Minne olen matkalla

Tiistain edetessä oloni vähän tylsistyy. Minusta tuntuu kuin olisin kaiken ulkopuolella. Tai siltähän minusta tuntuu hyvin usein. Mutta välillä olen etäämmällä todellisuudesta kuin toisinaan. Istun kokouksessa enkä vaan kykene käsittämään miten näitä ihmisiä aidosti kiinnostaa nämä asiat. Minuakin kiinnosti joskus. Imin itseeni kaiken tiedon ja halusin oikeasti oppia ja olla aina perillä uusimmista asioista. Nyt minua herkistyttää kun mietin miten merkityksettömältä kaikki tuntuu. Miksen voi innostuneena käyttää tuntikausia aikaa tutkimalla jotain uutta juttua, jota voisi hyödyntää töissä. Onneksi olen vielä kepeän pehmeyden sisällä. Kuitenkin heti kun uppoudun vähän liian pitkäksi aikaan muistelemaan sitä ihanaa intiimiä rakastelua, johon ajauduimme viimeksi Ronin kanssa niin kraateri huudahtaa ja kaikuu. Miksi hän ei anna meidän olla maailman paras pari. Olisimme onnellisia. Tiedän, että hän on jo saapunut takaisin kotikulmilleen. Mutta en tiedä milloin hän lähtee taas kokonaan pois. Nyt uskon, että hän oikeasti lähtee. Uskon, että se tapahtuu pian. Nyt pystyn ajattelemaan yhä, että hänen lähtönsä olisi lopulta helpotus ja hyvä ratkaisu. Mutta toisaalta toivon, että hän vielä muuttaisi mieltänsä ja huomaisikin tarvitsevansa minua. Lisäksi olen kateellinen siitä että hän toteuttaa meidän yhteisen suunnitelman ja unelman ilman minua. Minulle tulee sellainen lapsellinen puuska, jossa tekisi mieli huutaa kyynelten läpi, että tämä on epäreilua! Kenelle voin kannella? Tietenkin voisin tehdä saman ja lähteä milloin tahansa. Mutta en halua. Halusin tehdä sen yhdessä. En yksin tai jonkun muun kanssa. Harmi ettei Roni ajattele samoin. Iltapäivällä alan hieman katua sitä, että torjuin Javierin vihjailut yhteisestä illasta. En jaksaisi olla yksin. En jaksaisi taas yrittää elää tunti tunnilta kohti päivän loppumista. Minusta on tullut ajoittain aika itsesäälinen. Saan itseni kyyneliin todella helposti heittäytymällä epätoivon tunteisiin, joita minulla (osin kateettomasti) on. Kävellessä kotiin pyyhin taas pienen kyyneleen pois silmäkulmasta ja laitan aurinkolasit päähän. Vaikka olisin turrutettu eikä sitä tietynlaista ahdistusta niin sattuvasti tunnu, niin silti toivottomuus aina välillä iskee aaltona päälleni. Mieleeni vain iskeytyy kirkas ajatus siitä, että olen menettänyt kaikki mahdollisuudet ja tulevaisuudella ei ole enää minulle tarjota vastaavaa. Ehkä vain voisin kuolla pois kohta. Pienen hetken se tuntuu lohdulliselta, mutta mitä sitten tapahtuisi sille tulevaisuudelle, jossa olen kuvitellut itseni onnelliseksi? Tuntuu kauhealta kävellä kotiin. Mutta sitten tietenkin ryhdistäydyn ja saan taas tsempattua itseni jonkinlaiseen edes keskinkertaiseen moodiin muistelemalla Ronin inhottavia hetkiä ja sitä, että kaikista tärkeintä olisi nyt päästä itsenäisesti tasapainoon, ja sitten aivan takuulla jotain hyvää tapahtuisi. 

Kotona olo aaltoilee. Välillä minusta tuntuu, että selviydyn jos vain menen suihkuun ja keskityn johonkin ohjelmaan. Eihän minun tarvitse kuin olla yksinäni, jos vain pystyisin siihen. Nauttisin elämästä juuri nyt. Sitten kurkkua alkaa taas kuristaa kun Ronin menetys käy taas todellisemmaksi. Se varmasti johtuu osittain siitä, että voin tahtomattanikin ylläpitää jotain toivoa, koska hän on vielä täällä. Oloni kohenee varmasti nopeammin sitten kun tiedän että hän on kaukana poissa tavoittamattomissa. Harkitsen että kokeilisin uutta saamaani ahdistuslääkettä. Sitten harkitsen, että viestisin jotain huoletonta Ronille. Sitten haen yksineljäsosan uutta lääkettä. Ja sitten lähetän Ronille mukavan pikkuviestin, joka liittyy matkailuun. Miksikäs ei. BLING. Jukka lähettää päivän kuulumisia. Tykkään siitä, että voi olla vaikka päivittäin tekemisissä jos huvittaa. Ihan vain kysymällä, että miten päivä meni. Meidän ei tarvitse ollenkaan stressata mistään viestintäpolitiikasta hänen kanssaan. Ei varmaan vaikka flirtti astuisi kuvioihin. Jos haluaa kertoa miten päivä sujui, niin sitten kertoo. Ja toinen vastaa kun ehtii. Miten olenkaan aivan liikaa stressannut joskus näitä asioita. Siis oikeasti? Vilkaisin joku kerta lähes vuoden takaisia juttujani ja olen siellä laskelmoinut, että milloin ja miten voisin ottaa Dimiin yhteyttä. Ja panikoinut kun hän ei heti vastaa. Olenko menettänyt toivon vakavasta suhteesta, joten en suhtaudukaan enää näihin juttuihin vakavasti? Ehkä jos olisin vastarakastunut ja uskoisin, että tässä on nyt se vuosisadan rakkaustarina niin saisin taas ihanan naivisti jännittää jotain kommunikaatiota. Tavallaan sääli. Lisäksi toki lääkitsen itseäni välinpitämättömmäksi ja huolettomammaksi. En tiedä mikä auttaa, se että kommunikoin normaalisti Ronille vai pieni annostus lääkettä, mutta yllättäen tullut ahdistus laimenee ja turtuu ainakin osittain. Minulla ei ole ruokahalua, ja söinhän ison salaatin taas lounaaksi, mutta minun alkaa yllättäen tehdä iltaruoaksi mieli minun ja Ronin lempiherkkua pakastealtaasta. Tämä on taas niitä hetkiä, kun vähän kirpaisee muistaa kuinka lämmitimme annokset vuorotellen mikrossa ja sitten kömmimme niiden kanssa sänkyyn erilaisten mausteiden kanssa katsomaan elokuvaa ja syömään. Se oli hyvä ilta. Yksi niistä tosi hyvistä, kun ajattelin, että tämä on taas iso askel suhteessamme. Mutten anna minkään muiston omia ruokia, niin etten voisi niistä nauttia ilman pistosta sydämessä. En suostu siihen, kuten en ole suostunut antamaan minkään biisin tai paikankaan jäädä menneisyyden kummituksiksi. Siispä lähden lähikauppaan hakemaan ruoka-annoksen pieneksi muistutukseksi siitä, että elämä jatkuu. 

Kauppakäynti sujuu hyvin. Alan pikkuhiljaa tuntea kuinka näkökenttäni pehmenee. Voiko olla, että noin pieni määrä uutta lääkettä oikeasti vaikuttaa. Ihanaa. Tunnen oloni rennoksi ja puheeni hieman sössöttävämmäksi. En välitä siitä vaikka luonani on sukulainen. Haluan päivittää puhelimeni tietokoneen kanssa ja yhdistän puhelimen läppäriin johdolla. Sitten nousen hakemaan viiniä ja kompastu johtoon niin että lataus keskeytyy. Kiroilen noin kolmekymmentäsekuntia. Sitten pahoittelen ja sanon, että hermoni ovat vähän kireällä. Suku on suku. Perhe on perhe. Ei tarvitse teeskennellä mitään. Otan viinin ja kaadan lasillisen. Ah ihana viinin ja rauhoittavan lääkkeen yhteisvaikutus turruttaa kaikkea astetta pidemmälle. Saan päivityksen lautautumaan uudelleen ja siemailen sellaisessa melkein tyytyväisessä fiiliksessä valkoviiniä jonku tyhmä komedian pyöriessä taustalla televisiossa. Roni ei vastaa (ainakaan vielä), mutta enhän minä kysynytkään mitään. Tällaisilla viesteillä vain halluan osoittaa, että olen positiivisella mielellä ja suhtaudun häneen mukavasti siitä huolimatta että hän on oksettava ja lapsellinen kusipää. Jäseniäni kiehlmöi pehmeästi. Katsetta ei tee mieli tarkentaa mihinkään. Näin on hyvä. Pienen välähdyksen verran tulevaisuus ei näytäkään niin toivottomalta. Mutta vain pieni välähdys. Sitten ajattelen taas sitä miten olisimme voineet päästä yhdessä seikkailemaan maailmalle ja tehdä kaikki ne hullut jutut joista aina ollaan haaveiltu. Ja sitten palata takaisin ja alkaa tehdä järkeviä asioita yhdessä. Se olisi voinut tapahtua. Mutta en tiedä miksei se tapahdu. Nousen ylös laittamaan pakasteruokani mikroon ja huomaan kuinka tasapaino heittää ja kaikki on niin muakvan pehmeää ja rentoa. Jes. Pienikin annos toimii. Olen iloinen. Taas yksi testattu pakotie pois todellisuudesta. Lillun sellaisessa hyvässä välinpitämättömyydessä, vaikka samalla toki muistan kaiken kurjuuden ja masentavat ajatukset. Mutten vaan jaksa keskittyä niihin niin kovasti. Lillun hetkessä astetta enemmän. Olen juuri luonut blogiini liittyvän iigeetilin, sillä haluan erotella "tähän kuuluvat" kuvamuistot pois kaikista muista kuvista. Ja näin se käy kätevästi. Monet kuvat unohtuvat ja niiden mukana myös hetket. Haluan koota tekstieni lisäksi kuvia kronologisessa järjestyksessä ilman, että jälkikäteen on käytävä läpi tuhat kuvaa, joista sitten valikoida ne säästettävät. Olen havainnut instagramin olevan loistava kuvapankki, jossa ne pysyvät tallessa vaikka älyluuri unohtuisi varmuuskopioida. Tykkään. Haluan tallentaa hyviä ja tylsiä hetkiä, jotta sitten voi jälkikäteen entistä helpommin havainnoida mahdollista edistystä tilanteissa. Siispä nappaan kuvan iltapalastani. Muistuttakoot se joskus minua siitä, kuinka paljon apuvälineistä olen tarvinnut mieleisen iltapalan kokoamiseen. Ja sitä paitsi minulla on nyt anonyymi tili, jolla voin hullutella miten vain tahdon, seurata ketä huvittaa miettimättä, että ihmetteleekö nyt Roni tai joku juttujani. Kokeilin jopa sitä seuraajien ostoa hetken mielijohteesta yhdellä eurolla. Hah. Jotain pieniä iloja löytyy elämästä. BLING. Jukka toivottaa minulle hyvää yötä. Samoin joku se randomi kenet tapasin viikonloppuna ja näköjään vaihdoin numeroitakin. Ronilta ei mitään. Joskus nukkumaanmennessä havahdun siihen kun sydän hakkaa niin kovaa, että tuntuu kuin koko sänky tärisisi. Sydän voi kuolla stressiin. Katsotaan käykö minulle niin vielä joku päivä.