Leffaseuraa tarjolla

Huh, olipas tiistai taas ankea. Miksi se on niin usein tiistai? Olen kai sitä miettinyt monta kertaa. Siksi varmaan, koska maanantaina vielä ollaan ehkä viikonlopun flowssa ja tylsä arkipäivä vilkkaan viikonlopun jälkeen tekee ihan hyvää. Mutta tiistaina on vielä pitkä aika seuraavaan perjantaihin ja päivät tuntuvat heti toistavan itseään. Pystyy paremmin keskittymään pohtimaan asioita kuin maanantaina. En tiedä. Mutta nyt keskiviikkona tuntuu taas paljon paremmalta. Ei täysin tasaiselta. Mutta paremmalta. Aamulla aloitan tuttuun tapaan itseni muistuttamisen kaikista niistä hyvistä asioista, joita minulla on. Ja pyydän, että osaisin nauttia niistä oikeasti. Tämä kiva koti. Kaikki nämä ihanat kaverit. Aurinko paistaa. Perhe, joka on aina tukena. Hyvä työpaikka. Terveys ja kaikki mahdollisuudet, joita ympärilläni on. Ole kiitollinen! Vaikka väkisin. Hymyile! En tajua mistä se yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunnekin voi niin voimakkaasti välillä iskeä, kun taas heti aamusta saan viestejä parilta kaverilta, joista kummatkin ehdottavat näkemistä tänään tai viimeistään viikonloppuna. Ja joista ainakin toisessa voisi olla jotain potentiaalia enempäänkin. Mennäänkö puistoon tai museoon, he kysyvät. Toinen kutsuu luokseen kylään katsomaan uutta harrastukseen liittyvää välinettä. Lupaan joku kerta mennä. Ehkä tänään ei ehdi. Katsotaan. Ympäripyöreyteni kostautuu minulle takuulla taas ennemmin tai myöhemmin. Minun pitäisi arvostaa näitä kutsuja ja ylläpitää näitä ihmissuhteita myös heidän ehdoillaan, eikä aina omillani. Mutta nähtävästi vieläkään en uskalla lyödä mitään lukkoon liian aikaisin. Ja sitä paitsi olen jo sopinut tapaavani Elinan lasillisilla pikkulauantain kunniaksi. BLING. Ja kiva Nino viestittelee minulle harva se päivä. Meillä on tapana lähetellä toisillemme terveisiä erilaisista lokaatioista, joissa satumme olemaan. Usein maisemakuvien tai hassujen selfieiden kera. Hauskaa, että minulla on tällainenkin ystävä. Nino ehdottaa myös tapaamista viikonlopulle, koska hänellä on taas lahjakortti käyttämättä johonkin juttuun, johon toivoisi saavansa minut mukaan. Ilman mitään paineita, tiedän sen. Ja annan hänelle ihan yhtä ympäripyöreän vastauksen. Ja sitä paitsi. Olemme jo sopineet tapaavamme ystävien kanssa tuona iltana. Eikä ikinä voi tietää loppuuko se illanvietto vasta sunnuntaina. 

Ja kenenkäs muun kanssa olen pitkästä aikaa vaihdellut aktiivisemmin kuulumisia? Vanhan kunnon Manun. Manuel, jonka vuoksi joskus olen vuodatellut kyyneleitä. Johon olin ihastunut, ja jonka luokse riensin kerta toisensa jälkeen kesken viikonlopun vietonkin. Kuvittelin välillemme todellisia tunteita, jotka olivat hänen puoleltaan kuitenkin vain kaverillisia sekä fyysiseen yhteyteen liittyviä. Pääsin aika hyvin tuosta yli. Ihastuin kai heppoisin perusteihin vähän kehen tahansa, joka vaikutti pitävän minusta. Ja me jatkoimme kivoja illanviettojamme aina siihen saakka, kunnes tapasin Ronin. Minulla ja Manuelilla oli tosi mukavaa. Hän aina kokkasi minulle ruokaa. Saunoimme yhdessä. Herkuttelimme. Lojuimme sohvalla katselemassa hyviä sarjoja ja leffoja. Ja tietysti erityisen hyvästä fyysisestä kontaktista nauttien. Kuitenkin heti, kun aloin ihastua oikeasti toiseen ihmiseen, en enää kyennyt jatkamaan pinnallista suhdettamme. Siis sitä fyysistä osuutta. Sitä fwb-suhdetta, joka kieltämättä oli varmasti laadukkainta mahdollista tasoa kaikin puolin tarkasteltuna. Tämä oli Manulle kova takaisku, ja hän jatkoi tapaamisten ehdottelua aina rasittavuuteen saakka. Kävin hänen luonaan aina silloin tällöin pelkästään kaverillisesti. Mutta pian tapaamiset hiipuivat sitä mukaa, kun tulin kiireisemmäksi muualla. Koin tapaamiset velvollisuudeksi. Ja lopulta ne jäivät kokonaan. Olemme silti tasaisin väliajoin vaihdelleet kuulumisia ja valittaneet deittielämistämme. Manuel ei ole ollenkaan niin menevää sorttia kuin minä, ja pidän jopa mahdollisena sitä, että hän ei ole juurikaan ollut intiimeissä suhteissa minun jälkeeni. Ei hänessä ole mitään vikaa. Hän vain on itse melko valikoiva ja nirso. Ja viettää ennemmin aikaa harrastustensa parissa, kuin vaikkapa juhlimassa. Olemme nähneet viimeisen vuoden aikana vain kerran tai pari lasillisten tai lounaan merkeissä. Lasken hänet helposti kaverikseni eikä minulla ole minkäänlaisia romanttisia ajatuksia häntä kohtaan. Kuten ei ollut pitkään aikaan silloinkaan, kun vielä vietimme viikoittain aikaa yhdessä. Ja nyt taas vitsailemme koko aamun siitä kuinka syksy on tulossa eikä meillä ole leffaseuraa pimeisiin syysiltoihin. 

Ja koska Manuel on niin käytännönläheinen, niin hän ehdottaa suoraan, että oltaisiinko syksyllä toistemme leffakaverit silleen niinkuin ennenkin. Kumma kyllä, ajatus ei heti ole luotaantyöntävä. Tilanne on vähän samanlainen, kuin silloin, kun pienen tauon jälkeen aloin tapailla taas Javieria. Mutta sillä erotuksella, että minulla on ollut Javieria kohtaan lämpimiä tunteita lähes aina. Mutta Manun kanssa jatkoimme fwb-suhdetta puhtaasti ilman tunteita. Luulin voivani pitää vain hauskaa myös Javierin kanssa. Mutta se tilanne ajautui nopeasti emotionaaliseen katastrofiin. Mutta kävisikö niin Manun kanssa? En usko. Lähtökohtahan olisi aivan erilainen. Mutta. Tarvitsenko minä tällaista kaverisuhdetta? En oikeastaan. Mutta. Olisiko siitä satunnaisesti jotain haittaa? En osaa sanoa. Olen aiemmin ollut vakaasti sitä mieltä, etten halua harrastaa mitään intiimeitä suhteita ilman jonkinlaisia tunteita tai potentiaalia parisuhteesta. Mutta jotenkin kierosti mielipiteeni on muokkautunut sellaiseksi, että ovathan ystävällisetkin tunteetkin tunteita. En arvosta ollenkaan yhdenillanjuttuja. En mitään hätäisiä kännisekoiluita, joita en laisinkaan harrasta. Mutta jos tunnen ihmisen ja pidän hänestä, ja välillämme on luottamusta ja lämpöä. Niin olen voinut ottaa kaiken irti intiimeistä hetkistä. Ainakin sillä saralla on tapahtunut suuria muutoksia parin vuoden aikana. Aikaisemmin en tiennyt mitään hyvästä seksistä. Nykyään nautin takuuvarmasti joka kerta jos vain tilanne kestää pari minuuttia pidempään. Osaan sanoa mitä haluan ja olla aktiivinen ja avoin. Katsoa toista suoraan silmiin. Mutta silti se on ihan eri juttu, kuin silloin kun mukana on oikeita tunteita. Rakkautta. Siksi mikään ei ole verrattavissa siihen fiilikseen, mikä meillä oli Ronin tai Javierin kanssa. Huoh. Vastaan Manuelille, että minun pitäisi vakaasti harkita asiaa. Totean rehellisesti, että olen vain heikko nainen! En välttämättä pysty pitämään fyysistä suhdetta erossa tunteista. Todellisuudessa olen ihan varma, etten lankeaisi ihastumaan Manueliin. Mutta se on aika hyvä ja vaivaton syy, jos en muuten vain halua aloittaa Manun tapaamista uudelleen. Ehkei minulla olisi sellaiseen edes aikaa. Mutta lämminhenkinen yhteydenpito ja huomio tietysti tekee oman oloni vähän kepeämmäksi. Ahdistus ei valtaa mieltäni ja sisintäni ollenkaan samalla tavoin kuin edellispäivänä. Mutta silti tunnen fyysisiä oireita itsessäni tosi vahvasti. Ne voivat ihan hyvin johtua eilen ahmituista herkuista. Tai ehkä lenkkeilin väärässä asennossa. Jos mietin jotain jännittävää tai stressaavaa niin koen tiettyjen kipujen lisääntyvän. Ehkäpä olen kehittänyt itselleni oikeastikin jonkin oikean vaivan stressin ja ahdistuksen vuoksi. Mitä ikinä se onkaan, niin varaan itselleni kiireettömän tsekkausajan lääkärille. Ehkä olen ollut terveydestäni liian kiittämätön.

Kohti oikeaa

Olen tosi helpottunut, kun torstainen koti-ilta sujuu ilman sen suurempia ahdistuksia. En tarvitse ylimääräisiä ahdistuslääkkeitä. En edes roiku somessa, kuten yleensä, vaan jaksan keskittyä katsomaan itkettäviä dokumentteja kuolemaantuomituista ihmisistä. Ja jännittävän dokumenttisarjan pankkiryöstöstä, jonka osalliseksi pakotettu sivullinen räjäytettiin kuoliaaksi kaulaan lukitetulla pommilla. Tällaisia oikeita murheita kun katsoo, niin tuntuu taas omat ongelmat vähäisiltä. Asiat menevät aina hetkeksi oikeisiin mittasuhteisiin. Kauheaa hyödyntää muiden tragedioita oman tyytyväisyyden lisäämiseen, mutta se se aito reaktio hetkellisesti on. Ja niin sen pitäisikin olla. Siinä sivussa pesen koneellisen pyykkiä ja syön lohta vihanneksilla. Viestittelen jotain turhaa parin tinderin kanssa. Ja tulen iloiseksi, kun lomalla olevat ystävät kysyvät miten töissä on sujunut. Tottakai Javier välähtää välillä mielessäni. Mietin miltä hänestä tuntuu. Tapaamisemme häiritsee minua vieläkin vähän. Mietin sitä, kuinka halasimme tiukasti. Ja sitä kuinka Javier piti silmänsä hyvin tiukasti ystävissään, kun etsin hänen katsettaan lähtiessämme pois ravintolasta. Kuvittelen nähneeni haikeutta hänen kasvoillaan. Mutta ehkä se on vain minun toiveeni. Tapaamisemme jälkeen Javier on pitäytynyt poissa sosiaalisesta mediasta paljon enemmän kuin aikaisemmin. Jep, tällaisen asian huomaa helposti. Automaattisesti sitä seuraa itselleen tärkeiden ihmisten somekäyttäytymistä, vaikkei edes haluaisi. Näen heti milloin hän on viimeksi ollut paikalla. Ja kun yhtäkkiä vihreän palluran sijaan poissaoloa on monta tuntia joka päivä, niin tietysti mietin mistä se johtuu. Itse olen tietoisesti poissa somesta silloin kun haluan jonkun miettivän, että mitäköhän minä teen. Haluan herättää huolta jossakussa. Haluan, että joku ajattelee, että minulla on niin hauskaa etten ehdi tuijotella ruutuja. Tai silloin, kun oikeasti voin niin hyvin, että keskityn ihan muihin asioihin. Siispä, vaikka mieli tekisi arvuutella Javierin tekemisiä, niin se olisi ihan turhaa. Ja sitä paitsi, minunhan ei pitäisi ajatella häntä laisinkaan. Ja sitä paitsi tiedän, että hän on terasseilla juomassa ystäviensä kanssa omiin ongelmiinsa tai viihdyttämässä tinderdeittejä kotonaan. Sängyssään. Jotkut muut nukkuvat minun paikallani. Mutta Javier ei takuulla halaa niitä muita samoin kun minua. Ei pidä käsistä kiinni ja suutele suulle ihan selvinpäin. Ei herää aamulla ja sano, että ihanaa, että se olet sinä joka on siinä.  En usko. Auts, pistää sisintä. Torstaina koitan kuitenkin keskittyä nauttimaan yksinolosta ja asunnostani ja olemaan normaali, joten en nukahda sohvalle sarjojen pyöriessä taustalla, vaan menen omaan sänkyyn puhtaisiin lakanoihini. Ja koitan illalla viimeisenä ennen nukahtamista ajatella sitä, kuinka kiva on olla ihan itsekseen. 

Olen herännyt perjantaihin vähän varauksellisesti peläten ahdistusta. Siellä jossain taustalla se on vaimeana, muttei aiheuta mitään kohtausta. Nousen sängystä niin aikaisin, että ehdin pestä hiukset valmiiksi iltaa varten, ja säästän siten aikaa iltapäivästä. Keskityn koko aamun helposti työasioihin enkä ehdi miettiä muuta. Mutta sitten yhtäkkiä lounasaikaan saan päähäni ajatuksen kysyä Javierilta, että miten hän on voinut. En tiedä miksi. Mutta miksi ei? Jos olen suhteellisen hyvässä jamassa, enkä koita palautella mitään välejäni häneen, niin miksen voisi kysyä hänen kuulumisiaan. Etenkin nyt kun törmäsimme, emmekä ehkä jatkossakaan pysy toisiltamme täysin piilossa. Ehkä on parempi siedättää itsensä pieneen yhteydenpitoon, ettei sitten taas seuraava yllätyskohtaaminen tunnu niin pahalta. En muista enää ajattelinko etten pitäisi häneen enää mitään yhteyttä. Tai miksi edes olisin ajatellut niin. Ehkä jokin katkeruus ja kostonhalu alkaa väistyä, ja pystyn etäisesti taas välittämään hänestä. Jotenkin jopa säälin häntä. Mutta onko se vain oma puolustusmekanismini? Taisin tuntea sääliä Roniakin kohtaan, koska ajattelin, että hän jää omien ongelmiensa vangiksi pyörimään omaan pieneen ympyräänsä. Mutta todellisuudessa kaikki mitä hän on sen jälkeen ulospäin näyttänyt kertoo ihan muusta. Hän on vaikuttanut onnelliselta. Nyt näen Javierin tunnelukkojensa vankina hukuttamassa surujaan juomiseen ja muovisiin naisiin. Ajattelen, että hän ikävöi minua herätessään jonkun vieraan vierestä sunnuntaiaamuna. Että hän ikävöi keskustelujamme ja sitä miltä tuntuu pitää toista kädestä kiinni. Koska tiedän, miten pitkän prosessin takana sellainen toiminta hänelle on.  Mutta ehkä hänkin on onnellinen. Ajatus tekee mieleni vähän haikeaksi. Mutta ei kenenkään onnellisuus ole minulta pois. Pian varmasti minäkin olen onnellinen. BLING. Javier vastaa iloisesti ja kertoo, että joi itsensä liian humalaan yllätyskohtaamisemme jälkeen. Olen ihan pikkuisen tyytyväinen. Juttelemme iloisesti hyvistä säistä ja töistä. Ihan niinkuin aina kai. Mutta kumpikaan ei vastaa suoraan kysymykseen siitä, että miten olemme voineet. Kumpikaan ei sano, että Fine. Vaan hehkutamme sitä, miten kivaa on, kun voi olla paljon ulkona. Minua ei ala ahdistaa kun juttelemme. Minun ei tee mieli ehdottaa tapaamista. Ja se on kai hyvä merkki.

Ehkä mieltäni keventää myös se, että Ile ja pari muuta kaveria jo odottavat, että mitä kivaa keksitään tälle illalle. Ja sitä ennen pitäisi vielä käydä ensitreffeillä uuden tinderin kanssa. Miehen, josta en tiedä oikeastaan mitään. Mutta se kai se juju onkin. Että tavataan mahdollisimman pian todetaksemme, että onko tässä mitään potentiaalia. Ja jos toiseen tykästyy niin tutustuminenkin on sitten paljon hauskempaa. Silti pakko myöntää, että odotan enemmän innolla kavereiden tapaamista. Meillä vaan on yleensä aina niin hauskaa, ihan sama mitä tehdään. Koen, että minusta aidosti pidetään, vaikka olenkin pystynyt avautumaan nykyään enemmän ongelmistani ja näyttämään myös huonoja puoliani muille. Olen aidosti lähentynyt näiden ihmisten kanssa. Nauramme ja tanssimme yhdessä. Olenko koskaan aikaisemmin tanssinut vapautuneesti kirkkaassa auringonpaisteessa välittämättä mitä minusta ajatellaan? En usko. Ilmapiiri on niin hyväksyvä ja avoin, etten siinä seurassa useinkaan jaksa murehtia yksinäisyyttä tai deittielämää. Ja miksi pitäisikään. Toivon, etten koskaan menetä näitä ihmisiä. Pelottaa, että kesän loppuminen vaikuttaa jotenkin ryhmäytymiseen ja yhdessäoloon, mutta ehkä se on turha pelko. Ja sitä paitsi, tietenkin jos löytäisin jonkun tapailukumppanin, niin juhliminen kai vähenisi automaattisesti. Tänään suurin huolenaiheeni on se, että laitanko päälleni mekon vai en. Ja mitkä bikinit valitsisin valmiiksi vaatteiden alle, jotta hetken mielijohteesta olisi helpompi hypätä vaikka uimaan. Tuntuu hyvältä, etten stressaa tai jännitä treffejä. Silloin odotuksetkin ovat matalalla. Ja vaikka tulisi peruutus, niin sekään ei haittaisi. Pari kertaa alustavasti sovitut tapaamiset ovatkin peruuntuneet syystä tai toisesta. Mutta mielestäni niin kauan, kun emme ole tavanneet, niin sillä ei ole niin suurta merkitystä. En loukkaannu tällaisista jutuista kovinkaan helposti. En välitä siitä jos joku ajattelee minun olevan taas liian helppo, kun suostun joustavasti drinkeille toisen aikataulujen mukaan. Koska tällaisilla asioilla ei ole mitään merkitystä sitten kun kohtaa sen oikean tyypin. Minulle on tärkeämpää se, että olen todistanut itsellenikin olevani ihan hyvä tyyppi, kun olen pystynyt saamaan uusia ystäviä, jotka haluavat viettää kanssani aikaa. Olen oppinut yhä enemmän olemaan oma itseni, mutta panostaen omiin terveisiin ja hyviin puoliin. Kaikki on vielä kesken, mutta suunta on oikea.

Tryna play it coy

Se ihana fiilis kun aamulla oikein aikaisin lähtee ulos ja aurinko lämmittää jo tosi voimakkaasti. Taivas on sininen ja ilma sellainen ihanan raikas viileämmän yön jäljiltä. Kaikki ihmiset ovat joko aamulenkillä tai menossa töihin. Ja he ovat energisen ja onnellisen olosia tästä ihanasta hetkestä ennen työpisteelle saapumista. Kadehdin ohi lenkkeilevää tyttöä. Olisinpa siinä lenkillä! Mutta en koskaan ole osannut herätä niin, että ehtisin käydä lenkillä ennen työpäivää. Kävelen rannan vierustaa kohti keskustaa ja sen läpi. Hitaasti. Usein kävelen tosi nopeasti, mutta nyt hidastelen, jotta saan mahdollisimman pitkään nauttia tästä ihanasta fiiliksestä. Ei edes tuule ollenkaan. Vedessä on kauempana iso lauma joutsenia. Aurinko näyttää kauniilta noustessaan ylös. Haluaisin vain keskittyä musiikkiin ja katselemaan töihin meneviä ihmisiä samalla tiellä kanssani, mutta joudun vastailemaan Manuelille, joka niin iloisena kertoo omasta aamustaan. Aamupuurostaan ja kahvistaan. Kysyy treffeistäni ja minä kerron mielelläni. Mutta yritän olla lyhytsanainen, jotta saan pian laitettua puhelimen takataskuuni. Sitä näprätessäni harhaudun pyörätielle ja tunnen kuinka täysillä ohiajava pyöräilijä lähes hipaisee minua. Huh, close call. Kierrän pidempää kulkureittiä pitkin kunnes päädyn ohikulkiessani rautatientorille hakemaan aamupalaa, lounasta ja teetä. Saan ihanaa palvelua Picnicissä ja jatkan kevyellä hymyileväisellä mielellä kohti toimistoa. Sitä ennen kävelen vielä rautatieaseman läpi ja nauran naakalle, joka on löytänyt kunnon apajat junan keulasta! Se nokkii maltillisesti junan edustaan liiskautuneita ötököitä. Heh. Sitten muistan, että on tavallaan perjantai! Edessä on monta vapaapäivää. Hymyilyttää kun ajattelen, että voin viettää paljon tällaisia ihanantuntuisia aamuja ja vain jäädä ulos, kun edessä on vapaapäivä. 

Eilen oli siis deitti-ilta. Deitti-ilta numero neljä. Miten se onkaan taas mennyt näin nopeasti? Neljäs kerta, kun tapaamme, oikeastiko! Näin se on. Ihan huomaamatta. Lähtiessäni valikoin päälleni kevyen puolipiykähihaisen sekä kevyen takin. Valinta oli oikea, sillä jo seitsemän aikaan illalla aurinko on monin paikoin mennyt piiloon ja tuuli tekee ilmasta viileän. Manuelkin viestii minulle, että hän teki virheen lähtiessään aamulla liikenteeseen pelkässä lyhythihaisessa paidassa. En ota bussia tai ratikka vaan kävelen. Tietenkin. Kaikki matkat mitkä vain voi haluan kävellä. Olemme sopineet tapaamisaikamme suurpiirteiseksi, joten voin olla kymmenen minuuttia etuajassa tai kymmenen minuuttia jälkiajassa. Tykkään kävellä tällä alueella. Se on eri suunnassa kuin Roni tai Javier tai Manu. Olen sen tyypin naapurissa, jonka luota heräsin silloin ihan alkukesästä viime vuonna. Olimme vain nukkuneet hauska bileillan jälkeen, kun olimme tanssineet pilkkuun asti homobaarissa. Se oli hauskaa se. Saavun Harrin alaovelle ja painan summeria. Tämä paikka on todella kiva ja kaunis. Ovi aukeaa ja menen hänen ovelleen. Laitan purkan suuhuni, mutten kauheasti edes vilkaise peiliin. Olen varmasti ihan okei. Ja hiukset tuntuvat kerrankin tosi hyviltä tuulesta huolimatta. Ennen lähtöä nautittu viinilasillisen tekee olon rauhalliseksi. Ei jännitä. Kaikki menee kuitenkin hyvin. Harri avaa oven. Joo, kyllä hän näyttää kivalta. Pidän hänestä. Hyvä! Halaamme. Hän halaa minua aika tiukasti. Puhumme päivän kulusta ja ehdotan että otamme lasilliset ensin ulkona, koska kävellessä minulle tuli kuuma. Sitten voisimme valita leffan. Ehkä ihan pikkuriikkisellä vaivalla koitan keksiä hyviä puheenaiheita ja ne tuntuvat aavistuksen verran väkinäisiltä, mutta sellaista se joskus on. Siirrymme valitsemaan leffaa ja löydämme molempia miellyttävän jännärin. Tai siis minä valikoin elokuvia ja hoen Nähty Nähty Nähty, Ei käy Ei käy Ei käy, ja parille harvalle sanon, että tätä voisi harkita. Sitten nauran ja totean, että oikeasti minulle sopii mikä vain. Mutta Harri tyytyy hymyilemään valinnoilleni ja halaa minua samalla kun rullaan elokuvia tietokoneen näytöllä. On aikaista, mutta aloitamme leffan. Juomme viiniä. Harri laittaa käden ympärilleni ja silittelee kättäni. Minä keskityn elokuvaan ja kommentoin sitä aktiivisesti. Huomaan, että Harri haluaisi suudella, muttei nyt vielä. Katsotaan elokuva oikeasti! Viini vähenee, mutta se ei viakuta minuun juurikaan. Elokuva loppuu ja puhumme siitä. Harri kumartuu ja suutelee minua. Vähän paremmin kuin aikaisemmin ehkä? Sitten vetäydyn ja ehdotan, että katsomme vielä jakson eräästä hyvästä sarjasta. Harrille sopii. Hän on niin kohtelias ja mukava. Jakso on todella hyvä ja heti sen jälkeen alkaa pyöriä seuraava, johon jäämme heti koukkuun. Pussaamme välillä. Olen tyytyväisenä hänen kainalossaan. Voisin tottua tähän. Kello on suunnilleen keskiyö kun sarja loppuu. Kysyn voinko lähteä suoraan hänen luotaan töihin. Tottakai voit! Harri haluaa suudella. Sivelee minua. Riisuu paidan. Sopii, tuntuu kivalta. Siirrymme sänkyyn ja meillä on kivaa. Hän ei ole liian ujo. Nukun erittäin hyvin. Tunnen oloni kotoisaksi. Ehkä vaan tunnen oloni helposti kotoisaksi missä vain. Aamulla heräämme kumpikin ajoissa. Harri sanoo, että nousee aina aikaisin arkisin vaikkei  tarvitsisi. Hyvä olo. Pirteä olo! Tekee mieli lähteä mahdollisimman pian kauniiseen ilmaan, vaikkei töihin sinänsä ole kiire. Valmistaudun nopeasti. Harri tekee itselleen aamiaista ja tarjoaa minullekin, mutta kieltäydyn kiittäen. Koska ostan matkalta kuitenkin jotain. Halaamme ja suutelemme. Pyydän, että hän voisi kertoa kuulumisiaan viikonloppuna, koska ei ole näillä main. Hän lupaa tehdä niin. Lähden oikein tyytyväisenä kauniiseen aamuun. Pidän hänestä. Meillä oli kivaa. Olen iloinen, etten kuunnellut eilistä pahaenteistä tunnettani.

Töissä on myös hyvä tunnelma. Jutustelemme kahvihuoneessa ja koen taas tyytyväisyyttä työpaikkaani kohtaan. Tietojärjestelmä kaatuu keskipäivällä ja keskityn hetken hyvällä omallatunnolla omiin juttuihini. Syön lounaaksi ostamani tuorepuuron (mustikoilla!) ja täytetyn croisantin. Onneksi emme syöneet eilen illalla enää mitään, vaikka mieleni melkein teki mieli ehdottaa pizzantilaamista. Kuuntelen uutta Selena Gomezin biisiä. Ja uutta James Bluntia. Molemmat pääsevät heti listalleni. Juttelemme ystävättären kanssa illasta. Onhan sentään perjantai (tavallaan)! Sovimme, että alkuillasta lähdemme keskustaan nauttimaan piknikistä jos sää sallii ja siitä voimme jatkaa klubittelemaan. Ihania ulkoterasseja on avautunut monessa paikassa ja ne pitää tietenkin päästä testaamaan. En aio mennä tänä viikonloppuna perinteiseen vakkaripaikkaani, koska en ole varma miten olen sieltä poistunut edellisen viikonlopun aikana. Annetaan sille hetki aikaa. Iltapäivällä puhelimeni BLINGahtaa. Ja siellä on Nino! En siis ole pilannut välejäni häneen, vaikken muistanut mitä olen hänen kanssaan puhunut edellisviikonloppuna. Nino kysyy suunnitelmiani illalle. Kerron, että suunnitelemme menevämme säävarauksella nauttimaan vapaaillasta. Saahan mukaan toki liittyä! Vaikka minua innostaisi ehkä sellainen perinteinen tyttöjenilta pitkästä aikaa. Ainakin loppuillasta. Tanssia ja flirttailua. No kohtalo saa päättää. Laitan minun ja Ronin bilebiisin täysillä soimaan. Se on mun biisini. Ja haluan kuunnella sitä tänään. Haluan että tästä tulee hauska ilta. 

Tulen kotiin ja minulla on muutama tunti aikaa. Heti kun istuu pehmeään nojatuoliin niin alkaa väsyttää. Nukuin edellisyönä noin kuusi tuntia. Ei liian paha. Mutta harkitsen vartin minilepoa. BLING. Tekstari! Ja sehän on Dim, jota en ole muistanut ajatella pitkään aikaan. Hän kysyy apuani johonkin kirjoitusjuttuun ja samalla vaihdamme kuulumisia. Miten olinkin jo unohtanut hänet ihan kokonaan. Hyvä, hänkin on vielä olemassa.  Nyt menoksi!