Tytöt tarvii hellän oriin

Me hymyillään heti kun nähdään. Minä olen jo varannut lasipalatsitalon täydestä kahvilasta meille ikkunapöydän kasaamalla laukkuni ja kevytuntsikkani kahdelle eri penkille. Kun Santi  saapuu söpössä pipossaan ja lähes tonnin takissaan kahvilan jonon häntäpäähän, minä vilkutan hänelle jonon etupäästä. Tarjoilija vilkaisee meitä hymyillen. Santi on niin kunnollinen, ettei etuile muita, vaikka olisin ihan hyvin voinut tilata samalla hänellekin, mutta ei meillä ole mihinkään kiire. Kiikutan tilaamani viinilasillisen ja teekupillisen pöytään kahden pariskunnan väliin ja menen heti halaamaan Santia. Tunnen oloni pikkunätiksi. Aika hyvä hiuspäivä. Kierrän käteni hänen toppatakkinsa ympäri ja suutelemme toisiamme poskille. Kuiskaan hänelle jotain hassua kahvilasta ja hän naurahtaa. Minä saan elää tätä vaihetta! Tätä ihanaa polutusta keskellä unelmaa. Tätä välivaihetta, jossa me vahvistetaan ihastusta toisiimme. Tehdään yhä matalammalla kynnyksellä yhdessä kaikenlaista yhä arkisempaa. Ja ollaan yhdessä muiden edessä. Vaikka lähtökohta on ollut se, että ollaan varovaisesti yhdessä. Sopiessamme yksityiskohdista hän sanoi, että meillä voi olla yksinoikeus seksiin ja suudelmiin ja sen sellaiseen. Ja me voidaan tehdä asioita yhdessä. Regardless if we are dating or not. Ja hän sanoi, ettei tiedä onko tämä sitä mitä minä haluan, mutta hän haluaisi pitää asiat yksinkertaisina. Ja sen jälkeen me olemme olleet kahdella ulkomaan matkalla. Me olemme jääneet koukkuun toistemme kosketteluun. Siihen, että hän on minun ja minä olen hänen. Kahviloissa, ravintoloissa, turistirysissä, aamiaispöydässä. Siihen, että kun istun sohvalla hän kävelee viereeni ja minä halaan häntä painaen pääni vasten hänen vatsaansa tai reittään, ja hän silittää hiuksiani. Ja sitten kummankin vatsanpohjasta ottaa. Siihen, kun sammutamme valot mennessämme arki-iltana nukkumaan, ja suutelemme toisiamme pimeässä peiton alla. Ahnaasti ja hitaasti. Ja koskettelemme toisiamme. Ja hän nojautuu päälleni. Ja ihan hitaasti rakastelemme niin, että se tuntuu niin hyvältä, etten melkein edes voi tajuta sitä. Kun hän on ihan hidas ja hellä. Ja sitten kuiskaa, että mitä haluaisin. Hän kysyy, koska ei enää pysty jatkamaan tätä ihanuutta kauaa. Ja minä olen niin hurmiossa, etten melkein saa sanottua mitään, vaan vedän hänet kiinni minuun. Ja hän ei voi estää voimakasta tulemista. Siinä on jotain ihmeellistä. Miten se vain tuntuu paremmalta ja paremmalta. Ja minä saan olla tämän kaiken keskellä. Minä olen tämän stoorin päähenkilö. Se joka saa nauttia. Se, joka saa tämän mielettömän hetken (eikä se ole vain hetki) jälkeen painautua hänen syliinsä ja pitää kädestä kiinni, ja suudella sitä, samalla kun hän suutelee niskaani. Huh.

Siellä me istumme kauniissa kuhisevassa kahvilassa vierekkäin. Aina vierekkäin jos vain on mahdollisuus. Koska silloin voimme helpommin pitää kättä toistemme reidellä. Ja katsoa hassuja juttuja puhelimelta. Kuiskia ja hihittää tarkkaillessamme ympäristöämme. Santi syöttää minulla juustokakkua. Viereisen pöydän pariskunta lähtee ja jättää pöytään suklaakakun puolikkaan. Kysyn Santiagolta, että maistaisiko hän toisen jättämää kakkua. Ja Santi nauraa, ettei ehkä tekisi sitä, mutta nauraisi kannustaen jos joku tekisi. Melkein otan palan suklaakakkua harukkaan, mutta tällä kertaa vain nauramme ajatukselle. Jossain vaiheessa Santi ottaa projektipäällikön aseman ja kertoo, että ensin me kävellään ulkona ja katsotaan siellä esillä olevia taideteoksia. Ja sitten kävelemme ravintolaan, jota minä aikaisemmin olen ehdottanut. Hienoa, tämä suunnitelma sopii minulle oikein hyvin. Ja niin me tehdään. Siinä sivussa saan viestejä Rickyltä ja Jereltä. Mutta nyt he ovat niin kaukana tästä kaikesta. Nyt olen täällä valovuosien takana onnellisuudessa ja rakkaudessa. Sitten taas myöhemmin olen onnellisuudessa ja rakkaudessa heidän todellisuudessaan. Vastaan ystävällisesti, mutta keskityn hetkeen. Eikä tämä hetki ole mikään ylimaallinen. Vaan me palellutaan pihalla ja nauretaan. Sitten ollaan ihan hiljaa ja minä toivon että päästäisiin jo äkkiä sisälle. Mutta pöytävarausta pitää odottaa. Joten Santi ehdottaa, että käymme ulkona vielä kävelemässä. Olen vastahakoinen ja haluaisin jäädä drinkeille sisälle, mutta Santi sanoo, että drinkit odottavat kyllä. Ah, miten paljon tykkään hänen päämäärätietoisuudestaan. Siitä, että hän päättää mitä nyt tehdään, vaikka tositilanteessa tietysti huomioisi toiveeni. Minä voisin sanoa, että odotan sisällä. Ja se varmaan toimisi ihan hyvin. Mutta minä haluan olla juuri tämän miehen kanssa. Haluan, että hän on mies ja päättää. Ja minä saan kulkea hänen kanssaan. Ehkä jollain tasolla haluan olla alistuva. nautin siitä kun toinen pitää ohjat käsissään. Juuri tätä minä olen halunnut. Koska olen itse niin vahvatahtoinen ja jopa määräilevä muissa ympäristöissä. Niin nyt saan antaa sen roolin pois. Juuri näin sen pitää mennä. Että se yksi ja oikea on jotain ihan erilaista. On joku joka saa minut muuttumaan. Paremmaksi. Tunnen itseni niin hyväksi hänen kanssaan. Ne miehet, jotka haluavat langeta jalkojeni juureen tekevät minusta toisenlaisen. En kaipaa lähisuhteisiini alistumista.

Me olemme hyviä ystäviä. Se on kaikista tärkeintä. Ei meidän tarvitse tykätä kaikista samoista jutuista, mutta me voidaan jakaa mitä vain. Illalla me juodaan lomaltamme tuotua viiniä ja luemme ääneen kaksi runoa. Voitteko ajatella, että sekin onnistui. Se, että minä haaveilin tästä hankkiessani hänelle tätä joululahjateosta. Että me istutaan sylikkäin sohvalla ja mietitään, että mitä ihmettä tarkoittaa kun vuoristossa näkyy punainen malja. Aamulla kello soi, enkä enää saa unta. Vaan nautin joka sekunnista halatessani nukkuvaa Santia. Haistelen hänen selkäänsä. Sitten Santi kääntyy ja kaappaa minut kainaloonsa. Voisin heti myöhästyä töistä ja ottaa uusinnan viime yöstä. Mutta tyydyn vain halaamaan ja suukottelemaan Santia hänen silittäessä selkääni. Santi nousee suihkuun ensin. Minä makoilen alastomana sängyssä ja vastaan jotain saamiini viesteihin. Santi tulee suihkusta ja viheltää minulle. Ja tulee hetkeksi istumaan viereeni hymyillen. Ei tarvitse sanoa mitään. Käyn suihkussa ja laittaudun. Silmästäni valuu vettä. Menen Santin viereen ja huokaan, että minua itkettää ja näytän hänelle silmästäni valuvia pisaroita. Santi katsoo minua kuin koiranpentua ja kysyy hymyillen, että miksi itket. Ja minä sanon ilkikurisesti, että siksi koska olen niin kovin surullinen. Ja sitten kumpikin hymyilee syvään tietäen, että tämä kaikki on niin kaukana surullisuudesta kuin vain voi olla. Meillä ei ole kiire. Ehdimme istua sohvalla lukemassa uutisia ennen kuin pukeudumme ja lähdemme pakkaseen. Suutelemme ja Santi sanoo, että nähdään. Ai kun muistan ne ajat, kun nämä hetket synnyttivät minussa ahdistuksen. Pelkäsin erota ihmisistä, joista olen välittänyt, koska pelkäsin niin paljon, ettemme enää tapaa. Ja joskus niin kävikin. Ja siksi minulle syntyi automaattinen pelkotila. Mutta nyt minua ei pelota. Olen ihan varma että me tapaamme ja vietämme useita tällaisia aamuja. Heti kun pääsen omaan ratikkaani, niin saan viestin Santilta. Jotain johonkin uutiseen liittyvää. Minua hymyilyttää. melkein haluaisin lähettää  hänelle sydämen. Sen pususydänhymiön. Jotta voisin jakaa hänen kanssaan tämän vatsanpohjassa tuntuvan kutkutuksen. Mutta odotan vielä hetken. Ensin haluan varmistaa varauksemme liikuntapahtumaan, josta alkaisi yhteinen harrastus. Kaikki soljuu eteenpäin. Nyt olen taas tässä todellisuudessa. Juttelen Tommin kanssa ja ehdotan, että tehtäisiin jotain viikonloppuna. Olen jopa innoissani tulevasta koti-illasta. Voin treenailla ja nähdä perhettäni. Voxra-lääkitykseni loppui kaapistani aiemmin tällä viikolla. Enkä vain ole jaksanut käydä apteekissa. Koska oloni on ollut niin hyvä. Mitä jos vain lopettaisin sen nyt. Saa nähdä.