksi tulemiselle on tavanomaista korkeampi. Mutta en enää välitä siitä, koska tiedän että se on vain kuorta. Ja sitä paitsi, ehkäpä torjutuksitulemisen kiintiöni on jo täynnä niin ettei pikkutylyydet paljoa minua hetkauta. Ja sitä paitsi Javier ei torju minua. 



Tiistain ratoksi olen myös lohdutellut neutraalin etäisesti Jukkaa, jonka käyttäytymisen olen nähtävästi tulkinnut hieman pieleen viime aikoina. Eilisiltana Jukka on ottanut illalla yhteyttä ja miettinyt viesteissään (kun sanoin etten jaksa jutella puhelimessa), että taisin viikonloppuna sanoa jotain, jonka perusteella hän elättelee vielä toiveita minun suhteeni. Huoh. En tosiaankaan tiedä mitä hän tarkoittaa, enkä ole siitä kiinnostunut. Olen vastannut Jukalle, ettei kannata miettiä mitään viikonlopun puheita, koska olemmehan joka tapauksessa sopineet, ettei kenenkään juttuja tuolloin oteta liian vakavasti. Itse olen jo sokaistunut Jukan jatkuville höpötyksille koskien minua. Ja mielestäni ne ovat laimentuneet normaalimmiksi viime aikoina. Jukka on myös viettänyt yhteisissä juhlissamme ja vapaa-ajallaan aikaa erään yhteisen tutun naisen kanssa. Ehkä koittaen saada minua mustasukkaiseksi? Tai ehkä koittaen siirtyä eteenpäin? Viikonloppuna Jukka on istunut tuon naisen vieressä lämppäillen häntä koko illan tuttuun tapaansa, ja sitten vahingossa huudahtanut muuhun keskusteluun liittyen kuinka haluaisi tulla minun viereeni yöksi. Tyttö on sitten alkanut itkemään. Itse en ole jaksanut kiinnittää heidän draamoihinsa sen enempää huomioita (ehkä huudahtanut hymyillen, että höpsistä ja huitaissut taas ilmaa kädelläni pyyhkien typeryydet pois ilmapiiristä), vaan olen keskittynyt omaan hyvään fiilikseeni. Koska se on näinä viikonloppuina täysin sallittua. Aku on istunut vieressäni ja taas vahingossa alkanut nojautumaan kiinni minuun. Ja tällöin olen pyytänyt häntä antamaan minulle tilaa. Aku on ehdottanut hänen luokseen siirtymistä, josta olen kieltäytynyt. Joku muu mies on tullut viereeni lepertelemään ja laittanut kätensä reidelleni, josta olen sen hymyillen siirtänyt pois. En siis anna kenellekään minkäänlaista toivoa mistään intiimimmästä minun kanssani. Olen tässä porukassa täysin tavoittelematon, koska en kaipaa minkäänlaista fyysistä kontaktia kun muutenkin oma olo on riittävän euforinen. Ja silti Akukin jo ilmoittaa, ettei ihan vielä luovuta suhteeni. No samapa se minulle on mihin nämä ihmiset tahtovat aikaansa tuhlata, koska olen nykyään aika vakuuttunut kaveruudestamme siinä määrin, ettei nämä jutut sitä horjuta.



maanantai 19. maaliskuuta 2018

Mikä Mikä Maanantai

Minusta tuntuu, että olen juuri eilen viimeksi kirjoittanut maanantaina. Mutta on kai uskottava, että siitä on taas viikko. En oikein tiedä onko se hyvä vai huono asia, että aika tuntuu kuluvan aivan hirvittävän nopeasti. Aika juoksee ohitse, mutta asiat vain pysyvät ennallaan. Mutta onko sekään huono asia, jos asiat jotka tässä nyt pysyvät ennallaan ovat hyviä? Taas on takana yksi mukava viikonloppu mukavien ystävien seurassa vailla murheita. Taas yksi pehmeä maanantai, jolloin ei vielä tarvitse stressata mitään ylimääräisiä asioita. Voisin olla ärsyyntynyt siitä, että olen lähettänyt kivan tervehdyskuvan Dimille perjantaina ja toivottanut hänelle hyvää viikonloppua ylläpitääkseni flirttailevia välejämme ja odottaen kivaa vastausta. Mutta saaden vasta sunnuntaina häneltä viestin siitä, ettei huomannut viestiäni aikaisemmin. Hmm. Tämä hieman romuttaa nyt sitä vaaleanpunaista varahaavettani Dimin suhteen, koska pidän jokseenkin epätodennäköisenä sitä, ettei hän oikeasti ole huomannut viestiäni pariin päivään. Jep, pidän lievähkösti tylynä sitä, että hänen ainoa reaktionsa kivaan viestiini on ilmoitus siitä, ettei hän ollut aiemmin huomannut viestiäni. Ehkäpä olenkin ollut nyt väärillä linjoilla ollessani häntä kohtaan tavanomaista lämpimämpi ja aktiivisempi, ja siten vain tehnyt hänestä minun suhteeni entistä kiireettömämmän. No sama se, mutta en usko nyt hetkeen ottavani häneen yhteyttä, kun muutenkin kaikki mahdolliset pallot on nyt potkittu hänen puolelleen pelikenttää riittävän tehokkaasti.  Jätetään Dim hautumaan taustalle, kuten tähänkin saakka. Mutta ehkä edellisviikkoa neutraalimmalla asenteella. Mahdollisesti laskeuduttuani kokonaan taas maan pinnalle asia alkaa harmittaa minua enemmän. Sen sijaan Javier ei ole malttanut lopettaa yhteydenpitoamme perjantaina vain pieneen kuulumistenvaihtoon, vaan ymmärrettyään että olen viikonloppuna kiireinen (istuskelemaan sohvalla ja miettimään mukavia), on hän suoraan ehdottanut arki-iltatapaamista nyt alkuviikolle. En ole suostunut lyömään mitään lukkoon viikonlopun aikana, vaan pyytänyt, että voisimme palata asiaan nyt arkena, kun pystyn taas paremmin omaksumaan normaalin maailman ympärilleni. Mutta ihan vielä en jaksa miettiä sitäkään asiaa enempää. Ei siksi, ettenkö mielelläni tapaisi häntä, mutten vain kykene irrottautumaan riittävän suurella motivaatiolla vielä miettimään muuta kuin tätä hetkeä. Ajattelumalli on viikonlopun jäljiltä vielä sellainen yliluova. Huomaan, että jotain pikkuasiaa saattaa ajatella tarpeettoman yksityiskohtaisesti erilaisien vertaskuvien kanssa. Mutta se on mukavaa. Ehdin miettiä Javieria enemmän sitten illemmalla tai jos hän itse ottaa asian nopeammin esille. 



Heti maanantaiaamuna taas vaihtelemme kuulumiset muutamien viikonloppuna mukana olleiden kavereiden kanssa. Ainiin, tapasinhan myös Ninon, mistä olen erittäin tyytyväinen, vaikka juuri tällä hetkellä sekin tapahtuma tuntuu olevan jossain kaukaisesssa todellisuudessa, millä ei ole mitään tekemistä tämän hetken kanssa. Perjantaina ennen ystävien luokse päätymistä olen kuin olenkin onnistunut osallistumaan Ninon tilaisuuteen. Olemme halanneet tiukasti ja päivitelleet sitä miten kauan onkaan viimetapaamisestamme. Tasan kahden viinilasillisen ajan olen humoristisesti kertoillut siitä miten laiska olen viime aikoina ollut lähtemään minnekään klubittelemaan. Olemme jutelleet nykytreffielämästä ilman minkäänlaista kiusaantuneisuutta siitä, että olemme joskus deittailleet toisiamme. Olen ollut hymyileväinen ja vaihtanut kuulumisia Ninon seurueen kanssa, lähtien sitten ajoissa jatkamaan viikonloppuani muualle saaden vielä Ninolta halauksen ja kiitoksen käynnistä. Toki olemme luvanneet siinä hänen kanssaan, että nyt nähdään sitten useammin, ja tulen kyllä kylään, ja tottakai käydään kesäterasseilla sitten ja niin edelleen. Mutta katsotaan sitäkin sitten kun asia on jotenkin ajankohtainen. Kaikki tuntuu nyt juuri sopivan kaukaiselta, että antaisin itseni vaivata itseäni miettimällä asioita, joilla ei ole mitään tekemistä tämän mukavan maanantain kanssa.

perjantai 16. maaliskuuta 2018

Free Friday Fredag

Torstai-iltana lähetän vielä Karrille hyvänyönviestin aiemmin keskenjääneeseen keskusteluteemaan sopien, johon Karri heti tarttuu. Hyvä. Myös Ricky jatkaa asiallisia keskustelujaan koko illan, ja toivoo, että ehtisin viikonlopun aikana käväistä kahvilla hänen luonaan. Ihan vain ohimennessä! Kaverina! Hän toivoo, mutten lupaa mitään. En etenkään jos olen itse viikonloppuvaihteella ja siellä on paikalla lapsia. Ei se ole mikään ongelma, mutta saan itse tilanteen mukaan valita olenko ennemmin viihteellä vai suodattanut itseni sopivaksi lapsiseuraan. Ja kun ei ole kyse minulle läheisistä lapsista niin on olemassa iso riski etten innostu tarpeeksi moisesta ajatuksesta. En innostu tarpeeksi Rickysta. Perjantaina saan taas kiirehtiä töissä ja nauttia kevään fiiliksestä. Iltapäivää kohden jotenkin väsähdän ja harkitsen jopa pieniä päiväunia ennen valmistautumista iltaan, mutta sen sijaan yritän innostaa itseäni jutellen jo odottavien ystävien kanssa. Jukka tarjoutuu hakemaan minut autolla Simolle, jonka hippiasunnossa olemme sopineet kokoontuvamme, mutta koska harkitsen vielä pikaista Ninoon törmäämistä, niin tarjoudun kulkemaan julkisilla. Kuten tarjoudun aina. Mutta usein Jukka tahtoo välttämättä olla avuksi. Tai vain viettää kanssani kahden aikaa. Kotiinpäästyäni teen itselleni jämämunakkaan, johon tungen kaikenlaista jääkaapista löytyvää. Ja se on herkullista! Makaan ähkyssä sohvalla enkä jaksaisi mennä suihkuun ja laittaa meikkiä sekä hiuksia kuntoon. Mutta ehkä kohta. BLING. Javier lähettää minulle huumorikuvan, ja vaihdamme muutaman iloisen lauseen toistemme kanssa. Mutta hän ei kysy mitä aion tehdä viikonloppuna, enkä aio kysyä itsekään. Nyt levähdän hetken aloillani ja pian ryhdyn ehostamaan itseäni valmiiksi iltaa varten. Tiedän että löydän kyllä perjantai-innostuksen, kun motivoin itseäni ajatuksella Dimistä, jolle haluan lähettää viikonloppukuvan.Tai oikeastaan jo ikkunasta ulos katsominen saa minut tahtomaan lähtemään ulos. Ja tiedän, että illasta tulee hauska!

torstai 15. maaliskuuta 2018

positive positive positive

Olen kaivanut ensimmäistä kertaa pitkään, pitkään aikaan esille oman vanhan läppäriparkani. Minun ei ole tarvinnut käyttää sitä oleskellessani muiden nurkissa, mutta nyt se on taas sylissäni. Se on joku ikivanha jäänne eksän ajoilta. Yhden kerran se oli unohtunut auki jonnekin ja kissa meni sen päälle tassuttelemaan siten, että kolme kirjainlaattaa on irronnut kokonaan ja R-kirjain ei meinaa toimia lainkaan. Mutta en ole näissä asioissa mikään hifistelijä, joten se saa kelvata vielä niin kauan kun sillä on jotenkin kohtuullista kirjoittaa. En käytä tietokonetta muuhun kuin netin selailuun ja kirjoittamiseen, joten en ole yhtään motivoitunut hankkimaan uutta niin kauan kun se kohtuullisesti suoriutuu matalista vaatimuksistani. Koko torstai on ollut kauhean kiireinen. Olen joutunut nousta tavallista aikaisemmin ylös keskittymään kaikenlaisiin tärkeisiin työasioihin. Ja kulkemaan tuonne yllättävän kylmään ilmaan sinne tänne. Ja vaikka uumoilin alustavasti muuta, niin olenkin ollut energisempi ja positiivisempi kuin vähään aikaan! Aikainen herätys (minähän yleensä torkutan herätyskelloa ihan viimetippaan ilman mitään jäkevää syytä) onkin luonut minulle energiaa. Kiireinen päivä on pitänyt ajatukseni kasassa ja poissa kaikenlaisista turhista valituksenaiheista. Auringonpaiste on taas aktivoinut minut ja ystävät intoilemaan viikonlopusta ja keväästä lähes lapsellisen innokkaasti! Eikä edes kirpakka pakkanen ole alentanut mieltä. Huomenna on perjantai, jee! Ja tänään saa vielä levätä rauhassa kotona. Suoraan töistä olen käväissyt ruokakaupassa hakemassa jälkiuuniruisleipää, jota edellisiltana turhaan himoitsin. Eilen, keskiviikkona, samalla kun olen vaihdellut hauskoja viestejä Karrin kanssa. Karrin joka kysyy, että milloin kutsun hänet kylään. Se olisi hauskaa! Hän on minulle vähän mysteerinen henkilö. Fiksu ja hauska. Olemme kerran heränneet samasta sängystä vaikkemme ole juuri mitään sen fyysisempää toistemme kanssa tehneetkään. Juttumme ovat aina vihjailevia ja humoristisia. Mutta en tiedä yhtään, että mitä hän minusta haluaa. Ystävää, vakavaa treffiseuraa vai hetken huumaa? Mutta ei onneksi tarvitsekaan tietää. Toivon, että onnistuisimme tapaamaan taas joku kerta ja syventämään ystävyyttämme. Vähintäänkin ystävyyttä! Itseasiassa aionkin viestiän hänelle jotain pientä kivaa tänään, koska hän aloitti keskustelun eilen. Jos sillä nyt olisi mitään merkitystä. 



Tänään kotiinpäästyäni olen tuntenut oloni vähän palelevaksi. Heti pikkupakkanen pääsee yllättämään ja iskeytyy luihin ja ytimiin. Mutta en anna sen pilata muutoin niin hyvää fiilistäni. Puhelimeni piippailee jatkuvasti kun mietimme kaveriporukan kanssa, että saisiko valmistaikinasta jotenkin oikotien kautta leivottua keksejä kätevämmin. Ehkä meidän vain täytyy tehdä se kunnolla! Ei se nyt niin monimutkaista voi olla. Ninokin on viestinyt niitä näitä ja selvästi toivoo, että ehtisin osallistua hänen juhlaansa. Olen niin otettu kutsusta, että ehkä oikeasti yritän tehdä sen. Viimenkin saan ihania kovakuorisia voileipiä, joiden päälle olen laittanut maksamakkaraa (tein maksamakkaravoileipiä Javierille viikonloppuna ja hän kysyi, että syötänkö hänelle salaa kissanruokaa!), juustoa, kurkkua ja tomaattia. Ja ollessani näin positiivisella tuulella saan siinä leipiä taikoessani loistoidean lähettää Dimille huomenna ollessani valmistautunut kauniiksi valokuva itsestäni jonkin kivan tervehdyksen kera. Emme ole nähneet toisiamme pitkään aikaan. Muistaako hän edes miltä minä näytän!? Hän ei ole missään somessani, eikä edes varmaan tiedä koko nimeäni. Miten hyvä idea! Taputan henkisesti itseäni päälaelle. Ehkä hänen ikävänsä sitten kasvaa ja hän haluaa tavata nopeammin. Nyt odotan huomista entistä innokkaammin tämän uudenlaisen taktiikan keksittyäni.

keskiviikko 14. maaliskuuta 2018

Ystävälaivoja

Ja sitten on keskiviikko. Olen ollut kai pitkään sellaisessa odottavassa jännityksessä monen asian suhteen, että nyt yhtäkkiä aika tuntuu taas vähän liiankin pysähtyneeltä. Sellainen jännä ristiriitainen olotila, jossa toisaalta olen aika tyytyväinen. Mutta toisaalta tekisi mieli hihkua, että mitä seuraavaksi! Tule jo, mitä ikinä se onkaan! Monen viikon ajan jokin asia on koko ajan ollut kesken. Aina on kotona ollut jotain mitä pitää karsia tai asetella paikoilleen tai pestä... Ja nyt minun ei tarvitse tehdä muuta kuin ylläpitää pikkuista nättiä asuntoa, jossa oikeastaan viihdyn aika mukavasti. Se edellisviikolla ilmennyt lievä tukahtumisen tunne on kadonnut. Liika keskeneräisyys on taltutettu. Vielä optimoin vähän käyttötavaroiden paikkoja sen mukaan, missä huomaan harjaavani hiukseni tai laittavani aamumeikin. En enää teekään sitä hämärän meikkipöytäni äärellä, vaan kylpyhuoneessa! Joten siirretään pompulat ja pumpulipuikot kylppärin peilikaappiin. Myös sukat ovat nyt erillään muista vaatteista ja se asia pitää varmaan korjata jossain välissä, koska monta sekuntia valuu aamulla hukkaan vain rampatessa eri puolilla asuntoa. Tällaista pientä mitätöntä hienosäätöä. Mutta mitäs sitten seuraavaksi! Kevät tuo juuri tätä energiaa, joka toivottavasti ei nyt kostaudu suurempina pettymyksinä siitä, jos mitään ihmeellistä ei tapahdukaan. Minulla on taas tänä aamuna lievästi se fiilis, että tekee mieli vain lähteä jonnekin ulos nauttimaan keväästä! Mutta sekin on valheellinen tunne, koska ulkona on edelleen järkyttävä kurasää eikä tarvittavaa lämpöä ulkona oleskeluun. Näinkö paljon ikävöin kesää? Sitä kuinka lauantaiaamuna herään jostain kivasta kainalosta ja lähden pirteänä itsekseni hakemaan aamiaista ja noutokahvia mukaani puistoon, jossa voin viettää tuntikausia kirjaa lukien ja suunnitellen uutta iltaa. Ne päivät olivat kivoja viime kesänä. Ja toissakesänä. Silloin ensimmäistä kertaa koin niitä itsenäisiä voimaantumisen tunteita, kun opin toimimaan yksin. Kömmin Manun vanhalta keskustan kämpältä pihalle ja hymyillen kuljin kaunista keskustakatua pitkin espalle. Tilasin aamiaiseksi kuohuviiniä. Olinko silloin onnellinen? En muista. En varmaankaan. Tai ehkä aina hetken kerrallaan. Ehkä välillä edelliskesänä tunsin onnellisuutta. Vietin kivoja aamiaishetkiä auringonpaisteessa söpön Harrin kanssa. Olen selaillut aamulehtiä Ninon kohteliaassa seurassa. Söimme brunssia Elinan kanssa terassilla. Olen hakenut Rickyn kanssa alennuspizzaa mukaan puistoon, jossa olemme maanneet tuntikausia kuunnellen musiikkia. Olen kävellyt ulkona hitaasti Jackin kanssa Javierin kokatessa minulle aamiaista kotonaan. Olemme lähteneet Ronin kanssa keskeltä metsää löytyvälle salaiselle aukealle siideriä juomaan ja puhumaan avaruudesta. Paljon syitä onnentunteisiin. Monia hyviä hetkiä monien hyvien ihmisten kanssa. Mutta nyt viimeinkin ensimmäistä kertaa olen jo lähtökohtaisesti aivan eri tasolla tyytyväisyysaspektin kanssa. Onnellisuudellani on mahdollisuudet päästä ihan uusiin sfääreihin, kun perustaso ei ehkä enää ole kroonisesti ahdistunut ja epätoivoinen. Täytyy vain selvitä kunnialla tästä keväästä, mikä on aina vaikeinta aikaa vuodesta.



Eilisenä tiistai-iltana käväisen suunnitelmieni mukaan uudella kuntosalilla, joka on ilokseni tyhjä. Kyseessä on niin pieni paikka, että siellä joutuisi väkisinkin olemaan ihan lähellä muita ja olemaan kiusaantunut kun toinen jonottaisi siihen laitteelle jossa itse on. Tai tuijottaisi peilin kautta vahingossa. Tai tahalleen. Kaikesta tekemisestä tulisi manuaalista. En ole yhtään kuntosalityyppiä, mutta täytyy harkita, josko pääsisin irti sosiaalisista peloistani ja joku kerta paneutuisin vielä enemmän siihen, miten voisin hyödyntää tuota salia. Joskus aikanaan ilmoittauduin joillekin järkyttäville ryhmäliikuntatunneille, koska ajattelin, että jokaisen parikymppisen naisen pitää tietysti ravata spinningissä ja pilateksessa ja kaikenlaisessa inhottavassa, missä muuttuu punaiseksi ja sitten pitää jutella alastomana suihkussa puolitutuille naisille. Onneksi tajusin tuolloin heti ettei sellainen aktiivisuus ole ollenkaan oma juttuni. Ja nytkään en stressaa mistään salikäynneistä. Haluaisin vain kovasti tehdä jotain, enkä malttaisi odottaa niitä ihania lenkkeilysäitä. Mutta onneksi viikot vierivät ohi niin, että ihan kohta on varmaan taas syksy. Muutoin vietän tiistaini pesten vähän pyykkiä ja hyppäämällä sänkyyn katsomaan netflixiä jo iltayhdeksältä nautittuani ensin lämpimästä suihkusta uudessa lattialämmitetyssä suihkussani. BLING. Jukka kyselee yhtäkkiä, että mitä minulle kuuluu. Vaistoan, että hän on pääsemässä tasapainoon väliemme suhteen ja varmistaa, että ystävyytemme on hyvissä kantimissa. Lisäksi tiedän, että hän kärsii välillä alkuviikon melankoliasta, jolloin hän saattaa tuntea olonsa yksinäiseksi. Joten vaihdan hänen kanssaan ystävällisiä viestejä siitä miten huonoa ohjelmaa televisiosta oikein tulee, miten hyvä seuralainen kissa on yksinäisen sinkkuihmisen iltoihin ja siitä että pian taas keksimme jotain kivaa tekemistä vapaapäiviimme kaveriporukan kanssa. BLING. Illan yllätykseksi vielä Nino ottaa minuun yhteyttä ja kutsuu minut järjestämäänsä tapahtumaan, jossa juhlistaa erästä saavutustaan opiskelumaailmassa. Mainiota! Tämä on juuri sitä kaveruutta! Että voidaan toivottaa satunnainen ex-deitti mukaan tilaisuuteen, jossa on tasapuolisesti paikalla ystäviä ja sukulaisia. Ihan vain siksi, että tulemme niin hyvin juttuun, että tahdomme olla kavereita. Lupaan yrittää edes päästä pyörähtämään tilaisuudessa lupaamatta kuitenkaan mitään. Mutta oikeasti ajatus pikaisesta kohtaamisesta keskellä puolivirallista suurta tapahtumaa tuntuu riittävän sitoutumattomalta ja houkuttelevalta ylläpitääkseni kaveruuttamme. Nukun uudessa kodissani tosi hyvin. Pystyn säätelemään paljon paremmin tilan lämpötilaa, eikä uusi hotellilta tuntuva untuvapeitto ainakaan vaikeuta unensaantia. Lisäksi olen ostanut uusia tyynyjä niin, että oikein uppoudun ihanaan suureen sänkyyni. Enkä edes muista milloin viimeksi olisin herännyt näkemään sekavia valveunia keskellä yötä. Huomaan, että olen aamuisinkin energisempi. On kiva kasata aamulla mukaan kaikki lajiteltavat roskat (tyhjät pizzalaatikot ja viinipullot), jotka menen pudottelemaan ihmeellisiin jättimäisiin maanalaisiin roska-astioihin hymyillen mutta vältellen kenenkään katseita. Siinä samalla mietin, että kun kevät tulee, niin voisin herätä aina tuntia aikaisemmin ja alkaa tehdä aamulenkkejä! Olen tainnut suunnitella tätä vailla menestystä joskus aiemminkin. Mutta ehkä tänä vuonna... Haluaisin olla juuri se sporttimimmityyppi, joka ponnari heilahdellen lähtee kepeännäköiseen hölkkään heti rapunovelta aamuauringossa ja kommentoi jotain iloista säästä vastaantuleville naapureille. Enkä se toppatakin huppuun uppoutunut yksinään rappukäytävässä kiroileva potentiaalinen kotibilettäjä, joka ei katso ketään silmiin, jottei vahingossa loisi kontakteja naapureihin. Mutta hei, uusi kevät, uudet tuulet, uudet naapurit!


Toimistolle päästyäni saan viestin Rickyltä, joka on taas saanut koottua itsensä viikonlopun pettymysten jäljiltä. Olen nähnyt kuinka hän on estänyt minun vihreän palleroni näkymästä hänen sivupalkissaan, ja sitten taas laittanut keskustelumme takaisin voimaan. Olen joskus tehnyt itse samaa joidenkin kohdalla. Tosin en pitkään aikaan. Tykkään tästä Rickystä, joka on asiallinen ja kysyy kuulumisia ihan kuin ei olisi juuri haukkunut minua katkeruuksissaan viikonloppuna. Hän kertoo lomasuunnitelmista lastensa kanssa ja toteaa sitten, että osaa kyllä käyttäytyä tästä lähtien. Me voisimme aivan hyvin viettää normaalia aikaa yhdessä niin kuin ennenkin, hän sanoo. Totean, että tottakai voimme. Sitten joskus ainakin. Ei tällaiset jo tutut välikohtaukset vaikuta väleihimme tämän enempää. Uskon, että Ricky on saanut opetuksen siitä, ettei enää tule luokseni kännissä puhumaan typeryyksiä. Uskon toisiin mahdollisuuksiin! Siis kaverina ainakin. Hän on kaverini. Kuten Jukka, Nino, Javier, Manu ja Ryan. Ainiin, ja Singh! Jolta täytyykin heti kysyä kuulumisia, koska viimeksi hän on purkanut minulle sydäntään kohdattuaan treffeillä liian pinnallisen naisen. Naisen joka kuulemma treffien jälkeen sanoi hänelle somessa hei ja meni sitten heti offlineen. Aijai. Koitan myös samalla saada Elinan kanssani lounaalle joku päivä, koska kaikenlaiset kiireet ovat estäneet meidän perusteellisen kuulumistenvaihdon viime viikoilta. Ihan kuin koittaisin tässä vakuutella, että kyllä minulla on ystäviä vastineeksi kommentille, joka epäilee tätä faktaa. Kuka sanoo, että naisella pitäisi olla laaja naisista koostuva kaveripiiri? Miksei kaveripiiri voi koostua yksittäisistä ex-deiteistä! Tai itselleen omituista ex-deittien kaveripiireistä? Haha. Todellisuudessa minulla on se yksi pysyvä bff ja kasa tyttöjä, joihin voisin pitää enemmän yhteyttä jos vain suinkin jaksaisin ja ehtisin. Mutta eikö ne tykkäykset somessa riitä? Ja kutsut puolin ja toisin niihin ristiäisiin, häihin ja isompiin kemuihin. En kaipaa täysin eri elämäntilanteissa olevien naisten seuraa vain siksi, että kokisin, että minulla on ympärilläni kälkättävä naisjoukko. Minulle riittää perheeni, jonka kanssa vietämme aktiivisesti yhdessä aikaa, sekä se yksi bestis. Työkaverit, jotka aina välillä tuntuvat työystäviltä. Ja kaikki nämä deitit sekä uudet tuttavat (miehet ja naiset), jotka ovat minulle parempia ystäviä juuri nyt, kuin voisin toivoakaan. Sosiaalinen verkostoni on laaja, vaikka sen pullonkaula onkin kapea. Joka päivä minulla on joku jolle jutella, jos siltä tuntuu. Minään päivänä minun ei tarvitse olla yksin jos en tahdo. Ja se riittää. Se on paljon enemmän kuin ansaitsisin. BLING. Ystäväni Simo lähettää viestin siitä, kuinka voisimme kesäksi kunnostaa rikkinäisiä polkupyöriä tai lainata niitä keltaisia, jotta voisimme kaikki yhdessä sitten polkea puistosta puistoon porukalla. Ehdottomasti! Näen meidät jo elävästi polkemassa jonossa nauraen pitkin kesäisiä Helsingin katuja. Pyöriemme koreissa on eväitä, vilttejä ja viiniä! Simolla ei ole paitaa. Ja jonkun laukusta soi musiikki matkakaiuttimesta johdattamassa iloista seuruettamme. Minulla on hippimäiset suuret housut jalassa, jotka meinaavat jäädä pyörän ketjujen väliin, ja päässäni on huivi ja värikkäät aurinkolasit. Ja kestohymy.

tiistai 13. maaliskuuta 2018

Pelkkää pintaa

Maanantaina työpäivä hujahtaa ohi tuosta noin vain. Kengät kastuvat jo ulkona kävellessä, kun olemme päässeet tähän ärsyttävään välivaiheeseen, jolloin aina unohtaa laittaa kumisaappaat jalkaan vaikka pitäisi. Ja sitten kun ne muistaa laittaa niin todennäköisesti vain päätyy liukastelemaan jäiden päällä kun pakkasasteita tulikin odotettua enemmän. Mutta sitten ihan yhtäkkiä eräänä kauniina aamuna meillä onkin puhtaat lakaistut asfalttitiet ja kevyet kesäkengät saa kaivaa esiin! En malta odottaa. Ennen kuin menen kotiin viettämään laiskotteluiltaa haen ruokakaupasta mitä tahansa mieleni sattuu tekemään. Eli maitoa ja mudcakea! Ja sitten vietämmekin loppuillan tilaillen pizzaa perheenjäseneni kanssa netflixistä sarjoja seuraten. Aika mukavaa sanoisin. Ja siinä sivussa lähetän Javierille jonkun pizzaan ja säähän liittyvän viestin, koska hän on ollut niin aloitteellinen viikonlopun aikana minua kohtaan. Javier intoututuu valittamaan työpäivästään yksityiskohtaisin kuvailuin, ja saan todeta väliemme olevan lämpimän hyvät. On hyvin mahdollista, että nuo Javierin tunteilut ovat jotain viikonloppuhairahduksia. Ehkä ne eivät ole hänen todellisimpia ajatuksiaan, vaan haihtuvat taas arjen saapuessa. Hänkin palaa todellisuuteen ja elämiemme realiteetteihin kun romanttiset viikonloppuöiden vaaleanpunaiset lasit putoavat kasvoilta. En tiedä. Mutta olen helpottunut siitä, ettei tilannettamme tarvitse käsitellä nyt sen enempää. Onneksi Javier ei ole ottanut oikeasti esille mitään vakavaa keskustelunaihetta suhteestamme, vaan voimme edelleenkin nauttia näistä satunnaisista kohtaamisistamme, siitä kipinästä mitä meillä on ja ystävyydestämme. Onpa oma asenteeni muuttunut. Enkö joskus vuosi sitten toivonut jotain vakavamapaa tapailusuhdetta Javierin tai kenen tahansa kanssa? Ja nyt kun näitä tilaisuuksia onkin yhtäkkiä tullut vastaan, niin olen tajunnut etten haluakaan sitä enää. Miksi haluaisin parisuhteen vain siksi etten olisi enää sinkku? Yhtäkkiä ajatus tuntuu kurkkua kuristavalta ja liian rajalliselta. Tarvitsen sen palavan ihastumisen tunteen, jotta voisin taas päästä tilaan, jossa ajattelisin parisuhdetta. Mutta en sano etteikö se voisi syttyä vielä ketä tahansa kohtaan. Javieriakin. Selkeästikin vielä on ihmisiä, jotka kutkuttavat mieltäni. Kuten Dim, joka aina välillä käy mielessäni sellaisena ilahduttavana valopilkkuna. En tiedä miksemme ole nyt onnistuneet kohtaamaan, mutta so what? Olen juuri katsonut elokuvan, joka perustuu jonnekin muutaman vuosisadan taakse, ja siinä kaikki odottivat toisiaan takaisin kuukausia kestäviltä pikkumatkoilta vailla edes etanapostia. Joten miksen minäkin voisi odotella ihan rauhassa sitä, että Dim olisi valmis. Mitä ikinä se onkaan mitä hän nyt kohdallamme odotuttaa. Jotenkin tämä tilanne vapauttaa stressiä. Minusta tuntuu, että voin ottaa aivan rennosti ja keskittyä nyt ystäviini, hauskanpitoon ja nykyisiin tuttuihini. Ja ehkä sitten hän tulee ja vetäisee jalat altani ja kaikki asiat loksahtavatkin paikalleen. Ehkä Ronilla oli samanlainen tilanne silloin kun me tutustuimme? Hänhän totesi, että on tuntenut tuon nykyisen naisensa jo kauan sitten, mutta jostain syystä heidän tiensä erosivat. Ehkä Ronikin vain kulutteli aikaa pitäen kaikki mahdollisuudet auki, mutta samalla takaraivossa on aina ollut toive tuosta vanhan rakkauden palaamisesta? Ja kun se palasi, niin kaikki oli jo valmiiksi selvää, ja valinta oli helppo tehdä. Niin. Sitten minäkin voin tehdä niin. Voin nyt opetella kärsivällisyyttä ja itsenäistä elämää, koska takaportti konkreettisesta rakkauden mahdollisuudesta tekee kaikesta keveämpää. 


Vaikken enää jälkikäteen pysty käsittämään, että miten olen voinut missään vaiheessa edes harkita syvempää tuttavuutta Jukan kanssa, niin tuo pieni tapailuhässäkkä hänen kanssaan on ollut todella opettavainen. Se on antanut minulle selkeän vahvistuksen siitä, miten tärkeää on voida olla toisesta ylpeä. Minun on saatava tuntea tyytyväisyyttä siitä, että juuri tuo kyseinen henkilö on siinä ravintolassa tai kaupassa tai tapahtumassa minun kumppaninani. Ajatus siitä, että esittelisin tuon tyypin joku päivä sukulaisilleni kumppaninani, pitää olla mieltä kutkuttava ja ilahduttava! Eikä hävettävä, kuten esimerkiksi Jukan kohdalla. Ja niin valitettavaa kuin se onkin, niin kyse on myös pinnallisuudesta. Minusta tuntuu, että jos toinen on korkeatasoinen, niin hän myös nostaa minua ylemmäs. Haluan olla itsekin parempi, jos koen että toinen on tavoittelemisen arvoinen. Ja minä tiedän, että aiheutan itse tuon tunteen monissa ihmisissä. Olen itsevarma ja tiedän miten toimia missäkin tilanteessa. Ei kenenkään tarvitse hävetä käyttäytymistäni tai toivoa, että olisinpa pukeutunut erilailla. Päinvastoin, jopa Roni, jonka karisma on ylitsevuotavainen ihan sellaisenaankin, toi yhdessäollessamme ilmi miten ylpeä on saadessaan esitellä minut seuralaisenaan. Ja minä haluan sen tunteen myös! Onko se ahnetta ja väärin? Vai sitä mitä jokainen oikeasti haluaa? En ole aikaisemmin tajunnut miten tärkeä asia on minulle. Mutta nyt voin avoimesti myöntää, että rakastan sitä tunnetta, kun saa olla tasokkaassa seurassa. Ehkä siksi meillä olikin Ronin kanssa aina niin hauskaa, koska tiesimme olevamme se pari, jonka paikalla moni tahtoisi olla. Ja saman fiiliksen minussa aiheuttaa myös Dim, joka on (ainakin ollut) silmiinpistävän suloisen näköinen. Ja Javier, jonka kosketus julkisilla paikoilla saa minut ylpeäksi. Ja kysehän on lähinnä ulkoisesta olemuksesta. Siitä miten ihminen kantaa itseään. Se, että tietää olevansa hyvä loistaa läpi ja hehkuu sellaisena arvostusta herättävänä aurana. Tai sitten vain on hyvännäköinen. Tai rikas tai tunnettu. Se nyt vain on todistettu tosiasia, että muut meriitit kohentavat yksilön ulkonäköä. Maailman helpoin silmäkääntötemppu. Epäviehättävä ihminen muuntautuu sormia napsauttamalla haluttavaksi. Siksi niillä ehkä vähemmän komeilla, mutta muutoin menestyneillä riittää kaunista seuraa. Hyväksyn nyt tämän pinnallisuuden itsessäni ja päätän, etten lähde enää sekaantumaan ihmiseen, joka ei herätä minussa näitä edellämainittuja tunteita. Se johtaisi vain kiusallisiin tilanteisiin ja minun muuttumiseeni sellaiseksi naiseksi, joka en tahdo olla. Olen ennemmin pinnallinen kuin häpeäisin kumppaniani. Ja on oltava olemassa yksi ihminen, jonka kanssa haluan ylpeänä mennä joka paikkaan, ja joka ei ole seinähullu tai täysi kusipää. Yksi vain. Olenhan minäkin olemassa, haha.


Ja sitten muistan, miten juuri hetki sitten pohdin, että onkohan Dim lihonut kauheasti, kun ei ole suostunut tapaamaan minua pitkään aikaan. Mutta sehän on eri asia! Minä jo tunnen hänet. Olen jo ihastunut häneen. Silloin se mielikuva ja muisto toisesta aiheuttaa sen ihastumisen tunteen, eikä pelkkä ulkokuori. Ehkä. Mutta eihän minun tarvitse tätä edes miettiä, jos hän ei kerran suostu minua tapaamaan ennen kuin on valmis. Ja voi olla etten koskaan saa tietää, onko hän tässä taukomme aikana painanut sataviisikymmentä kiloa vai ei. Että tällaisia ajattelunaiheita tällä kertaa. Katson ulos ikkunasta ja harmittelen, että sää on oikeastikin noin paska, ettei lenkille kiinnosta mennä pisaraakaan. Sen sijaan laitan kourallisen salmiakkeja suuhuni. Ehkäpä se olenkin minä joka kohta painaa sata kiloa. Oikeasti olen nyt antanut itselleni luvan syödä ihan mitä huvittaa, koska pari viikkoa on aikaisemmin kulunut minimienergioilla sairastelun vuoksi. Olen tilannut edellisiltana pizzaa! Mutten jaksanut syödä kuin pari palaa. Ruoantarve vähenee, jos syö jonkin aikaa keveämmin, ja se on ihan okei. Käyn ajankuluksi katsomassa Rickyn ja minun viimeisimmät viestinvaihdot, koska en ole nyt taas kuullut hänestä mitään. Viimeksi sunnuntaina hän on koittanut soittaa minulle, mutten ole vastannut. En ole myöskään vastannut hänen viimeisimpiin viesteihinsä, joissa hän haukkuu minua paskiaiseksi, kun olen ilmoittanut olevani ystävieni luona. Jotenkin raastavaa, että toisella on ollut meneillään voimakkaita tunteellisia purkauksia, ja minä en ole jaksanut edes kunnolla lukea hänen viestejään. Mutta näin se vain menee. Kukin vuorollansa saa osan sydänsuruista. Muistan ne päivät jolloin olen itse vain ajatellut ahdistuneena sitä, että milloinkohan toinen vastaisi. Mitenköhän selviytyisi taas tästä tunnista eteenpäin. Se on raastavaa ja jotenkin säälittävää. Toivon ettei kukaan vietä päiviään siten minun vuokseni. Mutta en usko sitä. Uskon, että tuo oma lähes pakkomielteisen masentava käyttäytymiseni on johtunut monesta asiasta, jotka vain kulminoituivat tähän sinkkugateen. Ehkä olen oikeasti nyt parantunut jostain mielenterveysongelmasta ja pystynyt viimeinkin suhtautumaan näihin asioihin normaalintasoisesti, enkä ylireagoiden ajatellen maailmanloppua vähänkin alavireisestä viestistä. Nytkään en ole kuullut mitään Dimistä, mutta viimeisimmissä viesteissämme oli sydämiä. Ja lupaukset tulevaisuuden tapaamisista. Joten en stressaa ja vahtaa kännykkää, vaan olen vain. Juttelen Akun kanssa päivän kuulumisia, kuten lähes joka päivä nykyään. Viikonloppuna hän lähti kanssani samaa matkaa pois lauantainvietostamme joskus sunnuntai-iltapäivällä. Ja siinä kulkiessamme kauniissa pehmeydessä kohti metroasemaa hän katsoo minua silmiin koiranpentumaisella ilmeellä ja sanoo, ettei tahtoisi mennä kotiin. Mutta minä olen tuolloin naurahtanut ja sanonut, että menen kotiin ja olemaan perheeni kanssa ja huitaissut kädellä ilmaa kuin pyyhkäisten moisen typerän vihjailun pois näköpiiristä. Ja silloin olemme pikaisesti halanneet ja kiittäneet toisiamme hauskasta seurasta ja lähteneet eri suuntiin. Olen onnekas saadessani olla hänenkin ystävänsä, mutta siihen se jää. Tänään on siis luvassa jämäpaloja pizzaa! Jos pääsen oikein yllättämään itseni niin saatan käväistä pienellä kuntosalilla, johon nyt uuden sijaintini vuoksi saan jotain etuoikeuksia. Koitan motivoida itseäni tuohon ajatukseen toivoen ettei siellä ole ketään muita paikalla jos päätän aktiovida itseäni nyt kesän lähestyessä.