Jo 7 kuukautta

Ekaa kertaa pitkään on ollut vähän jännittävää rintaonkaloa kumisuttavalla tavalla. Kaiken tämän tajuttoman onnellisuuden keskellä, on ihan vähän kaihertanut sitä vanhaa kauniisti arpeutunutta kraateria rinnan sisällä. Ei paljoa, eikä niin, että se jotenkin saisi minut valtaansa, kuten aiemmin. Mutta se on muistuttanut itsestään. Minullehan on kertynyt jonkinlaisia traumoja menneistä tapailusuhteista, joita olen väkisin yrittänyt vääntää toimiviksi. Olen yrittänyt oikein kovasti toivomalla saada toisen tykkäämään minusta riittävästi. Itkenyt ja toivonut. Ajatellut, että nyt tämän on pakko onnistua! Valitse minut! Ja se on johtanut hylkäyskokemuksiin. Ja ehkä yksi tapahtuma, jolle en ole antanut riittävästi painoarvoa on se, kun Javier lähti matkalle edelliskesänä kaiken ollessa välillämme hyvin. Olin hänen luonaan sinä yönä, kun hänen piti mennä lentokentälle. Pussailin häntä ja sanoin, että odotan häntä kyllä täällä. Hän suuteli minua takaisin, muttei sanonut mitään. Hymyili vain. Muttei koskaan sanonut, että hänkin odottaa minua. Kuvittelin hänen siellä kotimaassaan puntaroivan suhdettamme ja ikävöivän minua. Että hän tulisi takaisin ja tahtoisi heti nähdä, ja sitten me viimeinkin aloittaisimme oikean parisuhteen. Mehän juuri olimme julkaisseet yhteisen somepäivityksen. Tosi maltillisen ja neutraalin, mutta silti! Kuvan sieltä merenrannalta, jossa viime keväänä kastelimme varpaita kylmään veteen ja söimme eväitä vierekkäin linnunkakkaisilla kallioilla istuen. Minä kuvittelin! Kuvittelin, että jos minusta tuntuu tältä, niin hänestäkin on pakko tuntua. Tein yksinäisiä johtopäätöksiä ja tulkintoja, joilla ei ollut riittävästi perustaa todellisuudessa. Kun Javier saapui takaisin Suomeen ja minä odotin ihastuneena kohtaamistamme, niin hän ilmoitti huomanneensa matkalla, ettei pysty yksiavioisuuteen. Miettikää. Minä olen taas ollut innoissani ja ajatellut, että no nyt! Nyt hän tajuaa, että rakastaakin minua! Ja oikeasti hän on ollut siellä muiden kanssa ja kokenut minun läheisyyteni ahdistavaksi. Ainakin karkeasti sanottuna. Kyllähän hän minusta välitti suuresti. Välittää vieläkin. Lähettää välillä linkin johonkin uutiseen tai hauskaan kuvaan. Meillä oli molemminpuolista rakkautta tai jotain lähes senkaltaista. Mutta se ei ollut tervettä tai normaalia. Hän ei ollut valmis mihinkään. Hän oli ihan vammautunut sisäisesti. Ja minä olin onnekas, kun se ei onnistunut. Javier myöhemmin ikävöi minua ja ehdotti avointa parisuhdetta. Ja olen niin ylpeä ja iloinen, että olen pystynyt sivuuttamaan tuollaiset ehdotukset kokonaan. Ei käy. Minä haluan kaiken tai en mitään. Ja sillä radalla olen juuri nyt. Ja toivon kaikkien joskus olevan!

Sain siis taas kokea pienen hylkäämiskokemuksen omasta syystäni. Eihän minun olisi pitänyt odotella häntä. Ei olisi pitänyt luottaa siihen, että hän olisi jotenkin sitoutunut minuun ilman mitään sanoja. Minä kuvittelin, ettei hän vain uskalla sanoa niitä sanoja, ja minun pitää olla maltillinen. Ja kaikesta siitä kai syntyi taas jonkinlainen petostrauma. Olen toki ollut karaistunut ja kovakuorinen kaikkien lähimenneisuuden tapahtumien vuoksi. Ei enää mikään niin helposti vedä minua pohjalle. Olin jo enimmäkseen toipunut shokeeraavasta erosta pitkästä suhteesta parin vuoden takaa sekä myrskyisästä hylkäyksestä Ronin kanssa. Siitä huolimatta tämä oli taas yksi ihmissuhteisiin vaikuttava emotionaalinen pettymys, josta kyllä pääsin yli. Mutta joka jätti oman jälkensä. Ehkä siksi nyt, kun Santi on lähdössä jo kauan sitten sovitulle lomamatkalle ilman minua, niin jokin pelko nostaa sisälläni päätään. Ihan vähän mielessä pyörii ajatus, että mitä jos hän tuleekin matkalta takaisin eri ajatuksin. Mitä jos sittenkin heillä on jotain pientä flirttiä, joka pääsee kehittymään matkalla, sen tosi kauniin ystävättären kanssa, joka odottelee kohdemaassa kaveriporukkaa. Olen selvinnyt tosi paljosta. Olen muuttunut ihmisenä valtavasti. En ole enää se sama ihminen, joka ei pystynyt olla itkuisena ajattelematta mitään muuta, kuin Ronin temppuilua, kun hän ei halunnutkaan tavata. Nyt minä pystyn laittamaan tällaiset pelot ja epävarmuudet kuriin. Henkäisen syvään ja ajattelen, että mitä tahansa tapahtuu niin tapahtuu. Parempi nyt saada selville Santin luotettavuus, kuin joskus myöhemmin. Ajattelen, että tämä on hyvä asia. Hän lähtee muutamaksi päiväksi hauskaan kohteeseen kauniiden sinkkukavereiden kanssa. Ja jos hän palaa luokseni yhtä innostuneeni kuin lähtee, niin kaikki on taas astetta varmempaa. Zen. Näillä ajatuksilla lähden tapaamaan Santia lauantaina yhteisen harrastuksemme pariin ennen hänen lähtöään. Ja meillä on niin kivaa. Kaikki huolet haihtuvat, kun olemme yhdessä. Puhumme tulevasta yhteisestä lomamatkasta, jonka toteutuminen tuntuu minusta utoopposelta päiväunelta. Siitä matkasta, jolle lähdemme sitten kunhän on palannut omalta lomaltaan. Tapaamme nyt viimeistä kertaa ennen kuin sitten kohtaamme lentokentällä. Nyt menemme Santin luokse ja olen siellä kuin kotonani. Kaikki on niin helppoa. Katsomme sarjaa sylikkäin. Syömme herkkuja. Välillä Santi katsoo minua hymyillen ja tulee koskettamaan. Ja sanoo, että halusi vain varmistaa, että olen varmasti siinä. Meistä kumpikaan ei varmaan osannut odottaa, että elämme nyt tässä hattaraunelmassa, jossa joudumme nipistämään itseämme ja toisiamme varmistaaksemme, että kaikki tämä oikeasti tapahtuu.

En voi käsittää miten rakkauselämämme ja intiimi kanssakäymisemme voi vaan vieläkin kehittyä enemmän ja enemmän. Olen vähän riettaampi. Istun sohvalla ja Santi seisoo edessäni ja suutelen hänen napaansa. Avaan housut ja näytän kuinka innoissani olen siitä, mitä sieltä paljastuu. Oloni on kuin avaisin lahjapakettia. Minä sain tämän itselleni! Tämän miehen. Joka haluaa viedä minut taivaisiin joka kerta. Annan hänen riisua alushousuni kirkkaassa päivänvalossa ja levittää reiteni ja suudella minua joka paikkaan kainoilematta. Olemme vielä vähän vapautuneempia, vaikken tiedä miten se on mahdollista. Minua ei voisi vähempää huolettaa hänen tuleva matkansa. Jos hänestä tuntuu vähääkään siltä, miltä minusta tuntuu niin ei hän harkitsekaan pilaavansa mitään. Mutta teenkö taas itsenäisiä johtopäätöksiä? Heräämme hänen sängystä sunnuntaiaamuna. Apua, kohta emme tapaa lähes pariin viikkoon! Jännittävää. Santi nousee sängystä ennen minua. On aikaista. Ikävöin häntä sänkyyn, enkä nouse itse vielä. Pian hän tulee takaisin hakemaan minua hereille. Ei uusintakierrosta yöstä. Se kaihertaa minua vähän, mikä on naurettavaa. Olen kyltymätön! Mutta olemme jo yli kolmekymppisiä. Hän ei jaksa maratoneja ihan kokoajan. Eikä nopeat sessiot ole hänelle helppoja. En tiedä miksi. Eikä hän itsekään tiedä. Nousen keittämään meille teetä hänen keittiössään. Aiomme laiskotella pitkälle iltapäivään, kunnes syömme päivällistä Santin ystävän kanssa. Jep. Hän haluaa, että tapaan hänen ystävänsä. Mietin, että onko se jokin testi, jossa selvitetään, että hyväksytäänkö minut tyttöystäväksi. Mutten stressaa yhtään, koska olen oma itseni koko ajan. Sitä paitsi on kivaa päästä syömään ulos uudessa seurassa! Kivaa nähdä onko Santi erilainen muiden kanssa. Mutta ensin loikoilemme sohvalla ja puhumme politiikasta. Sitten istun pehmeällä matolla venyttelemässä, kun katsomme jakson sarjasta. Sitten Santi keittää meille täydelliset kananmunat, jotka istumme syömään baaripöydän ääreen. Vielä tunti aikaa ennen kuin on aika lähteä päivälliselle. Heittäydyn sohvalla kiinni Santiin, joka on selailemassa padilta aktiviteetteja lomallemme. Sanon etten jaksa nyt miettiä sitä vaan haluan ottaa seksikkäät päiväunet. Santi laittaa näytön pois ja naurahtaa, ja vetää minut sänkyyn. Ennen sitä hän laittaa herätyksen puhelimesta soimaan, jottemme vahingossa ajelehdi aikataulun yli. Koska hän on niin järjestelmällinen. Ja sitten kapuan hänen syliinsä ikuisuudelta tuntuvaksi fantasiaksi. 

Olen alkanut juomaan vettä paljon enemmän (hain juuri lasillisen vettä, hae sinäkin) ja pesemään kasvojani tietyllä pesuaineella. Lisäksi olen tehnyt kasvonaamioita ollessani viettämässä omia koti-iltojani ja aloittanut syömään ihoon vaikuttavaa vitamiinia. En tiedä onko vaikutukset oikeasti havaittavissa, mutta mielestäni ihoni on vähän pehmeämpi ja parempi. Saan itseni helposti kevyellä päivävoiteella ja luomien varjostuksella kauniiksi. Jopa hiukseni ovat ihan kivasti. Ne pysyvät hyvinä, koska olen edellisen pesun jälkeen laittanut niihin muotovaahtoa ja kuivashampoota ja hiuskiinneettä riittävästi. Sitten suuntaamme jo tuttuun ravintolaan tapaamaan Santin ystävää. Ja kaikki sujuu täydellisesti. Puhumme soljuvasti nauraen koko ajan. Tuo mies on tosi kiva. Me voitaisiin kaikki tehdä kavereina yhdessä vaikka mitä hauskaa. Hän kysyy minun työstäni ja minä kysyn häneltä. Ja sitten voivottelemme yhdessä sitä miltä tuntuu olla yli kolmekymppinen. Saan käsityksen, että Santi on kertonut minusta jo kaikenlaista ja antanut kuvan siitä, että me olemme pari. Ja se ilahduttaa minua. Kaikki syvenee. Santi on vähän enemmän kuuntelijan roolissa, kun paikalla on kaksi sosiaalista ja ulospäinsuuntautunutta persoonaa. Eikä se haittaa yhtään. Halaamme tuota ystävää ruokailun päätteeksi erotessamme. Hän ehdottaa tapaamista seuraavalle viikonlopulle, mutta harmikseni se ei käy koska Santi on matkalla. Oli kivaa, nähdään taas. Emme lopeta sunnuntaita vielä Santin kanssa, vaan menemme vielä kahvilaan. Se on meidän juttumme. Teemme niin joka viikonloppu. Pelailemme pelejä (Santi ihmettelee suomen lautapelikulttuuria) ja juttelemme tuntikausia. Maistelemme herkkuja. Nyt tilaamme jäätelöä ja istumme vierekkäin kahvion sohvalla. Olemme tyytyävisiä ja onnellisia. Kaikki on niin hyvin. Vastailen välillä Singhin tai Rickyn viesteihin. Kerron mitä ystävilleni kuuluu. Mutten kerro sitä, että Ricky ikävöin minua ja tahtoo suudella. En kerro että Javier, joka vitsailee minulle jostain musiikkivideoista, on ihminen, jota olen joskus rakastanut.

Sitten Santi alkaa kertoa suunnittelemastaan matkasta loppusyksyille. Hän aikoo tavata perhettään. Kuulosta kivalta, vaikka ajattelenkin väkisin, että hänen lomansa muiden kanssa on aina vapaa-aikaa pois meiltä. Sitten näen kuinka Santia vähän jännittää ja hän sanoo, että ehkä minun pitäisi lähteä sille perhematkalle mukaan. Tapaamaan hänen perhettään. Lämmin kohahdus kulkee vartaloni ja mieleni lävitse. Ja sanon, että lähtisin kyllä. Hymyilemme ja minusta tuntuu ettei mikään voi estää meitä onnistumasta. Päätän heti, että jos kaikki menee hyvin niin viimeistään joskus loppukesästä voisimme illastaa yhdessä minun lähiperheeni kanssa. Santi voisi tavata Elinan. Voisimme laajentaa sosiaalista piiriämme. Tartun häntä kädestä ja syömme jäätelöä samasta kulhosta. Sitten Santi alkaa kertoa tarinoita sisaruksistaan. Siitä miten he ovat päätyneet naimisiin nykyisten kumppaniensa kanssa. Siitä millaisia vaikeuksia heillä on ollut parisuhdeasioissa. Sitten Santi sanoo, että hän on aina ollut se perheen tasapainoinen tyyppi, joka on toiminut tasaisesti oikein. Siitä huolimatta, että pari edellistä parisuhdetta on ollut vaimeita ja päätyneet eroon. Santi sanoo, että kokee, että voi nyt luottaa enemmän kuin ikinä aikaisemmin. Sitten olemme suudelleet toisiamme ainakin kahdesti ennen kuin olemme lähteneet omiin koteihimme. Minä kivaan arkeeni ja perheiltoihin ja Santi omalle lomalleen. Eikä minusta tunnu enää yhtään pahalta. Luotan häneen täysin ja se on käyty läpi ääneen. Tapaamme seuraavan kerran toisemme lentokentällä. Lähdemme upealle matkalle lämpimään Eurooppaan. Sotkemaan hotellihuoneita ja nauttimaan romantiikasta ja kulttuurista. Ystävyydestä ja rakkaudesta. Kaiken itkun ja sekavuuden jälkeen minun koko maailmani on muuttunut. Koko todellisuuteni ja minä muuttui. Se miten näen ja koen asiat. Olen vakaammalla maaperällä kuin ikinä aiemmin.