Tanssiterapiaa

Ai, kun pääsen aloittamaan uuden arkiviikon hyvänmielisenä. En muista aamulla herätessäni ihanien kymmenen tunnin yöunien jälkeen, että on maanantai. En muista ahdistusta, kun koitan venytellä viikonlopun jäljiltä jäykkiä jäseniäni. Päätän heti innokkaana, että teen jumpan ja kunnon venyttelyn työpäivän jälkeen. Ensimmäisinä päivinä tehdessäni harjoituksia opetusvideoiden mukaan, en voinut sanoa tunteneeni välitöntä mielenkevenemistä ja olon helpotusta. Mutta edellisviikon lopulla olen tehnyt treenin hymysyin. Olen tehnyt niitä vähän enemmän kuin on pitänyt. Noussut sängystä aikaisemmin vain ehtiäkseni tehdä vähän pidemmän setin ennen toimistolle lähtöä. Salakavalasti olen alkanut tuntea sellaista kiireettömyyttä ja rauhaa noina hetkinä, että se koukuttaa. Olen saattanut vuodattaa jumpan lopuksi pari kyyneltä, jos treeninvetäjä televisiossa sanoo jotain tekodeeppiä. Mutta viimeisimmät kyyneleeni johtuvat helpotuksen tunteesta, eivätkä ahdistuksesta. Ja vaikka kyse on tosi lyhyestä vähän paremmasta kaudesta, niin riemuitsen siitä täysillä. Iloitsen tästä hetkestä, kun voin hymyillä vähemmällä vaivalla luonnostaan, eikä minun tarvitse vääntäytyä tekohymyyn. Nautin tästä kun kenenkään ajattelu ei saa ahdistusta tuntumaan sisälläni sellaista vaimeaa onttoutta lukuunottamatta. On se siellä! Mutta juuri nyt se on hiljainen, eikä tunnu poltteena sisälläni. Ja tietenkin aina liikunta lisää hyvinvointia, joten en sinänsä ole yllättynyt että treenin jälkeen on ollut hyvä olo. Ehkä yleisvirekin kohoaa pikkuhiljaa. Mutta sen varaan ei saa laskea mitään liikaa. Ja siihen pitää suhtautua kevyesti vapaaehtoisena harrastuksena, jottei se ala tuntua velvoitteelta tai rasitteelta. Ei haittaa jos jumppa jää joskus väliin. Mutta juuri nyt se innostaa minua, samoin kuin kasvissosekeitto ja koti-ilta. Mutta onko minulla ollut kevyempi mieli nyt vain siksi, että olen keskittynyt pysähtymään joka päivä ja pakottanut itseni aloilleni keskittymään hengitystekniikkaan ja venytyksiin? Vai onko ilmassa nyt jotain muuta. Koko loppukesä (vai koko kesä?) on ollut arkipäiviltään aika ahdistunut. Ja syksyn alkamisen odottelu on ollut vähän stressaavaa. Muutosvaiheet eivät ehkä sovi minulle, vaikken tietoisesti niitä kavahda. Ja nyt kun syyskuu kunnolla alkaa, niin mahdollisista helteistä huolimatta katse on suunnattu selvästi eteenpäin. Ehkä ensimmäistä kertaa Javierin muistelu ei tunnu arkiaamuna miltään. Aikaisemmin en ole välttämättä spontaanisti ajatellut häntä, mutta muistojen kaivelu on aina ollut enemmän tai vähemmän tuskaista. Tänään hänenkin kohdallaan on autuas välinpitämättömyys. Koska katse on suunnattu eteenpäin. Oikein tunnen sen, kuinka en jaksa vilkuilla olkani yli. Ainakaan just tänään. Tätä fiilistä ei ole ollut pitkään aikaan.

Ja mitä muuta sellaista on tapahtunut, että maanantaina on syytä hymyyn? Ehkä yksi hauskimmista viikonlopuista tietysti. Oikeastaan tuntuu vähättelyltä muita viikonloppuja kohtaan ajatella niin, mutta tämä pääsee parhaiden joukkoon. Siellä on aika monta viikonloppua jakamassa ykkössijaa! Mutta taas kerran olen ollut yhtä hymyä aina sunnuntai-iltapäivään saakka, jolloin olen hyvästellyt ystävät ja lähtenyt auringonpaisteessa kohti kotia hymyileväisenä. Minusta on tuntunut, että automaatiohymyni on melkein liikaa yksinään kulkevalle naiselle keskellä sunnuntaita, mutten välitä siitä. Vaan sen sijaan otan selfien, jotta muistaisin hyvän fiilikseni vielä myöhemmin. Hymyterapiaa. Sitä se on. Ja tämä sessio onnistui taas erityisen hyvin. Mukana on ollut kaikki hauskimmat ystävät ja muutama tutustumisen arvoinen uusi kaveri. Ja olemme nauraneet itsemme kyyneliin. Ja lähteneet innoissamme tanssitapahtumaan, jossa jytisevä basso on imeytynyt luihin ja ytimiin niin voimakkaasti, ettei ole vähempää voinut kiinnostaa miltä se näyttää, kun uimme siinä rakkaudessa, joka on vallannut koko tapahtumasalin. Kaikki ihmiset ympärillä hymyilevät ja kohottelevat käsiään kohti välkkyviä valoja. Joku liikkuu hitaasti paikoillaan ja toinen hyppii ympäriinsä. Mutta kaikki hymyilevät. Joku nuori kundi käy taputtamassa olkapäätäni ja sanoo, että näytän kauniilta. Reagoin vain hymyillen olkapäitäni kohtauttaen, koska oloni on niin kaunis sisältä päin, mutten osaa sanoa mitään. Rakastan sitä fiilistä, kun muu maailma katoaa ympäriltä. Ei halua tehdä mitään muuta kuin heilua fiilistellen musiikkia ja sitä tunnetta, joka valtaa sisimmän. Ei tunne häpeää. Ei tiedä mitä on yksinäisyys. Tuntuu siltä kuin joku pitäisi hellässä syleilyssä koko ajan. Ja tämä kokemus on kollektiivinen! Kaikki ystävät ovat olleet tapahtuman jälkeisillä jatkoilla yhtä hymyä. Olo on niin hyvä, että haluamme jatkaa ajatusten jakamista koko aamupäivän. Ja heti maanantaiaamuna vaihtelemme innokkaita viestejä siitä, kuinka jokaisen maanantai tuntuu yhtäkkiä niin kepeältä ja kivalta. Tämä täytyy muistaa! Siis se, kuinka hyvä olo tällaisten tapahtumien jälkeen on. Ja sitähän minä tein koko viime syksyn ja talven! Kävin reiveissä tanssimassa ja lilluin rakkaudessa lähes joka viikonloppu. Transsiterapiako minut piti niin iloisena? Ehkä omalta osaltaan. Ah, huokaisen tyytyväisenä. Huominen on vasta huomenna.

Aiemmin sopimani ensitreffit uuden tinderin kanssa peruuntuivat viikonlopulta hänen sairastumisensa vuoksi. Minulle on ihan sama onko hän oikeasti ollut sairas. Ennen ensitapaamista kaikenlaiset peruutukset ovat aika yleisiä, ja suhtaudun niihin joustavasti. Ehkä tapaamme myöhemmin. Tinder on vilkkunut uusista yhteydenotoista, mutten ole jaksanut avata sovellusta. En vielä tänään. Olo on raukean väsynyt. Viikonlopun aikana Nino on kaivannut minua taas luokseen. Mutta en ole pystynyt edes harkitsemaan asiaa omien ilojeni keskeltä. Jälkikäteen minua vaivaa lievä huono omatunto, mutta ihan turhaan! En ole mitenkään velvollinen tapaamaan ketään jos en halua. En edes, vaikka hän on mahtava tyyppi, jolle en tahtoisi tuottaa pettymyksiä. Mutta aikani ja energiani ei aina riitä kaikkeen. Minulle tuli vähän sellainen tunnelma, että hän on pettynyt ja tilanteesta pahoillaan. Mutta en voi sille mitään. Sen sijaan olen ollut Ilen ja muiden ystävien seurassa. Ja kun emme ole olleet osallistumassa tapahtumaan, niin olemme nauraneet ja tanssineet yhdessä olohuoneen lattialla. Miten meillä voikaan olla niin hauska ja avoin ilmapiiri. Edelleen. Olen ehkä ottanut askeleen taaksepäin flirttivirityksessä Ileä - tai ketään - kohtaan. Mutta sain nähdä uusia puolia eräästä toisesta ystävästä, joka on aina mukana parhaissa hauskanpidoissa. Hän on fiiksumpi kuin miltä ensinäkemältä vaikuttaa. Ja taas hän yllätti minut puhumalla elämänasenteestaan, joka osuu aika hyvin kohdilleen minun näkemysteni kanssa. Ajattelin jopa, että voisin tutustua häneen vielä paremmin. Mutta aika näyttää mitä tapahtuu! Mihinkään ei ole kiire. Tänään tyydyn hehkuttamaan hänenkin kanssaan mennyttä viikonloppua muutamilla viesteillä. Sielu on iloinen, mutta ruumis on väsynyt! Ja se sopii ihan hyvin tähän rauhalliseen alkuviikkoon.