Elämän evoluutioo

Kuu on ollut vesimiehessä. Jep, en ole vielä unohtanut kuutakaan kokonaan, vaikka huomaan miten luistelen paremmin siinä spiraalissa, jonka ehkä kuunkierto meille määritätä. Ja laajemmassa mittakaavassa vuosi ja ehkä se seitsemän vuoden sykli, mistä jotkut puhuvat. Olen taas itseeni tyytyväinen, kun olen ihan omien kantapäideni kautta saanut havaita tämänkin oppitunnin. Että oikeasti me pyöritään samoissa kuvioissa. Samoissa fiiliksissä. Aina vaan uudelleen. Ja pointti on siinä, miten me itse aletaan siinä toimia. Että me kontrolloidaan sitä miten toimimme näissä kierteissä. Eikä niin, että joka kerta itketään samaa tyhmää oloa ja toistetaan kaavaa, joka ei johda minnekään. Minä ekaa kertaa huomasin tämän kierteen selkeästi Ronissa. Muistan kuinka puhuin hänen pyörimisestään aina samoissa teemoissa. Aina samoista näkökulmista. Aina se sama ahdistus. Tai aina se sama into. Mutta vaikeampaa oli havaita, miten itse olen pyörinyt ihan yhtä syvissä uurteissa. Aina se tietty ahdistus ja pelko. Aina se perusteeton outo fiilis, joka muuntautuu pahaenteisyydeksi tai itkuksi, ja typeriksi ajatuksiksi. Se spiraalin kohta, jota ihmiset lääkitsevät alkoholilla, tai niillä yöpöydän laatikosta löytyvillä sinisillä pillereillä. Irtosuhteilla ja typerillä tekstiviesteillä. Tai hengittämisellä ja hymyllä. Mielenvahvistamisella. Liikunnalla ja suurella motivaatiolla kehitykseen. Elämänmuutoksella. Ei se ole helppoa, eikä tapahdu hetkessä. Mutta siinä vaiheessa, kun huomaa taas olevansa siinä samassa spiraalin tiukassa mutkassa, kun tuntuu, että melkein lentää reunojen yli tyhjyyteen. Mutta huomaakin, että nyt päällä on pehmustettu turvavyö, niin siihen jää koukkuun. Se on ehkä monille, kuten minulle, se ensimmäinen syy jatkaa itsensä kanssa työskentelyä. Ja nyt kuu on taas vahvasti vesimiehessä. Eli siinä miehessä, joka uppoutui lennokkaisiin ajatuksiin vailla rajoja. Ja koki aina omissa spiraaleissaan suurta tuskaa siitä, ettei kukaan ymmärrä häntä. Tai ettei hän pysty ymmärtämään normaaliutta. Mies, joka veti minutkin siihen kuplaan, jossa oli ihan mahtavaa, mutta mitä kukaan ei voisi ikinä tajuta. Ja kai lopulta siitä voi tulla yksinäinen ja epätodellinen olo. Menee sekaisin omissa ajatuksissaankin. Mutta parhaimmillaan kaikesta tästä lennokkuudesta ja kyvystä johdatella utopistisia prosesseja loppuun, voi syntyä jotain mahtavaa. Vesimies voi tarkoittaa nopeaa emotionaalista depletaatiota. Tuntuu, ettei ole energiaa käsitellä jotain tunteellista asiaa ollenkaan. 

Onkohan Ronilla ollut vaikea kausi? Onkohan hän päässyt nousemaan ylös omista spiraaleistaan? Kyllä varmasti. Olen aika varma siitä. Ainakin pääosin. Tämä on ollut niin monille suuren kehityksen ja muutoksen aikaa. Minulle. Ja miksei myös hänelle. Oma oloni on ollut vähän väsynyt. Mutta siinä samalla olen onnistunut harjoittelemaan uudenlaista joogaliikettä uuden apuvälineen kanssa. En useinkaan ostele mitään, mutta urheiluharrastukseen liittyvän välineen osto tuntuu hienolta. Jes! Vihdoinkin minä olen se ponnaripäinen hymyilevä nuori nainen, joka upgreidaa välineistöään. Ja sitten täysin huijaamatta tekee jumpat ja muistuttelee itseään, että joulukerroksen sulaminen lantiolta vie hetken. Pitää vain pitäytyä pois ylimääräisten herkkujen ääreltä ja hikoilla vähän. Olen päättänyt, että siihen menessä, kun meillä on Santin kanssa varattuna paikat tapahtumaan parin viikon päässä. Niin silloin voin laittaa päälleni taas sen paidan, joka korostaa kapeaa vyötäröäni. Se fiilis kun voi pukeutua tällaisiin vaatteisiin tuntuu niin hyvältä, että sen  takia voin olla napsimatta suklaata iltaisin. Ihan yhtä hyvin syön kirsikkatomaatteja tai suolakurkkuja. Tai rahkaa ja marjoja. En ole syönyt kesän jälkeen sipsejä lähes laisinkaan. Ja ne olivat lempiherkkujani! Mutta näin se käy. Olen muuttunut ihminen. Peilistäkin eron huomaa kyllä. Mutta satuin törmäämään vanhaan valokuvaan, jolla minun oli alunperinkin tarkoitus arvioida omaa kehitystäni. Ja omiin silmiini kehitys on merkittävä. Ja hauskinta on, että jos jatkan samalla linjalla, niin jossain vaiheessa tämä alempi kuva tulee olemaan se vanha verrokki uuden kehitysaskeleen vieressä. Ihan vaivihkaa minusta on siis tullut tällainen. Joku sanoo, että se vie aikaa noin kolmisen viikkoa luoda tapa. Ja kolmisen kuukautta luoda elämäntapa. Ja minä olen nyt pitäytynyt lähes päivittäisessä liikunnallisuudessa noin puoli vuotta. Olen jo sitä useampia kuukausia muuttanut ajatustapaani. Aktiivisesti opetellut siirtämään väärät tuntemukset ja ajatukset terveellisellä tavalla sivuun. Pakottanut itseni sanomaan eri asioita ja olemaan se ihminen, joksi olen halunnut tulla. Olen omilla tutkimuksillani ja kokemuksillani tullut elämäekspertiksi. Näen joka puolella ympärilläni ihmisiä, jotka ovat eri vaiheissa näissä prosesseissa. Ja usein koen näkeväni yhä selkeämmin asioiden lävitse. Kepeänä hauskuutena olen tullut kuu- ja horoskooppiasiantuntijaksi. Tiedän aika hyvin kuka on kukakin. Ja ymmärrän ihmisten käyttäytymistä paremmin ottaen huomioon suuremmat olosuhteet ja vaikuttimet. Ihan pilke silmässä, mutta silti.

Juttelen taas Javierin kanssa. Hän kertoo yksityiskohtia arkielämästään. Jotenkin kauhean tuttua. Tiistai-iltana olen tehnyt herkullista katkarapunuudelipataa perheenjäseneni kanssa. Sellaista opiskelijabudjettiin sopivaa. Mutta niin hitsin hyvää! Olen opetellut päälläseisomista ja koittanut venyttää yläselkääni. Se on vaikeaa. Siis siinä sivussa, kun olemme katsoneet netflixistä sarjoja. Ja siinä sivussa, kun olen jutellut Javierin ja Tommin ja Santin kanssa. Fiilikseni ei ole ollut mitenkään erityisen innokas, vaan vähän jopa jähmeä. Tunteellisesti. En ole ajatellut kauheasti minun ja Santin suhdetta. Ja ihan hetken olen jopa ajatellut, että hän on varmaan kyllätystynyt minuun, kun ei reagoi kivasti lähettämääni hauskaan ja vahingossa vähän seksikkääseen uuden jumppavälineen esittelykuvaan. Mutta silti olen samalla pitäytynyt hyvässä sisimmässä olossa ja tiennyt järjen tasolla, että kaikki menee varmasti oikein hyvin. Pienen ajatushetken ajan olen ollut varma, että selviäisin siitäkin. Siitäkin, että tämä ei jatkuisi. Ja se, että kaikki on hyvin siitä huolimatta, että Santi kertoo hoksanneensa, että hänen sänkynsä patjassa on irrotettava päällinen, jonka voi pestä pesukoneessa. Mutta ettei se mahdu hänen pesukoneeseensa. Siellä hän touhuilee keskeneräisen prosessin kanssa. Perfektionistina. Minusta tuntuu, että hän haluaa ihan vähän syyllistää minua tapahtuneesta. Häntä ärsyttää, että hän itse mokasi sängyn puhdistamisen. Ja minä hyväksyn tämän ja ymmärrän häntä. Mutten pyytele enempää anteeksi. Suhtaudun juttuun ymmärtäväisen humoristisesti. Koska tiedän, ettei hän - kuten ei Javierkaan - kaipaa miten alentelua edessään. Nämä miehet kokevat onnistumisen tunteita tekojen ja tapahtumien kautta. Nämä miehet rakentavat kuvaa itsestään sen perusteella mitä he tekevät. Ja näille miehille on tärkeää olla hyvä ja onnistunut. Siksi he ottavat vakavasti minkä vain eteen tulevan asian ja hoitavat sen kunnolla itse. He ovat tosi uraorientoituneita. Suhtautuvat harrastuksiin jopa vähän liian vakavissaan. Ja jos jokin asia pitää hoitaa, niin se on prioriteetti, ja muiden täytyy se ymmärtää. Silti he tarvitsevat myös sen heijastuksen muista. Kiitoksen ja ihailun (kun ajoitus on heidän aikatauluunsa sopiva). Ja siksi he myös kohentavat omakuvaansa läheistensä kautta. Ottavat vakavasti läheistensä asiat. Siksi nämä leijonat ovat pidemmällä tähtäimellä luotettavia ja vakaita. Tulisia ja intohimoisia. Joskus koleita ja ylhäisiä. Ja suuttuessaan sivaltavia ja umpimielisiä. Eivät halua epäonnistua tai olla väärässä. Eivätkä myöskään halua nähdä epävarmuutta ja epäonnistumista muissa, koska se heijastuu heihin itseensä. Mutta ihmissuhde voi olla heille myös projekti, jonka on onnistuttava. Jota he johtavat. Tiimi, jossa minä voisin ihan hyvin olla mukana. Minä voisin antaa Santin johtaa yhteistä projektiamme. Antaa hänelle tilaa ja olla hänestä nähtävästi ylpeä. Antaa hänen tehdä tärkeät aloitteet, mutta olla nokkela ja aktiivinen oikealla hetkellä. Muistuttaa häntä aina välillä siitä, miten paljon hänestä tykkään. Antaa huomiota ja lähetellä kivoja kuvia ja huokauksia viime yöhön liittyen välittämättä siitä, vaikkei hän heti niihin reagoi. Koska tiedän, että hän syynää kyllä kaiken tarkkaan ja kehittää ajatuksiaan ja tunteitaan viiveellä. Järjellä, ennekuin ne siirtyvät tunteiksi. Tässä vaiheessa moni tekee sen mokan, että loukkaantuu ja alkaa osoittaa mieltään. Ottaa henkilökohtaisesti asioita, jotka kannattaa vain jättää sivuun. Tuntuu ihanalta, että minä voin sanoa ja tehdä mitä haluan riippumatta toisen reaktiosta.

Taas minusta tuntuu, että nämä dialogit Santin kanssa ovat kuin peliä, jossa minun pitää suoriutua muistaen se, millainen hänen persoonallisuutensa on. Ja olen siinä aika hyvä! Mietin, että milloinkohan näemme seuraavan kerran. Me tykätään toisistamme. Ja kun olemme yhdessä niin olemme kiinni toisissamme kokoajan. Ai, että miten nautin siitä, että minulla on joku jota koskettaa. Joku joku ei vetäydy pois, kun haluan halata tai pitää kädestä kiinni. Ja hän tekee niin myös. Haluaa pitää minusta kiinni. Kun kerään rohkeutta ja muistutan itseäni, että voin olla millainen tahansa, ja kuiskaan hänelle että suudellaan. Niin hymyillen hän suutelee minua vetäen vartaloni kiinni itseensä. Ihan missä tahansa. Olen onnekas. Olen uusi ihminen, joka saa itselleen tällaisia asioita. Ja sitten kaiken lisäksi me vielä selvitään tällaisista kiusallisista ja typeristä arkisista jutuista aika hyvin. Minä pystyn olla nolostumatta liikaa. Käsitellään asiat, mutta ei anneta niiden vaivata meitä enempää. Ihan mahtavaa. Ja minä sain kuin sainkin pesukoneessa pyörineen puhelimeni takaisin, emmekä me puhuneet siitä mitään. Mikään siihen liittyen ei ole vaivannut välejämme. Minulle on ihan sama onko hän käynyt kaikki kuvani, ja tekstini ja viestini läpi, jos kerran se ei vaikuta väleihimme. BLIBLING. Ja illalla keskellä epämääräisen ookoota iltaani Santiago ehdottaa, että vierailisimme jossain näytöksessä keskiviikkona. Ja minusta tuntuu kivalta, että hän todentotta tahtoo viettää kanssani normaalin arki-illan riippumatta sängypesuoperaatiosta. Tietysti! Hän on prioriteettini. Hän on potentiaalisesti tuleva elämänkumppanini. Hah, se tuntuu melko kaukaiselta. Mutta niin on kaikki muukin tuntunut. Ja kaikki on mahdollista. Sovittuani arki-illan viettämisestä Santiagon kanssa minulle tulee hetkeksi huono omatunto, koska Tommi on yrittänyt pyytää minua elokuviin. En ole sopinut mitään ajankohtaa, vaan kuten aina, olen joustavasti sanonnut, että jos ajoitukset onnistuvat niin miksemme käväisisi leffassa. Ja nyt ilmoitan, etten ainakaan keskiviikkona pääse. Ehkä viikonloppuna. Ja Tommi on tosi pettynyt. Mutten kai voi tästä ottaa taakkaa itselleni? Ja mitä jos hän odottaa leffatapaamisen olevan treffit? Ja minä pelkään tuottavani hänelle pettymyksen. Mutten voi miellyttää kaikkia ihmisiä ja olla loukkaamatta heidän tunteitaan, jos aion elää omaa elämääni. 

Tiistai-iltana viimeiseksi juttelen vielä Javierin kanssa. Hän näyttää niin söpöltä ja komealta. Ja hän on niin rehti ja kiva omalla tavallaan. En voi sille mitään, että jotkut pienet etäiset muistofiilikset nousevat pikkuruisina välähdyksinä mieleeni. Olen entistä varmempi siitä, että meidän ei tule tavata. Tai syventää keskusteluja pintaa pidemmälle. Jotenkin välitän hänestä aika paljon. Koen vahvasti, että hän on tosi haavoittuva. Sen kovan kuoren alla on se pieni poikanen, joka ikävöi nuorena kuolleita vanhempiaan. Ja joka on särkynyt tultuaan ankarasti petetyksi ja hylätyksi aiemmassa suhteessaan. Se pikkuinen on kasvattanut kovat kuoren ympärilleen ja yrittänyt lääkitä itseään tunteettomalla ja irstaalla tavalla. Sen kuoren läpi on päässyt ehkä ripaus pelottavaa kiintymystä, jonka hän on siirtänyt sivuun koska on helpompaa olla siellä piilossa yksin, kuin päästää joku sisälle. Ja minusta tuntuu, että hän menettää ihanan kokemuksen ehdottomasta rakkaudesta. Koska hän asettaa niin paljon itselleen ehtoja. Ja niille läheisille, joiden kautta hän peilaa itseään. Hän keskittyy töihin ja kielikursseihin. Ja irtosuhteisiin. Mutta samalla hän viesteissään sanoo, että kaipaa elämäänsä nyt muutosta. Jotain on tapahduttava. Ja tiedän, että hän tekee sen ja ehkä pääsee vielä yli omasta spiraalistaan. Taasko joku, josta olen syvästi välittänyt, ja välitän vieläkin, pääsee eteenpäin minun jälkeeni. Ei silloin minun kanssani, kun olisin tarjonnut kaiken. Vaan vasta jonkun toisen kanssa.  Vai jääkö hän ikuiseksi hurjastelevaksi poikamieheksi. Kai sen on mentävä niin. Että minun oli päästettävä irti ja kehityttänä itse eteenpäin. Ja nyt minä saan sen mitä on minulle tarkoitettu. Ja voin vain sivusta seurata näiden aiempien rakkaiden elämää. Ja samalla tunnen omahyväisyyttä ja iloa siitä, että nämä upeat ihmiset ovat aina osa elämääni. Ja minä olen aina osa heidän elämäänsä. Me ollaan toisillemme niitä ihmisiä, keitä me muistellaan lämmöllä. Ja ehkä tunnetaan pieni muljahdus vatsanpohjassa. Ja se on ihan okei. Pystyn yhtäaikaisesti suhtautumaan tähän kaikkeen lämmöllä ja passivisella kaipuulla. Ja olemaan innoissani Santista. Ja täysin vain hänen juuri nyt. Tänään me nähdään. Ei epäröintiä tai pahaenteisyyttä. Saan tänään pusuja. Olen onnistunut välttelemään kaikkia herkkuja ja tajuamaan taas, että tämä on vain itsestäni kiinni.