Big Pic

On kivaa olla elämässä tätä prosessia nyt, miten jännittävästä deittailusta tulee turvallisempaa tapailua. Miten parisuhde alkaa muodostua. Se on aina ollut se minua mietityttänyt kysymys. Ja monia muita! Että mitä tässä oikein nyt pitäisi tapahtua seuraavaksi, kun meillä on kivaa yhdessä. Mutta kun jännittää laittaa viestiä, eikä ole ihan varma, että mitä toinen ajattelee. Miten sitä aikaa aletaan viettää enemmän yhdessä. Miten suunnitelmallisista treffeistä tuleekin normaalia yhdessä vietettyä aikaa. Ja kai se vain  tapahtuu! Simsalabim. Olen jotenkin innoissani, että tilanteeni Santin kanssa on kehittynyt ilman mitään draamaa tai tulipaloja. Kaikki on tapahtunut helposti ja rauhallisesti. Juuri niin sitä sanotaan (kuva alla)! Että ensimmäisestä rakkaudesta kasvetaan erilleen. Nyt kun mietin sitä aikaa, niin se tuntuu uskomattoman kaukaiselta. En voi käsittää miten olen voinut elää sellaisessa suhteessa monen monta vuotta! Miten olen pystynyt! Ja sydämeni särkyy kun tiedän, että niin moni elää tällä hetkellä parisuhteessa, jossa he eivät saa sitä mieletöntä rakkautta ja intohimoa, mihin jokaisella pitäisi olla mahdollisuus. Jos vain on rohkea ja päästää irti niistä asioista, jotka eivät ole itselle oikeita. Minulla kävi suuri onni, kun suhteeni päättyi dramaattiseen eroon. Kun en itse uskaltanut tai osannut päästää siitä irti. Todentotta minusta tuntuu ettei se ehkä ollut oikeaa rakkautta. Mutta kyllä se oli, sillä tasolla, jolla silloin oltiin. Tuo mies oli hyväsydäminen ja hieno ihminen. Joka ei vain ollut oikea minulle. Ja se aiheutti kummallekin turhautumista ja epäonnea. Toivon, että hän saa nyt paremmin toteuttaa itseään muualla. Ja sitten se toinen rakkaus. Se joka hajottaa ja opettaa. En ole ikinä ollut enempää rikki, kuin tapailustani Ronin kanssa. Se oli niin voimakas ja myrskyisä kokemus, että tulen muistamaan sen aina. Pitkään luulin, että hän on minun sielunkumppanini. Koska meillä kaikki meni yliluonnollisella tavalla yksiin mitä ihmeellisimmissä asioissa. Mutta sittemmin tajusin, että hän on minun egokumppanini. Yhdessä lisäsimme sisäistä ahdistusta itsessämme. Olimme röyhkeitä ja kaiken yläpuolella. Minä en enää pystynyt nauttimaan omasta työstäni tai arjestani lainkaan, koska Roni sai minut haluamaan kaikkea muuta. Ja vaikka se oli hauskaa ja mahtavaa. Ja vaikka siinä oli rakkautta. Niin emme pystyneet siihen toistemme kanssa. Meillä ei ollut mielenrauhaa. Jos olisimme tavanneet toisena ajankohtana, niin kaikki olisi voinut mennä toisin.  

  

En tiedä mitä Ronille kuuluu. Viimeksi muutama kuukausi sitten olen nähnyt somepäivityksen, jossa hän on ollut onnellinen. Onkohan jotain sattunut? Vai ovatko he vain hiljaa onnellisia. Hän on ollut sen kumppanin kanssa, joka on vaikuttanut omaavan mielenrauhaa. Nyt ymmärrän paremmin miksi Roni koki löytävänsä onnen hänen kanssaan. Koska tuo nainen on saanut Ronin laskeutumaan maan pinnalle ja kehittämään rauhaa. Me kehitimme myrskyjä. Toki nyt mielessäni käy, että mitäs jos olisimme tavanneet nyt. Nyt kun olisin ollut onnellinen yksinäni. Olisinko minä ollut se, josta Roni löytäisi onnen ja rauhan. Elämäni olisi varmasti hyvin erilaista. Roni olisi mielellään mahdollistanut ihan erilaisen elämän esimerkiksi taloudellisesta näkökulmasta. Mutta nyt tilanne on tämä. Ja olen tyytyväinen. Niputan myös ihanan Javierin tuohon toisen rakkauden laatikkoon. Hän kuuluu vielä minun oppitunteihini. Hän on ottanut minuun yhteyttä muutaman kerran. Iloisesti huudahtaen nimeäni keltaisten hymiöiden keskellä. Olemme puhuneet televisiosarjoista ja politiikasta. Tunnen häntä kohtaan ystävyyttä. Mutta siltikään en lähtisi hänen kanssaan illalliselle. Ja sitten se kolmas rakkaus. Sanotaan, että se tulee yhtäkkiä kun ei odota. Että se on jotain ihan erilaista kuin aiemmat ihmiset, joihin on rakastunut. Että se vain tapahtuu helposti ja vaivattomasti. Ja niin tässä on nyt käymässä. Kaikki vain soljuu kauniisti eteenpäin. Ja yhtäkkiä huomaan, että minulla on paras ystävä, jonka kanssa viestitellä kaikesta pitkin päivää. Ja joka on parasta seuraa harrastuksiin ja matkoille. Ja joka saa pikkuhousuni kastumaan. Mies joka tarjoaa tukeaan ystävälleni Tommille, jolla on jokin ongelma, jossa Santi voisi auttaa. Kun katsoo tätä kokonaiskuvaa, niin kaikki on sujunut juuri niinkuin pitää isomman kaavan mukaan. Minä olen kokenut juuri ne asiat, jotka pitää kokea päästäkseen tähän pisteeseen. Minä olen käynyt läpi prosessin, joka on välttämätön, jotta minulla olisi nyt pääsy tasapainoiseen ja onnelliseen elämään. Ja parisuhteeseen. Minä saatan olla yksi niistä ihmisistä, jotka sittenkin - kaiken tuon paskan jälkeen - saavat onnellisen lopun. Loppuelämän. Sittenkin olen ehkä yksi niistä, joiden ongelmana on se, että miten viikon aikana ehtii tehdä kaikki ne kivat asiat, joita nyt elämä tarjoaa. Se ihminen, joka joutuu murehtia illan ruoasta ja siitä mitä laittaa lennolle päälle. Eikä enää siitä, että kaikki tuntuu kauhealta. Että mikään normaali asia ei kiinnosta. Että ahdistus hyökkää aamulla kimppuun! Että tulevaisuus näyttää yksinäiseltä ja kauhealta. Että koko sisin huutaa epätoivoa. Se on kadonnut. Kaikki se pahuus. Kiitos.

Toki keskiviikkoon herätessäni käsivarsiani särkee niin paljon, etten meinaa pystyä pukeutumaan. Koko kroppa on niin kankea, että aamuvenyttelyt tuntuvat naurettavilta. Leukani lonksuu ja sitä särkee. Ja leuan pakkojännittäminen aiheuttaa kovan päänsäryn. Mutta nämä ovat vain tässä kaiken muun sivussa. En tiedä miksi juuri nyt tämä vaiva on taas aktivoitunut. Mutta tiedän, että se taas joku päivä on poissa. Enkä anna sen lamaannuttaa itseäni. Minä venyttelen. Nostelen käsiäni väkisin. Otan särkylääkkeen. BLIBLING. Hymyilen, kun saan kivan viestin Santilta. Töissä en pysty vastustamaan jouluherkkuja, joita tuntuu nyt olevan tarjolla joka päivä. Siitäkin vitsailemme Santin kanssa lähetellen toisillemme kuvia herkuista kahvitauoiltamme. Ilmassa on joulunodotusta. Se sellainen kiva tunne, jonka muistaa lapsuudesta. Ja ilmassa on rakkautta. Ja innostusta. En tiedä tapaammeko tänään tai viikonloppuna Santin kanssa. Ystäväni ovat kutsuneet minut suuriin juhliin lauantaina. Harkitsen asiaa. Pitäisi ehtiä käydä siellä ja täällä sukulaisilla. Ja varmistaa, että pikkujouluviemiset on valmiina pienissä lahjapusseissaan. Pitäisi pakata matkalle mukaan! Kohteessamme on noin viisitoista astetta lämmintä. Plus miinus pari astetta. Eli en pukeudu paksuun toppatakkiin. Viikko on jo sen verran pitkä matka, että mukaan on otettava pari vaihtovaatetta. Mutta toisaalta kohdemaan hintataso on sen verran huokea, että nyt olisi loistava tilaisuus lähteä matkaa tyhjän matkalaukun kanssa ja palata takaisin täyden kera. Voisin hyödyntää tilanteen ja tehdä vähän ostoksia. Ai että kun kivaa! En tykkää shoppailla, mutta nyt sekin ajatuksena innostaa vähän. Santi teki ostoksia edellisellä matkallamme, ja ehkä nyt on minun vuoroni. Ennen matkaa minun täytyy hoitaa kuivat jalkapohjat kuntoon, ja varmistaa, että kaikki nesteet ja voiteet on pakattu pieniin rasioihin. Minun pitää ottaa tarvittavat lääkkeet mukaan. Kaikkea kaiken varalta! Ehkä pakkaan kuluneen ja nuhjuisen minihiustensuoristiminen mukaan, jotta saan laittauduttua nätiksi mennessämme syömään hienoihin ravintoloihin. Ja sitten voin jättää sen sinne ja hankkia uuden kotiintuotavaksi! Ehkä siellä vaaleanpunaiset Essie-kynsilakat ovat halvempia. Ehken tarvitse mitään.

Lipsuu lipsuu, piilojäätä!

Olen ollut keskiviikkona ihan poikki. Silti olen herännyt ajoissa ja tehnyt aamujoogan. Ristinyt käden sydämeni päälle ja painanut pääni rintaan. Hengittänyt ja hymyillyt. Mutta tiistaina alkanut ärsyttävä olo jatkuu. Ja saan pitkästä aikaa jopa niitä etiäisiä ahdistuksesta. Nyt onkin kulunut jo tositosi monta viikkoa lähes kokonaan ilman mitään murheita tai ylimääräistä stressiä. Joten minun on tyynesti vastaanotettava huonommatkin päivät. Minun on pystyttävä siihen. Onhan näitä ollut joitain yksittäisiä hyvin miedosti huonompia hetkiä. Sellaisia väsyneitä ja laiskoja. Mutta nyt yhtäkkiä taas muistan kraaterin paikan sisälläni. Miksi? Ei mitään hajua. Mitään pahaa ei ole tapahtunut. Ei mitään. Olen nukkunut hyvin. Olen syönyt hyvin (juo enemmän vettä, juo vettä koko ajan!!). Olen liikkunut toivotusti. Olen pitänyt normaalisti yhteyttä Santiin ja hän minuun. Keskiviikkona en meinaa pysyä hereillä töissä. Valitan jotain flunssanpoikasta töissä, jotta yhtäkkiselle energittömyydelleni olisi jokin syy. Mutten tiedä mikä minua oikeasti väsyttää. Keskiviikko on minun perinteinen vapaailtani, mutten jaksa miettiä mitään tekemistä, vaan päästyäni kotiin töistä nukahdan hetkessä tunnin päiväunille. Ja ekaa kertaa pitkästä aikaa en haluaisi olla yksin kotona. Ajatus rauhallisesta koti-illasta ei tunnukaan tänään hyvältä. Ja samaan aikaan olen liian väsynyt tapaamaan ystäviä. Ainoa asia, joka saisi minut tästä väsymyksestä liikkelle olisi Santi. En jaksa ajatella ryhmäliikuntatuntiakaan, mutten pode huonoa omatuntoa siitä, koska olen säntillisesti liikkunut joka päivä. Siedän ihan hyvin yhden tai pari tällaista välipäivää. Juuri niitä ärsytysherkkiä päiviä, kun ei vaan jaksa innostaa ja mikään vaatekaan ei istu. Minun on pakko sietää, koska se on normaalia. Mutta yritän silti havainnoida ja tunnistaa niitä tekijöitä, jotka vaikuttavat tähän fiilikseen. Yhtäkkiä minä tunnen tarvitsevani jotain vahvistusta siitä, että kaikki on hyvin. Pikkuruinen pahaenteisyys kurkkii jossain, kuin tonttu ikkunasta.

Ei se ole ihan vielä ahdistus, joka koittaa saada minut toimimaan. Tämä on vielä järki ennen ahdistusta. Tämä on vasta etiäinen, joka muistuttaa siitä ettei onnellisuus ole vieläkään itsestäänselvyys. Ja koska olen sen verran kokenut näitä tilanteita, niin tiedän jo miten pyrkiä välttämään tilanteen eskaloituminen. Miten ennaltaehkäistä ahdistusta. Ensinnäkin voin selittää itselleni, että kaikki on hyvin. Itselle puhuminen on yllättävän tärkeää. Sitten käyn tarkistamassa puhelimestani, että olemme olleet lämpimän normaaleissa väleissä Santin kanssa, jotten keksi päässäni mitään mikä ei pidä paikkaansa. Jep, iloisia viestejä ja hymiöitä. Kuulostaa aika idioottimaiselta varmistella tällaisia asioita, mutta se toimii. Itsensä voi ajatella ulkoistettuna henkilönä, joka ei kuule ajatusksiani. Siksi nämä asiat on vielä joko sanottava ääneen tai näytettävä. Voin varmistaa, että olen ottanut tarvittavat lääkkeet, ja myös vatsansuojalääkkeen, joka voi ehkäistä ahdistuksen tuntua ylävatsassa. Olin aiemmin unohtanut yhden kerran sen ehkäisypillerin. Ja olen vähän muokkaillut aamukoktailiani, mutten mitenkään erityisesti. Ei hätää. Hormonitoimintanikaan ei muutu niin nopeasti mihinkään suuntaan. Sitten vielä sanon vielä itselleni, että voin ihan hyvin pitää välipäivän ja keskittyä netflixiin. Fomosta ei tarvitse kärsiä. Ei ole kiire minnekään. Ei haittaa vaikken tekisi mitään. Mutta yhtä hyvin voin myös ottaa Santiin yhteyttä ja kysäistä, että milloin nähdään. Tee jotain tai tyydy tilanteeseen. Ja nyt voin tehdä jotain! Ihan vain siksi, koska voin, ja koska haluaisin nähdä hänet. Ja koska se parantaa omaa oloani. Ja koska minua ei yhtään kiinnosta katsoa netflixiä yksin. Ei tänään. Lähetän Santille viestin, jossa kysyn suoraan, että nähdäänkö tänään, vaikken keksikään tapaamiselle mitään tekosyytä, koska joogatuntiakaan ei pidetä seuraavana aamuna. Silleen kepeän vitsikkäästi. Ja Santi vastaa minulle iloisesti, että voisi hyvin kaivata iltapalaseuraa luokseen. Ja pian sovimme, että tapaamme tuttuun keskiviikkoiseen tapaan hänen luonaan. Kaikki on hyvin, mutta minusta tuntuu ihan vähän pahaenteiseltä. En melkein jaksaisi edes mennä. En innostu. Mutta ryhdistäydyn ja päätän järjen tasolla viettää Santin kanssa kivan illan, koska tiedän, että se on se mitä haluan, vaikka minusta nyt tuntuisi miltä.

Kun viimeksi elokuun tietämillä niin sanotusti parannuin ahdistuksesta, niin se tapahtui yhdessä yössä. Simsalabim. Yhtäkkiä vain en enää tuntenut ahdistusta ollenkaan. Yhtenä aamuna vain heräsin (se taisi olla torstai) ja sen jälkeen en ole enää herännyt ahdistukseen. Ehkä johonkin lievään etiäisenkaltaiseen kerran tai pari, muttei sen enem,pää. Ja nyt taas tietenkin pelkään, että voiko onnellisuuteni ja tasaisuuteni kadota yhtä nopeasti kuin se on tullutkin. Tai ei se ehkä ole tullut saati kadonnut sormea napsauttamalla. Minähän olen nähnyt valtavasti vaivaa kohentaakseni omaa oloani. Mutta mitä olisi nyt tapahtunut sellaista, mikä vaarantaisi hyvinvointini? Menen Santiagon luokse kuten aina. Meillä on kivaa ja normaalia. Hän pitää reidestäni kiinni, kun istumme vierekkäin. Juttelemme iloisesti samalla, kun Santi kokaa meille pienen yksinkertaisen iltapalan. Hän ei tarvitse apua. Tykkään katsoa kun hän kuullottaa valkosipulia. Ei minusta tunnu siellä yhtään pahalta. Mutta vähän siltä, kuin minun pitäisi sanoa tai tehdä jotain. Mutten tiedä mitä. Onneksi olen kuitenkin sen verran järkevä, että tiedän kaiken olevan ihan hyvin. Olen vain uudessa tilanteessa ja ehkä kestää jonkin aikaa tottua siihen. Tulee erilaisia fiiliksiä, joista on selvittävä, koska olemme järkeviä aikuisia. Minun on totuttava siihen, että meillä on yksinoikeus tapailuun toistemme kanssa huonoista päivistä huolimatta. Minun ei tarvitse pelätä heti jos en saa aina kaikkea mitä haluan ja toivon saman tien. Minun on sopeuduttava siihen, että meillä on vaikka mitä pieniä suunnitelmia tehdä asioita yhdessä, vaikken nyt saakaan kutsua hänen joulujuhliinsa aveciksi. Ehkä on liian aikaista sellaiseen. Ja ehkä kukaan ei vie seuralaista. Kolme kuukautta! Olemme tapailleet toisiamme kolme kuukautta! Siinä ajassa jotkut jo menevät naimisiin. Mutta sitä useammat vasta aloittelevat tapailua. Ja me olemme täydellisen sopivassa tilanteessa suhteutettuna kuluneeseen aikaan. Tunnelma on kotoisan hyvä, kuten aina. Vaikka puhummekin rasismista jostain syystä. Jostain uutisotsikosta. Santi sanoo sivulauseessa, että hänen entinen tyttöystävänsä (tämä on nyt toinen selvä viittaus eksään) on eräästä etnisestä ryhmästä. En tiedä saanko hillittyä yllättynyttä reaktiotani piiloon Santilta, mutta minusta tuntuu, että ihan pieneksi hetkeksi saamme aikaan ihan pienen oudon sekunnin. Ehkä hätkähdän vahingossa vähän. Pieneksi sekunniksi huoneen ilma välähtää oudoksi. Ja sitten palautuu takaisin. 

Tältäkö tuntuu, kun mies saa tietää tyttöystävänsä eksän olevan musta? Minusta tuntuu ihan vähän aikaa hassulta. Mutta eikö se ole outoa, koska olen itse tapaillut lukuisia eritaustaisia miehiä? En usko, että tällä fiiliksellä on niin paljon tekemistä tuon eksän rodun kanssa, kuin sen asian kanssa, etten tahdo tietää mitään menneestä. En halua. En halua herätellä ollenkaan mitään vertailua itseni ja jonkun muun välille. En halua herätellä mitään perusteetonta ja lapsellista mustasukkaisuutta tietämällä mitään yksityiskohtia entisistä suhteista. Jo nyt huomaan, miten minusta tuntuu vähän typerältä lähteä harrastamaan samaa juttua Santiagon kanssa, mitä hän harrasti eksänsä seurassa (mutta silti haluan jo lyödä lukkoon päivän, jolloin menemme!). Ja nyt minä voin vielä kuvitella hänet mielessäni entistä tarkemmin. Ei, en halua mielikuvaa heistä sängyssä! Miksi sellainen tulee väkisinkin päähäni. Onnekseni edelleenkin tunnistan järkevät fiilikset järjettömistä. Enhän edes tiedä ovatko he enää missään tekemisissä toisiinsa. Joten sivuutan epämukavuudet ja osaan toimia oikein. Mutta silti. Yhtäkkiä ihan vähän Santi tuntuu vieraalta. Tosi outoa. Ihan kuin olisin tosi yllättynyt tästä uudesta tiedosta. Naurettavaa. Annan itselleni luunapin. Me jatkamme keskustelua. Syömme. Kosketamme toisiamme. Katsomme ohjelmaa. Ja sitten menemme sänkyyn ja sammutamme valot. Ja sitten suutelemme toisiamme ja rakastelemme. Se on pimeässä joskus jotenkin jännempää. Ja rennompaa. Kaikki on kiihkeää, ihan niinkuin aina. Ehkä ihan vähän kiihkeämpää. Käymme yhdessä pikasuihkussa. Santi hieroo minua hellästi pehmeällä saippulla reisistä ja jalkojen välistä. Sitten käperrymme peiton olla kiinni toisiimme ja Santi sanoo, että puhui vahingossa kesken kaiken minulle omalla kielellään, koska oli niin keskittynyt ihanaan hetkeen. Sanon, että hyvä. Ja sitten hän kaappaa minut tiukasti syliinsä ja kuiskaa, että minulla on uutta hajuvettä kaulallani. Niin on. Sitä mitä en enää löydä mistään, ja joka on kohta loppunut. Mietin, että ostaisikohan Santi minulle hajuvettä joululahjaksi. Hän nukahtaa nopeasti. Minulla on tuolloin hyvä olo. En tunne ahdistusta kun olen hänen kanssaan. Vaan kiitollisuutta. Mutta joudun ennen nukahtamista laskea, että onhan meillä vielä riittävästi aikaa sopia mahdollisesta seuraavasta lomasta. Päätän ottaa asian esille seuraavalla kunnon tapaamisellamme. Ja päätän sivuuttaa kokonaan itseni vertailun tuohon eksään. Olla ajattelematta, että tykkääköhän hän enemmän jonkun toisenrotuisista naisista. Hah miten tyhmä ajatus. Mietin, että onko hän nukkunut sen toisen kanssa yhtä tiiviisti kuin minun. Painaen kasvonsa niskaani pidellessään minua kädestä kiinni. Aamulla Santin herätyskello herättää meidät. Tai minut. Santi torkuttaa ja nukahtaa uudelleen, mutta minä olen ihan pirteänä hereillä. Puristan hänen kättänsä ja suutelen sitä. Haluaisin, että Santiago heräisi taas rakastelemaan minua ja petyn, kun hän nukkuu niin pitkään, että nousee aamuhalauksen jälkeen suoraan suihkuun. Tämä on tämä epävarmuuden aika. Että jos en saa koko ajan jotain vahvistusta siitä, että hän tykkää minusta ja haluaa minua, niin tunnen oloni epävarmaksi. Niinkö? Ei käy. 

Petaan sängyn ja laittaudun sillä aikaa kun Santi on suihkussa. Mietin, että pitäisikö minunkin jonottaa suihkuunpääsyä, mutta mitä turhia, kun en ole erityisen likainenkaan. En koe tarvitsevani suihkua joka aamu. Saattaisin jäädä sänkyyn makoilemaan ja odottamaan, että Santi tulisi takaisin ja myöhästyttäisiin suhikusta. Tai saattaisin sanoa jotain typerää, kuten, että minusta tuntuu vähän kurjalta. Ja kerjätä sillä pääntaputuksia. Mutta en lankea nyt mihinkään noin tyhmään. Kieltäydyn antamasta yhtään siimaa millekään typerälle käytökselle ilman mitään syytä. Voiko tällainen semimarttyyriolo johtua osittain siitä, että tiedän Santilla olevan viikonloppuna juhlat, joihin olisin halunnut mukaan? En usko. Koska ei minua järjen tasolla ollenkaan haittaa se, että hänellä on jotain erityistä kivaa tekemistä. Minua korkeintaan harmittaa etten pääse niin hienoon ja kiinnostavaan juttuun mukaan. Mutta tilaisuuksia tulee varmasti kyllä vielä. Mikä minua vaivaa? Olenko muka mokannut hormonitasapainoni unohtamalla syödä yhden pillerin? Ei kai sekään vaikuttaisi näin. Herääkö minulle nyt jotain vanhoja muistijälkiä siitä, kuinka meillä edellisessä pitkässä suhteessa oli aina ongelmia tällaisissa tilanteissa. Meillä oli kai jonkinlainen absurdi luottamuspula, mikä aiheutti pahaa oloa aina kun toisella oli jokin erityisempi meno. En aio langeta sellaiseen enää uudessa elämässäni ollenkaan. Minä luotan. Siispä laittaudumme töihin iloisesti ja normaalisti. Puhumme sukista ja siitä miten niitä katoaa. Santi kuuluu niihin ihmisiin, joka viikkaa sukatkin. Ja sitten hän laittaa hyvän biisin soimaan ja tuo minulle kolme kangasta, joita saan haistella valiten hänelle parhaan tuoksun viikonloppua varten. Tuoksuttelen näytteitä ja valitse mielestäni parhaan. Voisin valita huonoimman, jottei hän tuoksuisi niin hyvälle. Mutta valitsen parhaan. Ja Santi yllättyy valinnastani. Hänellä on uusi hattu. Ja minä vedän päähäni pörröisen hupun. Hassuttelemme hississä. Oloni on oikein hyvä. Mutta silti jokin kaihertaa sisimmässä. Pieni etiäinen pahaenteisyydestä. Se joka sanoo, että on kiire. Että aika ajaa ohi emmekä pääse yhdessä minnekään. Kohta on uusi vuosi! Ja Santi on varmaan jossain kaukana, koska näyttää muuttelevan vähän väliä mantereelta toiselle. En kuuntele sitä. Pussaamme toisiamme kadulla hymyillen. Ja pidän pientä etiäistä kuristusotteessa sisimmässäni. Lo-pe-ta!

Mutten samallailla pilvien päällä pomppien ja väkisin hymyillen kun näinä päivinä yleensä. Jokin kaihertaa mieltäni, mutten tiedä mikä. Ei paljon, mutta ihan vähän. Yhtäkkiä ajatus siitä, kuinka Dim otti minuun yhteyttä tuntuu lohduttavalta. Ihan niinkuin tarvitsisin jotain varavaihtoehtoja ja turvaverkkoja, vaikka kaikki on hyvin. BLING. Ricky lähettää viestin ja huokaisen helpotuksesta, kun ajattelen, etten jää yksin, jos jotain tapahtuu. Mistä tällainenkin tunne kumpuaa? En ole kaivannut tai tarvinnut mitään tai ketään pitkään aikaan. Minähän olin yksinkin iloinen, joten miksi nyt yhtäkkiä taas haalin mielessäni ympärilleni mielikuvituskainaloita. Yhtäkkiä minua ärsyttää se, että olin mennyt kertomaan avoimesti deittitilanteestani Ossille, joka on juoruillut kaiken ystävilleni. Myös Juhalle joka tykkäsi minusta. Hän ei enää ottanut minuun samallailla kontaktia kuin aiemmin. Ja Jukkakin yritti tentata minua Santista. En välittänyt siitä silloin, mutta nyt minua jostain syystä ärsyttää. Ihan kuin olisin menettänyt jotain. Vaikka en ole. Ei oikeat ystävät katoa minnekään, vaikka seurustelisin toisen kanssa. Harmittaako minua se, että hyväksi ystäväkseni muodostunut Tommi on lomalla enkä näe häntä vähään aikaan? Ikävöinkö häntäkin?  Koitan tunnustella fiiliksiäni. Vaihtelemme Simon kanssa viestejä ja sovimme keksivämme jotain ehkä viikonlopulle. Siksi aikaa, kun Santi on omissa kiireissään. Kaikki on ihan okei. Tiedän, että keksin kivaa tekemistä kyllä. Minulla on paljon ystäviä. Ja osaisin ehkä olla vain itseksenikin. Ehkä. Ja tiedän, että osaan hillitä itseni Santin suhteen, enkä ala nyt hermoilemaan hänelle näkyvästi. Aion pitää normaalisti yhteyttä ja toivottaa hänelle ihanaa juhlaa. Ja fiilikseni on ihan okei. Mutta vaikka yritän miettiä, niin en tiedä mistä sisimpää pistelevä pikkuetiäinen on tullut muistuttamaan kaiken haavoittuvuudesta. Siitä ettei tilanne ihan loppujen lopuksi ehkä olekaan omissa käsissäni. Onneksi tämä outous on vain lievä pieni säväys kaikessa tässä ihanuudessa. Monta kuukautta olen ollut yhtä hymyä ja onnea. Joten mukaan saa mahtua näitäkin päiviä. Mutta on pelottavaa, etten tiedä mistä se tulee. Sosiaalisuus tuntuu pitkästä aikaa hyvältä. Se on aina ollut turvaverkkoni. Se, että juttelen ystävilleni, ja että minua on kaivattu. Se, että Dim otti minuun yhteyttä (myös edellisen viikonlopun aikana). Ja se, että Ricky on olemassa. Ja Jere ja Tommi ja kaikki muut. Ja siispä tässä oudossa ihan hyvässä, mutta vähän kolauksen saaneessa olotilassa päätän hetken mielijohteesta kysyä Javierilta, että mitä hänelle kuuluu. How have you been. Miksei. 

Aamupäivän outo olo on saanut minut taas räsäyttämään kaikenlaiset sekavat ajatukset tekstiksi. Ja sen myötä oloni on tasaantunut ja hymyilen taas vähän vaivattomammin. Kommentoin lounaspöytäkeskustelua ja syön tarjolla olevia suklaita. Ehkä olen taas tasaisempi, koska olen saanut jäsenneltyä ajatukseni. Ehkä koska lääkekoktaili ehtii vaikuttaa. Ehkä koska olen saanut sovittua kaikenlaista pientä viikonlopulle, mikä rauhoittaa mieltäni. Mutta minulla on ilmeisesti aika kova pelko siitä, että tämä hyvä flow voi vaurioitua, ja siksi heti kun pienikin epävire iskee päälle, niin käytän kaikki tietämäni metodit tilanteen tasaannuttamiselle. Eli mietin heti kaikista näkökulmista, että missä mättää. Sitten varmistan kaikki käytännön olosuhteet ja niiden optimaalisuuden. Ja sitten keskityn olemaan sosiaalinen ja varmistamaan tulevien päivien seuran ja hauskan tekemisen, jos en voi nyt tehdä muuta. Ja nyt en voi. Ei ole mitään tilannetta, jota pitäisi muuttaa, koska kaikki on hyvin. Joten siksi heittäydyn nauttimaan tästä hetkestä. Ihanaa, ettei etiäinen kasvanut ahdistukseksi tällä kertaa, vaikka muistuttikin taas vahvuudestaan. Ja minun heikkoudestani. Kun oloni paranee mietin, että oliko tyhmää kysyä Javierilta kuulumisia. Mutta miksi olisi? Kyseleehän minultakin monet vanhat tutut kuulumisia vähän väliä. En sentään ole ottanut Roniin mitään yhteyttä. En uskaltaisi. Se ei ole tullut edes mieleeni missään vaiheessa. Ja kai ajattelisin ettei hän vastaa kuitenkaan. Suhtautumiseni Javieriin on jostain syystä erilainen. Ehkäpä siksi, koska pelkään Ronin olevan onnellisempi kuin minä? Enkä halua kuulla sitä suoraan. Ja siksi koska suhteemme Ronin kanssa perustui niin vahvasti hulluihin tunteisiin. Egokumppanuus. Ja Javierin kanssa taas koen voivani kommunikoida järjellisesti. Olenhan myös jutellut Ninon, Manuelin ja Rickyn ja monen muun kanssa. Jos on välittänyt jostain ihmisestä pitkään ja ollut häneen kiintynyt, niin eikö aina joskus voi kysyä kuulumisia? No katsotaan vastaako hän jotain. Yhtäkkiä olenkin melko innoissani huomisesta vapaaillasta ja siitä mitä kaikkea kivaa saatan keksiä. Minähän olen aina nauttinut juhlailloista ystävieni kanssa ja nyt taas on tilaisuus rentoutua ja vaikka tanssia. Jes. Onneksi en ole tänään niin kuolemanväsynyt kuin edellisenä päivänä. Koti-ilta sopii tänään hyvin suunnitelmiini. Joogaa ja hyvää ruokaa perheen kanssa. Jokin kiva viesti Santille. Ja huomenna on perjantai! Minulla on ystäviä. Ja ihana mahdollinen poikaystävä, jolla on normaali menneisyys, jonka hyväksyn. Minun ei tarvitse pelätä mitään. Hyvin tämä menee.

Egokumppanuus vs. sielunkumppanuus

Minulla on sellainen kiva turvallisuus kaiken taustalla. Kun saimme sovittua tapailusta Santiagon kanssa, niin olotilani on ollut pehmoisen tasainen. Edelleenkin. Sellainenhan fiilikseni on pääosin muutenkin ollut. Sellainen, että kaikki on hyvin ja menee hyvin, mitä ikinä tapahtuukaan. Ja nyt kun olen saanut kokea sinkku-urani suurimman edistysaskeleen, eli sopimuksen tapailusta (tai jostain senkaltaisesta) niin tunnelma on vain vahvistunut. Tämähän kai on ollut tavoitteeni alusta alkaen saakka. Tai ei. Se oli jokin alkukantainen kuvitelma siitä, että päätyisin nopeasti eroni jälkeen samankaltaiseen parisuhteeseen, josta olin juuri päässyt eroon. Sellaiseen joka perustuu riippuvuussuhteille ja vallankäytölle. Kaikenlaisille asioille, joita jostain syystä luulee helposti rakkaudeksi. Luulin haluavani sellaisen suhteen, jota ohjaa ahdistus ja jatkuva tarve saada toiselta jotain.  Mutta nyt vain olen. En ole yhtäkkiä onnellinen, koska joku on sanonut minulle kyllä (tai jotain sinne päin). Vaan minulla oli tämä sisäinen rauha jo valmiiksi. Minulla on vähän sellainen olo, joka on ehkä niillä lottovoittajilla, jotka haastattelussa sanovat, ettei melkein mikään tule muuttumaan. Ehkäpä jatkan vielä töissä käymistäkin, vaikka nyt tilillä on miljoona. Ei tässä kummempia. Hahaa. Koska se hyvä olo on itsensä sisällä. Silloin mikään ulkoinen juttu ei saa aikaan yhdessä hetkessä suurta muutosta. Ainakaan kertarytinällä. Vaan pikkuhiljaa kehittyen itse edellä. Olen viettänyt koko viikonlopun ystävien kanssa. Olen ollut Jukan ja Jeren ja monen mukana siellä täällä. Ja fiilikseni on ollut ihanan tasainen. Olemme viestitelleen toisillemme Santin kanssa vähän väliä. Hän on suunnitellut pian alkavaa matkaamme lisää. Ja minä olen lisännyt tapahtumalistaan yhden oman toiveeni, jonka Santi lupaa huomioida miettiessään järkevimpiä reittejä toteuttaa turistihalujamme. Hauskaa. Nautin niin paljon tästä turvallisuuden tunteesta. Siitä, että hän on siellä kunnes toisin lausutaan. Oloni on paljon rennompi. Viikonloppuna olen ollut paljon rennommin kotonakin, ja fomo on entistä kauempana. Emme edes ole tavanneet Santiagon kanssa koko viikonlopun aikana. Koska nyt ei tarvitse varmistella mitään. Kohta me vietetään pari yötä hotellihuoneessa ja selvitetään minkälainen toinen on turistina. 

Jännittävää ja kivaa. Yhtäkkiä olen pääsemässä pikkumatkalle ihanan miehen kanssa. Näin ihan yllättäen, ja heti sen jälkeen kun olen lakannut odottamasta jotain. Mutta silti minä olen jotenkin robotinomaisesti ollut se, joka on toiminut ihan erilailla kuin aikaisemmin ja saanut siten asiat etenemään. Mutta minusta tuntuu, etten ole tehnyt mitään. Minusta tuntuu kuin kaikki olisi tapahtunut itsestään. Luonnostaan. Ja ehkä onkin. Minä olen vain mennyt virran mukana ja toiminut välikappaleena siihen, että kohtalo voi toteutua. Olen vain ollut taustalla tässä mukana nauttimassa mukavasta fiiliksestä. Minua naurattaa, kun mietin, miten paikkansa pitäviä ne kaikki kliseet edelleenkin on. Se tulee kun vähiten odottaa! Ja niin se on tavallaan mennytkin. En ensialkuun tavattuamme ajatellut, että nyt tästä tulee jotain. Olen ollut koko tapailumme ajan melko hillitty. Olen tuntenut ihastusta ja iloinnut Santiin tutustumisesta. Mutta en ole itkenyt hänen peräänsä. En ole ollut mustasukkainen. En ole ollut kauhean malttamaton. Olen ensimmäistä kertaa pystynyt nauttimaan omasta olostani täysin, silloin kun en ole hänen kanssaan. Olen pystynyt unohtamaan hänet ja keskittymään hetkeen. Ja itseeni. Ja juuri niin pitää elää. Ihan kuin olisin taas saanut todistuksen jostain suuremmasta totuudesta. Siitä, että rakkaus vain on. Siihen ei kuulu mustasukkaisuutta tai riippuvuutta. Vaan se on pitkämielinen ja lempeä. Ja vaikka jotenkin tämä "suhteenmuodostuminen" näyttäytyy jopa tylsänä. Niin ei se ole sitä. Meidän välillämme on hirveästi kipinöitä. Siis apua. Minä sain hänet sänkyyni yksinoikeudella. Tämän maailman kiihkeimmän ja taitavimman miehen. Hän on sanonut, ettei hän tarvitse muita. Vihdoinkin. Nyt minusta tuntuu vähän siltä, etten voi uskoa onneani. Melkein herkistyttää, koska viimeinkin joku tuntee samoin kuin minä ja vielä samaan aikaan. Se on vienyt maallista aikaa noin kaksi ja puoli vuotta. Ja varmaan tuhat vuotta henkisessä maailmassa. Mitäs jos tästä nyt tulee jotain? Mitä jos kumpikaan ei halua purkaa tätä sopimusta, jonka olemme nyt tehneet? Mitä jos me kiinnymme toisiimme aikuismaisella ja terveellisellä tavalla ja rohkaistutaan lojumaan rakkaudessa yhdessä. Niin voisi käydä. Voisimme olla pussailemassa hotellihuoneessa ja katsoisimme toisiamme silmiin, ja ihmettelisimme, että mitä oikein olemmekaan tähän asti elämässämme tehneet. Koska nyt yhtäkkiä olemme kotona joka paikassa. 

Kaikista tärkeintä tässä kaikessa Santin kanssa, on kai se turvallisuus. Se, ettei tähän liity mitään ylimääräistä draamaa. Ei ole mitään eksiä, joita vielä pitää ajatella. Ei ole niin avonaisia haavoja, että toisen pitäisi tekeytyä laastariksi. Me vain ollaan. Ja joka kerta kun tavataan, niin yllätytään siitä, miten hyvältä toisen kanssa tuntuu olla. Olen yksinäni ihan tyytyväinen. Vähän vatsanpohjaa kihelmöi. Sitten huomaan, etten edes muistä miltä hän näyttää. Mutta kaikki on silti hyvin. Tuntuu turvalliselta. Ja sitten kun tavataan niin yllätyn! Yllätynkö joka kerta! Sitä, että minulla on hänet. Ja meillä on jokin tätä maailmaa suurempi yhteys. Se sellainen, johon ei kuulu kiusallisia hiljaisuuksia. Ei samalla tavalla räjähtävä ja hullu kuin Ronin kanssa, Vaan tasainen ja rauhallinen. Mutta kihelmöivä ja kaunis. Roniin tutustuessani minun puolikkuuteni korostui yksin ollessani. Yhtäkkiä minusta tuntui siltä, kuin minun toinen puoliskoni olisi liian kaukana ja minua sattuu kokoajan, jos olen erossa hänestä. Roni sai minut tuntemaan itseni vajavaisemmaksi. Ehkä koska se ei ollutkaan sielunkumppanuutta vaan egojen kumppanuutta! Mikä ahaa-elämys. Kylmät väreet riipivät pitkin selkääni, kun yhtäkkiä tajuan tämän asian naputellessani läppärillä vakiolounaskahvilassani. Olen tämän vaikean henkisen kasvun aikana saanut todeta, että minä(kin) olen jakaantunut egoon ja sieluun. Ne vain ovat olleet sekoittuneina toisiinsa niin syvästi, etten meinannut aluksi erottaa niitä toisistaan. Ja sekin on valitettavan normaalia. Monet eivät koskaan saa niitä erilleen toisistaan. Sisäinen eroprosessi on ollut tosi vaikea ja kivulias. Mutta myös normaali ja haluttava. Moni käy läpi saman tilanteen omassa kontekstissaan. Ja nyt kun olen varovaisesti löytänyt jonkinlaisen rauhan ja tyytyväisyyden ja riippumattomuuden, niin tunnen sisälläni sieluni. Se toinen puoleni josta silloin jokin aika sitten puhuin, on irrottautunut toisesta ja parantunut. Sieluni on omavarainen ja maltillinen. Toki molemmat puolet ovat olemassa ja aktiivisia. Mutta nyt ollaan tosi kaukana siitä sekasotkusta joka olin vaikkapa reilu vuosi sitten. Jolloin Roni sai toisen puoleni havahtumaan vajavaisuuteensa ja ruokitsi itseään Ronin ja minun välisellä hulluudella. Sitä se oli. Kahden mahtavan egon yhteentörmäys. Oli se rakkautta varmasti. Ja sähköä ja yliluonnollisuutta. Mutta se ei ollut tervettä. Ja nyt kaikki on ihan toisin. Nyt sieluni on viimein harjoittelemassa ajolupaa. Vaikka toki ekstrovertti ego intoutuu välillä liioittelemaan rooliaan edelleenkin. Tässähän se on myös. Mutta Santi saa sieluni aktivoitumaan.

Olemme vaihdelleet hauskoja viestejä Santin kanssa joka päivä. Heti kun saimme sovittua tästä, mitä ikinä se onkaan, niin sekä hän, että minä olemme ottaneet yhteyttä paljon herkemmin. On ollut kiva huomata, että myös Santin asenne on rennompi. Hän on tehnyt tikusta asiaa. Ja lähettänyt minulle hassuja vitsikuvia, vaikka onkin meistä se vakavampi ja vähäsanaisempi. Santilla on paljon yhtäläisyyksiä Javieriin, mutta enää en huomaa sitä niin selkeästi. Enkä halua vertaille ketään. Mutta Santiago tykkää pitää käytännön asiat ohjaksissaan. Ja esimerkiksi tämän matkan suhteen olen astunut mielelläni sivuun ja peesannut hänen ideoitaan. Kehunut suunnitelmia loistaviksi! Vaikken olisi ehkä itse vienytkään aikatauluja niin pitkälle. Ehkä me täydennämme toisiamme hyvin, koska osaan nyt olla erilainen. Aikaisemmin olisin loukkaantunut jo alkuun Santin epäröinnistä meidän suhteemme. Ylpeyteni (egoni) ei olisi kestänyt sitä, ettei hän ole päätäpahkaa rakastunut minuun heti. Olisin myös ahdistunut siitä ettei hän ole vastannut kaikkiin viesteihini (kuten siihen haikurunoon, jonka eilen lähetin). Enkä olisi kyennyt olemaan tämä aloitteellinen ja innokas osapuoli, jonka kyytiin Santin on helppo hypätä. Koska kaikki on muuttunut, voin viimeinkin saada jotain uutta. Niinhän se viisauskin kuuluu. Että miten voisi odottaa uudenlaista lopputulosta jos tekee kaiken samallailla. Ja nyt lopputulos voi olla mitä vain. Mitä haluaisin sen olevan? Hauskoja viestejä. Hiljattain etenevää yhdessäoloa. Sitä että perhoset lentelevät vatsassa, kun katsomme toisiamme silmiin. Sitä, että jossain vaiheessa i love you vain lipsahtaa suusta. Ja jossain vaiheessa juhlallisesti päättäisimme parisuhteesta. Olisimme silloin jo niin hyviä ystäviä, että tekisimme jonkun hassun somejulkaisun ensimmäistä kertaa. Olisimme keskustelleet niin paljon, että tietäisimme toisen toiveet ja täyttelisimme niitä aina tilaisuuden tullen. Meillä olisi paljon omia inside-juttuja ja perinteitä. Jossain vaiheessa hän kutsuisi minut matkalle tapaamaan perhettään. Ja silloin jo tietäisimme molemmat, että me olemme aina yhdessä. Olisimme myös puhuneet siitä sekä vitsaillen että vakavasti. Santi olisi varmaan jo kauan sitten ennen minun tapaamistani järkeillyt, ettei aio mennä naimisiin, koska sehän on vain sellainen pala paperia (oikeasti hän on vain menettänyt määräaikaisesti uskonsa avioliittoon huonon parisuhdekokemuksen vuoksi). Hän on juuri sellaisen oloinen ihminen. Mutta koska hän tietäisi minun haaveeni päästä naimisiin, niin Santi järjestäisi oikean kosinnan. Ja olisi salaa onnellinen. Ja sitten saisimme maistella hymyillen hääkakkuvaihtoehtoja. Jep! Näin se ehkä menee, hahaa. Ehkä jo ensi keväänä en enää muista miltä sinkkuelämäni oikein tuntui. Olen tänään ehdottanut Santilla erääseen pikkutapahtumaan osallistumista tällä viikolla vielä ennen yhteistä matkaamme. Eikä hän vastaa pitkään aikaan. Ja se on ihan okei. Ehkä hän haluaa omaa aikaa, koska kohta ollaan yhdessä joka tapauksessa. Ja sekin on ihan okei. On kiva makustella näitä fiiliksiä. Sitä, että kiinnostaako minua mitä hän vastaa. Riippuuko tyytyväisyyteni siitä? Ei riipu.

Prosessinomistaja

Harjoittelen taas hetkessä elämistä, kun istun bussissa matkalla jumppatunnille. Kiinnitän itseni ympäristööni tarkkailemalla mitä lähelläni on. Ikkuna, josta heijastuu oma kuva. Uudennäköiset penkit. Stop-nappula. Luettelen mielessäni värejä, joita näen ja taas yllätyn miten värikkäässä maailmassa oikein elän. Välillä minua hymyilyttää, kun fiilis on niin kiva. Sanon itselleni mielessäni, että minä päätän mitä minä teen. Minä päätän pitää onnellisuuteni omissa käsissäni. En ajattele vielä Santin tapaamista, vaan vain tulevaa jumppaa, josta olen innoissani. Kun olen maksanut tunnin ja olen jo sinne matkalla, niin mikään ei estä minua osallistumasta kunnolla hyvään treeniin. Ja siten ansaitsemasta hyviä herkkuja, joita aiomme takuulla syödä illalla! Bussissa vastapäätä istuva vanhempi mies tuijottaa minua naamaan koko ajan. Koitan olla kuin en huomaisikaan, enkä osaa päättää, että onko meikkini levinnyt vai näytänkö miehestä nätiltä. Mutta sama kai se. Ylläni on jumppalegginssit, sporttinen takki ja lenkkarit. Hiukset ovat ponnarilla. Kuljen reippaasti hymyillen eteenpäin tihkusateessa. Ja olen juuri sellainen tyttö, joita olen joskus itse katsellut kadehtien. Niitä, jotka ovat menossa lauantaiaamuna lenkille eivätkä kotiin yöunille. Olen iloinen. Jumppasalille päästyäni olen täysillä mukana. Jossain vaiheessa jo ajattelen, ettei kuntoni riitä. Lihakset jaloissa alkavat väkisin vapista. Ja minusta tuntuu, että alan punastua. Ihan hetken minua nolottaa jo etukäteen se, että olen ihan poikki kun tunti päättyy. Mutta ajattelen, että jostain on pakko aloittaa. Minun ei tarvitse hävetä sitä, että olen osallistumassa liikuntasuoritukseen, joka ei ole minulle täysin helppo. Olisi kiva tehdä kaikki täydellisesti ja hikoamatta. Mutta jos en tee sitä nyt vaikeamman kautta, niin en ikinä pääse tekemään sitä paremmin ja paremmalla kunnolla. Ja heti kun päätän jatkaa tunnin täysillä loppuun asti, niin sen sisältö rauhoittuu ja pääsen hyvään mielenrauhaan. Olen niin tyytyväinen. Päätän heti osallistua jatkossa vastaaville tunneille entistä enemmän. Ja sitten saan alkaa keskittyä illan seuraavaan innostavaan osioon, eli Santiin! Alunperin hän on halunnut lähteä kanssani illalliselle hienoon ravintolaan, mutta on ilmennyt, ettei kyseisestä kotimaiseen ruokaan keskittyvästä paikasta löydy yhtään vapaata pöytää. Joten olemme minun ilokseni päätyneet viettämään illlan Santin kotona. Hän tarjoaisi viinin ja jälkiruoan, jos minä toisin jotain pientä iltapalaa. Kävelen stockan herkkuun ja valikoin sieltä muutamia tapaksia mukaani. Ja ilmoitan Santille, että olen tulossa. 

Kertaakaan en ole epäillyt ettemmekö tapaisi. Olen ihan vähän miettinyt sitä, etten halua pilata kivaa kepeää iltaa ottamalla esille stressaavia asioita. Olen lievästi ärsyyntynyt itsekseni siitä, että olen taas tässä tilanteessa. Ja että jostain syystä koko tilanteen eteenpäin vieminen on taas minun harteillani. Mutta en voi sille mitään. Minun on sitten toimittava, jos toinen ei sitä tee. Jonkun toisen kanssa tilanne olisi toinen. Mutta sille on syynsä miksen ole tällä hetkellä muiden kanssa. Ja sille on syynsä miksi aion nyt toimia, vaikkei se tuntuisi helpolta ja hauskalta. Koska muuten ajan itseni ahdistukseen ja oletuksiin. Siihen, että roikun tapailemassa miestä, joka ei ole luvannut minulle mitään. Enää en tee sitä itselleni. Ennemmin kärsin nyt hetken, kuin myöhemmin pidempään. Lähetän Santiagolle viestin, että olen alaovella. Ovella on mielestäni koodi, mutta en ole kysynyt sitä. Ehkä Santi on niin kuuliainen, ettei luovuta sitä kenellekään, kun se on järjestyssäännöissä kielletty. Ehkä hän ei edes muista koko asiaa. Koitan muistella miltä Santi näyttää, mutten saa hänen kasvojaan mieleeni. Sen sijaan taas näen Akun kasvot mielessäni. Sen ilmeen kun  hän hymyilee silmäkarvojaan kohottaen, kun meneillään on joku tosi hyvä fiilis kesken juhlarientojemme. Olen nähnyt sen monta kertaa. Santi tulee alaovelle tosi nopeasti. Hän hymyilee ja taas kerran yllätyn positiivisesti hänet nähdessäni. Tältä pitäisi aina tuntua, kun tapaa itselleen rakkaan henkilön. Yllättyy aina iloisesti siitä että saa tavata toisen. Ja edelleenkin ajattelen, etten muista miltä hän näyttää, koska me olemme niin vahvasti läsnä henkisesti. Halaamme toisiamme tiukasti. Saan sen perinteisen pusun poskelle. Ja alamme heti tuttavallisesti puhua kaikesta mitä olemme edellisen viikon aikana tehneet. Tykkään siitä miten Santi haluaa kertoa yksityiskohtaisesti tekemisistään. Minun ei tarvitse ylläpitää juttua, vaan puhumme ihan yhtä paljon. Ja kun olemme hiljaa niin se on tosi luonnollista. Istun hänen luonaan baarituolille, kun asettelemme herkkuja tarjolle. Välillämme kipinöi paljon ja Santi tulee halaamaan minua istuessani tuolilla. Haluaisin heti suudella häntä ja riisua kaikki vaatteet, mutta tyydymme katsomaan toisiamme hymyillen. Ohimennessään hän koskettaa reittäni. Tunnen oloni hänen seurassaan niin hyväksi ja erityiseksi. Miten hän voi olla tällainen vain minulle? Miten hän voi olla käyttämättä tätä mieletöntä vetovoimaansa joka paikassa? Vai voiko?

Syömme herkkuja ja juttelemme perheidemme kuulumisia ja työasioitamme. Santi kertoo lähettäneensä sukulaiselleen kukkalähetyksen juhlapäivän johdosta. Mietin lähettäisikö hän sellaisia minulle jos meistä tulisi jotain. Myhäilen salaa, koska hän selkeästi nauttii yllättää muita iloisesti. Olisin niin onnekas saadessani olla hänen kanssaan. Minä aikanaan ostin Javierille kalliin joululahjan, mutta hän puolestaan ilmoitti ettei tykkää ostella lahjoja. Tätä ajatellessani tunnen sääliä häntä kohtaan. Miten paljosta Javier jääkään paitsi. Siirrymme sohvalle ja Santi nostaa jalkani syliinsä. Välillä suutelemme toisiamme pitkään. Ja sitten taas juttelemme tai tarkistamme jotain uutista tabletilta. Minua hymyilyttää kokoajan. Olen niin onnellinen hänen kanssaan. Kaikki epävarmuudet illan sujumisesta ovat taas karisseet jonnekin ulottumattomiin. Sitten jossain vaiheessa hän riisuu minulta paidan. Ja rintaliivit. Suutelee rintaani ja avaa housuni napit. Minä riisun häneltä t-paidan ja avaan hänen farkkunsa. Santi on täysin valmiina burberryn alushousuissaan. Mielessäni hihkun sitä, että saan kokea taas tämän ihanan hetken, jota etukäteen mielessäni kuvittelin. Santi nousee sohvalta ja vetää minut kädestä pitäen perässään sänkyyn. Tällä kertaa emme ole yhtään kömpelöitä vaan pyörimme kivasti alla kahisevan untuvapeiton päällä alastomina toisiamme suudellen. En vain tajua tätä fyysistä yhteyttä. Se on ehkä parasta mitä minulla on ollut?  En voi uskoa sitä, että minulla nyt olisi mahdollisuus saada nauttia tällaisesta ilman, että minun pitäisi jakaa se jonkun kanssa? Koska mahdollisuushan on olemassa. Riippumatta siitä saanko sitä vai en. Ja olen siitä niin kiitollinen. Tästä mielettömästä kokemuksesta ja mahdollisuudesta. Rakastelemme pitkään. Nautin joka sekunnista. Sänky on taas vähän sotkettu. Huohotamme kiinni toisissamme. Rakastan sitä, miten hän kaappaa minut kainaloonsa kun olemme valmiit. Rakastan sitä, kuinka hän suutelee minua ja silittää. Eikä vetyädy kauemmas tai kiirehdi pois sängystä, kuten Roni. Roni, joka ei pystynyt hallitsemaan mitään ylimääräistä läheisyyttä. Joskus hän pysyi vieressäni noin kaksi minuuttia kuin sekuntikellosta laskettuna ja pomppasi sitten ylös. Ja sanoi suoraan, ettei halua että häneen kosketaan. Toivon, ettei hän joudu tekemään niin nykyisen puolisonsa kanssa. Aidosti toivon niin. Kai. Nousen sängystä ennen Santia ja menen suihkuun. Haluan olla oma-aloitteinen ja toimia hänen luonaan kotoisasti. Kun tulen suihkusta niin Santi on alastomana sohvalla katsomassa jotain puhelimeltaan. Häntä katselee mielellään alastomana. Ja hän tietää sen. Kaikki se mitä hänellä ei ole muutoin vartalossaan korvaantuu kaksisataaprosenttisesti tässä näkymässä. 

Valvomme hetken, ja sitten käymme vuorotellen hammaspesulle ja pujahdamme sänkyyn suuren peiton alle. Sammutamme valot ja Santi ottaa minut taas tiukkaan halaukseen. Sitten se iskee tajuntaani. Se, ettemme taaskaan puhuneet mistään. Emme edes puhuneet siitä matkasta. Olemme vain nauttineet olostamme stressaamatta mitään. Yhtäkkiä pieni ahdistus iskee rintaani. Aamulla tunnelma on taas ihan toinen ja takuulla vain ahdistaisin häntä jos silloin aloittaisin puhumaan tästä. Minun on pakko avata suuni, ennen kuin nukahdamme. Muuten tämä tilanne luisuu käsistäni samoin kuin lomamatka. Minun on hoidettava tämän prosessin eteneminen suunnitelman mukaisesti. Minun on oltava vetovastuullinen prosessinomistaja. Nielaisen ja tunnen oloni vähän typeräksi, muttei voi mitään. Sanon, että meidän varmaan pitäisi käydä läpi mitä oikein olemme tekemässä. Santi kysyy että mitä oikein tarkoitan. Jatkan, että minä pidän hänestä ja olen nauttinut taas yhdessäolosta, mutten voi jatkaa satunnaisia tapaamisia ja yhteisten öiden viettämistä, jos emme sovi tapailusta. Puhun rennosti ja hauskasti. Sanon, että se on against my policy. Ja Santi nauraa. Vähän hermostuneesti. Hän kysyy, että mitä oikein sitten haluan. Ja vastaan rehellisesti että haluan, että molemmat haluavat samaa. Että keskitytään väin välittömään lähitulevaisuuteen kuten nytkin, mutta niin ettei tapailla muita. Sanon sen ääneen. Että haluan tapailla vain häntä. Santi vastaa ettei osaa oikein sanoa muuta kuin mitä on jo sanonut. Hän selittää, että suhtautuu tuollaiseen niin vakavasti, että moni asia varmasti muuttuisi jotenkin. Santi sanoo, että jos hän on jonkun kanssa, niin hän haluaa huomioida toisen kaikessa. Eikä tiedä onko siihen valmis tässä elämänvaiheessa. Tiedän, että hän puhuu totta. Hän on juuri niin kunnollinen, että suhtautuu sopimuksiin vakavasti. Siksi ehkä hän on ollut nyt tyytyväinen, eikä ole tarvinnut muita. Mutta myöskään mitään ei ole erikseen sovittu välillemme, joten se on ollut riittävän rentoa. Eikä minulla ole mitään valittamista. Mutta tunnen itseni. Sanon sen ääneen. Sanon, että tiedän, että tilanne alkaisi häiritä minua. Jos en tiedä että me tapailemme, niin en tiedä mitä ajatella ja miten toimia muualla. Kevennän tilannetta ja puhun kakusta, joka on lempiaiheemme. Sanon, ettei hän voi sekä säilöä kakkua että syödä sitä. Mutta me voisimme maistella kaikki maailman kakut yhdessä. Enkä minä tarvitse erityisesti mitään. Haluaisin vain tehdä ehkä vähän enemmän. Jakaa vähän enemmän yhdessä. Mutta silti säilyttää omat jutut. Sanon myös, että me voitaisiin harrastaa jotain yhdessä ja käydä matkalla. Santi sanoo, että tietenkin voitaisiin. Meillä olisi hauskaa. Hän sanoo, että ymmärtää minua. Santi suutelee niskaani. Sanoo, että kutsu mukaan matkalle on edelleen voimassa. Vastaan, että voin lähteä heti jos olemme käsitelleet tämän asian niin, että se mahdollistuu. Santi on hiljaa jonkin aikaa. Sitten hän sanoo, että ymmärtää kyllä minua. Ja kysyy, että voiko miettiä tätä jonkin aikaa. Minusta tuntuu ihan hyvältä. Sanon, että of course. 

Nukumme toisiamme vuoroin halaten. Minulla on hyvä olo. Olen niin tyytyväinen, että sanoin sen. Taas mies koittaa laistaa tästä keskustelusta ja pitää minua sanattomissa oletuksissa. Mutta tällä kertaa toimin viisaammin. Olen ärsyttävä ja ehkä painostava. Mutta minulla ei ole muuta mahdollisuutta. Asia tulisi häiritsemään minua siitä huolimatta vaikka menisimme matkalle yhdessä. Joutuisin aina miettimään että mitä tapahtuu. Olisin jatkuvassa epävarmuudessa, vaikka tähän asti oloni Santin kanssa on ollut loistava. Aamulla kello soi yllättävän pian. Käännyn halaamaan Santia, joka nukkuu selkä minuun päin. Hän ottaa kädestäni kiinni ja vetää sen tiukasti itseensä kiinni. Sydäntäni vihlaisee, koska se tuntuu niin hyvältä. Suutelen hänen selkäänsä. Santi kääntyy selälleen ja uppoudun hänen kainaloonsa. Hän on aamupuhdissaan, enkä voi sille mitään että kosketan häntä väkisinkin. Se on niin suuri. Silittelen häntä kevyesti. Heti haluan uusinnan illasta. Vähän nopeammin vain. Miten arkiaamun voisi aloittaa paremmin? Santi kumartuu suutelemaan minua ja kääntää minut vatsalleni. Hän tulee päälleni ja ujuttaa kätensä vatsani alle ja olen valmis ihan hetkessä. Se vain on nin helppoa hänen kanssaan. Etenkin nyt kun minun ei tarvitse peitellä mitään, vaan nauttia täysillä. Nautin joka sekunnista. Tunnen olevani kotonani hänen kanssaan. Tunnen, että hän on minun hyvä ystäväni. Ja mies jota himoitsen. Tätä kirjoittaessani kirpaisee se mahdollisuus että voin menettää tämän kaiken. Olisin saattanut voida jatkaa hänen kanssaan olemista satunnaisena tapailuna, joka olisi voinut ehkä kehittyä myöhemmin johonkin suuntaan. Mutta nyt menin ja laitoin kaiken vaakalaudalle. Kadunko tätä jos hän sanoo, ettei ole valmis sopimaan tapailusta kanssani? En tiedä. Mutta jos hänestä tuntuu edes osaksi tältä miltä minusta tuntuu kun ajattelen häntä. Niin miten hän voisi sanoa ei? No. Siksi koska hän on niin järkevä. Hän tuntee itsensä ja tietää mitä haluaa. Kuten minäkin. Siinä hänen sylissään tunnen oloni niin rakastetuksi. Ne kaikki suudelmat ja kosketukset ja katseet. Ovat täynnä välittämistä ja iloa. Teemme aamutoimet hiljaisen rauhallisesti. Hän valuu alushousuihini vielä suihkun jälkeen ja salaa nautin siitä. Pukeudumme ulkovaatteisiin, kun hän esittelee minulle kashmirvillaista kaunista huiviaan. Kysyy pidänkö siitä. Tietysti pidän! Ja Santi ojentaa sen minulle lahjaksi sanoen, ettei se sovi niin hyvin hänelle. Olen vähän hämmentynyt, mutta hymyilen ja kiitän. Ja asetan sen heti päälleni. Ja se on kaunis. Hississä Santi sanoo sen sopivan minulle hyvin ja nyökkään myötäillen. Taas hän saa minut tuntemaan oloni erityiseksi. Saan viedä palan häntä mukanani. Se tuoksuu hänelle. Pihalla halaamme. Tiukemmin kuin tavallisesti. Saan pusun poskelle. Mutta sen lisäksi ojentaudun suutelemaan häntä bussipysäkillä suulle. Eikä hän estele. Minusta tuntuu niin hyvältä. 

Silti onnellinen?

Olen ehkä vähän jopa yllättynyt siitä, miten tasainen ja hyvä oma oloni on. Ihan kuin olisin täytetty pumpulilla. Sydän ja rintamus voi väreillä ihan vähän jotain etiäishuolia, kun tilanne tuntuu turhauttavalta. Mutta vain vaimeasti siellä pumpulin sisällä. Se ei suoranaisesti pääse läpi piikittelemään minua. Tämä on harjoitus. Tämä on testi. Oppitunti. Olen lähes joka aamu herännyt sen verran aikaisemmin, että olen ehtinyt tehdä Quick Morning Yoga -tunteja ja hengitellä syvään ja kiitellä ihanasta päivästä heittän murheet sivuun. Työpäivän jälkeen olen laittanut videon pyörimään sen hetkisestä olotilastani riippumatta ja hengittänyt syvään sisään nenän kautta. Ja vielä syvempään ulos suun kautta. Olen taipunut asentoihin, joiden olemassaolosta en ole tiennyt mitään. Ja tuntenut sen polttelevan ihanan tunteen koko vartalossa, kun se venyy ja kehittyy. Tänään pääsen vähän syvemmälle kuin eilen. Olen joogatunnilla päässyt nirvanamaiseen mielentilaan, jossa olen liidellyt korkealla kaukana avaruudessa vain tässä hetkessä. Vain itsessäni. Hymyillen. Nähden kuinka pikkuruisen mitätön tämä koko tilanne on siellä jossain kaukana. Miten kaikki tämä on vain pienen pieni vesipisaran osa koko valtameressä. Miten minä muka voisin heittäytyä murehtimaan ja ahdistumaan tällaista asiaa? Kun kaikki on vain kokoelma pieniä pisteitä, mutta minä olen tässä. Se on mahtavaa. Mielen voimaa ei voi väheksyä. Kun joogaohjaaja sanoo, että mieli on vahvempi kuin ruumis. Sielu on sielu ja ruumis on ruumis. Niin herkistyn siitä, kuinka kiitollinen olen voidessani huolehtia tästä temppelistä. Ei se ole täydellinen, mutta se on  aika hyvä. Ja minä voin tehdä siitä vielä paremman. Hymyilen väkisinkin kun mietin miten onnekas olen. Miten niin paljon on omissa käsissäni (näissä inhimillisissä rajoissa, korkeampia voimia väheksymättä). Miten mahtavaa on se, että minä loppujen lopuksi päätän, miten suhtaudun näihin asioihin, jotka poukkoilevat ympärilläni pieninä irrallisina pilkkuina. Mitä ikinä tapahtuu. Mitä ikinä minä sanon tai teen. Mitä ikinä Santi sanoo tai ei sano. Niin se tapahtuu ja sitten minä voin reagoida siihen miten reagoin. On vain asioita ja niihin suhtautumista. Minä pystyn hallitsemaan sitä miten syvästi annan jonkun yksityiskohdan pahoittaa mieltäni. Pettymystä, surua ja kiukkua käsitellään hetki. Pienen hetken tunnustellaan niitä fiiliksiä ja käydään ne läpi. Ja sitten hengitetään syvään ja siirretään ne sivuun. Niiden ei tarvitse olla osa minua. Ah. Minun ei kuulu odottaa ja tavoitella Euroopan minilomaa niin, että jos en saa sitä, niin romahdan. Vaan minun tulee tavoitella onnellisuutta ja mielenrauhaa, mitä ikinä edessä onkaan. Ja se on minun valintani. 

Pystyn töissä uppoutumaan työasioihin. Unohdan aina hetkeksi, että koko tilanne Santin kanssa on päällä. Tunnen intoa, kun mietin, että tänään tapaisin sitten kavereita, jos emme sovi mitään Santiagon kanssa. Tunnen lämmintä iloa, kun tiedän, että voisin nähdä Simon. Voin nähdä Elinan. Ja Tommin. Vaikka halutessani Rickyn. Kivan Tiinan, josta on tullut minulle läheinen. BLING. Saan kutsun kivojen uusien ystävättärieni halloween-juhlaan. Näiden ihmisten kanssa olen onnellinen. Juuri näin tämä viikonloppufiilis nousee päälleni. Se on niin täynnä iloista toivoa siitä, miten mukavaa taas tulee olemaan, ihan sama minne päätän mennä. Olen juuri viettänyt kivoja koti-iltoja perheeni kanssa. Ja nyt on ystävien vuoro. En ole hukkunut siihen ahdistukseen, joka on aiemmin ollut vastaavassa tilanteessa minulle niin tuttu. Olen minuutti minuutilta odottanut, että milloin toinen oikein viestii. En ole pystynyt keskittymään työhön, koska päässäni on koko ajan pyörinyt huoli siitä, että mitä nyt tapahtuu. Nyt minulla on seesteisen hyvä olo. Ei kiire minnekään. Asiat menevät juuri kuten menevät. Ja minä nautin olostani sillä aikaa. Olen oikeasti päässyt jotenkin eteenpäin elämässäni. Minä olen jollain tasolla onnistunut karistamaan menneisyyden painolastia sisältäni. Olen tajunnut niin monia asiaoita. Suorastaan valaistunut. Olen kokenut jonkinlaista uudestisyntymistä. Elämäntapani ovat muuttuneet. Ajatukseni ovat muuttuneet. Suhtautumiseni itseeni ja ympäristööni on muuttunut. Se on mahdollista. Olen innoissani. En halua olla ylpeä. Ylpeys käy lankeemuksen edellä. Haluan olla tästä tilanteesta nöyrän kiitollinen. Haluan, että joku näkisi miten kaikki tämä on vaikuttanut minun elämääni, ja haluaisi tehdä saman muutoksen omassa elämässään. Haluan sanattomasti hymyillen katsoa tätä kaikkea. Tätä valoisaa näköalaa joka aukeaa edessäni laajalti. Mitä ikinä toimintaympäristössäni tapahtuu. Niin minulla on tämä. Mahdollisuus olla silti onnellinen. 

Olen niin onnellinen, että minusta tuntuu, kuin tämä uusi elämäni huokuisi minusta ympäristööni. Normaali ilmeeni on hymy. Kun kävelen aamulla töihin, niin minusta tuntuu kuin olisi jouluaatto ja tiedän saavani ainakin jonkun niistä lahjoista, joita olen toivonut. En halua julistaa sinänsä mitään kenellekään. Mutta nautin siitä kun normaalissa keskustelussa voin tuoda ilmi asioita, joita olen oppinut. Minusta tuntuu että loistan valoa. Olen hamottanut asioiden merkityksiä ihan uudella tavalla. Olen analysoinut kaikkea niin paljon, että yhtäkkiä huomaan asioiden kiinnittyvän toisiinsa harmonisesti. Yhtäkkiä kaikella menneellä on oma paikkansa siellä pikkupisteenä jossain kaukana. Mutta merkittävänä osana sitä, mitä olen nyt. Kaikki ne itkut ja pettymykset ja ne hetket, kun olen oikeasti kiikkunut siinä rajalla, etten ole varma olenko hullu. Mutta vain yksinäisyyden ja heikkouden kautta löytää oikeasti itsensä. Ja ehkä olen voittanut lotossa tässä asiassa. BLING. Tommi ilmoittaa, että voisi tulla päivällä kylään. Voidaan kuunnella hyvää musiikkia ja hän tuo minulla takaisin aiemmin lainaamansa DVD:n. Sitten lähdetään yhdessä lasillisille Elinan kanssa. Ja siitä saa kukin suunnata mihin tahtoo. Iltapäivään mennessä en ole kuullut mitään Santista. Mutten ole sitä edes odottanut. Toivon, että hän ottaa yhteyttä. Mutta sillä ei ole nyt väliä milloin se tapahtuu. Selailen joogatunteja, joille voin osallistua muun toiminnan ohessa. Kaverit kyselevät, että mitä illalla tapahtuu. Mitä vain kivaa voi tapahtua. Yhtäkkiä mieleeni tulee Karri! En ole kuullut hänestä mitään pitkiin aikoihin. Kysyn, että mitä kuuluu. Koska voin ja koska minua kiinnostaa. Vastaa jos vastaa. Tunnen vapautuneisuutta. Taas voin tehdä koko viikonloppuna ihan mitä haluan. Ehkä kuulen Santista. Ehkä mutta. Mutta ennemmin tai myöhemmin kuulen kyllä. Ystäviä on siellä täällä. Kaikki on hyvin. BLING. Karri lähettää minulle pienen syksyisen riimirunon. Hymyilyttää.