Putkessa

On vierähtänyt pari viikkoa joululomaillessa. Vierähtänyt taas pari onnellista ja lähes käsittämätöntä viikkoa. Yhden kerran olen luiskahtanut epätodellisuuteen siinä istuessani Santin vieressä autossa pelkääjän paikalla. Kun olemme ajelemassa kirkkaan tähtitaivaan alla kauniissa ja lämpimässä Euroopan maassa. Olen yhtäkkiä katsonut häntä ja niitä aukeita maisemia. Sitä kaukaisen pikkukaupungin keltaista hehkua jossain kukkulan takana. Ja ihmetellyt, että miten voin yhtäkkiä olla tässä, niin kaukana kotoa ja onnellisena. Kun vasta ihan äsken tämä kaikki oli vain kaukainen haave. Juurrutan itseäni siihen hetkeen. Tarkkailen kaikkea mitä näen. Ja hymyilen ja tunnen perhoset vatsassa. Talletan sen onnellisen hetken itselleni talteen. Se on epätodellista. Ja nyt kun istun tässä taas tutussa paikassa itsekseni, niin en voi olla ihan varma, että oltiinko me oikeasti siellä. Tehtiinkö me se kaikki hauska lomailu yhdessä? Olemme nyt viettäneet yhdessä viikon yhtämittaisen jakson. Yötä päivää. Olemme joutuneet käymään läpi kaikki ne arkirealistiset inhimillisyydet, jotka tulevat väkisinkin vastaan näin pitkällä aikajaksolla. Kaikki vessaäänet ja väsymykset ja räjähtänyt ulkonäkö. Ja me olemme selvinneet kaikesta tästä hyvin. Olemme järkevinä aikuisina käyttäytyneet ihan luonnollisesti. Jotenkin on tuntunut helpottavalta huomata, että sen hienon ja ylpeän pinnan alla, olemme ihmisiä, jotka pystyvät olla omia itsejään toistemme edessä. Juuri niinkuin minä halusinkin. Halusin löytää sen miehen, joka on itsevarma ja fiksu ja menestynyt. Hauska ja ylpeä. Mutta joka on minun kanssani se hassutteleva ja virheitä tekevä alaston ihminen. Ja minusta tuntuu, että se on tapahtunut. Tunnen tosi vahvasti, että me olemme Santin kanssa tiimi. Kertaakaan emme kyllästyneet toistemme seuraan. Kertaakaan emme ajautuneet riitaan ja edes ärsytykseen. Joka kerta olemme nauraneet tai vähintäänkin hymyilleet niissä lukuisissa kahviloissa ja ravintoloissa. Joka kerta olemme halunneet toteuttaa toistemme toiveet turistitekemisten suhteen. Joka kerta kun olen ujuttanut käteni Santin käsivarteen, on hän ottanut minusta kiinni. Tekee mieli huutaa koko maailmalle, että minä olen nyt saanut sen mitä uskalsin (kai uskalsin?) toivoa. Ja päätin ennemmin odottaa tätä, kuin tyytyä muuhun (kai päätin?). Vaikka se oli pelottavaa. Vaikka tuntui, että se saattaa tarkoittaa yksinoloa. Koska välillä tuntui mahdottomalta, että olemassa voisi olla ketään, joka vastaa näitä toiveitani.

Lomallamme kaikki on sujunut hyvin. Eikö ole ärsyttävän ihmeellistä? Onnellisuusputkeni vain jatkuu ja jatkuu. Meillä on ollut hauskaa kulkiessa uusien kaupunkien metroissa, ratikoissa ja junissa. Olemme istuneet vierekkäin ja pitäneet toisiamme käsistä kiinni. Olleet ihan hiljaa ja seurailleet muita ihmisiä. Tai ihastelleet yhdessä maisemia ja paikallisten ihmisten hauskaa tapaa kuivattaa vaatteitaan kaikkien nähtävillä asuinrakennusten ulkopuolella. Jokainen varaamamme hotelli on ollut hyvä. Hyvä ellei erinomainen. Se paikka, joka lupasi kaupunkinäkymän, tarjosi meille maiseman kaupungin punatiilisten kattojen ylle. Ja sen korkean kellotornin, joka näytti yöllä upealta. Illan koleudesta huolimatta pidimme ikkunaluukut auki jotta saisimme ihastella näkyä. Siinä paikassa parvekkeellemme alkoi loistaa aamuaurinko, ja kaikki oli niin kaunista, että rakastelimme parvekkeen ovea vasten ennen kuin siirryimme sinne ihastelemaan lämpöä ja juomaan aamiaiseksi viiniä. Juttelemaan lokeille ja nauramaan selfieillemme. Kun minä olen laittautunut aamulla niin Santi on hymyillen ja kärsivällisesti keskittynyt puhelimeensa tai istuskelemaan kauniissa säässä. Kertaakaan hän ei ole näyttänyt närkästystään siitä, että minä olen siirtynyt aamusuihkuun hieman viivytellen. Yhden kerran lomamme alkupäivinä hän jätti rakastelumme kesken sanoen, että edetään pikkuhiljaa. Ei kaikkea tarvitse tehdä kerralla. Minulle tuli pieni ajatus siitä, että nytkö hän on kyllästynyt minuun fyysisesti. Ei jaksa enää suorittaa loppuun, koska se ei olekaan niin kiihottavaa. Että se on suorittamista. Käy työstä. Olen ollut ehkä aloitteellisempi kuin hän. Ja olen päättänyt, etten anna minkään mennä välillämme pieleen. En anna upean yhteytemme lässähtää. Joten olen suoraan sanonut, miten hyvältä se minusta tuntuu. Ettei hänen tarvitse teknisesti tuottaa minulle mitään nautintoa, koska nautin kokoajan. Se on jotenkin rentouttanut Santin oloa, koska hän on - kuten Javier - perfektionisti ja haluaa välttämättä tietää, että toinen nauttii. Ja koska olen itse huomannut, että hän odottaa sitä, että minä saan huipennuksen, niin olen itse saanut suorituspaineita. Keskustelumme jälkeen kaikki tämä turha paine on poistunut. Kolme hurraa huutoa avoimelle keskustelulle. Sittemmin olemme viettäneet uskomattoman kiihkeitä ja pitkiä hetkiä. Kylpyammeessa ja eri sängyissä ne sotkien.

Ollessamme silmiähivelevän kauniissa maisemassa meren rannalla olen nojautunut Santiin kiinni ja sanonut, että suudellaan nyt täällä, jotta muistaisimme tämän hetken. Ja Santi on naurahtanut ja painautunut suutelemaan minua pitkään ja kiihkeästi. Siellä turistiaukealla kaikkien ihmisten edessä. Ja minusta on tuntunut niin hyvältä. Pyydä niin annetaan. Sitten monien kauniiden maisemien ja upeiden ravintoloiden ja viinilasillisten jälkeen olemme palanneet takaisin Suomeen. Olemme katsoneet lennon aikana elokuvaa jakaen korvakuulokeet, kuten minä ja Roni aina teimme julkisissa kuluneuvoissa tai kävellessämme musiikki kuunnellen. Oma oloni on ollut aika väsynyt. Kello on paljon. Mutta Santi ehdottaa, että lähtisin hänen luokseen vielä yhdeksi yöksi lomamme päätteeksi. Tämä on antanut minulle varmistuksen siitä, ettei hän ole ollut kyllästynyt seuraani. Että meillä on aika vahva side välillämme. Tietysti olen lähteänyt hänen luokseen. Otan tästä kaiken irti. Tätähän minä olen halunnut. Että voimme alastomina piiloutua yhdessä untuvapeiton alle. Että voin pimeässä kumartua suutelemaan häntä, ja suudella vahingossa hänen nenäänsä. Että voin nukahtaa niin syvästi siihen täydelliseen kainaloon, että näen eläviä unia hänen vieressään. Se ei tapahdu helposti. Aamulla olemme rakastelleet sängyssä niin pitkään, että olen vahingossa kastellut sen melko pahasti. Käydessäni suihkussa Santi on koonnut lakanat kasaan ja laittaa ne pesukoneeseen. Olemme jo niin arkisisssa väleissä, että voimme pestä pyykkiä toistemme kanssa. Minua vähän nolottaa sängyn kastelu ja patjassa näkyy märkä tahra. Tämä on aika ällöttävä teema, mutta valitettavasti se tuotti minulle taas sen verran nolouden tunteita, että minun on pakko ottaa se esille. Pyykkikone pyörii ja minä pukeudun ja valmistaudumme käväisemään yhteisellä lounaalla, ennen kuin menen viimein kotiini pitkän matkan päätteeksi. Ja sitten etsin puhelintani. Eikä sitä löydy mistään. Ja tajuan heti, että Santi on laittanut sen pesukoneeseen lakanoiden mukana. Voiko se olla vahinko? Santi juoksee pyykkikoneelle ja keskyttää pesuohjelman. Ja kaivaa lakanoiden välistä puhelimeni. Sanon nauraen, että jos hän laittoi puhelimeni pesukoneeseen tahallisesti niin annan sen anteeksi. Ja tilanteesta kummallisen tekee se, etten oikeastikaan ole varma, oliko tämä vahinko. Ja vielä kummallisemman siitä tekee se, etten minä välitä oliko se vahinko.

Santi tykkää olla vahvassa asemassa. Ja nyt hän pelastaa tilanteen kuivattelemalla puhelinta ja purkamalla sen osiin. Olen mielelläni avuton tässä asiassa. Leikittelemme rooleilla. Saamme puhelimen osittain toimimaan ja harmittelen ääneen valokuvien ja muiden tietojen menetystä. Santi asentelee puhelimen varmuuskopiointia ja tarjoaa minulle omaa vanhaa puhelintaan käyttöön siksi aikaa kunnes saan hankittua uuden. Hän sanoo, että minun puhelimeni tulee jättää hänen luokseen latautumaan ja asentumaan. En haluaisi jättää puhelintani hänen luokseen, enkä haluaisi ottaa hänen puhelintaan varalle. Haluan hoitaa asian itse. Tilanne on koominen ja olemme nauraneet koko jutulle. Olen joka tapauksessa hankkimassa uuden puhelimen, joten tilanne ei ole niin paha. Ja jotenkin kummallisesti yhtäkkiä painiskelemme sohvalta pudoten ja taistellen simkortistani nauran vedet silmissä. Jep. Me kaksi hienoa ja sivistynyttä ihmistä putoamme sohvalta, kun yritän piilotella simkorttiani Santilta. Puoliksi antaudun ja hän nappaa simkortin ja asentaa sen varapuhelimeensa. Selvä, tehdään sitten näin. Santi lupaa ettei katso puhelimestani mitään. Mutta en voi olla siitä varma. Tämä on nyt ultimaattinen luottamuskoe. Ja rehellisyyskoe. Hänellä on hallussaan nyt kaikki parin vuoden takaiset valokuvat ja viestit. Kaikki nettisivut joilla olen vieraillut ja ne haikut siellä muistiossa. Ja jotenkin se tuntuu minusta ihan ookoolta. Minusta tuntuu, ettei minun tarvitse peitellä tai salailla häneltä mitään. Yhtään mitään. Menee miten menee. Kaikki menee joka tapauksessa juuri kuten kuuluukin. Siellä on kaikki. Ja silti. BLIBLIG. Saan Santilta kuvaviestin, jossa hän vahvistaa viikonlopulle varatun pöytävarauksen kivasta ravintolasta. Minulla on miesystävä, jonka kanssa olen menossa viikonloppuna syömään. Minulla on miesystävä, jolla on hallussaan kaikki minusta saatava tieto. Ja silti hän tahtoo lähteä kanssani viettämään kivaa vapaailtaa. Minulla on miesystävä joka lomamme aikana keskusteli aamiaispöydässä muiden hotellivieraiden kanssa omalla kielellään, ja luuli etten ymmärrä mitään. Vaikka minä pystyin seuraamaan keskustelua aika hyvin. Vaikka minä kuulin kuinka hotellivieras ihasteli meitä pariskuntana ja sanoi, ettei rakkaus tunne kansalaisuuksia. Ja Santi sanoi, että sellaista on rakkaus.