Kohti oikeaa

Olen tosi helpottunut, kun torstainen koti-ilta sujuu ilman sen suurempia ahdistuksia. En tarvitse ylimääräisiä ahdistuslääkkeitä. En edes roiku somessa, kuten yleensä, vaan jaksan keskittyä katsomaan itkettäviä dokumentteja kuolemaantuomituista ihmisistä. Ja jännittävän dokumenttisarjan pankkiryöstöstä, jonka osalliseksi pakotettu sivullinen räjäytettiin kuoliaaksi kaulaan lukitetulla pommilla. Tällaisia oikeita murheita kun katsoo, niin tuntuu taas omat ongelmat vähäisiltä. Asiat menevät aina hetkeksi oikeisiin mittasuhteisiin. Kauheaa hyödyntää muiden tragedioita oman tyytyväisyyden lisäämiseen, mutta se se aito reaktio hetkellisesti on. Ja niin sen pitäisikin olla. Siinä sivussa pesen koneellisen pyykkiä ja syön lohta vihanneksilla. Viestittelen jotain turhaa parin tinderin kanssa. Ja tulen iloiseksi, kun lomalla olevat ystävät kysyvät miten töissä on sujunut. Tottakai Javier välähtää välillä mielessäni. Mietin miltä hänestä tuntuu. Tapaamisemme häiritsee minua vieläkin vähän. Mietin sitä, kuinka halasimme tiukasti. Ja sitä kuinka Javier piti silmänsä hyvin tiukasti ystävissään, kun etsin hänen katsettaan lähtiessämme pois ravintolasta. Kuvittelen nähneeni haikeutta hänen kasvoillaan. Mutta ehkä se on vain minun toiveeni. Tapaamisemme jälkeen Javier on pitäytynyt poissa sosiaalisesta mediasta paljon enemmän kuin aikaisemmin. Jep, tällaisen asian huomaa helposti. Automaattisesti sitä seuraa itselleen tärkeiden ihmisten somekäyttäytymistä, vaikkei edes haluaisi. Näen heti milloin hän on viimeksi ollut paikalla. Ja kun yhtäkkiä vihreän palluran sijaan poissaoloa on monta tuntia joka päivä, niin tietysti mietin mistä se johtuu. Itse olen tietoisesti poissa somesta silloin kun haluan jonkun miettivän, että mitäköhän minä teen. Haluan herättää huolta jossakussa. Haluan, että joku ajattelee, että minulla on niin hauskaa etten ehdi tuijotella ruutuja. Tai silloin, kun oikeasti voin niin hyvin, että keskityn ihan muihin asioihin. Siispä, vaikka mieli tekisi arvuutella Javierin tekemisiä, niin se olisi ihan turhaa. Ja sitä paitsi, minunhan ei pitäisi ajatella häntä laisinkaan. Ja sitä paitsi tiedän, että hän on terasseilla juomassa ystäviensä kanssa omiin ongelmiinsa tai viihdyttämässä tinderdeittejä kotonaan. Sängyssään. Jotkut muut nukkuvat minun paikallani. Mutta Javier ei takuulla halaa niitä muita samoin kun minua. Ei pidä käsistä kiinni ja suutele suulle ihan selvinpäin. Ei herää aamulla ja sano, että ihanaa, että se olet sinä joka on siinä.  En usko. Auts, pistää sisintä. Torstaina koitan kuitenkin keskittyä nauttimaan yksinolosta ja asunnostani ja olemaan normaali, joten en nukahda sohvalle sarjojen pyöriessä taustalla, vaan menen omaan sänkyyn puhtaisiin lakanoihini. Ja koitan illalla viimeisenä ennen nukahtamista ajatella sitä, kuinka kiva on olla ihan itsekseen. 

Olen herännyt perjantaihin vähän varauksellisesti peläten ahdistusta. Siellä jossain taustalla se on vaimeana, muttei aiheuta mitään kohtausta. Nousen sängystä niin aikaisin, että ehdin pestä hiukset valmiiksi iltaa varten, ja säästän siten aikaa iltapäivästä. Keskityn koko aamun helposti työasioihin enkä ehdi miettiä muuta. Mutta sitten yhtäkkiä lounasaikaan saan päähäni ajatuksen kysyä Javierilta, että miten hän on voinut. En tiedä miksi. Mutta miksi ei? Jos olen suhteellisen hyvässä jamassa, enkä koita palautella mitään välejäni häneen, niin miksen voisi kysyä hänen kuulumisiaan. Etenkin nyt kun törmäsimme, emmekä ehkä jatkossakaan pysy toisiltamme täysin piilossa. Ehkä on parempi siedättää itsensä pieneen yhteydenpitoon, ettei sitten taas seuraava yllätyskohtaaminen tunnu niin pahalta. En muista enää ajattelinko etten pitäisi häneen enää mitään yhteyttä. Tai miksi edes olisin ajatellut niin. Ehkä jokin katkeruus ja kostonhalu alkaa väistyä, ja pystyn etäisesti taas välittämään hänestä. Jotenkin jopa säälin häntä. Mutta onko se vain oma puolustusmekanismini? Taisin tuntea sääliä Roniakin kohtaan, koska ajattelin, että hän jää omien ongelmiensa vangiksi pyörimään omaan pieneen ympyräänsä. Mutta todellisuudessa kaikki mitä hän on sen jälkeen ulospäin näyttänyt kertoo ihan muusta. Hän on vaikuttanut onnelliselta. Nyt näen Javierin tunnelukkojensa vankina hukuttamassa surujaan juomiseen ja muovisiin naisiin. Ajattelen, että hän ikävöi minua herätessään jonkun vieraan vierestä sunnuntaiaamuna. Että hän ikävöi keskustelujamme ja sitä miltä tuntuu pitää toista kädestä kiinni. Koska tiedän, miten pitkän prosessin takana sellainen toiminta hänelle on.  Mutta ehkä hänkin on onnellinen. Ajatus tekee mieleni vähän haikeaksi. Mutta ei kenenkään onnellisuus ole minulta pois. Pian varmasti minäkin olen onnellinen. BLING. Javier vastaa iloisesti ja kertoo, että joi itsensä liian humalaan yllätyskohtaamisemme jälkeen. Olen ihan pikkuisen tyytyväinen. Juttelemme iloisesti hyvistä säistä ja töistä. Ihan niinkuin aina kai. Mutta kumpikaan ei vastaa suoraan kysymykseen siitä, että miten olemme voineet. Kumpikaan ei sano, että Fine. Vaan hehkutamme sitä, miten kivaa on, kun voi olla paljon ulkona. Minua ei ala ahdistaa kun juttelemme. Minun ei tee mieli ehdottaa tapaamista. Ja se on kai hyvä merkki.

Ehkä mieltäni keventää myös se, että Ile ja pari muuta kaveria jo odottavat, että mitä kivaa keksitään tälle illalle. Ja sitä ennen pitäisi vielä käydä ensitreffeillä uuden tinderin kanssa. Miehen, josta en tiedä oikeastaan mitään. Mutta se kai se juju onkin. Että tavataan mahdollisimman pian todetaksemme, että onko tässä mitään potentiaalia. Ja jos toiseen tykästyy niin tutustuminenkin on sitten paljon hauskempaa. Silti pakko myöntää, että odotan enemmän innolla kavereiden tapaamista. Meillä vaan on yleensä aina niin hauskaa, ihan sama mitä tehdään. Koen, että minusta aidosti pidetään, vaikka olenkin pystynyt avautumaan nykyään enemmän ongelmistani ja näyttämään myös huonoja puoliani muille. Olen aidosti lähentynyt näiden ihmisten kanssa. Nauramme ja tanssimme yhdessä. Olenko koskaan aikaisemmin tanssinut vapautuneesti kirkkaassa auringonpaisteessa välittämättä mitä minusta ajatellaan? En usko. Ilmapiiri on niin hyväksyvä ja avoin, etten siinä seurassa useinkaan jaksa murehtia yksinäisyyttä tai deittielämää. Ja miksi pitäisikään. Toivon, etten koskaan menetä näitä ihmisiä. Pelottaa, että kesän loppuminen vaikuttaa jotenkin ryhmäytymiseen ja yhdessäoloon, mutta ehkä se on turha pelko. Ja sitä paitsi, tietenkin jos löytäisin jonkun tapailukumppanin, niin juhliminen kai vähenisi automaattisesti. Tänään suurin huolenaiheeni on se, että laitanko päälleni mekon vai en. Ja mitkä bikinit valitsisin valmiiksi vaatteiden alle, jotta hetken mielijohteesta olisi helpompi hypätä vaikka uimaan. Tuntuu hyvältä, etten stressaa tai jännitä treffejä. Silloin odotuksetkin ovat matalalla. Ja vaikka tulisi peruutus, niin sekään ei haittaisi. Pari kertaa alustavasti sovitut tapaamiset ovatkin peruuntuneet syystä tai toisesta. Mutta mielestäni niin kauan, kun emme ole tavanneet, niin sillä ei ole niin suurta merkitystä. En loukkaannu tällaisista jutuista kovinkaan helposti. En välitä siitä jos joku ajattelee minun olevan taas liian helppo, kun suostun joustavasti drinkeille toisen aikataulujen mukaan. Koska tällaisilla asioilla ei ole mitään merkitystä sitten kun kohtaa sen oikean tyypin. Minulle on tärkeämpää se, että olen todistanut itsellenikin olevani ihan hyvä tyyppi, kun olen pystynyt saamaan uusia ystäviä, jotka haluavat viettää kanssani aikaa. Olen oppinut yhä enemmän olemaan oma itseni, mutta panostaen omiin terveisiin ja hyviin puoliin. Kaikki on vielä kesken, mutta suunta on oikea.