Syystunnelmaa

Iltapäivää kohden fyysinen oloni ei ainakaan parane. Ja pian pitäisi tavata Javier. Mietin jo, että onkohan meillä Jukan kanssa jokin sama tauti, vai voiko kyse olla vain edelleenkin viikonlopun jälkioireista. Oloni on paitsi sekava ja  epävakaa, niin myös lämpöinen. Kun tarkennan katseeni johonkin niin silmien ja kropan läpi sävähtää pieniä sähköiskuja. Näkökenttä tärähtelee. Lisäksi tuntuu kuin päällä olisi lievää kuumetta. Otan buranan varmuuden vuoksi. En halua olla aivan kuutamolla kun tapaan Jackin. Ja Javierin. BLING. Aivan yhtäkkiä iltapäivällä saan kuin saankin toivomani viestin Harrilta. Noniin, hienoa. Taas hätiköin liian aikaisin, että hän olisi jo unohtanut minut. Hän haluaa tavata. Hienoa. Ehdotan, että tapaisimme huomenna. Harmikseni Harri ilmoittaa, että huominen kyllä sopii mutta hän ei voi ottaa alkoholia jonkun seuraavan päivän jutun takia. Pyh. No, kenties sitten otan kummankin puolesta. Hah. Eli kiireinen viikko edessä. Istuskelen kotona ja syön toisen pienen ja mauttoman graham-lihapiirakan, joka murenee lautaselle itsekseen. Oireet näössäni eivät laimene lainkaan. Alan googletella oireita ja löydän keskustelun, jossa tismalleen samat oireet kuuluvat serotoniininestäjien vieroistusoireisiin. Eli SSRI-lääkkeiden lopettamiseen. Olen jo pitkään vastustanut noita kyseisiä lääkkeitä, koska minulla on niistä lyhyt ja tuskallinen kokemus varhaisteini-iän ajoilta. Niitä määrättiin aivan liian heppoisasti ja riippuvuus oli pienelläkin annoksella tosi paha. Kun halusin päästä niistä eroon, niin kärsin järkyttävistä vierotusoireista parin viikon ajan. Ja sitten muistan. Oireet olivat aivan samat kuin nyt, mutta lisäksi oireistoon kuului kova päänsärky, valtava paine silmissä ja oksentamiseen johtava kauhea kuvotus. Nyt minulla ei ole silmissä tuskaisaa painetta, vaan ainoastaan ne "säkärit". Ei pahaaoloa. Säikähdän silti. Tämähän liittyy varmasti siihen, miten MDMA-aineet kuluttavat serotoniinivarastot ja niiden uudelleenkokoaminen kestää jonkinaikaa. Hui! Toisaalta tämä olo on tosi kiva, kun kaikki tuntuu astetta enemmän merkityksettömältä eikä jaksa kauheasti stressata. Mutta toisaalta tuntuu kuin olisi jossain sumuverhon sisällä. Se terävä tajunta puuttuu. Mitäs jos tapahtuisi jotain kivaa, eikä siitä pystyisi kunnolla nauttimaan? Tämä motivoi minua varmasti pitämään kaikki hupikäytöt aisoissa. 

Lähden kohti Javieria juurikaan laittautumatta. Olo ei ole jännittynyt vaikkemme ole nähneet varmaan moniin viikkoihin. Mukanani on keskinkertainen viinipullo. Kävelen tyytyväisenä tuttua reittiä Javierin talolle. Ja kuten etukäteen ajattelinkin kaikki on täysin luonnollista heti kun tapaamme. kevyt halaus ja sitten puhumme pitkään Jackin tilasta samalla kun halin ja rapsuttelen sitä. Jack on vielä aika hyvässä kunnossa, mutta tuomio on karu eikä paranemista ole tiedossa. Javier on selvästi tosi iloinen kun olen siellä. Ohimennen hän koskettaa polveani. Kun kerron, että kävin sukulaisen kanssa syömässä Vapianossa ja kehun ravintolan pastoja (mutta manaan pitkiä jonotusaikoja) niin Javier ehdottaa, että menisimme sinne joku kerta syömään. Haluaisin analysoida enemmän paikkoja, joissa käyn syömässä, juhlimassa tai vaikka tapahtumissa. Olen tosi aktiivinen kokeilemaan uusia paikkoja ja mielestäni osaan kiinnittää  huomion oleellisiin asioihin, ja löydän helmet keskinkertaisuuksien joukosta. Mutta jostain syystä en ole koskaan oikein osannut teksteissäni tarttua olemaan ravintolakriitikko. Ehkä joskus. Illemmalla Javier tahtoo kokata minulle ruokaa eikä ota vastaan vastusteluitani siitä, että olen jo syönyt. Kaadan meille lasilliset viiniä ja katselen Jackin kanssa televisiota samalla kun Javier kokkailee. Rupattelemme samalla jotain kevyttä ihan niinkuin aina ennenkin. Oikeastaan oloni on mukava. Se on niin tavallista ja arkista, mutta silti soljuvaa, etten voi muuta kuin olla niin tyytyväinen kuin olosuhteisiin nähden voi olla. Yhtäkkiä BLIBLING. Taasko Roni juuri nyt aikoo jatkaa keskustelua, kun olen Javierilla. Vilkaisen hänen viestiään ja siinä Roni toteaa kyllä hankkivansa korvaavan jutun hajottamansa tilalle. Samalla hän kertoo, että on nyt lähdössä maasta. Nyt on liput tilattuna. Hän lähettää kuvakaappauksen lentoreitistä, josta ei kuitenkaan ilmene yksityiskohtia tai edes sitä onko lippuja edes oikeasti tilattu. Onnittelen ja kysyn, että milloin lähtö koittaa. Hän sanoo, ettei sillä ole mitään merkitystä. Hah! En oikeasti usko, että mitään on tilattu minnekään. Hän on lukuisia kertoja eri aiheilla antanut ymmärtää jotain minua ärsyttääkseen (?) tai osoittaakseen olevansa kaiken yläpuolella. Ja myöhemmin on selvinnyt ettei hän ole tehnyt yhtään mitään. Aivan kuten sen ekstaasinkin kanssa. Hän on aiemmin aivan suoraan viestinyt minulle olevansa juuri nyt niin ihanassa ekstaasissa, etten voisi koskaan tajuta. Ja jälkikäteen selviää ettei hän ole mitään kokeillutkaan vuosikausiin. Miksi? Huono itsetunto? Toisaalta voin olla väärässäkin. Pieni sävähdys kulkee ruumiini läpi, kun ajattelen, että hän lähtisi pelkän menolipun kanssa kauas kauas pois. Ehkä jonkun toisen kanssa, mutta todennäköisesti yksin. Miksi hän menisi jonkun toisen kanssa, jos on kokoajan suunnitellut lähtöä minun kanssani ihan tosissaan, muttei vaan pysty sitoutusmiskammojensa vuoksi sitä tekemään? Miksi pystyisi siihen jonkun toisen kanssa? Kirpaisisiko se minua? Tietenkin. Kirjoitan Ronille vielä viestin, jossa toivon, että hän oikeasti lähtisi matkalle. Ja lisään, että hän on rakas ja toivon meidän löytävän rauhan vielä joskus jostain. Mitäs jos hän lähtee? En voi muuta kuin antaa hänen mennä ja luopua hänestä henkisesti. Voisin takuulla tuhat kertaa paremmin. Pienen suruajan jälkeen voisin keskittyä elämääni täällä ja löytää ehkäpä oman onnen ja rauhan. Tavallaan toivon, että hän lähtisikin. Tavallaan. Mutta en toivo että hän lähtisi jonkun toisen kanssa. Ehkä en niin vilpittömästi toivokaan hänelle onnea ja rauhaa, kuin mitä yritän esittää. Ahneesti haluan sitä itselleni. Hän voi nauttia elämästään ihan yksinään minun puolestani. Hah. Tai mieluiten vähän kärsiä.

Javier kattaa meille pöydän. Syömme ja juomme viiniä. Tarjolla on pienet pihvit, kikherneitä sekä höyrytettyä perunaa ja porkkanaa. Kaadan noin kilon suolaa annoksen päälle. Javier ei käytä juurikaan mausteita. Hän on silminnähden onnellinen saadessaan tarjoilla minulle ruokaa. Pystyn keskittymään Ronista huolimatta tähän tilaisuuteen hyvin. Jackillekin vielä maistuu pienet tähteet. Kerään asiat ja tiskaan, vaikka Javier vastustelee. Sitten lojumme sohvalla katsellessa jotain vanhaa elokuvaa loppuillan. Jossain vaiheessa saamme keskustelun aikaiseksi siitä, kuinka vuosikymmenistä pitäisi puhua. Javier selittää, että jos joku on syntynyt vuonna -80 niin hän on syntynyt seiskytluvulla eikä kahdeksankymmentäluvulla. Hän lisää, että idiootit ihmiset juhlivat millenniumia vuonna 2000 vaikka oikea juhlanaika olisi vasta 2001. Tyydyn nyökyttelemään hänelle hymyillen, koska tiedän miten kiihkeästi hän saattaa jumittua purnaamaan jotain yhtä asiaa. Jotenkin hän myös ujuttaa keskusteluun sen, kuinka hänen ex-tyttöystävänsä oli syntynyt 90-luvulla. No voi kun kiva, että sait minut tuntemaan oloni niin vanhaksi! Mutta toisaalta Javier aina jaksaa kehua kuinka nuorelta näytän. Ja käyttäydynkin joskus kuin teini (sitä hän ei ole maininnut nyt vähään aikaan)! Vähän liian aikaisin Javier sanoo, että nyt on aika mennä nukkumaan. Olen ihan varma että hän ei vaan pysy housuissansa, kun olen siellä pitkästä aikaa. Onhan hän koittanut tavata minua tässä viikkojen aikana vähän väliä. Ehkä hänellä on oikeasti ollut ikävä. En epäile etteikö hänellä olisi ollut muuta seuraa. Mutta kivaa, että hän on kaivannut juuri minua. Siispä hammaspesulle ja sänkyyn. Heti Javier on kimpussani ja silittelee ja suutelee hellästi joka paikkaa. Jos tämä yhteys on kerran luotu niin se ei kovin helposti katoa. Minun ei ole tehnyt mieli solmia uutta intohimoista fyysistä kontaktia esimerksi Harriin. En vaan ole pystynyt enkä halunnut nyt ainakaan viimeaikoina. En tiedä miksi? En tiedä miksi se tuntuu vastenmieliseltä. Tai on tuntunut ainakin edelliset viikot. Eikö me vain olla fyysisesti hyvä matchi? Koska toisaalta taas ajatus Jukasta ei tunnut ainakaan näin etänä inhottavalta ollenkaan. Outoa muutes? No mutta. Pitkästä aikaa kaikki tuntuu Javierin kanssa virkistävän kivalta. En halua estellä, koska ei tunnu pahalta, vaikka myönnän, että hetken mietin Ronia ja sitä, miten täydellistä meillä voisi kaikki olla. Olisin vain hänen. Mutta nyt olen kaikkien. Javier haluaa suudella pitkään ja hellästi, mistä pidän. Kaikki on jotenkin kaunista eikä lainkaan niin teknistä, mihin hän joskus sortuu. Nukahdamme toisemme syliin, ja nukun hyvin aamuun asti. Tuttuun tapaan Javier lähtee ensin töihin ja tulee suukottamaan minua ennenkuin ovi kolahtaa. Oloni on siellä täysin kotoisa hoidellessani aamutehtäviä tutussa asunnossa. Javier on kiva. Olemme ainakin ystäviä. Työmatkalla nappaan mukaani herkullisen makeutusaineella makeutetun kamomillateen ja jonkun ruisleivän. Tunnustelen fiiliksiäni. En oikein tiedä olenko iloinen siitä, että minun on määrä tavata Harri, vai onko se nyt liikaa? En tiedä mitä ajatella Ronista. Hän on kommunikaatiostamme huolimatta ollut etäisen asiallinen. Ilman mitään syytä hän taas heitti minut pois tylysti ja kylmästi. En tiedä ollenkaan onko hän jonkun toisen kanssa. Hän on ollut keskellä yötä somessa. Miksi? En tiedä. Olen jo unohtanut Jukan, kunnes palaan työpisteelleni ja luen edellispäivänä aloittamani ensimmäisen postauksen kappaleen. Onkohan hän vielä kipeä? Täytyy kysyä jossain vaiheessa. Sitten huomaan, että kaikki fyysiset oireet ovat kadonneet. Silmissä ei särise. Vähän yskittää mutta muutoin ajatuksenjuoksu ja keskittyminen on kirkasta. Hienoa! 

On jo torstai. Viikko on kulunut nopeasti kohti loppuaan taas kerran. Oli oikein tavata Javier. Häntä ajatellessani minut täyttää sellainen turvallinen ja kotoisa lämpö. Kuin ajatus takkatulesta ja glögistä sen jälkeen kun on luistellut kylmässä pakkasessa ja varpaat ovat ihan jäässä. Inhoan luistelua. En ole tehnyt sitä ikiaikoihin, enkä varmaan teekään. Mutta se ajatus tuli mieleeni. Johtuen varmaan tästä supersyksyisestä tunnelmasta. Minua ei ahdista sen enempää kuin aiemminkaan tällä viikolla. Ei ainakaan juuri nyt, keskellä torstaista työpäivää. En ole myöskään superpessimistinen, kuten eilen. Olo on aika hyvä. Voiko olla mahdollista, että ajatus siitä, että Roni katoaisi on alitajuisesti tehnyt oloni kevyemmäksi ja toiveikkaammaksi koskien tulevaisuutta? Kun yksi riippakivi poistuisi elämäni kiikkulaudalta, niin saisin sen taas keinumaan omaan tahtiini. Ehkä! Niin paljon kuin koenkin yhteenkuuluvuutta ja sielunkumppaniutta ja rakkautta häntä kohtaan, niin näinä järjenvälähdyksen hetkinä tajuan miten absurdia tämä kaikki on. Juuri nyt tunnen olevani isosisko, jonka täytyy vain luottaa siihen, että pikkuveli selviää kyllä. Hänet on päästettävä maailmalle, jos hän sinne haluaa. Mutta aina välillä (useammin) tunnen olevani puolikas rakastajatar, joka ei voi elää ilman sielunkumppaniaan. Puolisoa, jonka suhteen on oltava kärsivällinen ja jota on ohjattava oikeaan suuntaan ja odotettava kohtaloa. Kaikki muut ovat vähäpätöisiä. Ja pian hänkin sen tajuaa. BLING. Javier kysyy miten aamuni on sujunut mielistelevien hymiöiden saattelemana. Vastaan ystävällisesti ja olen tyytyväinen väleihimme. Olen tyytyväinen siihen, että sain pitää tämän komean ja turvallisen miehen elämässäni edes jollain tavalla. Mitä rikkautta! Vaihtelemme viestejä myös Manuelin ja Singhin kanssa. Jotain kevyttä ja hyväntuulista. Miten oloni onkaan näin leppoisa. Se varmasti johtuu jostain muistijäljestä, joka liittyy tähän painostavan romanttiseen harmaaseen synkkyyteen, joka antaa luvan punaviinille ja pehmeille suukoille peiton alla. Uusille mahdollisuuksille. Ehkä yhdistän tämän säätunnelman niihin peruskouluaikoihin, kun innokkaana odottaa uutta kouluvuotta ja kaikessa on vähän taikaa. Sen riittää luomaan uusi reppu ja penaali. Nyt mikään ei riitä, kuin pieniksi välähdyksiksi. Mutta nautitaan niistä.