Jo 7 kuukautta

Ekaa kertaa pitkään on ollut vähän jännittävää rintaonkaloa kumisuttavalla tavalla. Kaiken tämän tajuttoman onnellisuuden keskellä, on ihan vähän kaihertanut sitä vanhaa kauniisti arpeutunutta kraateria rinnan sisällä. Ei paljoa, eikä niin, että se jotenkin saisi minut valtaansa, kuten aiemmin. Mutta se on muistuttanut itsestään. Minullehan on kertynyt jonkinlaisia traumoja menneistä tapailusuhteista, joita olen väkisin yrittänyt vääntää toimiviksi. Olen yrittänyt oikein kovasti toivomalla saada toisen tykkäämään minusta riittävästi. Itkenyt ja toivonut. Ajatellut, että nyt tämän on pakko onnistua! Valitse minut! Ja se on johtanut hylkäyskokemuksiin. Ja ehkä yksi tapahtuma, jolle en ole antanut riittävästi painoarvoa on se, kun Javier lähti matkalle edelliskesänä kaiken ollessa välillämme hyvin. Olin hänen luonaan sinä yönä, kun hänen piti mennä lentokentälle. Pussailin häntä ja sanoin, että odotan häntä kyllä täällä. Hän suuteli minua takaisin, muttei sanonut mitään. Hymyili vain. Muttei koskaan sanonut, että hänkin odottaa minua. Kuvittelin hänen siellä kotimaassaan puntaroivan suhdettamme ja ikävöivän minua. Että hän tulisi takaisin ja tahtoisi heti nähdä, ja sitten me viimeinkin aloittaisimme oikean parisuhteen. Mehän juuri olimme julkaisseet yhteisen somepäivityksen. Tosi maltillisen ja neutraalin, mutta silti! Kuvan sieltä merenrannalta, jossa viime keväänä kastelimme varpaita kylmään veteen ja söimme eväitä vierekkäin linnunkakkaisilla kallioilla istuen. Minä kuvittelin! Kuvittelin, että jos minusta tuntuu tältä, niin hänestäkin on pakko tuntua. Tein yksinäisiä johtopäätöksiä ja tulkintoja, joilla ei ollut riittävästi perustaa todellisuudessa. Kun Javier saapui takaisin Suomeen ja minä odotin ihastuneena kohtaamistamme, niin hän ilmoitti huomanneensa matkalla, ettei pysty yksiavioisuuteen. Miettikää. Minä olen taas ollut innoissani ja ajatellut, että no nyt! Nyt hän tajuaa, että rakastaakin minua! Ja oikeasti hän on ollut siellä muiden kanssa ja kokenut minun läheisyyteni ahdistavaksi. Ainakin karkeasti sanottuna. Kyllähän hän minusta välitti suuresti. Välittää vieläkin. Lähettää välillä linkin johonkin uutiseen tai hauskaan kuvaan. Meillä oli molemminpuolista rakkautta tai jotain lähes senkaltaista. Mutta se ei ollut tervettä tai normaalia. Hän ei ollut valmis mihinkään. Hän oli ihan vammautunut sisäisesti. Ja minä olin onnekas, kun se ei onnistunut. Javier myöhemmin ikävöi minua ja ehdotti avointa parisuhdetta. Ja olen niin ylpeä ja iloinen, että olen pystynyt sivuuttamaan tuollaiset ehdotukset kokonaan. Ei käy. Minä haluan kaiken tai en mitään. Ja sillä radalla olen juuri nyt. Ja toivon kaikkien joskus olevan!

Sain siis taas kokea pienen hylkäämiskokemuksen omasta syystäni. Eihän minun olisi pitänyt odotella häntä. Ei olisi pitänyt luottaa siihen, että hän olisi jotenkin sitoutunut minuun ilman mitään sanoja. Minä kuvittelin, ettei hän vain uskalla sanoa niitä sanoja, ja minun pitää olla maltillinen. Ja kaikesta siitä kai syntyi taas jonkinlainen petostrauma. Olen toki ollut karaistunut ja kovakuorinen kaikkien lähimenneisuuden tapahtumien vuoksi. Ei enää mikään niin helposti vedä minua pohjalle. Olin jo enimmäkseen toipunut shokeeraavasta erosta pitkästä suhteesta parin vuoden takaa sekä myrskyisästä hylkäyksestä Ronin kanssa. Siitä huolimatta tämä oli taas yksi ihmissuhteisiin vaikuttava emotionaalinen pettymys, josta kyllä pääsin yli. Mutta joka jätti oman jälkensä. Ehkä siksi nyt, kun Santi on lähdössä jo kauan sitten sovitulle lomamatkalle ilman minua, niin jokin pelko nostaa sisälläni päätään. Ihan vähän mielessä pyörii ajatus, että mitä jos hän tuleekin matkalta takaisin eri ajatuksin. Mitä jos sittenkin heillä on jotain pientä flirttiä, joka pääsee kehittymään matkalla, sen tosi kauniin ystävättären kanssa, joka odottelee kohdemaassa kaveriporukkaa. Olen selvinnyt tosi paljosta. Olen muuttunut ihmisenä valtavasti. En ole enää se sama ihminen, joka ei pystynyt olla itkuisena ajattelematta mitään muuta, kuin Ronin temppuilua, kun hän ei halunnutkaan tavata. Nyt minä pystyn laittamaan tällaiset pelot ja epävarmuudet kuriin. Henkäisen syvään ja ajattelen, että mitä tahansa tapahtuu niin tapahtuu. Parempi nyt saada selville Santin luotettavuus, kuin joskus myöhemmin. Ajattelen, että tämä on hyvä asia. Hän lähtee muutamaksi päiväksi hauskaan kohteeseen kauniiden sinkkukavereiden kanssa. Ja jos hän palaa luokseni yhtä innostuneeni kuin lähtee, niin kaikki on taas astetta varmempaa. Zen. Näillä ajatuksilla lähden tapaamaan Santia lauantaina yhteisen harrastuksemme pariin ennen hänen lähtöään. Ja meillä on niin kivaa. Kaikki huolet haihtuvat, kun olemme yhdessä. Puhumme tulevasta yhteisestä lomamatkasta, jonka toteutuminen tuntuu minusta utoopposelta päiväunelta. Siitä matkasta, jolle lähdemme sitten kunhän on palannut omalta lomaltaan. Tapaamme nyt viimeistä kertaa ennen kuin sitten kohtaamme lentokentällä. Nyt menemme Santin luokse ja olen siellä kuin kotonani. Kaikki on niin helppoa. Katsomme sarjaa sylikkäin. Syömme herkkuja. Välillä Santi katsoo minua hymyillen ja tulee koskettamaan. Ja sanoo, että halusi vain varmistaa, että olen varmasti siinä. Meistä kumpikaan ei varmaan osannut odottaa, että elämme nyt tässä hattaraunelmassa, jossa joudumme nipistämään itseämme ja toisiamme varmistaaksemme, että kaikki tämä oikeasti tapahtuu.

En voi käsittää miten rakkauselämämme ja intiimi kanssakäymisemme voi vaan vieläkin kehittyä enemmän ja enemmän. Olen vähän riettaampi. Istun sohvalla ja Santi seisoo edessäni ja suutelen hänen napaansa. Avaan housut ja näytän kuinka innoissani olen siitä, mitä sieltä paljastuu. Oloni on kuin avaisin lahjapakettia. Minä sain tämän itselleni! Tämän miehen. Joka haluaa viedä minut taivaisiin joka kerta. Annan hänen riisua alushousuni kirkkaassa päivänvalossa ja levittää reiteni ja suudella minua joka paikkaan kainoilematta. Olemme vielä vähän vapautuneempia, vaikken tiedä miten se on mahdollista. Minua ei voisi vähempää huolettaa hänen tuleva matkansa. Jos hänestä tuntuu vähääkään siltä, miltä minusta tuntuu niin ei hän harkitsekaan pilaavansa mitään. Mutta teenkö taas itsenäisiä johtopäätöksiä? Heräämme hänen sängystä sunnuntaiaamuna. Apua, kohta emme tapaa lähes pariin viikkoon! Jännittävää. Santi nousee sängystä ennen minua. On aikaista. Ikävöin häntä sänkyyn, enkä nouse itse vielä. Pian hän tulee takaisin hakemaan minua hereille. Ei uusintakierrosta yöstä. Se kaihertaa minua vähän, mikä on naurettavaa. Olen kyltymätön! Mutta olemme jo yli kolmekymppisiä. Hän ei jaksa maratoneja ihan kokoajan. Eikä nopeat sessiot ole hänelle helppoja. En tiedä miksi. Eikä hän itsekään tiedä. Nousen keittämään meille teetä hänen keittiössään. Aiomme laiskotella pitkälle iltapäivään, kunnes syömme päivällistä Santin ystävän kanssa. Jep. Hän haluaa, että tapaan hänen ystävänsä. Mietin, että onko se jokin testi, jossa selvitetään, että hyväksytäänkö minut tyttöystäväksi. Mutten stressaa yhtään, koska olen oma itseni koko ajan. Sitä paitsi on kivaa päästä syömään ulos uudessa seurassa! Kivaa nähdä onko Santi erilainen muiden kanssa. Mutta ensin loikoilemme sohvalla ja puhumme politiikasta. Sitten istun pehmeällä matolla venyttelemässä, kun katsomme jakson sarjasta. Sitten Santi keittää meille täydelliset kananmunat, jotka istumme syömään baaripöydän ääreen. Vielä tunti aikaa ennen kuin on aika lähteä päivälliselle. Heittäydyn sohvalla kiinni Santiin, joka on selailemassa padilta aktiviteetteja lomallemme. Sanon etten jaksa nyt miettiä sitä vaan haluan ottaa seksikkäät päiväunet. Santi laittaa näytön pois ja naurahtaa, ja vetää minut sänkyyn. Ennen sitä hän laittaa herätyksen puhelimesta soimaan, jottemme vahingossa ajelehdi aikataulun yli. Koska hän on niin järjestelmällinen. Ja sitten kapuan hänen syliinsä ikuisuudelta tuntuvaksi fantasiaksi. 

Olen alkanut juomaan vettä paljon enemmän (hain juuri lasillisen vettä, hae sinäkin) ja pesemään kasvojani tietyllä pesuaineella. Lisäksi olen tehnyt kasvonaamioita ollessani viettämässä omia koti-iltojani ja aloittanut syömään ihoon vaikuttavaa vitamiinia. En tiedä onko vaikutukset oikeasti havaittavissa, mutta mielestäni ihoni on vähän pehmeämpi ja parempi. Saan itseni helposti kevyellä päivävoiteella ja luomien varjostuksella kauniiksi. Jopa hiukseni ovat ihan kivasti. Ne pysyvät hyvinä, koska olen edellisen pesun jälkeen laittanut niihin muotovaahtoa ja kuivashampoota ja hiuskiinneettä riittävästi. Sitten suuntaamme jo tuttuun ravintolaan tapaamaan Santin ystävää. Ja kaikki sujuu täydellisesti. Puhumme soljuvasti nauraen koko ajan. Tuo mies on tosi kiva. Me voitaisiin kaikki tehdä kavereina yhdessä vaikka mitä hauskaa. Hän kysyy minun työstäni ja minä kysyn häneltä. Ja sitten voivottelemme yhdessä sitä miltä tuntuu olla yli kolmekymppinen. Saan käsityksen, että Santi on kertonut minusta jo kaikenlaista ja antanut kuvan siitä, että me olemme pari. Ja se ilahduttaa minua. Kaikki syvenee. Santi on vähän enemmän kuuntelijan roolissa, kun paikalla on kaksi sosiaalista ja ulospäinsuuntautunutta persoonaa. Eikä se haittaa yhtään. Halaamme tuota ystävää ruokailun päätteeksi erotessamme. Hän ehdottaa tapaamista seuraavalle viikonlopulle, mutta harmikseni se ei käy koska Santi on matkalla. Oli kivaa, nähdään taas. Emme lopeta sunnuntaita vielä Santin kanssa, vaan menemme vielä kahvilaan. Se on meidän juttumme. Teemme niin joka viikonloppu. Pelailemme pelejä (Santi ihmettelee suomen lautapelikulttuuria) ja juttelemme tuntikausia. Maistelemme herkkuja. Nyt tilaamme jäätelöä ja istumme vierekkäin kahvion sohvalla. Olemme tyytyävisiä ja onnellisia. Kaikki on niin hyvin. Vastailen välillä Singhin tai Rickyn viesteihin. Kerron mitä ystävilleni kuuluu. Mutten kerro sitä, että Ricky ikävöin minua ja tahtoo suudella. En kerro että Javier, joka vitsailee minulle jostain musiikkivideoista, on ihminen, jota olen joskus rakastanut.

Sitten Santi alkaa kertoa suunnittelemastaan matkasta loppusyksyille. Hän aikoo tavata perhettään. Kuulosta kivalta, vaikka ajattelenkin väkisin, että hänen lomansa muiden kanssa on aina vapaa-aikaa pois meiltä. Sitten näen kuinka Santia vähän jännittää ja hän sanoo, että ehkä minun pitäisi lähteä sille perhematkalle mukaan. Tapaamaan hänen perhettään. Lämmin kohahdus kulkee vartaloni ja mieleni lävitse. Ja sanon, että lähtisin kyllä. Hymyilemme ja minusta tuntuu ettei mikään voi estää meitä onnistumasta. Päätän heti, että jos kaikki menee hyvin niin viimeistään joskus loppukesästä voisimme illastaa yhdessä minun lähiperheeni kanssa. Santi voisi tavata Elinan. Voisimme laajentaa sosiaalista piiriämme. Tartun häntä kädestä ja syömme jäätelöä samasta kulhosta. Sitten Santi alkaa kertoa tarinoita sisaruksistaan. Siitä miten he ovat päätyneet naimisiin nykyisten kumppaniensa kanssa. Siitä millaisia vaikeuksia heillä on ollut parisuhdeasioissa. Sitten Santi sanoo, että hän on aina ollut se perheen tasapainoinen tyyppi, joka on toiminut tasaisesti oikein. Siitä huolimatta, että pari edellistä parisuhdetta on ollut vaimeita ja päätyneet eroon. Santi sanoo, että kokee, että voi nyt luottaa enemmän kuin ikinä aikaisemmin. Sitten olemme suudelleet toisiamme ainakin kahdesti ennen kuin olemme lähteneet omiin koteihimme. Minä kivaan arkeeni ja perheiltoihin ja Santi omalle lomalleen. Eikä minusta tunnu enää yhtään pahalta. Luotan häneen täysin ja se on käyty läpi ääneen. Tapaamme seuraavan kerran toisemme lentokentällä. Lähdemme upealle matkalle lämpimään Eurooppaan. Sotkemaan hotellihuoneita ja nauttimaan romantiikasta ja kulttuurista. Ystävyydestä ja rakkaudesta. Kaiken itkun ja sekavuuden jälkeen minun koko maailmani on muuttunut. Koko todellisuuteni ja minä muuttui. Se miten näen ja koen asiat. Olen vakaammalla maaperällä kuin ikinä aiemmin.

Haluaisin kirjoittaa

Haluaisin kovasti pitää blogia, mutta on ollut vaikeaa muuntaa kirjoittaminen iloiseksi harrastukseksi sen jälkeen, kun se on ollut minulle lääke. Se on ollut pakkoterapiaa. Kirjoittamalla olen oikesati pystynyt reaaliajassa muuttamaan omaa oloani. Keventämään kaikkea sitä kurjuutta sisimmästäni. Se on ollut se mun oma juttuni, jolla olen voinut tehokkaasti auttaa itse itseäni kaiken muun ohessa. Ja nyt kun muutama vuosi on kulunut ja olen onnistunut kevenemään sisältäpäin pysyvämmin, niin onkin ollut vaikeaa päästä siihen ylitsevuotavaiseen tekstintuottamisen vimmaan. Tyytyväisestä on tullut uusi normi. Sitä samaa tarvetta purkaa itseään ei enää ole. Ja haluaisin kirjoittaa kaikenlaista muutakin kuin päiväkirjaa. Yhtäkkiä on ihan tavallista, että luotan täysin asioiden luontaiseen onnistumiseen. Mikään ei ole vieläkään missään vaiheessa säröttänyt välejämme Santin kanssa. Me pussailemme intohimoisesti, kun vietämme kaksistaan iltaa hänen luonaan. Välillä taas olemme tylsempiä, mutta sellaisella turvallisella tavalla. Sillä tavalla, jossa me molemmat tiedetään, että vaikka emme nyt juuri olisi toistemme kimpussa, niin sekin hetki taas koittaa jossain vaiheessa. Suhteemme tasoittuu. Emme pelkää tylsyyttä. Santin kotimaassa on sanonta, että se joka haluaa parasta, ei pelkää tylsyyttä. Toistelemme sitä usein pilke silmäkulmassa. Me pelailemme yhdessä korttipelejä. Olen opettanut hänelle sen yhden version marjapussista, ja kummankin kasvoilta loistaa into siitä, miten kivasti me onnistutaan viettämään kahdestaan hauskaa aikaa yhdessä. Santi opettaa minulle jonkun perinteisen korttipelin hänen nuoruudestaan ja lätkimme kortteja pienelle sohvapöydälle samalla kun maistelemme vahvaa jälkiruokaviiniä. Viinien maistelu on meidän yhteinen juttu myös. Usein kun menen hänen luokseen, vien mukanani jonkun uuden pienen pullon. Ja sitten arvioimme sen väriä ja haistelemme sitä Santin jalattomista viinilaseista. Pidämme toisistamme kiinni varmistaaksemme, että vaikka me olemme näin hyviä ystäviä, niin me olemme myös paljon enemmän. Ja siksi koska haluamme koskettaa toisiamme koko ajan.

Hän ei ole ikinä sanonut minulle mitään pahaa. Ei koskaan loukannut tai tiuskaissut minulle. Ei arvostellut. Me hyväksymme toisemme kokonaan. Joskus Santi mainitsi jotain pituudestaan. Siitähän minä silloin joskus alkuaikana murehdin. Että voinko minä olla miehen kanssa joka ei ole minua pidempi. Koska minähän nautin niin paljon siitä tunteesta, kun saan kulkea jonkun miehekkään pitkän komistuksen kanssa ylpeänä muiden edessä. Mutta nyt koko juttu tuntuu minusta naurettavalta. Nyt minä nautin siitä, että minä tunnen tämän komean, mutta lyhyen miehen. Meillä on yhteiset onnelliset salaisuudet. En välitä yhtään mitä kukaan muu ajattelee. Ja sitä paitsi olen todella ylpeä. Tunnen itseni erityiseksi hänen kanssaan. Santi tietää ettei ole pitkä, ja silloin joskus kahvilassa hän alkoi selittää kuinka pitkä hänen sisaruksensa on. Hän ei saanut niitä geenejä. Ja minä olen kohauttanut hymyillen olkapäitäni. Puhumme paljon. Tutustumme koko ajan lisää. Santilla on ollut vähän värikäs ja vaikeakin nuoruus. Mutta niin on minullakin. Tuntuu turvalliselta saada olla ihan oma itsensä. Koko ajan enemmän ja enemmän. Edellisviikolla olemme viettäneet Santin kanssa perinteisen yhteisen arki-illan. Olemme syöneet hyvää ruokaa ja kuunnelleet samalla jazzia. Sitten olemme valvoneet vielä vähän aikaa istuen hänen sohvallaan ja jutelleet siitä, kuinka hänen sukulaisensa tulee ehkä Suomeen syksyllä. Mietin että menemmeköhän me yhteiselle illalliselle hänen sukulaisensa kanssa. Se olisi mahtavaa. Minä voisin ihan hyvin esitellä Santin omalle perheelleni rennon ravintolaillallisen ohessa. Ja ehkä niin tapahtuu. Kenties tänä vuonna! Jos kaikki sujuu näin hyvin. Aika lentää. Sitten kun kumpikin alkaa haukotella loikoillessamme sohvalla alamme sanattomasti riisua vaatteita ja käydä hammaspesulla. Joskus kun riisuudun niin Santi tulee halaamaan minua takaapäin. Joskus hän kantaa minut sohvalta suoraan sänkyyn kesken keskustelumme ja riisuu minut. Mutta nyt menemme omatoimisesti sänkyyn. Joskus vain alamme nukkumaan toisiamme tiukasti halaten, tai sitten Santin kädet alkavat silitellä ihoani ja tunnen hänet suurena ja kovana takapuoltani vasten. Ja se on edelleen mahtavaa. Hän pystyy edelleenkin yllättämään minut. Edelleenkin ajatus hänestä saa vatasanpohjani kihelmöimään. Muistan, kuinka ajattelin epäuskoisena, että miten minä voisin saada tämän upean miehen itselleni. Tämän, joka on niin tulinen ja taitava, ja osaa miellyttää minua miljoonalla eri tavalla samalla itse nauttien. Ja nyt minulla on hänet.

Aamulla olemme heränneet Santin herätyskelloon, joka soi kuin ovikello. Halailemme ja pussailemme toisiamme. Mutta koska olemme viettäneet edellisyönä kuuman hetken molempien tyydytykseksi, niin en tee aloitteita. Santi on sanonut, ettei enää tässä iässä samallailla saa irti liiasta seksistä. Se on parempaa pienien taukojen kanssa. Ja minä ymmärrän häntä ja koitan olla maltillinen, vaikka voisinkin olla hänen kimpussaan koko ajan. Olemme puhuneet tästä. Siitä ettei haittaa vaikkei aina tunnu siltä. Ei haittaa vaikkei aina tule. Olemme ääneen sopineet, ettemme loukkaannu siitä tai ota itseemme. Eikö ole mahtavaa. Voimme puhua kaikesta. Laittaudumme töihin. Kummallakaan ei ole kiire, joten päätämme käydä kahvilassa ja syödä pienet jogurttiaamiaiset, joihin olen tutustuttanut Santin. Istumme vierekkäin kahvilan sohvalla, kuten aina. Aina vierekkäin. Myös kaikissa ravintoloissa, jos se vain on mahdollista. Ja se tuntuu söpöltä. Santi näyttää nauraen mainosta uudesta sovelluksesta, jonka tarkoituksena on saattaa yhteen sinkkuja, jotka haluavat matkustaa yhdessä ja pitää hauskaa. Trips with benefits. Vitsailemme siitä jotain, ja kysyn, että tahtoisiko hän kokeilla tuollaista sovellusta, jossa löytäisi satunnaista seuraa matkustamiseen. Santi nauraa, ettei se kovasti houkuttele. Pidän tällaisista rauhallisista arkisista hetkistä. Santi juo espressonsa ja minä chai latteni, ja sitten suutelemme toisiamme kadulla ennen kuin lähdemme eri suuntiin toimistoillemme. Minusta tuntuu kivalta. Ei pahaenteiseltä. En pelkää, että tämä oli viimeinen suudelmamme. Joskus pelkäsin sitä aina. Ronin ja Javierin kanssa. Minulla ei ollut mielenrauhaa, mutta nyt minulla on. Luotan tähän ihmiseen. Luotan tähän asiaan. BLIBLING. Istun kulkuneuvossa tuijotellen hymyillen ulos ikkunasta ja kuunnellen radiota, kun saan Santilta viestin. Hän sanoo, että me olemme niin fiksuja, että voimme sanoa ääneen, ettei hän halua matkustella tai pitää sellaista hauskaa kenenkään muun kanssa. Lämmin aalto valtaa minut. Se ihastuksen olo. Santi sanoo, ettei halua muita kuin minua. Vastaan hänelle, että poistin tinderin jo jokin aika sitten. Sanon, että me voidaan vain tykätä toisistamme ja olla murehtimatta mistään, mistä ei nyt tarvitse murehtia. Me voidaan tehdä asiat erilailla kuin aikaisemmin ja sanoa aina toisillemme mitä haluamme. Ja Santi vastaa hymyillen olevansa samaa mieltä. Minä tiedän, että tämä on nyt jotain ihan muuta kuin mitä olemme aiemmin kokeneet. Minun vain piti olla täällä paikoillani odottamassa, että joku tulee maapallon toiselta puolelta luokseni viemään minua maailman ympäri. Ja Santin tarvitsi matkustaa maapallon toiselle puolelle löytääkseen jonkun jonka kanssa olla ihan toisin kuin koskaan aiemmin kenenkään kanssa. 

Pursuan onnellisuutta. Edelleen. Tätä on jatkunut nyt viime elokuusta asti muutamia yksittäisiä päiviä lukuunottamatta. Eikä se johdu Santista. Se johtuu siitä, että olen onnistunut muuttamana elämäni. Minä aloitin muuttamaan ajatusmalliani positiiviseksi. Aloin pakkosyötätä itselleni toivoa. Päätin, etten tarvitse mitään enkä ketään. Olen parantanut itseäni ruokavaliolla ja liikunnalla ja ilolla. Pakkohymyllä. Ja sitten se vain tapahtui. Ja juuri kun päästin irti kaikista niistä tarpeistani, joissa olin roikkunut, niin sainkin sen kaiken takaisin moninkertaisisesti Santissa. Tapaamme taas tällä viikolla yhtenä arki-iltana, koska aiomme katsoa elokuvan ja tehdä ruokaa yhdessä. Edellisviikonloppuna olemme järjestelleet Santi asuntua uusiksi niin, että nyt siellä on entistä kivempi katselle yhdessä leffoja. OIemme touhunneet kuin pariskunta, miettien, että minne suuri peili olisi parasta sijoittaa. Se on Santin asunto. En ole jättänyt hänen luokseen hammasharjaanikaan. Mutta kaikki vain on niin luonnollista. Hän arvostaa mielipiteitäni, ja minä arvostan häntä. Olemme molemmat fiksuja. Minä tiedän paljon asioita, joita hän ei tiedä. Ja hän tietää paljon asioita, joita minä en tiedä. Ja me molemmat nautimme siitä kun toinen jakaa toiselle uusia asioita. Kumpikin tietää ettemme ole täydellisiä. Santi on nähnyt raskausarpiset reiteni ja silti tykkää minusta. Minä kuorsaan ja hän kuorsaa. Ja silti me haluamme nukkua toisissamme ihan kiinni. Meillä on kummallakin kaikenlaisia vaurioita menneisyydessä. Mutta jotenkin ne eivät tunnu tärkeiltä lainkaan. Yhdessä me olemme nykyhetkessä ja intoilemme lähitulevaisuudesta. Saamme olla haavoittuvia ja meillä saa olla heikkouksia. Ja saamme nauttia toistemme hoivaamisesta. Olemme tosi kiinnittyneet toisiimme. Tapaamme toisiamme kahdesti viikossa. Ja kerran viikossa tapaan ystäviäni. Kaikkia niitä samoja ihania ihmisiä. Jukkaa ja Jerea, Simoa ja niitä kivoja tyttöjä. Olen juhlinut ja tanssinut ja hymyillyt, kuten aina ennenkin. Olen jutellut Javierin kanssa, mutten mistään uutisia syvällisemmästä. Rickyn kanssa vaihdamme kuulumisia enemmän, ja hän kertoo avoimesti ikävöivänsä minua. Olen sanonut, että ehkä tapailen jota kuta. Ja Ricky on ollut surullinen. Minusta tuntuu että pian olen valmis julkistamaan asian avoimemmin. Minusta tuntuu, että Santikin on. Me olemme hyvä tiimi.

Elämän evoluutioo

Kuu on ollut vesimiehessä. Jep, en ole vielä unohtanut kuutakaan kokonaan, vaikka huomaan miten luistelen paremmin siinä spiraalissa, jonka ehkä kuunkierto meille määritätä. Ja laajemmassa mittakaavassa vuosi ja ehkä se seitsemän vuoden sykli, mistä jotkut puhuvat. Olen taas itseeni tyytyväinen, kun olen ihan omien kantapäideni kautta saanut havaita tämänkin oppitunnin. Että oikeasti me pyöritään samoissa kuvioissa. Samoissa fiiliksissä. Aina vaan uudelleen. Ja pointti on siinä, miten me itse aletaan siinä toimia. Että me kontrolloidaan sitä miten toimimme näissä kierteissä. Eikä niin, että joka kerta itketään samaa tyhmää oloa ja toistetaan kaavaa, joka ei johda minnekään. Minä ekaa kertaa huomasin tämän kierteen selkeästi Ronissa. Muistan kuinka puhuin hänen pyörimisestään aina samoissa teemoissa. Aina samoista näkökulmista. Aina se sama ahdistus. Tai aina se sama into. Mutta vaikeampaa oli havaita, miten itse olen pyörinyt ihan yhtä syvissä uurteissa. Aina se tietty ahdistus ja pelko. Aina se perusteeton outo fiilis, joka muuntautuu pahaenteisyydeksi tai itkuksi, ja typeriksi ajatuksiksi. Se spiraalin kohta, jota ihmiset lääkitsevät alkoholilla, tai niillä yöpöydän laatikosta löytyvillä sinisillä pillereillä. Irtosuhteilla ja typerillä tekstiviesteillä. Tai hengittämisellä ja hymyllä. Mielenvahvistamisella. Liikunnalla ja suurella motivaatiolla kehitykseen. Elämänmuutoksella. Ei se ole helppoa, eikä tapahdu hetkessä. Mutta siinä vaiheessa, kun huomaa taas olevansa siinä samassa spiraalin tiukassa mutkassa, kun tuntuu, että melkein lentää reunojen yli tyhjyyteen. Mutta huomaakin, että nyt päällä on pehmustettu turvavyö, niin siihen jää koukkuun. Se on ehkä monille, kuten minulle, se ensimmäinen syy jatkaa itsensä kanssa työskentelyä. Ja nyt kuu on taas vahvasti vesimiehessä. Eli siinä miehessä, joka uppoutui lennokkaisiin ajatuksiin vailla rajoja. Ja koki aina omissa spiraaleissaan suurta tuskaa siitä, ettei kukaan ymmärrä häntä. Tai ettei hän pysty ymmärtämään normaaliutta. Mies, joka veti minutkin siihen kuplaan, jossa oli ihan mahtavaa, mutta mitä kukaan ei voisi ikinä tajuta. Ja kai lopulta siitä voi tulla yksinäinen ja epätodellinen olo. Menee sekaisin omissa ajatuksissaankin. Mutta parhaimmillaan kaikesta tästä lennokkuudesta ja kyvystä johdatella utopistisia prosesseja loppuun, voi syntyä jotain mahtavaa. Vesimies voi tarkoittaa nopeaa emotionaalista depletaatiota. Tuntuu, ettei ole energiaa käsitellä jotain tunteellista asiaa ollenkaan. 

Onkohan Ronilla ollut vaikea kausi? Onkohan hän päässyt nousemaan ylös omista spiraaleistaan? Kyllä varmasti. Olen aika varma siitä. Ainakin pääosin. Tämä on ollut niin monille suuren kehityksen ja muutoksen aikaa. Minulle. Ja miksei myös hänelle. Oma oloni on ollut vähän väsynyt. Mutta siinä samalla olen onnistunut harjoittelemaan uudenlaista joogaliikettä uuden apuvälineen kanssa. En useinkaan ostele mitään, mutta urheiluharrastukseen liittyvän välineen osto tuntuu hienolta. Jes! Vihdoinkin minä olen se ponnaripäinen hymyilevä nuori nainen, joka upgreidaa välineistöään. Ja sitten täysin huijaamatta tekee jumpat ja muistuttelee itseään, että joulukerroksen sulaminen lantiolta vie hetken. Pitää vain pitäytyä pois ylimääräisten herkkujen ääreltä ja hikoilla vähän. Olen päättänyt, että siihen menessä, kun meillä on Santin kanssa varattuna paikat tapahtumaan parin viikon päässä. Niin silloin voin laittaa päälleni taas sen paidan, joka korostaa kapeaa vyötäröäni. Se fiilis kun voi pukeutua tällaisiin vaatteisiin tuntuu niin hyvältä, että sen  takia voin olla napsimatta suklaata iltaisin. Ihan yhtä hyvin syön kirsikkatomaatteja tai suolakurkkuja. Tai rahkaa ja marjoja. En ole syönyt kesän jälkeen sipsejä lähes laisinkaan. Ja ne olivat lempiherkkujani! Mutta näin se käy. Olen muuttunut ihminen. Peilistäkin eron huomaa kyllä. Mutta satuin törmäämään vanhaan valokuvaan, jolla minun oli alunperinkin tarkoitus arvioida omaa kehitystäni. Ja omiin silmiini kehitys on merkittävä. Ja hauskinta on, että jos jatkan samalla linjalla, niin jossain vaiheessa tämä alempi kuva tulee olemaan se vanha verrokki uuden kehitysaskeleen vieressä. Ihan vaivihkaa minusta on siis tullut tällainen. Joku sanoo, että se vie aikaa noin kolmisen viikkoa luoda tapa. Ja kolmisen kuukautta luoda elämäntapa. Ja minä olen nyt pitäytynyt lähes päivittäisessä liikunnallisuudessa noin puoli vuotta. Olen jo sitä useampia kuukausia muuttanut ajatustapaani. Aktiivisesti opetellut siirtämään väärät tuntemukset ja ajatukset terveellisellä tavalla sivuun. Pakottanut itseni sanomaan eri asioita ja olemaan se ihminen, joksi olen halunnut tulla. Olen omilla tutkimuksillani ja kokemuksillani tullut elämäekspertiksi. Näen joka puolella ympärilläni ihmisiä, jotka ovat eri vaiheissa näissä prosesseissa. Ja usein koen näkeväni yhä selkeämmin asioiden lävitse. Kepeänä hauskuutena olen tullut kuu- ja horoskooppiasiantuntijaksi. Tiedän aika hyvin kuka on kukakin. Ja ymmärrän ihmisten käyttäytymistä paremmin ottaen huomioon suuremmat olosuhteet ja vaikuttimet. Ihan pilke silmässä, mutta silti.

Juttelen taas Javierin kanssa. Hän kertoo yksityiskohtia arkielämästään. Jotenkin kauhean tuttua. Tiistai-iltana olen tehnyt herkullista katkarapunuudelipataa perheenjäseneni kanssa. Sellaista opiskelijabudjettiin sopivaa. Mutta niin hitsin hyvää! Olen opetellut päälläseisomista ja koittanut venyttää yläselkääni. Se on vaikeaa. Siis siinä sivussa, kun olemme katsoneet netflixistä sarjoja. Ja siinä sivussa, kun olen jutellut Javierin ja Tommin ja Santin kanssa. Fiilikseni ei ole ollut mitenkään erityisen innokas, vaan vähän jopa jähmeä. Tunteellisesti. En ole ajatellut kauheasti minun ja Santin suhdetta. Ja ihan hetken olen jopa ajatellut, että hän on varmaan kyllätystynyt minuun, kun ei reagoi kivasti lähettämääni hauskaan ja vahingossa vähän seksikkääseen uuden jumppavälineen esittelykuvaan. Mutta silti olen samalla pitäytynyt hyvässä sisimmässä olossa ja tiennyt järjen tasolla, että kaikki menee varmasti oikein hyvin. Pienen ajatushetken ajan olen ollut varma, että selviäisin siitäkin. Siitäkin, että tämä ei jatkuisi. Ja se, että kaikki on hyvin siitä huolimatta, että Santi kertoo hoksanneensa, että hänen sänkynsä patjassa on irrotettava päällinen, jonka voi pestä pesukoneessa. Mutta ettei se mahdu hänen pesukoneeseensa. Siellä hän touhuilee keskeneräisen prosessin kanssa. Perfektionistina. Minusta tuntuu, että hän haluaa ihan vähän syyllistää minua tapahtuneesta. Häntä ärsyttää, että hän itse mokasi sängyn puhdistamisen. Ja minä hyväksyn tämän ja ymmärrän häntä. Mutten pyytele enempää anteeksi. Suhtaudun juttuun ymmärtäväisen humoristisesti. Koska tiedän, ettei hän - kuten ei Javierkaan - kaipaa miten alentelua edessään. Nämä miehet kokevat onnistumisen tunteita tekojen ja tapahtumien kautta. Nämä miehet rakentavat kuvaa itsestään sen perusteella mitä he tekevät. Ja näille miehille on tärkeää olla hyvä ja onnistunut. Siksi he ottavat vakavasti minkä vain eteen tulevan asian ja hoitavat sen kunnolla itse. He ovat tosi uraorientoituneita. Suhtautuvat harrastuksiin jopa vähän liian vakavissaan. Ja jos jokin asia pitää hoitaa, niin se on prioriteetti, ja muiden täytyy se ymmärtää. Silti he tarvitsevat myös sen heijastuksen muista. Kiitoksen ja ihailun (kun ajoitus on heidän aikatauluunsa sopiva). Ja siksi he myös kohentavat omakuvaansa läheistensä kautta. Ottavat vakavasti läheistensä asiat. Siksi nämä leijonat ovat pidemmällä tähtäimellä luotettavia ja vakaita. Tulisia ja intohimoisia. Joskus koleita ja ylhäisiä. Ja suuttuessaan sivaltavia ja umpimielisiä. Eivät halua epäonnistua tai olla väärässä. Eivätkä myöskään halua nähdä epävarmuutta ja epäonnistumista muissa, koska se heijastuu heihin itseensä. Mutta ihmissuhde voi olla heille myös projekti, jonka on onnistuttava. Jota he johtavat. Tiimi, jossa minä voisin ihan hyvin olla mukana. Minä voisin antaa Santin johtaa yhteistä projektiamme. Antaa hänelle tilaa ja olla hänestä nähtävästi ylpeä. Antaa hänen tehdä tärkeät aloitteet, mutta olla nokkela ja aktiivinen oikealla hetkellä. Muistuttaa häntä aina välillä siitä, miten paljon hänestä tykkään. Antaa huomiota ja lähetellä kivoja kuvia ja huokauksia viime yöhön liittyen välittämättä siitä, vaikkei hän heti niihin reagoi. Koska tiedän, että hän syynää kyllä kaiken tarkkaan ja kehittää ajatuksiaan ja tunteitaan viiveellä. Järjellä, ennekuin ne siirtyvät tunteiksi. Tässä vaiheessa moni tekee sen mokan, että loukkaantuu ja alkaa osoittaa mieltään. Ottaa henkilökohtaisesti asioita, jotka kannattaa vain jättää sivuun. Tuntuu ihanalta, että minä voin sanoa ja tehdä mitä haluan riippumatta toisen reaktiosta.

Taas minusta tuntuu, että nämä dialogit Santin kanssa ovat kuin peliä, jossa minun pitää suoriutua muistaen se, millainen hänen persoonallisuutensa on. Ja olen siinä aika hyvä! Mietin, että milloinkohan näemme seuraavan kerran. Me tykätään toisistamme. Ja kun olemme yhdessä niin olemme kiinni toisissamme kokoajan. Ai, että miten nautin siitä, että minulla on joku jota koskettaa. Joku joku ei vetäydy pois, kun haluan halata tai pitää kädestä kiinni. Ja hän tekee niin myös. Haluaa pitää minusta kiinni. Kun kerään rohkeutta ja muistutan itseäni, että voin olla millainen tahansa, ja kuiskaan hänelle että suudellaan. Niin hymyillen hän suutelee minua vetäen vartaloni kiinni itseensä. Ihan missä tahansa. Olen onnekas. Olen uusi ihminen, joka saa itselleen tällaisia asioita. Ja sitten kaiken lisäksi me vielä selvitään tällaisista kiusallisista ja typeristä arkisista jutuista aika hyvin. Minä pystyn olla nolostumatta liikaa. Käsitellään asiat, mutta ei anneta niiden vaivata meitä enempää. Ihan mahtavaa. Ja minä sain kuin sainkin pesukoneessa pyörineen puhelimeni takaisin, emmekä me puhuneet siitä mitään. Mikään siihen liittyen ei ole vaivannut välejämme. Minulle on ihan sama onko hän käynyt kaikki kuvani, ja tekstini ja viestini läpi, jos kerran se ei vaikuta väleihimme. BLIBLING. Ja illalla keskellä epämääräisen ookoota iltaani Santiago ehdottaa, että vierailisimme jossain näytöksessä keskiviikkona. Ja minusta tuntuu kivalta, että hän todentotta tahtoo viettää kanssani normaalin arki-illan riippumatta sängypesuoperaatiosta. Tietysti! Hän on prioriteettini. Hän on potentiaalisesti tuleva elämänkumppanini. Hah, se tuntuu melko kaukaiselta. Mutta niin on kaikki muukin tuntunut. Ja kaikki on mahdollista. Sovittuani arki-illan viettämisestä Santiagon kanssa minulle tulee hetkeksi huono omatunto, koska Tommi on yrittänyt pyytää minua elokuviin. En ole sopinut mitään ajankohtaa, vaan kuten aina, olen joustavasti sanonnut, että jos ajoitukset onnistuvat niin miksemme käväisisi leffassa. Ja nyt ilmoitan, etten ainakaan keskiviikkona pääse. Ehkä viikonloppuna. Ja Tommi on tosi pettynyt. Mutten kai voi tästä ottaa taakkaa itselleni? Ja mitä jos hän odottaa leffatapaamisen olevan treffit? Ja minä pelkään tuottavani hänelle pettymyksen. Mutten voi miellyttää kaikkia ihmisiä ja olla loukkaamatta heidän tunteitaan, jos aion elää omaa elämääni. 

Tiistai-iltana viimeiseksi juttelen vielä Javierin kanssa. Hän näyttää niin söpöltä ja komealta. Ja hän on niin rehti ja kiva omalla tavallaan. En voi sille mitään, että jotkut pienet etäiset muistofiilikset nousevat pikkuruisina välähdyksinä mieleeni. Olen entistä varmempi siitä, että meidän ei tule tavata. Tai syventää keskusteluja pintaa pidemmälle. Jotenkin välitän hänestä aika paljon. Koen vahvasti, että hän on tosi haavoittuva. Sen kovan kuoren alla on se pieni poikanen, joka ikävöi nuorena kuolleita vanhempiaan. Ja joka on särkynyt tultuaan ankarasti petetyksi ja hylätyksi aiemmassa suhteessaan. Se pikkuinen on kasvattanut kovat kuoren ympärilleen ja yrittänyt lääkitä itseään tunteettomalla ja irstaalla tavalla. Sen kuoren läpi on päässyt ehkä ripaus pelottavaa kiintymystä, jonka hän on siirtänyt sivuun koska on helpompaa olla siellä piilossa yksin, kuin päästää joku sisälle. Ja minusta tuntuu, että hän menettää ihanan kokemuksen ehdottomasta rakkaudesta. Koska hän asettaa niin paljon itselleen ehtoja. Ja niille läheisille, joiden kautta hän peilaa itseään. Hän keskittyy töihin ja kielikursseihin. Ja irtosuhteisiin. Mutta samalla hän viesteissään sanoo, että kaipaa elämäänsä nyt muutosta. Jotain on tapahduttava. Ja tiedän, että hän tekee sen ja ehkä pääsee vielä yli omasta spiraalistaan. Taasko joku, josta olen syvästi välittänyt, ja välitän vieläkin, pääsee eteenpäin minun jälkeeni. Ei silloin minun kanssani, kun olisin tarjonnut kaiken. Vaan vasta jonkun toisen kanssa.  Vai jääkö hän ikuiseksi hurjastelevaksi poikamieheksi. Kai sen on mentävä niin. Että minun oli päästettävä irti ja kehityttänä itse eteenpäin. Ja nyt minä saan sen mitä on minulle tarkoitettu. Ja voin vain sivusta seurata näiden aiempien rakkaiden elämää. Ja samalla tunnen omahyväisyyttä ja iloa siitä, että nämä upeat ihmiset ovat aina osa elämääni. Ja minä olen aina osa heidän elämäänsä. Me ollaan toisillemme niitä ihmisiä, keitä me muistellaan lämmöllä. Ja ehkä tunnetaan pieni muljahdus vatsanpohjassa. Ja se on ihan okei. Pystyn yhtäaikaisesti suhtautumaan tähän kaikkeen lämmöllä ja passivisella kaipuulla. Ja olemaan innoissani Santista. Ja täysin vain hänen juuri nyt. Tänään me nähdään. Ei epäröintiä tai pahaenteisyyttä. Saan tänään pusuja. Olen onnistunut välttelemään kaikkia herkkuja ja tajuamaan taas, että tämä on vain itsestäni kiinni. 

täytyy olla supervoimii

Perjantaina lähden tapaamaan Jereä ja Tommia ja paria muuta kaveria Jeren luokse. Ihan niinkuin aina. Olen saanut punaisia sydämiä. Näiltä ystäviltäni. Kun he toivottavat minut tervetulleeksi luokseen. Ja sitten kiittävät käynnistä. Mietin, että näkeeköhän Santi nuo sydämet puolikuntoisen puhelimeni näytöllä ja ihmettelee, että mitä oikein touhuan. Mutta en ole koskaan peitellyt mitään. Olen usein saanut sydämiä. Eikä minua huoleta yhtään. Jeren luona nauramme paljon ja kinastelemme siitä kenen vuoro on valita biisi. Välillä tanssahtelemme vähän. Ja puhutaan kaikesta mitä ei tarvitse muistaa jälkeenpäin. Maistelemme vähän tuliaisviinejäni. Ja sitten kun tuntuu siltä, että on ollut riittävän hauskaa, eikä enää ole tapahtumassa mitään erityistä, niin lähden yöbussilla kotiin. Olen kiitollinen näistä ystävistäni. Siitä, että minulla on elämässäni ihmisiä, jotka aina toivottavat minut tervetulleeksi. Jotka haluavat tehdä kanssani asioita. Kutsuvat leffaan ja ulos syömään. Tai sitten vain istumaan kahdeksaksi tunniksi olohuoneeseen puhumaan leffoista. Emme puhu paljoakaan matkastani tai siitä kenen kanssa olen siellä ollut. En valehtele mitään. Mutten myöskään kerro kysymättä. Ja minusta tuntuu, että Jere ei halua tietää. Hän koskettaa minua aina kun saa jonkin tekosyyn. Ja laulaa minulle laulunsanoja, joissa puhutaan siitä kuinka tykätään toisesta. Kaikki tämä on vielä helposti kaveruuden rajoissa, enkä anna minkäänlaista vastakaikua. Olen puhtaasti kaverillinen. Mutta ennemmin tai myöhemmin joku varmasti kysyy jotain. Ja sen jälkeen mahdollinen tapailuni on julkista tietoa. Pelkään loukkaavani muiden tunteita. Nämä miehet, joita pidän ystävinäni, saattavatkin elätellä toiveita minun suhteeni. He ovat nähneet kuinka olen vain ollut yksin koko viime kesän, enkä ole edennyt pientä flirttiä pidemmälle kenenkään kanssa. Ehkä he ajattelevat, että olen saavuttamaton. Olen hehkuttanut sitä kuinka hyvä on osata olla yksin. Olen ollut ylpeä siitä, että olen vain itsekseni, enkä ole tarvinnut huomiota hetkellisesti keneltäkään. Ja he ovat tyytyväisiä niin kauan kun kukaan ei saa minua. Mutta voiko mahdollinen parisuhteeni vaikuttaa ystävyyssuhteisiimme? Voisiko Jere tai joku tuntea tulleensa petetyksi? Kaikki on mahdollista. 

Tykkään olla kotonani. Kun pääsen sinne, niin asettaudun sohvalle pehmopeiton sisälle ja katetun pöydän ääreen. Se on turvapaikkani. Siinä minulla on lasillinen viiniä ja pala suklaata. Netflix ja HBO. Puhelin on turvallisesti lähellä, mutta minun ei tarvitse koskea siihen ellei se piippaa. Eikä aina silloinkaan. Koitan valvoa mahdollisimman pitkään saadakseni nauttia tästä omasta ajasta täysillä. Miten olenkaan onnistunut saamaan kodistani aikaan tällaisen lämpimän kutsuvan pesän. Siellä ei ole paljoakaan mitään, mutta juuri se kaikki, mikä saa oloni hyväksi. Aikaisemmin en kyennyt nauttimaan tällaisista asioista. Kotona olemisesta. Yksin olemisesta. Muistan kuinka vasta epäröiden suunnittelin muuttoa omaan uuteen asuntoon yli vuosi sitten. Ja nyt en luopuisi siitä enää kovin helpolla. Olen saanut rakennettua kotini juuri minulle sopivaksi. Siellä voin helposti viettää olostani nauttien koko päivän. Valita herkullista teetä, jota keitän siinä yhdessä pikkukattilassa, jossa myös teen itselleni puuroa erilaisilla täytteillä. Tai keitän kananmunia. Kotonani on kaunista. Ihana suuri sänky ja luettavaa. Kutsun mielelläni perheenjäseniäni kylään ja nykyään meillä on aina tosi kivaa. Me kokkaamme ruokaa ja katsotaan sarjoja loppuun asti. Sitten katsotaan yksi jakso testiksi uudesta sarjasta ja päätetään, että aletaanko katsomaan sitä. Nautin elokuvista tosi paljon. Nautin siitä, että pystyn keskittymään niihin täysille. Ilman, että kokoajan murehdin, että milloin joku viestii, tai ruoki muutoin pahaenteisyyttä. Olen jotenkin itsekkäästi omassa kuplassani iloinen. Tietenkin nyt asiat ovat vähän lipsumassa muutokseen, kun minulla on Santi. Minulla on Santi. En aio pelätä sanomasta näin. Ihan kuin se heti tuottaisi jotain huonoa karmaa ja näpäyttäisi minua sitten jotenkin. Ei. Olen päättänyt, että ansaitsen tämän kaiken. Ja jos jotain tapahtuu niin sitten kai ansaitsen sen. Koitan vahvistaa itseäni. Treenaan lähes joka päivä. Saan jo aika hyvin täyden splitin ja se tuntuu kivalta. Valokuvista huomaan miten takapuoleni on muuttunut. Reiteni tuntuvat vahvemmilta ja saan tehtyä punnerruksia. Kaikki nämä muutokset tuntuvat aika merkityksellisiltä, koska enhän minä ole tehnyt muuta, kuin nauttinut olostani ja vähän jumppaillut kotona. Vähän muokannut ruokavaliotani, mutta se on lähinnä ollut hauskaa. En ole siis kärsinyt sen eteen, että kehityn fyysisesti. Mahtavaa! Toivon, että kaikki oivaltavat tämän asian.

Olen tavannut Santin sovitusti lauantaina. Syömme hienossa ravintolassa taas. Meillä on mukavaa. Ja hänen luokse päästyämme katsomme sylikkäin elokuvan, jonka puolivälissä alan torkahdella. Olemme sohvalla, koska Santi on yrittänyt puhdistaa patjaa edellisen tapaamisemme jälkeen, ja patja haisee vahvasti etikalle ja lattiat ovat täynnä jälkiä siitä, että niille on kaatunut jotain, mitä on sitten yritetty pestä pois. Varmaankin soodaa. Santi on kuvaillut itse yritystään pestä patjaa katastrofaaliseksi. Vähän huumorilla ja nauraen. Mutta selvästi epäonnistumiseen pettyneenä. Pettyneenä itseensä. Ja ehkä vähän tahattomasti ärsyyntyneenä siitä, että minä aiheutin sotkun. Tai tavallaanhan se on hän. Hah. Sanon hymyillen, että minähän tarjouduin auttamaan asiassa. En puutu siivousprojektiin sen enempää. Santi on perfektionisti ja haluaa saada suoritettua itse siivouksen loppuun. Eikä hän pyydä tai kaipaa apua. Elokuvan jälkeen minä olen jo aika väsynyt, mutta Santi tekee aloitteen. Pussailee ja koskettelee. Riisuu. Edelleenkin tämä kaikki on taianomaisen ihanaa. Taas saan sanoa, että vietimme varmaan seksikkäimmän ja ihanimman hetken tähän mennessä. Taas kaikki on astetta rennompaa ja Santi näyttää entistä avoimemmin nauttivan hetkestä. Minusta on aivan ihanaa, kun hän saa huipennuksen silloin kun rakastelemme ihan hitaasti ja lähes hengittämättä. Siinä on jotain kaunista. Olen edelleenkin aivan haltioissani siitä, että minulla on miesystävä, jonka kanssa intiimi kanssakäyminen on tajunnanräjäyttävää. Mahtavaa. Ennenkokematonta. Olen tajuttoman onnekas. Ja olen erittäin helpottunut, että Santi haluaa seksiä täysin estottomasti siitä huolimatta, että olemme sängyllä, jonka tuoksu muistuttaa edellisestä tapaamisestamme. Rakastan nukkua hänen vieressään. Olemme kiinni toisissamme aina. Hikoilemme unissamme. Jossain vaiheessa Santi nousee keskellä yötä laittamaan päälle kalsarit ja t-paidan. Hän tykkää käyttää yöasua. Ja sitten hän tulee halaamaan minua sänkyyn ja nukahdamme. Aamulla Santi nousee sängystä ja siirtyy sohvalle lukemaan minulle ääneen uutisia. Kommentoin uutisia ja kieriskelen peiton alla. Sitten viivytellen käyn aamupesulla ja siirryn alushoususillani kiinni Santiin. Siinä on minun paikkani. Ihan sama missä olemme. Hän ottaa minut kainaloonsa. Silittelee. Pussailen hänen käsivarttaan samalla kun puhumme uutisista. Santi kysyy, että mitä tahtoisin tehdä tänään. Pussailen häntä lisää ja sanon, että haluan sotkea hänen kanssaan joka paikan ja juoda vaikka kahvia.

Santi sanoo iloisena, että kahvi tekisi hyvää. Koskettelen häntä ja tunnen miten hän on ihan valmiina. Siellä boksereissa. Hiton seksikästä ja kuumottavaa. En pysy aloillani, kun mietin sitä kuinka hän kävelee alastomana seisokin kanssa. Se pysyy vielä session jälkeenkin pitkään kauniin ja uhkeana. Ja aloitamme siis aamun samalla tavoin kun lopetimme edellisen illan. Me ollaan mahtava pari. Tai niin haluan nyt ajatella. Kävelle ulkona vierekkäin liukkaalla lumisella maalla. Meinaan liukastua ja katsoessaan minua Santi meinaa liukastua myös. Kumpikana ei kaadu. Nauramme. Ja Santi sanoo, että if we go, we go together. Sitten kuljemme ratikalla uuteen kahvilaan, jota tahdomme kokeilla. Istumme vierekkäin. Santi nipistää hellästi kylkiäni. Sanon hymyillen, että joo joo, nyt tammikuussa jää herkut vähemmälle! Ja Santi toteaa, ettei tarkoittanut sitä, vaan hän vain haluaa kosketella. Olen kerännyt kilon tai pari lomailun aikana, mutta ne ovat helposti kadotettavissa tällä nykyisellä motivaatiollani. Santi kertoo kotimaansa kansallisista festivaaleista, ja siitä, kuinka siellä on tarkoitus pussailla mahdollisimman monen kanssa. Puhumme mistä vain. Minä huomaan, että tositosi pieni lievä mustasukkaisuus nousee välillä mieleeni. En halua kuulla siitä, kuinka hän oli festivaaleilla ja piti siellä hauskaa. Tai siis haluan, mutten kai halua. Kun Santiago osoittaa ulkona ollessamme hotellia, jossa kerran oli entisen tyttöystävänsä kanssa, niin minulle tulee ihanihan pikkuministi ärsyttävä olo siitä, että hän on pyörinyt täällä jonkun toisen naisen kanssa. Mihinköhän tämä voi johtaa? Ja miten voin estää sen, etten ala yhtään pilata mitään näillä ihmeellisillä tuntemuksilla. Ne ovat tosi vähäisiä, mutta aistittavissa. Ne myhäilevät siinä vanhan kraaterin kohdalla. Ja sanovat, että enhän minä oikeasti tunne Santiagoa niin hyvin, että voisin osoittaa häneen tätä luottamusta, jota nyt tunnen. Pienet ohikiitävät ajatukset kysyvät, että mistä minä voin tietää, että hän on vain minun kanssani. Mistä voin tietää, että kun Santi puhuu flirttailusta ja vapaasta seksistä jossain kotimaansa tapahtumissa, ettei hän kaipaa niitä asioita? En mistään. En kuuntele näitä ajatuksia. Sivuutan ne syvään henkäisten. Enkä sano mitään ääneen. Minä voin luottaa Santiin kunnes toisin todistetaan. Me olemme hankkimassa kuukausikortit harrastukseemme. Me olemme kiherrellen sopineet, että joskus vietetään treffi-ilta, jolloin ei saa puhua ollenkaan englantia. Me olemme jo varanneet paikat tapahtumaan muutaman viikon päähän. Meillä on yhteisymmärryksessä yhteinen lähitulevaisuus. Me pussaillaan kadulla kaikkien edessä. Me voidaan onnistua, enkä anna tilaa omille typeryyksilleni ollenkaan. 

BLING. Tommi kutsuu minut elokuviin kanssaan. Taas joudun miettimään, että onko tämä vain kaverillista, vai onko tämä treffikutsu. En kysy sitä, vaan vastaan Tommille kuin kenelle tahansa ystävälle. Sanon, että katsotaan lähempänä. On vähän kiireitä. BLING. Ricky ottaa yhteyttä ja kertoo taas tilanteestaan eksänsä kanssa. Koitan neuvoa ja toivottaa jaksamista. Hän kysyy miten voin. Ja kerron voivani paremmin. Kerron liikunnasta. Ricky kertoo oman tilanteensa olevan ennallaan. Kertoo kaipaavansa minulta halausta. Puhumme rakkaudesta. Ja sanon, että se on joka paikassa. Hengitetään rakkautta sisään. Ja hengitetään rakkautta ulos. Kun ratikassa joku hyvässä huppelissa ollut laitapuolen kulkija kehui söpöyttäni ja kysyi, että minne olen matkalla, niin vastasin olevani menossa levittämään iloa ja rakkautta kaikkialle. Siltä minusta usein tuntuu. Että edelleenkin lillun hyvyydessä (pääosin). Ja kesittymällä tähän hetkeen ja kaikkeen hyvään, pystyn loistamaan sitä itsestäni ulos, kuin se olisi supervoima (pääosin). Siltä minusta tuntuu (pääosin). Pidän Rickystä. Jollain tavalla jopa ikävöin häntä. Jollain tasolla edelleenkin pidän siitä, miten hän on pitänyt minusta. Ja pitää edelleenkin. Jo pitkälle kolmatta vuotta. BLING. Javier. Me olemme jutelleet kasuaalisti Javierin kanssa sarjoista, joita joskus katsoimme yhdessä. Olemme jutelleet työasioista. Ja sitten Javier on kysynyt, että miten olen voinut. Miten minulla on mennyt sen jälkeen, kun meidän tiemme erosivat. Jotenkin keskustelu hänen kanssaan on tuntunut niin normaalilta. Minusta on kiva nähdä hänen nimensa puhelimeni näytöllä. Tuntuu hyvältä, kun hän tarkasti kertoo työjutuistaan ja suunnitelmistaan sen suhteen. Sanon Javierille, että olin kesän ihan yksin. Keskityin täysillä itseeni ja voimaan paremmin. Aloitin säännöllisemmän liikunnan. Ja juhlin auringon alla enemmän kuin ikinä. Vahvistin välejäni ystäviini. Ja sitten jotenkin löysin balanssin ja asiat ovat muuttuneet parempaan suuntaan. En sano, että tapasin jonkun. Eikä hän kysy sitä. Enkä minä kysy häneltä. Sillä ei ole nyt väliä. Olen myös nähnyt ohimennen somessa Ronin kuulumisia. Hänellä kai menee hyvin. Hänen kumppaninsa vaikuttaa mukavalta ja ihan fiksulta. Sellaiselta, jolla on se tasapaino ollut aina. Aina se sisäinen rauha. Ja sillä hän on ehkä saanut Ronin ahdistuksen lievitettyä. Hyvä. Minusta tuntuu, että olen nyt itse enemmän senkaltainen. Se joka haluaa ympärilleen hymyilyä ja iloa. Ei draamaa. Ei enää sitä draamaa, mitä me Ronin kanssa silloin elimme. 

Putkessa

On vierähtänyt pari viikkoa joululomaillessa. Vierähtänyt taas pari onnellista ja lähes käsittämätöntä viikkoa. Yhden kerran olen luiskahtanut epätodellisuuteen siinä istuessani Santin vieressä autossa pelkääjän paikalla. Kun olemme ajelemassa kirkkaan tähtitaivaan alla kauniissa ja lämpimässä Euroopan maassa. Olen yhtäkkiä katsonut häntä ja niitä aukeita maisemia. Sitä kaukaisen pikkukaupungin keltaista hehkua jossain kukkulan takana. Ja ihmetellyt, että miten voin yhtäkkiä olla tässä, niin kaukana kotoa ja onnellisena. Kun vasta ihan äsken tämä kaikki oli vain kaukainen haave. Juurrutan itseäni siihen hetkeen. Tarkkailen kaikkea mitä näen. Ja hymyilen ja tunnen perhoset vatsassa. Talletan sen onnellisen hetken itselleni talteen. Se on epätodellista. Ja nyt kun istun tässä taas tutussa paikassa itsekseni, niin en voi olla ihan varma, että oltiinko me oikeasti siellä. Tehtiinkö me se kaikki hauska lomailu yhdessä? Olemme nyt viettäneet yhdessä viikon yhtämittaisen jakson. Yötä päivää. Olemme joutuneet käymään läpi kaikki ne arkirealistiset inhimillisyydet, jotka tulevat väkisinkin vastaan näin pitkällä aikajaksolla. Kaikki vessaäänet ja väsymykset ja räjähtänyt ulkonäkö. Ja me olemme selvinneet kaikesta tästä hyvin. Olemme järkevinä aikuisina käyttäytyneet ihan luonnollisesti. Jotenkin on tuntunut helpottavalta huomata, että sen hienon ja ylpeän pinnan alla, olemme ihmisiä, jotka pystyvät olla omia itsejään toistemme edessä. Juuri niinkuin minä halusinkin. Halusin löytää sen miehen, joka on itsevarma ja fiksu ja menestynyt. Hauska ja ylpeä. Mutta joka on minun kanssani se hassutteleva ja virheitä tekevä alaston ihminen. Ja minusta tuntuu, että se on tapahtunut. Tunnen tosi vahvasti, että me olemme Santin kanssa tiimi. Kertaakaan emme kyllästyneet toistemme seuraan. Kertaakaan emme ajautuneet riitaan ja edes ärsytykseen. Joka kerta olemme nauraneet tai vähintäänkin hymyilleet niissä lukuisissa kahviloissa ja ravintoloissa. Joka kerta olemme halunneet toteuttaa toistemme toiveet turistitekemisten suhteen. Joka kerta kun olen ujuttanut käteni Santin käsivarteen, on hän ottanut minusta kiinni. Tekee mieli huutaa koko maailmalle, että minä olen nyt saanut sen mitä uskalsin (kai uskalsin?) toivoa. Ja päätin ennemmin odottaa tätä, kuin tyytyä muuhun (kai päätin?). Vaikka se oli pelottavaa. Vaikka tuntui, että se saattaa tarkoittaa yksinoloa. Koska välillä tuntui mahdottomalta, että olemassa voisi olla ketään, joka vastaa näitä toiveitani.

Lomallamme kaikki on sujunut hyvin. Eikö ole ärsyttävän ihmeellistä? Onnellisuusputkeni vain jatkuu ja jatkuu. Meillä on ollut hauskaa kulkiessa uusien kaupunkien metroissa, ratikoissa ja junissa. Olemme istuneet vierekkäin ja pitäneet toisiamme käsistä kiinni. Olleet ihan hiljaa ja seurailleet muita ihmisiä. Tai ihastelleet yhdessä maisemia ja paikallisten ihmisten hauskaa tapaa kuivattaa vaatteitaan kaikkien nähtävillä asuinrakennusten ulkopuolella. Jokainen varaamamme hotelli on ollut hyvä. Hyvä ellei erinomainen. Se paikka, joka lupasi kaupunkinäkymän, tarjosi meille maiseman kaupungin punatiilisten kattojen ylle. Ja sen korkean kellotornin, joka näytti yöllä upealta. Illan koleudesta huolimatta pidimme ikkunaluukut auki jotta saisimme ihastella näkyä. Siinä paikassa parvekkeellemme alkoi loistaa aamuaurinko, ja kaikki oli niin kaunista, että rakastelimme parvekkeen ovea vasten ennen kuin siirryimme sinne ihastelemaan lämpöä ja juomaan aamiaiseksi viiniä. Juttelemaan lokeille ja nauramaan selfieillemme. Kun minä olen laittautunut aamulla niin Santi on hymyillen ja kärsivällisesti keskittynyt puhelimeensa tai istuskelemaan kauniissa säässä. Kertaakaan hän ei ole näyttänyt närkästystään siitä, että minä olen siirtynyt aamusuihkuun hieman viivytellen. Yhden kerran lomamme alkupäivinä hän jätti rakastelumme kesken sanoen, että edetään pikkuhiljaa. Ei kaikkea tarvitse tehdä kerralla. Minulle tuli pieni ajatus siitä, että nytkö hän on kyllästynyt minuun fyysisesti. Ei jaksa enää suorittaa loppuun, koska se ei olekaan niin kiihottavaa. Että se on suorittamista. Käy työstä. Olen ollut ehkä aloitteellisempi kuin hän. Ja olen päättänyt, etten anna minkään mennä välillämme pieleen. En anna upean yhteytemme lässähtää. Joten olen suoraan sanonut, miten hyvältä se minusta tuntuu. Ettei hänen tarvitse teknisesti tuottaa minulle mitään nautintoa, koska nautin kokoajan. Se on jotenkin rentouttanut Santin oloa, koska hän on - kuten Javier - perfektionisti ja haluaa välttämättä tietää, että toinen nauttii. Ja koska olen itse huomannut, että hän odottaa sitä, että minä saan huipennuksen, niin olen itse saanut suorituspaineita. Keskustelumme jälkeen kaikki tämä turha paine on poistunut. Kolme hurraa huutoa avoimelle keskustelulle. Sittemmin olemme viettäneet uskomattoman kiihkeitä ja pitkiä hetkiä. Kylpyammeessa ja eri sängyissä ne sotkien.

Ollessamme silmiähivelevän kauniissa maisemassa meren rannalla olen nojautunut Santiin kiinni ja sanonut, että suudellaan nyt täällä, jotta muistaisimme tämän hetken. Ja Santi on naurahtanut ja painautunut suutelemaan minua pitkään ja kiihkeästi. Siellä turistiaukealla kaikkien ihmisten edessä. Ja minusta on tuntunut niin hyvältä. Pyydä niin annetaan. Sitten monien kauniiden maisemien ja upeiden ravintoloiden ja viinilasillisten jälkeen olemme palanneet takaisin Suomeen. Olemme katsoneet lennon aikana elokuvaa jakaen korvakuulokeet, kuten minä ja Roni aina teimme julkisissa kuluneuvoissa tai kävellessämme musiikki kuunnellen. Oma oloni on ollut aika väsynyt. Kello on paljon. Mutta Santi ehdottaa, että lähtisin hänen luokseen vielä yhdeksi yöksi lomamme päätteeksi. Tämä on antanut minulle varmistuksen siitä, ettei hän ole ollut kyllästynyt seuraani. Että meillä on aika vahva side välillämme. Tietysti olen lähteänyt hänen luokseen. Otan tästä kaiken irti. Tätähän minä olen halunnut. Että voimme alastomina piiloutua yhdessä untuvapeiton alle. Että voin pimeässä kumartua suutelemaan häntä, ja suudella vahingossa hänen nenäänsä. Että voin nukahtaa niin syvästi siihen täydelliseen kainaloon, että näen eläviä unia hänen vieressään. Se ei tapahdu helposti. Aamulla olemme rakastelleet sängyssä niin pitkään, että olen vahingossa kastellut sen melko pahasti. Käydessäni suihkussa Santi on koonnut lakanat kasaan ja laittaa ne pesukoneeseen. Olemme jo niin arkisisssa väleissä, että voimme pestä pyykkiä toistemme kanssa. Minua vähän nolottaa sängyn kastelu ja patjassa näkyy märkä tahra. Tämä on aika ällöttävä teema, mutta valitettavasti se tuotti minulle taas sen verran nolouden tunteita, että minun on pakko ottaa se esille. Pyykkikone pyörii ja minä pukeudun ja valmistaudumme käväisemään yhteisellä lounaalla, ennen kuin menen viimein kotiini pitkän matkan päätteeksi. Ja sitten etsin puhelintani. Eikä sitä löydy mistään. Ja tajuan heti, että Santi on laittanut sen pesukoneeseen lakanoiden mukana. Voiko se olla vahinko? Santi juoksee pyykkikoneelle ja keskyttää pesuohjelman. Ja kaivaa lakanoiden välistä puhelimeni. Sanon nauraen, että jos hän laittoi puhelimeni pesukoneeseen tahallisesti niin annan sen anteeksi. Ja tilanteesta kummallisen tekee se, etten oikeastikaan ole varma, oliko tämä vahinko. Ja vielä kummallisemman siitä tekee se, etten minä välitä oliko se vahinko.

Santi tykkää olla vahvassa asemassa. Ja nyt hän pelastaa tilanteen kuivattelemalla puhelinta ja purkamalla sen osiin. Olen mielelläni avuton tässä asiassa. Leikittelemme rooleilla. Saamme puhelimen osittain toimimaan ja harmittelen ääneen valokuvien ja muiden tietojen menetystä. Santi asentelee puhelimen varmuuskopiointia ja tarjoaa minulle omaa vanhaa puhelintaan käyttöön siksi aikaa kunnes saan hankittua uuden. Hän sanoo, että minun puhelimeni tulee jättää hänen luokseen latautumaan ja asentumaan. En haluaisi jättää puhelintani hänen luokseen, enkä haluaisi ottaa hänen puhelintaan varalle. Haluan hoitaa asian itse. Tilanne on koominen ja olemme nauraneet koko jutulle. Olen joka tapauksessa hankkimassa uuden puhelimen, joten tilanne ei ole niin paha. Ja jotenkin kummallisesti yhtäkkiä painiskelemme sohvalta pudoten ja taistellen simkortistani nauran vedet silmissä. Jep. Me kaksi hienoa ja sivistynyttä ihmistä putoamme sohvalta, kun yritän piilotella simkorttiani Santilta. Puoliksi antaudun ja hän nappaa simkortin ja asentaa sen varapuhelimeensa. Selvä, tehdään sitten näin. Santi lupaa ettei katso puhelimestani mitään. Mutta en voi olla siitä varma. Tämä on nyt ultimaattinen luottamuskoe. Ja rehellisyyskoe. Hänellä on hallussaan nyt kaikki parin vuoden takaiset valokuvat ja viestit. Kaikki nettisivut joilla olen vieraillut ja ne haikut siellä muistiossa. Ja jotenkin se tuntuu minusta ihan ookoolta. Minusta tuntuu, ettei minun tarvitse peitellä tai salailla häneltä mitään. Yhtään mitään. Menee miten menee. Kaikki menee joka tapauksessa juuri kuten kuuluukin. Siellä on kaikki. Ja silti. BLIBLIG. Saan Santilta kuvaviestin, jossa hän vahvistaa viikonlopulle varatun pöytävarauksen kivasta ravintolasta. Minulla on miesystävä, jonka kanssa olen menossa viikonloppuna syömään. Minulla on miesystävä, jolla on hallussaan kaikki minusta saatava tieto. Ja silti hän tahtoo lähteä kanssani viettämään kivaa vapaailtaa. Minulla on miesystävä joka lomamme aikana keskusteli aamiaispöydässä muiden hotellivieraiden kanssa omalla kielellään, ja luuli etten ymmärrä mitään. Vaikka minä pystyin seuraamaan keskustelua aika hyvin. Vaikka minä kuulin kuinka hotellivieras ihasteli meitä pariskuntana ja sanoi, ettei rakkaus tunne kansalaisuuksia. Ja Santi sanoi, että sellaista on rakkaus. 

Kevyt kuin höyhen

Innostuksella ja positiivisella jäänityksellä kohti joulua! Viel pitää viimeistellä vähän lahjoja. Ja hakea pieniä tuomisia kaupasta. Viinejä. Hyvä ystävä kutsui kylään, joten ennen Santin tapaamista täytyy koittaa ehtia skoolata vielä ystävien kanssa. Onpa kiva fiilis. Huomenna kunnolla juhlimaan. Moni kavaeri jo odottaa malttamattomana. Minä koitan keksiä pieniä jouluyllätyksiä kaikille. Sitten pari päivää perheen parissa, ennen kuin lennämme kohti seikkailua Santiagon kanssa. Mahtavaa. En keksi montaakaan parannettavaa asiaa tässä tilanteessa.

 

Niin rikas

Se fiilis, kun hehkulamppu syttyy pään yläpuolella loistamaan. Ja ratkaisu johonkin asiaan tipahtaa syliin kuin tilattuna. Ja mielestäni se on tilattua! Jos painiskelen jonkun asian kanssa, ja minulla on jonkin verran aikaa, niin pystyn jättämään sen prosessoitumaan ikään kuin kaiken muun taustalle. Ihan kuin olisin tietojärjestelmä, jolle voin jättää käskyn alkaa selvittämään jotain asiaa. Ja sitten voi keskittyä johonkin ihan muuhun ja unohtaa koko jutun. Kunnes yhtäkkiä se välähtää valmiina mieleeni. Tämä sama tapa toimii esimerkiksi silloin, kun ei muista jotain asiaa. Vaikka jonkun näyttelijän nimeä. Silloin siitä lähetetään aivoille pyyntö selvittää asia. Ja sitten kokataan tai vitsaillaan slaavikyykyistä, ja PAM, se iskee mieleen joko muutamia minuutteja tai tunteja myöhemmin. Jotkut isot asiat voivat prosessoitua päiviäkin. Esimerkiksi luovat tilanteet ovat vähän pitkäkestoisempia. Olen sommitellut sopivaa runoa Santin joululahjaan liitettäväksi jonkin aikaa. Olen kirjoitellut puhtaaksi yhtä versiota. Ja sitten illalla sängyssä istuessani se oikea pamahtaa kirkkaana mieleeni ja on valmis. Se on haiku. Hah, lempparirunomallini. Samallailla voi prosessoida jotain työhön liittyviä isompia ongelmia. Ne vain yhtäkkiä on ratkaistu mielessäni autopilotilla ja tipahtavat sitten tajuntaani valmiina. Joskus niitä täytyy vähän hämmennellä ja pyöritellä pidempään. Mutta aina jollain tavalla ne valmistuvat kuin itsestään. Saamani haiku on vähän imelä. Mutta pidän siitä enemmän kuin aiemmin kaavailemastani pidemmästä runosta. Hienoa! Nyt minun vain tarvitsee saada tulostettua se itsestäni ulos kauniilla käsialalla ja ohuella mustalla mustekynällä. Ja koska olemme aina vaihdelleet haikuja Karrin kanssa, lähetän tuotokseni hänellekin. Ilmassa on edelleenkin joulutunnelmaa. Keskiviikkona vaihtelemme Santin kanssa normaaliin tapaan viestejä, ja hän kertoo pienestä työmatkasta, jolle vielä joutuu osallistumaan ennen joulua. Ja siinä samalla sovimme, että tapaamme perjantaina ja keksimme jotain pientä kivaa tekemistä. Loistavaa. Näin ollen voisin viettää kivan illan Santin kanssa perjantaina, ja sitten halutessani pääsen lauantaina kunnon juhliin. Tanssimaan niin paljon, että saan syödä jouluna mielein määrin konvehteja. 

Keskiviikkona en meinaa saada päänsärkyä millään pois. Minulla on panacodia ja naprokseeneja, mutta päänsärky jomottaa taustalla koko ajan. Se tuntuu siltä, kuin jokin tylppä seiväs olisi tungettu pääni läpi ja se hölskyy siinä aina kun liikun. Päänsärky voi pilata päiväni. Siksi varaan matkalle mukaan sopivan arsenaalin särkylääkkeitä. Onneksi näitä päiviä ei ole kovin usein. Onneksi useimmiten saan päänsäryn taittumaan helpommin. Se kuuluu nyt tähän aktiivisempaan kipukauteen. Ja hyväksyn sen. Koska olen muuten niin onnekas. Vietän illan kotona perheen kanssa, enkä lähde keskiviikkona minnekään. Vaikka Jere kyselee josko olisin ulkona. Ja sovimme, että käydään ehkä drinkeillä lauantaina. Viimeisen vuoden aikana minulle on muodostunut monta läheistä miespuolista ystävää. En ole ikinä ajatellut kenenkään sukupuolta sen enempää. Jotenkin vain huomaamatta näistä ihmisistä on tullut minun ystäviäni. Ensialkuun he ovat tykästyneet minuun varmaan kokien pientä ihastumista. Olen kauhean suorasanainen ja vähän pomottelevakin vahingossa, ja se vetoaa tietynlaisiin miehiin. Juuri kuten olen aiemminkin pohtinut. Moni mies tykkää olla hieman alistuneessa asemassa ja miellyttää naista. Kuten Jukka. Mutta minuun se ei vetoa romanttisella tasolla, koska haluan voimakkaan miehen, joka on kanssani tasavertainen. Ja Santi on sellainen. En ollenkaan halua pompotella häntä. Hän saa minusta esiin parhaat puoleni. Enkä minä määräile näitä ystäviäni. Olen vain sellainen vahva persoona, mutta koska samalla muutan käytökseni hauskaksi, on minuun helppo tutustua. Ja kanssani on helppo lähentyä. Olen todella avoin. Nämä miehet purkavat minulle parisuhdehuoliaan. Kysyvät mielipiteitä tärkeisiin asioihin. Ja kutsuvat aina mukaan. Olen kuin yksi kundeista. Mutta söpöllä ja tyttömäisellä tavalla. Jotenkin vain tähän pisteeseen on päädytty ja olen siitä kiitollinen. Olen kiitollinen, että siitä huolimatta, että se pieni flirtti kuivui kasaan Jeren kanssa, niin olemme läheisiä ystäviä. Olen kiitollinen siitä, että voimme soitella Tommin kanssa toisillemme ja puhua suoraan kaikesta. Kuten siitä miten kivaa on, että me tutustuttiin. Olen iloinen, että Jukka on kaverini. Ja Aku ja Simo. Mutta samalla myös porukkamme tytöt ovat hyviä ystäviäni. Se ei ole tapahtunut ihan yhtä helposti. Mutta nyt kun tutustumisvaihe on takana, voimme soitella ja viestitellä kuulumisia parin ihanan naisenkin kanssa. Olen kiitollinen siitä, että voin käydä kahvilla Ossin ja hänen tyttöystävänsä luona. Minun tindermatchini ja hänen puolisonsa ovat ystäväni. Ja tietysti Elina. Olen niin rikas. 

 

Big Pic

On kivaa olla elämässä tätä prosessia nyt, miten jännittävästä deittailusta tulee turvallisempaa tapailua. Miten parisuhde alkaa muodostua. Se on aina ollut se minua mietityttänyt kysymys. Ja monia muita! Että mitä tässä oikein nyt pitäisi tapahtua seuraavaksi, kun meillä on kivaa yhdessä. Mutta kun jännittää laittaa viestiä, eikä ole ihan varma, että mitä toinen ajattelee. Miten sitä aikaa aletaan viettää enemmän yhdessä. Miten suunnitelmallisista treffeistä tuleekin normaalia yhdessä vietettyä aikaa. Ja kai se vain  tapahtuu! Simsalabim. Olen jotenkin innoissani, että tilanteeni Santin kanssa on kehittynyt ilman mitään draamaa tai tulipaloja. Kaikki on tapahtunut helposti ja rauhallisesti. Juuri niin sitä sanotaan (kuva alla)! Että ensimmäisestä rakkaudesta kasvetaan erilleen. Nyt kun mietin sitä aikaa, niin se tuntuu uskomattoman kaukaiselta. En voi käsittää miten olen voinut elää sellaisessa suhteessa monen monta vuotta! Miten olen pystynyt! Ja sydämeni särkyy kun tiedän, että niin moni elää tällä hetkellä parisuhteessa, jossa he eivät saa sitä mieletöntä rakkautta ja intohimoa, mihin jokaisella pitäisi olla mahdollisuus. Jos vain on rohkea ja päästää irti niistä asioista, jotka eivät ole itselle oikeita. Minulla kävi suuri onni, kun suhteeni päättyi dramaattiseen eroon. Kun en itse uskaltanut tai osannut päästää siitä irti. Todentotta minusta tuntuu ettei se ehkä ollut oikeaa rakkautta. Mutta kyllä se oli, sillä tasolla, jolla silloin oltiin. Tuo mies oli hyväsydäminen ja hieno ihminen. Joka ei vain ollut oikea minulle. Ja se aiheutti kummallekin turhautumista ja epäonnea. Toivon, että hän saa nyt paremmin toteuttaa itseään muualla. Ja sitten se toinen rakkaus. Se joka hajottaa ja opettaa. En ole ikinä ollut enempää rikki, kuin tapailustani Ronin kanssa. Se oli niin voimakas ja myrskyisä kokemus, että tulen muistamaan sen aina. Pitkään luulin, että hän on minun sielunkumppanini. Koska meillä kaikki meni yliluonnollisella tavalla yksiin mitä ihmeellisimmissä asioissa. Mutta sittemmin tajusin, että hän on minun egokumppanini. Yhdessä lisäsimme sisäistä ahdistusta itsessämme. Olimme röyhkeitä ja kaiken yläpuolella. Minä en enää pystynyt nauttimaan omasta työstäni tai arjestani lainkaan, koska Roni sai minut haluamaan kaikkea muuta. Ja vaikka se oli hauskaa ja mahtavaa. Ja vaikka siinä oli rakkautta. Niin emme pystyneet siihen toistemme kanssa. Meillä ei ollut mielenrauhaa. Jos olisimme tavanneet toisena ajankohtana, niin kaikki olisi voinut mennä toisin.  

  

En tiedä mitä Ronille kuuluu. Viimeksi muutama kuukausi sitten olen nähnyt somepäivityksen, jossa hän on ollut onnellinen. Onkohan jotain sattunut? Vai ovatko he vain hiljaa onnellisia. Hän on ollut sen kumppanin kanssa, joka on vaikuttanut omaavan mielenrauhaa. Nyt ymmärrän paremmin miksi Roni koki löytävänsä onnen hänen kanssaan. Koska tuo nainen on saanut Ronin laskeutumaan maan pinnalle ja kehittämään rauhaa. Me kehitimme myrskyjä. Toki nyt mielessäni käy, että mitäs jos olisimme tavanneet nyt. Nyt kun olisin ollut onnellinen yksinäni. Olisinko minä ollut se, josta Roni löytäisi onnen ja rauhan. Elämäni olisi varmasti hyvin erilaista. Roni olisi mielellään mahdollistanut ihan erilaisen elämän esimerkiksi taloudellisesta näkökulmasta. Mutta nyt tilanne on tämä. Ja olen tyytyväinen. Niputan myös ihanan Javierin tuohon toisen rakkauden laatikkoon. Hän kuuluu vielä minun oppitunteihini. Hän on ottanut minuun yhteyttä muutaman kerran. Iloisesti huudahtaen nimeäni keltaisten hymiöiden keskellä. Olemme puhuneet televisiosarjoista ja politiikasta. Tunnen häntä kohtaan ystävyyttä. Mutta siltikään en lähtisi hänen kanssaan illalliselle. Ja sitten se kolmas rakkaus. Sanotaan, että se tulee yhtäkkiä kun ei odota. Että se on jotain ihan erilaista kuin aiemmat ihmiset, joihin on rakastunut. Että se vain tapahtuu helposti ja vaivattomasti. Ja niin tässä on nyt käymässä. Kaikki vain soljuu kauniisti eteenpäin. Ja yhtäkkiä huomaan, että minulla on paras ystävä, jonka kanssa viestitellä kaikesta pitkin päivää. Ja joka on parasta seuraa harrastuksiin ja matkoille. Ja joka saa pikkuhousuni kastumaan. Mies joka tarjoaa tukeaan ystävälleni Tommille, jolla on jokin ongelma, jossa Santi voisi auttaa. Kun katsoo tätä kokonaiskuvaa, niin kaikki on sujunut juuri niinkuin pitää isomman kaavan mukaan. Minä olen kokenut juuri ne asiat, jotka pitää kokea päästäkseen tähän pisteeseen. Minä olen käynyt läpi prosessin, joka on välttämätön, jotta minulla olisi nyt pääsy tasapainoiseen ja onnelliseen elämään. Ja parisuhteeseen. Minä saatan olla yksi niistä ihmisistä, jotka sittenkin - kaiken tuon paskan jälkeen - saavat onnellisen lopun. Loppuelämän. Sittenkin olen ehkä yksi niistä, joiden ongelmana on se, että miten viikon aikana ehtii tehdä kaikki ne kivat asiat, joita nyt elämä tarjoaa. Se ihminen, joka joutuu murehtia illan ruoasta ja siitä mitä laittaa lennolle päälle. Eikä enää siitä, että kaikki tuntuu kauhealta. Että mikään normaali asia ei kiinnosta. Että ahdistus hyökkää aamulla kimppuun! Että tulevaisuus näyttää yksinäiseltä ja kauhealta. Että koko sisin huutaa epätoivoa. Se on kadonnut. Kaikki se pahuus. Kiitos.

Toki keskiviikkoon herätessäni käsivarsiani särkee niin paljon, etten meinaa pystyä pukeutumaan. Koko kroppa on niin kankea, että aamuvenyttelyt tuntuvat naurettavilta. Leukani lonksuu ja sitä särkee. Ja leuan pakkojännittäminen aiheuttaa kovan päänsäryn. Mutta nämä ovat vain tässä kaiken muun sivussa. En tiedä miksi juuri nyt tämä vaiva on taas aktivoitunut. Mutta tiedän, että se taas joku päivä on poissa. Enkä anna sen lamaannuttaa itseäni. Minä venyttelen. Nostelen käsiäni väkisin. Otan särkylääkkeen. BLIBLING. Hymyilen, kun saan kivan viestin Santilta. Töissä en pysty vastustamaan jouluherkkuja, joita tuntuu nyt olevan tarjolla joka päivä. Siitäkin vitsailemme Santin kanssa lähetellen toisillemme kuvia herkuista kahvitauoiltamme. Ilmassa on joulunodotusta. Se sellainen kiva tunne, jonka muistaa lapsuudesta. Ja ilmassa on rakkautta. Ja innostusta. En tiedä tapaammeko tänään tai viikonloppuna Santin kanssa. Ystäväni ovat kutsuneet minut suuriin juhliin lauantaina. Harkitsen asiaa. Pitäisi ehtiä käydä siellä ja täällä sukulaisilla. Ja varmistaa, että pikkujouluviemiset on valmiina pienissä lahjapusseissaan. Pitäisi pakata matkalle mukaan! Kohteessamme on noin viisitoista astetta lämmintä. Plus miinus pari astetta. Eli en pukeudu paksuun toppatakkiin. Viikko on jo sen verran pitkä matka, että mukaan on otettava pari vaihtovaatetta. Mutta toisaalta kohdemaan hintataso on sen verran huokea, että nyt olisi loistava tilaisuus lähteä matkaa tyhjän matkalaukun kanssa ja palata takaisin täyden kera. Voisin hyödyntää tilanteen ja tehdä vähän ostoksia. Ai että kun kivaa! En tykkää shoppailla, mutta nyt sekin ajatuksena innostaa vähän. Santi teki ostoksia edellisellä matkallamme, ja ehkä nyt on minun vuoroni. Ennen matkaa minun täytyy hoitaa kuivat jalkapohjat kuntoon, ja varmistaa, että kaikki nesteet ja voiteet on pakattu pieniin rasioihin. Minun pitää ottaa tarvittavat lääkkeet mukaan. Kaikkea kaiken varalta! Ehkä pakkaan kuluneen ja nuhjuisen minihiustensuoristiminen mukaan, jotta saan laittauduttua nätiksi mennessämme syömään hienoihin ravintoloihin. Ja sitten voin jättää sen sinne ja hankkia uuden kotiintuotavaksi! Ehkä siellä vaaleanpunaiset Essie-kynsilakat ovat halvempia. Ehken tarvitse mitään.

oi onnea

Taas on maanantai, jolloin saan miettiä tippa linssissä miten onnekas olen. Se voi olla vähän rasittavaa ja ärsyttävää. On ihan luonnollista, että ihmiset tykkäävät enemmän kuulla, kun muilla menee huonosti. Ehkä se olisi taas kivaa sosiaalipornoa, kun kaikki tämä romahtaisi jollain tosi yllättävällä tavalla. Ja se on ihan mahdollistakin. Mutta nyt minä elän edelleenkin ihmeellisesti kaiken sen keskellä, mistä en melkein uskaltanut edes uneksia. Vai uskalsinko? Uskoinko, että jos vain olen maltillinen ja keskityn itseeni, niin voin saada kaiken mitä olen toivonut? Ehkä uskoinkin. Niinhän sitä kaikissa nykyajan viisauksissa sanotaan. Että pitää ajatella jo omistavansa kaiken sen, mitä haluaa saada. Saada se sisäinen yltäkylläisyyden olo. Se tunne, että olisi voittanut lotossa, kun vain istuu toimiston kokouksessa ja katselee ikkunasta ulos. Minulla oli se, ja nyt minulla on tämä kaikki. Ainakin vielä toistaiseksi. Ja aion edelleenkin nauttia siitä täysillä. Pelkäämättä ennakkoon kaikkea sitä mikä voisi mennä pieleen.Tuntuu niin onnekkaalta herätä omasta sängystä ilman, että ahdistus hyökkää päälle niin kuin silloin joskus. Jotenkin vähän pelottaa edes kirjoittaa siitä mitään. Kai pelkään, että se jotenkin aktivoituu jos ajattelen sitä. Mutta nyt siitä ei ole näkynyt merkkiäkään. Aamulla muistan heti ekana, että minulla on varattuna aivan mahtava romanttinen lomamatka tämän mielettömän miehen kanssa. Minä odotin tätä niin kauan! Että minulla olisi joku jonka kanssa matkustella. Ja nyt yhtäkkiä olen taas lähdössä lentoon ja ihan vähäsen lämpimämpiin maisemiin. Santi on taas suunnitellut monelle päivälle tekemistä. Hän saa päättää kaupunkikohteet ja niiden ajankohdat. Sekä varata pöytiä kivoihin ravintoloihin. Ja minä saan selailla  hotellivaihtoehtoja ja varailla niistä parhaita. Valitsen sellaiset hotellit, joiden sänky näyttää kutsuvalta. Olemme muutamassa eri paikassa, joten olen voinut valita pariksi yöksi suurta luksusta. Ja muutamalle muulle vähän erilaista tunnelmaa. Ja kylpyammeen. Jep. Tällaisia asioita minä saan "murehtia". Hotellihuoneen maisemia. 

Maanantai tuntuu hyvältä. On taas mukavaa nähdä perhettä ja olla vain kotona. Olemme viettäneet Santin kanssa taas rauhallisen koti-illan lauantaina. Ja urheilleet oikein kunnolla sunnuntaina. Me pidämme toisiamme kädestä kiinni nauraen jollekin hölmölle jutulle urheiluareenalla. Meillä on hauskaa. Me voidaan mokata toisemme nähden ja olla ihan poikki. Me halutaan jatkaa tätä ja ottaa paikkaan sarjakortit. Ennen urheiluhetkeä olemme käyneet kahvilassa aamiaisella. Istuneet pehmeillä nojatuoleilla ainakin tunnin puhumassa siitä miten erilaiset lait meidän kotimaissa on. Santi kertoo jostain hassusta tapahtumasta menneisyydessä ja minusta on ihana kuunnella hänen tarinoitaan. Meillä on sama lempikahvi. Maistelimme sitä edellisellä lomamatkalla, ja nyt tilaamme sitä aina. Me peesataan toisiamme tällaisissa asioissa. Joskus kirjoitin siitä enemmän. Että omalla käytöksellään saattaa vahingossa ja huomaamatta mukautua toiseen. Olemme tässä mielestäni tasavertaisia. Tai sitten meillä on vain sama maku monessa jutussa! Urheilemisen jälkeen menemme kauniiseen ravintolaan selailemaan menua. Tarjoilija palvelee meitä hymyillen ja haluaa kertoa ruoista tarkemmin. Minulle tulee mieleen ne ajat kun ramppasimme Ronin kanssa joka paikassa. Pidin siitä. Siitä fiiliksestä. Siitä tunnelmasta, kun kokee olevansa jotenkin erityinen ja hyvä. Santin kanssa oleminen antaa minulle sen tunteen myös. Maistelemme toisemme ruokia ja puhumme taukoamatta kaikesta. Niistä pähkinöistä, joita Santin kotimaassa kasvaa. Googletamme kuvia ja selailemme niitä. Santi kertoo sisaruksensa häistä. Hänen silmänsä syttyvät kun hän puhuu tästä suuresta juhlasta. Tunteekohan hänkin, että me ehkä päädytään vielä alttarille myös. Se on hauska tunne, jolla saa leikitellä. Olen miljoona kertaa ajatuksissani uppoutunut haaveilemaan tulevaisuudesta jonkun kanssa. Sommitellut niitä nimiä itselleni. Se on ihan normaalia! Ja nyt teen sitä taas. Mutta se tuntuu ihan oikeasti nyt mahdolliselta. Kaikki on aivan erilaista kuin koskaan aikaisemmin.

Kun eroamme pikkupakkasessa toisistamme halaamme pitkään. Suutelemme kahdesti. Ja Santi sanoo, että nähdään keskiviikkona tai torstaina. Ehkä nähdään! Tämä viikko tulee olemaan kiireinen ja sisältää kaikenlaista joulujuttua. En yhtään stressaa siitä että tapaammeko, koska heti pian olemme yhdessä monen monta yötä. Joku kommentoi, että nyt minä sitten haluankin tehdä ihan kaiken Santin kanssa. Mutta ei se niin ole. Minä nautin omasta ajastani. Me olemme tavanneet enintään kaksi kertaa viikossa koko tapailumme aikana. Ja vaikka olemme päivittäin tekemisissä, niin meillä on paljon omaa aikaa. Ja se sopii minulle! Minulle ei ole kehittynyt minkäänlaista tarvetta kiirehtiä lisäämään yhdessäoloaikaa. Olemme nyt juuri loistavassa tasapainossa. On aika kiintoisaa nähdä miten viikon yhtäjaksoinen yhdessäolo vaikuttaa väleihimme. Mutten ole huolissani ollenkaan. Päinvastoin. En malta odottaa, että pääsemme kaikkiin niihin paikkoihin, joita olemme suunnitelleet näkevämme. Kaikkiin niihin hotellihuoneiden sänkyihin. Me halutaan syödä loistavaa ruokaa. Juoda ihanaa viiniä. Ja nähdä kauniita maisemia. Ja kaikki se on tapahtumassa! Jännittävää.

Unelman keskellä

Olen jo pariin otteeseen kysynyt itsekseni, että miten oikein olen tähän tilanteeseen päässyt. Miten minä yhtäkkiä tanssahtelen suihkussa ja otan pienen lasillisen punaviiniä samalla, kun laittaudun arkisen nätisti tavatakseni ihmisen, joka saa kaiken loksahtamaan paikoilleen. Minussa ei ole ripaustakaan pahaenteisyyttä tai stressiä. Kaikki tuntuu menevän juuri niinkuin pitääkin. Minua hymyilyttää. Laitan päälle valkoiset alusvaatteet, vaikka minulla on tähän asti ollut päälläni aina mustaa. Pukeudun hauskasti pikkuasusteella. Koska voin ja koska tiedän, että Santi vain nauraa ja halaa minua. Tavallaan minusta ei tunnu miltään. Tavallaan en voi uskoa, että elän nyt tämän kaiken keskellä. Ja tavallaan poksahdan innostuksesta. Mä tykkään susta niin että halkeen. Aina välillä epäilen, että miten minä voisin ansaita tämän. Mietin, että miten selviän, jos tämän kaikki loppuu. Ihan vain pienen hetken. Sorrunko taas lääkitsemään itseäni hieman kyseenalaisesti (mutta silti itseni hyväksymällä tavalla). Vai osaanko turvautua oppimiini vaihtoehtoisiin tapoihin. Liikuntaan ja hengittelyyn. Mielenhallintaan. Varmaan ensialkuun turvautuisin kaikkeen mahdolliseen ja sitten toivottavasti aika nopeasti saisin koottua itseni. Mutta nyt voin vian keskittyä olemaan tässä onnellisuudessa. Mikään ei viittaa siihen, että jotain menisi pieleen. Minä olen kuullut, kuinka ne onnellisen näköiset ihmiset ovat vielä vuosikausienkin jälkeen salaperäisen rakastuneita. Minä olen kuullut, kuinka laulujen laulajienkin pitää nipistää itseään tietääkseen, että voiko tämä olla totta. Minä olen kuullut kyynelehtivien ihmisten sanovan alttarilla, että he ovat naimassa parhaan ystävänsä. Ja yhtäkkiä minä olen sillä tiellä. Minä pystyn näkemään meidät ilman mitään epäilystäkään katsomassa toisiamme alttarilla. Hymyillen, mutta kyynelehtien ja lausuen niitä hauskoja mutta vakavia lauseita. Kylmät väreet kulkevat pitkin ruumistani aina reisiä pitkin jalkoihin ja varpaisiin. Ihan yhtäkkiä minä elän keskellä sitä unelmaa. Ja se tuntuu hyvältä. 

Pieni pakkanen tuntuu ihan kivalta, kun on tarpeeksi lämmintä päällä. Olen uppoutunut kaulauhuiviin, jonka Santi on antanut minulle aiemmin lahjaksi. Näin me kootaan meidän yhteisiä muistoja. Jos meille tulisi välirikko, niin käyttäisinköhän tuota asustetta vielä? Pystyisinköhän. Ehkä väkisin tekisin niin, kuten teen kaikille muistopaikoille ja -biiseille. En anna niiden jäädä kenenkään muun haltuun ajatuksissani. Meidän on määrä tavata kadulla ja kävellä siitä yhdessä ravintolaan syömään. Näen Santin siellä kauempana samalla kadulla. Kävelemme toisiamme vastaan. Jo kaukaa näen kuinka Santiago hymyilee. Hän on minun tiimiparini. Nyt me ollaan taas yhdessä ja kaikki sulaa yhtenäiseksi turvallisuudeksi. Kaikki muu katoaa. On vain se hetki ja me. Me ollaan kotona tässä missä vain. Halaamme ja heti Santi sanoo jotain kivaa vaatteistani. Hän on komea ja pukeutunut siihen monensadan euron vaatteeseen, jonka osti yhteiseltä minilomaltamme. Jutustelemme heti kaikesta arkisesta ja pidämme hetken toisiamme kädestä kiinni, kun Santi vetää minut vieressään oikeaan suuntaan. Istumme sen ravintolan pöytään, jossa minä kävin silloin joskus Ryanin kanssa. Silloin kun olimme kikatuskunnossa. Se oli hauska ilta se. Mutta nyt kaikki on täydellistä. Santi koskettaa reittäni pöydän alta. Kaikki on niin luonnollista. Puhumme mistä vain. Arvioimme ruokia. Nauramme. Katsomme toisiamme hymyillen. Onko hän yhtä iloinen kuin minä tästä kaikesta? Tajuaako hän että tässä on nyt meneillään jotain erityistä? Uskon niin. Ruoat saapuvat pöytään. Santi ottaa minun lautaseltani ja antaa minulle omaansa. Me voidaan jakaa kaikki. Minusta tuntuu, että voisin puhua hänen kanssaan ihan kaikesta. Hassuttelemme. Hihitämme jollekin asialle, mitä viereisen pöydän pariskunta tekee. Sitten tilaamme yhteisen jälkiruoan. Ja minä asettelen ruoanjämät taideteokseksi lautaselle. Santi nauraa ja ottaa minua kädestä kiinni. Jaamme laskun. Kuten aina. Ja lähdemme hänen luokseen. Kaikki soljuu eteenpäin juuri kuten mieleeni oli maalattu. Juuri niinkuin tähtiin on kirjoitettu. Vilkaisen itseäni peilista ja meikki on pystynyt yllättävän kauniina. Istumme sohvalle ja kesken lauseen nojaudun suutelemaan häntä pitkään ja pehmeästi. 

Se on maailman ihaninta. Sitten Santi kurouttautuu hitaasti vasten kaulaani ja haistaa minua. Suutelee kaulaani. Hän rakastaa hyviä tuoksuja. Ja joka kerta kun tiedän tapaavani hänet, niin minä tuoksun hyvälle. Olemme ihan hiljaa hetken. Ja sitten Santi kaivaa läppärin syliinsä. Avaamme matkasivun. Ei mitään kysymyksiä tai stressiä tai vaivaantuneisuutta. Me halutaan olla yhdessä ja tehdä kaikki yhdessä. Joten tietysti me menemme matkalle yhdessä. Selailemme hetken eri vaihtoehtoja. Ensin Santi miettii, että lähtisi ennen minua, ja minä voisin tulla perässä, koska tahdon viettää aaton perheeni kanssa. Mutta sitten eteen tulee sopivat lennot ja Santi tahtookin matkustaa yhtä aikaa. Sekin tuntuu vain itsestäänselvältä asialta. Mutta ei sekään olisi haitannut jos hän tahtoisi lähteä etukäteen. Santi kysyy, että otetaanko nämä. Ja minä sanon, että otetaan vaan. Nauramme sille, ettemme ehkä saa olla romanttisesti ilotulitusten alla uudenvuoden vaihtuessa, mutta ainakin olisimme yhdessä vierekkäin jossain matkanvarrella. Santi varaa ja maksaa lennot. Hän sanoo, että minä voisin vaikka katsoa majoituksia tai tarjota jotain matkalla. Ihanaa. Kaikki on niin sulavaa ja luonnollista. Olemme väsyneitä. Onnellisia mutta väsyneitä. Riisun päällysvaatteet ja Santi sanoo heti, että olen tänään erilainen valkoisissa alusvaatteissani. Halaamme. Käymme iltapesulla ja pujahdamme sänkyyn. On taas pimeää ja Santi riisuu minut kokonaan ja tulee päälleni suudellen minua intohimoisesti. Silkkaa nautintoa. Pelkkää ihanuutta. Tykkään tästä niin että halkeen. Aamulla heräämme Santin herätyskelloon. Halailemme, muttemme muuten tee toisintoa viime yöstä. Santi käy aamupesulle ja tulee kylpyhuoneesta kantaen alushousujani. Hän sanoo, että on pessyt ne. Olin jättänyt likaiset alushousut hänen luokseen joskus aiemmin. Ihan hirveä häpeä nousee kasvoilleni! En todellakaan ikinä halua että kukaan joutuu pesemään alusvaatteitani. Mietin heti että ovatko ne olleet näkyvän likaiset. Ihan kauheaa. Nolostumiseni näkyy varmasti kasvoiltani, mutta kiitän häntä ja koitan sivuuttaa koko asian. Ajattelen, että hän oli jo pessyt ne aiemmin, mutta silti tahtoi varata kanssani lomamatkan. Joten ainakaan tämä juttu ei kaatunut likaisin alushousuihin. Voi Luoja.