Tytöt tarvii hellän oriin

Me hymyillään heti kun nähdään. Minä olen jo varannut lasipalatsitalon täydestä kahvilasta meille ikkunapöydän kasaamalla laukkuni ja kevytuntsikkani kahdelle eri penkille. Kun Santi  saapuu söpössä pipossaan ja lähes tonnin takissaan kahvilan jonon häntäpäähän, minä vilkutan hänelle jonon etupäästä. Tarjoilija vilkaisee meitä hymyillen. Santi on niin kunnollinen, ettei etuile muita, vaikka olisin ihan hyvin voinut tilata samalla hänellekin, mutta ei meillä ole mihinkään kiire. Kiikutan tilaamani viinilasillisen ja teekupillisen pöytään kahden pariskunnan väliin ja menen heti halaamaan Santia. Tunnen oloni pikkunätiksi. Aika hyvä hiuspäivä. Kierrän käteni hänen toppatakkinsa ympäri ja suutelemme toisiamme poskille. Kuiskaan hänelle jotain hassua kahvilasta ja hän naurahtaa. Minä saan elää tätä vaihetta! Tätä ihanaa polutusta keskellä unelmaa. Tätä välivaihetta, jossa me vahvistetaan ihastusta toisiimme. Tehdään yhä matalammalla kynnyksellä yhdessä kaikenlaista yhä arkisempaa. Ja ollaan yhdessä muiden edessä. Vaikka lähtökohta on ollut se, että ollaan varovaisesti yhdessä. Sopiessamme yksityiskohdista hän sanoi, että meillä voi olla yksinoikeus seksiin ja suudelmiin ja sen sellaiseen. Ja me voidaan tehdä asioita yhdessä. Regardless if we are dating or not. Ja hän sanoi, ettei tiedä onko tämä sitä mitä minä haluan, mutta hän haluaisi pitää asiat yksinkertaisina. Ja sen jälkeen me olemme olleet kahdella ulkomaan matkalla. Me olemme jääneet koukkuun toistemme kosketteluun. Siihen, että hän on minun ja minä olen hänen. Kahviloissa, ravintoloissa, turistirysissä, aamiaispöydässä. Siihen, että kun istun sohvalla hän kävelee viereeni ja minä halaan häntä painaen pääni vasten hänen vatsaansa tai reittään, ja hän silittää hiuksiani. Ja sitten kummankin vatsanpohjasta ottaa. Siihen, kun sammutamme valot mennessämme arki-iltana nukkumaan, ja suutelemme toisiamme pimeässä peiton alla. Ahnaasti ja hitaasti. Ja koskettelemme toisiamme. Ja hän nojautuu päälleni. Ja ihan hitaasti rakastelemme niin, että se tuntuu niin hyvältä, etten melkein edes voi tajuta sitä. Kun hän on ihan hidas ja hellä. Ja sitten kuiskaa, että mitä haluaisin. Hän kysyy, koska ei enää pysty jatkamaan tätä ihanuutta kauaa. Ja minä olen niin hurmiossa, etten melkein saa sanottua mitään, vaan vedän hänet kiinni minuun. Ja hän ei voi estää voimakasta tulemista. Siinä on jotain ihmeellistä. Miten se vain tuntuu paremmalta ja paremmalta. Ja minä saan olla tämän kaiken keskellä. Minä olen tämän stoorin päähenkilö. Se joka saa nauttia. Se, joka saa tämän mielettömän hetken (eikä se ole vain hetki) jälkeen painautua hänen syliinsä ja pitää kädestä kiinni, ja suudella sitä, samalla kun hän suutelee niskaani. Huh.

Siellä me istumme kauniissa kuhisevassa kahvilassa vierekkäin. Aina vierekkäin jos vain on mahdollisuus. Koska silloin voimme helpommin pitää kättä toistemme reidellä. Ja katsoa hassuja juttuja puhelimelta. Kuiskia ja hihittää tarkkaillessamme ympäristöämme. Santi syöttää minulla juustokakkua. Viereisen pöydän pariskunta lähtee ja jättää pöytään suklaakakun puolikkaan. Kysyn Santiagolta, että maistaisiko hän toisen jättämää kakkua. Ja Santi nauraa, ettei ehkä tekisi sitä, mutta nauraisi kannustaen jos joku tekisi. Melkein otan palan suklaakakkua harukkaan, mutta tällä kertaa vain nauramme ajatukselle. Jossain vaiheessa Santi ottaa projektipäällikön aseman ja kertoo, että ensin me kävellään ulkona ja katsotaan siellä esillä olevia taideteoksia. Ja sitten kävelemme ravintolaan, jota minä aikaisemmin olen ehdottanut. Hienoa, tämä suunnitelma sopii minulle oikein hyvin. Ja niin me tehdään. Siinä sivussa saan viestejä Rickyltä ja Jereltä. Mutta nyt he ovat niin kaukana tästä kaikesta. Nyt olen täällä valovuosien takana onnellisuudessa ja rakkaudessa. Sitten taas myöhemmin olen onnellisuudessa ja rakkaudessa heidän todellisuudessaan. Vastaan ystävällisesti, mutta keskityn hetkeen. Eikä tämä hetki ole mikään ylimaallinen. Vaan me palellutaan pihalla ja nauretaan. Sitten ollaan ihan hiljaa ja minä toivon että päästäisiin jo äkkiä sisälle. Mutta pöytävarausta pitää odottaa. Joten Santi ehdottaa, että käymme ulkona vielä kävelemässä. Olen vastahakoinen ja haluaisin jäädä drinkeille sisälle, mutta Santi sanoo, että drinkit odottavat kyllä. Ah, miten paljon tykkään hänen päämäärätietoisuudestaan. Siitä, että hän päättää mitä nyt tehdään, vaikka tositilanteessa tietysti huomioisi toiveeni. Minä voisin sanoa, että odotan sisällä. Ja se varmaan toimisi ihan hyvin. Mutta minä haluan olla juuri tämän miehen kanssa. Haluan, että hän on mies ja päättää. Ja minä saan kulkea hänen kanssaan. Ehkä jollain tasolla haluan olla alistuva. nautin siitä kun toinen pitää ohjat käsissään. Juuri tätä minä olen halunnut. Koska olen itse niin vahvatahtoinen ja jopa määräilevä muissa ympäristöissä. Niin nyt saan antaa sen roolin pois. Juuri näin sen pitää mennä. Että se yksi ja oikea on jotain ihan erilaista. On joku joka saa minut muuttumaan. Paremmaksi. Tunnen itseni niin hyväksi hänen kanssaan. Ne miehet, jotka haluavat langeta jalkojeni juureen tekevät minusta toisenlaisen. En kaipaa lähisuhteisiini alistumista.

Me olemme hyviä ystäviä. Se on kaikista tärkeintä. Ei meidän tarvitse tykätä kaikista samoista jutuista, mutta me voidaan jakaa mitä vain. Illalla me juodaan lomaltamme tuotua viiniä ja luemme ääneen kaksi runoa. Voitteko ajatella, että sekin onnistui. Se, että minä haaveilin tästä hankkiessani hänelle tätä joululahjateosta. Että me istutaan sylikkäin sohvalla ja mietitään, että mitä ihmettä tarkoittaa kun vuoristossa näkyy punainen malja. Aamulla kello soi, enkä enää saa unta. Vaan nautin joka sekunnista halatessani nukkuvaa Santia. Haistelen hänen selkäänsä. Sitten Santi kääntyy ja kaappaa minut kainaloonsa. Voisin heti myöhästyä töistä ja ottaa uusinnan viime yöstä. Mutta tyydyn vain halaamaan ja suukottelemaan Santia hänen silittäessä selkääni. Santi nousee suihkuun ensin. Minä makoilen alastomana sängyssä ja vastaan jotain saamiini viesteihin. Santi tulee suihkusta ja viheltää minulle. Ja tulee hetkeksi istumaan viereeni hymyillen. Ei tarvitse sanoa mitään. Käyn suihkussa ja laittaudun. Silmästäni valuu vettä. Menen Santin viereen ja huokaan, että minua itkettää ja näytän hänelle silmästäni valuvia pisaroita. Santi katsoo minua kuin koiranpentua ja kysyy hymyillen, että miksi itket. Ja minä sanon ilkikurisesti, että siksi koska olen niin kovin surullinen. Ja sitten kumpikin hymyilee syvään tietäen, että tämä kaikki on niin kaukana surullisuudesta kuin vain voi olla. Meillä ei ole kiire. Ehdimme istua sohvalla lukemassa uutisia ennen kuin pukeudumme ja lähdemme pakkaseen. Suutelemme ja Santi sanoo, että nähdään. Ai kun muistan ne ajat, kun nämä hetket synnyttivät minussa ahdistuksen. Pelkäsin erota ihmisistä, joista olen välittänyt, koska pelkäsin niin paljon, ettemme enää tapaa. Ja joskus niin kävikin. Ja siksi minulle syntyi automaattinen pelkotila. Mutta nyt minua ei pelota. Olen ihan varma että me tapaamme ja vietämme useita tällaisia aamuja. Heti kun pääsen omaan ratikkaani, niin saan viestin Santilta. Jotain johonkin uutiseen liittyvää. Minua hymyilyttää. melkein haluaisin lähettää  hänelle sydämen. Sen pususydänhymiön. Jotta voisin jakaa hänen kanssaan tämän vatsanpohjassa tuntuvan kutkutuksen. Mutta odotan vielä hetken. Ensin haluan varmistaa varauksemme liikuntapahtumaan, josta alkaisi yhteinen harrastus. Kaikki soljuu eteenpäin. Nyt olen taas tässä todellisuudessa. Juttelen Tommin kanssa ja ehdotan, että tehtäisiin jotain viikonloppuna. Olen jopa innoissani tulevasta koti-illasta. Voin treenailla ja nähdä perhettäni. Voxra-lääkitykseni loppui kaapistani aiemmin tällä viikolla. Enkä vain ole jaksanut käydä apteekissa. Koska oloni on ollut niin hyvä. Mitä jos vain lopettaisin sen nyt. Saa nähdä.

ManiaC

Koen keskiviikkona erityisen maanisen hetken lähdettyäni toimistolta kotiin. Maniahan on tietyn rajan ylittäessään laskettavissa mielenterveydelliseksi häiriöksi. Se voi liittyä johonkin diagnoosiin tai olla vain maniaa. Maanisia hetkiä voi jokainen kokea normaalissakin arjessa. Ja esimerkiksi kofeiini voi buustata energiaa niin, että huomaa touhottavansa jotain tavallista aktiivisemmin. Maanikko on negatiivissävytteinen sana, ja muissa kielissä on suoraan liitetty hulluuteen. Mutta tiedättekö miltä mania tuntuu? Se tuntuu hitsin hyvältä. En yhtään ihmettele, että siihen voi jäädä koukkuun. Hyvän maanisen fiiliksen voi luoda esimerkiksi amfetamiini. Tuntuu että haluaa tehdä jotain koko ajan. Ja ihan sama mihin toimeen tarttuu, niin siihen pystyy keskittymään uskomattomalla teholla. Iloisesti. Vihellellen. Tähänkin liittyy aika vahvasti hetkessä eläminen, jos vain voi tehdä jotain eikä tarvitse keskittyä pysyttelemään aloillaan, niin pystyy uppoutumaan vaikka mihin! Ajan kuluminen vääristyy hauskalla tavalla. Tuntuu, että on pystynyt tehdä jotain asiaa tosi huolella keskittäen siihen kaiken huomionsa, mutta vahingossa onkin tosi tehokas ja aika venyy. Siis parhaimmillaan. Ja minun kohdallani. Olen kauhea kontrollifriikki, enkä päästä asioita luisumaan liiallisuuksiin etenkään näissä mielenterveys- tai päihdeasioissa. Mutta otan kyllä kaiken irti jos minun saamani kemikaalikombinaatio saa joskus aikaan tämän olon. Toinen lääkitykseni on amfetamiinijohdannainen, jota toinen lääke voi tehostaa. Ja niiden yhteisvaikutus saa kaiken sellaiseksi pumpulisen turvalliseksi. Yhtäkkiä vain huomaa hymylevänsä tyytyväisenä pehmustetussa todellisuudessa. Ja sitten voi iskeä se maanisuus. Ja mikä onkaan hauskempaa, kun olla tuolloin kotitöiden ja jumppavideoiden keskellä kotona omassa rauhassa! Toimeen on helppo tarttua. Pyykit pyörimään. Ai tuolla on tahra, pesempän tuon hyllyn! Ja sitten samalla ruoka tulemaan. Ja se liikuntaan keskittyminen tuntuu aivan uskomattoman hyvältä. Tuntuu että joogaliikkeiden toistamista silmät suljettuina voisi jatkaa ikuisuuksia. Jotenkin siihen mielenrauhaan uppoutuu aivan uudella tasolla, kun mieli on valmiiksi oikeassa vireessä. Huolet ovat kaikonneet jonnekin merten taakse. En syö tätä koktailia joka päivä, vaikka voisin. Koska en tahdo toleranssien kasvavan liikaa. 

Muu päihteidenkäyttöni on vähentynyt merkittävästi, koska minulla on ihan lailliset keinot päästä hyvään olotilaan. En vain tarvitse sen enempää lisärentoutusta tai apuja hymyyn. Sekaisin en ole pitkiin aikoihin halunnut olla. Ja tämä on kivempaa näin! Toki olen kokeillut piristeitä viikonloppujenviihteellä, mutta näin siitä hyvästä maniasta saa kaikki hyödyt eri tavalla irti. Oikealla tavalla. Ja minä oikeutan tämän kaiken itselleni innokkaasti. Koska osaan pitää nämä jutut hallussa. Koska osaan ottaa kaikki ilot näistä mahdollisuuksista irti. Ja koska voin. Ennenhän näitä vastaavia menetelmiä on käytetty ihan yleisesti parantamaan ihmisten elämää. Mutta jotkut väärinkäyttäjät ovat saaneet demonisoitua jopa nämä lailliset lääkkeet niin ettei niitä ole ollenkaan helppo saada. Mutten välitä siitä. Minulle tämä on mahtava helpotus kaiken tämän muun keskellä. Juuri tähän elämäntilanteeseen sopiva apuväline tukemaan elämän muuta parantamista. Kaikesta tulee vähän helpompaa ja hauskempaa. Ja kun avaruusmyrskytkin ovat jääneet taustalle, niin keskiviikko on mielettömän positiivinen. En edes muista mikä se ahdistus olikaan, kun olen touhunnut kotitöitä ja hymyillen venytellyt tuntien oloni maailman parhaaksi. Päivällä olen vaihtanut pari viestiä Santin kanssa. Ja vielä illalla hän saa vahvistettua lämmintä hyvää oloani lähettämällä minulle illalla viestin liittyen johonkin aiemmin puhumaamme aiheeseen. Heti kun tunnen olevani täynnä positiivista energiaa niin vedän puoleeni hyviä asioita. Heti kun en ole ollenkaan epävarma, niin kaikki näyttää sujuvan paremmin. Jos vetovoiman laki pitää paikkansa, ja me vedämme magneetin lailla puoleemme asioita, joita pidämme sisällämme, niin tämä lääkitys ja hymyily ja mielenrauha on loistava tapa parantaa elämää pidemmällä tähtäimellä. Miksen ottaisi tästä kaikkea irti? Tämä on mahdollisuus selvitä hyvin (tai normaalisti!) näistä stressaavista elämäntilanteista, joiden aikana saattaisin muutoin vain murehtia ihan turhaan. Olen vasta juuri ja juuri rimpuilemassa eroon kamalasta ahdistuksesta. Huonoja päiviä tulee. Ahdistus voi muistutella itsestään milloin vain. Sydän voi joutua mustelmille taas. Ja minä haluan pitää turvaverkot vahvoina. Ja itseni. Tämä kaikki on tosi kokonaisvaltaista ja tähtäimessä on pysyvästi parantunut elämänlaatu johon nämä erilaiset vaiheet kuuluvat. Uskon vakaasti, että voin saavuttaa hyvän olon ja mielenrauhan lopulta ilman mitään ylimääräisiä apuvälineitä. Mutta tässä harjoitellessa ja vakiinnuttaessa hyviä menetelmiä osaksi itseäni teen sen mieluusti mahdollisimman kepeästi ja iloisesti. Tunnen vahvasti että olen itkenyt osani itkuista. Olen ollut riittävän epätoivoinen ja riittävän pohjalla, jotta nyt voin hyvällä omatunnolla ja terveellä itsekkyydellä hyppiä kaikilla trampoliineilla, joita vastaan tulee päästäkseni seuraaville askelmille.

Loistavan päivän päätteeksi menen sänkyyn lukemaan Salaisuus -kirjaa, jonka olen joskus aikanaan lukenut ja jo silloin pitänyt sitä hyvänä oppikirjana. Mutta vasta nyt olen ehkä valmis todella sitoutumaan tähän henkiseen kasvuun ja mielenhallinnan opetteluun. Vasta nyt olen käynyt läpi riittävän huonoja hetkiä, jotta olen valmis näkemään vaivaa päästäkseni seuraavalle tasolle. Ja koen olevani onnekas voidessani olla osa tätä porukkaa, jonka jäseniä näen siellä täällä ympärilläni. Ihmisiä, joilla on samat prosessit kesken. Torstaina herään ajoissa ja teen hyvän aamuvenyttelyn videon pyöriessä taustalla. Työmatkalla keskitän ajatukseni mahdollisimman positiivisiksi ja rajattomiksi. Mikään ei ole mahdotonta. Kuuntelen radiosta lauluja siitä, kuinka joku ei voi uskoa saamaansa rakkautta. Laulaja joutuu nipistämään itseään, jottei luule onneaan uneksi. Ja siitä taas tiedän, että minäkin voin päästä samaan tilaan. Miksen minäkin, jos niin moni muukin? Saisi sen kumppanin jota ei melkein voi uskoa todeksi. Sitä minä haluan. Tänään on taas näin positiivinen päivä! Minun ei pitäisi pelätä ajattelemasta ja toivomasta hyviä asioita, vaikka ne olisivat pelottavia. Vaikka niiden menettäminen tuntuisi jo ennakkoon liian kauhealta. Minun pitäisi vain tavoitella tähtiä ja uskoa edelleen, että juuri nyt on se kerta kun kaikki menee uskomattoman ihanasti. Ja jos ei se olisi juuri tämä kerta, niin varmastikin seuraava! Minä unelmoin matkustelusta, sielujensympatiasta, leffailloista, hassuista yhteisselfieistä, hyvästä ruoasta kirjojen lukemisesta, pitkistä keskusteluista, pussailusta, häistä, siitä että saa hyväksyä toisen ihan kokonaan, ja tutustua hänen perheeseensä, ja että hän tahtoisi samaa minusta... kaikkea tätä minä haluan. Enkä keskiverrosti. Vaan vatsanpohjaa kihelmöivän mahtavasti. Ja ihan pian!

Uuteen nousuun

Miltäs tuntuu herätä aamulla, kun muistaa, että on kauhean paniikkiahdistusken keskeltä päättänyt sittenkin ottaa yhteyttä Javieriin ja sanoa mitä ajattelen, vaikka minun olisi vain pitänyt olla kärsivällinen ja cool. Aamulla herään herätyskelloon, muistan kaiken, avaan silmät ja vilkaisen puhelinta, eikä näytöllä ole mitään vastausta. No ei tunnu kauheasti erilaiselta kuin mikään muukaan aamu. Ahdistaa. Rintaa painaa kraateri, jonka olen saanut edellispäivänä vaimennettua päivän ajaksi. Mutta joka alkoi syöstä laavaa illalla. Nousen ylös heti, enkä jää torkuttamaan kelloa kuten yleensä. Muistan lääkäriajan ja laitan siistit vaatteet päälle. No kuten yleensäkin. Vähän ehkä siinä hampaita pestessä nolottaa, että piti lähettää se viesti (edellisessä postauksessa). Mutta oliko se nyt niin paha? Oliko oikeasti? Kertokaa joku. Miksi on niin kiellettyä sanoa miltä itsestä tuntuu. Onko tuo nyt roikkumista ja painostamista. Eikö se juuri olisi enemmän sitä pelailua, että sinnittelen, etten vain paljasta miten paskalta minusta tuntuu, jotta hän kiinnostuisi minusta enemmän. Ja sitä paitsi juuri tämä on osa sitä tuttua prosessia. Jossa vuorotellen mennään tällä tavoin ja nyt vain minä en kestäkään sitä. Ärsyttää ja turhauttaa! Mutta muuten aamulla ei tapahdu mitään sen suurempaa yllätysahdistushyökkäytä. Tämä on ihan odotettavissa. Siis se, että minä en pysty pitämään suutani kiinni. Juuri näinhän se on aina mennyt. Ja se, ettei Javier ei osaa vastata mitään. Hän on kylmä. Meille varmaan nyt tulee se välirikko, jossa minä aktiivisesti yritän edetä ja etsin jonkun uuden tyypin, ja sitten joskus muutaman viikon kuluttua hän ottaa minuun yhteyttä. Ja minua ei enää kiinnosta (fingers crossed). Minun tekisi mieli heti lähettää hänelle viesti, etten ikimaailmassa enää halua nähdä häntä, koska hän ei ole millään tavalla kykeneväinen huomioimaan toisen tunteita tai puhumaan asioista suoraan. Miten hän voi olla minua kohtaan näin inhottava. En ole tehnyt hänelle mitään pahaa. Korkeintaan olen ollut vähän ärsyttävä ja malttamaton. Siksikö ansaitsen tämän mykkäkoulun? Hän on odotuttanut minua täällä monta viikkoa, eikä päästä minua etenemään! Hän voisi sanoa, ettei tästä tule mitään. Olisi voinut sanoa jo kolme viikkoa sitten. Mutta miksei hän sano! Haluan vapautua! Haluan sen tunteen, että tulevaisuus näyttää kirkkaalta ja jännittävältä. Haluan taas iloita siitä, että minulla olisi mahdollisuus löytää jotain minulle tarkoitettua. Tällä kertaa hillitsen itseni ja odotan, että hän palaa varmasti tuttuun tapaan lounastauollaan someen. Ehkä hän sanoo jotain silloin. En yhtään tiedä mitä se voisi olla. Mitä tuohon viestiin voisi vastata? Saavun töihin ja sähköpostista löytyy varausvahvistus lääkärille. Hyvä. Minun on pakko mennä sinne ja kokeilla saada tähän jotain apua. Tiedän jo ennakkoon että alan itkemään typeränä vastaanotolla. Mutta joudun sanomaan, etten suostu poistumaan ennenkuin saan mielipiteen tuosta lääkkeestä ja jotain apua näihin kauheisiin ahdistusiltoihin. 

Huomaan itsekin, etten edes odota Javierilta enää juuri mitään (paitsi joka toinen hetki). Odotan vain että pääsisin yli tästä vaikeasta vaiheesta, jota ei helpota tuon kipulääkkeen ahdistusta lisäävä vaikutus. Vituttaa, että se osui tähän samaan kohtaan. Olisinko voinut toimia toisin jos olisin mieleltäni vakaampi? Ihan varmasti, koska kun olen normaali, niin minusta tuntuu aivan erilaiselta. Kun ahdistus on poissa niin näen kaiken aivan toisin. Ei ole reilua! Haluan vain pikakelata pari viikkoa eteenpäin. Äkkiä! Tällä hetkellä minusta tuntuu, etten tiedä yhtään miten selviän näistä päivistä, jos oloni ei kohene. Kaikki luolaan jääneet jalkapallon pelaajat saatiin kuljetettua turvaan, kun heidät huumattiin lähes tajuttomaan tilaan ja kannettiin pahimpien vaarojen ohitse. Minäkin haluan vain ohittaa tämän ja havahtua sitten kun olen ahdistuksesta vapaa. So wake me up, when it's all over. When i'm wiser and i'm older. Juttelen aamulla vähän Rickyn kanssa. Hän kuuntelee murheitani, vaikkei hänellä olisi siihen mitään syytä. Jos alkaisin selittää Javierille jotain vääristä lääkkeistä ja siitä koituvasta ahdistuksesta, niin hänkin varmasti osoittaisi myötätuntoa ja tarjoaisi apua. Mutta hän tekee niin kaikille. Siksi hänellä varmaan onkin niin paljon ystäviä ja kaiken maailman hoitoja, koska hänen kulttuuriinsa kuuluu huolehtiminen, joka täällä näyttäytyy flirttailuna. Hän tarjoaa yöpaikkaa kaikille tarvitsijoille. Ja sitten vain vaihdetaan lakanat ennen kuin seuraava tulee. Olen aina välillä muistuttanut itseäni siitä, miltä tuntuu kun saa olla sellaisen ihmisen kanssa, joka tuntuu sielunkumppanilta. Jonka kanssa voi mennä ja tehdä kaikki kivoimmat asiat yhdessä, koska molemmat haluaa. Miltä tuntuu kun on sellainen kumppani, joka aina vastaa viesteihin ja haluaa pitää yhteyttä. Haluan sen sielunkumppanuuden tunteen, joka meillä oli Ronin kanssa. Sen hulluuden. Sen kun katsotaan toisiamme silmiin ja hymyillään ihmisten keskellä, tietäen tismalleen mitä toinen ajattelee. Sen taian. Haluan sen aktiivisen yhteydenpidon ja hauskuuden, mikä meillä oli Jukan kanssa. Sen kun ei tarvitse ikinä miettiä, että haluaako toinen nähdä. Sen kun toinen tulee luoksesi vaikka kesken työpäivän, jos tarvitsee. Haluan sen intohimon ja fyysisen yhteenkuuluvuuden, mikä meillä oli Javierin kanssa. Sen ylpeyden toisesta. Haluan ne nokkelat ja fiksut keskustelut, joita me käymme Karrin kanssa. Haluan sen pyyteettömän rakkauden, jota Ricky minulle on tarjonnut. Haluan sen tunteen, jonka Nino antaa, kun hän kehuu vaatetta tai korua, ja sitten seuraavalla kerralla antaa lahjaksi jotain siihen sopivaa. Haluan sen tunteen, mikä tulee kun nojaa kauppakeskuksen rullaportaissa Dimiä vastaan ja saa nousta varpailleen katsoakseen häntä silmiin. Missähän hän on? Harmi ettei siitä koskaan sittenkään tullut mitään. Mutta ainakin katsoin senkin kortin loppuun asti. 

Javier käy somessa muttei sano mitään. Minusta ei tunnu miltään. Tai siis, se ei saa ahdistustani pahenemaan. Tuntuu vähän siltä, että olen kyllästynyt olemaan jatkuvasti stressaantunut ja ahdistunut Javierin takia. Pelkkä ajatuskin hänestä ja siitä miten vaikeaa kaikki on vituttaa minua. En jaksa. Miten joku voi olla noin tyhmä. Voi kunpa tämä tunne säilyisi, enkä alkaisi ikävöidä häntä. Samoin taisi käydä jossain vaiheessa Ronin kanssa. Vaikka olin niin kiintynyt häneen ja koin aidosti sen suuren rakkauden. Niin jossain vaiheessa kaikki alkoi mennä niin hankalaksi, että ajatus asioiden setvimisestä hänen kanssaan tuntui pahemmalta vaihtoehdolta, kuin lähteä eri teille. Nytkin olen saanut välähdyksiä siitä, miten mukavalta tulevaisuus voisi näyttää itsekseni ja jonkun toisen kanssa. Kuin Javierin, jonka kanssa nämä samat ongelmat varmasti tulisivat jatkumaan. Tulisin itkemään monta kertaa sitä, että kun tarvitsisin häntä, niin hän vain ignoraisi minut rasittavana valittajana. Kuten hän tekee jo nyt, vaikken ole vielä edes päässyt valittamisen vauhtiin. Luoja, anna minun pitäytyä näissä tunteissa, pliis. Melkein toivon, että hän sanoisi jotain. Ehdottaisi tapaamista. Että sitten voisin kieltäytyä. Sanoa, että ei se ole sen arvoista. Että meillä on ihanaa kun olemme yhdessä. Mutta kun emme ole, niin tuntuu kuin kaikki katoaisi väliltämme. Saisin nauttia varmaan keskimäärin yhden päivän viikossa onnellisuutta ja hänen seuraansa. Ja sitten varoa etten ahdista toista yhteydenpidolla kuusi päivää viikossa. Koko aamupäivän olen töissä itkun partaalla. Mutten ajattele Javieria. Olen vain ahdistunut. Ja se tuntuu hyvältä. Se, että tämän kauhean olon syy ei ole pelkästään hänessä ja siinä, että taas näyttää välit menevän pieleen. Vaan jossain sairaudessa joka on hoidettavissa. Joten siksi tämä olo on korjattavissa ja tulen selviytymään. Minua myös auttaa suuresti se, että pääsen tänään rentoutumaan ulos ystävien kanssa. Ja vähäsen se, että Ricky sanoo, että voin mennä hänen luokseen jos tarvitsen olkapäätä. 

Löysin ylläolevan kuvan sattumalta. Ja se jotenkin osuu tämän hetkiseen olooni täydellisesti. Olen kauhean dramaattinen. Vaikkei juuri mitään ole tapahtunut, niin minä olen käynyt läpi jo tuhat pyörremyrskyä ja työstänyt "eroa" jatkuvasti. Ahdistus saa sen aikaan. Se saa minut murehtimaan siitä ettei tämä toimi. Pahaenteisyys on kehittynyt luovuttamiseksi. Ja kaikista typerintä tässä kaikessa on se, että jos minulla ei ole ahdistusta, niin en koe tarpeelliseksi ajatella tätä koko asiaa juuri lainkaan. Silloin tiedän, että kaikki sujuu hyvin tapahtui mitä tapahtui. Olisin itsevarma ja tyytyväinen. Joten tämä sairauden tila tuhlaa minun aikaani valtavasti. Se kuluttaa minun kroppaani. Ja vaikuttaa kaikkiin ihmissuhteisiini. Se ei tunnu reilulta. On täysin todennäköistä että kaikki olisi sujunut ihan eri tavalla Javierin kanssa jos minulla ei olisi ahdistusta. Mutta en voi haastaa tätä sairautta vastaamaan seurauksista, vaan joudun vain kärsimään tappion ja maksamaan oikeudenkäyntikulut. Ja aina jälkikäteen häpeämään ajatuksiani ja tekojani. Olen itkenyt kavereille ja perheenjäsenille ihan turhista asioista. Langennut luulemaan, että joku deittailu saa minut niin masentuneeksi ja valittanut tyhmiä sydänsuruja. Minua on varmaan pidetty täytenä idioottina monia kertoja. Ja jotenkin vasta nyt viime aikoina. Tai siis sen jälkeen, kun olin jonkin aikaa ahdistuksesta vapaa. Olen tajunnut miten vahvasti ahdistus on vaikuttanut kaikkiin tekemisiini. En minä ole sellainen. Ja minua ällöttää miten monta asiaa on mennyt pieleen, ja miten monta iltaa olen itkenyt ihan turhaan tämän vuoksi. Miten monta tyhmää viestiä olen lähettänyt ahdistuksen painostamana. Tekee mieli vierittää kaikki syy sille. Eikä se tietenkään niin yksinkertaista ole. Mutta silti. Käyn lääkärillä, jolle selitän vartin ajalla kaiken rehellisesti. Siis sen, että nyt ahdistaa kauheasti ja tarvitsen apua. Pyydän suoraan nopeasti vaikuttavaa lääkettä ahdistukseen ja saan sen. Nyt saan virallisesti poistettua ahdistuksen ihan luvan kanssa. Yksi tai kaksi pilleriä päivässä. Tarvittaessa. On iltapäivä. Javier ei vastaa mitään. Mutta oma oloni on helpottunut. Yhä enemmän ajattelen, että miksi tahtoisin rakentaa parisuhdetta ihmisen kanssa, joka voi tehdä näin henkilölle, josta hänen pitäisi välittää. Edelleenkään en koe tehneeni Javieria kohtaan mitään niin pahaa, että hänen pitäisi käyttäytyä näin minua kohtaan. Ehkä ansaitsen tämän. Jostain vanhoista typeryyksistä. Hyväksyn sen. Kraateri alkaa kaikua kaipausta Javieria kohtaan. Se on pakko sammuttaa etten lankea nolaamaan itseäni enempää.

Kokemuksia triptyl-lääkkeestä

Keskiviikkona löydän siis tyytyväisyyden ja ahdistuskraateri hiljenee. Olen iloinen. Vaihdamme jopa Javierin kanssa pari leppoisaa viestiä lisää. Haen perheenjäsenen mukaan lenkille ja katsomaan ohjelmia. Jutustelen ja tunnen oloni tasaiseksi. Laitan energisenä pyykkiä pyörimään. Sitten pikkuhiljaa aika kuluu ja ottamani ahdistuslääkkeen vaikutus kai laimenee. Huomaan, että taas Javier alkaa pyöriä ahdistavana mielessäni, kun aikaisemmin olen ajatellut kavereita ja piknikkiä ja hauskaa Santtua, jonka kanssa vaihtelemme muutamia sisällyksettömiä viestejä. Olen jo ollut mielessäni ihan varma, että jaksan odottaa ihanaa sielunkumppania, enkä mitään jäykkää ja hankalaa Javieria. Sitten otan tupla-annoksen triptyl-lääkettä. Kipulääkettä, jonka pitäisi boostata ahdistuslääkkeen tehoa. Eikä mene kauaa kun purskahdan itkuun ihan ilman mitään syytä. Tuosta noin vain nappia painamalla kesken leffan. Olo muuttuu ihan kauhean epätoivoiseksi ja vaikeaksi. Vaikkei mitään ole tapahtunut. En voi olla tällainen normaalisti. Alan googletella lisää kokemuksia tästä lääkkeestä ja löydän lukuisia ihmisten kokemuksia siitä, miten lääke on käynnistänyt ahdistuksen ja selittämättömät itkukohtaukset. Tosi monella. Yritän etsiä tietoa siitä, että pitäisikö lääkkeen syömistä vain jatkaa, jotta se alkaisi toimia oikein. Vai lopettaa sen käyttö heti. Oloni on täysin selittämättömän epätoivoinen. En ole suisidaalinen, mutta ymmärrän että joku voi näissä oloissa sellainen olla. En voi lopettaa itkemistä ja selitän perheenjäsenelleni, että uskon löytäneeni syyn viimeaikaiseen alakuloisuuteeni. Hän on sitä mieltä että lääke pitää lopettaa heti. Olo on aika kestämätön ja haluan apua heti. Googletan lähimmät yksityiset terveysasemat ja varaan torstaiaamuksi itselleni ajan yksityiselle lääkärille. Haluan kuulla toisen lääkärin mielipiteen tästä lääkkeestä. Ja haluan jotain muuta apua tähän tilanteeseen. Olen niin ahdistunut, että lähetän Javierille mukavien jutustelujen päätteeksi viestin, jossa sanon, että ikävöin häntä loman aikana ja minua harmittaa, että asiasta puhuminen on niin vaikeaa. Jep, sinne sekin meni. Ei voi perua enää vaikka vähän nolottaa. Toimin ahdistuneessa sekavuustilassa. Ehkä ihan turhaan. Ehkä pahentaen asioita. Mutta se on totta. Halusin sanoa sen, enkä voi sille enää mitään. Onneksi olen maltillinen. En kysy mitään, enkä pyydä mitään. Totean vain tosiasian. Ja kyllä. Takuulla Javier ottaa sen ahdisteluna ja painostuksena ja ties vaikka minä. Mutta minua ei vittuakaan kiinnosta juuri nyt. Hän on sivuuttanut minut kokonaan ja kohtelee minua kuin etäistä tuttavaa. Vaikka juuri olemme viimeksi viettäneet rakkaudentäyteisen viikonlopun yhdessä. Ei se ole reilua, ettei hän voi edes sanoa, ettei meillä ole tulevaisuutta yhdessä. Ei vaikka kuinka sitä kääntelisi ja vääntelisi minun syykseni. Niin silti koen olevani oikeutettu kuulemaan, että missä mennään. Minua roikotetaan täällä enkä osaa rimpuilla itseäni irti. Inhoan tätä tilannetta ja sitä etten ikinä saa selvyyttä mihinkään. Vaikka kuinka olen yrittänyt puhua suoaan niin mikään ei auta. Joten tuskin tällä viimeiselle viestillä on mitään merkitystä. Ja tämä paska epätoivoinen ahdistus ei tee mistään yhtään helpompaa. Se sai minut nyt lankeamaan säälittävään viestiin. Ei voi mitään.

Ja alla pari keskustelun pätkää joissa sama lääke on aiheuttanut vastaavia oireita.

Toivoa on

Tiistaina olen töissä vähän yliaikaa. Töissä on ihan kiva olla. Pystyy keskittymään asioihin siten, ettei muista murehtia omia juttuja. Paitsi aina vähän väliä. Ahdistus puristaa keuhkoja kasaan, joten otan jonkun oloa tasoittavan lääkkeen ennen kotiinlähtöä. Olen sopinut tapaavani perhettäni, mutta menen äkkiä kotiin, jotta ehdin juoda yhden lasillisen viiniä ja odottaa, että paraneeko oloni. Kotimatkalla ajattelen taas tätä rasittavaa tilannetta ja saan kyyneleet nousemaan silmiini.  Ja kotona nopeasti itken vähän varastoon, ettei illalla tarvitse. Jep, juon salaa viinilasillisen. Mutta eihän se ole mitään siihen verrattuna, että sen lisäksi otan yksineljäsosan xanoria tehostamaan ahdistuksen laimentumista. Äkkiä, tehoa! Katson kelloa ja helpotun kun pikkuhiljaa kraateri alkaa turtua edes vähän. Selviän perhetapaamisesta ihan hyvin. Ja kerron rehellisesti, että minulla on menossa huono viikko. Mutta kaikki on silti hyvin. Älkää välittäkö, mä nyt vain olen tällainen. Se on totta. Sitten menen kotiin ja otan toisen lasillisen viiniä. Pienen vain, koska en aio aloittaa sen suurempaa alkoholin käyttöä enää. Haluan vain tähän pahimpaan hetkeen maksimoida rentoutumisen ja helpotuksen yhdistämällä toisiaan vahvistavia aineksia. Jes, ihan kohta saan ottaa iltalääkkeeni, joka on määrätty krooniseen kipuun. Mutta joka samalla on ahdistuslääke, joka pikaisen tarkistuksen perusteella tehostaa voxra-lääkitystäni. Googletan lisää mitä kokemuksia ihmisillä on triptylistä, ja löydän useita kertomuksia siitä, miten juuri tämä lääke on saanut ihmiset sen aloituksen yhteydessä itkuisiksi ja ahdistuneiksi, ennen kuin sen vaikutus tasaantuu ja alkaa auttamaan. Senkö takia olen ollut niin alakuloinen! Että minulle on määrätty aivan toiseen vaivaan lääke, joka on tehnyt minusta ahdistuneen juuri kun olen ollut päässyt siitä eroon! Eikä lääkäri missään vaiheessa ole maininnut lääkkeen tätä ominaisuutta minulle. Saati sitä, että tätä lääkettä on käytetty myös ahdistuksen hoitoon. Enkä ole lukenut pakkausselostetta. Miksi ahdistuslääkkeet niin usein ensin pahentavat oloa? Samaan aikaan olen ärsyyntynyt ja helpottunut. Eli yhtäkkiä puhjenneelle ahdistukselle on ehkä jokin oikea syy. Mutta helpottaako ahdistuksen tunne sitä mukaa, mitä kauemmin sitä syön? En voi lopettaa nyt kun olen jo näin pitkällä. Kun olen jo kärsinyt sen takia! Milloin oikein aloitin sen? Kauanko pitää vielä odottaa. Kompromissina päätän jatkaa lääkkeen syömistä (koska siitä tulee illalla kiva ja unelias olo, ja olen toiveikas että se auttaa ahdistukseen myöhemmin), mutta lääkitä itseäni ylimääräisillä pikkulääkkeillä niin kauan kun ahdistus on tuntuva. 

Ja kuten olin aiemmin uumoillutkin, niin laitan tiistai-iltana Javierille johonkin ajankohtaiseen asiaan pikkuviestin, johon hän vastaa kolmella sanalla. Tunnen olevani hänen etäinen tuttavansa. En osaa hahmottaa, että onko ihan normaalia, ettei hän halua vaihtaa kanssani mitään kuulumisia. Asia häiritsee minua. Ja jos hän on tällainen aina, niin en halua sellaisen ihmisen kanssa olla. En pysty. Koska kuolisin varmaan näihin fiiliksiin, jos joka kerta kun ollaan erillään niin hän katoaa etäiseksi ja kylmäksi. Joten minulla ei kai ole mitään menetettävää, kun tänään aion iloisesti pyytää häntä kertomaan minulle jotain kivaa lomastaan. Olen herännyt keskiviikkoon tuntien vähän vähemmän ahdistusta kuin edellisinä päivinä. Teen pienet aamuvenyttelyt ja nappaan suuhun aamulääkkeet. Olen valmis lähtemään töihin alle vartissa heräämisestä. Ja heti minulle tulee vahva ajatus siitä, että aion ottaa häneen normaalisti yhteyttä, koska haluan. Tell me something fun about your holiday :), when you have time. Ahdistus ei sitä määrää, vaan minä. Aina välillä tulee tällainen selkeä hetki, jolloin tiedän tasan tarkkaan mitä tehdä ja olen siitä ihan varma. Keskityn töihin mukavasti koko aamupäivän. Ruokahalu on kadoksissa. En voi sille mitään, mutta siinä missä jotkut alkavat lohtusyödä stressaavissa elämäntilanteissa, niin minä en pysty syödä lähes mitään. Painoni on pudonnut pari kiloa. No okei, rehellisesti sanottuna viisi kiloa. Mutta tiedän, että se nousee taas muutamalla kilolla silmänräpäyksessä, kun saan normaalin ruokahaluni takaisin. Ja toisaalta olen ihan tyytyväinen, että kesäaikana olen hoikassa kunnossa. Kraateri polttelee sisälläni vähäsen. Varmuuden vuoksi laukussani on aina mukana muutama sellainen lääke, jolla saan tarvittaessa ahdistuksen kadotettua. Mutta en ota niitä työaikana, enkä tällaisen lievän ahdistuksen takia. Vasta kun olo on oikeasti paha. 

Aktiivinen ahdistus aiheuttaa sen, että kun kraateri on täyttänyt jo vatsanseutuni, niin sinne ei mahdu mitään muuta. Siksi en pysty syömään. Mutta lounastauolla lähden työkaverin kanssa syömään ja otan jotain mahdollisimman helposti syötävää, ja yritän keskittyä keskustelemaan kaikenlaisesta normaalista. Kaikenlaisesta mistä normaalisti minun ikäiseni ihmiset ovat kiinnostuneita. Kuten keittiöremontti, lapsen kehitysvaiheet ja ärsyttävä appiukko. Nyökyttelen ja kommentoin kiinnostuneena. Mutten vaihtaisi rooleja näiden ihmisten kanssa. Koen että minulla on menossa jokin tosi tärkeä prosessi omassa elämässä, joka on pakko käydä läpi. Koettelemus jonka lopussa on jotain hyvää, mikä korvaa kaikki nämä kurjat hetket. Siellä on se onnellisuus, jonka aikana en edes muista miltä minusta nyt tuntuu. Aidosti uskon näin. Lounastauon jälkeen olo ehkä paranee hieman. Ehkä suhtautumiseni ahdistukseen on nyt järkevämpi, kun voin syyttää siitä lääkettä. Pahaenteisyys heikkenee selkeästi. Voin iloita tulevasta viikonlopusta, jota kavereiden kanssa suunnitellaan innokaasti. Tänään täytyy käydä hankkimassa vielä jotain tarvittavaa mukaan reissuun. Javierin asema ajatuksissani madaltuu selkeästi, ja ajattelen hänen tekemisiään välinpitämättömämmin. Kaikki menee niinkuin menee, enkä minä voi siihen kauheasti vaikuttaa. Huokaisen syvään ja koitan nauttia hetken tästä olosta.

Hyvä yhteys

Selviydyn torstai-illasta kohtalaisen hyvin muutaman viinilasillisen siivittämänä. Saan taas sydämiä hyvänyönviestissä, mikä tuntuu hyvältä. Mutta keskityn olemaan yli-innostumatta mistään. Ja onhan selvää, että kyseessä on varmastikin hyppylautaihastuminen, jonka avulla pääsen hyppäämään eteenpäin ja kauemmas sydämen särkeneestä Ronista. Tietenkin kaikki on aina mahdollista, mutta parempi pitää odotukset alhaisina. Illalla ennen sänkyyn menemistä käärin pari kannabissätkää viikonlopun varalle. En tiedä miksi. Mutta teen niin silti ja olen tyytyväinen, että olen rajoittanut kaikkien ylimääräisten  päihteiden (lievän) käytön vain viikonlopuille. Otan ennen nukkumaanmenoa puolikkaan unilääkkeen, koska haluan saada takuuvarmasti unta ja olo on tavallista rauhattomampi. Olen saanut pieniä omantunnonpistoksia kun olen viettänyt aikaa perheenjäsenten kanssa. Koen että heillä on hyviä odotuksia minua kohtaan. He vain haluaisivat viettää kanssani aikaa ja nähdä minut onnellisena. Ja minä en osaa oikein ajatella muuta kuin sitä, että miten pääsen viikonloppuna mahdollisimman paljon eroon omasta itsestäni ja ajatuksistani. Koko tilanne harmittaa minua siinä mielessä. Olen jotenkin epäonnistunut ja liian heikko. Ja liian kiittämätön ja tyytymätön siihen mitä minulla on. Mutta voin vain ajatella kaiken tämän olevan väliaikaista. Se on vaihe, josta ehkä tulee minulle rikkaus myöhemmin. Nukun hyvin ja keskityn koko aamun hyvin töihin. Otan vain yksittäisen lääkitysannoksen kuten alunperin suunnittelinkin. Ja se toimii normaalisti, eikä olo muutu ollenkaan sekavaksi, kuten edellisenä päivänä. Syön lounaaksi pienen smoothien ja leivänpalan, vaikkei ruokahalua kauheasti ole. Omaksi yllätyksekseni minua ahdistaa normaaliin tapaan. Luojan kiitos on perjantai. Lounaan jälkeen huomaan ajattelevani Ronia. Käyn hänen someissaan. Ja sen naisen. Ja Ronin serkun. Kenelläkään ei ole mitään uutta. Roni ei ole käynyt tinderissä pariin viikkoon. Pieni pistos sisimmässä, vaikkei oikeasti ole mitään syytä. Näinhän on käynyt miljoona kertaa. Siispä minun on suhtauduttava tähän kevyesti. Huomaan pienen hetken miettiväni jotain syytä viestiä Ronille. Hän ei ole tehnyt mitään sen eteen että saisin hänen hajottamansa tavaran takaisin. Voisin muistuttaa siitä, mutta se olisi läpinäkyvä yhteydenotto. Eihän se haittaisi. Mutta jos hän onkin jonkun toisen kanssa... Silloin kun me olemme olleet yhdessä ja joku muu viestii hänelle tai yrittää soittaa, niin Roni tuhahtaa minulle, että en todellakaan vastaa tuolle merkityksettömälle ihmiselle! En halua, että hän sanoo niin minusta jollekin. Vaikka varmaan on niin tehnytkin. Hengitä. Ole kärsivällinen ja cool ja keskity hauskanpitoon ja muihin ihmisiin. Pyh! Lähetän hänelle suoran pyynnön lähettää lupaamansa juttu minulle. Iloisesti ja huolettomasti. Ja siksi koska kyse on suht arvokkaasta ja erityisestä jutusta, jonka oikeasti haluan. Miksi se on aina niin vaikea pyytää takaisin velkoja tai lainatavaroita? Olo tulee pinnalliseksi ja ahneeksi? Se ei ollenkaan sovi luonteenpiirteisiini. Pummia jotain toiselta! Mutta eikö se ole ihan sallittua jos toinen on sen luvannut toistuvasti hoitaa, eikä se hänellä ole taloudesta kiinni?

Koska oloni on ollut lievästi ahdistunut lounaan jälkeen, otan puolikkaan rauhottavan lääkkeen. En halua stressata tänään illasta. En Ronista, en Jukasta, en bileistä. Olen lepsu itselääkinnälle nyt näinä aikoina. Fiilikseni ehkä aavistuksen verran kohenee, kun lähetän Ronille viestin. Sehän kohenee aina jos olemme normaaleissa kommunikointiväleissä. Enkä oikeasti jaksa stressata sitä kauhean kauaa, että olenko hänen silmissään nolo. Siihen hänellä ei ole varaa kuitenkaan. BLING. Ricky kysyy, että voisimmeko tavata tänään. Hmm. Vastaan etten tiedä, mutta todellisuudessa tiedän, että voisimme tavata, mikäli en näe Jukkaa, jos ystävätär on estynyt, ja jos en keksi mitään muuta. Luppoaikana voisin ehdottaa hänelle tapaamista, mutta todellisuudessa varmaan jatkaisin pian matkaa vähintäänkin jonnekin klubitansseille, mutten haluaisi, että hän tulisi mukaan roikkumaan, koska niissä fiiliksissä olisin mieluiten yksin, jos ei Jukkaa tai ystävätärtä ole tarjolla. Aika itsekästä, ja jotain mitä saatan joskus katua. Mutta se on juuri tällä hetkellä totuus. Minun tekee mieli laittautua oikein tosi nätiksi ja laittaa uusi paita päälle ja kokeilla uutta huulimeikkiä. Kivaa! Pitkästä aikaa tätä laittautumisintoa. Edes ihan vähäsen. Olen myös nykyään suihkuttanut hiuksiin suolasuihketta, jonka olen aina selvästi huomannut pitävän hiukset kuohkeampina pidempään. Siitäkin olen vähän innoissani. Olen kuin ihmeen kaupalla onnistunut pitämään odotukset Jukan suhteen matalalla. Olen lähes varma ettemme näe tänään, joten jos hän ehdottaa edes lyhyttä tapaamista on se jo iloinen yllätys. Hienoa! Lähes tunti kuluu, eikä Roni reagoi viestiini. Vaikka kysyn siinä selvästi, että eihän hän ole lomakiireissään unohtanut mun maallisia tarpeitani. Hauskasti ja kepeästi. Kyllä mä nämä jutut osaan. Pyydän Elinaa ilmoittamaan, että haluaako hän törmätä alkuillasta edes yksillä. Selvästikin nyt alustan tulevaa iltaa. Viimeistään töistälähtiessä minun on tökittävä Jukan aikeita tälle illalle, jotta sitten voin alkaa lyömään lukkoon muuta. BLIBLING. Ja hetkeä myöhemmin Roni lupaa hoitaa asiaa hymiön kera. Loistavaa. Saamme heti aikaan rennon ja vitsikkään keskustelun. Ai, että kun olen tyytyväinen siihen, että luotin vaistooni taas ja laitoin viestin, kun siltä tuntui. Nyt hänellä on minuun lämmin ja hyvä suhtautuminen. Pitää vain varoa, ettei minun rupea tekemään mieli tavata häntä. 



Mikään ei ole iltaa varten selvää. Tai yhtään mitään asiaa ajatellen. Mutta olo kevenee. Rauhoittava lääke ja ihanan tuttavallinen keskustelu Ronin kanssa saavat kaiken astetta paremmaksi. Selailen netistä luomivärin pohjustusvoiteita, koska haluaisin kokeilla sellaista. Etenkin jos juhlii alkuillasta aamuun kellon ympäri, niin meikit haihtuvat helposti aamua kohti. Nyt haluan viimeinkin kokeilla kehuttuja pohjustusvoiteita, joiden on kehuttu pitävät silmämeikit aloillaan. Tahtomattanikin huomaan, että Ronin läheiset viestit heikentävät heti kiinnostustani muuhun. Harmillinen sivuvaikutus. Mutta yritän kaikkeni, että keksin jotain mieleistä tekemistä illaksi. Pahinta olisi nyt vain päättömänä pyöriä jossain odottelemassa että jotain tapahtuu. Minun on oltava tänään suunnitelmallisempi ja fokusoitunut. Sain varmistettua, että  välimme ovat Ronin kanssa vähintään etäisen hyvät. Eikä minun missään tapauksessa juuri nyt pitäisi haluta mitään enempää. Haen sokokselta Maxfactorin kehutun pohjustusvoiteen ja energiajuoman. Esitän itselleni, että minulla on jokin loistava suunnitelma illaksi, kunnes sellainen oikeastikin on. Käväisen heti suihkussa syötyäni ensin vähäsen äidin tomaattikeittoa. Siinä sheivatessani sääriä luonnostelen samalla mielessäni viestin Jukalle. Ihan suora kysymys, että onko hänellä tänään suunnitelmia. Tehdään viimeinkin asioista yksinkertaisia! Kestää hetki, kun hän vastaa, että eksä on yhä siellä, mutta hän haluaisi lähteä ulos. Ehdottaa, että voisimme törmätä. Hienoa! Sanon, että koitetaan ihmeessä nähdä jossain välissä jossain. Harmikseni saan sen viestin rivien välistä, että hän aikoo olla tänään täysin rauhallisesti, joten jo etukäteen sanon, että itse haluan ainakin lasillisen (koska jos vain tapaamme pikaisesti niin voin aloittaa juhlimisen sen jälkeen). Alan heti valmistautumaan uudella positiivisella energialla. Joudun googlettamaan, että missä vaiheessa uutta primeria oikein pitää levittää naamalle. Kiva päästä heti testaamaan senkin toimivuus. Testaamaan tämä perjantai.

Whopp whoop

Vaikka oloni on ollut ihan terve, niin ilmeisesti jotain on vielä latautumassa, koska torstaiaamuna olo on pitkään todella sekava noin kymmenen tunnin yöunien jälkeen. Olen todella yllättynyt että olen malttanut viettää koko arkiviikon kotona ottaen täysin iisisti ja liikoja stressaamatta. Mutta siinä ovat ilmeisesti edesauttaneet nämä fyysiset heikkoudet. Olen nähnyt koko yön unta Jukasta ja Ninosta ja Ronista ja Rickystä. On hauskaa nähdä todella todentuntuista unta, joka tuntuu kestävän koko yön. Olemme taas seikkailleet jännittävässä maailmassa, joka on tällä kertaa moderni. Rickyn näin vain ohimennen kun hän oli piknikillä lastensa kanssa minun kotikulmillani. Muutoin olin Jukan kanssa, jnoka kanssa lähetimme Ninolle viestin suhteestamme ja minulle tuli huono omatunto. Loppuyön sitten seikkailinkin hyvässä hengessä Ronin kanssa. Aamulla torkutin kelloa monta kertaa luullen sen olevan rikki, koska minusta tuntui, että se soi välittömästi uudelleen kun olin sen sammuttanut. Jostain syystä päätän ottaa tuplalääkityksen. Ehkä ihan vain pitääkseni varmasti yllä tätä semihuoletonta flowta josta olen saanut nauttia. Edelleen pelottaa että horjahdan liian yllättäen tältä autuaan välinpitämättömyyden nuoralta alas. Työmatkalla haen kaupasta mukaani salaattibuffetannoksen. Samalla viestin Jukalle tsempit työpäivään, kuten hän tekee yleensä minulle. Emme viestineet tuttuja sydämellisiä hyvänyönviestejä edellisyönä. Se ehkä vähän harmittaa minua, mutta tuskin sitä kannattaa liikaa miettiä. Enkä mietikään. Heti aamusta saan hauskoja videopätkiä Manuelilta joka kysyy, että joko olen saanut juhlimisesta tarpeekseni ja olen valmis tulemaan viettämään iltaa hänen luokseen. Ei, ei vielä. Myös Ricky ehdottaa, että voisin auttaa häntä sisustamaan uutta asuntoa. Hän muuttaa uuteen suureen asuntoon aivan keskustaan. Hah, no miksei. Tykkäilen yöunen hyvitykseksi Ninon uudesta kuvasta somessa. Hän on taas koko viikonlopun työmatkalla. On harmaata. On sateista. On aika kotoisaa. Yhtäkkiä kesken aamupäivää humpsahdan siihen tuttuun sekavaan pilveen, jota koin aloittaessani tätä lääkitystä alkuvuonna. Jännä reaktio. Se vie pois ruokahalun ja ympäristö tuntuu keinuvan aiheuttamatta pahaa oloa. No mikäs tässä. En valita. Ihme kyllä kuulostan melko järkevältä pakollisessa työpuhelussa, vaikka koko todellisuus lainehtii ympärilläni. On vaikeampi kirjoittaa. Jännä reatkio pitkästä aikaa. BLING. Jukka lähettää kuulumisia töistä. Hyvä. 

Lounasaikaan minulla on edelleen ihana ruokahaluttomuus. Miksi juuri tänään kävin hakemassa salaatin, joka on pakko syödä melko pian. Yritän närppiä sitä, jottei se menisi hukkaan. Voinhan katsoa säilyykö se syömäkelpoisena kotiin asti, vaikkei se ole viileässä. Syöminen tekee olosta lievästi kuvottavan. Sekavuustilakaan ei helpota. Olo on pysähtynyt. Päätän, että huomenna en ota tupla-annostusta, koska vaikka tämä yliturtunut olo sopii arkipäiviin, niin viikonlopun haluan aloittaa fressinä ja hyvinvoivana. Aloitan huvikseni Javierin kanssa lyhyen keskustelun jostain työasiasta, koska viimeksi hän vaikutti etäiseltä varmaan sen takia etten ole mennyt hänen luokseen. Muistan nyt, että hän oli myös sinä yönä kysellyt olinpaikkaani, kun olin ollut Ninolla. Hyvä pitää välit hyvinä kaikesta huolimatta. Myös Jukka muistaa minua kivalla viestillä iltapäivällä. Olin alunperin suunnitellut meneväni tänään ostamaan haluamani huultenrajauskynän ja ehkä jotain muutakin töiden jälkeen, mutta nyt en tiedä enää pystynkö siihen, koska olo on hyvän turtuneisuuden lisäksi vetämätön. Kädet tuntuvat raskailta. Olen ehkä vielä vähän jälkikipeä. Huomiseen mennessä sen on loputtava. Mutta murehdin turhaan, sillä olo normalisoituu juuri sopivasti siihen hetkeen, kun lähden töistä. Käväisen kaupassa ja jopa ruokahalu palaa. Oikein hyvä. Keskustelemme ystävän kanssa viikonlopusta ja sovimme järjestävämme taas vähäsen matkalippuja varalle. Onnistui se edellisviikonloppunakin hyvin vaivatta. Kotiinpäästyäni olo muuttuu lähes liian normaaliksi. Ahdistuskin alkaa pitkästä aikaa väreillä rinnassa. Onneksi huomenna on perjantai. Roni tulee mieleeni ja huomaan suunnittelevani mielessä lapsellisen katkeraa viestiä, jonka hänelle laittaisin jos hän ottaisi minuun yhteyttä. Mutta se ei haittaisi vaikka jotain typerää hänelle sanoisinkin, koska hän on itse niin lapsellinen. Huomaan taas ajatuksen siitä, että hän on jonkun toisen kanssa vihlaisevan, vaikka kukaan ei ole viimeiseen vuoteen tullut väliimme joten miksi tulisi nyt. Tuo oli se vanha mantrani jostain parin viikon takaa, kun pyrin olemaan kärsivällinen ja cool Ronin suhteen. Nyt ajattelen enemmänkin niin, että minun on päästävä siirtymään eteenpäin, koska looppi hänen kanssaan vaikuttaa tällä hetkellä päättymättömältä hirttosilmukalta. Myös ajatukseni muita kohtaan ovat tasoittuneet. En enää niin paljon intoile Jukasta, koska emme ole lyöneet lukkoon mitään tapaamista. Olen pessimistinen ja varaudun siihen, ettemme edes ehdi tavata kunnolla viikonlopun aikana. Sitä varten on matkaliput ilomaahan. Ja varahenkilöt. Selviän kyllä. Voin laittaa huomenna uutta huultenrajauskynää ja tuntea oloni erityisen nätiksi. Ja sitten turruttaa itseni millä tahansa keinolla. Kaadan itselleni lasillisen viiniä ja syön eilisen kanaruoan jämät. 

Sosiaalinen väliaika

Herään perjantaihin omasta sängystäni puhelimen piippailuun. Ainiin, normaalit ihmiset ovat jo töissä, mutta minulla on vapaapäivä. Olen aikaisemmin yöllä herännyt paniikissa siihen, että minun pitää lähteä jonnekin ulos ja olen koonnut sekalaisia vaatteita pyykkitelineeltä kasaksi sänkyyn, mutta ilmeisesti sitten tajunnut, että kaikki on ihan okei. No siis olosuhteisiin nähden. Olo on aivan sekava, mutta vastaan Jukalle tsemppiviestin työpäivään. En pysty nyt ollenkaan ajattelemaan sitä, että tapaammeko tänään vai emmekö. Muita viestejä en nyt jaksa katsoa. Nukahdan uudelleen ja herään iltapäivällä parempivointisena. En ole pitkään aikaan nukkunut vapaapäivänä näin myöhään, mutta toisaalta, nyt emme käyttäneetkään mitään piristäviä ominaisuuksia omaavia viihdykkeitä. Ihan ekana, kun kunnolla havahdun hereille iskee minuun sellainen keskivahvuinen ahdistus. Roni. Mistä hän herää? Mitä hän on tehnyt. Onko hän jo kaukana nauttimassa elämästä? Miksi minä olen täällä? Miksemme ole yhdessä? Miksi kaikki on näin vaikeaa? Miksen pääse hänestä eroon vieläkään? Rauhoitu, rauhoitu. Mutten voi sille mitään, että se eroahdistuksen tuska riipaisee lävitseni. Ehkä nyt näin vahvasti siksi, koska ensimmäistä kertaa oikeasti tiedän ja olen saanut konkreettisesti nähdä, että hänellä on ollut tässä joku toinen. Joku ihan oikea ihminen. Ei erityisen kaunis, mutta varmasti kiva. Ehkä fiksukin. Miksi he viihtyvät niin hyvin yhdessä? Olen tosi lapsellinen alentuessani miettimään näin typeriä asioita, mutta ne ovat vain sellaisia aivojen läpi vilistäviä ajatuksia, joille en voi mitään. Näinhän myös viestin, jossa Roni kirjoitti naiselle, ettei halua enää ollal tekemisissä, mutta niinhän hän on tehnyt minullekin lukuisia kertoja. Ahdistaa. Henkeä ahdistaa. Minun on pakko ryhdistäytyä. Nousen sängystä ja sanon itselleni, että tänään on perjantai. Edessä on viikonloppu ja mitä tahansa kivaa voi tapahtua. Pääsen yli Ronista. En tarvitse Ronia. Minua varten on joku joka voi tehdä minut onnelliseksi ja joka antaa minun tehdä itselleen samoin. Eikä se ehkä ole Roni. Myönnän, että vähäsen itken tätä kirjoittaessani, koska en ole ihan varma voinko uskoa itseäni. No, koita piristää oloani kirjoittamalla jotain pientä Jukalle ja vastaamalla kivalle Karrille. Javierin kanssa meillä jäi Jackin voinnista keskustelu eilen kesken, joten aloitan hänenkin kanssaan jutustelun. Pidä itsesi aktiivisena! Sitten ihan vahingossa käyn vilkaisemassa Ronin ja sen naisen sosiaalisia medioita. Ei mitään uutta. Haluan tietää ovatko he lähdössä matkalle yhdessä. Jos näin on, niin silloin suostun uskomaan, ettei meillä ollutkaan mitään niin erityistä Ronin kanssa kuin olin kuvitellut. Otan taas yksineljäsosan ahdistuslääkettä normaalin tuplalääkityksen lisäksi. En halua tuntea tätä ahdistusta. En halua olla epätoivoinen ja miettiä tekosyitä yhteydenotolle Ronin suuntaan. En juuri tänään. Napsautan teeveden kiehumaan ja laitan teemukiin kolme makeutusainetablettia. Eiväthän ne lihota? Ja sitten valitsen raparperi-metsämansikka -aromisen muumiteen aamujuomakseni. Laitan äkkiä television päälle ka siellä pyörii joku mustavalkoinen vanha elokuva, jota säestää reipastahtinen torvimusiikki. Hyi, äkkiä jotain muuta. En tiedä miksi, mutten juuri nyt kestä tuollaisia ohjelmia. Ne saavat minulle kuvottavan olon aivan kuten vauvantarvikekirppurit ja eurokaupat. En tiedä miksi. Tarkistan onko Elina hengissä, koska hän on minulle hyvin merkityksellinen tukipilari tämän kaiken keskellä. Siivoan jopa tyhjät purkit ja muut roskat kaapin päältä, jotten pysähdy. Tee mitä tahansa jottei tarvitse miettiä Ronia! Pikkuhiljaa olo tasoittuu vähän. Kaadan itselleni lautasellisen bulgarialaista jogurttia, jonka sekaan laitan vähän jotain jääkaappiin ilmestynyttä banaanirahkaa. Leikitään normaalia nyt. Fake it till you make it. Haluan olla normaali.

Torstai-iltana lähdemme siis ystävättären kanssa Taiteiden yö -verukkeella keskustaan. Matkassamme on muutama siideri ja poltettavaa, muttei muuta. Oloni on jo ennen lähtöä vähän tympeä. EI melkein tekisi mieli mennä, koska tiedän jo ennakkoon, että tuskin mitään ihmeellistä tulee tapahtumaan. Olisin melkein ennemmin toivonut, että olisinkin päätynyt Javierille, joka ei kuitenkaan tehnyt suoraa ehdostusta. Ja Elina näytti tarvitsevan seuraa, joten silloin on mentävä. Kuljemme keskustassa ja katselemme siellä olevia Ei-Niin-Ihmeellisiä taitellisuuksia. Käärin ensimmäistä kertaa yli viiteentoistoista vuoteen sätkän, eikä se ole ihan katastrofi. Käymme parissa ravintolassa ja syömässäkin. Päädymme Vestan keikalle, mikä piristää mieltäni hieman. Tanssimme ja ilta on kaikkinensa keskinkertainen. Juttelen välillä Rickyn kanssa. Ossin. Javierin. Karrin. Ronista ei kuulu mitään. Minun pitäisi unohtaa se kokonaan. Ja tiedän mikä siihe auttaisi. Törmäsimme muutamaan tuttavaan, jotka vakuuttivat, että tänänä on mahdollista kohentaa ilomaailmalippujen varastoa, ja saatan olla kiinnostunut. Haluan paeta. Haluan paeta kunnes, joku  saa minut  tuntemaan oloni hyväksi ja oikeaksi. Tämä nyt on taas tällainen melankolinen notkahdus. Koska onhan minusta tuntunut aina välillä paremmalta ja toiveikkaalta? Ja voi tuntua taas. Ainiin! Myös Harri kyseli kuulumisiani eilisiltana ollessamme Elinan kanssa liikenteessä. Ehkäpä hänen taktiikkansa on antaa minulle tilaa ja katsoa voiko enää myöhemmin mitään välillämme tapahtua. Ehkä se on ihan hyvä. Enhän minä voi tietää miltä minusta taas myöhemmin tuntuu, vaikken nyt anna hänen ymmärtää minun suhteeni enää mitään ylimääräistä. Mieltäni kohtentaa vaihdella vähän viestejä joidenkin tuntemattomien tindereiden tai muiden sosiaalisten medioiden käytäjien kanssa. Saan kutsun sohvasurffailemaan eurooppaan. Miksei? Jos olisin mieleltäni normaali niin olisin jo varaamaassa lippua. Ricky vakuuttaa rakkauttaan. Siis ihanaa. Haluan olla kiitollinen. Haluaisin. Ehkä joskus.

Nyt on viikonloppu vasta edessä. Olen kiinnostunut Karrista. Jostain syystä hän on nyt havahduttanut mielenkiintoni. Mutta toisaalta olemme sanattomasti sopineet, että tapaamme Jukan kanssa. Se voisi onnistua hyvin tänään. Nino odottaa tapaamistani lauantaille. Ja Ricky toki kokoajan. Myös Javierilla olisi kiva ehtiä käydä. Siis miten hitossa minä voin tuntea oloni yksinäiseksi ja hylätyksi ja epähalutuksi!? Nämä arvokkaat ihmiset antaisivat minulle aikaansa ja minä vain itken ja valitan. Ja olen törkeä ja valikoin viimetipassa aina sellaista tekemistä joka palvelee minun itsekkäitä impulssejani parhaiten. Keitän toisen mukillisen teetä ja päätän olla vähän parempi ihminen. Terve, tasapainoinen ja parempi. Aina hetkeksi saan sellaisen energiapiikin aikaan, että nyt! Nyt keskityn vain itseni kehittämiseen enkä ole enää muista riippuvainen. Ja sitten se sekunti onkin ohi. Se hetki liipuu ja unohdan olla hyvä, vaan sen sijaan lämmitän itselleni eiliseltä yöltä jääneet pizzanjämät. Pian on aika valmistautua uuteen iltaan. Uuteen viikonloppuun. Ensimmäiseen viikonloppuun, kun on ehkä pukeuduttava vuorilliseen takkiin. Enää ei riitä ohut pitkähihainen. Toisaalta kotoisaa ja sellaista uutuudentuntua luovaa. Mutta toisaalta surullista. Uusi vuodenaika! Uusi aika! Joskus ennenmuinoin oli tapana aina hankkia uusi syksytakki tai talvitakki tai kesäasu. Nykyään en ymmärrä kausishoppailun päälle ollenkaan. Hankintoja pitäisi tehdä tarpeesta tai satunnaisesta aidosta innostuksesta. Ei siksi että uusi mallisto on saapunut markettiin. Iltapäivä etenee. Sovimme Elinan kanssa, että palaamme asiaan, kunhan olemme valmistautuneet uuteen iltaan. Katsotaan sitten mitä tapahtuu. Karri viestii kivoja juttuja, ja kun yritän vitsikkäästi selitellä hänelle jotain tulevaisuudentoideitani niin pillahdan ihan pieneen itkuun, kun ajattelen miten paljon sellaista kaipaankaan. 

Hengitä, hengitä

On jo puolitoista tuntia yli sen hetken kun on täysin luvallista ilman omantunnon tuskia ottaa lasillinen viiniä. Enkä ole vielä edes täyttänyt lasiani (tosin nyt juuri sen teen). Eikä ahdistus ole tuntuvaa. Se ei syki! Melkein hengitystä pidättäen olen odottanut sitä hetkeä kun joudun luovuttamaan ja ottamaan taas yhden - ehkä vähän suuremman - palasen ihanaa ahdistuksen turruttavaa extralääkettä. Mutta ei. Ei ainakaan vielä. Enkä edes koputa puuta. Sehän on ihan typerä tapa muutenkin. Työpäivän jälkeen en käynyt alkossa noutamassa uutta viinipulloa siksi, että olisin potenut ahdistusta, vaan ihan vain varmuuden vuoksi varalle, koska edellisestä pullosta on vain puolet jäljellä. Ja kuten olen maininnut, aitokorkilliset pullot eivät kuulu arki-iltoihini. Saavun kotiin eikä minulla ole mitään, mitä pitäisi tehdä. Mitään mitä minun mielestäni pitäisi tehdä. Pari vuotta sitten olisin ollut tuntuvasti ärsyyntynyt, jopa vihainen, siitä, että pyykkitelineellä lojuu sekaisin puhtaita ja puolipitoisia vaatteita. Hermoni eivät olisi kestäneet lainkaan kaapin päälle kertyneitä irtosiidereitä, joita aina löydän laukustani viikonlopun jäljiltä raahautuessani kotiin. Lisäksi kaapin päälle on kertynyt .kuitteja ja johtoja ja monen monta pokkaria, joita olen aina ostellut mukaani silloin kun olen unohtanut kirjan kotiin ja suunnittelen meneväni puistoon lukemaan kirjaa. Mutta sitten olenkin vain juonut siideriä. Sänky on petaamatta ja päiväpeitto on mytyssä lattialla. Olkoot, sehän kuvastaa koko tämänhetkistä elämään. Sotkuinen kasa maantasalla, pohjalla. No, ehkä ilmassa on pientä dramaattista liioittelua. Istun nojatuoliini ja jään tutkimaan sosiaalisen median apuvälineiden hetkellistä hauskuutta samalla kun sivukorvalla kuuntelen valitseeko pariskunta tällä kertaa realityssä muuton vai remontin. Jotenkin varmaan täysin vahingossa (noh) onnistuin asentamaan itselleni applikaation, joka lupaa parilla napautuksella itselleen joko seuraajia tai tykkäyksiä iigeen tilille. Olenhan ollut aivan vallattomalla tuulella, joten ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni maksan noin euron siitä, että saan jotain typeriä virtuaalikolikoita, joilla voin joko suoraan ostaa seuraajia tai pyöräyttää onnenpyörää ja voittaa lisää kolikoita! Tämä toimii, koska rakastan uhkapelejä. Pyöräytän pyörää sekavan värikkäässä ja vilkkuvassa sovelluksessa, ja kas! Tietysti voitan heti viisikymmentä tykkäystä. Saan valita mihin kuvaan ne haluan ja sitten taianomaisesti joko oikeat ihmiset, tai botit tykkäävät kuvastani. Heikko puoli tässä mahdollisuudessa on se, että tykkäyksiä ei voi jakaa tasan kaikille kuville. Ei ole tietenkään lainkaan kummastuttavaa, että yhdessä kuvassa on sataviisikymmentä tykkäystä ja muissa ei lainkaan. Siispä päätän, että tykkäyksien ostelu, tai edes voittaminen, ei ole lainkaan hauskaa. Pyöräytän uudelleen, ja tällä kertaa voitan seuraajia! Applikaatio kertoo minulle, että jos annan luvan, niin minulle tuntemattomat instagramin käyttäjät, jotka käyttävät myös tätä sovellusta, alkavat seuraamaan minua, mikäli vastapalvelukseksi annan sovelluksen automaattisesti asettaa minut seuraamaan tuntemattomia ihmisiä. No tottakai! Eihän tässä ole tähänkään mennessä kainostelu. Ja simsalabim! Huivipäiset isislesket ja julkisuutta hamuavat videoilla bodaavat teinipojat seuraavat minua. Siinä samassa minä seurailen ties ketä ja ihan huomaamatta. Jätän tämän sovelluksen kokeilun tähän yhteen kertaan, mutta eihän se aivan mahdottoman typerä ole. Jokainen sovelluksen käyttäjä voi milloin tahansa lakata seuraamasta tuntemattomia ihmisiä, tai vetää automaattitykkäyksensä takaisin. Mutta minun mielestäni on ollut jopa viihdyttävää seurata jotain aivan uudenlaista feedeiä, kuin mitä henkilökohtaisella tililläni ilmenee. Mutta se siitä, lupaan etten enää yli-intoile lapsellisista sovelluksista. 

Siinä rauhallisesti aikaa kulutellessani jutustelen Javierin kanssa, joka ei enää ehdota tapaamista, mutta haluaa ilmeisesti puhua säästä. Lisäksi Ricky taas toivoo tapaamista. Ehkä huomenna, ehkä taiteidenyössä? En tiedä. Vaikka minua ei ahdista, enkä ole edes antanut moniakaan ajatuksia Ronille, niin oloni on tunkkainen ja ärsyttävä. Sellainen, kun mikään vaate ei tunnu olevan hyvin, ja jotain paikkaa kutittaa ja tarvitse huulirasvaa ja on jano. On pakko lähteä ulos. Voisin kaataa lasillisen viiniä ja maata tässä loppuillan, mutta päätän tällä kertaa noudattaa omia ohjeitani ja lähteä edes ihan pienelle lenkille. Siitä saan myös hyvän tilaisuuden viestiä jotain turhaa Jukalle, koska hän on niin kivasti ottanut yhteyttä koko viikon. Ulkona on aivan harmaata, muttei kovinkaan viileä. Teen keskimittaisen lenkin ja ärsyttävä olo katoaa samantien. Ennen kotiinpaluuta käyn lähikaupassa, jossa usein käyn rähjäisenä ja hikisenä, ja ostan pari marjapuuroa ja yhden mannapuuron helpoiksi eväiksi ja ruoka-annoksiksi. Olin taas onnistunut unohtamaan miten hyviä ja vähäkalorisia ne ovat! Siis minun proteiineista piittaamattoman ruokavalioni huomioonottaen. Nyt viini maistuu oikein hyvältä. Täytyy vähän venytellä kun selkää särkee.  Onpas sellainen normaali olo. Pelottavaa. Ihan melkein huomaamatta taas on edessä viikonloppu. Jo nyt siksi koska minun viikonloppuni alkaa jo huomenna. Jos kukaan (muu kuin Ricky) ei tee huomiselle ehdotuksia, niin varmaan huomenna kevyt ahdistuspaniikkin iskee pintaan. Yhtäkkiä muistan Harrin. Hän otti minuun oudon normaalisti yhteyttä todella inhottavan edellistapaamisemme jälkeen, mutta nyt hänestä ei ole kuulunut mitään. Ehkä hän vain halusi olla ystävällinen lopuksi, jottei kummalekaan jää mitään hampaankoloon? Kyllä se minulle sopii, vaikka olisin kyllä unohtanut hänet muutenkin tuota pikaa. Päätän katsoa nauhalla (tallentava digiboksi entisen elämän jäämistöstä) olevan jenkkien Ensitreffit alttarilla -jakson, ja samalla selailen iigeen kuvavirtaa ja huomaan vertailevani erisävyisiä burkhia, joita minulle nyt mainostetaan. Mukavaa. Johtuuko tämä tuplalääkityksestäni? Ihanaa. Huomio kuitenkin sille, että mieleni ei ole hyvä. Mutta se ei ole ahdistunut. Pahat ajatukset ja tuskanaiheuttajat ovat tässä kyllä, mutta ne eivät vain juuri nyt tehoa niin kovasti. Ja se on jo paljon se. 

BLING. Keskellä iltaa Javier tahtoo taas puhua säästä. Kumma kyllä se on usein puheenaiheemme ellemme väittele jostain. Hän väittää, että jos taivas on illalla punainen, niin seuraavana päivänä sataa. Olen eri mieltä, mutta täytyy katsoa miltä huomenna näyttää. Minusta tuntuu, että hän tahtoisi nähdä vielä tällä viikolla. Tosi usein kun kerron, että olen tehnyt jotain niin hän mukahuolettomasti toteaa, että miksen kutsunut häntä mukaan. Tai, että meidänkin pitäisi tehdä sitä ja mennä tuonne. Mutta ongelma on se, etten minäkään ole luonnostani kauhean aloitteellinen suorille ehdotuksille. Asiat varmaan etenee sellaisilla pariskunnilla, joista toinen on se innokas ja avoin tunteistaan ja haluistaan. Me olemme hieman pidättäytyviä kumpikin, joten puhumme säästä. No tottakai voimme ehdotella tapaamista huoolettomasti, mutta koska tunteet ovat laimenneet niin en jaksa nyt vaivautua. Ehkä sitten kun ei muuta tekemistä varmastikaan ole. BLING. Manuel kertoo kuinka on uupuneena rojahtanut sohvalle. Hänen kanssaan käymme hetken aikaa henkistä keskustelua siitä, kumpi on parempi: sohva vai nojatuoli. Itse olen nyt yksinollessani nojatuolin kannalla (se keinuu ja mukautuu!), mutta Manuel on kiihkeä sohvamies. Siellä hän makaa sohvalla, jonka olemme niin monesti sotkeneet. Singh tahtoo kertoa minulle intian ja kiinan välisistä jännitteistä. Hän saa kaiken kuulostamaan hyvin vakavalta, mutta en saa nyt itseäni kiinnostumaan riittävästi näiden lennokkaiden sää- ja sohvakeskusteluiden jälkeen politiikkaan. Sitten ihan yhtäkkiä, kuin salama kirkkaalta taivaalta, mieleeni tulee kuva, jossa Roni on viettämässä ihanaa iltaa sen naisen kanssa. Kauhea tuskainen piikki lävistää minut kokonaan. Mistä hitosta tuo ajatus nyt tuli juuri kun uskalsin hetken hengähtää. Joudun sanomaan Singhille etten nyt pysty keskustelemaan. Otan ison kulauksen viiniä ja heti tarkistan Ronin someaktiivisuuden. En tiedä miksi, koska eihän se liity mitenkään siihen, missä hän on ja kenen kanssa, mutta kai se on joku rutiini, josta pitäisi päästä eroon. Vedän syvään henkeä. Sanon ääneen itselleni, että mikään ahdistus nyt ei muuta mitään tulevaisuudessa. Kaikki menee kyllä lopulta niinkuin pitääkin jos vain luotan tarkoituksenmukaisuuteen. Hengitä. Kaikki on hyvin. Laitan pausettamani jakson takaisin pyörimään ja koitan ajatella, että jos Roni ei kyennyt olemaan onnellinen kanssani muutamaa viikoa pidempään, niin tuskin hän tekee sitä nyt kenenkään muunkaan kanssa. On paljon todennäköisempää, että minulla on edellytykset tasapainoiseen elämään, kuin hänellä. Jos menetän hänet, niin se on silloin oikein. Kaadetaan varmuuden vuoksi kolmas lasillinen viiniä. 

Afraid of the Dark

Tiistai-iltana ehdin jo valittaa Jukalle sitä kuinka tylsä päivä minulla on ollut, mutta oikeastaan loppua kohden oloni paranee ja muuttuu ailahtelevasta taas mukavan pehmeäksi. Olen hyvässä kevyessä välinpitämättömässä sumussa. Jos vaan onnistuisin pysymään tässä riittävän pitkään, niin muut asiat hoituisivat alitajuisesti sillä aikaa. Toivon. Ja kuten mainitsin, niin sain eilen jostain idean avata uusi anonyymi instagramtili. Vaikka itse välitän hyvin vähän siitä mitä muut minusta ajattelevat, vai kuka minusta tykkää ja kuka ei, niin on pakko myöntää, että kyllähän sitä toivoo, että joku tykkää sun uudesta kuvasta. Aina tulee harkittua vähän tarkemmin että millaisen jutun julkaisee jos siinä näkyy oma naama. Olen tosi avoin ja sosiaalinen, mikä varmaan antaa läheisilleni ja tuttavuuksilleni sellaisen kuvan, että jaan todella paljon itsestäni muille, mutta eihän se pidä lainkaan paikkaansa (paitsi tietenkin muutaman läheisen kohdalla). Pystyn keskustelemaan ja höpöttelemään vaikka viikon ilman, että toinen tietää esimerkiksi mitään minun työstäni tai perheestäni tai ongelmistani. En valehtele, mutta osaan täysin luontaisesti pitää jutunaiheet kevyinä tai sivuuttaa toisen huomaamatta jonkun aiheen josta en halua puhua. Voin myös kuvailla jotain treffejäni humoristisesti, mutta silti loppujen lopuksi äärimmäisen pinnallisesti. Jos joku kysyy jotain suoraan, niin sitten joko kerron miten asia on, tai sanon etten tahdo puhua siitä. Ihan kuten Roninkin kanssa tutustuminen. Vietimme tuntikausia aikaa yhdessä jutellen vaikkemme tienneet toisistamme mitään pitkään aikaan. Olen siis tarkka siitä mitä jaan oikeasta itsestäni. Ne kuvat ja lauseet ovat harkittuja, eivätkä paljasta minusta oikeasti mitään, muuta kuin kyseenalaisen huumorintajuni. Siksi tänne kirjoittaminen aidoista tunteista ja kurjuuksista ja tapahtumien yksityiskohdista on ihanan vapauttavaa. Kukaan ei katso säälivästi tai tuomitsevasti tai vaadi selityksiä tyhmyyksilleni. Kuitenkin jälkikäteen kirjoittaessa väkisinkin jotkut yksityiskohdat ja tilanteiden hetket tulevat joskus sivuutetuiksi. Olisi myös kiva valikoida omia kuvia enemmän tekstin sekaan, mutta jälkikäteen sekin tuntuu raskaalta. Jos kuvat ovat puhelimessa on niiden siirtäminen tietokoneelle taas oma prosessinsa. Siispä tuo tilin avaaminen iigeeseen (sama nimi kuin blogissa, jos joku on aktiivinen instan käyttäjä ja tykkää kuvista) vapauttaa minut tallentamaan täysin vapaasti päivieni kulua ja fiiliksiäni kuvia lähes reaaliajassa ja taiteellisesti vapautuneesti. Jopa liioitellen ja täysin irrallisesti mistään muusta. Heh. Pidän siitä koska olen jollain tavalla luova eikä minun tarvitse laisinkaan miettiä mitään tuttujen tykkäyksiä, koska tili on tarkoitettu vain minulle ja satunnaisille kävijöille. Ja pelleilemiselleni. Ja feikkiseuraajille! Haha. Mutta tiedättehän miten plasebolla voi olla uskomaton vaikutus. Sillä on!

Sain siis oikeasti itseni upotettua leikkimään taas somella niin, että sisäinen oloni parantui. En ole kuullut mitään Ronista, mutta juuri nyt en ole pahoittanut siitä mieltäni. Oikeastaan olen todella tyytyväinen, että laitoin hänelle mukavan viestin, koska taas saan tuntea tehneeni tarvittavan ja tarjonneen hänelle tilaisuutta käyttäytyä normaalisti. Tiistai-iltana otan puolikkaan unilääkkeen, koska olo on jotenkin pirteä siitä ahdistuslääkkeen palasesta huolimatta, enkä halua pyöriä sängyssä valveilla liian pitkään. Nukun hyvin ja heti aamulla nappaan pari kuvaa iigeeseen. Ei pahaa ahdistusta fiilis on hyvä. Jatketaan silti tuplalääkityksellä. Työt sujuvat ihan mukavasti. Olen rento ja pystyn keskittymään hetkeen aina ajoittain. Pyydän ystävättären lounaalle kanssani, koska joku työjuttu viivästyi ja minulle avautui sopivasti aikaa. Jes, hänelle sopii. Tapaamme kivassa lounaspaikassa, jossa syön salaatin, joka näyttää paremmalta kuin maistuu. Napataan siitäkin kuva! Suunnittelemme viikonloppua ja molemmat meistä on samaa mieltä siitä, että taas voisi unohtaa todellisuuden ja lähteä ilomaahan tavalla tai toisella. Laitamme asiat etenemään joidenkin linkkien kautta. Hyvä. BLING. Ja mukava Jukka kertoo taas päivän kuulumisiaan. Vastaan iloisesti. Ja samalla kieltäydyn Manun ehdotuksesta tavata tänään hänen luonaan. Toki haluaisin, että voisimme katsoa yhdessä sarjaa ja jutella, mutta en nyt mitenkään päin saa itseäni motivoitua lähtemään ramppaamaan arki-iltana hänen luokseen. Ei ainakaan nyt. Myös Ricky ilostuttaa minua jutuillansa ja saan työpäivän kulumaan yllättävän kevyesti. Tyyntä myrskyn edellä? Oikeasti vähän pelottaa, että milloin se ahdistus taas tulee. Eilen se ihan selvästi väreili taas ennen kuin sain humautettua itseni tasaisemmaksi. Olen myös pohtinut sitä, että minähän olen tuntenut tätä ahdistusta jo kymmenen vuotta sitten. Sama ahdistus. Joten miksi se nyt johtuisi Ronista tai jostain muusta, kun ei se silloinkaan johtunut. Silloin myös siitä eroonpääseminen on jossain muualla. Oloni on iltapäivällä jotenkin hyperaktiivinen. Minun tekisi mieli tehdä jotain. Mennä jonnekin. Muttei Manulle. BLING. Jukka taas kertoo kivasti mitä hänelle kuuluu. Olisi kyllä varmaan hauskaa viettää joku ilta hänen kanssaan. Sellainen rento koti-ilta, ja sitten vaikka lähteä yhdessä juhlimaan. Hän on samalla linjalla juhlimistapojen suhteen, joten ainakaan sellaista ei tarvitse miettiä. Suostuisikohan Karri tapaamiseen jos tekisin ehdotuksen? Yritän vähän väliä hokea itselleni, että en tarvitse nyt aviomiestä. Minulla on näitä kivoja tuttavia. Eikö se riitä! Ole tyytyväinen! Monella on asiat paljon huonommin, etkö tajua.

Kyllä tuleva viikonloppu kai vähän jännittää, koska suunnitelmia ei ole. Elinalla on jotain pakollisia menoja, vaikka pyrimmekin törmäämään jossain välissä. Myös Ossi on poissa kuvioista. Vaikka minun itsenäiset iltanikin sujuvat aika hyvin, ja osaan mennä klubille ja nauttia olostani. Niin onhan se silti aivan eri asia viettää kivaa viikonloppua jonkun kanssa suunnitellen asioita yhdessä. Pelkään vähän jo etukäteen näitä tulevia iltoja kun minulla ei ole mitään lyötynä lukkoon. Pelkään yksinäisiä hetkiä, joita sittne yritän täyttää sosiaalisuudella ja somella. Mutta aina tyhjinä hetkinä kaikki kauheat ajatukset iskevät päälle. Pelkään niitä, kuin lapsena pimeää vaatekaappia juuri ennen nukkumaanmenoa. Juuri ennen kuin valot pitää sammutta. Haluaa olla urhea ja tietää että sen on tapahduttava, mutta vatsanpohjassa kouraisee. Tietää, että siitä selviää kyllä, mutta jossain on pieni epäilys siitä, että tuleeko sittenkin syödyksi tällä kertaa.

Minne olen matkalla

Tiistain edetessä oloni vähän tylsistyy. Minusta tuntuu kuin olisin kaiken ulkopuolella. Tai siltähän minusta tuntuu hyvin usein. Mutta välillä olen etäämmällä todellisuudesta kuin toisinaan. Istun kokouksessa enkä vaan kykene käsittämään miten näitä ihmisiä aidosti kiinnostaa nämä asiat. Minuakin kiinnosti joskus. Imin itseeni kaiken tiedon ja halusin oikeasti oppia ja olla aina perillä uusimmista asioista. Nyt minua herkistyttää kun mietin miten merkityksettömältä kaikki tuntuu. Miksen voi innostuneena käyttää tuntikausia aikaa tutkimalla jotain uutta juttua, jota voisi hyödyntää töissä. Onneksi olen vielä kepeän pehmeyden sisällä. Kuitenkin heti kun uppoudun vähän liian pitkäksi aikaan muistelemaan sitä ihanaa intiimiä rakastelua, johon ajauduimme viimeksi Ronin kanssa niin kraateri huudahtaa ja kaikuu. Miksi hän ei anna meidän olla maailman paras pari. Olisimme onnellisia. Tiedän, että hän on jo saapunut takaisin kotikulmilleen. Mutta en tiedä milloin hän lähtee taas kokonaan pois. Nyt uskon, että hän oikeasti lähtee. Uskon, että se tapahtuu pian. Nyt pystyn ajattelemaan yhä, että hänen lähtönsä olisi lopulta helpotus ja hyvä ratkaisu. Mutta toisaalta toivon, että hän vielä muuttaisi mieltänsä ja huomaisikin tarvitsevansa minua. Lisäksi olen kateellinen siitä että hän toteuttaa meidän yhteisen suunnitelman ja unelman ilman minua. Minulle tulee sellainen lapsellinen puuska, jossa tekisi mieli huutaa kyynelten läpi, että tämä on epäreilua! Kenelle voin kannella? Tietenkin voisin tehdä saman ja lähteä milloin tahansa. Mutta en halua. Halusin tehdä sen yhdessä. En yksin tai jonkun muun kanssa. Harmi ettei Roni ajattele samoin. Iltapäivällä alan hieman katua sitä, että torjuin Javierin vihjailut yhteisestä illasta. En jaksaisi olla yksin. En jaksaisi taas yrittää elää tunti tunnilta kohti päivän loppumista. Minusta on tullut ajoittain aika itsesäälinen. Saan itseni kyyneliin todella helposti heittäytymällä epätoivon tunteisiin, joita minulla (osin kateettomasti) on. Kävellessä kotiin pyyhin taas pienen kyyneleen pois silmäkulmasta ja laitan aurinkolasit päähän. Vaikka olisin turrutettu eikä sitä tietynlaista ahdistusta niin sattuvasti tunnu, niin silti toivottomuus aina välillä iskee aaltona päälleni. Mieleeni vain iskeytyy kirkas ajatus siitä, että olen menettänyt kaikki mahdollisuudet ja tulevaisuudella ei ole enää minulle tarjota vastaavaa. Ehkä vain voisin kuolla pois kohta. Pienen hetken se tuntuu lohdulliselta, mutta mitä sitten tapahtuisi sille tulevaisuudelle, jossa olen kuvitellut itseni onnelliseksi? Tuntuu kauhealta kävellä kotiin. Mutta sitten tietenkin ryhdistäydyn ja saan taas tsempattua itseni jonkinlaiseen edes keskinkertaiseen moodiin muistelemalla Ronin inhottavia hetkiä ja sitä, että kaikista tärkeintä olisi nyt päästä itsenäisesti tasapainoon, ja sitten aivan takuulla jotain hyvää tapahtuisi. 

Kotona olo aaltoilee. Välillä minusta tuntuu, että selviydyn jos vain menen suihkuun ja keskityn johonkin ohjelmaan. Eihän minun tarvitse kuin olla yksinäni, jos vain pystyisin siihen. Nauttisin elämästä juuri nyt. Sitten kurkkua alkaa taas kuristaa kun Ronin menetys käy taas todellisemmaksi. Se varmasti johtuu osittain siitä, että voin tahtomattanikin ylläpitää jotain toivoa, koska hän on vielä täällä. Oloni kohenee varmasti nopeammin sitten kun tiedän että hän on kaukana poissa tavoittamattomissa. Harkitsen että kokeilisin uutta saamaani ahdistuslääkettä. Sitten harkitsen, että viestisin jotain huoletonta Ronille. Sitten haen yksineljäsosan uutta lääkettä. Ja sitten lähetän Ronille mukavan pikkuviestin, joka liittyy matkailuun. Miksikäs ei. BLING. Jukka lähettää päivän kuulumisia. Tykkään siitä, että voi olla vaikka päivittäin tekemisissä jos huvittaa. Ihan vain kysymällä, että miten päivä meni. Meidän ei tarvitse ollenkaan stressata mistään viestintäpolitiikasta hänen kanssaan. Ei varmaan vaikka flirtti astuisi kuvioihin. Jos haluaa kertoa miten päivä sujui, niin sitten kertoo. Ja toinen vastaa kun ehtii. Miten olenkaan aivan liikaa stressannut joskus näitä asioita. Siis oikeasti? Vilkaisin joku kerta lähes vuoden takaisia juttujani ja olen siellä laskelmoinut, että milloin ja miten voisin ottaa Dimiin yhteyttä. Ja panikoinut kun hän ei heti vastaa. Olenko menettänyt toivon vakavasta suhteesta, joten en suhtaudukaan enää näihin juttuihin vakavasti? Ehkä jos olisin vastarakastunut ja uskoisin, että tässä on nyt se vuosisadan rakkaustarina niin saisin taas ihanan naivisti jännittää jotain kommunikaatiota. Tavallaan sääli. Lisäksi toki lääkitsen itseäni välinpitämättömmäksi ja huolettomammaksi. En tiedä mikä auttaa, se että kommunikoin normaalisti Ronille vai pieni annostus lääkettä, mutta yllättäen tullut ahdistus laimenee ja turtuu ainakin osittain. Minulla ei ole ruokahalua, ja söinhän ison salaatin taas lounaaksi, mutta minun alkaa yllättäen tehdä iltaruoaksi mieli minun ja Ronin lempiherkkua pakastealtaasta. Tämä on taas niitä hetkiä, kun vähän kirpaisee muistaa kuinka lämmitimme annokset vuorotellen mikrossa ja sitten kömmimme niiden kanssa sänkyyn erilaisten mausteiden kanssa katsomaan elokuvaa ja syömään. Se oli hyvä ilta. Yksi niistä tosi hyvistä, kun ajattelin, että tämä on taas iso askel suhteessamme. Mutten anna minkään muiston omia ruokia, niin etten voisi niistä nauttia ilman pistosta sydämessä. En suostu siihen, kuten en ole suostunut antamaan minkään biisin tai paikankaan jäädä menneisyyden kummituksiksi. Siispä lähden lähikauppaan hakemaan ruoka-annoksen pieneksi muistutukseksi siitä, että elämä jatkuu. 

Kauppakäynti sujuu hyvin. Alan pikkuhiljaa tuntea kuinka näkökenttäni pehmenee. Voiko olla, että noin pieni määrä uutta lääkettä oikeasti vaikuttaa. Ihanaa. Tunnen oloni rennoksi ja puheeni hieman sössöttävämmäksi. En välitä siitä vaikka luonani on sukulainen. Haluan päivittää puhelimeni tietokoneen kanssa ja yhdistän puhelimen läppäriin johdolla. Sitten nousen hakemaan viiniä ja kompastu johtoon niin että lataus keskeytyy. Kiroilen noin kolmekymmentäsekuntia. Sitten pahoittelen ja sanon, että hermoni ovat vähän kireällä. Suku on suku. Perhe on perhe. Ei tarvitse teeskennellä mitään. Otan viinin ja kaadan lasillisen. Ah ihana viinin ja rauhoittavan lääkkeen yhteisvaikutus turruttaa kaikkea astetta pidemmälle. Saan päivityksen lautautumaan uudelleen ja siemailen sellaisessa melkein tyytyväisessä fiiliksessä valkoviiniä jonku tyhmä komedian pyöriessä taustalla televisiossa. Roni ei vastaa (ainakaan vielä), mutta enhän minä kysynytkään mitään. Tällaisilla viesteillä vain halluan osoittaa, että olen positiivisella mielellä ja suhtaudun häneen mukavasti siitä huolimatta että hän on oksettava ja lapsellinen kusipää. Jäseniäni kiehlmöi pehmeästi. Katsetta ei tee mieli tarkentaa mihinkään. Näin on hyvä. Pienen välähdyksen verran tulevaisuus ei näytäkään niin toivottomalta. Mutta vain pieni välähdys. Sitten ajattelen taas sitä miten olisimme voineet päästä yhdessä seikkailemaan maailmalle ja tehdä kaikki ne hullut jutut joista aina ollaan haaveiltu. Ja sitten palata takaisin ja alkaa tehdä järkeviä asioita yhdessä. Se olisi voinut tapahtua. Mutta en tiedä miksei se tapahdu. Nousen ylös laittamaan pakasteruokani mikroon ja huomaan kuinka tasapaino heittää ja kaikki on niin muakvan pehmeää ja rentoa. Jes. Pienikin annos toimii. Olen iloinen. Taas yksi testattu pakotie pois todellisuudesta. Lillun sellaisessa hyvässä välinpitämättömyydessä, vaikka samalla toki muistan kaiken kurjuuden ja masentavat ajatukset. Mutten vaan jaksa keskittyä niihin niin kovasti. Lillun hetkessä astetta enemmän. Olen juuri luonut blogiini liittyvän iigeetilin, sillä haluan erotella "tähän kuuluvat" kuvamuistot pois kaikista muista kuvista. Ja näin se käy kätevästi. Monet kuvat unohtuvat ja niiden mukana myös hetket. Haluan koota tekstieni lisäksi kuvia kronologisessa järjestyksessä ilman, että jälkikäteen on käytävä läpi tuhat kuvaa, joista sitten valikoida ne säästettävät. Olen havainnut instagramin olevan loistava kuvapankki, jossa ne pysyvät tallessa vaikka älyluuri unohtuisi varmuuskopioida. Tykkään. Haluan tallentaa hyviä ja tylsiä hetkiä, jotta sitten voi jälkikäteen entistä helpommin havainnoida mahdollista edistystä tilanteissa. Siispä nappaan kuvan iltapalastani. Muistuttakoot se joskus minua siitä, kuinka paljon apuvälineistä olen tarvinnut mieleisen iltapalan kokoamiseen. Ja sitä paitsi minulla on nyt anonyymi tili, jolla voin hullutella miten vain tahdon, seurata ketä huvittaa miettimättä, että ihmetteleekö nyt Roni tai joku juttujani. Kokeilin jopa sitä seuraajien ostoa hetken mielijohteesta yhdellä eurolla. Hah. Jotain pieniä iloja löytyy elämästä. BLING. Jukka toivottaa minulle hyvää yötä. Samoin joku se randomi kenet tapasin viikonloppuna ja näköjään vaihdoin numeroitakin. Ronilta ei mitään. Joskus nukkumaanmennessä havahdun siihen kun sydän hakkaa niin kovaa, että tuntuu kuin koko sänky tärisisi. Sydän voi kuolla stressiin. Katsotaan käykö minulle niin vielä joku päivä.