Jo 7 kuukautta

Ekaa kertaa pitkään on ollut vähän jännittävää rintaonkaloa kumisuttavalla tavalla. Kaiken tämän tajuttoman onnellisuuden keskellä, on ihan vähän kaihertanut sitä vanhaa kauniisti arpeutunutta kraateria rinnan sisällä. Ei paljoa, eikä niin, että se jotenkin saisi minut valtaansa, kuten aiemmin. Mutta se on muistuttanut itsestään. Minullehan on kertynyt jonkinlaisia traumoja menneistä tapailusuhteista, joita olen väkisin yrittänyt vääntää toimiviksi. Olen yrittänyt oikein kovasti toivomalla saada toisen tykkäämään minusta riittävästi. Itkenyt ja toivonut. Ajatellut, että nyt tämän on pakko onnistua! Valitse minut! Ja se on johtanut hylkäyskokemuksiin. Ja ehkä yksi tapahtuma, jolle en ole antanut riittävästi painoarvoa on se, kun Javier lähti matkalle edelliskesänä kaiken ollessa välillämme hyvin. Olin hänen luonaan sinä yönä, kun hänen piti mennä lentokentälle. Pussailin häntä ja sanoin, että odotan häntä kyllä täällä. Hän suuteli minua takaisin, muttei sanonut mitään. Hymyili vain. Muttei koskaan sanonut, että hänkin odottaa minua. Kuvittelin hänen siellä kotimaassaan puntaroivan suhdettamme ja ikävöivän minua. Että hän tulisi takaisin ja tahtoisi heti nähdä, ja sitten me viimeinkin aloittaisimme oikean parisuhteen. Mehän juuri olimme julkaisseet yhteisen somepäivityksen. Tosi maltillisen ja neutraalin, mutta silti! Kuvan sieltä merenrannalta, jossa viime keväänä kastelimme varpaita kylmään veteen ja söimme eväitä vierekkäin linnunkakkaisilla kallioilla istuen. Minä kuvittelin! Kuvittelin, että jos minusta tuntuu tältä, niin hänestäkin on pakko tuntua. Tein yksinäisiä johtopäätöksiä ja tulkintoja, joilla ei ollut riittävästi perustaa todellisuudessa. Kun Javier saapui takaisin Suomeen ja minä odotin ihastuneena kohtaamistamme, niin hän ilmoitti huomanneensa matkalla, ettei pysty yksiavioisuuteen. Miettikää. Minä olen taas ollut innoissani ja ajatellut, että no nyt! Nyt hän tajuaa, että rakastaakin minua! Ja oikeasti hän on ollut siellä muiden kanssa ja kokenut minun läheisyyteni ahdistavaksi. Ainakin karkeasti sanottuna. Kyllähän hän minusta välitti suuresti. Välittää vieläkin. Lähettää välillä linkin johonkin uutiseen tai hauskaan kuvaan. Meillä oli molemminpuolista rakkautta tai jotain lähes senkaltaista. Mutta se ei ollut tervettä tai normaalia. Hän ei ollut valmis mihinkään. Hän oli ihan vammautunut sisäisesti. Ja minä olin onnekas, kun se ei onnistunut. Javier myöhemmin ikävöi minua ja ehdotti avointa parisuhdetta. Ja olen niin ylpeä ja iloinen, että olen pystynyt sivuuttamaan tuollaiset ehdotukset kokonaan. Ei käy. Minä haluan kaiken tai en mitään. Ja sillä radalla olen juuri nyt. Ja toivon kaikkien joskus olevan!

Sain siis taas kokea pienen hylkäämiskokemuksen omasta syystäni. Eihän minun olisi pitänyt odotella häntä. Ei olisi pitänyt luottaa siihen, että hän olisi jotenkin sitoutunut minuun ilman mitään sanoja. Minä kuvittelin, ettei hän vain uskalla sanoa niitä sanoja, ja minun pitää olla maltillinen. Ja kaikesta siitä kai syntyi taas jonkinlainen petostrauma. Olen toki ollut karaistunut ja kovakuorinen kaikkien lähimenneisuuden tapahtumien vuoksi. Ei enää mikään niin helposti vedä minua pohjalle. Olin jo enimmäkseen toipunut shokeeraavasta erosta pitkästä suhteesta parin vuoden takaa sekä myrskyisästä hylkäyksestä Ronin kanssa. Siitä huolimatta tämä oli taas yksi ihmissuhteisiin vaikuttava emotionaalinen pettymys, josta kyllä pääsin yli. Mutta joka jätti oman jälkensä. Ehkä siksi nyt, kun Santi on lähdössä jo kauan sitten sovitulle lomamatkalle ilman minua, niin jokin pelko nostaa sisälläni päätään. Ihan vähän mielessä pyörii ajatus, että mitä jos hän tuleekin matkalta takaisin eri ajatuksin. Mitä jos sittenkin heillä on jotain pientä flirttiä, joka pääsee kehittymään matkalla, sen tosi kauniin ystävättären kanssa, joka odottelee kohdemaassa kaveriporukkaa. Olen selvinnyt tosi paljosta. Olen muuttunut ihmisenä valtavasti. En ole enää se sama ihminen, joka ei pystynyt olla itkuisena ajattelematta mitään muuta, kuin Ronin temppuilua, kun hän ei halunnutkaan tavata. Nyt minä pystyn laittamaan tällaiset pelot ja epävarmuudet kuriin. Henkäisen syvään ja ajattelen, että mitä tahansa tapahtuu niin tapahtuu. Parempi nyt saada selville Santin luotettavuus, kuin joskus myöhemmin. Ajattelen, että tämä on hyvä asia. Hän lähtee muutamaksi päiväksi hauskaan kohteeseen kauniiden sinkkukavereiden kanssa. Ja jos hän palaa luokseni yhtä innostuneeni kuin lähtee, niin kaikki on taas astetta varmempaa. Zen. Näillä ajatuksilla lähden tapaamaan Santia lauantaina yhteisen harrastuksemme pariin ennen hänen lähtöään. Ja meillä on niin kivaa. Kaikki huolet haihtuvat, kun olemme yhdessä. Puhumme tulevasta yhteisestä lomamatkasta, jonka toteutuminen tuntuu minusta utoopposelta päiväunelta. Siitä matkasta, jolle lähdemme sitten kunhän on palannut omalta lomaltaan. Tapaamme nyt viimeistä kertaa ennen kuin sitten kohtaamme lentokentällä. Nyt menemme Santin luokse ja olen siellä kuin kotonani. Kaikki on niin helppoa. Katsomme sarjaa sylikkäin. Syömme herkkuja. Välillä Santi katsoo minua hymyillen ja tulee koskettamaan. Ja sanoo, että halusi vain varmistaa, että olen varmasti siinä. Meistä kumpikaan ei varmaan osannut odottaa, että elämme nyt tässä hattaraunelmassa, jossa joudumme nipistämään itseämme ja toisiamme varmistaaksemme, että kaikki tämä oikeasti tapahtuu.

En voi käsittää miten rakkauselämämme ja intiimi kanssakäymisemme voi vaan vieläkin kehittyä enemmän ja enemmän. Olen vähän riettaampi. Istun sohvalla ja Santi seisoo edessäni ja suutelen hänen napaansa. Avaan housut ja näytän kuinka innoissani olen siitä, mitä sieltä paljastuu. Oloni on kuin avaisin lahjapakettia. Minä sain tämän itselleni! Tämän miehen. Joka haluaa viedä minut taivaisiin joka kerta. Annan hänen riisua alushousuni kirkkaassa päivänvalossa ja levittää reiteni ja suudella minua joka paikkaan kainoilematta. Olemme vielä vähän vapautuneempia, vaikken tiedä miten se on mahdollista. Minua ei voisi vähempää huolettaa hänen tuleva matkansa. Jos hänestä tuntuu vähääkään siltä, miltä minusta tuntuu niin ei hän harkitsekaan pilaavansa mitään. Mutta teenkö taas itsenäisiä johtopäätöksiä? Heräämme hänen sängystä sunnuntaiaamuna. Apua, kohta emme tapaa lähes pariin viikkoon! Jännittävää. Santi nousee sängystä ennen minua. On aikaista. Ikävöin häntä sänkyyn, enkä nouse itse vielä. Pian hän tulee takaisin hakemaan minua hereille. Ei uusintakierrosta yöstä. Se kaihertaa minua vähän, mikä on naurettavaa. Olen kyltymätön! Mutta olemme jo yli kolmekymppisiä. Hän ei jaksa maratoneja ihan kokoajan. Eikä nopeat sessiot ole hänelle helppoja. En tiedä miksi. Eikä hän itsekään tiedä. Nousen keittämään meille teetä hänen keittiössään. Aiomme laiskotella pitkälle iltapäivään, kunnes syömme päivällistä Santin ystävän kanssa. Jep. Hän haluaa, että tapaan hänen ystävänsä. Mietin, että onko se jokin testi, jossa selvitetään, että hyväksytäänkö minut tyttöystäväksi. Mutten stressaa yhtään, koska olen oma itseni koko ajan. Sitä paitsi on kivaa päästä syömään ulos uudessa seurassa! Kivaa nähdä onko Santi erilainen muiden kanssa. Mutta ensin loikoilemme sohvalla ja puhumme politiikasta. Sitten istun pehmeällä matolla venyttelemässä, kun katsomme jakson sarjasta. Sitten Santi keittää meille täydelliset kananmunat, jotka istumme syömään baaripöydän ääreen. Vielä tunti aikaa ennen kuin on aika lähteä päivälliselle. Heittäydyn sohvalla kiinni Santiin, joka on selailemassa padilta aktiviteetteja lomallemme. Sanon etten jaksa nyt miettiä sitä vaan haluan ottaa seksikkäät päiväunet. Santi laittaa näytön pois ja naurahtaa, ja vetää minut sänkyyn. Ennen sitä hän laittaa herätyksen puhelimesta soimaan, jottemme vahingossa ajelehdi aikataulun yli. Koska hän on niin järjestelmällinen. Ja sitten kapuan hänen syliinsä ikuisuudelta tuntuvaksi fantasiaksi. 

Olen alkanut juomaan vettä paljon enemmän (hain juuri lasillisen vettä, hae sinäkin) ja pesemään kasvojani tietyllä pesuaineella. Lisäksi olen tehnyt kasvonaamioita ollessani viettämässä omia koti-iltojani ja aloittanut syömään ihoon vaikuttavaa vitamiinia. En tiedä onko vaikutukset oikeasti havaittavissa, mutta mielestäni ihoni on vähän pehmeämpi ja parempi. Saan itseni helposti kevyellä päivävoiteella ja luomien varjostuksella kauniiksi. Jopa hiukseni ovat ihan kivasti. Ne pysyvät hyvinä, koska olen edellisen pesun jälkeen laittanut niihin muotovaahtoa ja kuivashampoota ja hiuskiinneettä riittävästi. Sitten suuntaamme jo tuttuun ravintolaan tapaamaan Santin ystävää. Ja kaikki sujuu täydellisesti. Puhumme soljuvasti nauraen koko ajan. Tuo mies on tosi kiva. Me voitaisiin kaikki tehdä kavereina yhdessä vaikka mitä hauskaa. Hän kysyy minun työstäni ja minä kysyn häneltä. Ja sitten voivottelemme yhdessä sitä miltä tuntuu olla yli kolmekymppinen. Saan käsityksen, että Santi on kertonut minusta jo kaikenlaista ja antanut kuvan siitä, että me olemme pari. Ja se ilahduttaa minua. Kaikki syvenee. Santi on vähän enemmän kuuntelijan roolissa, kun paikalla on kaksi sosiaalista ja ulospäinsuuntautunutta persoonaa. Eikä se haittaa yhtään. Halaamme tuota ystävää ruokailun päätteeksi erotessamme. Hän ehdottaa tapaamista seuraavalle viikonlopulle, mutta harmikseni se ei käy koska Santi on matkalla. Oli kivaa, nähdään taas. Emme lopeta sunnuntaita vielä Santin kanssa, vaan menemme vielä kahvilaan. Se on meidän juttumme. Teemme niin joka viikonloppu. Pelailemme pelejä (Santi ihmettelee suomen lautapelikulttuuria) ja juttelemme tuntikausia. Maistelemme herkkuja. Nyt tilaamme jäätelöä ja istumme vierekkäin kahvion sohvalla. Olemme tyytyävisiä ja onnellisia. Kaikki on niin hyvin. Vastailen välillä Singhin tai Rickyn viesteihin. Kerron mitä ystävilleni kuuluu. Mutten kerro sitä, että Ricky ikävöin minua ja tahtoo suudella. En kerro että Javier, joka vitsailee minulle jostain musiikkivideoista, on ihminen, jota olen joskus rakastanut.

Sitten Santi alkaa kertoa suunnittelemastaan matkasta loppusyksyille. Hän aikoo tavata perhettään. Kuulosta kivalta, vaikka ajattelenkin väkisin, että hänen lomansa muiden kanssa on aina vapaa-aikaa pois meiltä. Sitten näen kuinka Santia vähän jännittää ja hän sanoo, että ehkä minun pitäisi lähteä sille perhematkalle mukaan. Tapaamaan hänen perhettään. Lämmin kohahdus kulkee vartaloni ja mieleni lävitse. Ja sanon, että lähtisin kyllä. Hymyilemme ja minusta tuntuu ettei mikään voi estää meitä onnistumasta. Päätän heti, että jos kaikki menee hyvin niin viimeistään joskus loppukesästä voisimme illastaa yhdessä minun lähiperheeni kanssa. Santi voisi tavata Elinan. Voisimme laajentaa sosiaalista piiriämme. Tartun häntä kädestä ja syömme jäätelöä samasta kulhosta. Sitten Santi alkaa kertoa tarinoita sisaruksistaan. Siitä miten he ovat päätyneet naimisiin nykyisten kumppaniensa kanssa. Siitä millaisia vaikeuksia heillä on ollut parisuhdeasioissa. Sitten Santi sanoo, että hän on aina ollut se perheen tasapainoinen tyyppi, joka on toiminut tasaisesti oikein. Siitä huolimatta, että pari edellistä parisuhdetta on ollut vaimeita ja päätyneet eroon. Santi sanoo, että kokee, että voi nyt luottaa enemmän kuin ikinä aikaisemmin. Sitten olemme suudelleet toisiamme ainakin kahdesti ennen kuin olemme lähteneet omiin koteihimme. Minä kivaan arkeeni ja perheiltoihin ja Santi omalle lomalleen. Eikä minusta tunnu enää yhtään pahalta. Luotan häneen täysin ja se on käyty läpi ääneen. Tapaamme seuraavan kerran toisemme lentokentällä. Lähdemme upealle matkalle lämpimään Eurooppaan. Sotkemaan hotellihuoneita ja nauttimaan romantiikasta ja kulttuurista. Ystävyydestä ja rakkaudesta. Kaiken itkun ja sekavuuden jälkeen minun koko maailmani on muuttunut. Koko todellisuuteni ja minä muuttui. Se miten näen ja koen asiat. Olen vakaammalla maaperällä kuin ikinä aiemmin.

Unelman keskellä

Olen jo pariin otteeseen kysynyt itsekseni, että miten oikein olen tähän tilanteeseen päässyt. Miten minä yhtäkkiä tanssahtelen suihkussa ja otan pienen lasillisen punaviiniä samalla, kun laittaudun arkisen nätisti tavatakseni ihmisen, joka saa kaiken loksahtamaan paikoilleen. Minussa ei ole ripaustakaan pahaenteisyyttä tai stressiä. Kaikki tuntuu menevän juuri niinkuin pitääkin. Minua hymyilyttää. Laitan päälle valkoiset alusvaatteet, vaikka minulla on tähän asti ollut päälläni aina mustaa. Pukeudun hauskasti pikkuasusteella. Koska voin ja koska tiedän, että Santi vain nauraa ja halaa minua. Tavallaan minusta ei tunnu miltään. Tavallaan en voi uskoa, että elän nyt tämän kaiken keskellä. Ja tavallaan poksahdan innostuksesta. Mä tykkään susta niin että halkeen. Aina välillä epäilen, että miten minä voisin ansaita tämän. Mietin, että miten selviän, jos tämän kaikki loppuu. Ihan vain pienen hetken. Sorrunko taas lääkitsemään itseäni hieman kyseenalaisesti (mutta silti itseni hyväksymällä tavalla). Vai osaanko turvautua oppimiini vaihtoehtoisiin tapoihin. Liikuntaan ja hengittelyyn. Mielenhallintaan. Varmaan ensialkuun turvautuisin kaikkeen mahdolliseen ja sitten toivottavasti aika nopeasti saisin koottua itseni. Mutta nyt voin vian keskittyä olemaan tässä onnellisuudessa. Mikään ei viittaa siihen, että jotain menisi pieleen. Minä olen kuullut, kuinka ne onnellisen näköiset ihmiset ovat vielä vuosikausienkin jälkeen salaperäisen rakastuneita. Minä olen kuullut, kuinka laulujen laulajienkin pitää nipistää itseään tietääkseen, että voiko tämä olla totta. Minä olen kuullut kyynelehtivien ihmisten sanovan alttarilla, että he ovat naimassa parhaan ystävänsä. Ja yhtäkkiä minä olen sillä tiellä. Minä pystyn näkemään meidät ilman mitään epäilystäkään katsomassa toisiamme alttarilla. Hymyillen, mutta kyynelehtien ja lausuen niitä hauskoja mutta vakavia lauseita. Kylmät väreet kulkevat pitkin ruumistani aina reisiä pitkin jalkoihin ja varpaisiin. Ihan yhtäkkiä minä elän keskellä sitä unelmaa. Ja se tuntuu hyvältä. 

Pieni pakkanen tuntuu ihan kivalta, kun on tarpeeksi lämmintä päällä. Olen uppoutunut kaulauhuiviin, jonka Santi on antanut minulle aiemmin lahjaksi. Näin me kootaan meidän yhteisiä muistoja. Jos meille tulisi välirikko, niin käyttäisinköhän tuota asustetta vielä? Pystyisinköhän. Ehkä väkisin tekisin niin, kuten teen kaikille muistopaikoille ja -biiseille. En anna niiden jäädä kenenkään muun haltuun ajatuksissani. Meidän on määrä tavata kadulla ja kävellä siitä yhdessä ravintolaan syömään. Näen Santin siellä kauempana samalla kadulla. Kävelemme toisiamme vastaan. Jo kaukaa näen kuinka Santiago hymyilee. Hän on minun tiimiparini. Nyt me ollaan taas yhdessä ja kaikki sulaa yhtenäiseksi turvallisuudeksi. Kaikki muu katoaa. On vain se hetki ja me. Me ollaan kotona tässä missä vain. Halaamme ja heti Santi sanoo jotain kivaa vaatteistani. Hän on komea ja pukeutunut siihen monensadan euron vaatteeseen, jonka osti yhteiseltä minilomaltamme. Jutustelemme heti kaikesta arkisesta ja pidämme hetken toisiamme kädestä kiinni, kun Santi vetää minut vieressään oikeaan suuntaan. Istumme sen ravintolan pöytään, jossa minä kävin silloin joskus Ryanin kanssa. Silloin kun olimme kikatuskunnossa. Se oli hauska ilta se. Mutta nyt kaikki on täydellistä. Santi koskettaa reittäni pöydän alta. Kaikki on niin luonnollista. Puhumme mistä vain. Arvioimme ruokia. Nauramme. Katsomme toisiamme hymyillen. Onko hän yhtä iloinen kuin minä tästä kaikesta? Tajuaako hän että tässä on nyt meneillään jotain erityistä? Uskon niin. Ruoat saapuvat pöytään. Santi ottaa minun lautaseltani ja antaa minulle omaansa. Me voidaan jakaa kaikki. Minusta tuntuu, että voisin puhua hänen kanssaan ihan kaikesta. Hassuttelemme. Hihitämme jollekin asialle, mitä viereisen pöydän pariskunta tekee. Sitten tilaamme yhteisen jälkiruoan. Ja minä asettelen ruoanjämät taideteokseksi lautaselle. Santi nauraa ja ottaa minua kädestä kiinni. Jaamme laskun. Kuten aina. Ja lähdemme hänen luokseen. Kaikki soljuu eteenpäin juuri kuten mieleeni oli maalattu. Juuri niinkuin tähtiin on kirjoitettu. Vilkaisen itseäni peilista ja meikki on pystynyt yllättävän kauniina. Istumme sohvalle ja kesken lauseen nojaudun suutelemaan häntä pitkään ja pehmeästi. 

Se on maailman ihaninta. Sitten Santi kurouttautuu hitaasti vasten kaulaani ja haistaa minua. Suutelee kaulaani. Hän rakastaa hyviä tuoksuja. Ja joka kerta kun tiedän tapaavani hänet, niin minä tuoksun hyvälle. Olemme ihan hiljaa hetken. Ja sitten Santi kaivaa läppärin syliinsä. Avaamme matkasivun. Ei mitään kysymyksiä tai stressiä tai vaivaantuneisuutta. Me halutaan olla yhdessä ja tehdä kaikki yhdessä. Joten tietysti me menemme matkalle yhdessä. Selailemme hetken eri vaihtoehtoja. Ensin Santi miettii, että lähtisi ennen minua, ja minä voisin tulla perässä, koska tahdon viettää aaton perheeni kanssa. Mutta sitten eteen tulee sopivat lennot ja Santi tahtookin matkustaa yhtä aikaa. Sekin tuntuu vain itsestäänselvältä asialta. Mutta ei sekään olisi haitannut jos hän tahtoisi lähteä etukäteen. Santi kysyy, että otetaanko nämä. Ja minä sanon, että otetaan vaan. Nauramme sille, ettemme ehkä saa olla romanttisesti ilotulitusten alla uudenvuoden vaihtuessa, mutta ainakin olisimme yhdessä vierekkäin jossain matkanvarrella. Santi varaa ja maksaa lennot. Hän sanoo, että minä voisin vaikka katsoa majoituksia tai tarjota jotain matkalla. Ihanaa. Kaikki on niin sulavaa ja luonnollista. Olemme väsyneitä. Onnellisia mutta väsyneitä. Riisun päällysvaatteet ja Santi sanoo heti, että olen tänään erilainen valkoisissa alusvaatteissani. Halaamme. Käymme iltapesulla ja pujahdamme sänkyyn. On taas pimeää ja Santi riisuu minut kokonaan ja tulee päälleni suudellen minua intohimoisesti. Silkkaa nautintoa. Pelkkää ihanuutta. Tykkään tästä niin että halkeen. Aamulla heräämme Santin herätyskelloon. Halailemme, muttemme muuten tee toisintoa viime yöstä. Santi käy aamupesulle ja tulee kylpyhuoneesta kantaen alushousujani. Hän sanoo, että on pessyt ne. Olin jättänyt likaiset alushousut hänen luokseen joskus aiemmin. Ihan hirveä häpeä nousee kasvoilleni! En todellakaan ikinä halua että kukaan joutuu pesemään alusvaatteitani. Mietin heti että ovatko ne olleet näkyvän likaiset. Ihan kauheaa. Nolostumiseni näkyy varmasti kasvoiltani, mutta kiitän häntä ja koitan sivuuttaa koko asian. Ajattelen, että hän oli jo pessyt ne aiemmin, mutta silti tahtoi varata kanssani lomamatkan. Joten ainakaan tämä juttu ei kaatunut likaisin alushousuihin. Voi Luoja.

on hän todellinen

Muutama tylsän laiska päivä takana. En ole erityisesti murehtinut tai stressannut mitään, mutta en ole myöskään kauheasti iloinnut mistään. Olen taas vähän taantunut ja vain ollut. Olen etäisesti tuntenut vatsassani sen kraaterin vanhan paikan. En ole ajatellut tulevaa, ja siihen liittyviä mahdollisia iloja, kuin pieninä toiveikkaina välähdyksinä. Silleen passiivisesti. Ihan kuin olisin epävarma, että onko kaikki ollut todellista vai vain jotain unta. Tuleeko joka kuukausi nämä tällaiset päivät? Tai pari kertaa kuukaudessa. Liittyvätkö ne kuun liikkeisiin? Tai johonkin hormonaaliseen kiertoon? Joka liittyy myös kuuhun. Minusta tuntuu jotenkin etten ole ihan täysillä tässä todellisuudessa, vaan ikään kuin uinun tietämättömänä jossain horroksessa, kunnes taas jotain tapahtuu. Olen normaalisti yhteydessä Santiin ja muihin ystäviin ja sukulaisiin, mutten jaksa olla kauhean aloitteellinen tai aktiivinen. Olen normaalisti yhteydessä, koska muistan ja tiedän järjellä miten toimia. Vaikka oloni olisi ihan toisenlainen. Virkeänä ollessani keksin tosi hauskoja juttuja vaikka kuinka paljon. Mutta nyt joudun keskittymään, että saan aikaiseksi yhden normaalin viestin. Se näkyy täälläkin. En vain saa muodostettua lauseita. Joinain päivinä se ei vain onnistu. Teen joogaohjelman kyllä. Ehkä kokkaan pienen illallisenkin. Mutta en samalla energialla kuin useimpina päivinä. Makoilen katsomassa ohjelmia ja olosta voi tulla sellainen tunkkainen ja liian laiska. En tykkää siitä olosta, mutta se on normaalia. Ne ovat juuri taas ne päivät, joiden aikana ennen olisin ollut ahdistunut ja pelännyt kaiken menevät pieleen. Venyttänyt ne päivät ikuisuuksiksi. Mutta nyt vain olen ja odotan, että se menee ohi. Pidän kiinni rutiineistani, vaikka tekisi mieli vain käpertyä päiväunille. En ala yliajatella mitään. Huomaan, että myös muilla on samanlaisia fiiliksiä. Ystäväni Tommi lähettää minulle viestin, että hänestä tuntuu kuin ei tietäisi mikä olisi oikea todellisuus. Sanon hänelle, että täytyy vain täysillä olla siinä todellisuudessa, jossa nyt on. Joskus se tuntuu vieraalta ja tyhmältä. Mutta kannattaa keskittyä siihen. Antaa itsensä heittäytyä siihen todellisuuteen. Jos on tylsä ja laiska olo eikä tarvitse keskittyä mihinkään velvoitteisiin, niin sitten laiskottelee ja tylsistelee. Koska tietää, että pian energiat ovat taas ihan eri tasolla. Pian on taas suunnitelmia joihin keskittyä. Kohta on taas viristynyt olo ja saa intoilla toisessa todellisuudessa. Näihin on pakko tottua. Joskus ne laimenevat. Kaikki tasaantuu. Vanhat pahaenteisyydet ja epävarmuudet unohtuvat ja niiden muistijäljet katoavat näiltä päiviltä.

Keskiviikkona oloni on jo vähän virkeämpi. Silti aamupäivän aikana unohdan pariin kertaan, että mikä päivä on menossa. Olen valmistautunut rentoon koti-iltaan, mutta sitten havahdun siihen, että on keskiviikko ja me ehkä tavataan Santin kanssa. Kai me sellaista vähä jo viestiteltiin. Mutta kuvittelenko vain. Jotenkin minä haluaisin varmistaa, että tavataanhan. Tykkääthän sä vielä musta, vaikka mulla on ollut tällainen typerä olo. Eihän hän sitä tiedä. Olen ollut ulospäin ihan normaali. Mutta tällaiset lievät vaiheilufiilikset liitävät nyt ajatusteni läpi mietoina etiäisinä. Vaikuttamatta käytökseeni. Tilanteemme on niin tasaantunut etten pääse punomaan mitään ahdistukseen liittyviä ajatuksia. Mutta silti olisi kiva nähdä. Olisi kiva pussailla ja vahvistaa välejämme. Olla olematta yksin. BLING. Ricky kyselee kuulumisiani pitkästä aikaa. Hän tahtoisi tavata. Kyselee, että mitä teen tänään. Totean, että saatan olla varattu. Mietin, että jos Santiago ei ehtisi tavata tänään, niin tapaisinko Rickyn? Ihan vain kaverina tietysti. Mutta toisaalta olen tänään niin laiska, että saattaisin vain jäädä kotiin. Koska tiedän, että Santi on siellä ja me tavataan viimeistään viikonloppuna. Lähetän Santille viestin, jossa kysyn mitä hän ajattelee tästä illasta. Ihanan vaivatonta voida vain kysyä. Pelkäämättä kauheasti vastausta. Pieni pettymys on sallittu. Niitä pitää oppia ottamaan vastaan ylireagoimatta. BLIBLING. Mutta yhtään viivyttelemättä Santi vastaa ja sanoo suoraan, että meidän pitäisi tehdä tänään jotain hauskaa. Ja sitten sen jälkeen pohtia yhteistä matkaa. Jes. Laiska olo saa siis väistyä illalla ja saan tavata Santin. Pääsen jotenkin kuoriutumaan ulos tästä horrosmaisesta todellisuudestani johonkin raikkaaseen. Sellainen olo minulla nyt on. Kirjoitan heti Rickylle, ettemme ainakaan tänään ehdi tavata. Mutta olisi ehkä hauska toivottaa hyvää joulua vielä ennen lomia! Oloni piristyy heti, ja jotenkin Santin kanssa luomani todellisuus tulee taas ottamaan paikkaa. Olen herännyt tänä aamuna ja tehnyt melko hikisen treenin. Ja aion tehdä harjoituksen myös heti kotiinpäästyäni. Olen niin iloinen vatsalihaksistani ja siitä, miten jaksa pitää kolmijalkaista alaspäin katsovaa koiraa entistä pidempään ryhdissä. Tuntuu taas kauhean kaukaiselta, että minulla on joku ihana ihminen. Siellä se vielä olikin, vaikka on mennyt viikko tai valovuosi kun tavattiin.

Hattaraunta

Kun tapaamme Santiagon kanssa, niin ei kaikki mene ihan niinkuin ällöpinkeimmissä fantasioissani. Emme heti heittäydy kiinni toisiimme, vaan tämä hienon ravintolan ympäristö määrittelee käytöstämme. Olemme ehkä ihan pikkuriikkisen vieraskoreita, mitä tuntuu tosi hassulta, mutta ihan kivalta. Arvioimme hyväntuulisina ravintolaa ja sen menua. Minä en pidä halpamaisista jouluvaloista, joita on ripoteltu sisutukseen. Enkä oudoista muovilevylle painetuista vanhanaikaisista valokuvista. Sitten heittäydymme keskustelemaan taas jostain syväpolitiikasta. Minä kysyn, että voiko ihminen menettää ihmisoikeutensa tekemällä rikoksia. Rikkomalla jonkun toisen ihmisoikeuksia. Ja Santi sanoo, ettei tiedä. Ja minä sanon samaa. Tilaamme molemmat saman pääruoan, josta tämä ravintola on tunnettu. Ja lasilliset viiniä. Santi tilaa itselleen kuusitoista senttiä, ja minä tilaan vaivihkaa tarjoilijalta suomeksi kaksikymmentäneljä. Mutta Santilla on selvästi loistava kielipää, koska hän heti nauraen toistaa tilaukseni englanniksi. Ruoka on keskinkertaista. Mutta taas kerran me emme ole. Me puhumme kokoajan jostain kiinnostavasta asiasta. Hymyilemme ja nauramme. Mutta osaamme myös olla hiljaa. Santi kuiskaa minulle, ettei ole vakuuttunut menun jälkiruokatarjonnasta, ja meidän pitäisi lähteä etsimään jälkkärit muualta. Nyökkään hihittäen. Lähdemme ulos kohti tuttua kahvilaa unohtaen, että kello on jo yli yhdeksän ja kaikki paikat ovat kiinni. Sanon Santille, että minulla on mukanani vähän suklaata. Ja Santi sanoo, että vaihtaa luonaan viiniä suklaaseen. Sopii! Santi on väsynyt ja haukottelee. Hän on nukkunut huonosti edellisenä yönä. Sovimme, että menemme ajoissa nukkumaan, mutta katsomme vielä sohvalla sarjaa toisistamme kiinni pitäen ja kuuntelemme hetken hyvää musiikkia. Meillä on kivaa, mutta vasta kun pääsemme sänkyyn, niin se uskomaton yhteys kolahtaa päälle. Juuri se ällöpinkki hattara, jonka sisään yhtäkkiä sulaudumme. Meidän välille kasvaa napanuora heti kun puolialastomina suutelemme toisiamme sängyssä. Sanomme hyvää yötä. Käperryn hänen lämpimään syliinsä ja tunnen hänen hengityksensä niskassani. Olemme hetken ihan hiljaa unta odottaen. Ja sitten Santi suutelee niskaani ja hänen kätensä alkavat vaellella vartalollani. 

Taas meillä on se kiihkeä hetki ihan pimeässä. Se on vähän erilaista. Eikä se ole hetki, vaan varmasti ainakin puolituntia, täyttä toimintaa. Rakastan sitä kuinka aina välillä Santi kumartuu suutelemaan minua suulle. Se tuntuu rakkaudelta. Lopussa hän kysyy, että mitä minä vielä haluaisin. Ja minä kuiskaan taas hänen korvaansa, että kaiken. Everything. Ja haluan tämän kaiken huomenna uudestaan. Santi hymyilee (on niin pimeää, että kaikki näkyy!) ja toistaa, että huomenna uudestaan. Kun olemme valmiit pussailemme toisiamme. Santi selvästi miettii, että pitäisikö sängystä nousta suihkuun, mutta sanon, että kyllä me voidaan joskus olla vähän likaisia. Hän nauraa ja vaikuttaa jotenkin helpottuneelta. Nukahdamme toistemme syliin. Ja kaikki on täydellistä. Miten minä olen yhtäkkiä voinut saada tämän. Nukun hyvin, mutta herään yöllä käymään vessassa. Kun tulen takaisin sänkyyn Santi silittää hetken hiuksiani. Miten ihanalta sellainen voi tuntua. Toinen herää keskellä yötä minun liikkumiseeni ja käyttää tilaisuuden hyväkseen osoittaakseen välittämistä. Aamulla Santi nukkuu pidempään, koska hänella on univelkoja mutta minulle ei ole. Sulaudun hänen kainaloonsa ja torkahdan ehkä vielä hetkeksi. Sitten alamme heräillä. Kiinni toisissamme. Kädet valetelevat. Rakastan sitä kuinka olemme alastomina toisissamme kiinni. Häntä katselee mielellään alastomana. Mietin kiherrellen, että mitähän muut miehet ajattelevat, kun he näkevät Santin pukuhuoneessa vaihtamassa vaatteita. (Tai mitähän tyttökaverini ajattelisivat, jos olisimme mökillä sekasaunassa. Mitä ihmeajatuksia tästä päähäni tuleekaan!) Sen nähtyään he viimestään ymmärtävät miksi hän on niin itsevarma ja tyytyväinen. Miten se loistaa itsestä. Hah! Tässä konkretisoituu koko tämän oman sisäisen onnellisuuden salaisuus. Sitä ei tarvitse selitellä kenellekään. Ei tarvitse todistella mitään, vaan se vain on ja tulee ilmi jossain kohtaa jos on tullaakseen. Se on kuin minun onnellisuuteni. Minä olen saanut jotain, mikä loistaa sisältäni ulospäin. Koen olevani niin tyytyväinen ja oikealla tavalla itserakas, ettei minun hetkauta juuri mikään. Se fiilis, kun tiedät että sinulla on kaupungin suurin ja taidokkain vehje. Se fiilis kun tiedät, että sinulla on takataskussa lottovoitto. Eikä ole mitään tarvetta sanoa sitä ääneen. Se se on se juju. Se fiilis, kun on tajunnut mistä elämässä on kyse. Ja voi vain hymyillä hiljaa ja loistaa iloa. 

Aamumme alkaa tietysti villillä rakasteluhetkellä, joka alkaa siitä, että minä suutelen Santia joka paikkaan. Nuolen. Istun hänen päällensä. Ja loppuu siihen, kun minä kysyn Santilta vienosti, että mitä hän haluaa. Ja hän katsoo minua silmiin hymyillen vinosti ja sanoo, everything. Ja kääntää minut vatsalleni. Sitten olemme tiiviissä lusikassa. Hän suutelee selkääni ja minä hänen käsivarttaan. Sulaudumme yhteen. Ihan kuin olisimme muuttuneet nesteeksi ja lojuisimme siitä elohopeavirtana. Olemme ihan kahdestaan, mutta keskustelemme kuiskaten. Kuiskailemme siitä miltä tuntuu kun ne pienet lentokoneet rikkovat äänivallin esiintyessä yleisölle. Miten koko maa tärisee ja se tuntuu tosi hienolta. Ja miten joskus Santin kotinmaan itsenäisyyspäivän lentokone-esityksessä se ääni rikkoi kaikki heidän "eduskuntatalon" ikkunat. Hihitämme hiljaa sängyssä. Sitten käännyn nojaamaan hänen rintaansa vasten ja katsomme tuon tapahtuman videolta. Silitän hänen rintaansa ja sanon, että olen niin onnellinen, että voisin vain olla tässä aina. Mutta nousen suihkuun ja siistiytymään. Kuulen kuinka Santi laittaa musiikkilaitteen päälle. Ja odottaa niin kauan, että tulen ulos kylpyhuoneesta, kunnes laittaa biisin soimaan. Ja siinä laulussa sanotaan 

I want a girl with a mind like a diamond

I want a girl who knows what's best

I want a girl with shoes that cut

And eyes that burn like cigarettes

Ja minua hymyilyttää. Ja Santia hymyilyttää. Koska meistä kumpikin ehkä saa nyt juuri sitä mitä on vaaleanpunaisissa fantasioissaan toivonut. Niissä, joiden toteutumista ei melkein voi ajatella. Lillumme onnellisuudessa. Ja nyt meidän välillämme on sellainen sieluistamme punottu nuora. Napanuora kuulostaa typerältä, mutta vähän sellainen kuitenkin. Valitsemme sohvalla nojaillen kahvilan, johon menemme aamupalalle. Sitten Santi miettii, että pitäisikö hänen hankkia televisio, jotta voisimme katsoa paremmin ohjelmia hänen luonaan. Ja pohdimme mihin se olisi hyvä laittaa. Tällaisen elämän minä haluan. Minä haluan olla tässä tiimissä. Lähdemme kahvilaan. Mutta jono on siellä liian pitkä ja kakkupalatarjonta vähäinen, joten kikatellen ja toisiimme törmäillen päätämme mennä siihen viereiseen paikkaan, jossa kaikki on ekologista ja kakutkin raakoja. Kumpikin valitsee erilaiset herkkupalat, jotta voimme sitten maistella toisiltamme. Kaikki mitä teemme tuntuu jännittävältä. Kaikessa on sähköä. Siinä miten me valikoidaan kahvit ja puhutaan niistä. Sitten valitaan istumapaikka ja tarkastellaan kahvilaa. Puhutaan niistä huonekasveista ja sisustuksesta. Googletetaan paikka ja tutkitaan mikä se on. Minä haron hiuksiani ja sanon, että haluaisin laittaa ne kiinni, koska tuntuu, että ne ovat huonosti. Ja Santi silittää hiuksiani ja sanoo, että ne ovat ihan hyvin ja pörröttää sitten omiaan. Ja me nauretaan. Me eletään hetkessä. Istumme vierekkäin sohvalla. Santi laittaa kätensä reidelleni ja minä silitän hänen selkäänsä. Tuntuu ihanalta olla yhdessä kaikkien edessä. Jep! Meillä on niin paljon onnellisia omia salaisuuksia, että nyt me voidaan vain hymyillä kahvilassa ja lukea lehteä. Ja puhua kahvinkeittimistä. Ja olla kiinni toisissamme. Sitten kävelemme auringonpaisteessa. Minä kysyn, että lähdetäänkö yhdessä matkalle joululomalla. Ja Santi sanoo, että on katsellut jo lentoja, mutta selvittelee vielä työaikataulujaan. Ihan normaalisti tässä vain me kuljetaan vierekkäin auringonpaisteessa ja pohditaan tulevaa lomaa. Miten kaikki voikaan tuntua niin täydelliseltä. Sitten kun iltapäivää on vielä vähän jäljellä kävelemme risteykseen, josta Santiago menee kotiinsa ja minä omaani. Koska meillä on jotain pikkujuttuja tehtävänä. Ja meillä oli jo täydelliset treffit. Halaamme tiukasti. Ja suutelemme toisiamme suulle. Pehmoisesti. Välittämättä siitä, jos nenästä vähän vuotaa nuha. BLIBLING. Ja heti kun olemme eronneet niin Santi tekee tikusta asiaa. Ja minua hymyilyttää.

Uusi luku

Tiistaina olen kaivanut esille vanhat piirustuslehtiöni ja niitä liituja ja puuvärejä, joita olen aina jouluisin saanut lahjaksi vanhemmiltani, jotka ovat kai toivoneet minun löytävän jonkun kauan sitten kadonneen inspiraation ja keskittäväni ajatuksiani enemmän taiteisiin kuin murehtimiseen. Aika aikansa kutakin. Onneksi olen säästänyt ne odottamaan päivää, kun minun tekee mieli sotkea sormeni taas väreihin ja kuunnella samalla hymyillen Michalel Bubleen joululauluja. Ei haittaa, vaikka ne menisivät kaappiin taas viikoiksi tai kuukausiksi. Kunhan ainakin yritän pienenkin tilaisuuden tullessa tehdä jotain luovaa. Minulla on lupa sotkea tyhjiä sivuja ja olla saamatta mitään taideteosta aikaan. Ja sitten kun kaikki värikynät ovat pitkin olohuoneen mattoa, niin saamme idean perheenjäseneni kanssa leipoa pipareita. Ja sitten me kävellään tihkusateessa iloisesti jutellen lähikauppaan hakemaan valmistaikinaa ja neljää eriväristä sokerikuorrutetta. Ja sitten tehdään maailman hienoimpia pipareita. Minun pikkukodissani soi joululaulut. Tuoksuu piparit. Ja se on täynnä sateenkaarenvärejä. Joskus vielä tällainen tilanne olisi ollut täysin absurdi. Olisin sanonut, ettei joululaulut ole mun juttuni. Eikä ainakaan leipominen (edes siitä valmistaikinasta). En olisi ollut kiinnostunut mistään kivasta puuhasta, koska olen stressannut koko ajan tulevaa. Ahdistunut murehtii tulevaa. Ja masentunut mennyttä. Olen tavallaan iloinen, etten olen ollut masentunut vaan "vain" ahdistunut. En tiedä miksi. Joka tapauksessa. Minulla on ihana tiistai. Vaihdamme pari viestiä Santin kanssa, kuten nykyään teemme joka päivä. Nyt on vähän sellainen välipäivä, etten ole ajatellut hän mitenkään erityisesti. Ja sellaisia päiviä saa olla. Niitä päivä, jolloin kaipaisi omaa aikaa, jos asuisi toisen kanssa yhdessä. Niitä päiviä saa olla. Aiemmin olisin näinä päivinä ajatellut, ettei tästä varmaan tule mitään, koska en ole joka sekunti täysin innoissani toisesta. Kun en jaksa ajatella häntä tai tapaamistamme, vaan haluan tehdä jotain omaa. Mutta nyt sivuutan kaiken tyytyväisenä, koska tiedän, että tapaamme pian ja fiilikset muuttuu. Kaikki on hyvin. Minusta tuntuu etten ole hetkeäkään epäillyt, etteikö tämä olisi nyt tässä. Siis ekan parin kohtaamisen jälkeen. Minusta tuntuu, että me ollaan yhdessä aina. Minusta tuntuu, että nyt edessäni on koko tulevaisuus. Ihmeellistä! Tämä on ihmeellinen ja taianomainen tunne. Sellainen, että kaikki järjestyy. Kaikki se yksinäisyys ja ahdistus on takana päin. Nykyään kyyneleeni ovat kiitollisuuden ja ilon kyyneleitä.

Nukun vähän huonosti. Pyörin sekaisissa lakanoissa. Mutta herään keskiviikkoon tasaisen onnellisena. Ei etiäisiä. En ehdi tehdä aamutreeniä kotona, koska laiskottelen hereillä sängyssä. Sekin on joskus sallittua. Mutta korvaan asian suorittamalla jumpan lounastauollani käväistessäni kotona. Hah! Olen niin tyytyväinen kaikkeen. Lähetän Santille hauskan viestin, jossa kerron erikoisen ystäväni kuulumisia (se on meidän oma juttu, hassua, mutta toimii) sekä valokuvan pipareista, jotka koristelin yllättävän taitavasti sydämillä. Santi on selkeästi iloisella tuulella ja lähettää kuvan työkaverinsa hassuista kengistä. Nautin tästä. Nautin siitä, että eilen katsoimme elokuvan, jota sitten yhdessä kommentoimme. Nautin siitä, kuinka ihan yhtäkkiä kirkkaana salamaniskuna sain jouluilahjaidean, jonka annan Santille, jos tapaamme joulunaikaan (olen aika varma, että tapaamme, mutta kaivetaan tämä jos jostain vanhasta muistista). Minä olen tilannut hänelle erään teoksen, kirjan, johon kirjoitan hänelle räätälöidyn runon. Minä kirjoitan runoja. Minä kirjoitin jo ensimmäisen version runosta, jonka haluan hänelle antaa. Uskon, että hän arvostaa sitä. Siitä tulisi kaunis muisto. Ja sitten lukisimme toisillemme ääneen sitä kirjaa, jonka hänelle erityisellä harkinnalla olen hankkinut. Olemme myös taas lähetelleet toisillemme haikuja Karrin kanssa. Muistatteko Karrin. Hän on ottanut minuun yhteyttä kysyen, että miten voi löytää mielenrauhan. Voitteko kuvitella. Ihan yhtäkkiä tässä kaiken tämän uskomattomuuden keskellä. Minä kerron Karrille mitä tiedän. Haluan, että hän pääsee mukaan tähän flowhun. Haluan, että kaikki pääsee. BLING. Ystäväni kyselevät, että mitä tänään tapahtuu. Olisi bileet tuolla ja tuolla ja tuolla. Hymyilen. Ja minua ihan vähän harmittaa, etten pääse nyt mukaan tanssimaan ja juhlimaan. Muistan, että taisin viettää edellisen, tai ainakin sitä edellisen itsenäisyyspäivän Javierin kanssa. Se oli kivaa. Mutta nyt elämässäni on uusi luku. Heti kun ajattelen, että minä tapaan Santin, niin minua ei harmita lainkaan, etten pääse juhlimaan. Tai pääsenhän minä! Me tapaamme hienossa ravintolassa. Aion suudella häntä heti alkuun suulle. Aion ottaa häntä käsistä kiinni ja mainita, että tänään on meidän kolmekuukautismerkkipaalulle. Happy three months of knowing me. Aion sanoa hitaasti ja hymyillä vinosti. Minulla on laukussani mukana Lindtin parhaita konvehteja muutama valikoimani kappale. Jos menemme Santin luokse, niin otan ne siellä esiin samalla, kun kuuntelemme musiikkia. Ehkä juomme viiniä. Nojailemme toisiimme sohvalla ja puhumme kaikesta. Kerron taas asioita, joista nautin. Ehkä me varataan lennot joululomalle! Ehkä.

Muuttolintukala

Sekä maanantai että tiistai ovat taas alkaneet hyvällä joogaharjoituksella. Saan olla taas tyytyväinen itseeni. Hyvä tunne, suosittelen. Se, ettei ole mihinkään kiire ennen työpäivää. Kun tietää, että on se tasan 60 ylimääräistä minuutta, jotka voi käyttää 30 minuutin harjoitukseen ja sen jälkeen laittautua töihin ja laitella eväitä ja tanssahdella radion tahdissa kiitellen tulevasta päivästä. Tiedättekö miten asiat aina kasaantuvat välillä yhteen. Yhtäkkiä näkee jotain asiaa joka paikassa. Ihan niinkuin tämän prosessini aikana minusta on moneen kertaan tuntunut, että näen jatkuvasti lauseita ja oppeja, jotka vahvistavat kehittymistäni oikeaan suuntaan. Ja nyt olen monta kertaa törmännyt aikaisten aamujen hehkutuksiin. Ihan kuin google lukisi ajatuksiani ja alkaisi syöttää minulle juuri sitä asiaa, jota elämässäni käsittelen. Ja nyt trendiksi on noussut aamuvirkkuus. Joskus olin tavallaan ylpeä siitä, että olen ollut iltavirkku. Halunnut valvoa myöhään ja sitten kitunut aamuisin, kun on pitänyt olla jossain. Kun aikanaan aloitin ensimmäisessä pitkäaikaisemmassa työpaikassani, muistan kuinka rytmin kääntyminen vei useita viikkoja aikaa. Ja se oli kärsimystä! Mielestäni aamuvirkut ihmiset olivat jotenkin tylsiä. Mutta nyt en voisi ajatella enempää erilailla. On ihanaa mennä aikaisin sänkyyn ja nukkua pitkät yöunet. Ja herätä pirteänä aamulla ennen kuin edes kello soi. Ja pystyä tekemään asioita jo ennen kuin päivä edes alkaa. Se jotenkin muuttaa koko systeemin. Olen jo ennen työpäivän alkua tehnyt päivän treenin. Olen istunut rauhassa ja selaillut uutisia. Tämä on minulle ihan uutta! Joten olen ehkä vähän ylimitoitetun innoissani tästä muutoksesta, jonka olen saanut aikaan. En koskaan ole tuntenut olevani aamuihminen. En ole edes halunnut olla. Mutta väkisin muuttamalla omaa käyttäytymistäni olen muuttanut itsestäni aamuihmisen. Se on sitä epämukavuusalueelle menemistä. En ole aikaisemmin tajunnut mitä muutos tarkoittaa. Olen aina niin vahvasti mieltänyt itseni tietynlaiseksi ihmiseksi. Ajatellut, ettei tuo tai tuo tai tuo ole minulle sopiva juttu. En vain ole tuollainen ihminen. Olen ajatellut, etten vain ole kiinnostunut mistään ruokavalioista tai kokkaamisesta. Se ei ole mun juttuni. Olen ajatellut, etten tykkää liikunnasta etenkään muiden kanssa. Olen tosi vankasti ajatellut, että olen iltaihminen. Minä olen se, johon ihmisten pitää rakastua niin palavasti, ettei minun tarvitse tehdä aloitteita suhteen etenemiseksi. Minä olen se kiltti kaveri, josta kaikki tykkää. Se, herkkä ja hiljainen runotyttö, joka alkaa itkeä jos joku korottaa ääntä liikaa. 

Ja kaikki muu on tuntunut itselle vieraalta. Automaattisesti minun elämään kuulumattomilta asioita, joista voin kieltäytyä vain siksi, ettei ne sovi minulle. Yhtäkkiä näen ympärilläni ihmisiä, jotka käyttävät tätä tekosyynä olla tekemättä mitään muutoksia elämässään. Ihmisten indentiteetti on juurtunut tiettyihin kaavoihin, kaupunkeihin, ylipainoon, harrastuksiin, koska he kuvittelevat, että se on heidän elämänsä. Jostain absoluuttisesta syystä. Yhtäkkiä näen miten vaikea ihmisten on tajuta, että se muutos vaatii sen epämukavuuden. Sen pelon ja outouden, kun tuntuu, että tekee itselleen ihan vierasta juttua. Tuntuu ettei ole ehkä edes oma itsensä. Saattaa jopa tuntua siltä, että huijaa ja teeskentelee (kuten olen aiemmissa teksteissäni maininnut), koska astuu niin kauas ulos omalta alueelta. Minäkin olen sanonut, kuinka minusta tuntuu, että elän jotain elokuvaa, jota katson ulkopuolisen silmin. Ja nyt tajuan, että se tunne kuuluu muutoksen prosessiin. Nyt se on minun todellisuuteni. Se tila, jota aiemmin ihmettelin sivusta. Muuttuminen voi tarkoittaa muuttumista uudeksi ihmiseksi. Ja se ihan takuulla tuntuu vieraalta ja oudolta ja jopa hetkittäin väärältä. Mutta se on pakko käydä läpi päästäkseen muutoksen läpi uuteen tilaan. En ole koskaan aiemmin tajunnut miten isosta asiasta tässä voi olla kyse. Siksi niin moni jättää muuttumisleikin kesken. Koska se ei tunnu omalta. Minä en suostu enää koskaan tyytymään elämään sellaisessa oravanpyörässä, jossa minulla ei ole rakkautta, intohimoa, jännitystä ja onnellisuutta. Tämä on taas manifestini tänä tiistaina. Minun on pakko selittää miten onnellinen olen, ja kehottaa kaikkia pääsemään samaan tilaan. Sisäisesti. Vaikka nyt näen kaikenlaisten kokemuksellistenkin asioiden avautuneen edessäni ihan uudella tavalla. Kun vain sanoo ja tekee. Niin asioita tapahtuu. Ennen ajattelin ettei kaukomatkat ole minua varten. Ja nyt minä aion mennä ihan joka paikkaan. Ja silloin kun asiat eivät toteudu kuten haluaa, ja tulee vastoinkäymisiä, niin ottaa ne tilanteet vastaan oppitunteina. Aikakausina jolloin voi keskittyä itseensä. Sisäiseen solariumiin. Päästä tasapainoon riippumatta siitä mitä ympärillä tapahtuu. Ja sitten taas alkaa toimia ulospäin. Näin se menee. 

Olen viettänyt perjantain ystävieni seurassa hauskaa pitäen. Olen ollut tanssimassa klubilla pitkästä aikaa. Olen saanut viestin Santilta, joka ehdottaa illallista lauantaiksi. Ihan kuten viimeksikin. Ja olen onnellinen. Koska tuntuu että kaikki soljuu eteenpäin täydellisesti.  Minä pidän hauskaa ystävieni kanssa. Ja sitten vietän romanttisen illan poikaystäväni kanssa. Miesystäväni kanssa. Kumppanini kanssa. Meillä on treffi-ilta. Minä saan sanoa näin. Minulla on upea miesystävä, jonka silmiin tulee ryppyjä, kun hän nauraa jutuilleni. Minulla on rakas, joka ottaa käsistäni kiinni ravintolan pöydän päällä ja näyttää yhtä onnelliselta kuin miltä minusta tuntuu. Me kommunikoidaan astetta rennommin. Vähän enemmän vapautuneemmin. Siten, ettei tarvitse näyttää kokoajan fiksulta ja tasokkaalta toista varten. Saadaan mokata ja olla jossain asioissa hölmöjä ja osaamattomia. Ja se tuntuu kivalta. Nauraa itselleen ilman, että joutuu pelkäämään, että toinen pitää minua tyhmänä. Minä kirjoitin juuri tästä! Juuri tätä minä toivoin! Tämä on niin ihmeellistä. Minä kirjoitin aikaisemmin, että haluan suhteen, jossa voin tehdä omia juttujani ja tavata ystäviäni. Mutta silti olla turvassa toisen kanssa. Minä kirjoitin, että haluan henkilön, jonka kanssa me ollaan yhtä nokkelia ja hyviä tyyppejä. Vahvoja ja itsevarmoja. Fiksuja ja kauniita. Mutta sitten kahdestaan voidaan olla hölmöjä ja heikkoja. Hyväksyä toistemme virheet. Pitää ne omina salaisuuksinamme. Sanattomasti hypätä erilaisiin rooleihin. Tuntea olevansa tiimissä, joka voi esiintyä maailmalle miten vain, mutta taukotilassa ollaan vain me kaksi alasti. Kaikki etenee kuin kirjoittamattomassa oppikirjassa. Varovasti kaikki syvenee. Santi kysyy, että mistä minä nautin, ja minä nauran sanoen, että siitä aiheesta pitäisi kirjoittaa romaani. Mutta istuessamme kahvilassa pitäen toisiammi kevyesti käsistä kiinni minä sanon, että nautin puhtaista lakanoista. Siitä tunteesta, kun on aamulla herännyt aikaisemmin kuin olisi pitänyt ja saanut aikaan enemmän kuin oli suunnitellut. Nautin kirjoittamisesta. Nautin hyvästä huumorista ja keskusteluista. Nautin eläimien läheisyydestä. Nautin yhdessänukkumisesta. Nautin matkojen suunnittelusta. Santi nauttii pitkistä kuumista suihkuista. Ja seksistä. Se hänen pitää sanoa ääneen varovaisella nousevalla intonaatiolla., vaikka se on välillämme räikeä itsestäänselvyys. Seksin esilleottaminen keskusteluissa ei ole ikinä ollut mielestäni puoleensavetävää. En tiedä miksi.

Mutta nyt se ei haittaa, koska se on vain meidän kahden juttu. Ehkä muutoin aina yhdistän seksistä avoimesti puhumisen avoimeen seksuaaliseen käytökseen. Kuten irtosuhteisiin ja avoimeen suhteeseen ja pettämiseen ja niin edelleen. Minulle ideaalitilanteessa intiimi tilanne on kaunis ja yksityinen ja pyhä. Oma onnellinen salaisuus. Ei tarvitse sanoa, että se on nautinnollista. Koska se on niin selvää. Mutta Santin kanssa tietysti voimme jakaa tätä onnellista salaisuuttamme ääneenkin jos hän niin tahtoo. Uskon, että keskustelumme nautinnonaiheista jatkuu. Kuten kaikki keskustelumme. Ne tuntuvat ikuisilta. Niistä tulee meidän insidejuttuja. Suhteemme syvenee. Me menemme sunnuntaina yhdessä harrastamaan liikuntaa. Ja meillä on hauskaa. Ei nolostuta kun hengästyttää. Me voidaan tehdä yhdessä mitä vain. Minä haluan tehdä tätä joka viikko. Sitten ruokapöydässä minä kysyn suoraan joulukuun loma-ajoista ja matkoista. Ja Santi sanoo, että meidän pitäisi tutkia vaihtoehtoja yhdessä. Tätä kirjoittaessani saan kyyneleet silmiin, koska olen niin onnellinen. Ja siinä saman pöydän ääressä Santi ujosti kysyy, että haluaisinko tulla seuraavalla viikolla ravintolaan syömään, koska hän saa sinne peruutuspöytävarauksen. Tietysti! Se, että me olemme sopineet jo valmiiksi seuraavan tapaamisen on tehnyt näistä omista päivistäni kotona ja omissa touhuissani kepeitä. Ei ole tarvinnut kertaakaan miettiä, että milloin me nähdään. Koska me vietetään taas yhdessä seuraava keskiviikko. Koska olemme pikkuhiljaa pariskunta, joka tekee kaikki ne hauskimmat asiat yhdessä. Ja sitten käperrymme toisiimme kiinni yöllä sängyssä. Suutelemme toisiamme pehmoisesti suulle illalla. Ja aamulla. Ja aina erotessamme kadulla. 

Hänen ajattelunsa vähän jopa sattuu, koska se tuntuu niin hyvältä. Mutta vain siksi koska haluan. Minä oikein kieriskelen tässä onnellisuudessa. Tässä tunteessa, että minun täytyy tarkistaa viesteistämme ja kirjoituksistani, että onko tämä totta. Ihan yhtäkkiä tuosta noin vain, minulla on mies, joka lähettää minulle aamulla ensimmäisen viestin melkein joka aamu. Mies, jonka kanssa voimme vaihdella kivoja pikkuviestejä. Tai olla vaihtamatta. Ja silti kaikki on hyvin. Minulla on tämä ihminen, joka ei halua mitään tai ketään muuta. Hän on komea ja älykäs ja menestynyt. Hellä ja riittävän dominoiva. Romanttinen ja järkevä. Hän on varakas mutta askeettinen. Me haluamme tehdä kaikki samat asiat. Ja yhdessäolomme on pelkästään vaivatonta ja luonnollista. Tai pehmoista ja kihelmöivää. Sellaista, että kun pussaamme toisiamme erotessamme kadulla niin liidän aika kauas, mutta sitten jo on vähän ikävä. Silleen turvallisella tavalla.  Olen maailman onnekkain. Ja vaikka minulla on nyt kauheasti menetettävää, niin laitan kaiken peliin.Tupla tai kuitti. Joka päivä. En ajattele mitään muita potentiaalisia skenaarioita, kuin sen, kuinka me pian taas istumme lentokoneessa. Vilkaisemme toisiamme hymyillen ja hän laittaa kätensä reidelleni. Ja minä pidän kiinni hänen käsivarrestaan. Sitten nojaamme toisiimme ja ehkä nukahdamme. Katsomme elokuvaa, jonka olemme ladanneet tätä lentomatkaa varten mukaan. Ja nauran maistelemme lentokoneherkkuja jos niitä on tarjolla. Nojaudun suutelemaan häntä ja molemmat saavat pienen sähköiskun. Hiljaa mielessämme ajattelemme sitä kuinka me olemme poikkeus säännössä. Niin me eilen viestiteltiin, kun teimme jotain hassua nettitestiä, joka mittaa ajatteluamme. Minä sanoin, että on kivaa olla poikkeus säännössä. On mahtavaa, että yhtäkkiä voi tapahtua asioita, joita ei yhtään ole odottanut. Ja Santi vastaa minulle hymyillen. Kumpikaan ei odottanut tätä. Santi on tuudittautunut olemaan uraorientoitunut kolea mies, joka ei kiinny kehenkään. Mutta minä uskon, että hän on yhtäkkiä kiintynyt minuun enemmän kuin osasi odottaa. Minä uskon, että hän näkee minun erityisyyteni, kuten minä näen hänen. Ja hän haluaa sen. Minä kuulen sen aina, kun hän kuiskaa korvaani, että what's your secret.  Meistä kumpikaan ei voi uskoa, että toinen on todellinen ja oikeasti tällainen. Ja juuri niin sen pitää mennä. Ihan odottamatta. Vastoin odotuksia. Välittämättä siitä, että horoskoopit sanoo, että me ollaan kaikista epätodennäköisin pari. Oikeastaan päinvastoin. Me olemme poikkeus säännössä. Me voidaan olla maailman paras pari.

Lipsuu lipsuu, piilojäätä!

Olen ollut keskiviikkona ihan poikki. Silti olen herännyt ajoissa ja tehnyt aamujoogan. Ristinyt käden sydämeni päälle ja painanut pääni rintaan. Hengittänyt ja hymyillyt. Mutta tiistaina alkanut ärsyttävä olo jatkuu. Ja saan pitkästä aikaa jopa niitä etiäisiä ahdistuksesta. Nyt onkin kulunut jo tositosi monta viikkoa lähes kokonaan ilman mitään murheita tai ylimääräistä stressiä. Joten minun on tyynesti vastaanotettava huonommatkin päivät. Minun on pystyttävä siihen. Onhan näitä ollut joitain yksittäisiä hyvin miedosti huonompia hetkiä. Sellaisia väsyneitä ja laiskoja. Mutta nyt yhtäkkiä taas muistan kraaterin paikan sisälläni. Miksi? Ei mitään hajua. Mitään pahaa ei ole tapahtunut. Ei mitään. Olen nukkunut hyvin. Olen syönyt hyvin (juo enemmän vettä, juo vettä koko ajan!!). Olen liikkunut toivotusti. Olen pitänyt normaalisti yhteyttä Santiin ja hän minuun. Keskiviikkona en meinaa pysyä hereillä töissä. Valitan jotain flunssanpoikasta töissä, jotta yhtäkkiselle energittömyydelleni olisi jokin syy. Mutten tiedä mikä minua oikeasti väsyttää. Keskiviikko on minun perinteinen vapaailtani, mutten jaksa miettiä mitään tekemistä, vaan päästyäni kotiin töistä nukahdan hetkessä tunnin päiväunille. Ja ekaa kertaa pitkästä aikaa en haluaisi olla yksin kotona. Ajatus rauhallisesta koti-illasta ei tunnukaan tänään hyvältä. Ja samaan aikaan olen liian väsynyt tapaamaan ystäviä. Ainoa asia, joka saisi minut tästä väsymyksestä liikkelle olisi Santi. En jaksa ajatella ryhmäliikuntatuntiakaan, mutten pode huonoa omatuntoa siitä, koska olen säntillisesti liikkunut joka päivä. Siedän ihan hyvin yhden tai pari tällaista välipäivää. Juuri niitä ärsytysherkkiä päiviä, kun ei vaan jaksa innostaa ja mikään vaatekaan ei istu. Minun on pakko sietää, koska se on normaalia. Mutta yritän silti havainnoida ja tunnistaa niitä tekijöitä, jotka vaikuttavat tähän fiilikseen. Yhtäkkiä minä tunnen tarvitsevani jotain vahvistusta siitä, että kaikki on hyvin. Pikkuruinen pahaenteisyys kurkkii jossain, kuin tonttu ikkunasta.

Ei se ole ihan vielä ahdistus, joka koittaa saada minut toimimaan. Tämä on vielä järki ennen ahdistusta. Tämä on vasta etiäinen, joka muistuttaa siitä ettei onnellisuus ole vieläkään itsestäänselvyys. Ja koska olen sen verran kokenut näitä tilanteita, niin tiedän jo miten pyrkiä välttämään tilanteen eskaloituminen. Miten ennaltaehkäistä ahdistusta. Ensinnäkin voin selittää itselleni, että kaikki on hyvin. Itselle puhuminen on yllättävän tärkeää. Sitten käyn tarkistamassa puhelimestani, että olemme olleet lämpimän normaaleissa väleissä Santin kanssa, jotten keksi päässäni mitään mikä ei pidä paikkaansa. Jep, iloisia viestejä ja hymiöitä. Kuulostaa aika idioottimaiselta varmistella tällaisia asioita, mutta se toimii. Itsensä voi ajatella ulkoistettuna henkilönä, joka ei kuule ajatusksiani. Siksi nämä asiat on vielä joko sanottava ääneen tai näytettävä. Voin varmistaa, että olen ottanut tarvittavat lääkkeet, ja myös vatsansuojalääkkeen, joka voi ehkäistä ahdistuksen tuntua ylävatsassa. Olin aiemmin unohtanut yhden kerran sen ehkäisypillerin. Ja olen vähän muokkaillut aamukoktailiani, mutten mitenkään erityisesti. Ei hätää. Hormonitoimintanikaan ei muutu niin nopeasti mihinkään suuntaan. Sitten vielä sanon vielä itselleni, että voin ihan hyvin pitää välipäivän ja keskittyä netflixiin. Fomosta ei tarvitse kärsiä. Ei ole kiire minnekään. Ei haittaa vaikken tekisi mitään. Mutta yhtä hyvin voin myös ottaa Santiin yhteyttä ja kysäistä, että milloin nähdään. Tee jotain tai tyydy tilanteeseen. Ja nyt voin tehdä jotain! Ihan vain siksi, koska voin, ja koska haluaisin nähdä hänet. Ja koska se parantaa omaa oloani. Ja koska minua ei yhtään kiinnosta katsoa netflixiä yksin. Ei tänään. Lähetän Santille viestin, jossa kysyn suoraan, että nähdäänkö tänään, vaikken keksikään tapaamiselle mitään tekosyytä, koska joogatuntiakaan ei pidetä seuraavana aamuna. Silleen kepeän vitsikkäästi. Ja Santi vastaa minulle iloisesti, että voisi hyvin kaivata iltapalaseuraa luokseen. Ja pian sovimme, että tapaamme tuttuun keskiviikkoiseen tapaan hänen luonaan. Kaikki on hyvin, mutta minusta tuntuu ihan vähän pahaenteiseltä. En melkein jaksaisi edes mennä. En innostu. Mutta ryhdistäydyn ja päätän järjen tasolla viettää Santin kanssa kivan illan, koska tiedän, että se on se mitä haluan, vaikka minusta nyt tuntuisi miltä.

Kun viimeksi elokuun tietämillä niin sanotusti parannuin ahdistuksesta, niin se tapahtui yhdessä yössä. Simsalabim. Yhtäkkiä vain en enää tuntenut ahdistusta ollenkaan. Yhtenä aamuna vain heräsin (se taisi olla torstai) ja sen jälkeen en ole enää herännyt ahdistukseen. Ehkä johonkin lievään etiäisenkaltaiseen kerran tai pari, muttei sen enem,pää. Ja nyt taas tietenkin pelkään, että voiko onnellisuuteni ja tasaisuuteni kadota yhtä nopeasti kuin se on tullutkin. Tai ei se ehkä ole tullut saati kadonnut sormea napsauttamalla. Minähän olen nähnyt valtavasti vaivaa kohentaakseni omaa oloani. Mutta mitä olisi nyt tapahtunut sellaista, mikä vaarantaisi hyvinvointini? Menen Santiagon luokse kuten aina. Meillä on kivaa ja normaalia. Hän pitää reidestäni kiinni, kun istumme vierekkäin. Juttelemme iloisesti samalla, kun Santi kokaa meille pienen yksinkertaisen iltapalan. Hän ei tarvitse apua. Tykkään katsoa kun hän kuullottaa valkosipulia. Ei minusta tunnu siellä yhtään pahalta. Mutta vähän siltä, kuin minun pitäisi sanoa tai tehdä jotain. Mutten tiedä mitä. Onneksi olen kuitenkin sen verran järkevä, että tiedän kaiken olevan ihan hyvin. Olen vain uudessa tilanteessa ja ehkä kestää jonkin aikaa tottua siihen. Tulee erilaisia fiiliksiä, joista on selvittävä, koska olemme järkeviä aikuisia. Minun on totuttava siihen, että meillä on yksinoikeus tapailuun toistemme kanssa huonoista päivistä huolimatta. Minun ei tarvitse pelätä heti jos en saa aina kaikkea mitä haluan ja toivon saman tien. Minun on sopeuduttava siihen, että meillä on vaikka mitä pieniä suunnitelmia tehdä asioita yhdessä, vaikken nyt saakaan kutsua hänen joulujuhliinsa aveciksi. Ehkä on liian aikaista sellaiseen. Ja ehkä kukaan ei vie seuralaista. Kolme kuukautta! Olemme tapailleet toisiamme kolme kuukautta! Siinä ajassa jotkut jo menevät naimisiin. Mutta sitä useammat vasta aloittelevat tapailua. Ja me olemme täydellisen sopivassa tilanteessa suhteutettuna kuluneeseen aikaan. Tunnelma on kotoisan hyvä, kuten aina. Vaikka puhummekin rasismista jostain syystä. Jostain uutisotsikosta. Santi sanoo sivulauseessa, että hänen entinen tyttöystävänsä (tämä on nyt toinen selvä viittaus eksään) on eräästä etnisestä ryhmästä. En tiedä saanko hillittyä yllättynyttä reaktiotani piiloon Santilta, mutta minusta tuntuu, että ihan pieneksi hetkeksi saamme aikaan ihan pienen oudon sekunnin. Ehkä hätkähdän vahingossa vähän. Pieneksi sekunniksi huoneen ilma välähtää oudoksi. Ja sitten palautuu takaisin. 

Tältäkö tuntuu, kun mies saa tietää tyttöystävänsä eksän olevan musta? Minusta tuntuu ihan vähän aikaa hassulta. Mutta eikö se ole outoa, koska olen itse tapaillut lukuisia eritaustaisia miehiä? En usko, että tällä fiiliksellä on niin paljon tekemistä tuon eksän rodun kanssa, kuin sen asian kanssa, etten tahdo tietää mitään menneestä. En halua. En halua herätellä ollenkaan mitään vertailua itseni ja jonkun muun välille. En halua herätellä mitään perusteetonta ja lapsellista mustasukkaisuutta tietämällä mitään yksityiskohtia entisistä suhteista. Jo nyt huomaan, miten minusta tuntuu vähän typerältä lähteä harrastamaan samaa juttua Santiagon kanssa, mitä hän harrasti eksänsä seurassa (mutta silti haluan jo lyödä lukkoon päivän, jolloin menemme!). Ja nyt minä voin vielä kuvitella hänet mielessäni entistä tarkemmin. Ei, en halua mielikuvaa heistä sängyssä! Miksi sellainen tulee väkisinkin päähäni. Onnekseni edelleenkin tunnistan järkevät fiilikset järjettömistä. Enhän edes tiedä ovatko he enää missään tekemisissä toisiinsa. Joten sivuutan epämukavuudet ja osaan toimia oikein. Mutta silti. Yhtäkkiä ihan vähän Santi tuntuu vieraalta. Tosi outoa. Ihan kuin olisin tosi yllättynyt tästä uudesta tiedosta. Naurettavaa. Annan itselleni luunapin. Me jatkamme keskustelua. Syömme. Kosketamme toisiamme. Katsomme ohjelmaa. Ja sitten menemme sänkyyn ja sammutamme valot. Ja sitten suutelemme toisiamme ja rakastelemme. Se on pimeässä joskus jotenkin jännempää. Ja rennompaa. Kaikki on kiihkeää, ihan niinkuin aina. Ehkä ihan vähän kiihkeämpää. Käymme yhdessä pikasuihkussa. Santi hieroo minua hellästi pehmeällä saippulla reisistä ja jalkojen välistä. Sitten käperrymme peiton olla kiinni toisiimme ja Santi sanoo, että puhui vahingossa kesken kaiken minulle omalla kielellään, koska oli niin keskittynyt ihanaan hetkeen. Sanon, että hyvä. Ja sitten hän kaappaa minut tiukasti syliinsä ja kuiskaa, että minulla on uutta hajuvettä kaulallani. Niin on. Sitä mitä en enää löydä mistään, ja joka on kohta loppunut. Mietin, että ostaisikohan Santi minulle hajuvettä joululahjaksi. Hän nukahtaa nopeasti. Minulla on tuolloin hyvä olo. En tunne ahdistusta kun olen hänen kanssaan. Vaan kiitollisuutta. Mutta joudun ennen nukahtamista laskea, että onhan meillä vielä riittävästi aikaa sopia mahdollisesta seuraavasta lomasta. Päätän ottaa asian esille seuraavalla kunnon tapaamisellamme. Ja päätän sivuuttaa kokonaan itseni vertailun tuohon eksään. Olla ajattelematta, että tykkääköhän hän enemmän jonkun toisenrotuisista naisista. Hah miten tyhmä ajatus. Mietin, että onko hän nukkunut sen toisen kanssa yhtä tiiviisti kuin minun. Painaen kasvonsa niskaani pidellessään minua kädestä kiinni. Aamulla Santin herätyskello herättää meidät. Tai minut. Santi torkuttaa ja nukahtaa uudelleen, mutta minä olen ihan pirteänä hereillä. Puristan hänen kättänsä ja suutelen sitä. Haluaisin, että Santiago heräisi taas rakastelemaan minua ja petyn, kun hän nukkuu niin pitkään, että nousee aamuhalauksen jälkeen suoraan suihkuun. Tämä on tämä epävarmuuden aika. Että jos en saa koko ajan jotain vahvistusta siitä, että hän tykkää minusta ja haluaa minua, niin tunnen oloni epävarmaksi. Niinkö? Ei käy. 

Petaan sängyn ja laittaudun sillä aikaa kun Santi on suihkussa. Mietin, että pitäisikö minunkin jonottaa suihkuunpääsyä, mutta mitä turhia, kun en ole erityisen likainenkaan. En koe tarvitsevani suihkua joka aamu. Saattaisin jäädä sänkyyn makoilemaan ja odottamaan, että Santi tulisi takaisin ja myöhästyttäisiin suhikusta. Tai saattaisin sanoa jotain typerää, kuten, että minusta tuntuu vähän kurjalta. Ja kerjätä sillä pääntaputuksia. Mutta en lankea nyt mihinkään noin tyhmään. Kieltäydyn antamasta yhtään siimaa millekään typerälle käytökselle ilman mitään syytä. Voiko tällainen semimarttyyriolo johtua osittain siitä, että tiedän Santilla olevan viikonloppuna juhlat, joihin olisin halunnut mukaan? En usko. Koska ei minua järjen tasolla ollenkaan haittaa se, että hänellä on jotain erityistä kivaa tekemistä. Minua korkeintaan harmittaa etten pääse niin hienoon ja kiinnostavaan juttuun mukaan. Mutta tilaisuuksia tulee varmasti kyllä vielä. Mikä minua vaivaa? Olenko muka mokannut hormonitasapainoni unohtamalla syödä yhden pillerin? Ei kai sekään vaikuttaisi näin. Herääkö minulle nyt jotain vanhoja muistijälkiä siitä, kuinka meillä edellisessä pitkässä suhteessa oli aina ongelmia tällaisissa tilanteissa. Meillä oli kai jonkinlainen absurdi luottamuspula, mikä aiheutti pahaa oloa aina kun toisella oli jokin erityisempi meno. En aio langeta sellaiseen enää uudessa elämässäni ollenkaan. Minä luotan. Siispä laittaudumme töihin iloisesti ja normaalisti. Puhumme sukista ja siitä miten niitä katoaa. Santi kuuluu niihin ihmisiin, joka viikkaa sukatkin. Ja sitten hän laittaa hyvän biisin soimaan ja tuo minulle kolme kangasta, joita saan haistella valiten hänelle parhaan tuoksun viikonloppua varten. Tuoksuttelen näytteitä ja valitse mielestäni parhaan. Voisin valita huonoimman, jottei hän tuoksuisi niin hyvälle. Mutta valitsen parhaan. Ja Santi yllättyy valinnastani. Hänellä on uusi hattu. Ja minä vedän päähäni pörröisen hupun. Hassuttelemme hississä. Oloni on oikein hyvä. Mutta silti jokin kaihertaa sisimmässä. Pieni etiäinen pahaenteisyydestä. Se joka sanoo, että on kiire. Että aika ajaa ohi emmekä pääse yhdessä minnekään. Kohta on uusi vuosi! Ja Santi on varmaan jossain kaukana, koska näyttää muuttelevan vähän väliä mantereelta toiselle. En kuuntele sitä. Pussaamme toisiamme kadulla hymyillen. Ja pidän pientä etiäistä kuristusotteessa sisimmässäni. Lo-pe-ta!

Mutten samallailla pilvien päällä pomppien ja väkisin hymyillen kun näinä päivinä yleensä. Jokin kaihertaa mieltäni, mutten tiedä mikä. Ei paljon, mutta ihan vähän. Yhtäkkiä ajatus siitä, kuinka Dim otti minuun yhteyttä tuntuu lohduttavalta. Ihan niinkuin tarvitsisin jotain varavaihtoehtoja ja turvaverkkoja, vaikka kaikki on hyvin. BLING. Ricky lähettää viestin ja huokaisen helpotuksesta, kun ajattelen, etten jää yksin, jos jotain tapahtuu. Mistä tällainenkin tunne kumpuaa? En ole kaivannut tai tarvinnut mitään tai ketään pitkään aikaan. Minähän olin yksinkin iloinen, joten miksi nyt yhtäkkiä taas haalin mielessäni ympärilleni mielikuvituskainaloita. Yhtäkkiä minua ärsyttää se, että olin mennyt kertomaan avoimesti deittitilanteestani Ossille, joka on juoruillut kaiken ystävilleni. Myös Juhalle joka tykkäsi minusta. Hän ei enää ottanut minuun samallailla kontaktia kuin aiemmin. Ja Jukkakin yritti tentata minua Santista. En välittänyt siitä silloin, mutta nyt minua jostain syystä ärsyttää. Ihan kuin olisin menettänyt jotain. Vaikka en ole. Ei oikeat ystävät katoa minnekään, vaikka seurustelisin toisen kanssa. Harmittaako minua se, että hyväksi ystäväkseni muodostunut Tommi on lomalla enkä näe häntä vähään aikaan? Ikävöinkö häntäkin?  Koitan tunnustella fiiliksiäni. Vaihtelemme Simon kanssa viestejä ja sovimme keksivämme jotain ehkä viikonlopulle. Siksi aikaa, kun Santi on omissa kiireissään. Kaikki on ihan okei. Tiedän, että keksin kivaa tekemistä kyllä. Minulla on paljon ystäviä. Ja osaisin ehkä olla vain itseksenikin. Ehkä. Ja tiedän, että osaan hillitä itseni Santin suhteen, enkä ala nyt hermoilemaan hänelle näkyvästi. Aion pitää normaalisti yhteyttä ja toivottaa hänelle ihanaa juhlaa. Ja fiilikseni on ihan okei. Mutta vaikka yritän miettiä, niin en tiedä mistä sisimpää pistelevä pikkuetiäinen on tullut muistuttamaan kaiken haavoittuvuudesta. Siitä ettei tilanne ihan loppujen lopuksi ehkä olekaan omissa käsissäni. Onneksi tämä outous on vain lievä pieni säväys kaikessa tässä ihanuudessa. Monta kuukautta olen ollut yhtä hymyä ja onnea. Joten mukaan saa mahtua näitäkin päiviä. Mutta on pelottavaa, etten tiedä mistä se tulee. Sosiaalisuus tuntuu pitkästä aikaa hyvältä. Se on aina ollut turvaverkkoni. Se, että juttelen ystävilleni, ja että minua on kaivattu. Se, että Dim otti minuun yhteyttä (myös edellisen viikonlopun aikana). Ja se, että Ricky on olemassa. Ja Jere ja Tommi ja kaikki muut. Ja siispä tässä oudossa ihan hyvässä, mutta vähän kolauksen saaneessa olotilassa päätän hetken mielijohteesta kysyä Javierilta, että mitä hänelle kuuluu. How have you been. Miksei. 

Aamupäivän outo olo on saanut minut taas räsäyttämään kaikenlaiset sekavat ajatukset tekstiksi. Ja sen myötä oloni on tasaantunut ja hymyilen taas vähän vaivattomammin. Kommentoin lounaspöytäkeskustelua ja syön tarjolla olevia suklaita. Ehkä olen taas tasaisempi, koska olen saanut jäsenneltyä ajatukseni. Ehkä koska lääkekoktaili ehtii vaikuttaa. Ehkä koska olen saanut sovittua kaikenlaista pientä viikonlopulle, mikä rauhoittaa mieltäni. Mutta minulla on ilmeisesti aika kova pelko siitä, että tämä hyvä flow voi vaurioitua, ja siksi heti kun pienikin epävire iskee päälle, niin käytän kaikki tietämäni metodit tilanteen tasaannuttamiselle. Eli mietin heti kaikista näkökulmista, että missä mättää. Sitten varmistan kaikki käytännön olosuhteet ja niiden optimaalisuuden. Ja sitten keskityn olemaan sosiaalinen ja varmistamaan tulevien päivien seuran ja hauskan tekemisen, jos en voi nyt tehdä muuta. Ja nyt en voi. Ei ole mitään tilannetta, jota pitäisi muuttaa, koska kaikki on hyvin. Joten siksi heittäydyn nauttimaan tästä hetkestä. Ihanaa, ettei etiäinen kasvanut ahdistukseksi tällä kertaa, vaikka muistuttikin taas vahvuudestaan. Ja minun heikkoudestani. Kun oloni paranee mietin, että oliko tyhmää kysyä Javierilta kuulumisia. Mutta miksi olisi? Kyseleehän minultakin monet vanhat tutut kuulumisia vähän väliä. En sentään ole ottanut Roniin mitään yhteyttä. En uskaltaisi. Se ei ole tullut edes mieleeni missään vaiheessa. Ja kai ajattelisin ettei hän vastaa kuitenkaan. Suhtautumiseni Javieriin on jostain syystä erilainen. Ehkäpä siksi, koska pelkään Ronin olevan onnellisempi kuin minä? Enkä halua kuulla sitä suoraan. Ja siksi koska suhteemme Ronin kanssa perustui niin vahvasti hulluihin tunteisiin. Egokumppanuus. Ja Javierin kanssa taas koen voivani kommunikoida järjellisesti. Olenhan myös jutellut Ninon, Manuelin ja Rickyn ja monen muun kanssa. Jos on välittänyt jostain ihmisestä pitkään ja ollut häneen kiintynyt, niin eikö aina joskus voi kysyä kuulumisia? No katsotaan vastaako hän jotain. Yhtäkkiä olenkin melko innoissani huomisesta vapaaillasta ja siitä mitä kaikkea kivaa saatan keksiä. Minähän olen aina nauttinut juhlailloista ystävieni kanssa ja nyt taas on tilaisuus rentoutua ja vaikka tanssia. Jes. Onneksi en ole tänään niin kuolemanväsynyt kuin edellisenä päivänä. Koti-ilta sopii tänään hyvin suunnitelmiini. Joogaa ja hyvää ruokaa perheen kanssa. Jokin kiva viesti Santille. Ja huomenna on perjantai! Minulla on ystäviä. Ja ihana mahdollinen poikaystävä, jolla on normaali menneisyys, jonka hyväksyn. Minun ei tarvitse pelätä mitään. Hyvin tämä menee.

blah välipäivä

Olen vähän väsynyt tiistaihin herätessäni, vaikka olen nukkunut muutaman viime yön tosi hyvin. Nykyään tiedän, että väsymys voi johtua vaikka kuusta tai jostain ihan muusta. Joten olen väsymyksessä neutraalin tyytyväisenä tietäen, että se väistyy kyllä taas. Nousen ajoissa joka tapauksessa. Ja laitan joogaviedon pyörimään. Ja teen liikkeet mahdollisimman tehokkaasti. Koska vaikka nyt oloni no vähän nuupahtanut ja välinpitämätön, niin tiedän fiilikseni paranevan. Tiedän, että se, kun voi olla ylpeä itsestään tuntuu niin kivalta. On kuitenkin se ärstytyspäivä. Se päivä jolloin spontaanisti kiroilen yksinäni, koska kaulahuivi takertuu takin hihaan ja jää jumiin ja menee vain pahempaan solmuun kun yritän vetää sitä irti. Sitten sormikkaat ovat kadoksissa ja minua ärsyttää. Hiukset ovat sähköiset ja liimautuvat naamaan. Ja oloni on ärsyyntynyt. Mutta silti tiedän, että kaikki on hyvin. Juuri nämä hetket ovat niitä, kun pääsen todistamaan itselleni, että olen muuttunut ja kehittynyt. Aikaisemmin tämä fiilis olisi aiheuttanut minulle ahdistusta. Olisin alkanut projisoida irrallisia fiiliksiäni johonkin pahaenteisyyteen tai huoleen, joka ei liity olooni oikeasti mitenkään. Stressaisin sitä, että milloin me tapaamme Santin kanssa. Ja milloin hän viestii. Ja hän on varmasti nyt unohtanut minut. Sopinut jotain ihan muuta viikonlopulle. Ja minä odottaisin ja toivoisin ahdistuneena ihmettä. En uskaltaisi kysyä mitään suoraan. Päiväni pyörisi ahdistuneiden ajatusten ympärillä. Mutta nyt hengitän. Ja hymyilen. Koitan tyhjentää ajatukseni tulevasta tai menneestä. Ulkoistan ärsytyksen ja typerän olon. Ja pahoittelen mielessäni hermostumistani ja kiroilua itselleni. Huonompia hetkiä ja päiviä saa tulla. Mutta niiden ei saa antaa vaikuttaa asioihin, jotka eivät niille kuulu. Vielä aamupäivällä olo on väsyneempi kuin edellisenä päivänä, mutta kun aurinko alkaa nousta ja taivas on sininen, niin olokin kevenee. Tunnen kuinka kasvoni rentoutuvat vienoon hymyyn, joka on nykyään perusilmeeni. Lunta on jo vähän siellä täällä. Alle kuukauden päästä on joulu. En ole koskaan panostanut juhlapäiviin. Enkä aio stressata sitä tänäkään vuonna. Joskus lähettelin joulukortteja. Mikä kauhea vaiva ja ahdistuksen aihe! Onneksi tajusin lopettaa moisen tavan, joka ei vaan sovi itselle. Sen jälkeen vielä stressasin aika monena vuotena lahojen hankkimisesta. Että jokaiselle, jonka tapaa olisi edes jotain. Mutta en tainnut saada mitään itsekään viime vuonna. Vien joulupöytään jonkun hyvän herkun tai juoman. Ja jotain pientä läheisille jos siltä tuntuu. Ah vapauttavaa! 

Paitsi tietysti Santi, jos olemme vielä tässä ihanassa rakkauden alkamisessa hänen kanssaan. Ehkä sovimme ettei osteta mitään lahjoja. Ehkä olemme varanneet jonkin matkan ja sovimme, että se yhteinen aika on lahja toinen toisillemme. Unelmani olis lähteä hänen kanssaan jonnekin. Ja viettää uusivuosi jossain mahtavassa uudessa paikassa, ja suudellä hän keskiyöllä ja sanoa jotain kaunista. Aloittaa uusi perinne, joka sitten toistettaisin vähän erilailla joka vuosi. Viuh, lähetän tämän toiveen ulos ja katsotaan toteutuuko se. Tiistaipäivän edetessä mielieni paranee aamun ärsytysolotilasta, ja kaikki tuntuu olevan ihan hyvin. Vähän laimeaa eikä niin energistä, mutta ihan hyvä. Olemme vaihtaneet pari viestiä Santin kanssa edellisiltana tasapuolisesti. Otamme toisiimme yhteyttä kun jotain tulee mieleen. Ja niin sen pitää ollakin. En vielä tiedä tapaammeko arkiviikolla, mutta en tunnu stressaavaan siitäkään. Voi kunpa tämä suhteemme vakiintuisi juuri näin. Ettei mitään tarvitsisi murehtia, koska kaikki järjestyy kyllä. Ei tarvitse koko ajan miettiä toista tai nähdä. Koska tietää että kaikki on okei. Että voin vain keskittyä hyvällä energialla (ja joskus vähän laimeammalla) työhön ja liikuntaan ja ystäviini. Olen herännyt joka aamu tekemään kunnon jumpan. Vau. Se on jo aika iso muutos elämässäni.  Oikeasti. Olen muokannut ruokavaliotani ja pitäytynyt siinä edelleenkin. Pääosin. Herkuttelemme kyllä aika paljon Santin kanssa. Olemme käyneet lenkillä Elinan kanssa jauhamassa kuulumisia. Aina kun vain ehdimme. Ja tänään mennään taas. Kotona on kiva olla. Perhettä on kiva nähdä. Kaikki on hyvin. Nähtävästi minulla on pieni tarve listata itselleni näitä totuuksia, koska olo ei ole niin ylimaallisen positiivinen kuin yleensä. Mutta ei fiilikseni ole huono. Ihan vähän odotan Santilta taas jotain kivaa viestiä. Ihan vain siksi koska se tuntuu hyvältä ja vahvistaa aina sen että kaikki on okei. Että olen oikeassa todellisuudessa, enkä vain uneksi yksinäni kaikkea. Tänään nyt vain on tällainen päivä. Olen tyytyväinen jos omnnistumme käymään lenkillä. Olen tyytyväinen rauhalliseen koti-iltaan. Ja tähän muutokseen johon olen onnistunut hyppäämään täysillä mukaan. Aiemmin tämä tiistai olis ollut ahdistava ja masentava. Nyt se on vain ihan okei.

Mainio maanantai

Olen juhlimassa suunnitelmieni mukaan kaikkien parhaiden ystävieni seurassa pienissä perinteisissä kotibileissä, kun Santi ehdottaa, että tekisimme jotain pientä seuraavana päivänä. Olen niin iloinen, että hän aktivoituu ehdottelemaan tapaamisia. Juuri tätä olen toivonut. Että voin tasapainossa tavata ystäviäni ja rentoutua haluamillani tavoilla. Ja kokoajan tietää, että minulla on joku rakas ihminen, jonka kanssa saan viettää seuraavan illan. Kaikki soljuu täydellisesti juuri kuten olen optimistisimmissa unelmissani saattanut toivoa. Yhtäkkiä olen keskellä tätä ihanaa tilannetta. Joo, nähdään huomenna. Vastaan Santille ja sitten taas keskityn entistä tyytyväisempänä ystäviini. Lauantaina ehdin nukkua kotona pienet päiväunet ja sopia tapaamisen illallisravintolaan tämän ihanan miehen kanssa. En vieläkään voi uskoa että olen oikeasti tässä tilanteessa. Kaikki ne asiat, joita olen halunnut, ovat nyt tässä toteutumassa. Ihan tälleen luontaisesti ja matalalla profiililla. Niin, etten ole edes huomannut että miten olen tähän päätynyt. Voin nauttia ystävieni seurasta ihan niin kuin aina. Ja sitten olla taas miesystäväni kanssa, kuten olen halunnut. Minäkö se olin, joka edesauttoi tilanteen etenemistä tähän pisteeseen? Minäkö otin riskin ja vaadin yksinoikeutta. Tuntuu niin vieraalta, mutta silti minä se olin. Se kuuluu tähän prosessiin. Muutokseen. Että tuntuu vieraalta ja oudolta. Ja on aiemmin tuntunut kauhealta. Ja nyt pahin tuntuu olevan takana. Minä koin monta kertaa saavani oppitunteja tärkeistä asioista. Sain maistella omaa lääkettänikin. Ja otin kaiken opin irti. Nuolin puhtaaksi kaikki myrkkyastiat, joista aiemmin olin tarjoillut välipaloja muille. Ja ehkä siksi ansaitsen nyt jotain hyvää. Eli tämän tilanteen, jossa nyt olen. Muistan, kuinka kauan kauan sitten vietimme yhdessä iltaa ystävien kanssa. Enkä muista enää tarkasti miksi, mutta tuolloin sanoin ääneen, että pahin pelkoni on se, että kaikki loppuu juuri silloin kun olen löytänyt onnellisuuden. Että minä kuolen tai tulee maailmaloppu. Tai jotain muuta mikä romauttaa kaiken. Ja nyt olen juuri sen onnellisuuden kynnyksellä. Juuri siinä tasaisessa ja kauniissa tilassa, jonka pelkään menettäväväni. Minulla on lievä tunne, joka ikään kuin odottaa sitä vaihetta, jolloin jotain kauheaa tapahtuu. Mutta se tunne ei ole paha tai ahdistava, vaan neutraali "tieto". Toivon, ettei se pidä paikkaansa. Toivon, että saisin minun vuosisadan rakkaustarinani ja kaikki hyvät asiat. Ja jos en, niin sitten toivon, että selviän siitä. 

Lauantai on hyvä hiuspäivä. Erittäin hyvä hiuspäivä. Joskus hiuspäivä on niin huono, ettei hiuksia voi jättää auki lainkaan. Minusta se on aika erikoista. Mutta olen tässä oppinut, että esimerkiksi kuun asento vaikuttaa siihen, miten hiukset reagoivat pesuun ja ilmastoon. Siispä on oikeasti olemassa huonoja ja hyviä hiuspäiviä. Olen alkanut mukautua tähän suopeammin ja pitää hiuksiani suosiolla kiinni silloin kun kampaus ei vaan onnistu. Mutta lauantaina kaikki onnistuu. Meikkikin näyttää kauniilta. Tunnen oloni tosi hyväksi. Laittautuessani valmiiksi kuuntelen kotona musiikkia ja lisäilen sopivia biisejä omalle soittolistalleni, jota aion joskus soittaa Santille. Tanssin yksin villisti ja juon yhden lasillisen punaviiniä. Nautin omasta seurastani. Ihan täysillä. Vaihtelen vaatteita ja teen kaikenlaista pientä, koska minulla onniin paljon aikaa. Ja se on ihanaa. Sitten lähden onnellisena kohti ravintolaan, jonka Santi on valinnut. Hymyillen istun bussissa ja vain olen. Olen suunnitellut aikatualun tarkasti etukäteen, joten olen hieman etuajassa ja pääsen istumaan ennen Santin saapumista. Ja se on hyvä. Tykkään olla aikaisemmin paikalla ja riisua rauhassa ulkovaatteet ja asettautua paikalleni. Ottaa lasin vettä ja laittaa huuliin huulipunaa tai -kiiltoa tai -rasvaa. Mikä päivä nyt sattuukaan olemaan kyseessä. En pidä kauheasti tästä ravintolasta, mutta mitä siitä. Santi saapuu paikalle. En ikinä hetkeäkään epäillyt etteikö hän saapuisi. Hymyilemme. Halaamme. Santi pahoittelee myöhästymistään. Vitsailemme siitä, että nyt minä olen saanut aikapankkiini jo lähes puoli tuntia, koska Santi on myöhästellyt sen verran. Olen erityisen iloisella ja hymyileväisellä tuulella. Ehkä siksi, koska edellisen illan juhlat olivat niin kivat. Ruoka on keskinkertaista mutta meillä on ylimaallista. Santi ottaa käsistäni kiinni ravintolan pöydän päällä ja minä olen onnellinen. Saan valita jälkiruokapaikan ja menemme minun ja Ronin vanhaan kantapaikkaan. En anna sen paikan jäädä muistoksi Ronista. Vaan se on nyt paikka, jossa me voidaan tilata jälkiruokaa ja skoolata lasilliset. Santia väsyttää. Ja kellokin on jo aika paljon. Lähdemme mielellämme Santin luokse viettämään leffailtaa. Kaikki on niin helppoa ja kivaa. Päätämme yhdessätuumin katsoa ohjelmaa sängyssä. Riisuudumme alusvaatteisillemme ja asettaudumme suuren peiton alle. Suutelemme toisiamme pehmoisesti ja hitaasti. Sitten Santiago halaa minua tiukasti takaapäin ja kymmenen minuutin kuluttua nukumme molemmat. 

Aamulla emme sano sanaakaan. Vaan heti heräiltyämme hyvien unien jälkeen kietoudumme toisiimme ja vietämme ihanan hetken. Voisin tottua tähän. Että minulla olisi tällainen rakastaja ja kumppani. Jonka kanssa voidaan olla vain ihan hiljaa. Ja nauttia täysillä. Itsekkäästi ja toista varten- Ja sitten taas hetkeä myöhemmin täydennämme nauraen toistemme lauseita. Se on aika luontaista, kun yhteinen kielemme ei ole kummankaan äidinkieli. Sanat välillä katoilevat ja sitten toinen voi arvata, että mitä toinen hakee takaa. Välillä selataan sanakirjaa. En ole kokenut kieliasiaa millään tavalla ongelmalliseksi. Minä en edes huomaa puhunko suomea vai englantia, vaikka joskus sanavarasto ei ihan riitäkään lonkalta heitettynä. Oikeastaan pidän tätä hyvänä asiana. Minä en pysty spontaanisti sanomaan ehkä ihan kaikkea mitä päässäni pyörii. Ja se voi olla hyvä juttu. Joku sanoo, että on tosi tärkeää, että pystyy kommunikoimaan omalla tunnekielellä oman rakkaansa kanssa. Mutta minä koen että se onnistuu englannin kielellä oikein hyvin. Tämä on meille rikkaus. Olen saanut tämän pienen erikoisuuden itselleni, kuten joskus kirjoitin tahtomattani haluavani. Minulla on kai jokin tarve olla aina vähän erikoinen, ja nyt minulla on miesystävä, jonka kanssa saamme olla vähän erikoisia yhdessä. Sunnuntaina vietämme pienen rauhallisen hetken sohvalla makoillen. Ja sitten lähdemme kahvilaan aamiaiselle. Ja sitten kauppaan tutkiskelemaan johnokin harrastukseen liittyviä välineitä. Niin normaalia. Niin kivaa. Aina vain asiat muuttuvat helpommiksi. Puhumme siitä, kuinka voisimme kokeilla tuota lajia yhdessä. Santi kertoo, että harrasti sitä jonkin verran entisen tyttöystävänsä kanssa. Mutta että tyttöystävä ei sitten halunnut jatkaa lajia. Kysyn, että miksei, ja Santi sanoo, ettei hän tiedä, koska heillä oli kommunikaatio-ongelmia. Tuntuu hassulta, kun hän puhuu entisestä tyttöystävästä. En kysele mitään enempää. Kaikki on hyvin. Tuntuu kivalta lähteä viettämään omaa rauhallista sunnuntaita näin kivan viikonlopun jälkeen. Nukun pitkät yöunet kohti maanantaita. Herään niin aikaisin, että ehdin tehdä pitkän aamujumpan. Vilkaisen kännykkäni näyttöä, jossa on Santilta viesti. Hän pohtii, että voisimme osallistua yhdessä erääseen konserttiin. Hänen ystävänsäkin saattaisi olla siellä. Kas näin. Tavataan kohta toistemme kavereita. Hän pitää minusta. Santi tahtoo viettää kanssani aikaa. Mikä mainio maanantai. Melankolisten maanantaiden tilalle on tullut mainiot maanantait. Maanantai, jolloin aamu aloitetaan jumpalla. Jolloin viestitään söpöyksiä ihanan miehen kanssa. Ja lähdetään lenkille bestiksen seuraan. Ja sitten kokataan jotain terveellistä. Mainio maanantai.