Level Up

Tiistaina olen siis ensimmäistä kertaa pitkään aikaan taas saanut pienen värähdyksen tähän tasaiseen tyytyväisyyteen. Silloin aikaisemmin yhtenä maanantaina koin myös pientä ahdistusetiäistä liian täydellisesti sujuneiden treffien jälkeen. Ja nyt taas kai mahtavien tunteiden vastapainoksi on pakko laittaa keinulaudan toiseen päähän vähän epävarmuutta. Ei voi olla olemassa ihanaa rakkautta ilman mahdollisuutta sen menettämisestä. Ainakaan jos siihen liittyy joku toinen itsensä lisäksi. Se riski on siis pakko ottaa. Mitä enemmän ihastuu niin sitä suuremmaksi kasvaa se potentiaalinen tuska, joka sen menettämisestä voi syntyä. Siksi on jo ennen kuin ajaa itsensä tällaisiin tilanteisiin arvioitava, että pystyykö selviämään siitä. Siitä, että taas kerran rakastuisi. Ja taas kerran saisi kokea ettei toinen koe samoin. Minä ehdin olla tyytyväinen itseni kanssa vain ihan pienen hetken ennen kuin taas tapasin miehen, jolle olen valmis lahjoittamaan paikan sydämestäni. En halua enää sanoa, että palan. En ainakaan tänään. Koska minusta aidosti tuntuu, että olen pyytämättäkin jakanut niitä osia sydämestäni sinne tänne. Ja ne on epähuomiossa tallottu epämuodostuneiksi surkastuneiksi klönteiksi niiden jalkojen alla, jotka ovat juosseet jonkun toisen perään. Sitten olen keräillyt näitä jäänteitä pikkuhiljaa sieltä täältä ja liimaillut takaisin siihen tyhjälle paikalle sellaisella liimalla, jonka toivoisin olevan elastista. Sellaista, ettei enää sydän mene osiin vaan vain venyy. Siitähän on tehnyt laulukin. Elastic heart. Tuntuu aina siltä, kuin saisi tässä elämänpelissä level upin, kun spontaanin omakohtaisesti pääsee näihin samoihin ajatuksiin, joista on kirjoitettu lauluja. Olen suorittanut nämä samat vaiheet ja oppimiskokemukset käytännön harjoittelun kautta. Ja siihen ahdituskraaterin paikalleko ne takaisin lunastamani harmaat rakkaudenjäänteet olen asetellut? Siksikö se ei enää tunnu kaikuvana aukeana luolana rinnassani? Mikä oivallus! Ihmeliima on alkanut kuivua ja palasten mustelmat parantua. Ne ovat saaneet elinvoimaa ja paisuneet nahistuneista tummuneista muodoistaan pulleiksi ja vaaleiksi täyttäen kraaterin. Täyttäen sen paremmin kuin aikaisemmin, koska liima on assimiloitunut sydämeen ja saanut energian virtaamaan siinä aiempaa tehokkaammin. Sekö se aina on, mitä tuo kraateri huutaa? Takaisin noita palasia. Ja nyt kun ne ovat siellä, niin kraateri on ollut pehmoinen ja hiljainen. Kuin vuorattu samettisilla äänieristyspehmusteilla. Ja nyt jo minä olen vuokraamassa juuri ja juuri vähäsen eheytynyttä osaa eteenpäin. Ja se kipuilee, koska ei uskaltaisi mennä, vaikka samalla tietää, että se on sen tehtävä.

Epävireisestä aamusta huolimatta saan oloni tasaannutettua melko tehokkaasti. Tiistaisen työpäivän jälkeen nappaan suuhun kotiini unohtuneita (ihan muutaman vain otin perheenjäseneni pussista talteen omana kaappiini!) irtokarkkeja, ja mietin, että tuleeko tämäkin iän myötä? Siis ruokahalu. Karkkihimo. Siitä huolimatta, ettei ne olleet viimeksi kovin hyviä ja aiheuttavat enemmän pahan kuin hyvän olon. Silti haluan syödä ne muutamat parhaat, joita olin napannut talteen. Ikinä ennen en ole ymmärtänyt pullansyömistä, mutta nyt yhtäkkiä kaikenlaiset dallaspullat ja korvapuustit ovat alkaneet näyttää silmissäni herkullisilta. Suussani on vielä laku, kun aloitan puolen tunnin jumppavideon. Ja sitten Elina jo soittaakin ja pyytää ulos lenkille. Mennään! Kolmas lenkkipäivä peräkkäin. Olenpa itseeni tyytyväinen. Lenkillä puhumme Elinan kanssa miehistä ja siitä, miten hyvä on osata olla yksin. Mutta aina välillä se on vaikeaa. Yksinäisellä hetkellä iskee ne pahimmat jossittelut. Vahvempikin tyyppi saattaa hairahtua laittamaan sen viestin eksälle. Tai jollekin jolta saisi vähän läheisyyttä, kun tulevaisuus tuntuu epävarmalta. Vaikka oikeasti pitäisi vain tsempata itsensä yli niistä heikoista hetkistä, ja käyttää silloin apukeinoja jos tarve. Taaksepäin katsominen ei melkein koskaan ole oikea ratkaisu. Ennemmin kohti uutta tuntematonta! Puhumme siitä miten vaikea on saada lääkäriltä oikeanlaista lääkkeellistä apua. Rauhoittavia lääkkeitä ei juurikaan myönnetä, vaikka juuri niiden avulla normaali, hieman ahdistukseen tai masennukseen taipuva ihminen selviytyisi hyvin vaikeista hetkellisistä elämäntilanteista. Kuten minä olen tehnyt. Mutta omat hätäapuni olen suurimmaksi osaksi ostanut pimeänä. Ja en kadu sitä lainkaan. Olen kuitenkin myös saanut erittäin hyvät ja tarpeelliset lääkkeet reseptillä. Minulla on apu ahdistukseen, mutta se ei ole ssri-lääke. Vaan voxra. Tuntuu hyvältä, että minulla on lääkitys jonka voin lopettaa milloin vain ilman, että se pitäisi purkaa asteittan vähentämällä annostusta. Lisäksi minulla on toiseen vaivaan määrätty lääke, joka toimii myös ahdistuslääkkeenä. Lyrica. Ja yhdessä nämä kaksi lääkettä voimistavat toistensa vaikutusta. Olen saanut reseptillekin täydellisen koktailin. Koen tietysti hoitaneeni itse itseäni monella eri tavalla parantaen oloani. Mutta vielä hetken pidän mielelläni nämä turvaverkot toiminnassa kaiken muun taustalla. Ruokavalion, liikunnan, mielenhallinnan ja terapeuttisen kirjoittamisen lisäksi. Toinen resepti riittää vuodeksi eteenpäin. Se on tavoite! Ettei ainakaan enää silloin reseptiä tarvitse uusia. Olen myös ostanut apteekista magnesiumia. En syö mitään lisäravinteita tai vitamiineja, mutta olen törmännyt viime aikoina muutamia kertoja magnesiumin terveysvaikutuksiin ja päättänyt kokeilla myös tätä! Sen kerrotaan vaikuttavan auttavasti  lihasvaivoihin (hyvä nyt harjoittelun tukena!), päänsärkyyn, lihasjännitykseen ja vatsavaivoihin (jes!). Se säännöstelee suoliston toimintaa (jes!). Vähentää suolan ja suklaan himoa (hahaa!). Ja auttaa rauhoittamaan hermostoa ahdistuksessa, pelkotiloissa ja paniikissa (täydellistä!). Parantaa masennusta (miten en ole tiennyt tätä aiemmin!). Ja kaupan päälle sen vielä kerrotaan luovan kollageenia! Mahtavaa. En malta odottaa että pääsen aloittamaan tämänkin kuurin ja näkemään sen positiiviset vaikutukset elämässäni.

Tunnen kuinka uusiudun niin monella tavalla. Yhtäkkiä olen päässyt tilaan, jossa motivaatio kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin löytymiseen on vahva. Haluan tehdä muutoksia kaikissa pikkujutuissa, koska yhtäkkiä välitän itsestä eri tavalla. Olen antanut itselleni vallan päättää siitä mitä teen ja mitä ajattelen. Siis sen mitä nyt maallisissa rajoissa voi itsekseen tehdä luottamalla silti suurempaan tarkoitukseen ja voimaan ympärilläni. Olen jotenkin havahtunut siihen, että minun pitää pitää sielustani huolta. Siitä joka lojuu täällä minussa ympäristön ja aivokemioiden armoilla kuuntelemassa vääristyneitä ajatuksia. Sitä on heitelty pitkin sokeana ja jätetty runnottavaksi. Se on stop nyt. Ruumis on temppelini. En ole osannut puhdistaa itse itseäni, joten olen joutunut suoriutumaan siitä pakon kautta. Kuten ylläoleva kuva sanoo. Mutta nyt haluan nähdä asiat erilailla ja antaa terveelle hyvälle sielulleni tilaa osoittaa miten tässä maailmassa eletään. Tiistaina kokkaan itselleni kasvisruokaa. Katsomme ohjelmia sukulaiseni kanssa ja venyttelen samalla pehmeällä matollani. Mikäs sen kätevämpää! Televisiota katsellessa hyödyntää ajan venyttelyllä. Sitten olen innostunut leipomaan keksejä. En ole leiponut mitään koko aikuisiälläni! Mutta nyt yhtäkkiä haluan tehdä itse terveellisiä keksejä. Ja iltapalaksi taion vielä itselleni ja sukulaiselleni herkullisen kebabmunakkaan, jonka seassa on paljon tomaattia. Jep. Ja siinä sivussa huomaan kyllä, ettei Santista kuulu mitään. Ja kyllä, vilkuilen vähän kelloa ja mietin, että mitähän hän tekee. Mutta en anna epävarmuudelle sijaa. Enkä koe tarvetta ottaa häneen yhteyttä. Vietän mukavan illan ja nukun hyvät yöunet kohti keskiviikkoa. Ja sitten herätyskello soi. Se uusi lempeän kaunis sävel, jonka olen vaihtanut herätysääneksi. Herään mutta jään sänkyyn. Ja sitten se taas tökkäisee minua. Se pieni epävarmuus ja ahdistusetiäinen. Ihan vähän. Ei syöksy täysillä päin ja valtaa minua kokonaan, kuten monesti aiemmin. Mutta muistuttaa, että se on siellä. Ja jos vain kutsun sen luokseni, niin se tulisi mielellään. Mutta hengitän syvään. Ja selitän itselleni ja ahdistukselle, että kaikki on hyvin. Minä voin ottaa yhteyttä Santiin jos siltä tuntuu. Ja vaikken kuulisi hänestä enää koskaan mitään niin kaikki on hyvin. Olen tänään tapaamassa Elinaa lasillisten ääressä, kuten usein keskiviikkoisin. Selailemme läpi facebookin tapahtumia ja ehkä löydämme jotain hauskaa johon haluamme osallistua. Ehkä vaihtelen kivoja viestejä Santiagon kanssa ja saan sovittua tapaamisen hänen kanssaan. Paljon ehkiä, mutta joka tapauksessa pyrin tekemään tästä päivästä hyvän.

rakkautta&anarkiaa

Ilmassa on tekemisen meininkiä. Tuntuu, että kaikkialla ympärillä ihmisille tapahtuu kaikenlaista toivottua uutta. Uudet radiossa soivat hitit laulavat onnellisuudesta ja iloisista aiheista enemmän kuin aikaisemmin. Vai tuntuuko minusta vain siltä? Vanha tuttava tekee someen päivityksen, jossa kertoo eläneensä vaikeita aikoja, mutta löytäneensä viimein oikean polun. Hän kertoo kirkasta valoa näkyvän tunnelin päässä. Hän puhuu ihan samoista asioista, joita olen itse pohtinut enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Ossi on saavuttanut pitkäaikaisen tavoitteensa ja kertoo tuntevansa olonsa tasaisemmaksi kuin koskaan. Sukulaiseni jakaa yhtäkkiä sanomaa, joka toteaa tasapainon löytyvän vaikeimman kautta. Täytyy vain odottaa ja olla kärsivällinen. Pitää itsestään huolta odotellessa. Yhä enemmän silmiini osuu mielenrauhaan ja onnellisuuteen tähtääviä teemoja siellä täällä. Yhä osuvampia. Se rakkaus, jota olet jakanut muille, tulee takaisin ennen kuin huomaatkaan! Pian erityisen ihmeellisiä asioita alkaa tapahtua! Saat sen mistä luovut. Mahdottomasta tulee mahdollista. Täydellisesti tavoitteisiini ja tämänhetkisiin toimintoihini sopivia iskulauseita satelee eteeni minne vain katson. Minusta oikeasti tuntuu siltä, että kaikki ne asiat, joita olen yrittänyt syöttää itselleni alkavat konkretisoitua ja muuttua näkyvämmiksi ympärilläni ja sisälläni. Ja niinhän sen pitäisikin mennä. Ainakin näiden muinaisten viisausten mukaan. Olen nyt ollut lähes kuukauden tyytyväinen. Ennen sitä koin selittämätöntä ahdistusta lähes joka päivä aina jostain toukokuulta alkaen. Siitä lähtien kun ihastuin liikaa Javieriin. Nyt olen tuntenut lievää ahdistusta muistuttavaa stressiä pieniä hetkiä vain yhden irrallisen päivän aikana. Koska asiat ovat menneet liian hyvin ja se on ollut pelottavaa. Nyt siis tavoitteenani on pysyä tiiviisti maan kamaralla. Olla asettamatta mitään liikoja odotuksia lähitulevaisuutta kohtaan. Kaikkihan on vasta ihan alussa, joten on täysin odotettavaa, että tulee hyviä hetkiä ja sitten taas heikompia. Tulee hyviä deittejä ja sitten ehkä taas eroja ja yksinoloa. Olin taas hetken onnellinen yksin. Ja samantien sisäinen itsevarmuuteni ja tyytyväisyyteni johti nopeasti siihen, että olen kohdannut ihmisen, josta voin varovasti alkaa tykätä. Riskialtista ja typerää. Mutta ei tästä tilanteesta nyt omin avuin enää pääse perääntymäänkään. Katsotaan loppuun tämäkin tilanne ja koitetaan vain pitää kaikin tavoin huoli siitä, ettei mahdolliset pettymykset tule ihan puskista.

Kun tapailin Javieria minulle sanottiin usein, että hän vain hyödyntää tämän hyvän tilaisuuden viettää kivoja vaivattomia hetkiä kanssani. Fyysinen yhteys toimi hyvin ja tulemme toimeen kavereina loistavasti.  Minä kuitenkin uskoin kasvavaan rakkauteen ja kiintymykseen. Mutta ajoittain oli pakko miettiä, että olenko vain hyväuskoinen hölmö, joka lankeaa siihen tuliseen charmiin. Uskottelee itselleen jotain, mitä toinen ei ole koskaan luvannut. Silti tilanne johti lopulta siihen, että Javierkin joutui myöntämään tunteiden olemassaolon. Toiveen parisuhteesta, joka oli kuitenkin liian erilainen omien toiveideni kanssa. Siihen pisteeseen pääsy vei paljon aikaa. Se oli tosi opettavainen prosessi. Ja nyt olen taas tekemisissä ihmisen kanssa, joka muistuttaa Javieria tosi monin tavoin. Ei pelkästään kulttuuritaustan ja syntymäpäivän vuoksi. Mutta se flirtti ja panostaminen fyysiseen kontaktiin. Jostain syystä ehkä retkahdan tämäntyylisiin ihmisiin? Emme me ole puhuneet mitään suhteesta tai toiveistamme treffiemme aikana kertaakaan Ja nyt minua pelottaa - ehkä ihan aiheellisesti - , että taas olen tapailusuhteessa ihmisen kanssa, joka näkee tilanteen aivan eri näkökulmasta kuin minä. Minä tavoittelen vakavaa suhdetta ja yksiavioista sieluja värisyttävää rakkautta. Mutta voiko olla, että Santiago nauttii minun kivasta seurastani tavoittelematta mitään sen kummempaa? En saa jäädä pelkojeni orjaksi ja vetäytyä tapaamasta kiinnostavaa ihmistä siksi, että pelkään hänen katoavan elämästäni, tai pettävän odotukseni. En voi ajatella, että koska hän muistuttaa Javieria niin monessa asiassa, että hän olisi samanlainen kaikessa. Tämä on nyt juuri se asia, jossa minun on osoitettava oppineeni jotain menneistä kokemuksista. Minun on otettava rauhallisesti ja annettava asioiden edetä omalla painollaan. Tunnustellen ilmapiiria ja välejämme tapaamistemme yhteydessä. Kuitenkaan hätäilemättä tai säikäyttämättä toista. Eikä nämä asiat pyöri mielessäni ollenkaan silloin kun olemme yhdessä. Ei mielessäni edes käy se, että  aloittaisin keskustelun suhteemme tilasta. Mutta ehkä joku kerta on sen aika. Ehkä Santi yllättääkin minut ensin. Vetoan siihen, että deittiprofiilissani olen yksiselitteisesti ilmoittanut etsiväni vakavaa parisuhdetta. Sitä ei voi ymmärtää väärin. Eikä Santin kaltainen ihminen kai sitä hyväksikäyttäisi. Miksi hän olisi pyyhkäissyt oikealle. 

Tapaamme tänään ja olen innoissani. Ehkä vähän rauhallisemmalla tavalla, kuin aikaisemmin. Mutta silti olen. Tunnen perhoset vatsassa. Taas kerran kaikki on sujunut sovitusti. Ei pelkoa siitä, että hän perääntyisi. Olen voinut rohkeasti ehdottaa jotain mitä itse haluan tehdä, ja Santi on suostunut siihen hymyillen. Me menemme ulos julkiselle paikalle. Elokuviin. Halataan ja ehkä pussataan. Ja sitten odotan innolla, että päädymmekö hänen luokseen yöksi. Toivon, että päädyttäisiin. Haluaisin niin kovasti nukkua arkiyön hänen kanssaan. Se olisi taas yksi askel eteenpäin. Yhteinen arki-ilta ja -aamu. Ei viiniä. Ihan selvinpäin. En ole tehnyt sitä pitkään aikaan kenenkään kanssa. Se tuntuu sellaiselta kivalta testiltä siitä, millaista normaali yhteiselo voisi olla. Intoilen ja haaveilen vähän. Mutta koitan pitää jalat maassa. Sehän se olikin, mikä piti muistaa. Jalat maassa. Ei haittaa vaikka tulisin yöksi omaan sänkyyn. Ei haittaa vaikkei tämä onnistuisi. Silti olisin saanut taas upean treffielämyssarjan kokemuspankkiini. Seliseli. Olen onnistunut pysymään treeniohjelmassani. Olen jäänyt koukkuun venyttelyyn. Raajat tarvitsevat sitä. Selkää ei ole särkenyt enää lähes laisinkaan sen jälkeen, kun olen aloittanut kotijumpat. Cat and cow, cat and cow. Sillä aloitan aina aamuni. Olen myöskin jota kuinkin pysynyt paremmassa ruokavaliossa. Sipsien ja lihapiirakoiden sijaan olen syönyt kaurapuuroa ja vatsaystävällisiä jogurtteja. Ehkä huomaan jonkun eron painon kertymisessä. No, tietysti painoa kertyy eri tavoin jos herkuttelen puurolla, kuin jos ahmisin juustonaksuja. Mutta muuten ruoansulatusjärjestelmäni on edelleen sekaisin tästä äkillisestä muutoksesta. Muutosvastarintaa, vaikka kyseessä pitäisi olla selkeä parannus! Ärsyttävää, mutta aika sivuseikka kaiken muun keskellä. Olen käynyt lääkäreillä ja testeissä, koska vainoharhaisuuteni muutoin uskottelee minun olevan jotenkin sairas. Mutten kai ole. Ainakaan fyysisesti. Uskomatonta, että se äkillinen havaintoni ylävatsan toiminnallisesta häiriöstä saattoi osaltaan vaikuttaa kokonaan ahdistuksen käsittelyyn. Ahdistusoireeni katosi heti, kun olin ottanut ensimmäisen lääkkeen tähän vaivaan. Pienistä asioista koostuu isoja kokonaisuuksia. Ehkä näistä pienistä tapaamisista koostuu alku jollekin suurelle. 

It's a new day

Ja sitten on tiistai. Se päivä joka on ollut ahdistava ainakin viimeisen muutaman viikon ajan. Mutta entäs tällä viikolla? Ensimmäinen virallinen kesäkauden jälkeinen syysviikko. Ilma on harmaa ja sumuinen. Mutta mieleni ei. Olen nähnyt yöllä tosi eläväisiä ja pitkiä unia, joissa olen kerta toisensa jälkeen ollut eri ystävien luona eri puolilla kaupunkia. Minun on monta kertaa pitänyt yrittää ehtiä seuraavaan bussiin, mutta aina myöhästyn ja päätän jäädä vielä hetkeksi juhlimaan. Sitten myöhästyn yön viimeisestä bussista ja päätänkin ottaa ensimmäisen aamulla. Ilmapiiri on unessa ihan hyvä, mutta vähän sekava. Enkä ole varma olenko oikeasti halunnut ehtiä bussiin vai jäädä ystävien luokse. Aamulla ylimääräinen herätysääni soi puoli tuntia oikeaa herätyskelloa aikaisemmin. Olen asettanut sen valmiiksi, jotta sen soidessa alkaisin miettiä aamujoogaa. Ja kun sen ajatuksen istuttaa päähänsä, niin ei vaan malta enää nukkua! Torkutan kelloa kerran, mutta huomaan jo ettei silmät oikein pysy enää kiinni. Innokkaana halaan kainalossa kehräävää kissaa ja nousen sängystä. Vilkaisen puhelinta ja päätän vastata myöhemmin Manulle, jollekin satunnaiskaverille ja uudelle ulkomaalaistaustaiselle tinderille, joka pitää huumorintajustani. Venyttelen jo käsiä samalla kun kävelen aamupesulle. Sitten tuttuun tapaan hammasharja suussa kampaan hiukset ja puen alusvaatteet päälle. Valikoin oikean venyttelyohjelman valmiiksi television ruudulle. Petaan tuulettuneen sängyn, kuten joka aamu. En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, joilla on vaikeuksia pedata sänky. Tai laittaa tiskejä koneeseen. Tai viedä roskia ulos. Sitten käyn purskuttamassa suun ja levittämässä kasvoille tasoittavan bb-voiteen, joka riittää arkimeikiksi ihan hyvin. Huomaatteko, tämä on sekuntipeliä! Monta asiaa voi tehdä kerralla, niin ehtii enemmän. En vielä pue farkkuja ja kevyttä pitkähihaista päälle, vaan ensin kuuntelen kivan naisen ääntä, joka neuvoo hengittämään syvään. Nenän kautta sisään. Ja suusta ulos. Ja sitten samalla liikutaan. Hän on jo vähän niinkuin kiva ystäväni. Pidän hänestä. Ja kaikkea tätä touhutessani en muista, että on tiistai. Keskityn jokaiseen liikkeeseen kunnolla, ja olen itsekseni tyytyväinen, että pysyn asennoissa hyvin. Ja tunnen oloni vetreäksi. Olen vähän harmissani kun video loppuu niin pian, mutta olen positiivisessa vireessä. Pukeudun. Valutan itselleni ison lasillisen vettä ja otan ehkäisypillerini ja puolitetun annoksen lääkitystäni. Sitten asetan korvakuulokkeet korviini ja kuuntelen radiota samalla, kun kävelen reippain askelin kohti toimistoa. Hymyillen ja kiitellen. 

En ole moniin päiviin joutunut turvautumaan ylimääräiseen ahdistuslääkkeeseen. Joinain päivinä se ei ole edes tullut mieleeni. Ja se jos mikä kertoo edistyksestä. Onneksi ne säilyvät siellä meikkipöytäni laatikossa. Ihan vain varalla. Turvaverkkona. Turvaverkko, joka tarvittaessa pitää minut suhteellisen tyytyväisenä vaikka pari kuukautta. Olen syönyt vatsalääkettä, joka ehkä on vienyt aiemmin tuntunutta poltetta toivotusti pois. Tunnen oloni huomattavasti paremmaksi kuin viikko sitten. En tiedä mitä taas tapahtui? Ainakin olen miettinyt tätä ahdistusta juurta jaksain, ja tehnyt sen suhteen uusia havaintoja ja päätöksiä. Koin pienen valaistumisen edellisviikolla, kun jotenkin hoksasin miten paljon fyysinen hyvinvointi voi vaikuttaa mieleen. Tietenkin se on ollut tavallaan selviö koko ajan. Mutta en ole jostain syystä itse kiinnostunut aikaisemmin ollenkaan arvioimaan sen enempää ruokavaliotani tai päivittäistä liikkumista hyötyliikunnan ja terapialenkkien ulkopuolella. Koska pysyn helposti hoikkana. Koska en ole yhdistänyt ikinä hyvinvointiani näihin asioihin. Koska mielestäni se on ollut vähän sellaista trendihössötystä. Mutta ehkä tämäkin ahaa-elämys auttaa minua nyt pidemmälle kohti hyvinvointia. Ehkä nuo ihmiset, jotka ovat uudistaneet ruokavalionsa ja elämäntapansa ja hehkuttavat sitä nyt ympäriinsä, ovatkin kokeneet vastaavan tilanteen kuin minä. Ehkä se on se, että kesä tuntuu oikeasti jääneen taakse. Ja sen mukana kaikki siihen liittyneet huolet. Uusi vuodenaika. Uusi alku. Olen ollut enemmän poissa someista. Se on aina merkki siitä, että pystyn keskittymään hyvin johonkin oikean elämän asiaan. Olen ollut hyväntuulinen heti aamusta alkaen. Ja se merkitsee minulle paljon. Se ettei ahdistus hyökkää päälleni muutamaa sekuntia heräämisen jälkeen. En ole miettinyt miehiä liian vakavasti. En ole ikävöinyt ketään. En ole tarvinnut ketään. Ja se on se tila, jota eniten tavoittelen. Olen ehkä vähän leikitellyt ajatuksilla. Ja viestitellyt kivoille tindereille. Mutta sellaisella myönteisellä ja kiireettömällä jännityksellä. Joka päivä luen lukuisia kliseisiä tsemppilauseita, joissa hoetaan, että täytyy ensin osata olla yksin ennen kuin voi olla jonkun toisen kanssa. Täytyy rakastaa itseään. Täytyy osata laskea irti kaikista niistä asioista, jotka eivät ole itselle tarkoitettuja. Täytyy olla niin rohkea, että uskaltaa luottaa tulevaisuuteen. Olla yksin. Ja ehkä tässä viikkojen, kuukausien, varrella ne alkavat juurtua mieleeni ja vaikuttaa asenteeseeni. Ja oikeasti uskon niiden sisältöön. Kaikki suuret ajattelijat puhuvat siitä, kuinka tie viisauteen ja onnellisuuteen käy yksinäisyyden ja kurjuuden kautta. Ja tavallaan olen omahyväisen tyytyväinen, että juuri minä olen saanut käydä läpi näitä asioita. Että minut on jätetty ja hylätty. Että tiedän miltä tuntuu toivottomuus ja yksinäisyyden tunne. Koska tiedän, että vain tätä kautta voi päästä pidemmälle, kuin olisin koskaan päässyt entisessä elämässäni. Siinä elämässä, jossa en ole tajunnut, että sille krooniselle ahdistukselle voi tehdä jotain. Siinä elämässä, jossa olen roikkunut epätoivoisesti kiinni asioissa, jotka eivät tee minua onnelliseksi. Olenpa onnekas. Taas tänään.

Minne olen matkalla

Tiistain edetessä oloni vähän tylsistyy. Minusta tuntuu kuin olisin kaiken ulkopuolella. Tai siltähän minusta tuntuu hyvin usein. Mutta välillä olen etäämmällä todellisuudesta kuin toisinaan. Istun kokouksessa enkä vaan kykene käsittämään miten näitä ihmisiä aidosti kiinnostaa nämä asiat. Minuakin kiinnosti joskus. Imin itseeni kaiken tiedon ja halusin oikeasti oppia ja olla aina perillä uusimmista asioista. Nyt minua herkistyttää kun mietin miten merkityksettömältä kaikki tuntuu. Miksen voi innostuneena käyttää tuntikausia aikaa tutkimalla jotain uutta juttua, jota voisi hyödyntää töissä. Onneksi olen vielä kepeän pehmeyden sisällä. Kuitenkin heti kun uppoudun vähän liian pitkäksi aikaan muistelemaan sitä ihanaa intiimiä rakastelua, johon ajauduimme viimeksi Ronin kanssa niin kraateri huudahtaa ja kaikuu. Miksi hän ei anna meidän olla maailman paras pari. Olisimme onnellisia. Tiedän, että hän on jo saapunut takaisin kotikulmilleen. Mutta en tiedä milloin hän lähtee taas kokonaan pois. Nyt uskon, että hän oikeasti lähtee. Uskon, että se tapahtuu pian. Nyt pystyn ajattelemaan yhä, että hänen lähtönsä olisi lopulta helpotus ja hyvä ratkaisu. Mutta toisaalta toivon, että hän vielä muuttaisi mieltänsä ja huomaisikin tarvitsevansa minua. Lisäksi olen kateellinen siitä että hän toteuttaa meidän yhteisen suunnitelman ja unelman ilman minua. Minulle tulee sellainen lapsellinen puuska, jossa tekisi mieli huutaa kyynelten läpi, että tämä on epäreilua! Kenelle voin kannella? Tietenkin voisin tehdä saman ja lähteä milloin tahansa. Mutta en halua. Halusin tehdä sen yhdessä. En yksin tai jonkun muun kanssa. Harmi ettei Roni ajattele samoin. Iltapäivällä alan hieman katua sitä, että torjuin Javierin vihjailut yhteisestä illasta. En jaksaisi olla yksin. En jaksaisi taas yrittää elää tunti tunnilta kohti päivän loppumista. Minusta on tullut ajoittain aika itsesäälinen. Saan itseni kyyneliin todella helposti heittäytymällä epätoivon tunteisiin, joita minulla (osin kateettomasti) on. Kävellessä kotiin pyyhin taas pienen kyyneleen pois silmäkulmasta ja laitan aurinkolasit päähän. Vaikka olisin turrutettu eikä sitä tietynlaista ahdistusta niin sattuvasti tunnu, niin silti toivottomuus aina välillä iskee aaltona päälleni. Mieleeni vain iskeytyy kirkas ajatus siitä, että olen menettänyt kaikki mahdollisuudet ja tulevaisuudella ei ole enää minulle tarjota vastaavaa. Ehkä vain voisin kuolla pois kohta. Pienen hetken se tuntuu lohdulliselta, mutta mitä sitten tapahtuisi sille tulevaisuudelle, jossa olen kuvitellut itseni onnelliseksi? Tuntuu kauhealta kävellä kotiin. Mutta sitten tietenkin ryhdistäydyn ja saan taas tsempattua itseni jonkinlaiseen edes keskinkertaiseen moodiin muistelemalla Ronin inhottavia hetkiä ja sitä, että kaikista tärkeintä olisi nyt päästä itsenäisesti tasapainoon, ja sitten aivan takuulla jotain hyvää tapahtuisi. 

Kotona olo aaltoilee. Välillä minusta tuntuu, että selviydyn jos vain menen suihkuun ja keskityn johonkin ohjelmaan. Eihän minun tarvitse kuin olla yksinäni, jos vain pystyisin siihen. Nauttisin elämästä juuri nyt. Sitten kurkkua alkaa taas kuristaa kun Ronin menetys käy taas todellisemmaksi. Se varmasti johtuu osittain siitä, että voin tahtomattanikin ylläpitää jotain toivoa, koska hän on vielä täällä. Oloni kohenee varmasti nopeammin sitten kun tiedän että hän on kaukana poissa tavoittamattomissa. Harkitsen että kokeilisin uutta saamaani ahdistuslääkettä. Sitten harkitsen, että viestisin jotain huoletonta Ronille. Sitten haen yksineljäsosan uutta lääkettä. Ja sitten lähetän Ronille mukavan pikkuviestin, joka liittyy matkailuun. Miksikäs ei. BLING. Jukka lähettää päivän kuulumisia. Tykkään siitä, että voi olla vaikka päivittäin tekemisissä jos huvittaa. Ihan vain kysymällä, että miten päivä meni. Meidän ei tarvitse ollenkaan stressata mistään viestintäpolitiikasta hänen kanssaan. Ei varmaan vaikka flirtti astuisi kuvioihin. Jos haluaa kertoa miten päivä sujui, niin sitten kertoo. Ja toinen vastaa kun ehtii. Miten olenkaan aivan liikaa stressannut joskus näitä asioita. Siis oikeasti? Vilkaisin joku kerta lähes vuoden takaisia juttujani ja olen siellä laskelmoinut, että milloin ja miten voisin ottaa Dimiin yhteyttä. Ja panikoinut kun hän ei heti vastaa. Olenko menettänyt toivon vakavasta suhteesta, joten en suhtaudukaan enää näihin juttuihin vakavasti? Ehkä jos olisin vastarakastunut ja uskoisin, että tässä on nyt se vuosisadan rakkaustarina niin saisin taas ihanan naivisti jännittää jotain kommunikaatiota. Tavallaan sääli. Lisäksi toki lääkitsen itseäni välinpitämättömmäksi ja huolettomammaksi. En tiedä mikä auttaa, se että kommunikoin normaalisti Ronille vai pieni annostus lääkettä, mutta yllättäen tullut ahdistus laimenee ja turtuu ainakin osittain. Minulla ei ole ruokahalua, ja söinhän ison salaatin taas lounaaksi, mutta minun alkaa yllättäen tehdä iltaruoaksi mieli minun ja Ronin lempiherkkua pakastealtaasta. Tämä on taas niitä hetkiä, kun vähän kirpaisee muistaa kuinka lämmitimme annokset vuorotellen mikrossa ja sitten kömmimme niiden kanssa sänkyyn erilaisten mausteiden kanssa katsomaan elokuvaa ja syömään. Se oli hyvä ilta. Yksi niistä tosi hyvistä, kun ajattelin, että tämä on taas iso askel suhteessamme. Mutten anna minkään muiston omia ruokia, niin etten voisi niistä nauttia ilman pistosta sydämessä. En suostu siihen, kuten en ole suostunut antamaan minkään biisin tai paikankaan jäädä menneisyyden kummituksiksi. Siispä lähden lähikauppaan hakemaan ruoka-annoksen pieneksi muistutukseksi siitä, että elämä jatkuu. 

Kauppakäynti sujuu hyvin. Alan pikkuhiljaa tuntea kuinka näkökenttäni pehmenee. Voiko olla, että noin pieni määrä uutta lääkettä oikeasti vaikuttaa. Ihanaa. Tunnen oloni rennoksi ja puheeni hieman sössöttävämmäksi. En välitä siitä vaikka luonani on sukulainen. Haluan päivittää puhelimeni tietokoneen kanssa ja yhdistän puhelimen läppäriin johdolla. Sitten nousen hakemaan viiniä ja kompastu johtoon niin että lataus keskeytyy. Kiroilen noin kolmekymmentäsekuntia. Sitten pahoittelen ja sanon, että hermoni ovat vähän kireällä. Suku on suku. Perhe on perhe. Ei tarvitse teeskennellä mitään. Otan viinin ja kaadan lasillisen. Ah ihana viinin ja rauhoittavan lääkkeen yhteisvaikutus turruttaa kaikkea astetta pidemmälle. Saan päivityksen lautautumaan uudelleen ja siemailen sellaisessa melkein tyytyväisessä fiiliksessä valkoviiniä jonku tyhmä komedian pyöriessä taustalla televisiossa. Roni ei vastaa (ainakaan vielä), mutta enhän minä kysynytkään mitään. Tällaisilla viesteillä vain halluan osoittaa, että olen positiivisella mielellä ja suhtaudun häneen mukavasti siitä huolimatta että hän on oksettava ja lapsellinen kusipää. Jäseniäni kiehlmöi pehmeästi. Katsetta ei tee mieli tarkentaa mihinkään. Näin on hyvä. Pienen välähdyksen verran tulevaisuus ei näytäkään niin toivottomalta. Mutta vain pieni välähdys. Sitten ajattelen taas sitä miten olisimme voineet päästä yhdessä seikkailemaan maailmalle ja tehdä kaikki ne hullut jutut joista aina ollaan haaveiltu. Ja sitten palata takaisin ja alkaa tehdä järkeviä asioita yhdessä. Se olisi voinut tapahtua. Mutta en tiedä miksei se tapahdu. Nousen ylös laittamaan pakasteruokani mikroon ja huomaan kuinka tasapaino heittää ja kaikki on niin muakvan pehmeää ja rentoa. Jes. Pienikin annos toimii. Olen iloinen. Taas yksi testattu pakotie pois todellisuudesta. Lillun sellaisessa hyvässä välinpitämättömyydessä, vaikka samalla toki muistan kaiken kurjuuden ja masentavat ajatukset. Mutten vaan jaksa keskittyä niihin niin kovasti. Lillun hetkessä astetta enemmän. Olen juuri luonut blogiini liittyvän iigeetilin, sillä haluan erotella "tähän kuuluvat" kuvamuistot pois kaikista muista kuvista. Ja näin se käy kätevästi. Monet kuvat unohtuvat ja niiden mukana myös hetket. Haluan koota tekstieni lisäksi kuvia kronologisessa järjestyksessä ilman, että jälkikäteen on käytävä läpi tuhat kuvaa, joista sitten valikoida ne säästettävät. Olen havainnut instagramin olevan loistava kuvapankki, jossa ne pysyvät tallessa vaikka älyluuri unohtuisi varmuuskopioida. Tykkään. Haluan tallentaa hyviä ja tylsiä hetkiä, jotta sitten voi jälkikäteen entistä helpommin havainnoida mahdollista edistystä tilanteissa. Siispä nappaan kuvan iltapalastani. Muistuttakoot se joskus minua siitä, kuinka paljon apuvälineistä olen tarvinnut mieleisen iltapalan kokoamiseen. Ja sitä paitsi minulla on nyt anonyymi tili, jolla voin hullutella miten vain tahdon, seurata ketä huvittaa miettimättä, että ihmetteleekö nyt Roni tai joku juttujani. Kokeilin jopa sitä seuraajien ostoa hetken mielijohteesta yhdellä eurolla. Hah. Jotain pieniä iloja löytyy elämästä. BLING. Jukka toivottaa minulle hyvää yötä. Samoin joku se randomi kenet tapasin viikonloppuna ja näköjään vaihdoin numeroitakin. Ronilta ei mitään. Joskus nukkumaanmennessä havahdun siihen kun sydän hakkaa niin kovaa, että tuntuu kuin koko sänky tärisisi. Sydän voi kuolla stressiin. Katsotaan käykö minulle niin vielä joku päivä.

Syystunnelmaa

Iltapäivää kohden fyysinen oloni ei ainakaan parane. Ja pian pitäisi tavata Javier. Mietin jo, että onkohan meillä Jukan kanssa jokin sama tauti, vai voiko kyse olla vain edelleenkin viikonlopun jälkioireista. Oloni on paitsi sekava ja  epävakaa, niin myös lämpöinen. Kun tarkennan katseeni johonkin niin silmien ja kropan läpi sävähtää pieniä sähköiskuja. Näkökenttä tärähtelee. Lisäksi tuntuu kuin päällä olisi lievää kuumetta. Otan buranan varmuuden vuoksi. En halua olla aivan kuutamolla kun tapaan Jackin. Ja Javierin. BLING. Aivan yhtäkkiä iltapäivällä saan kuin saankin toivomani viestin Harrilta. Noniin, hienoa. Taas hätiköin liian aikaisin, että hän olisi jo unohtanut minut. Hän haluaa tavata. Hienoa. Ehdotan, että tapaisimme huomenna. Harmikseni Harri ilmoittaa, että huominen kyllä sopii mutta hän ei voi ottaa alkoholia jonkun seuraavan päivän jutun takia. Pyh. No, kenties sitten otan kummankin puolesta. Hah. Eli kiireinen viikko edessä. Istuskelen kotona ja syön toisen pienen ja mauttoman graham-lihapiirakan, joka murenee lautaselle itsekseen. Oireet näössäni eivät laimene lainkaan. Alan googletella oireita ja löydän keskustelun, jossa tismalleen samat oireet kuuluvat serotoniininestäjien vieroistusoireisiin. Eli SSRI-lääkkeiden lopettamiseen. Olen jo pitkään vastustanut noita kyseisiä lääkkeitä, koska minulla on niistä lyhyt ja tuskallinen kokemus varhaisteini-iän ajoilta. Niitä määrättiin aivan liian heppoisasti ja riippuvuus oli pienelläkin annoksella tosi paha. Kun halusin päästä niistä eroon, niin kärsin järkyttävistä vierotusoireista parin viikon ajan. Ja sitten muistan. Oireet olivat aivan samat kuin nyt, mutta lisäksi oireistoon kuului kova päänsärky, valtava paine silmissä ja oksentamiseen johtava kauhea kuvotus. Nyt minulla ei ole silmissä tuskaisaa painetta, vaan ainoastaan ne "säkärit". Ei pahaaoloa. Säikähdän silti. Tämähän liittyy varmasti siihen, miten MDMA-aineet kuluttavat serotoniinivarastot ja niiden uudelleenkokoaminen kestää jonkinaikaa. Hui! Toisaalta tämä olo on tosi kiva, kun kaikki tuntuu astetta enemmän merkityksettömältä eikä jaksa kauheasti stressata. Mutta toisaalta tuntuu kuin olisi jossain sumuverhon sisällä. Se terävä tajunta puuttuu. Mitäs jos tapahtuisi jotain kivaa, eikä siitä pystyisi kunnolla nauttimaan? Tämä motivoi minua varmasti pitämään kaikki hupikäytöt aisoissa. 

Lähden kohti Javieria juurikaan laittautumatta. Olo ei ole jännittynyt vaikkemme ole nähneet varmaan moniin viikkoihin. Mukanani on keskinkertainen viinipullo. Kävelen tyytyväisenä tuttua reittiä Javierin talolle. Ja kuten etukäteen ajattelinkin kaikki on täysin luonnollista heti kun tapaamme. kevyt halaus ja sitten puhumme pitkään Jackin tilasta samalla kun halin ja rapsuttelen sitä. Jack on vielä aika hyvässä kunnossa, mutta tuomio on karu eikä paranemista ole tiedossa. Javier on selvästi tosi iloinen kun olen siellä. Ohimennen hän koskettaa polveani. Kun kerron, että kävin sukulaisen kanssa syömässä Vapianossa ja kehun ravintolan pastoja (mutta manaan pitkiä jonotusaikoja) niin Javier ehdottaa, että menisimme sinne joku kerta syömään. Haluaisin analysoida enemmän paikkoja, joissa käyn syömässä, juhlimassa tai vaikka tapahtumissa. Olen tosi aktiivinen kokeilemaan uusia paikkoja ja mielestäni osaan kiinnittää  huomion oleellisiin asioihin, ja löydän helmet keskinkertaisuuksien joukosta. Mutta jostain syystä en ole koskaan oikein osannut teksteissäni tarttua olemaan ravintolakriitikko. Ehkä joskus. Illemmalla Javier tahtoo kokata minulle ruokaa eikä ota vastaan vastusteluitani siitä, että olen jo syönyt. Kaadan meille lasilliset viiniä ja katselen Jackin kanssa televisiota samalla kun Javier kokkailee. Rupattelemme samalla jotain kevyttä ihan niinkuin aina ennenkin. Oikeastaan oloni on mukava. Se on niin tavallista ja arkista, mutta silti soljuvaa, etten voi muuta kuin olla niin tyytyväinen kuin olosuhteisiin nähden voi olla. Yhtäkkiä BLIBLING. Taasko Roni juuri nyt aikoo jatkaa keskustelua, kun olen Javierilla. Vilkaisen hänen viestiään ja siinä Roni toteaa kyllä hankkivansa korvaavan jutun hajottamansa tilalle. Samalla hän kertoo, että on nyt lähdössä maasta. Nyt on liput tilattuna. Hän lähettää kuvakaappauksen lentoreitistä, josta ei kuitenkaan ilmene yksityiskohtia tai edes sitä onko lippuja edes oikeasti tilattu. Onnittelen ja kysyn, että milloin lähtö koittaa. Hän sanoo, ettei sillä ole mitään merkitystä. Hah! En oikeasti usko, että mitään on tilattu minnekään. Hän on lukuisia kertoja eri aiheilla antanut ymmärtää jotain minua ärsyttääkseen (?) tai osoittaakseen olevansa kaiken yläpuolella. Ja myöhemmin on selvinnyt ettei hän ole tehnyt yhtään mitään. Aivan kuten sen ekstaasinkin kanssa. Hän on aiemmin aivan suoraan viestinyt minulle olevansa juuri nyt niin ihanassa ekstaasissa, etten voisi koskaan tajuta. Ja jälkikäteen selviää ettei hän ole mitään kokeillutkaan vuosikausiin. Miksi? Huono itsetunto? Toisaalta voin olla väärässäkin. Pieni sävähdys kulkee ruumiini läpi, kun ajattelen, että hän lähtisi pelkän menolipun kanssa kauas kauas pois. Ehkä jonkun toisen kanssa, mutta todennäköisesti yksin. Miksi hän menisi jonkun toisen kanssa, jos on kokoajan suunnitellut lähtöä minun kanssani ihan tosissaan, muttei vaan pysty sitoutusmiskammojensa vuoksi sitä tekemään? Miksi pystyisi siihen jonkun toisen kanssa? Kirpaisisiko se minua? Tietenkin. Kirjoitan Ronille vielä viestin, jossa toivon, että hän oikeasti lähtisi matkalle. Ja lisään, että hän on rakas ja toivon meidän löytävän rauhan vielä joskus jostain. Mitäs jos hän lähtee? En voi muuta kuin antaa hänen mennä ja luopua hänestä henkisesti. Voisin takuulla tuhat kertaa paremmin. Pienen suruajan jälkeen voisin keskittyä elämääni täällä ja löytää ehkäpä oman onnen ja rauhan. Tavallaan toivon, että hän lähtisikin. Tavallaan. Mutta en toivo että hän lähtisi jonkun toisen kanssa. Ehkä en niin vilpittömästi toivokaan hänelle onnea ja rauhaa, kuin mitä yritän esittää. Ahneesti haluan sitä itselleni. Hän voi nauttia elämästään ihan yksinään minun puolestani. Hah. Tai mieluiten vähän kärsiä.

Javier kattaa meille pöydän. Syömme ja juomme viiniä. Tarjolla on pienet pihvit, kikherneitä sekä höyrytettyä perunaa ja porkkanaa. Kaadan noin kilon suolaa annoksen päälle. Javier ei käytä juurikaan mausteita. Hän on silminnähden onnellinen saadessaan tarjoilla minulle ruokaa. Pystyn keskittymään Ronista huolimatta tähän tilaisuuteen hyvin. Jackillekin vielä maistuu pienet tähteet. Kerään asiat ja tiskaan, vaikka Javier vastustelee. Sitten lojumme sohvalla katsellessa jotain vanhaa elokuvaa loppuillan. Jossain vaiheessa saamme keskustelun aikaiseksi siitä, kuinka vuosikymmenistä pitäisi puhua. Javier selittää, että jos joku on syntynyt vuonna -80 niin hän on syntynyt seiskytluvulla eikä kahdeksankymmentäluvulla. Hän lisää, että idiootit ihmiset juhlivat millenniumia vuonna 2000 vaikka oikea juhlanaika olisi vasta 2001. Tyydyn nyökyttelemään hänelle hymyillen, koska tiedän miten kiihkeästi hän saattaa jumittua purnaamaan jotain yhtä asiaa. Jotenkin hän myös ujuttaa keskusteluun sen, kuinka hänen ex-tyttöystävänsä oli syntynyt 90-luvulla. No voi kun kiva, että sait minut tuntemaan oloni niin vanhaksi! Mutta toisaalta Javier aina jaksaa kehua kuinka nuorelta näytän. Ja käyttäydynkin joskus kuin teini (sitä hän ei ole maininnut nyt vähään aikaan)! Vähän liian aikaisin Javier sanoo, että nyt on aika mennä nukkumaan. Olen ihan varma että hän ei vaan pysy housuissansa, kun olen siellä pitkästä aikaa. Onhan hän koittanut tavata minua tässä viikkojen aikana vähän väliä. Ehkä hänellä on oikeasti ollut ikävä. En epäile etteikö hänellä olisi ollut muuta seuraa. Mutta kivaa, että hän on kaivannut juuri minua. Siispä hammaspesulle ja sänkyyn. Heti Javier on kimpussani ja silittelee ja suutelee hellästi joka paikkaa. Jos tämä yhteys on kerran luotu niin se ei kovin helposti katoa. Minun ei ole tehnyt mieli solmia uutta intohimoista fyysistä kontaktia esimerksi Harriin. En vaan ole pystynyt enkä halunnut nyt ainakaan viimeaikoina. En tiedä miksi? En tiedä miksi se tuntuu vastenmieliseltä. Tai on tuntunut ainakin edelliset viikot. Eikö me vain olla fyysisesti hyvä matchi? Koska toisaalta taas ajatus Jukasta ei tunnut ainakaan näin etänä inhottavalta ollenkaan. Outoa muutes? No mutta. Pitkästä aikaa kaikki tuntuu Javierin kanssa virkistävän kivalta. En halua estellä, koska ei tunnu pahalta, vaikka myönnän, että hetken mietin Ronia ja sitä, miten täydellistä meillä voisi kaikki olla. Olisin vain hänen. Mutta nyt olen kaikkien. Javier haluaa suudella pitkään ja hellästi, mistä pidän. Kaikki on jotenkin kaunista eikä lainkaan niin teknistä, mihin hän joskus sortuu. Nukahdamme toisemme syliin, ja nukun hyvin aamuun asti. Tuttuun tapaan Javier lähtee ensin töihin ja tulee suukottamaan minua ennenkuin ovi kolahtaa. Oloni on siellä täysin kotoisa hoidellessani aamutehtäviä tutussa asunnossa. Javier on kiva. Olemme ainakin ystäviä. Työmatkalla nappaan mukaani herkullisen makeutusaineella makeutetun kamomillateen ja jonkun ruisleivän. Tunnustelen fiiliksiäni. En oikein tiedä olenko iloinen siitä, että minun on määrä tavata Harri, vai onko se nyt liikaa? En tiedä mitä ajatella Ronista. Hän on kommunikaatiostamme huolimatta ollut etäisen asiallinen. Ilman mitään syytä hän taas heitti minut pois tylysti ja kylmästi. En tiedä ollenkaan onko hän jonkun toisen kanssa. Hän on ollut keskellä yötä somessa. Miksi? En tiedä. Olen jo unohtanut Jukan, kunnes palaan työpisteelleni ja luen edellispäivänä aloittamani ensimmäisen postauksen kappaleen. Onkohan hän vielä kipeä? Täytyy kysyä jossain vaiheessa. Sitten huomaan, että kaikki fyysiset oireet ovat kadonneet. Silmissä ei särise. Vähän yskittää mutta muutoin ajatuksenjuoksu ja keskittyminen on kirkasta. Hienoa! 

On jo torstai. Viikko on kulunut nopeasti kohti loppuaan taas kerran. Oli oikein tavata Javier. Häntä ajatellessani minut täyttää sellainen turvallinen ja kotoisa lämpö. Kuin ajatus takkatulesta ja glögistä sen jälkeen kun on luistellut kylmässä pakkasessa ja varpaat ovat ihan jäässä. Inhoan luistelua. En ole tehnyt sitä ikiaikoihin, enkä varmaan teekään. Mutta se ajatus tuli mieleeni. Johtuen varmaan tästä supersyksyisestä tunnelmasta. Minua ei ahdista sen enempää kuin aiemminkaan tällä viikolla. Ei ainakaan juuri nyt, keskellä torstaista työpäivää. En ole myöskään superpessimistinen, kuten eilen. Olo on aika hyvä. Voiko olla mahdollista, että ajatus siitä, että Roni katoaisi on alitajuisesti tehnyt oloni kevyemmäksi ja toiveikkaammaksi koskien tulevaisuutta? Kun yksi riippakivi poistuisi elämäni kiikkulaudalta, niin saisin sen taas keinumaan omaan tahtiini. Ehkä! Niin paljon kuin koenkin yhteenkuuluvuutta ja sielunkumppaniutta ja rakkautta häntä kohtaan, niin näinä järjenvälähdyksen hetkinä tajuan miten absurdia tämä kaikki on. Juuri nyt tunnen olevani isosisko, jonka täytyy vain luottaa siihen, että pikkuveli selviää kyllä. Hänet on päästettävä maailmalle, jos hän sinne haluaa. Mutta aina välillä (useammin) tunnen olevani puolikas rakastajatar, joka ei voi elää ilman sielunkumppaniaan. Puolisoa, jonka suhteen on oltava kärsivällinen ja jota on ohjattava oikeaan suuntaan ja odotettava kohtaloa. Kaikki muut ovat vähäpätöisiä. Ja pian hänkin sen tajuaa. BLING. Javier kysyy miten aamuni on sujunut mielistelevien hymiöiden saattelemana. Vastaan ystävällisesti ja olen tyytyväinen väleihimme. Olen tyytyväinen siihen, että sain pitää tämän komean ja turvallisen miehen elämässäni edes jollain tavalla. Mitä rikkautta! Vaihtelemme viestejä myös Manuelin ja Singhin kanssa. Jotain kevyttä ja hyväntuulista. Miten oloni onkaan näin leppoisa. Se varmasti johtuu jostain muistijäljestä, joka liittyy tähän painostavan romanttiseen harmaaseen synkkyyteen, joka antaa luvan punaviinille ja pehmeille suukoille peiton alla. Uusille mahdollisuuksille. Ehkä yhdistän tämän säätunnelman niihin peruskouluaikoihin, kun innokkaana odottaa uutta kouluvuotta ja kaikessa on vähän taikaa. Sen riittää luomaan uusi reppu ja penaali. Nyt mikään ei riitä, kuin pieniksi välähdyksiksi. Mutta nautitaan niistä.