It's a new day

Ja sitten on tiistai. Se päivä joka on ollut ahdistava ainakin viimeisen muutaman viikon ajan. Mutta entäs tällä viikolla? Ensimmäinen virallinen kesäkauden jälkeinen syysviikko. Ilma on harmaa ja sumuinen. Mutta mieleni ei. Olen nähnyt yöllä tosi eläväisiä ja pitkiä unia, joissa olen kerta toisensa jälkeen ollut eri ystävien luona eri puolilla kaupunkia. Minun on monta kertaa pitänyt yrittää ehtiä seuraavaan bussiin, mutta aina myöhästyn ja päätän jäädä vielä hetkeksi juhlimaan. Sitten myöhästyn yön viimeisestä bussista ja päätänkin ottaa ensimmäisen aamulla. Ilmapiiri on unessa ihan hyvä, mutta vähän sekava. Enkä ole varma olenko oikeasti halunnut ehtiä bussiin vai jäädä ystävien luokse. Aamulla ylimääräinen herätysääni soi puoli tuntia oikeaa herätyskelloa aikaisemmin. Olen asettanut sen valmiiksi, jotta sen soidessa alkaisin miettiä aamujoogaa. Ja kun sen ajatuksen istuttaa päähänsä, niin ei vaan malta enää nukkua! Torkutan kelloa kerran, mutta huomaan jo ettei silmät oikein pysy enää kiinni. Innokkaana halaan kainalossa kehräävää kissaa ja nousen sängystä. Vilkaisen puhelinta ja päätän vastata myöhemmin Manulle, jollekin satunnaiskaverille ja uudelle ulkomaalaistaustaiselle tinderille, joka pitää huumorintajustani. Venyttelen jo käsiä samalla kun kävelen aamupesulle. Sitten tuttuun tapaan hammasharja suussa kampaan hiukset ja puen alusvaatteet päälle. Valikoin oikean venyttelyohjelman valmiiksi television ruudulle. Petaan tuulettuneen sängyn, kuten joka aamu. En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, joilla on vaikeuksia pedata sänky. Tai laittaa tiskejä koneeseen. Tai viedä roskia ulos. Sitten käyn purskuttamassa suun ja levittämässä kasvoille tasoittavan bb-voiteen, joka riittää arkimeikiksi ihan hyvin. Huomaatteko, tämä on sekuntipeliä! Monta asiaa voi tehdä kerralla, niin ehtii enemmän. En vielä pue farkkuja ja kevyttä pitkähihaista päälle, vaan ensin kuuntelen kivan naisen ääntä, joka neuvoo hengittämään syvään. Nenän kautta sisään. Ja suusta ulos. Ja sitten samalla liikutaan. Hän on jo vähän niinkuin kiva ystäväni. Pidän hänestä. Ja kaikkea tätä touhutessani en muista, että on tiistai. Keskityn jokaiseen liikkeeseen kunnolla, ja olen itsekseni tyytyväinen, että pysyn asennoissa hyvin. Ja tunnen oloni vetreäksi. Olen vähän harmissani kun video loppuu niin pian, mutta olen positiivisessa vireessä. Pukeudun. Valutan itselleni ison lasillisen vettä ja otan ehkäisypillerini ja puolitetun annoksen lääkitystäni. Sitten asetan korvakuulokkeet korviini ja kuuntelen radiota samalla, kun kävelen reippain askelin kohti toimistoa. Hymyillen ja kiitellen. 

En ole moniin päiviin joutunut turvautumaan ylimääräiseen ahdistuslääkkeeseen. Joinain päivinä se ei ole edes tullut mieleeni. Ja se jos mikä kertoo edistyksestä. Onneksi ne säilyvät siellä meikkipöytäni laatikossa. Ihan vain varalla. Turvaverkkona. Turvaverkko, joka tarvittaessa pitää minut suhteellisen tyytyväisenä vaikka pari kuukautta. Olen syönyt vatsalääkettä, joka ehkä on vienyt aiemmin tuntunutta poltetta toivotusti pois. Tunnen oloni huomattavasti paremmaksi kuin viikko sitten. En tiedä mitä taas tapahtui? Ainakin olen miettinyt tätä ahdistusta juurta jaksain, ja tehnyt sen suhteen uusia havaintoja ja päätöksiä. Koin pienen valaistumisen edellisviikolla, kun jotenkin hoksasin miten paljon fyysinen hyvinvointi voi vaikuttaa mieleen. Tietenkin se on ollut tavallaan selviö koko ajan. Mutta en ole jostain syystä itse kiinnostunut aikaisemmin ollenkaan arvioimaan sen enempää ruokavaliotani tai päivittäistä liikkumista hyötyliikunnan ja terapialenkkien ulkopuolella. Koska pysyn helposti hoikkana. Koska en ole yhdistänyt ikinä hyvinvointiani näihin asioihin. Koska mielestäni se on ollut vähän sellaista trendihössötystä. Mutta ehkä tämäkin ahaa-elämys auttaa minua nyt pidemmälle kohti hyvinvointia. Ehkä nuo ihmiset, jotka ovat uudistaneet ruokavalionsa ja elämäntapansa ja hehkuttavat sitä nyt ympäriinsä, ovatkin kokeneet vastaavan tilanteen kuin minä. Ehkä se on se, että kesä tuntuu oikeasti jääneen taakse. Ja sen mukana kaikki siihen liittyneet huolet. Uusi vuodenaika. Uusi alku. Olen ollut enemmän poissa someista. Se on aina merkki siitä, että pystyn keskittymään hyvin johonkin oikean elämän asiaan. Olen ollut hyväntuulinen heti aamusta alkaen. Ja se merkitsee minulle paljon. Se ettei ahdistus hyökkää päälleni muutamaa sekuntia heräämisen jälkeen. En ole miettinyt miehiä liian vakavasti. En ole ikävöinyt ketään. En ole tarvinnut ketään. Ja se on se tila, jota eniten tavoittelen. Olen ehkä vähän leikitellyt ajatuksilla. Ja viestitellyt kivoille tindereille. Mutta sellaisella myönteisellä ja kiireettömällä jännityksellä. Joka päivä luen lukuisia kliseisiä tsemppilauseita, joissa hoetaan, että täytyy ensin osata olla yksin ennen kuin voi olla jonkun toisen kanssa. Täytyy rakastaa itseään. Täytyy osata laskea irti kaikista niistä asioista, jotka eivät ole itselle tarkoitettuja. Täytyy olla niin rohkea, että uskaltaa luottaa tulevaisuuteen. Olla yksin. Ja ehkä tässä viikkojen, kuukausien, varrella ne alkavat juurtua mieleeni ja vaikuttaa asenteeseeni. Ja oikeasti uskon niiden sisältöön. Kaikki suuret ajattelijat puhuvat siitä, kuinka tie viisauteen ja onnellisuuteen käy yksinäisyyden ja kurjuuden kautta. Ja tavallaan olen omahyväisen tyytyväinen, että juuri minä olen saanut käydä läpi näitä asioita. Että minut on jätetty ja hylätty. Että tiedän miltä tuntuu toivottomuus ja yksinäisyyden tunne. Koska tiedän, että vain tätä kautta voi päästä pidemmälle, kuin olisin koskaan päässyt entisessä elämässäni. Siinä elämässä, jossa en ole tajunnut, että sille krooniselle ahdistukselle voi tehdä jotain. Siinä elämässä, jossa olen roikkunut epätoivoisesti kiinni asioissa, jotka eivät tee minua onnelliseksi. Olenpa onnekas. Taas tänään.