Tanssiterapiaa

Ai, kun pääsen aloittamaan uuden arkiviikon hyvänmielisenä. En muista aamulla herätessäni ihanien kymmenen tunnin yöunien jälkeen, että on maanantai. En muista ahdistusta, kun koitan venytellä viikonlopun jäljiltä jäykkiä jäseniäni. Päätän heti innokkaana, että teen jumpan ja kunnon venyttelyn työpäivän jälkeen. Ensimmäisinä päivinä tehdessäni harjoituksia opetusvideoiden mukaan, en voinut sanoa tunteneeni välitöntä mielenkevenemistä ja olon helpotusta. Mutta edellisviikon lopulla olen tehnyt treenin hymysyin. Olen tehnyt niitä vähän enemmän kuin on pitänyt. Noussut sängystä aikaisemmin vain ehtiäkseni tehdä vähän pidemmän setin ennen toimistolle lähtöä. Salakavalasti olen alkanut tuntea sellaista kiireettömyyttä ja rauhaa noina hetkinä, että se koukuttaa. Olen saattanut vuodattaa jumpan lopuksi pari kyyneltä, jos treeninvetäjä televisiossa sanoo jotain tekodeeppiä. Mutta viimeisimmät kyyneleeni johtuvat helpotuksen tunteesta, eivätkä ahdistuksesta. Ja vaikka kyse on tosi lyhyestä vähän paremmasta kaudesta, niin riemuitsen siitä täysillä. Iloitsen tästä hetkestä, kun voin hymyillä vähemmällä vaivalla luonnostaan, eikä minun tarvitse vääntäytyä tekohymyyn. Nautin tästä kun kenenkään ajattelu ei saa ahdistusta tuntumaan sisälläni sellaista vaimeaa onttoutta lukuunottamatta. On se siellä! Mutta juuri nyt se on hiljainen, eikä tunnu poltteena sisälläni. Ja tietenkin aina liikunta lisää hyvinvointia, joten en sinänsä ole yllättynyt että treenin jälkeen on ollut hyvä olo. Ehkä yleisvirekin kohoaa pikkuhiljaa. Mutta sen varaan ei saa laskea mitään liikaa. Ja siihen pitää suhtautua kevyesti vapaaehtoisena harrastuksena, jottei se ala tuntua velvoitteelta tai rasitteelta. Ei haittaa jos jumppa jää joskus väliin. Mutta juuri nyt se innostaa minua, samoin kuin kasvissosekeitto ja koti-ilta. Mutta onko minulla ollut kevyempi mieli nyt vain siksi, että olen keskittynyt pysähtymään joka päivä ja pakottanut itseni aloilleni keskittymään hengitystekniikkaan ja venytyksiin? Vai onko ilmassa nyt jotain muuta. Koko loppukesä (vai koko kesä?) on ollut arkipäiviltään aika ahdistunut. Ja syksyn alkamisen odottelu on ollut vähän stressaavaa. Muutosvaiheet eivät ehkä sovi minulle, vaikken tietoisesti niitä kavahda. Ja nyt kun syyskuu kunnolla alkaa, niin mahdollisista helteistä huolimatta katse on suunnattu selvästi eteenpäin. Ehkä ensimmäistä kertaa Javierin muistelu ei tunnu arkiaamuna miltään. Aikaisemmin en ole välttämättä spontaanisti ajatellut häntä, mutta muistojen kaivelu on aina ollut enemmän tai vähemmän tuskaista. Tänään hänenkin kohdallaan on autuas välinpitämättömyys. Koska katse on suunnattu eteenpäin. Oikein tunnen sen, kuinka en jaksa vilkuilla olkani yli. Ainakaan just tänään. Tätä fiilistä ei ole ollut pitkään aikaan.

Ja mitä muuta sellaista on tapahtunut, että maanantaina on syytä hymyyn? Ehkä yksi hauskimmista viikonlopuista tietysti. Oikeastaan tuntuu vähättelyltä muita viikonloppuja kohtaan ajatella niin, mutta tämä pääsee parhaiden joukkoon. Siellä on aika monta viikonloppua jakamassa ykkössijaa! Mutta taas kerran olen ollut yhtä hymyä aina sunnuntai-iltapäivään saakka, jolloin olen hyvästellyt ystävät ja lähtenyt auringonpaisteessa kohti kotia hymyileväisenä. Minusta on tuntunut, että automaatiohymyni on melkein liikaa yksinään kulkevalle naiselle keskellä sunnuntaita, mutten välitä siitä. Vaan sen sijaan otan selfien, jotta muistaisin hyvän fiilikseni vielä myöhemmin. Hymyterapiaa. Sitä se on. Ja tämä sessio onnistui taas erityisen hyvin. Mukana on ollut kaikki hauskimmat ystävät ja muutama tutustumisen arvoinen uusi kaveri. Ja olemme nauraneet itsemme kyyneliin. Ja lähteneet innoissamme tanssitapahtumaan, jossa jytisevä basso on imeytynyt luihin ja ytimiin niin voimakkaasti, ettei ole vähempää voinut kiinnostaa miltä se näyttää, kun uimme siinä rakkaudessa, joka on vallannut koko tapahtumasalin. Kaikki ihmiset ympärillä hymyilevät ja kohottelevat käsiään kohti välkkyviä valoja. Joku liikkuu hitaasti paikoillaan ja toinen hyppii ympäriinsä. Mutta kaikki hymyilevät. Joku nuori kundi käy taputtamassa olkapäätäni ja sanoo, että näytän kauniilta. Reagoin vain hymyillen olkapäitäni kohtauttaen, koska oloni on niin kaunis sisältä päin, mutten osaa sanoa mitään. Rakastan sitä fiilistä, kun muu maailma katoaa ympäriltä. Ei halua tehdä mitään muuta kuin heilua fiilistellen musiikkia ja sitä tunnetta, joka valtaa sisimmän. Ei tunne häpeää. Ei tiedä mitä on yksinäisyys. Tuntuu siltä kuin joku pitäisi hellässä syleilyssä koko ajan. Ja tämä kokemus on kollektiivinen! Kaikki ystävät ovat olleet tapahtuman jälkeisillä jatkoilla yhtä hymyä. Olo on niin hyvä, että haluamme jatkaa ajatusten jakamista koko aamupäivän. Ja heti maanantaiaamuna vaihtelemme innokkaita viestejä siitä, kuinka jokaisen maanantai tuntuu yhtäkkiä niin kepeältä ja kivalta. Tämä täytyy muistaa! Siis se, kuinka hyvä olo tällaisten tapahtumien jälkeen on. Ja sitähän minä tein koko viime syksyn ja talven! Kävin reiveissä tanssimassa ja lilluin rakkaudessa lähes joka viikonloppu. Transsiterapiako minut piti niin iloisena? Ehkä omalta osaltaan. Ah, huokaisen tyytyväisenä. Huominen on vasta huomenna.

Aiemmin sopimani ensitreffit uuden tinderin kanssa peruuntuivat viikonlopulta hänen sairastumisensa vuoksi. Minulle on ihan sama onko hän oikeasti ollut sairas. Ennen ensitapaamista kaikenlaiset peruutukset ovat aika yleisiä, ja suhtaudun niihin joustavasti. Ehkä tapaamme myöhemmin. Tinder on vilkkunut uusista yhteydenotoista, mutten ole jaksanut avata sovellusta. En vielä tänään. Olo on raukean väsynyt. Viikonlopun aikana Nino on kaivannut minua taas luokseen. Mutta en ole pystynyt edes harkitsemaan asiaa omien ilojeni keskeltä. Jälkikäteen minua vaivaa lievä huono omatunto, mutta ihan turhaan! En ole mitenkään velvollinen tapaamaan ketään jos en halua. En edes, vaikka hän on mahtava tyyppi, jolle en tahtoisi tuottaa pettymyksiä. Mutta aikani ja energiani ei aina riitä kaikkeen. Minulle tuli vähän sellainen tunnelma, että hän on pettynyt ja tilanteesta pahoillaan. Mutta en voi sille mitään. Sen sijaan olen ollut Ilen ja muiden ystävien seurassa. Ja kun emme ole olleet osallistumassa tapahtumaan, niin olemme nauraneet ja tanssineet yhdessä olohuoneen lattialla. Miten meillä voikaan olla niin hauska ja avoin ilmapiiri. Edelleen. Olen ehkä ottanut askeleen taaksepäin flirttivirityksessä Ileä - tai ketään - kohtaan. Mutta sain nähdä uusia puolia eräästä toisesta ystävästä, joka on aina mukana parhaissa hauskanpidoissa. Hän on fiiksumpi kuin miltä ensinäkemältä vaikuttaa. Ja taas hän yllätti minut puhumalla elämänasenteestaan, joka osuu aika hyvin kohdilleen minun näkemysteni kanssa. Ajattelin jopa, että voisin tutustua häneen vielä paremmin. Mutta aika näyttää mitä tapahtuu! Mihinkään ei ole kiire. Tänään tyydyn hehkuttamaan hänenkin kanssaan mennyttä viikonloppua muutamilla viesteillä. Sielu on iloinen, mutta ruumis on väsynyt! Ja se sopii ihan hyvin tähän rauhalliseen alkuviikkoon.

Dancefloor calling!

Olen itsekin yllättynyt siitä miten stoalaisen rauhallisesti ja välinpitämättömästi suhtaudun siihen, että käytännössä vain minun laastarointiini ja tunnustuksettomaan rakastamiseeni valjastettu Javier omistaa todistetusti muutakin elämää, kuin minun tapaamiseni odottelun. Asia on silti käynyt aina välillä mielessäni samalla kun erilaiset toiminnalliset haaveiluni pyörivät päässäni kuten aina. Kävellessä ulkona tai muuten vaan jumittaessa uppoudun usein käymään läpi kuvitteellisia keskusteluita tai harlekiinipokkareista (en tosin ole niitä lukenut) imettyjä juonenkäänteitä koskien rakkauselämääni. Tai joskus olen se supersankari joka pelastaakin ohikulkiessa terroristi-iskun ja toisinaan olen kyynelsilmässä miettinyt kuinka kauniin puheen pitäisin jonkun hautajaisissa. Ja toki joku tuntematon henkilö tahtoo fantasiassani lahjoittaa juuri minulle 90 miljoonan lottokupongin. Niin nytkin olen käynyt ajatuksissani tahattomasti läpi sitä, että mitä jos Javier ehdottaisikin, että voisi tulla minun luokseni yöksi sillä aikaa, kun vieras olisi hänen luonaan. Heti tuollainen ajatus ilahduttaa minua ja saa sydämen sykähtämään. Sitten taas mietin, että kyseessä on aivan varmasti entinen heila, ja nyt he tottakai hyödyntävät täysin siemauksin tämän kohtaamisen vanhojen muistojen verestämiseen käytännössä. Tämä johtaa taas siihen ajatukseen, että minä olen itse torjunut Javierin niin monta kertaa, että hän on ehtinyt sopia tämän vierailun jo kauan sitten niiden kuukausien aikana, kun on joutunut henkisesti luopumaan minusta (toki sydän vereslihalla). Ja nyt olenkin tullut takaisin. Sitten taas palaan unelmoinneistani maan pinnalle ja ajattelen, että hän on vapaa tekemään mitä tahtoo, ja sitä paitsi kyseessä ehkä onkin vain oikeasti kaveri. Ja ehkei hän edes pidä minusta niin paljoa! Ja joka tapauksessa haihattelu on turhaa, koska en aio kysyä asiasta enempää, eikä sillä ole loppujen lopuksi mitään väliä. Näin hyvin tähän suhtaudun.  Kyllä suhtaudun. En ajattele asiaa harmittelun kannalta yhtään. En, en. Silti perjantaiaamuna vilkaisen Javierin aktiivista somea ja mietin, että tapaammekohan ennen pääsiäistä, vai onkohan hän vain innoissaan nyt tuosta vieraasta ja keskittää häneen kaiken huomionsa ja energiansa. Sivuuttaa minut! Ja pieni mustasukkaisuuden pistos on pakko myöntää. Näin helposti se taas käy. Heti kun toinen ei vaikutakaan olevan olemassa vain minua varten niin perusteeton omistuksenhaluni herää henkiin ja tahtoisi alkaa käyttäytymään lapsellisesti. Mutten anna niin käydä tällä kertaa. Kaikki on mennyt minun ja Javierin välillä niin hyvin nyt kun olemme tapailleet taas lähes viikoittain ja pitäneet löyhästi yhteyttä. Eikä ole mitään tarvetta muuttaa sitä. En kuitenkaan oikeasti edes haluaisi tiivistää yhteiseloamme, joten miksi ihmeessä edes mietin koko asiaa. Siksi koska käytäntö ja järki on ihan erillään tunnesiteistä. Siksi. Mutta se syy miksei suhteemme voi toimia on edelleenkin kiinni niin erilaisissa tulevaisuudentoiveissamme, joten on ihan turha tuhlata henkisiä resursseja tähän juttuun enempää. Pinnallista hauskanpitoa ehdimme varmasti jatkaa kyllä myöhemmin ihan niinkuin tähänkin asti.

Olen taas nähnyt mitä kummallisimpia unia. Yksi unista on tuntunut tosi realistiselta. Siinä olen kierrellyt erilaisissa toimipaikoissa, joissa tehdään testejä elämillä. Oikeassa elämässä välttelen viimeiseen asti näkemästä mitään eläinten kärsimykseen liittyvää. Ei siksi, että sitten voisin kuvitella maailman olevan jotenkin parempi paikka. Vaan vain siksi, ettei maailman kauheuksien tuijottelu paranna eläinten (tai minkään) hyvinvointia laisinkaan. Se vain pahentaa omaa oloani, enkä pääse niistä kuvista päässäni eroon. Vieläkin joskus verkkokalvoilleni palaa se kuva, jossa kissa makaa tyytyväisen näköisenä sängyllä, johon joku on koonnut kasan erilaisia työkaluja ja välineitä, ja kysyy kuvatekstissä, että millä aloittaisi kiduttamaan kissaa. En ole tietenkään katsonut tuota viestiketjua yhtään pidemmälle. Mutta silti muistan aina sen kissa ilmeen ja toivon, että joku vain vitsaili inhottavasti. Toinen kuva josta en tunnu pääsevän eroon on susikoira, joka katsoo kameraan ollessaan kaameassa sadististen ihmisten aiheuttamassa tilanteessa (jota en edes pysty kirjoittamaan auki) ja se ilme on niin viaton. Ja olen itkenyt sen vuosikausia sitten vahingossa aukiklikatun kuvan takia varmaan useita turhia kyyneleitä. Se on pamahtanut usein päähäni juuri kun olen ollut nukahtamassa ja silmäni rävähtävät auki ja olen joutunut nousemaan sängystä tekemään jotain, jotta unohtaisin koko muiston. Joskus lapsena olen ollut yltiödramaattinen näissä asioissa ja vaatinut selitystä sille, miten maailmassa jotkut joutuvat kärsimään niin paljon. Silloin äitini sanoi, että nyt lähettämämme rukoukset tavoittavat myös menneet tapahtumat. Joten jos nyt muistamme iltarukouksissamme joskus aikanaan kärsineitä, niin se voi helpottaa heidän silloin kokemaansa kärsimystä. Ja kai se ajatus silloin auttoi minua. Ja olen lähettänyt useita rukouksia muun muassa isoisäni kuolinhetkeen. Ollessamme lomamatkalla Jukan kanssa pelkäsin, että törmäisimme ruokatoreilla niihin julmiin myyntikojuihin, joissa ahtaat häkit on tungettu täyteen ruoaksi päätyviä toistensa päällä lojuvia armoa katseellaan anovia eläimiä. Mutta onneksi vältyimme niiltä. Silti muistan sen kanan, joka oli laitettu jossain kylässä pienen olkikorin alle, jossa se joutui kai viettämään koko päivänsä kuumassa auringonpaahteessa. No, joka tapauksessa. Unessa on lammas, jota joku tutkija innokkaana esittelee minulle. Lampaat ovat niin säyseitä ja kivoja. Mutta unessani lampaan pää on avattu niin, että sen aivot ovat näkyvillä kuin Hannibalin lounas. Lammas katsoo minua lempeästi ja on hereillä. Se on niin kiltti ja hyväntahtoinen, ja tunnen sen unessani vahvasti katsoessani sitä silmiin. Lammas luulee, että tämä on sen elämäntehtävä, jonka se aikoo suorittaa parhaansa mukaan ihmiseen luottaen. Tutkija pyytää minua ottamaan pussillisen jääpaloja käteeni ja painelemaan sillä lampaan paljaana olevia aivoja. Ja jostain syystä teen työtä käskettyä. Painellessani kylmää pussia lampaan aivojen eri osiin sen ilme vaihtelee, ja tutkija kertoo minulle innokkaana, että kun jääpussi on oikeassa kohdassa niin lammas ei enää muista mitään kurjuuksia mitä sille on tehty. Miten paradoksaalista!

Jukka lähettelee minulle viestejä heti perjantaiaamuna. Hän on soittanut minulle edellisiltana ja halunnut jutella pitkään. Puhelussa Jukka on vähätellyt sitä tyttöä, joka on häneen toivottoman ihastunut. Tyttö jota Jukka on häikäilemättömästi käyttänyt hyväkseen yrittäessään tehdä minuun jotain naurettavaa vaikutusta. Hän selittää, että tyttö on juuri kysynyt hänen viikonloppusuunnitelmistaan. Ja ärsyttävän läpinäkyvästi Jukka selittelee, ettei edes tunne hyvin tuota koko ihmistä, eikä tosiaankaan ole hänestä kiinnostunut. Miksi hän edes ottaa mitään yhteyttä! Sanon vain, että minun puolestani kaikki ovat tervetulleita mukaan, jos aiomme viettää iltaa jossain. Jukan äänensävy värähtää kun hän lipsauttaa, että oli mennyt selittämään tytölle, että koska minä tahdon ehkä käydä tanssimassa klubilla, niin ei mukaan ehkä mahdu enempää porukkaa. Inhoan sitä, miten Jukka väittää muille minun estävän jonkun osallistumisen mukaan. Juuri tuollainen syyntakeetomasti pahansuopa ihminen, joka heittelee kapuloita rattaisiin muiden ihmissuhteissa esittäessä viatonta sivullista. Hän aina nauttii siitä, jos joku ei pidä minusta ja varmaan haaveilee minun nojautuvan hänen seuraansa jos muut hylkäävät minut. Pyh! Nyt hän taas kertoo hankkineensa lahjakortteja kylpylään, mihin reagoin neutraalisti. En aio koskaan lähteä hänen kanssaan kahden kesken kyplyään. En ikinä. Hän on mahtava kaveri silloin kun osaa antaa typerien ja epärealististen fantasioidensa olla vaikuttamatta käyttäytymiseensä. Toistan edelleen. Mahikset ovat nollassa. Ja toistan sen tarvittaessa suoraan hänellekin taas tuhannennen kerran. Laitan täysillä soimaan dj-setin, mitä olisi mahdollista mennä kuuntelemaan illalla. Ja vaikka ensialkuun fiilikseni ei ole ollut kovin perjantainen, niin kun basso alkaa pomppia korvissani, niin tiedän, että tänään on pakko päästä transsimaan pitkästä aikaa. Sen tunteen innoittamana lähetän heti viestin hyvälle tanssikaverilleni Karrille. Olisi hauska törmätä häneenkin tanssilattialla. Mutta mukaan saattaa hyvin eksyä myös muut kaverit. Ehkäpä Elinakin! Jopa Jukka väittää olevansa innoissaan lähdössä klubille, vaikka ei koskaan tanssi ja suurin piirtein itkee jos joutuu maksamaan sisäänpääsymaksun jonnekin. Eli tänään on luvassa energistä tanssia, kunhan mikään ei mene pieleen. En malta odottaa.

One big happy family

Torstaina minun on ihan pakko mennä hetkeksi sykkyrään peiton alle, ja sieltä noustessani olen ihan tokkurassa. Sellaisessa ärsyttävän unenomaisessa typerässä olotilassa, joka on pakko karistaa jollain järkevällä toiminnalla. Joten kutsun sukulaiseni pienelle kävelylle ja ruokaostoksille saadakseni raitista ilmaa liukastellessani kumisaappailla puoliksi täysin vetisessä ja puoliksi täysin jäisessä maastossa. Vastailen samalla Javierin vitsiviestiin iloisesti, sekä Henrin suunnitelmakyselyyn. Olen ollut ihan varma, että Henri pohjustaa tapaamisen ehdottamista, mutta kun kerron ettei minulla ole vielä tarkempia suunnitelma, niin en saa enää mitään viestiä takaisin. Ulkoilma tekee hyvää, ja loppuilta sujuu hyvässä tunnelmassa elokuvan ja pakastepizzan parissa. Humalainen Ossi haluaa jutella kun koitan keskittyä elokuvaan ja Jukka kertoo playstationpeleistään. Sitten koittaa taas perjantai mukavan kivuttomasti. En ole mitenkään erityisen juhlatuulella  aamupäivän aikana, ja jo melkein otan Javieriin yhteyttä haaveillsessani rauhallisesta koti-illasta parin viinilasillisen kanssa. Mutta ennen sitä lähetän vielä yhden viestin Henrille ja annan hänelle suoran mahdollisuuden ilmaista, onko halukkuus tai aika loppunut kesken ensitapaamiselle tässä vaiheessa. Kysyn hänen viikonloppusuunnitelmistaan. Pian hän vastaa iloisena ja kertoo omista rauhallisista aikeistaan tarkemmin ja vaihdamme pari mukavaa viestiä. Saan hänestä vahvasti sellaisen kunnollisen ja terveitä elämäntapoja arvostan käsityksen. Eli sellaisen, mikä itse en tällä hetkellä ole. Mutta voisin ihan hyvin ollakin. Olen ollut ja voin olla. Ja osittain olenkin. Mutta en voi sille mitään, että keskustellessamme lenkkeilystä ja luomuruoanlaitosta fiilikseni on hieman tylsä. Voisin innostua jostain erikoisresepteistä ja alkaa taas panostaa enemmän liikuntaan. Mutta se vaatisi ylimääräistä efforttia juuri tässä elämänvaiheessa. Jätän siis pallon hänen kulmaansa. En tiedä miksi ne aiemmin innokkaat perhoset ovat taas vaipuneet hänen kohdallaan koomaan. BLING. Henri kysyy minulta jotain mistä olemme jo aikaisemmin keskustelleet ja tajuan, että hän on niin kiireinen keskustellessaan useiden naisten kanssa, että ei vaan ole ehtinyt varmaan keskittyä minuun, kun joku muu keskustelu on edennyt pidemmälle. Hah. Ymmärrän. Ei se mitään. 

Käyn huvikseni katsomassa Ronin somea, kuten aina välillä teen hänen muistuessa mieleeni tai pompatessa uutisvirtaani. Onnellisia yhteiskuvia sen naisen kanssa. Ei kirpaise. Mutta pakko myöntää, että olen yllättynyt, että hän on vieläkin avoimesti onnellinen ja rakastunut. Olin yllättynyt tuolloin kun hän ilmoitti asiasta minulle, ja olen edelleen. Minulle Roni näyttäytyi jotenkin erilaisena. Sellaisena ongelmakimppuna, joka ei osaa tyytyä mihinkään. Mutta jos hän voi löytää mielenrauhan ja onnen, niin sitten voin minäkin. Ja olen jollain tasolla löytänytkin. BLING. Ossi pahoittelee edellisillan kännijuttujaan ja tismalleen samaan aikaan Jukka ja Henri viestivät minulle. Kivaa kun meillä on Jukan kanssa hyvät välit siitä huolimatta, että hän aina välillä käyttäytyy ailahtelevaisesti. Ja Henrikin selvästi yrittää palauttaa mieleensä, että kukas minä olinkaan niistä kaikista naisista kyselemällä lisää samoja asioita joista olemme jo puhuneet. Hyvä ja mukava fiilis. Laitan Javierille viestin jossa kyselen hänen kuulumisiaan koskien tulevaa viikonloppua. Taas koen oloni kauhean itsenäiseksi ja voimaantuneeksi. Odotellessani Javierin vastausta selailen somesta valokuvia jostain trancejuhlista muutaman viikon takaa. Heti alan intoutua katsellessani kuvia tanssilattiasta. Jos ei kukaan tarjoudu viettämään kanssani rauhaisaa iltaa, niin päädyn varmastikin taas transsimaan. Ja mikäs siinä! Sehän on ihan hyvä harrastus ja kattaa viikon liikuntasuoritukset loistavasti. Olen saanut kommenttia siitä, kuinka elämäni pyörii nyt narkkaamisen ympärillä. Mutta en koe asiaa niin. Minulla on pysynyt päihteiden viihdekäyttö hyvin matalissa määrissä ja muuttumattomana jo pitkään. Ei ylilyöntejä. Ei tarvetta nostella annostuksia tai laajentaa valikoimaa. Ymmärrän, että sitä voi olla vaikea hyväksyä tai hahmottaa, mutta voin aina huomattavasti paremmin, kuin monet jotka "vain" juovat. Voin nyt paremmin kuin eläessäni enemmän "normien mukaisesti". Olen ehkä kontrollifriikki, ja se pätee myös tähän. Koen että tilanne on hallussani, vaikka monet uumoilevat  jonkinlaista romahtamista. Ja jos sellainen tulee, niin sitten tulee. Toivotaan, että siitä sitten selvitään. Ainoa asia, missä tämä päihdekäyttö kirpaisee sisimmässäni on se, kun ajattelen perhettäni. Vaikka tiedän, ettei kukaan kääntäisi minulle selkäänsä, niin kokisin tuottaneeni perheelleni pettymyksen. Huomaan, että hyvitelläkseni salaista käyttäytymistäni olen viettänyt heidän kanssaan paljon enemmän aikaa. Ja olen ollut heidän seurassaan paljon tyytyväisempi ja rauhallisempi. Oikeasti nauttinut yhteisistä puuhista ihan erilailla kuin aikaisemmin. Kaikki asiat ovat parantuneet. Joku lukija pitää minua liian vanhana tällaiseen viikonloppukäyttäytymiseen, mutta kuten kommenteissa on mainittu, niin se ei pidä käytännössä paikkaansa. Useimmat tällaisissa tilaisuuksissa aktiivisesti käyvät ihmiset ovat jo vähän vanhempia. Sellaisia jotka ovat löytäneet tämän paradoksaalisen tasapainon elämäänsä. Osaavat pitää hallussaan perheen ja uran samalla kun pystyvät nauttimaan itselle sopivasta viihteestä. Kuten olen aikaisemminkin maininnut, niin en ole koskaan törmännyt minkäänlaiseen käyttäytymisongelmaan näissä tapahtumissa. Ihmiset ovat iloisia ja rentoja ja kirkasmielisiä. Kuin yhtä suurta perhettä. Lähes hippimäistä. Oma yhteinen sanaton salaisuus. Kel onni on se onnen kätkekööt. Selittämättömään hymyyn.

Tapaan Elinan tänään alkuillasta sen jälkeen kun olen ensin tavannut perhettäni. Näyttää siltä ettei ainakaan Henri tee treffiehdotuksia tälle viikonlopulle (pieni helpotus?). Veikkaan, että hän on oikeutetusti täyteenbuukattu. Mitä tahansa siis voi vielä tapahtua. Jos menen Elinalle ja siellä on viikonloppuinen ilmapiiri niin saatan innostua lähtemään transsimaan, jos jokin sopiva tapahtuma löytyy. Mutta en aio tieten tahtoen innostaa itseäni nyt klubitunnelmaan, kun edessä on taas erityinen viikonloppu. Javier on poissa somestä lähes koko työpäivänsä eikä vastaa viestiini, mikä on sinänsä hyvä, että saan lisäaikaa tunnustella omia tunnelmiani viikonlopun suhteen. Kuuntelen iltapäivällä vähän rauhallisempaa psykedeelistä chillout -musiikkia, johon pääsee parhammillaan sulautumaan nirvanamaisesti. Ei toki työpäivän aikana, mutta ehkä taas myöhemmin. 

Museum of consciousness

Että sillä tavalla. Taas on palattu arkeen, mikä vielä kaksitoistatuntia sitten on tuntunut maailman kaukaisimmalta asialta. Mutta on silti helposti hyväksyttävä fakta juuri nyt. Muutama vapaapäivä on kulunut ja tuntuu, että niihin on mahtunut monen monta pientä kokonaisuutta, joista kaikista on kulunut jo miljoona vuotta. Fiilis on hyvä. Tuttu sulava flow varmasti siivittää nämä pari työpäivää, jonka jälkeen on taas viikonloppu! Elämä on yhtä juhlaa. Olenpas positiivisella tuulella. Olen ensimmäistä kertaa osallistunut juhliin, jotka ovat loppuneet vasta keskipäivällä harmaana tiistaina. Kaksitoista tuntia täyttä tanssia. Täydellisesti onnistunut paasto ja onnellisuustila, ja smoothi laskeutuminen todellisuuteen. No pieni mutka matkaan oli se hetki, kun olen joutunut kohteliaisuuttani istumaan transsitanssien päätteeksi aamuglögille jonkun nuorukaisen kanssa siistiin viinibaariin, jossa normaalit ihmiset ovat viettämässä tapaninpäiväänsä hyvien yöunien jälkeen. Tämä kundi ei millään tahdo laskea minua käsistään. Olemme juuri juhlineet ihan täysillä yhdessä hänen ja muiden samanhenkisten tyyppien kanssa, mutta ei se, että välillä vaihdamme pari sanaa ja pidämme hauskaa yhdessä tanssilattialla, tarkoita että nyt täytyisi hieroa jotain syvempää ystävyyttä. Mutta olen sen verran pehmoisessa ja sopuisassa mielentilassa, että suostun vielä istahtamaan hetkeksi ja kuuntelemaan pojan jankutusta siitä, että meistä tulisi hyvä pari. Hän on ihastunut luonteeseeni, vaikka olenkin löytänyt uuden onnellisuuden aivotyhjennystason, jossa ulostuottamani lauseet muuttavat kesken kaiken aihetta ja kuulostan omasta mielestäni aivan jotain uutisankkurilta. Koen siis oloni ulkospäin aika hämäräksi vaikka mieleni onkin kirkas, kuten yleensä aina. Todella komea ja kaiken saamaan tottunut poika selittää, että hän on kyllästynyt juhlimiseen ja tahtoisi rauhottua. Minun kanssani! Naurahdan pikkukoomastani glögiä (jota ei tee yhtään mieli) hörpäten ja sanon, että minä en juuri nyt tahdo rauhottua. Olen löytänyt elämäntyylin joka juuri tällä hetkellä tekee minut tyytyväiseksi eikä hän ole juuri se henkilö joka saa minut miettimään muita mahdollisuuksia. En kerro, että jos hän olisi kymmenen vuotta vanhempi ja hieman vähemmän lapsellinen, niin ehkä vaihtaisinkin numeroita hänen kanssaan. Mutta nyt kerrankin pitäydyn tiukkana, enkä anna yhtään siimaa. Poikanen on minua varmaan kymmenen vuotta nuorempi ja ollut äärimmäisen ylimielinen ja casanovamainen koko illan sellaisella veijarimaisella tavalla. Hauskaa seuraa! Mutta vain juhlimiseen ja pinnalliseen kaveruuteen. Pehmeällä sohvalla istuessa en meinaa enää pystyä pitämään silmiäni auki, koska todellinen väsyttävä tylsä päivä on iskenyt vasten kasvoja, joten poika onneksi luovuttaa ja ehdottaa kotiinlähtemistä pettyneenä (itseensä ottaneena) siitä, että haluan lähteä eri suuntaan. Samaan aikaan kun teemme ravintolasta lähtöä sisälle saapuu seurue, joka jaksoi myös juhlia loppuun saakka aamujatkoilla ja tervehdimme toisiamme hymyillen, kuin samaan salaseuraan kuuluen. Sä olet se nätti, muistan sut! Huudahtaa iloiselle tuulella oleva nainen ja hymyilen nyökkäillen tervehdykseksi, todeten, että kohta on aika mennä kotiin lepäämään. Ulkona huikkaamme pojan kanssa toisillemme vielä ulkona kävellessä iigee-tiliemme tunnukset, mutta en kuollaksenikaan muista hänen nimimerkkiään. Eikä hän minun (koska en ilmaissut sitä selkeästi). Ja hyvä niin! Se kohtaaminen oli siinä, eikä minun tarvitse enää vastaanottaa mitään ehdotuksia taholta josta en oikeastikaan ole lainkaan kiinnostunut, koska emme onneksi onnistuneet vaihtamaan yhteystietoja. Seuraavissa juhlissa ehkä törmätään! On outoa kulkea siellä päivänvalossa keskellä päivää, kun vasta hetki sitten on ryöminyt ylös kellariklubin ihanan pehmeästä syleilystä vastenhakoisesti. Pelkään, että nukahdan kulkuneuvooni ja laitan puhelimeeni herätyksen soimaan, jotta varmasti hyppään pois ajoissa oikealla pysäkillä. Onhan se vähän alamaista, nukahtaa johonkin bussiin monen päivän valvomisen jälkeen keskellä päivää. Sellainen käyttäytyminenhän kuuluu joillekin laitapuolen kulkijoille! Olo on hieman epäsiisti ja pelkään, että kaikki tämä ihanuus näkyisi kasvoillanikin, jos joku tuttu tulisi vastaan. Mutta ei tule. Ja mitä siitä. Ulosannistani ja habituksestani huolimatta mieleni on puhdas ja olen ollut onnellinen. Ja valmiina taas normaaliin arkeen!

 
En meinaa millään jaksaa palata mielessäni menneeseen viikonloppuun. Aika on taas hidastunut vapaapäivinä niin paljon, että tuntuu kuin olisin aikamatkannut jonnekin uuteen maailmaan, jossa minuutti on aina tunti. Ja kun on ollut hauskaa niin mikäs siinä! On aika uskomatonta, että olen käytännössä valvonut monta päivää ja juhlinut täysillä, mutta siltikään en meinaa malttaa odottaa seuraavaa viikonloppua ja uudenvuoden maratonijuhlia! Onneksi myös ajatus parista rauhallisesta koti-illasta tuntuu oikein sopivalta. Vielä lounasaikaan ensimmäisenä lomanjälkeisenä työpäivänä ei ruoka maistu ollenkaan, mikä oikeuttaa herkuttelun illaksi! Jes, herkkuja ja netflixiä. Aattona olen vaihdellut jouluntoivotusviestit kaikkien mahdollisten ihmisten kanssa. Myös Roni intoutui laittelemaan omakehuvalokuvia punaisissa pikkukalsareissaan, joihin olen vastannut naurulla. Olen käväissyt Rickyn luona istuskelemassa ja kuuntelemassa musiikkia ollessani ohikulkumatkalla lähistöllä. Onneksi tulemme hyvin toimeen ystävinä, ja voin hyödyntää hänen loistavaa asuinsijaintiaan ennen kuin olen siirtynyt yksin klubittelemaan lähistölle. Ricky on oikeasti hyväsydäminen ihminen ja helppoa seuraa. Hän on myös komea ja pitkä ja kiltti. Mutta en vain tunne sellaista kemiaa välillämme tällä hetkellä. Lisäksi olen selitellyt pariin otteeseen Javierille, että minulla tanssit kesken, enkä siksi ole tulossa kylään. Ja hän on närkästyneen kyllästyneenä esittänyt ymmärtäväistä tullessaan taas tyrmätyksi. Se kaihertaa omaatuntoani ihan vähän, koska olinhan halunnut viettää hänen kanssaan kivaa rauhallista iltaa. Mutta sen aika on joskus toiste. Ehkä seuraavana viikonloppuna, jos aion kerätä voimia sunnuntain juhlaa varten ottamalla rauhallisemmin. Ehkä. Eli siis. Olinkin jo ehtinyt kokonaan unohtaa, että perjantaina toiveideni mukaisesti olen kohdannut uuden tinderdeitin. Deitin, joka on keskusteluissamme vaikuttanut suloiselta ja rennolta tapaukselta. Sellaiselta tapaamisenarvoiselta. Perjantaina viestittelemme ja sovimme alustavasti, että tapaamme alkuillasta hänen ystävänsä luona, jossa on luvassa pienet kemut pienelle porukalle. Olen saanut houkuteltua Elinan mukaan, joten kaikki vaikuttaa loistavalta! Loppuyöksi olen suunnitellut suuntaavani klubille kuuntelemaan ennakkosoittelun perusteella hyvin erikoista futuristista dj:tä. Aloittelemme iltaa kahdestaan Elinan kanssa ja koitan pitää häntä pirteänä, jotta varmasti pääsemme matkaan kohti tuntematonta. Kahdeksalta suuntaamme keskustaan, kuten olemme tinderi Kallen kanssa sopineet. Siellä ollessamme Kalle sanoo, että on ilmaantunut viivästyksiä, että sopisiko hieman myöhemmin. Minua ärsyttää koska Elina on tullut seuraani vain pitkällisen suostutteluni seurauksena, ja nyt joudun selitellä hänelle, ettemme vielä pääsekään niihin hienoihin juhliin, joita tässä on nyt odoteltu. Onneksi juuri tällä kertaa taas Ricky pelastaa tilanteen ja siirrymme hänen luokseen rentoutumaan siksi aikaa, kunnes Kalle saa asiat järjestymään sovitun mukaisesti. Mutta sehän ei ole mikään yksinkertainen juttu, vaan Kalle siirtää tapaamista aina tunnilla eteenpäin epämääräisillä selityksillä, kunnes kello on jo lähes yksitoista illalla. Meillä on mukavaa Rickyllä ja voisin suunnata jo suoraan klubille Elinan lähtissä miesystävänsä luokse. Mutta jotenkin Kalle saa suostuteltua meidät naapurissa sijaitsevan ystävänsä luokse selittämällä, että voisimme vain käväistä yksillä ja sitten saisimme kyydin minne ikinä tahtoisimme. Okei. Me tullaan. Kävelemme melko lämpimässä yössä sovittuun osoitteeseen ja pyydän Kallea avaamaan alaoven, johon hän vastaa olevansa juuri matkalla! Enää kymmenen minuuttia, niin hän saapuu! Huoh, taas viivästyksiä! Tämä on selvästi huono enne koko hommalle ja oikeastaan odotan vain tanssimaan pääsemistä kunhan tämä velvollisuus on hoidettu alta pois. 

En näytä omaa turhautumistani ulospäin, vaan koitan ylläpitää positiivista ilmapiiriä ja hoitaa koko jutun tehokkaan nopeasti pois päiväjärjestyksestä, jotta Elinakin pääsee lepäämään. Pian Kalle saapuu kävellen paikalle ja pääsemme siirtymään sisälle. Olen luonnostani sosiaalinen ihminen, joten kuittalemme heti tuttavallisesti siitä miten vaikeasti tämä tapaaminen on järjestäytynyt ja Kalle tuo meille drinkit kirkkaasti valaistuun olohuoneeseen, jossa istuskelee Kallen juuri töistä palannut kaveri. Olohuoneen nurkassa soi radio novan ysärihitit ja Kallen ystävä kyselee, että keitä me oikein olemme ja mistä tulemme. Ei tietoakaan juhlista. Voi hyvänen aika. Pyrin ottamaan typerään tilanteeseen humoristisen asenteen ja selittelen, että tinder on saattanut meidät yhteen. Mutta pian on aika erota, koska tanssijalkaa vipattaa. Kalle kutsuu jatkuvasti ystäväänsä vitun homoksi ja vaikuttaa muutenkin flegmaattiselta ja hieman yksinkertaiselta. Itse asiassa hän ulkoisesti muistuttaa jotain poikaa, jota tapailin hetken joskus teini-iässä. Tuo poika ei tiennyt kuka on Suomen presidentti, eikä kyennyt hahmottamaan mitä eroa on metrillä ja kymmenellä metrillä. Tiedän siis heti ettei tästä tulee yhtään mitään muuta kuin tämä epäonnistunut kohtaaminen, jonka aion hoitaa mahdollisimman kivasti höpöttelemällä turhuuksia ja koittamalla ylläpitää fiilistä paikassa, jossa ei ole mitään fiilistä. Eli Kalle ei ole kertonut ystävälleen, että meillä olisi pitänyt olla jonkinlaiset juhlat. Mutta onneksi ystävä sentään tarjoutuu viemään minut klubille ja Elinan kotiin. Kalle yrittää houkutella meitä jäämään tarjoilemalla juomaa, mutta en piittaa alkoholista. Ja seuraavaksi Kalle yrittää houkutella ystäväänsä lähtemään kanssaan samalle klubille kuin minä, mutta ymmärrän täysin ettei selvinpäin oleva ystävä innostu ideasta. Ja menen ennemmin yksin muutenkin. Olen helpottunut kun alamme pukeutua ulkovaatteisiin ja pääsemme hyppäämään auton kyytiin. Nämä miehet ovat ihan leppoisia ja kivoja ja suloisia, mutta kiinnostus ei nyt ylitä sitä kynnystä, että olisin edes muistanut koko tapaamistamme, jos en olisi alkanut miettimään, että mitä oikeastaan edes tein perjantaina. Pudotamme Elinan kotiinsa ja sitten suuntaamme haluamalleni klubille. Heti kun Elina on hypännyt pois kyydistä Kalle kysyy pelkääjänpaikalta, että pidänkö miehistä. Hmmm, mietin että mihin tämä juttu oikein nyt johtaa. Naurahdan ja vastaan, että pidän kai ihan normaalilla tavalla. Entäs pidätkö kahdesta miehestä? Kalle kysyy. Pääni raksuttaa pari sekuntia ja mietin että miten reagoisin tähän selvään threesomekutsuun. Totean mahdollisimman neutraalisti, että juuri tällä hetkellä en kyllä mieti mitään muuta kuin klubille pääsemistä. Ainakin he ovat suorapuheisia! Ja varmaan joku tyttö voisi moisesta ideasta innostuakin. He ovat tosi nättejä poikia. Jos olisin sinkkuna tosi vapautunut ja kaipaisin vielä uusia seksuaalisia kokemuksia, niin varmaan suostuisin. Tai jos vetäisin itseni ihan piippuun alkoholilla, niin mistäs sitä tietäisi, miten toimisin. Mutta nyt suoriudun tilanteesta kunniallisesti kiittäen kyydistä ja hymyillen heidän ehdotuksilleen pitää yhteiset jatkot klubin jälkeen. Kiitos, mutta ei kiitos. Siirryn suositun klubin jonoon, jonka ohitse keltatukkainen Almakin kiirii seurueensa kanssa.

Viihdyn klubilla oikein hyvin itsekseni. Olen tanssilattialla loppuun saakka, vaikka saksalainen musiikinsoittaja laittaakin pyörimään sellaiset setit, että ihmiset lähinnä seisoskelevat tuijottamassa soittajaa ja imemässä outoja ääniä, joiden mukana ei voi oikein liikkua. Joku koputtaa olkapäähäni ja se on parrakas etäisesti tutulta näyttävä mies. Hän kysyy, että tunnemmeko jostain. En ole juttutuulella ja tyydyn toteamaan, etten muista. Hän vielä koittaa pyytää minua ulos kanssaan, mutta en jaksa nyt sosialisoitua. Mahdollisimman kohteliaasti ja hymyillen selitän hänelle (ja muutamalle muulle aloitteentekijälle), että olen täällä kuuntelemassa musiikkia. Joku ulkomaalaistaustainen mies ei meinaa jättää minua  rauhaan ja tahtoisi tanssia niin lähekkäin, että joudun pyytää häntä poistumaan. Myöhemmin huomaan, että olen saanut tuolta parrakkaalta mieheltä tinderviestejä, ja hän oli tunnistanut minut tanssilattialta. Jo toinen kerta kun näin käy! Pahoittelen hänelle jälkikäteen, etten ollut juttutuulella. Klubilla katson deejiitä, joka muuttuu silmissäni hirviönatsiksi ja nautin ihanasta visuaalisesta olotilastani. Klubi sulkeutuu ihan liian pian, eikä tällä kertaa ole tarjolla aamuklubijatkoja. Matelen mahdollisimman hitaasti ulos, jotta ehdin miettiä vaihtoehtojani. Ulkona hirviönatsi jonottaa ruokaa nakkikioskilta ja minä jutustelen jonkun pojan kanssa koleassa yössä. Tämä poika kertoo, että hänellä on paljon kokaiinia ja kiva asunto lähellä, josko tahtoisin lähteä jatkojuhliin hänen kanssaan. Selitän, että haluan vielä juhlia, enkä aio lähteä kenenkään matkaan kahdestaan. Kundi tyytyy jakamaan tarjoamani jointin ja lähtee omille teilleen. Vastaan Jukan puheluun, joka anoo minua yhteisen ystävämme luokse jatkoille. Ja juuri nyt se tuntuu parhaimmalta mahdolliselta vaihtoehdolta. Ilta ei lopu vielä, jes! Sekaisen oloinen Jukka tulee minua vastaan ja olen helpottunut, että ystäväkin on vielä hereillä. Laitan loistavan musiikin soimaan ja aiomme jatkaa juhlimista kolmistaan ilman tarvetta ottaa nokosia. Pääsen ensimmäistä kertaa aivan uudelle tasolle olotilassani, kuten aikaisemmin olen todennut. Minun on pakko nousta seisomaan ja liikkuman musiikin tahtiin, vaikka tuntuu vähän tyhmältä tanssia yksin. Tunnen kuinka oikein valahdan osaksi musiikkia eikä minun tarvitse yhtään miettiä miten liikun. Sitten minun on pakko tehdä suullani ääniä, jotka ovat myös osa musiikkia, joka nyt olen. Se on mahtava fiilis! Siinä samalla, vaikka olen irtaantunut omasta itsestäni, niin silti näen ja kuulen kaiken ja pystyn palautumaan oikeaan todellisuuteen tarvittaessa. Mutta koska haluan nauttia täysillä tästä uudesta ulottuvuudesta niin annan itselleni luvan olla hassu täysin rennosti. Sanon lauseita, jotka muodostuvat oudoista sanoista. Huomaan itsekin, kuinka lauseen alku- ja loppupäät eivät kuulu yhteen, mutta sillä hetkellä voin laittaa peräkkäin mitä vain sanoja ja se on oikein. Tämä on todellista hetkessä elämistä. Olen heittäytynyt täysillä pikkuhetkeen, jolloin millään muulla ei ole merkitystä. Tämä on se sama tila, jossa toinen Jukan kaveri aina on, kun olemme naureskelleet hyväntahtoisesti hänen hassuille puheilleen. Se on kummallista, miten ulospäin tuollainen tila voi vaikuttaa täysin järjenvastaiselta, mutta silti olen sisimmässäni ihan kartalla kaikesta. Jos haluaisin voisin keskittyä ja normalisoitua. Mutta en halua. Jukka ja hänen kaverinsa naureskelevat hassutuksilleni ja saamme kulumaan helposti monen monta tuntia täydessä onnellisuudessa. Siinä meneekin se päivä aina seuraavaan iltaan asti. Jukka sammuu koska ei ole pystynyt taaskaan pitäytymään alkoholin käytöstä. Hän nukkuu monta tuntia vaikka koitan aina välillä käydä potkimassa häntä ylös pedistä. Me katsomme toisen kaverin kanssa  loistavia musasettejä videolta ja fiilistelemme lauantai-iltaa. Lopulta Jukkakin herää ja alkaa itkeä minua yöksi luokseen. Ei. Sitten hän itkee itseään minun luokseni yöksi. Ei. Miksei, miksei! Koska en halua. Yksinkertaista. Heti kun Jukka alkaa vääntää itkua koen silkkaa vastenmielisyyttä hänen säälittävyydelleen. Etkö voi nyt kiltisti pysyä siellä friendzonessa, mikä toimii hyvin. Lauantai-illan edetessä päätän tilata itselleni taksin kotiin, jotta ehdin levätä kunnolla ennen aattoa. En aio pilata sukulaisten tapaamista olemalla liian väsynyt seuraavana päivänä. Siispä ne maratonijuhlat loppuvat siihen ja saan nukuttua kunnon yöunet ennen kivaa perinteistä joulua, jonka vietämme perheen kanssa herkutellen ja lautapelejä pelaten. 

Aaton jälkeen olen jo aika varma, etten jaksaisi enää maanantaina juhlia vaan odottelisin kiltisti uudenvuoden viikonloppua. Mutta höpsistä! Alan intoutua maanantai-iltapäivänä, kun huomaan että illalla järjestetään isot teknojuhlat suurella klubilla. Siispä laittaudun, käväisen moikkaamassa Elinaa ja suuntaan Rickylle, joka pitää minulle seuraa, kunnes suuntaan taas itsekseni tanssin pyörteisiin. Heti jo klubin jonossa totean, että porukka täällä on hirvittävän nuorta. Mutta ihan sama. Keskityn tanssiin ja hyvään fiilikseen. Jossain vaiheessa joku kundi kutsuu minut istumaan vip-pöytäänsä, ja koska jaamme samanlaiset klubiharrastukset, niin suostun hengähtämään hetken. Olen iloisella ja puheliaalla tuulella ja on kiva tutustua pintapuolisesti näihin ihmisiin. Komea poika, joka kutsui minut pöytäänsä leveilee vippipasseillaan ja näyttää ihan laulaja Benjaminilta. Ehkä se olikin hän. Mutta ihan sama koska nyt pidetään hauskaa! Siellä tutustun myös tuohon alkutekstieni poikaan, ja muihin kivoihin porukoihin, joiden kanssa siirrymme yhdessä aamuklubille, eikä tunnelma laannu ennen puolta päivää. Mainiota! Vieläkään en ole saanut tästä tarpeekseni. Tästä iloa tuottavasta harrastuksestani. Olen salaklubissa, jonka osallistujaluettelo on kirjoitettu näkymättömällä taikakynällä. Olen osa hiljaista yhteisymmärrystä siitä portista, joka johtaa tähän salaiseen onnellisuuteen ja sisäiseen kasvamiseen. Elän kaksoiselämää, ja olen tyytyväinen kummallakin puolella. Päivän mittaan olen kypsyttänyt innokkaasti ajatusta siitä, mitä tahtoisin syödä tänään, kun pääsen kotiin. Ja aion syödä jouluruokia! Laatikoita! Minulla on pieni viipale kinkkua ja voin hakea alelaarista ihania joululaatikoita ja mässytellä niitä. Loistosuunnitelma keskiviikolle.