Onnekkuus

Minusta toden teolla tuntuu, että jotenkin olen muokkautunut uusiksi. Tässä kaiken muun ohessa tai keskellä. Identiteettini on muuttunut. En oikeastaan tiedä kuka olen, enkä tiedä mikä minua kannattelee. Eikä se haittaa, koska tässähän sitä tutustutaan. En voi olla varma miten reagoin vastoinkäymisiin ja huoliin, koska sellaisia ei ole viimeaikoina juurikaan ollut. Ei ainakaan niitä, jotka koskettaisivat minua jotenkin. Aikaisemmin koko minuuteni on keskittynyt vellomaan ongelmien ja pahan olon ympärillä. Minua on sattunut sisimpään lähes koko ajan. Se on tehnyt minusta kyvyttömän elää. Ja nyt en enää tiedä mikä minä olen. Eikä se haittaa. Kun ajattelen, että jokin yllättävä takaisku tulisi, niin oloni on tunnoton. En ole kyennyt reagoimaan millään spontaanilla tunnereaktiolla oikeastaan mihinkään. Kaikki on ollut mukavan tasaista. En ole välittänyt siitä, että se kiva kaverimies joutui ongelmiin tyttöystävänsä kanssa  ihastuttuaan minuun. En ole kuullut hänestä mitään, enkä juurikaan edes ajatellut koko juttua. Se ei ole onnistunut liikuttamaan minua henkilökohtaisella tasolla ollenkaan. Onko se normaalia? Olen kohauttanut olkiani, kun edellisviikonlopun superhauskan illanvieton päätteeksi Jukka lähettää minulle viestin, jossa kertoo olevansa aivan hajalla, ellei voi saada minua. Sitten hän haukkuu minua hetken ja sitten taas pyytää anteeksi. Ei kiinnosta. Ei liikuta. Näytän saamani sekavan viestin Santille, koska olemme menossa urheilemaan yhdessä ja sanon  hänellekin, etten jaksa reagoida näihin niin sanottujen ystävieni tempauksiin. Ja Santi sanoo, ettei heidän tunteensa ole minun ongelmani. Niinpä. Mutta onko se normaalia? Ettei Jukankaan taantuminen tähän tunteenpurkaukseen tunnu missään. Voin ihan hyvin jatkaa taas kaveruuttamme kunhan hän rauhoittaa siitä huolimatta, että hän on kutsunut minua lutkaksi oltuun niin turhautunut siihen, että minulla on ollut deitti-ilta, jota en ole enää peitellyt ollenkaan. Minusta tuntuu, että ihan sama mitä tapahtuu, niin olen tässä suojakuplassani turvassa. Siitä asti, kun olemme sopineet Santin kanssa yksinoikeudellisesta tapailusta, olen noussut pikkuriikkisen epätodelliseen hyvyyteen, enkä ole ehkä laskeutunut alas kertaakaan? Ja jos jotain tapahtuisi. Jos Santi katoaisi elämästäni. Niin sehän olisi vain paluu sille tasolle, jossa olin ennen kuin tapasin hänet. Vai olisiko? Nyt minusta tuntuu että tokenisin siitäkin. Mutta samalla tiedän, että tokeneminen voi olla raju projekti. 

Minusta tuntuu epätodelliselta, että olemme olleet täydellisen onnellisella lomamatkalla yhdessä kuukausi sitten. Ja kaikki on vain soljunut hienosti eteenpäin siellä ja sen jälkeen. Ja ennen sitä. Olen muuttanut oman todellisuuteni. Se on nyt tämä. Ja kestää vähän aikaa tottua siihen. En tiedä onko minusta tullut jotenkin entistä tunteettomampi. Onko kaiken sen tuskailun jälkeen nyt sydämeni kassakaapissa turvassa? Minua ei millään henkilökohtaisella tasolla ole kiinnostanut muiden vaiheilut, vaikka he ovat tahtomattani koittaneet vetää minut mukaan emotionaalisiin myrskyihinsä. Mutta se johtuu ehkä siitä, että mikään ei käytännössä ole tähän mennessä muuttunut. Minulla on yhä turvana ihana kaveriporukkani. Jos menettäisin sen niin ehkä itsesääli saisi minut tuntemaan jotain. En ole itkenyt pitkiin aikoihin. Ja ennen itkin kai joka päivä. Minulla ei ole mitään syytä itkeä. Kaikki tuntuu niin uudenlaiselta ja turvalliselta. Ja haluan nauttia siitä. Ennemmin olen huoleton ja vähän tunnoton. Kuin, että murehtisin entiseen tapaan kaikkea ilman mitään syytä. Nyt minulla pyörii päässä ajatus siitä, että jos täällä asiat menisivät mönkään niin voisin vain lähteä jonnekin kauas ulkomaille elämään täysillä ja palata sitten takaisin jos huvittaa. Oloni on voimaantunut ja valtaantunut, koska voin tehdä mitä vain. Joko Santin kanssa tai yksin. Voin olla urheilullinen ja saada nautintoa siitä. Osaan olla yksin. En tarvitse mitään kepeää huomiota keneltäkään. Nyt tiedän, että jos en saa kaikkea tätä mitä tiedän olevan olemassa, niin minun on paras olla yksin. En ajautuisi jossittelemaan tapailua Jeren tai kenenkään sellaisen kanssa, joka ei täytä näitä unelmiani, kuten Santi tekee. Ajoitus on kaikki kaikessa. En olisi osannut arvostaa Santiagoa jossain toisessa elämänvaiheessa. Meidän piti tavata juuri nyt. Juuri nyt minä arvostan häntä sellaisena kuin hän on. Tuntuu hassulta, että ehkä joskus joku ei ole ehkä valinnut Santia. Ja joskus joku ei ole valinnut minua. Se tuntuu hassulta, koska kun me ollaan yhdessä, niin me olemme ihan mahtavia. Sellaisia, joita ei kukaan täysjärkinen päästäisi pois hyppysistään. Me ollaan se pari, joka voi olla ylpeä toinen toisestaan. Ilman todistustaakkaa. Meillä on omia onnellisia salaisuuksia. Me vain hymähdellään hiljaa hymyillen, kun tajutaan, että haluamme oikeastaan tehdä kaikki samat asiat yhdessä. Se on todellisuus juuri nyt. Jos se joskus muuttuu, niin sitten muuttuu. 

Mutta juuri nyt me tehdään yhdessä viikkosuunnitelmaa siitä, miten ehdimme urheilla yhdessä ja käydä ravintolassa ja sitten ehkä yhdessä tapahtumassa. Me selaillaan lentoja keväälle ja tutkitaan maailmankarttaa. Me ajaudutana välillä puhumaan jostain vakavasta menneestä tapahtumasta ja tutustutaan siten toisiimme lisää. Jännittää, että voiko fiilikseni Santia kohtana saada jotain lisäviressä. Hän on niin kiltti ja kunnollinen. Mutta särmällä ja karismalla. Olen maailman onnekkain. Tapahtui mitä vaan. Ja tänään en meinaa pysyä housuissani, koska tapaamme melkein heti työpäivän jälkeen. Käymme urheilemassa. Ja sitten menemme hienoon ravintolaan syömään. Hymyilemme paljon ja puhumme toivottavasti jostain kiinnostavasta. Nauramme yhdessä. Ja sitten menemme hänen luokse yöksi. Rakastelemme ja se tuntuu ihmeellistä taas. Olen siitä varma. Minulla on ollut vähän tylsiä ja väsyneitä päiviä. Mutta nekään eivät ole saaneet minua ahdistumaan tai huolestumaan. Tämä on uusi normi. Ja se on mahtavaa edelleenkin. Tuntuu ihmeelliseltä, että tunnen oloni nyt niin onnekkaaksi. Olen iloinen että olen joutunut käydä läpi viakka mitä kauheita vaiheita. Tuntuu ihmeelliseltä miten aikaisemmin en olisi halunnut olla minä. En halunnut olla näiden tähtien vanki. Mutta nyt tunnen oloni vain onnekkaaksi.