Level Up

Tiistaina olen siis ensimmäistä kertaa pitkään aikaan taas saanut pienen värähdyksen tähän tasaiseen tyytyväisyyteen. Silloin aikaisemmin yhtenä maanantaina koin myös pientä ahdistusetiäistä liian täydellisesti sujuneiden treffien jälkeen. Ja nyt taas kai mahtavien tunteiden vastapainoksi on pakko laittaa keinulaudan toiseen päähän vähän epävarmuutta. Ei voi olla olemassa ihanaa rakkautta ilman mahdollisuutta sen menettämisestä. Ainakaan jos siihen liittyy joku toinen itsensä lisäksi. Se riski on siis pakko ottaa. Mitä enemmän ihastuu niin sitä suuremmaksi kasvaa se potentiaalinen tuska, joka sen menettämisestä voi syntyä. Siksi on jo ennen kuin ajaa itsensä tällaisiin tilanteisiin arvioitava, että pystyykö selviämään siitä. Siitä, että taas kerran rakastuisi. Ja taas kerran saisi kokea ettei toinen koe samoin. Minä ehdin olla tyytyväinen itseni kanssa vain ihan pienen hetken ennen kuin taas tapasin miehen, jolle olen valmis lahjoittamaan paikan sydämestäni. En halua enää sanoa, että palan. En ainakaan tänään. Koska minusta aidosti tuntuu, että olen pyytämättäkin jakanut niitä osia sydämestäni sinne tänne. Ja ne on epähuomiossa tallottu epämuodostuneiksi surkastuneiksi klönteiksi niiden jalkojen alla, jotka ovat juosseet jonkun toisen perään. Sitten olen keräillyt näitä jäänteitä pikkuhiljaa sieltä täältä ja liimaillut takaisin siihen tyhjälle paikalle sellaisella liimalla, jonka toivoisin olevan elastista. Sellaista, ettei enää sydän mene osiin vaan vain venyy. Siitähän on tehnyt laulukin. Elastic heart. Tuntuu aina siltä, kuin saisi tässä elämänpelissä level upin, kun spontaanin omakohtaisesti pääsee näihin samoihin ajatuksiin, joista on kirjoitettu lauluja. Olen suorittanut nämä samat vaiheet ja oppimiskokemukset käytännön harjoittelun kautta. Ja siihen ahdituskraaterin paikalleko ne takaisin lunastamani harmaat rakkaudenjäänteet olen asetellut? Siksikö se ei enää tunnu kaikuvana aukeana luolana rinnassani? Mikä oivallus! Ihmeliima on alkanut kuivua ja palasten mustelmat parantua. Ne ovat saaneet elinvoimaa ja paisuneet nahistuneista tummuneista muodoistaan pulleiksi ja vaaleiksi täyttäen kraaterin. Täyttäen sen paremmin kuin aikaisemmin, koska liima on assimiloitunut sydämeen ja saanut energian virtaamaan siinä aiempaa tehokkaammin. Sekö se aina on, mitä tuo kraateri huutaa? Takaisin noita palasia. Ja nyt kun ne ovat siellä, niin kraateri on ollut pehmoinen ja hiljainen. Kuin vuorattu samettisilla äänieristyspehmusteilla. Ja nyt jo minä olen vuokraamassa juuri ja juuri vähäsen eheytynyttä osaa eteenpäin. Ja se kipuilee, koska ei uskaltaisi mennä, vaikka samalla tietää, että se on sen tehtävä.

Epävireisestä aamusta huolimatta saan oloni tasaannutettua melko tehokkaasti. Tiistaisen työpäivän jälkeen nappaan suuhun kotiini unohtuneita (ihan muutaman vain otin perheenjäseneni pussista talteen omana kaappiini!) irtokarkkeja, ja mietin, että tuleeko tämäkin iän myötä? Siis ruokahalu. Karkkihimo. Siitä huolimatta, ettei ne olleet viimeksi kovin hyviä ja aiheuttavat enemmän pahan kuin hyvän olon. Silti haluan syödä ne muutamat parhaat, joita olin napannut talteen. Ikinä ennen en ole ymmärtänyt pullansyömistä, mutta nyt yhtäkkiä kaikenlaiset dallaspullat ja korvapuustit ovat alkaneet näyttää silmissäni herkullisilta. Suussani on vielä laku, kun aloitan puolen tunnin jumppavideon. Ja sitten Elina jo soittaakin ja pyytää ulos lenkille. Mennään! Kolmas lenkkipäivä peräkkäin. Olenpa itseeni tyytyväinen. Lenkillä puhumme Elinan kanssa miehistä ja siitä, miten hyvä on osata olla yksin. Mutta aina välillä se on vaikeaa. Yksinäisellä hetkellä iskee ne pahimmat jossittelut. Vahvempikin tyyppi saattaa hairahtua laittamaan sen viestin eksälle. Tai jollekin jolta saisi vähän läheisyyttä, kun tulevaisuus tuntuu epävarmalta. Vaikka oikeasti pitäisi vain tsempata itsensä yli niistä heikoista hetkistä, ja käyttää silloin apukeinoja jos tarve. Taaksepäin katsominen ei melkein koskaan ole oikea ratkaisu. Ennemmin kohti uutta tuntematonta! Puhumme siitä miten vaikea on saada lääkäriltä oikeanlaista lääkkeellistä apua. Rauhoittavia lääkkeitä ei juurikaan myönnetä, vaikka juuri niiden avulla normaali, hieman ahdistukseen tai masennukseen taipuva ihminen selviytyisi hyvin vaikeista hetkellisistä elämäntilanteista. Kuten minä olen tehnyt. Mutta omat hätäapuni olen suurimmaksi osaksi ostanut pimeänä. Ja en kadu sitä lainkaan. Olen kuitenkin myös saanut erittäin hyvät ja tarpeelliset lääkkeet reseptillä. Minulla on apu ahdistukseen, mutta se ei ole ssri-lääke. Vaan voxra. Tuntuu hyvältä, että minulla on lääkitys jonka voin lopettaa milloin vain ilman, että se pitäisi purkaa asteittan vähentämällä annostusta. Lisäksi minulla on toiseen vaivaan määrätty lääke, joka toimii myös ahdistuslääkkeenä. Lyrica. Ja yhdessä nämä kaksi lääkettä voimistavat toistensa vaikutusta. Olen saanut reseptillekin täydellisen koktailin. Koen tietysti hoitaneeni itse itseäni monella eri tavalla parantaen oloani. Mutta vielä hetken pidän mielelläni nämä turvaverkot toiminnassa kaiken muun taustalla. Ruokavalion, liikunnan, mielenhallinnan ja terapeuttisen kirjoittamisen lisäksi. Toinen resepti riittää vuodeksi eteenpäin. Se on tavoite! Ettei ainakaan enää silloin reseptiä tarvitse uusia. Olen myös ostanut apteekista magnesiumia. En syö mitään lisäravinteita tai vitamiineja, mutta olen törmännyt viime aikoina muutamia kertoja magnesiumin terveysvaikutuksiin ja päättänyt kokeilla myös tätä! Sen kerrotaan vaikuttavan auttavasti  lihasvaivoihin (hyvä nyt harjoittelun tukena!), päänsärkyyn, lihasjännitykseen ja vatsavaivoihin (jes!). Se säännöstelee suoliston toimintaa (jes!). Vähentää suolan ja suklaan himoa (hahaa!). Ja auttaa rauhoittamaan hermostoa ahdistuksessa, pelkotiloissa ja paniikissa (täydellistä!). Parantaa masennusta (miten en ole tiennyt tätä aiemmin!). Ja kaupan päälle sen vielä kerrotaan luovan kollageenia! Mahtavaa. En malta odottaa että pääsen aloittamaan tämänkin kuurin ja näkemään sen positiiviset vaikutukset elämässäni.

Tunnen kuinka uusiudun niin monella tavalla. Yhtäkkiä olen päässyt tilaan, jossa motivaatio kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin löytymiseen on vahva. Haluan tehdä muutoksia kaikissa pikkujutuissa, koska yhtäkkiä välitän itsestä eri tavalla. Olen antanut itselleni vallan päättää siitä mitä teen ja mitä ajattelen. Siis sen mitä nyt maallisissa rajoissa voi itsekseen tehdä luottamalla silti suurempaan tarkoitukseen ja voimaan ympärilläni. Olen jotenkin havahtunut siihen, että minun pitää pitää sielustani huolta. Siitä joka lojuu täällä minussa ympäristön ja aivokemioiden armoilla kuuntelemassa vääristyneitä ajatuksia. Sitä on heitelty pitkin sokeana ja jätetty runnottavaksi. Se on stop nyt. Ruumis on temppelini. En ole osannut puhdistaa itse itseäni, joten olen joutunut suoriutumaan siitä pakon kautta. Kuten ylläoleva kuva sanoo. Mutta nyt haluan nähdä asiat erilailla ja antaa terveelle hyvälle sielulleni tilaa osoittaa miten tässä maailmassa eletään. Tiistaina kokkaan itselleni kasvisruokaa. Katsomme ohjelmia sukulaiseni kanssa ja venyttelen samalla pehmeällä matollani. Mikäs sen kätevämpää! Televisiota katsellessa hyödyntää ajan venyttelyllä. Sitten olen innostunut leipomaan keksejä. En ole leiponut mitään koko aikuisiälläni! Mutta nyt yhtäkkiä haluan tehdä itse terveellisiä keksejä. Ja iltapalaksi taion vielä itselleni ja sukulaiselleni herkullisen kebabmunakkaan, jonka seassa on paljon tomaattia. Jep. Ja siinä sivussa huomaan kyllä, ettei Santista kuulu mitään. Ja kyllä, vilkuilen vähän kelloa ja mietin, että mitähän hän tekee. Mutta en anna epävarmuudelle sijaa. Enkä koe tarvetta ottaa häneen yhteyttä. Vietän mukavan illan ja nukun hyvät yöunet kohti keskiviikkoa. Ja sitten herätyskello soi. Se uusi lempeän kaunis sävel, jonka olen vaihtanut herätysääneksi. Herään mutta jään sänkyyn. Ja sitten se taas tökkäisee minua. Se pieni epävarmuus ja ahdistusetiäinen. Ihan vähän. Ei syöksy täysillä päin ja valtaa minua kokonaan, kuten monesti aiemmin. Mutta muistuttaa, että se on siellä. Ja jos vain kutsun sen luokseni, niin se tulisi mielellään. Mutta hengitän syvään. Ja selitän itselleni ja ahdistukselle, että kaikki on hyvin. Minä voin ottaa yhteyttä Santiin jos siltä tuntuu. Ja vaikken kuulisi hänestä enää koskaan mitään niin kaikki on hyvin. Olen tänään tapaamassa Elinaa lasillisten ääressä, kuten usein keskiviikkoisin. Selailemme läpi facebookin tapahtumia ja ehkä löydämme jotain hauskaa johon haluamme osallistua. Ehkä vaihtelen kivoja viestejä Santiagon kanssa ja saan sovittua tapaamisen hänen kanssaan. Paljon ehkiä, mutta joka tapauksessa pyrin tekemään tästä päivästä hyvän.