Haluaisin kirjoittaa

Haluaisin kovasti pitää blogia, mutta on ollut vaikeaa muuntaa kirjoittaminen iloiseksi harrastukseksi sen jälkeen, kun se on ollut minulle lääke. Se on ollut pakkoterapiaa. Kirjoittamalla olen oikesati pystynyt reaaliajassa muuttamaan omaa oloani. Keventämään kaikkea sitä kurjuutta sisimmästäni. Se on ollut se mun oma juttuni, jolla olen voinut tehokkaasti auttaa itse itseäni kaiken muun ohessa. Ja nyt kun muutama vuosi on kulunut ja olen onnistunut kevenemään sisältäpäin pysyvämmin, niin onkin ollut vaikeaa päästä siihen ylitsevuotavaiseen tekstintuottamisen vimmaan. Tyytyväisestä on tullut uusi normi. Sitä samaa tarvetta purkaa itseään ei enää ole. Ja haluaisin kirjoittaa kaikenlaista muutakin kuin päiväkirjaa. Yhtäkkiä on ihan tavallista, että luotan täysin asioiden luontaiseen onnistumiseen. Mikään ei ole vieläkään missään vaiheessa säröttänyt välejämme Santin kanssa. Me pussailemme intohimoisesti, kun vietämme kaksistaan iltaa hänen luonaan. Välillä taas olemme tylsempiä, mutta sellaisella turvallisella tavalla. Sillä tavalla, jossa me molemmat tiedetään, että vaikka emme nyt juuri olisi toistemme kimpussa, niin sekin hetki taas koittaa jossain vaiheessa. Suhteemme tasoittuu. Emme pelkää tylsyyttä. Santin kotimaassa on sanonta, että se joka haluaa parasta, ei pelkää tylsyyttä. Toistelemme sitä usein pilke silmäkulmassa. Me pelailemme yhdessä korttipelejä. Olen opettanut hänelle sen yhden version marjapussista, ja kummankin kasvoilta loistaa into siitä, miten kivasti me onnistutaan viettämään kahdestaan hauskaa aikaa yhdessä. Santi opettaa minulle jonkun perinteisen korttipelin hänen nuoruudestaan ja lätkimme kortteja pienelle sohvapöydälle samalla kun maistelemme vahvaa jälkiruokaviiniä. Viinien maistelu on meidän yhteinen juttu myös. Usein kun menen hänen luokseen, vien mukanani jonkun uuden pienen pullon. Ja sitten arvioimme sen väriä ja haistelemme sitä Santin jalattomista viinilaseista. Pidämme toisistamme kiinni varmistaaksemme, että vaikka me olemme näin hyviä ystäviä, niin me olemme myös paljon enemmän. Ja siksi koska haluamme koskettaa toisiamme koko ajan.

Hän ei ole ikinä sanonut minulle mitään pahaa. Ei koskaan loukannut tai tiuskaissut minulle. Ei arvostellut. Me hyväksymme toisemme kokonaan. Joskus Santi mainitsi jotain pituudestaan. Siitähän minä silloin joskus alkuaikana murehdin. Että voinko minä olla miehen kanssa joka ei ole minua pidempi. Koska minähän nautin niin paljon siitä tunteesta, kun saan kulkea jonkun miehekkään pitkän komistuksen kanssa ylpeänä muiden edessä. Mutta nyt koko juttu tuntuu minusta naurettavalta. Nyt minä nautin siitä, että minä tunnen tämän komean, mutta lyhyen miehen. Meillä on yhteiset onnelliset salaisuudet. En välitä yhtään mitä kukaan muu ajattelee. Ja sitä paitsi olen todella ylpeä. Tunnen itseni erityiseksi hänen kanssaan. Santi tietää ettei ole pitkä, ja silloin joskus kahvilassa hän alkoi selittää kuinka pitkä hänen sisaruksensa on. Hän ei saanut niitä geenejä. Ja minä olen kohauttanut hymyillen olkapäitäni. Puhumme paljon. Tutustumme koko ajan lisää. Santilla on ollut vähän värikäs ja vaikeakin nuoruus. Mutta niin on minullakin. Tuntuu turvalliselta saada olla ihan oma itsensä. Koko ajan enemmän ja enemmän. Edellisviikolla olemme viettäneet Santin kanssa perinteisen yhteisen arki-illan. Olemme syöneet hyvää ruokaa ja kuunnelleet samalla jazzia. Sitten olemme valvoneet vielä vähän aikaa istuen hänen sohvallaan ja jutelleet siitä, kuinka hänen sukulaisensa tulee ehkä Suomeen syksyllä. Mietin että menemmeköhän me yhteiselle illalliselle hänen sukulaisensa kanssa. Se olisi mahtavaa. Minä voisin ihan hyvin esitellä Santin omalle perheelleni rennon ravintolaillallisen ohessa. Ja ehkä niin tapahtuu. Kenties tänä vuonna! Jos kaikki sujuu näin hyvin. Aika lentää. Sitten kun kumpikin alkaa haukotella loikoillessamme sohvalla alamme sanattomasti riisua vaatteita ja käydä hammaspesulla. Joskus kun riisuudun niin Santi tulee halaamaan minua takaapäin. Joskus hän kantaa minut sohvalta suoraan sänkyyn kesken keskustelumme ja riisuu minut. Mutta nyt menemme omatoimisesti sänkyyn. Joskus vain alamme nukkumaan toisiamme tiukasti halaten, tai sitten Santin kädet alkavat silitellä ihoani ja tunnen hänet suurena ja kovana takapuoltani vasten. Ja se on edelleen mahtavaa. Hän pystyy edelleenkin yllättämään minut. Edelleenkin ajatus hänestä saa vatasanpohjani kihelmöimään. Muistan, kuinka ajattelin epäuskoisena, että miten minä voisin saada tämän upean miehen itselleni. Tämän, joka on niin tulinen ja taitava, ja osaa miellyttää minua miljoonalla eri tavalla samalla itse nauttien. Ja nyt minulla on hänet.

Aamulla olemme heränneet Santin herätyskelloon, joka soi kuin ovikello. Halailemme ja pussailemme toisiamme. Mutta koska olemme viettäneet edellisyönä kuuman hetken molempien tyydytykseksi, niin en tee aloitteita. Santi on sanonut, ettei enää tässä iässä samallailla saa irti liiasta seksistä. Se on parempaa pienien taukojen kanssa. Ja minä ymmärrän häntä ja koitan olla maltillinen, vaikka voisinkin olla hänen kimpussaan koko ajan. Olemme puhuneet tästä. Siitä ettei haittaa vaikkei aina tunnu siltä. Ei haittaa vaikkei aina tule. Olemme ääneen sopineet, ettemme loukkaannu siitä tai ota itseemme. Eikö ole mahtavaa. Voimme puhua kaikesta. Laittaudumme töihin. Kummallakaan ei ole kiire, joten päätämme käydä kahvilassa ja syödä pienet jogurttiaamiaiset, joihin olen tutustuttanut Santin. Istumme vierekkäin kahvilan sohvalla, kuten aina. Aina vierekkäin. Myös kaikissa ravintoloissa, jos se vain on mahdollista. Ja se tuntuu söpöltä. Santi näyttää nauraen mainosta uudesta sovelluksesta, jonka tarkoituksena on saattaa yhteen sinkkuja, jotka haluavat matkustaa yhdessä ja pitää hauskaa. Trips with benefits. Vitsailemme siitä jotain, ja kysyn, että tahtoisiko hän kokeilla tuollaista sovellusta, jossa löytäisi satunnaista seuraa matkustamiseen. Santi nauraa, ettei se kovasti houkuttele. Pidän tällaisista rauhallisista arkisista hetkistä. Santi juo espressonsa ja minä chai latteni, ja sitten suutelemme toisiamme kadulla ennen kuin lähdemme eri suuntiin toimistoillemme. Minusta tuntuu kivalta. Ei pahaenteiseltä. En pelkää, että tämä oli viimeinen suudelmamme. Joskus pelkäsin sitä aina. Ronin ja Javierin kanssa. Minulla ei ollut mielenrauhaa, mutta nyt minulla on. Luotan tähän ihmiseen. Luotan tähän asiaan. BLIBLING. Istun kulkuneuvossa tuijotellen hymyillen ulos ikkunasta ja kuunnellen radiota, kun saan Santilta viestin. Hän sanoo, että me olemme niin fiksuja, että voimme sanoa ääneen, ettei hän halua matkustella tai pitää sellaista hauskaa kenenkään muun kanssa. Lämmin aalto valtaa minut. Se ihastuksen olo. Santi sanoo, ettei halua muita kuin minua. Vastaan hänelle, että poistin tinderin jo jokin aika sitten. Sanon, että me voidaan vain tykätä toisistamme ja olla murehtimatta mistään, mistä ei nyt tarvitse murehtia. Me voidaan tehdä asiat erilailla kuin aikaisemmin ja sanoa aina toisillemme mitä haluamme. Ja Santi vastaa hymyillen olevansa samaa mieltä. Minä tiedän, että tämä on nyt jotain ihan muuta kuin mitä olemme aiemmin kokeneet. Minun vain piti olla täällä paikoillani odottamassa, että joku tulee maapallon toiselta puolelta luokseni viemään minua maailman ympäri. Ja Santin tarvitsi matkustaa maapallon toiselle puolelle löytääkseen jonkun jonka kanssa olla ihan toisin kuin koskaan aiemmin kenenkään kanssa. 

Pursuan onnellisuutta. Edelleen. Tätä on jatkunut nyt viime elokuusta asti muutamia yksittäisiä päiviä lukuunottamatta. Eikä se johdu Santista. Se johtuu siitä, että olen onnistunut muuttamana elämäni. Minä aloitin muuttamaan ajatusmalliani positiiviseksi. Aloin pakkosyötätä itselleni toivoa. Päätin, etten tarvitse mitään enkä ketään. Olen parantanut itseäni ruokavaliolla ja liikunnalla ja ilolla. Pakkohymyllä. Ja sitten se vain tapahtui. Ja juuri kun päästin irti kaikista niistä tarpeistani, joissa olin roikkunut, niin sainkin sen kaiken takaisin moninkertaisisesti Santissa. Tapaamme taas tällä viikolla yhtenä arki-iltana, koska aiomme katsoa elokuvan ja tehdä ruokaa yhdessä. Edellisviikonloppuna olemme järjestelleet Santi asuntua uusiksi niin, että nyt siellä on entistä kivempi katselle yhdessä leffoja. OIemme touhunneet kuin pariskunta, miettien, että minne suuri peili olisi parasta sijoittaa. Se on Santin asunto. En ole jättänyt hänen luokseen hammasharjaanikaan. Mutta kaikki vain on niin luonnollista. Hän arvostaa mielipiteitäni, ja minä arvostan häntä. Olemme molemmat fiksuja. Minä tiedän paljon asioita, joita hän ei tiedä. Ja hän tietää paljon asioita, joita minä en tiedä. Ja me molemmat nautimme siitä kun toinen jakaa toiselle uusia asioita. Kumpikin tietää ettemme ole täydellisiä. Santi on nähnyt raskausarpiset reiteni ja silti tykkää minusta. Minä kuorsaan ja hän kuorsaa. Ja silti me haluamme nukkua toisissamme ihan kiinni. Meillä on kummallakin kaikenlaisia vaurioita menneisyydessä. Mutta jotenkin ne eivät tunnu tärkeiltä lainkaan. Yhdessä me olemme nykyhetkessä ja intoilemme lähitulevaisuudesta. Saamme olla haavoittuvia ja meillä saa olla heikkouksia. Ja saamme nauttia toistemme hoivaamisesta. Olemme tosi kiinnittyneet toisiimme. Tapaamme toisiamme kahdesti viikossa. Ja kerran viikossa tapaan ystäviäni. Kaikkia niitä samoja ihania ihmisiä. Jukkaa ja Jerea, Simoa ja niitä kivoja tyttöjä. Olen juhlinut ja tanssinut ja hymyillyt, kuten aina ennenkin. Olen jutellut Javierin kanssa, mutten mistään uutisia syvällisemmästä. Rickyn kanssa vaihdamme kuulumisia enemmän, ja hän kertoo avoimesti ikävöivänsä minua. Olen sanonut, että ehkä tapailen jota kuta. Ja Ricky on ollut surullinen. Minusta tuntuu että pian olen valmis julkistamaan asian avoimemmin. Minusta tuntuu, että Santikin on. Me olemme hyvä tiimi.

Tytöt tarvii hellän oriin

Me hymyillään heti kun nähdään. Minä olen jo varannut lasipalatsitalon täydestä kahvilasta meille ikkunapöydän kasaamalla laukkuni ja kevytuntsikkani kahdelle eri penkille. Kun Santi  saapuu söpössä pipossaan ja lähes tonnin takissaan kahvilan jonon häntäpäähän, minä vilkutan hänelle jonon etupäästä. Tarjoilija vilkaisee meitä hymyillen. Santi on niin kunnollinen, ettei etuile muita, vaikka olisin ihan hyvin voinut tilata samalla hänellekin, mutta ei meillä ole mihinkään kiire. Kiikutan tilaamani viinilasillisen ja teekupillisen pöytään kahden pariskunnan väliin ja menen heti halaamaan Santia. Tunnen oloni pikkunätiksi. Aika hyvä hiuspäivä. Kierrän käteni hänen toppatakkinsa ympäri ja suutelemme toisiamme poskille. Kuiskaan hänelle jotain hassua kahvilasta ja hän naurahtaa. Minä saan elää tätä vaihetta! Tätä ihanaa polutusta keskellä unelmaa. Tätä välivaihetta, jossa me vahvistetaan ihastusta toisiimme. Tehdään yhä matalammalla kynnyksellä yhdessä kaikenlaista yhä arkisempaa. Ja ollaan yhdessä muiden edessä. Vaikka lähtökohta on ollut se, että ollaan varovaisesti yhdessä. Sopiessamme yksityiskohdista hän sanoi, että meillä voi olla yksinoikeus seksiin ja suudelmiin ja sen sellaiseen. Ja me voidaan tehdä asioita yhdessä. Regardless if we are dating or not. Ja hän sanoi, ettei tiedä onko tämä sitä mitä minä haluan, mutta hän haluaisi pitää asiat yksinkertaisina. Ja sen jälkeen me olemme olleet kahdella ulkomaan matkalla. Me olemme jääneet koukkuun toistemme kosketteluun. Siihen, että hän on minun ja minä olen hänen. Kahviloissa, ravintoloissa, turistirysissä, aamiaispöydässä. Siihen, että kun istun sohvalla hän kävelee viereeni ja minä halaan häntä painaen pääni vasten hänen vatsaansa tai reittään, ja hän silittää hiuksiani. Ja sitten kummankin vatsanpohjasta ottaa. Siihen, kun sammutamme valot mennessämme arki-iltana nukkumaan, ja suutelemme toisiamme pimeässä peiton alla. Ahnaasti ja hitaasti. Ja koskettelemme toisiamme. Ja hän nojautuu päälleni. Ja ihan hitaasti rakastelemme niin, että se tuntuu niin hyvältä, etten melkein edes voi tajuta sitä. Kun hän on ihan hidas ja hellä. Ja sitten kuiskaa, että mitä haluaisin. Hän kysyy, koska ei enää pysty jatkamaan tätä ihanuutta kauaa. Ja minä olen niin hurmiossa, etten melkein saa sanottua mitään, vaan vedän hänet kiinni minuun. Ja hän ei voi estää voimakasta tulemista. Siinä on jotain ihmeellistä. Miten se vain tuntuu paremmalta ja paremmalta. Ja minä saan olla tämän kaiken keskellä. Minä olen tämän stoorin päähenkilö. Se joka saa nauttia. Se, joka saa tämän mielettömän hetken (eikä se ole vain hetki) jälkeen painautua hänen syliinsä ja pitää kädestä kiinni, ja suudella sitä, samalla kun hän suutelee niskaani. Huh.

Siellä me istumme kauniissa kuhisevassa kahvilassa vierekkäin. Aina vierekkäin jos vain on mahdollisuus. Koska silloin voimme helpommin pitää kättä toistemme reidellä. Ja katsoa hassuja juttuja puhelimelta. Kuiskia ja hihittää tarkkaillessamme ympäristöämme. Santi syöttää minulla juustokakkua. Viereisen pöydän pariskunta lähtee ja jättää pöytään suklaakakun puolikkaan. Kysyn Santiagolta, että maistaisiko hän toisen jättämää kakkua. Ja Santi nauraa, ettei ehkä tekisi sitä, mutta nauraisi kannustaen jos joku tekisi. Melkein otan palan suklaakakkua harukkaan, mutta tällä kertaa vain nauramme ajatukselle. Jossain vaiheessa Santi ottaa projektipäällikön aseman ja kertoo, että ensin me kävellään ulkona ja katsotaan siellä esillä olevia taideteoksia. Ja sitten kävelemme ravintolaan, jota minä aikaisemmin olen ehdottanut. Hienoa, tämä suunnitelma sopii minulle oikein hyvin. Ja niin me tehdään. Siinä sivussa saan viestejä Rickyltä ja Jereltä. Mutta nyt he ovat niin kaukana tästä kaikesta. Nyt olen täällä valovuosien takana onnellisuudessa ja rakkaudessa. Sitten taas myöhemmin olen onnellisuudessa ja rakkaudessa heidän todellisuudessaan. Vastaan ystävällisesti, mutta keskityn hetkeen. Eikä tämä hetki ole mikään ylimaallinen. Vaan me palellutaan pihalla ja nauretaan. Sitten ollaan ihan hiljaa ja minä toivon että päästäisiin jo äkkiä sisälle. Mutta pöytävarausta pitää odottaa. Joten Santi ehdottaa, että käymme ulkona vielä kävelemässä. Olen vastahakoinen ja haluaisin jäädä drinkeille sisälle, mutta Santi sanoo, että drinkit odottavat kyllä. Ah, miten paljon tykkään hänen päämäärätietoisuudestaan. Siitä, että hän päättää mitä nyt tehdään, vaikka tositilanteessa tietysti huomioisi toiveeni. Minä voisin sanoa, että odotan sisällä. Ja se varmaan toimisi ihan hyvin. Mutta minä haluan olla juuri tämän miehen kanssa. Haluan, että hän on mies ja päättää. Ja minä saan kulkea hänen kanssaan. Ehkä jollain tasolla haluan olla alistuva. nautin siitä kun toinen pitää ohjat käsissään. Juuri tätä minä olen halunnut. Koska olen itse niin vahvatahtoinen ja jopa määräilevä muissa ympäristöissä. Niin nyt saan antaa sen roolin pois. Juuri näin sen pitää mennä. Että se yksi ja oikea on jotain ihan erilaista. On joku joka saa minut muuttumaan. Paremmaksi. Tunnen itseni niin hyväksi hänen kanssaan. Ne miehet, jotka haluavat langeta jalkojeni juureen tekevät minusta toisenlaisen. En kaipaa lähisuhteisiini alistumista.

Me olemme hyviä ystäviä. Se on kaikista tärkeintä. Ei meidän tarvitse tykätä kaikista samoista jutuista, mutta me voidaan jakaa mitä vain. Illalla me juodaan lomaltamme tuotua viiniä ja luemme ääneen kaksi runoa. Voitteko ajatella, että sekin onnistui. Se, että minä haaveilin tästä hankkiessani hänelle tätä joululahjateosta. Että me istutaan sylikkäin sohvalla ja mietitään, että mitä ihmettä tarkoittaa kun vuoristossa näkyy punainen malja. Aamulla kello soi, enkä enää saa unta. Vaan nautin joka sekunnista halatessani nukkuvaa Santia. Haistelen hänen selkäänsä. Sitten Santi kääntyy ja kaappaa minut kainaloonsa. Voisin heti myöhästyä töistä ja ottaa uusinnan viime yöstä. Mutta tyydyn vain halaamaan ja suukottelemaan Santia hänen silittäessä selkääni. Santi nousee suihkuun ensin. Minä makoilen alastomana sängyssä ja vastaan jotain saamiini viesteihin. Santi tulee suihkusta ja viheltää minulle. Ja tulee hetkeksi istumaan viereeni hymyillen. Ei tarvitse sanoa mitään. Käyn suihkussa ja laittaudun. Silmästäni valuu vettä. Menen Santin viereen ja huokaan, että minua itkettää ja näytän hänelle silmästäni valuvia pisaroita. Santi katsoo minua kuin koiranpentua ja kysyy hymyillen, että miksi itket. Ja minä sanon ilkikurisesti, että siksi koska olen niin kovin surullinen. Ja sitten kumpikin hymyilee syvään tietäen, että tämä kaikki on niin kaukana surullisuudesta kuin vain voi olla. Meillä ei ole kiire. Ehdimme istua sohvalla lukemassa uutisia ennen kuin pukeudumme ja lähdemme pakkaseen. Suutelemme ja Santi sanoo, että nähdään. Ai kun muistan ne ajat, kun nämä hetket synnyttivät minussa ahdistuksen. Pelkäsin erota ihmisistä, joista olen välittänyt, koska pelkäsin niin paljon, ettemme enää tapaa. Ja joskus niin kävikin. Ja siksi minulle syntyi automaattinen pelkotila. Mutta nyt minua ei pelota. Olen ihan varma että me tapaamme ja vietämme useita tällaisia aamuja. Heti kun pääsen omaan ratikkaani, niin saan viestin Santilta. Jotain johonkin uutiseen liittyvää. Minua hymyilyttää. melkein haluaisin lähettää  hänelle sydämen. Sen pususydänhymiön. Jotta voisin jakaa hänen kanssaan tämän vatsanpohjassa tuntuvan kutkutuksen. Mutta odotan vielä hetken. Ensin haluan varmistaa varauksemme liikuntapahtumaan, josta alkaisi yhteinen harrastus. Kaikki soljuu eteenpäin. Nyt olen taas tässä todellisuudessa. Juttelen Tommin kanssa ja ehdotan, että tehtäisiin jotain viikonloppuna. Olen jopa innoissani tulevasta koti-illasta. Voin treenailla ja nähdä perhettäni. Voxra-lääkitykseni loppui kaapistani aiemmin tällä viikolla. Enkä vain ole jaksanut käydä apteekissa. Koska oloni on ollut niin hyvä. Mitä jos vain lopettaisin sen nyt. Saa nähdä.

Elämän evoluutioo

Kuu on ollut vesimiehessä. Jep, en ole vielä unohtanut kuutakaan kokonaan, vaikka huomaan miten luistelen paremmin siinä spiraalissa, jonka ehkä kuunkierto meille määritätä. Ja laajemmassa mittakaavassa vuosi ja ehkä se seitsemän vuoden sykli, mistä jotkut puhuvat. Olen taas itseeni tyytyväinen, kun olen ihan omien kantapäideni kautta saanut havaita tämänkin oppitunnin. Että oikeasti me pyöritään samoissa kuvioissa. Samoissa fiiliksissä. Aina vaan uudelleen. Ja pointti on siinä, miten me itse aletaan siinä toimia. Että me kontrolloidaan sitä miten toimimme näissä kierteissä. Eikä niin, että joka kerta itketään samaa tyhmää oloa ja toistetaan kaavaa, joka ei johda minnekään. Minä ekaa kertaa huomasin tämän kierteen selkeästi Ronissa. Muistan kuinka puhuin hänen pyörimisestään aina samoissa teemoissa. Aina samoista näkökulmista. Aina se sama ahdistus. Tai aina se sama into. Mutta vaikeampaa oli havaita, miten itse olen pyörinyt ihan yhtä syvissä uurteissa. Aina se tietty ahdistus ja pelko. Aina se perusteeton outo fiilis, joka muuntautuu pahaenteisyydeksi tai itkuksi, ja typeriksi ajatuksiksi. Se spiraalin kohta, jota ihmiset lääkitsevät alkoholilla, tai niillä yöpöydän laatikosta löytyvillä sinisillä pillereillä. Irtosuhteilla ja typerillä tekstiviesteillä. Tai hengittämisellä ja hymyllä. Mielenvahvistamisella. Liikunnalla ja suurella motivaatiolla kehitykseen. Elämänmuutoksella. Ei se ole helppoa, eikä tapahdu hetkessä. Mutta siinä vaiheessa, kun huomaa taas olevansa siinä samassa spiraalin tiukassa mutkassa, kun tuntuu, että melkein lentää reunojen yli tyhjyyteen. Mutta huomaakin, että nyt päällä on pehmustettu turvavyö, niin siihen jää koukkuun. Se on ehkä monille, kuten minulle, se ensimmäinen syy jatkaa itsensä kanssa työskentelyä. Ja nyt kuu on taas vahvasti vesimiehessä. Eli siinä miehessä, joka uppoutui lennokkaisiin ajatuksiin vailla rajoja. Ja koki aina omissa spiraaleissaan suurta tuskaa siitä, ettei kukaan ymmärrä häntä. Tai ettei hän pysty ymmärtämään normaaliutta. Mies, joka veti minutkin siihen kuplaan, jossa oli ihan mahtavaa, mutta mitä kukaan ei voisi ikinä tajuta. Ja kai lopulta siitä voi tulla yksinäinen ja epätodellinen olo. Menee sekaisin omissa ajatuksissaankin. Mutta parhaimmillaan kaikesta tästä lennokkuudesta ja kyvystä johdatella utopistisia prosesseja loppuun, voi syntyä jotain mahtavaa. Vesimies voi tarkoittaa nopeaa emotionaalista depletaatiota. Tuntuu, ettei ole energiaa käsitellä jotain tunteellista asiaa ollenkaan. 

Onkohan Ronilla ollut vaikea kausi? Onkohan hän päässyt nousemaan ylös omista spiraaleistaan? Kyllä varmasti. Olen aika varma siitä. Ainakin pääosin. Tämä on ollut niin monille suuren kehityksen ja muutoksen aikaa. Minulle. Ja miksei myös hänelle. Oma oloni on ollut vähän väsynyt. Mutta siinä samalla olen onnistunut harjoittelemaan uudenlaista joogaliikettä uuden apuvälineen kanssa. En useinkaan ostele mitään, mutta urheiluharrastukseen liittyvän välineen osto tuntuu hienolta. Jes! Vihdoinkin minä olen se ponnaripäinen hymyilevä nuori nainen, joka upgreidaa välineistöään. Ja sitten täysin huijaamatta tekee jumpat ja muistuttelee itseään, että joulukerroksen sulaminen lantiolta vie hetken. Pitää vain pitäytyä pois ylimääräisten herkkujen ääreltä ja hikoilla vähän. Olen päättänyt, että siihen menessä, kun meillä on Santin kanssa varattuna paikat tapahtumaan parin viikon päässä. Niin silloin voin laittaa päälleni taas sen paidan, joka korostaa kapeaa vyötäröäni. Se fiilis kun voi pukeutua tällaisiin vaatteisiin tuntuu niin hyvältä, että sen  takia voin olla napsimatta suklaata iltaisin. Ihan yhtä hyvin syön kirsikkatomaatteja tai suolakurkkuja. Tai rahkaa ja marjoja. En ole syönyt kesän jälkeen sipsejä lähes laisinkaan. Ja ne olivat lempiherkkujani! Mutta näin se käy. Olen muuttunut ihminen. Peilistäkin eron huomaa kyllä. Mutta satuin törmäämään vanhaan valokuvaan, jolla minun oli alunperinkin tarkoitus arvioida omaa kehitystäni. Ja omiin silmiini kehitys on merkittävä. Ja hauskinta on, että jos jatkan samalla linjalla, niin jossain vaiheessa tämä alempi kuva tulee olemaan se vanha verrokki uuden kehitysaskeleen vieressä. Ihan vaivihkaa minusta on siis tullut tällainen. Joku sanoo, että se vie aikaa noin kolmisen viikkoa luoda tapa. Ja kolmisen kuukautta luoda elämäntapa. Ja minä olen nyt pitäytynyt lähes päivittäisessä liikunnallisuudessa noin puoli vuotta. Olen jo sitä useampia kuukausia muuttanut ajatustapaani. Aktiivisesti opetellut siirtämään väärät tuntemukset ja ajatukset terveellisellä tavalla sivuun. Pakottanut itseni sanomaan eri asioita ja olemaan se ihminen, joksi olen halunnut tulla. Olen omilla tutkimuksillani ja kokemuksillani tullut elämäekspertiksi. Näen joka puolella ympärilläni ihmisiä, jotka ovat eri vaiheissa näissä prosesseissa. Ja usein koen näkeväni yhä selkeämmin asioiden lävitse. Kepeänä hauskuutena olen tullut kuu- ja horoskooppiasiantuntijaksi. Tiedän aika hyvin kuka on kukakin. Ja ymmärrän ihmisten käyttäytymistä paremmin ottaen huomioon suuremmat olosuhteet ja vaikuttimet. Ihan pilke silmässä, mutta silti.

Juttelen taas Javierin kanssa. Hän kertoo yksityiskohtia arkielämästään. Jotenkin kauhean tuttua. Tiistai-iltana olen tehnyt herkullista katkarapunuudelipataa perheenjäseneni kanssa. Sellaista opiskelijabudjettiin sopivaa. Mutta niin hitsin hyvää! Olen opetellut päälläseisomista ja koittanut venyttää yläselkääni. Se on vaikeaa. Siis siinä sivussa, kun olemme katsoneet netflixistä sarjoja. Ja siinä sivussa, kun olen jutellut Javierin ja Tommin ja Santin kanssa. Fiilikseni ei ole ollut mitenkään erityisen innokas, vaan vähän jopa jähmeä. Tunteellisesti. En ole ajatellut kauheasti minun ja Santin suhdetta. Ja ihan hetken olen jopa ajatellut, että hän on varmaan kyllätystynyt minuun, kun ei reagoi kivasti lähettämääni hauskaan ja vahingossa vähän seksikkääseen uuden jumppavälineen esittelykuvaan. Mutta silti olen samalla pitäytynyt hyvässä sisimmässä olossa ja tiennyt järjen tasolla, että kaikki menee varmasti oikein hyvin. Pienen ajatushetken ajan olen ollut varma, että selviäisin siitäkin. Siitäkin, että tämä ei jatkuisi. Ja se, että kaikki on hyvin siitä huolimatta, että Santi kertoo hoksanneensa, että hänen sänkynsä patjassa on irrotettava päällinen, jonka voi pestä pesukoneessa. Mutta ettei se mahdu hänen pesukoneeseensa. Siellä hän touhuilee keskeneräisen prosessin kanssa. Perfektionistina. Minusta tuntuu, että hän haluaa ihan vähän syyllistää minua tapahtuneesta. Häntä ärsyttää, että hän itse mokasi sängyn puhdistamisen. Ja minä hyväksyn tämän ja ymmärrän häntä. Mutten pyytele enempää anteeksi. Suhtaudun juttuun ymmärtäväisen humoristisesti. Koska tiedän, ettei hän - kuten ei Javierkaan - kaipaa miten alentelua edessään. Nämä miehet kokevat onnistumisen tunteita tekojen ja tapahtumien kautta. Nämä miehet rakentavat kuvaa itsestään sen perusteella mitä he tekevät. Ja näille miehille on tärkeää olla hyvä ja onnistunut. Siksi he ottavat vakavasti minkä vain eteen tulevan asian ja hoitavat sen kunnolla itse. He ovat tosi uraorientoituneita. Suhtautuvat harrastuksiin jopa vähän liian vakavissaan. Ja jos jokin asia pitää hoitaa, niin se on prioriteetti, ja muiden täytyy se ymmärtää. Silti he tarvitsevat myös sen heijastuksen muista. Kiitoksen ja ihailun (kun ajoitus on heidän aikatauluunsa sopiva). Ja siksi he myös kohentavat omakuvaansa läheistensä kautta. Ottavat vakavasti läheistensä asiat. Siksi nämä leijonat ovat pidemmällä tähtäimellä luotettavia ja vakaita. Tulisia ja intohimoisia. Joskus koleita ja ylhäisiä. Ja suuttuessaan sivaltavia ja umpimielisiä. Eivät halua epäonnistua tai olla väärässä. Eivätkä myöskään halua nähdä epävarmuutta ja epäonnistumista muissa, koska se heijastuu heihin itseensä. Mutta ihmissuhde voi olla heille myös projekti, jonka on onnistuttava. Jota he johtavat. Tiimi, jossa minä voisin ihan hyvin olla mukana. Minä voisin antaa Santin johtaa yhteistä projektiamme. Antaa hänelle tilaa ja olla hänestä nähtävästi ylpeä. Antaa hänen tehdä tärkeät aloitteet, mutta olla nokkela ja aktiivinen oikealla hetkellä. Muistuttaa häntä aina välillä siitä, miten paljon hänestä tykkään. Antaa huomiota ja lähetellä kivoja kuvia ja huokauksia viime yöhön liittyen välittämättä siitä, vaikkei hän heti niihin reagoi. Koska tiedän, että hän syynää kyllä kaiken tarkkaan ja kehittää ajatuksiaan ja tunteitaan viiveellä. Järjellä, ennekuin ne siirtyvät tunteiksi. Tässä vaiheessa moni tekee sen mokan, että loukkaantuu ja alkaa osoittaa mieltään. Ottaa henkilökohtaisesti asioita, jotka kannattaa vain jättää sivuun. Tuntuu ihanalta, että minä voin sanoa ja tehdä mitä haluan riippumatta toisen reaktiosta.

Taas minusta tuntuu, että nämä dialogit Santin kanssa ovat kuin peliä, jossa minun pitää suoriutua muistaen se, millainen hänen persoonallisuutensa on. Ja olen siinä aika hyvä! Mietin, että milloinkohan näemme seuraavan kerran. Me tykätään toisistamme. Ja kun olemme yhdessä niin olemme kiinni toisissamme kokoajan. Ai, että miten nautin siitä, että minulla on joku jota koskettaa. Joku joku ei vetäydy pois, kun haluan halata tai pitää kädestä kiinni. Ja hän tekee niin myös. Haluaa pitää minusta kiinni. Kun kerään rohkeutta ja muistutan itseäni, että voin olla millainen tahansa, ja kuiskaan hänelle että suudellaan. Niin hymyillen hän suutelee minua vetäen vartaloni kiinni itseensä. Ihan missä tahansa. Olen onnekas. Olen uusi ihminen, joka saa itselleen tällaisia asioita. Ja sitten kaiken lisäksi me vielä selvitään tällaisista kiusallisista ja typeristä arkisista jutuista aika hyvin. Minä pystyn olla nolostumatta liikaa. Käsitellään asiat, mutta ei anneta niiden vaivata meitä enempää. Ihan mahtavaa. Ja minä sain kuin sainkin pesukoneessa pyörineen puhelimeni takaisin, emmekä me puhuneet siitä mitään. Mikään siihen liittyen ei ole vaivannut välejämme. Minulle on ihan sama onko hän käynyt kaikki kuvani, ja tekstini ja viestini läpi, jos kerran se ei vaikuta väleihimme. BLIBLING. Ja illalla keskellä epämääräisen ookoota iltaani Santiago ehdottaa, että vierailisimme jossain näytöksessä keskiviikkona. Ja minusta tuntuu kivalta, että hän todentotta tahtoo viettää kanssani normaalin arki-illan riippumatta sängypesuoperaatiosta. Tietysti! Hän on prioriteettini. Hän on potentiaalisesti tuleva elämänkumppanini. Hah, se tuntuu melko kaukaiselta. Mutta niin on kaikki muukin tuntunut. Ja kaikki on mahdollista. Sovittuani arki-illan viettämisestä Santiagon kanssa minulle tulee hetkeksi huono omatunto, koska Tommi on yrittänyt pyytää minua elokuviin. En ole sopinut mitään ajankohtaa, vaan kuten aina, olen joustavasti sanonnut, että jos ajoitukset onnistuvat niin miksemme käväisisi leffassa. Ja nyt ilmoitan, etten ainakaan keskiviikkona pääse. Ehkä viikonloppuna. Ja Tommi on tosi pettynyt. Mutten kai voi tästä ottaa taakkaa itselleni? Ja mitä jos hän odottaa leffatapaamisen olevan treffit? Ja minä pelkään tuottavani hänelle pettymyksen. Mutten voi miellyttää kaikkia ihmisiä ja olla loukkaamatta heidän tunteitaan, jos aion elää omaa elämääni. 

Tiistai-iltana viimeiseksi juttelen vielä Javierin kanssa. Hän näyttää niin söpöltä ja komealta. Ja hän on niin rehti ja kiva omalla tavallaan. En voi sille mitään, että jotkut pienet etäiset muistofiilikset nousevat pikkuruisina välähdyksinä mieleeni. Olen entistä varmempi siitä, että meidän ei tule tavata. Tai syventää keskusteluja pintaa pidemmälle. Jotenkin välitän hänestä aika paljon. Koen vahvasti, että hän on tosi haavoittuva. Sen kovan kuoren alla on se pieni poikanen, joka ikävöi nuorena kuolleita vanhempiaan. Ja joka on särkynyt tultuaan ankarasti petetyksi ja hylätyksi aiemmassa suhteessaan. Se pikkuinen on kasvattanut kovat kuoren ympärilleen ja yrittänyt lääkitä itseään tunteettomalla ja irstaalla tavalla. Sen kuoren läpi on päässyt ehkä ripaus pelottavaa kiintymystä, jonka hän on siirtänyt sivuun koska on helpompaa olla siellä piilossa yksin, kuin päästää joku sisälle. Ja minusta tuntuu, että hän menettää ihanan kokemuksen ehdottomasta rakkaudesta. Koska hän asettaa niin paljon itselleen ehtoja. Ja niille läheisille, joiden kautta hän peilaa itseään. Hän keskittyy töihin ja kielikursseihin. Ja irtosuhteisiin. Mutta samalla hän viesteissään sanoo, että kaipaa elämäänsä nyt muutosta. Jotain on tapahduttava. Ja tiedän, että hän tekee sen ja ehkä pääsee vielä yli omasta spiraalistaan. Taasko joku, josta olen syvästi välittänyt, ja välitän vieläkin, pääsee eteenpäin minun jälkeeni. Ei silloin minun kanssani, kun olisin tarjonnut kaiken. Vaan vasta jonkun toisen kanssa.  Vai jääkö hän ikuiseksi hurjastelevaksi poikamieheksi. Kai sen on mentävä niin. Että minun oli päästettävä irti ja kehityttänä itse eteenpäin. Ja nyt minä saan sen mitä on minulle tarkoitettu. Ja voin vain sivusta seurata näiden aiempien rakkaiden elämää. Ja samalla tunnen omahyväisyyttä ja iloa siitä, että nämä upeat ihmiset ovat aina osa elämääni. Ja minä olen aina osa heidän elämäänsä. Me ollaan toisillemme niitä ihmisiä, keitä me muistellaan lämmöllä. Ja ehkä tunnetaan pieni muljahdus vatsanpohjassa. Ja se on ihan okei. Pystyn yhtäaikaisesti suhtautumaan tähän kaikkeen lämmöllä ja passivisella kaipuulla. Ja olemaan innoissani Santista. Ja täysin vain hänen juuri nyt. Tänään me nähdään. Ei epäröintiä tai pahaenteisyyttä. Saan tänään pusuja. Olen onnistunut välttelemään kaikkia herkkuja ja tajuamaan taas, että tämä on vain itsestäni kiinni. 

Kevyt kuin höyhen

Innostuksella ja positiivisella jäänityksellä kohti joulua! Viel pitää viimeistellä vähän lahjoja. Ja hakea pieniä tuomisia kaupasta. Viinejä. Hyvä ystävä kutsui kylään, joten ennen Santin tapaamista täytyy koittaa ehtia skoolata vielä ystävien kanssa. Onpa kiva fiilis. Huomenna kunnolla juhlimaan. Moni kavaeri jo odottaa malttamattomana. Minä koitan keksiä pieniä jouluyllätyksiä kaikille. Sitten pari päivää perheen parissa, ennen kuin lennämme kohti seikkailua Santiagon kanssa. Mahtavaa. En keksi montaakaan parannettavaa asiaa tässä tilanteessa.

 

Niin rikas

Se fiilis, kun hehkulamppu syttyy pään yläpuolella loistamaan. Ja ratkaisu johonkin asiaan tipahtaa syliin kuin tilattuna. Ja mielestäni se on tilattua! Jos painiskelen jonkun asian kanssa, ja minulla on jonkin verran aikaa, niin pystyn jättämään sen prosessoitumaan ikään kuin kaiken muun taustalle. Ihan kuin olisin tietojärjestelmä, jolle voin jättää käskyn alkaa selvittämään jotain asiaa. Ja sitten voi keskittyä johonkin ihan muuhun ja unohtaa koko jutun. Kunnes yhtäkkiä se välähtää valmiina mieleeni. Tämä sama tapa toimii esimerkiksi silloin, kun ei muista jotain asiaa. Vaikka jonkun näyttelijän nimeä. Silloin siitä lähetetään aivoille pyyntö selvittää asia. Ja sitten kokataan tai vitsaillaan slaavikyykyistä, ja PAM, se iskee mieleen joko muutamia minuutteja tai tunteja myöhemmin. Jotkut isot asiat voivat prosessoitua päiviäkin. Esimerkiksi luovat tilanteet ovat vähän pitkäkestoisempia. Olen sommitellut sopivaa runoa Santin joululahjaan liitettäväksi jonkin aikaa. Olen kirjoitellut puhtaaksi yhtä versiota. Ja sitten illalla sängyssä istuessani se oikea pamahtaa kirkkaana mieleeni ja on valmis. Se on haiku. Hah, lempparirunomallini. Samallailla voi prosessoida jotain työhön liittyviä isompia ongelmia. Ne vain yhtäkkiä on ratkaistu mielessäni autopilotilla ja tipahtavat sitten tajuntaani valmiina. Joskus niitä täytyy vähän hämmennellä ja pyöritellä pidempään. Mutta aina jollain tavalla ne valmistuvat kuin itsestään. Saamani haiku on vähän imelä. Mutta pidän siitä enemmän kuin aiemmin kaavailemastani pidemmästä runosta. Hienoa! Nyt minun vain tarvitsee saada tulostettua se itsestäni ulos kauniilla käsialalla ja ohuella mustalla mustekynällä. Ja koska olemme aina vaihdelleet haikuja Karrin kanssa, lähetän tuotokseni hänellekin. Ilmassa on edelleenkin joulutunnelmaa. Keskiviikkona vaihtelemme Santin kanssa normaaliin tapaan viestejä, ja hän kertoo pienestä työmatkasta, jolle vielä joutuu osallistumaan ennen joulua. Ja siinä samalla sovimme, että tapaamme perjantaina ja keksimme jotain pientä kivaa tekemistä. Loistavaa. Näin ollen voisin viettää kivan illan Santin kanssa perjantaina, ja sitten halutessani pääsen lauantaina kunnon juhliin. Tanssimaan niin paljon, että saan syödä jouluna mielein määrin konvehteja. 

Keskiviikkona en meinaa saada päänsärkyä millään pois. Minulla on panacodia ja naprokseeneja, mutta päänsärky jomottaa taustalla koko ajan. Se tuntuu siltä, kuin jokin tylppä seiväs olisi tungettu pääni läpi ja se hölskyy siinä aina kun liikun. Päänsärky voi pilata päiväni. Siksi varaan matkalle mukaan sopivan arsenaalin särkylääkkeitä. Onneksi näitä päiviä ei ole kovin usein. Onneksi useimmiten saan päänsäryn taittumaan helpommin. Se kuuluu nyt tähän aktiivisempaan kipukauteen. Ja hyväksyn sen. Koska olen muuten niin onnekas. Vietän illan kotona perheen kanssa, enkä lähde keskiviikkona minnekään. Vaikka Jere kyselee josko olisin ulkona. Ja sovimme, että käydään ehkä drinkeillä lauantaina. Viimeisen vuoden aikana minulle on muodostunut monta läheistä miespuolista ystävää. En ole ikinä ajatellut kenenkään sukupuolta sen enempää. Jotenkin vain huomaamatta näistä ihmisistä on tullut minun ystäviäni. Ensialkuun he ovat tykästyneet minuun varmaan kokien pientä ihastumista. Olen kauhean suorasanainen ja vähän pomottelevakin vahingossa, ja se vetoaa tietynlaisiin miehiin. Juuri kuten olen aiemminkin pohtinut. Moni mies tykkää olla hieman alistuneessa asemassa ja miellyttää naista. Kuten Jukka. Mutta minuun se ei vetoa romanttisella tasolla, koska haluan voimakkaan miehen, joka on kanssani tasavertainen. Ja Santi on sellainen. En ollenkaan halua pompotella häntä. Hän saa minusta esiin parhaat puoleni. Enkä minä määräile näitä ystäviäni. Olen vain sellainen vahva persoona, mutta koska samalla muutan käytökseni hauskaksi, on minuun helppo tutustua. Ja kanssani on helppo lähentyä. Olen todella avoin. Nämä miehet purkavat minulle parisuhdehuoliaan. Kysyvät mielipiteitä tärkeisiin asioihin. Ja kutsuvat aina mukaan. Olen kuin yksi kundeista. Mutta söpöllä ja tyttömäisellä tavalla. Jotenkin vain tähän pisteeseen on päädytty ja olen siitä kiitollinen. Olen kiitollinen, että siitä huolimatta, että se pieni flirtti kuivui kasaan Jeren kanssa, niin olemme läheisiä ystäviä. Olen kiitollinen siitä, että voimme soitella Tommin kanssa toisillemme ja puhua suoraan kaikesta. Kuten siitä miten kivaa on, että me tutustuttiin. Olen iloinen, että Jukka on kaverini. Ja Aku ja Simo. Mutta samalla myös porukkamme tytöt ovat hyviä ystäviäni. Se ei ole tapahtunut ihan yhtä helposti. Mutta nyt kun tutustumisvaihe on takana, voimme soitella ja viestitellä kuulumisia parin ihanan naisenkin kanssa. Olen kiitollinen siitä, että voin käydä kahvilla Ossin ja hänen tyttöystävänsä luona. Minun tindermatchini ja hänen puolisonsa ovat ystäväni. Ja tietysti Elina. Olen niin rikas. 

 

Big Pic

On kivaa olla elämässä tätä prosessia nyt, miten jännittävästä deittailusta tulee turvallisempaa tapailua. Miten parisuhde alkaa muodostua. Se on aina ollut se minua mietityttänyt kysymys. Ja monia muita! Että mitä tässä oikein nyt pitäisi tapahtua seuraavaksi, kun meillä on kivaa yhdessä. Mutta kun jännittää laittaa viestiä, eikä ole ihan varma, että mitä toinen ajattelee. Miten sitä aikaa aletaan viettää enemmän yhdessä. Miten suunnitelmallisista treffeistä tuleekin normaalia yhdessä vietettyä aikaa. Ja kai se vain  tapahtuu! Simsalabim. Olen jotenkin innoissani, että tilanteeni Santin kanssa on kehittynyt ilman mitään draamaa tai tulipaloja. Kaikki on tapahtunut helposti ja rauhallisesti. Juuri niin sitä sanotaan (kuva alla)! Että ensimmäisestä rakkaudesta kasvetaan erilleen. Nyt kun mietin sitä aikaa, niin se tuntuu uskomattoman kaukaiselta. En voi käsittää miten olen voinut elää sellaisessa suhteessa monen monta vuotta! Miten olen pystynyt! Ja sydämeni särkyy kun tiedän, että niin moni elää tällä hetkellä parisuhteessa, jossa he eivät saa sitä mieletöntä rakkautta ja intohimoa, mihin jokaisella pitäisi olla mahdollisuus. Jos vain on rohkea ja päästää irti niistä asioista, jotka eivät ole itselle oikeita. Minulla kävi suuri onni, kun suhteeni päättyi dramaattiseen eroon. Kun en itse uskaltanut tai osannut päästää siitä irti. Todentotta minusta tuntuu ettei se ehkä ollut oikeaa rakkautta. Mutta kyllä se oli, sillä tasolla, jolla silloin oltiin. Tuo mies oli hyväsydäminen ja hieno ihminen. Joka ei vain ollut oikea minulle. Ja se aiheutti kummallekin turhautumista ja epäonnea. Toivon, että hän saa nyt paremmin toteuttaa itseään muualla. Ja sitten se toinen rakkaus. Se joka hajottaa ja opettaa. En ole ikinä ollut enempää rikki, kuin tapailustani Ronin kanssa. Se oli niin voimakas ja myrskyisä kokemus, että tulen muistamaan sen aina. Pitkään luulin, että hän on minun sielunkumppanini. Koska meillä kaikki meni yliluonnollisella tavalla yksiin mitä ihmeellisimmissä asioissa. Mutta sittemmin tajusin, että hän on minun egokumppanini. Yhdessä lisäsimme sisäistä ahdistusta itsessämme. Olimme röyhkeitä ja kaiken yläpuolella. Minä en enää pystynyt nauttimaan omasta työstäni tai arjestani lainkaan, koska Roni sai minut haluamaan kaikkea muuta. Ja vaikka se oli hauskaa ja mahtavaa. Ja vaikka siinä oli rakkautta. Niin emme pystyneet siihen toistemme kanssa. Meillä ei ollut mielenrauhaa. Jos olisimme tavanneet toisena ajankohtana, niin kaikki olisi voinut mennä toisin.  

  

En tiedä mitä Ronille kuuluu. Viimeksi muutama kuukausi sitten olen nähnyt somepäivityksen, jossa hän on ollut onnellinen. Onkohan jotain sattunut? Vai ovatko he vain hiljaa onnellisia. Hän on ollut sen kumppanin kanssa, joka on vaikuttanut omaavan mielenrauhaa. Nyt ymmärrän paremmin miksi Roni koki löytävänsä onnen hänen kanssaan. Koska tuo nainen on saanut Ronin laskeutumaan maan pinnalle ja kehittämään rauhaa. Me kehitimme myrskyjä. Toki nyt mielessäni käy, että mitäs jos olisimme tavanneet nyt. Nyt kun olisin ollut onnellinen yksinäni. Olisinko minä ollut se, josta Roni löytäisi onnen ja rauhan. Elämäni olisi varmasti hyvin erilaista. Roni olisi mielellään mahdollistanut ihan erilaisen elämän esimerkiksi taloudellisesta näkökulmasta. Mutta nyt tilanne on tämä. Ja olen tyytyväinen. Niputan myös ihanan Javierin tuohon toisen rakkauden laatikkoon. Hän kuuluu vielä minun oppitunteihini. Hän on ottanut minuun yhteyttä muutaman kerran. Iloisesti huudahtaen nimeäni keltaisten hymiöiden keskellä. Olemme puhuneet televisiosarjoista ja politiikasta. Tunnen häntä kohtaan ystävyyttä. Mutta siltikään en lähtisi hänen kanssaan illalliselle. Ja sitten se kolmas rakkaus. Sanotaan, että se tulee yhtäkkiä kun ei odota. Että se on jotain ihan erilaista kuin aiemmat ihmiset, joihin on rakastunut. Että se vain tapahtuu helposti ja vaivattomasti. Ja niin tässä on nyt käymässä. Kaikki vain soljuu kauniisti eteenpäin. Ja yhtäkkiä huomaan, että minulla on paras ystävä, jonka kanssa viestitellä kaikesta pitkin päivää. Ja joka on parasta seuraa harrastuksiin ja matkoille. Ja joka saa pikkuhousuni kastumaan. Mies joka tarjoaa tukeaan ystävälleni Tommille, jolla on jokin ongelma, jossa Santi voisi auttaa. Kun katsoo tätä kokonaiskuvaa, niin kaikki on sujunut juuri niinkuin pitää isomman kaavan mukaan. Minä olen kokenut juuri ne asiat, jotka pitää kokea päästäkseen tähän pisteeseen. Minä olen käynyt läpi prosessin, joka on välttämätön, jotta minulla olisi nyt pääsy tasapainoiseen ja onnelliseen elämään. Ja parisuhteeseen. Minä saatan olla yksi niistä ihmisistä, jotka sittenkin - kaiken tuon paskan jälkeen - saavat onnellisen lopun. Loppuelämän. Sittenkin olen ehkä yksi niistä, joiden ongelmana on se, että miten viikon aikana ehtii tehdä kaikki ne kivat asiat, joita nyt elämä tarjoaa. Se ihminen, joka joutuu murehtia illan ruoasta ja siitä mitä laittaa lennolle päälle. Eikä enää siitä, että kaikki tuntuu kauhealta. Että mikään normaali asia ei kiinnosta. Että ahdistus hyökkää aamulla kimppuun! Että tulevaisuus näyttää yksinäiseltä ja kauhealta. Että koko sisin huutaa epätoivoa. Se on kadonnut. Kaikki se pahuus. Kiitos.

Toki keskiviikkoon herätessäni käsivarsiani särkee niin paljon, etten meinaa pystyä pukeutumaan. Koko kroppa on niin kankea, että aamuvenyttelyt tuntuvat naurettavilta. Leukani lonksuu ja sitä särkee. Ja leuan pakkojännittäminen aiheuttaa kovan päänsäryn. Mutta nämä ovat vain tässä kaiken muun sivussa. En tiedä miksi juuri nyt tämä vaiva on taas aktivoitunut. Mutta tiedän, että se taas joku päivä on poissa. Enkä anna sen lamaannuttaa itseäni. Minä venyttelen. Nostelen käsiäni väkisin. Otan särkylääkkeen. BLIBLING. Hymyilen, kun saan kivan viestin Santilta. Töissä en pysty vastustamaan jouluherkkuja, joita tuntuu nyt olevan tarjolla joka päivä. Siitäkin vitsailemme Santin kanssa lähetellen toisillemme kuvia herkuista kahvitauoiltamme. Ilmassa on joulunodotusta. Se sellainen kiva tunne, jonka muistaa lapsuudesta. Ja ilmassa on rakkautta. Ja innostusta. En tiedä tapaammeko tänään tai viikonloppuna Santin kanssa. Ystäväni ovat kutsuneet minut suuriin juhliin lauantaina. Harkitsen asiaa. Pitäisi ehtiä käydä siellä ja täällä sukulaisilla. Ja varmistaa, että pikkujouluviemiset on valmiina pienissä lahjapusseissaan. Pitäisi pakata matkalle mukaan! Kohteessamme on noin viisitoista astetta lämmintä. Plus miinus pari astetta. Eli en pukeudu paksuun toppatakkiin. Viikko on jo sen verran pitkä matka, että mukaan on otettava pari vaihtovaatetta. Mutta toisaalta kohdemaan hintataso on sen verran huokea, että nyt olisi loistava tilaisuus lähteä matkaa tyhjän matkalaukun kanssa ja palata takaisin täyden kera. Voisin hyödyntää tilanteen ja tehdä vähän ostoksia. Ai että kun kivaa! En tykkää shoppailla, mutta nyt sekin ajatuksena innostaa vähän. Santi teki ostoksia edellisellä matkallamme, ja ehkä nyt on minun vuoroni. Ennen matkaa minun täytyy hoitaa kuivat jalkapohjat kuntoon, ja varmistaa, että kaikki nesteet ja voiteet on pakattu pieniin rasioihin. Minun pitää ottaa tarvittavat lääkkeet mukaan. Kaikkea kaiken varalta! Ehkä pakkaan kuluneen ja nuhjuisen minihiustensuoristiminen mukaan, jotta saan laittauduttua nätiksi mennessämme syömään hienoihin ravintoloihin. Ja sitten voin jättää sen sinne ja hankkia uuden kotiintuotavaksi! Ehkä siellä vaaleanpunaiset Essie-kynsilakat ovat halvempia. Ehken tarvitse mitään.

fibromyalgia

Herään tiistaihin hyvänmielisenä, mutten pysty liikuttamaan käsivarsiani. Jos jännitän käsiäni ja yritän nostaa niitä ylös, niin voimat vievä kipu raastaa hauiksia tosi kovasti. Tuntuu ettei käsivarsissa ole voimaa. On vaikea nostaa laukku olalle. Tai vetää kädet takin hihoihin. Koitan sivuuttaa kivun ja toimia ihan normaalisti. Mutta kädet ovat voimattomia ja niitä liikuttaessa tuntuu kova pistävä kipu. Tämä kipu ei ole vaarallista, se on vain ärsyttävää. Se vaikuttaa liikkumiseeni ja liikunnan harrastamiseen. Koska se aiheuttaa tunteen voimattomuudesta. Päivän mittaan kipu usein laimenee tai aaltoilee, eikä häiritse liikaa, vaikka on siellä taustalla koko ajan. Yleensä samanaikaisesti kipu tuntuu polvissa. Sellainen vihlova särky, joka usein vahvistuu istuessa paikallaan. Ja säteilee reisiin tai sääriin. Lisäksi selässä on pieni ihon kohta, joka särkee samanaikaisesti. Ihan kuin joku painelisi selässä olevaa mustelmaa. Paitsi että siellä ei ole mustelmaa. Ja näihin aikoihin jännitän vahingossa öisin leukaani niin että sitä särkee myös. Olen aika tottunut tähän. Kipuvaihe tulee aina välillä ja kestää parisen viikkoa. Sitten se laimenee pois ja saatan unohtaa koko jutun. Kunnes yhtenä päivänä taas herään kun käsiä särkee. Se on ilmeisesti fibromyalgiaa. Epämääräinen oireyhtymä, joka saattaa linkittyä henkiseen ja psyykkiseen hyvinvointiin. Fibromyalgia voi olla psykosomaattisuuden somaattinen osa, jonka esimerkiksi ahdistus on voinut synnyttää. Minuunhan tämä osuu kuin nappi silmään. Olen ollut vuosikausia tosi stressaantunut ja ahdistunut, ja aina siinä sivussa kärsinyt aaltoilevista kipukausista. Lääkäri totesi heti, että se on fibromyalgiaa. Mutta kaikki terveydenhuoltoalalla eivät edes tunnusta sitä sairaudeksi. Se on niin epämääräinen ja voi esiintyä eri ihmisillä monin eri tavoin. Mutta se vain on rasittava olematta vaarallinen. Olen ollut koko ikäni hyvin terve. Tositosi terve. Joten jos nyt joudun kärsimään tällaisesta oudosta tilasta ja näistä kivuista, niin en valita. En kauheasti. Se ei alenna hyvää mieltänyt kuin pienen säväyksen verran. 

Heti aamulla vaihtelemme hauskoja viestejä Santin kanssa. Puhumme vitsikkäästi siitä kumpi joutuu ajamaan vuokra-autoa ja kumpi saa maistella viinejä missäkin lokaatiossa. Perhoset lentelevät innokkaasti vatsassani odottaen mahtavaa lomaa. Se tuntuu minusta uskomattomalta! Edelleen. Ei siksi että tuo kohdemaa jotenkin kiinnostaisi minua erityisesti. Vaan siksi, että menen sinne Santin kanssa. En valitsisi tällaista matkakohdetta. Minä olisin ehdottomasti lähtenyt maapallon toiselle puolelle paratiisisaarelle. Sinne valkoisien hiekkojen ja turkoosien vesien luokse. Sinne missä oli yli vuosi sitten Jukan kanssa. Mutta tämäkin kelpaa. Odotukseni ovat sen verran alhaiset, että kenties tulen taas yllättymään positiivisesti, kuten edellisen kaupunkikohteen kanssa aiemmin. Myöhemmin sitten on paratiisilomien aika. Pelkkä ajatus näistä saarista, joilla ei ole yhtäkään moottorikulkuneuvoa, ja joiden rannoilla voi snorklailla villimerikilpikonnien kanssa, saa samallailla perhoset lentelemään vatsassani, kuin ajatus Santista. Sitten joskus taas on sen aika. Koko ajatusmaailmani on muuttunut. Aikaisemmin elämäni pyöri ahdistuksen ympärillä. Tulevaisuuden murehtimisen ympärillä. Jatkuvasti vain pyörittelin mielessäni epäonneani. Olen jotenkin onnistunut muuttamaan ajatusrakenteeni. Ja nyt kaikki näyttää niin erilaiselta. Yhtäkkiä minun ongelmani ovat (fyysisten särkyjen lisäksi) positiivisia. Saan murehtia sitä, että ehdinkö ostaa jonkun joululahjan ajoissa. Ja tykkääköhän Santi siitä kirjasta, jonka olen hänelle hankkinut. Onko se liian romanttinen? En usko, koska Santi on romanttinen. Nettitestin mukaan hän on romanttisempi kuin minä, hehe. Saan murehtia sitä, että pystynkö pysyttelemään erossa kaikista ihanista joulusuklaista, jotta saisin pitäydyttyä hyvässä painossa. Olen kerännyt pari kiloa lisää. Ei se haittaa, eikä näy merkittävästi ulkoisesti. Mutta en ole täysin tyytyväinen. Olen ajatellut ettei joulukuussa ole niin väliä millään pikku vatsamakkaroilla. Vaan kaikesta pitää nyt nauttia täysillä. Mutta rajansa kaikella. 

oi onnea

Taas on maanantai, jolloin saan miettiä tippa linssissä miten onnekas olen. Se voi olla vähän rasittavaa ja ärsyttävää. On ihan luonnollista, että ihmiset tykkäävät enemmän kuulla, kun muilla menee huonosti. Ehkä se olisi taas kivaa sosiaalipornoa, kun kaikki tämä romahtaisi jollain tosi yllättävällä tavalla. Ja se on ihan mahdollistakin. Mutta nyt minä elän edelleenkin ihmeellisesti kaiken sen keskellä, mistä en melkein uskaltanut edes uneksia. Vai uskalsinko? Uskoinko, että jos vain olen maltillinen ja keskityn itseeni, niin voin saada kaiken mitä olen toivonut? Ehkä uskoinkin. Niinhän sitä kaikissa nykyajan viisauksissa sanotaan. Että pitää ajatella jo omistavansa kaiken sen, mitä haluaa saada. Saada se sisäinen yltäkylläisyyden olo. Se tunne, että olisi voittanut lotossa, kun vain istuu toimiston kokouksessa ja katselee ikkunasta ulos. Minulla oli se, ja nyt minulla on tämä kaikki. Ainakin vielä toistaiseksi. Ja aion edelleenkin nauttia siitä täysillä. Pelkäämättä ennakkoon kaikkea sitä mikä voisi mennä pieleen.Tuntuu niin onnekkaalta herätä omasta sängystä ilman, että ahdistus hyökkää päälle niin kuin silloin joskus. Jotenkin vähän pelottaa edes kirjoittaa siitä mitään. Kai pelkään, että se jotenkin aktivoituu jos ajattelen sitä. Mutta nyt siitä ei ole näkynyt merkkiäkään. Aamulla muistan heti ekana, että minulla on varattuna aivan mahtava romanttinen lomamatka tämän mielettömän miehen kanssa. Minä odotin tätä niin kauan! Että minulla olisi joku jonka kanssa matkustella. Ja nyt yhtäkkiä olen taas lähdössä lentoon ja ihan vähäsen lämpimämpiin maisemiin. Santi on taas suunnitellut monelle päivälle tekemistä. Hän saa päättää kaupunkikohteet ja niiden ajankohdat. Sekä varata pöytiä kivoihin ravintoloihin. Ja minä saan selailla  hotellivaihtoehtoja ja varailla niistä parhaita. Valitsen sellaiset hotellit, joiden sänky näyttää kutsuvalta. Olemme muutamassa eri paikassa, joten olen voinut valita pariksi yöksi suurta luksusta. Ja muutamalle muulle vähän erilaista tunnelmaa. Ja kylpyammeen. Jep. Tällaisia asioita minä saan "murehtia". Hotellihuoneen maisemia. 

Maanantai tuntuu hyvältä. On taas mukavaa nähdä perhettä ja olla vain kotona. Olemme viettäneet Santin kanssa taas rauhallisen koti-illan lauantaina. Ja urheilleet oikein kunnolla sunnuntaina. Me pidämme toisiamme kädestä kiinni nauraen jollekin hölmölle jutulle urheiluareenalla. Meillä on hauskaa. Me voidaan mokata toisemme nähden ja olla ihan poikki. Me halutaan jatkaa tätä ja ottaa paikkaan sarjakortit. Ennen urheiluhetkeä olemme käyneet kahvilassa aamiaisella. Istuneet pehmeillä nojatuoleilla ainakin tunnin puhumassa siitä miten erilaiset lait meidän kotimaissa on. Santi kertoo jostain hassusta tapahtumasta menneisyydessä ja minusta on ihana kuunnella hänen tarinoitaan. Meillä on sama lempikahvi. Maistelimme sitä edellisellä lomamatkalla, ja nyt tilaamme sitä aina. Me peesataan toisiamme tällaisissa asioissa. Joskus kirjoitin siitä enemmän. Että omalla käytöksellään saattaa vahingossa ja huomaamatta mukautua toiseen. Olemme tässä mielestäni tasavertaisia. Tai sitten meillä on vain sama maku monessa jutussa! Urheilemisen jälkeen menemme kauniiseen ravintolaan selailemaan menua. Tarjoilija palvelee meitä hymyillen ja haluaa kertoa ruoista tarkemmin. Minulle tulee mieleen ne ajat kun ramppasimme Ronin kanssa joka paikassa. Pidin siitä. Siitä fiiliksestä. Siitä tunnelmasta, kun kokee olevansa jotenkin erityinen ja hyvä. Santin kanssa oleminen antaa minulle sen tunteen myös. Maistelemme toisemme ruokia ja puhumme taukoamatta kaikesta. Niistä pähkinöistä, joita Santin kotimaassa kasvaa. Googletamme kuvia ja selailemme niitä. Santi kertoo sisaruksensa häistä. Hänen silmänsä syttyvät kun hän puhuu tästä suuresta juhlasta. Tunteekohan hänkin, että me ehkä päädytään vielä alttarille myös. Se on hauska tunne, jolla saa leikitellä. Olen miljoona kertaa ajatuksissani uppoutunut haaveilemaan tulevaisuudesta jonkun kanssa. Sommitellut niitä nimiä itselleni. Se on ihan normaalia! Ja nyt teen sitä taas. Mutta se tuntuu ihan oikeasti nyt mahdolliselta. Kaikki on aivan erilaista kuin koskaan aikaisemmin.

Kun eroamme pikkupakkasessa toisistamme halaamme pitkään. Suutelemme kahdesti. Ja Santi sanoo, että nähdään keskiviikkona tai torstaina. Ehkä nähdään! Tämä viikko tulee olemaan kiireinen ja sisältää kaikenlaista joulujuttua. En yhtään stressaa siitä että tapaammeko, koska heti pian olemme yhdessä monen monta yötä. Joku kommentoi, että nyt minä sitten haluankin tehdä ihan kaiken Santin kanssa. Mutta ei se niin ole. Minä nautin omasta ajastani. Me olemme tavanneet enintään kaksi kertaa viikossa koko tapailumme aikana. Ja vaikka olemme päivittäin tekemisissä, niin meillä on paljon omaa aikaa. Ja se sopii minulle! Minulle ei ole kehittynyt minkäänlaista tarvetta kiirehtiä lisäämään yhdessäoloaikaa. Olemme nyt juuri loistavassa tasapainossa. On aika kiintoisaa nähdä miten viikon yhtäjaksoinen yhdessäolo vaikuttaa väleihimme. Mutten ole huolissani ollenkaan. Päinvastoin. En malta odottaa, että pääsemme kaikkiin niihin paikkoihin, joita olemme suunnitelleet näkevämme. Kaikkiin niihin hotellihuoneiden sänkyihin. Me halutaan syödä loistavaa ruokaa. Juoda ihanaa viiniä. Ja nähdä kauniita maisemia. Ja kaikki se on tapahtumassa! Jännittävää.

Unelman keskellä

Olen jo pariin otteeseen kysynyt itsekseni, että miten oikein olen tähän tilanteeseen päässyt. Miten minä yhtäkkiä tanssahtelen suihkussa ja otan pienen lasillisen punaviiniä samalla, kun laittaudun arkisen nätisti tavatakseni ihmisen, joka saa kaiken loksahtamaan paikoilleen. Minussa ei ole ripaustakaan pahaenteisyyttä tai stressiä. Kaikki tuntuu menevän juuri niinkuin pitääkin. Minua hymyilyttää. Laitan päälle valkoiset alusvaatteet, vaikka minulla on tähän asti ollut päälläni aina mustaa. Pukeudun hauskasti pikkuasusteella. Koska voin ja koska tiedän, että Santi vain nauraa ja halaa minua. Tavallaan minusta ei tunnu miltään. Tavallaan en voi uskoa, että elän nyt tämän kaiken keskellä. Ja tavallaan poksahdan innostuksesta. Mä tykkään susta niin että halkeen. Aina välillä epäilen, että miten minä voisin ansaita tämän. Mietin, että miten selviän, jos tämän kaikki loppuu. Ihan vain pienen hetken. Sorrunko taas lääkitsemään itseäni hieman kyseenalaisesti (mutta silti itseni hyväksymällä tavalla). Vai osaanko turvautua oppimiini vaihtoehtoisiin tapoihin. Liikuntaan ja hengittelyyn. Mielenhallintaan. Varmaan ensialkuun turvautuisin kaikkeen mahdolliseen ja sitten toivottavasti aika nopeasti saisin koottua itseni. Mutta nyt voin vian keskittyä olemaan tässä onnellisuudessa. Mikään ei viittaa siihen, että jotain menisi pieleen. Minä olen kuullut, kuinka ne onnellisen näköiset ihmiset ovat vielä vuosikausienkin jälkeen salaperäisen rakastuneita. Minä olen kuullut, kuinka laulujen laulajienkin pitää nipistää itseään tietääkseen, että voiko tämä olla totta. Minä olen kuullut kyynelehtivien ihmisten sanovan alttarilla, että he ovat naimassa parhaan ystävänsä. Ja yhtäkkiä minä olen sillä tiellä. Minä pystyn näkemään meidät ilman mitään epäilystäkään katsomassa toisiamme alttarilla. Hymyillen, mutta kyynelehtien ja lausuen niitä hauskoja mutta vakavia lauseita. Kylmät väreet kulkevat pitkin ruumistani aina reisiä pitkin jalkoihin ja varpaisiin. Ihan yhtäkkiä minä elän keskellä sitä unelmaa. Ja se tuntuu hyvältä. 

Pieni pakkanen tuntuu ihan kivalta, kun on tarpeeksi lämmintä päällä. Olen uppoutunut kaulauhuiviin, jonka Santi on antanut minulle aiemmin lahjaksi. Näin me kootaan meidän yhteisiä muistoja. Jos meille tulisi välirikko, niin käyttäisinköhän tuota asustetta vielä? Pystyisinköhän. Ehkä väkisin tekisin niin, kuten teen kaikille muistopaikoille ja -biiseille. En anna niiden jäädä kenenkään muun haltuun ajatuksissani. Meidän on määrä tavata kadulla ja kävellä siitä yhdessä ravintolaan syömään. Näen Santin siellä kauempana samalla kadulla. Kävelemme toisiamme vastaan. Jo kaukaa näen kuinka Santiago hymyilee. Hän on minun tiimiparini. Nyt me ollaan taas yhdessä ja kaikki sulaa yhtenäiseksi turvallisuudeksi. Kaikki muu katoaa. On vain se hetki ja me. Me ollaan kotona tässä missä vain. Halaamme ja heti Santi sanoo jotain kivaa vaatteistani. Hän on komea ja pukeutunut siihen monensadan euron vaatteeseen, jonka osti yhteiseltä minilomaltamme. Jutustelemme heti kaikesta arkisesta ja pidämme hetken toisiamme kädestä kiinni, kun Santi vetää minut vieressään oikeaan suuntaan. Istumme sen ravintolan pöytään, jossa minä kävin silloin joskus Ryanin kanssa. Silloin kun olimme kikatuskunnossa. Se oli hauska ilta se. Mutta nyt kaikki on täydellistä. Santi koskettaa reittäni pöydän alta. Kaikki on niin luonnollista. Puhumme mistä vain. Arvioimme ruokia. Nauramme. Katsomme toisiamme hymyillen. Onko hän yhtä iloinen kuin minä tästä kaikesta? Tajuaako hän että tässä on nyt meneillään jotain erityistä? Uskon niin. Ruoat saapuvat pöytään. Santi ottaa minun lautaseltani ja antaa minulle omaansa. Me voidaan jakaa kaikki. Minusta tuntuu, että voisin puhua hänen kanssaan ihan kaikesta. Hassuttelemme. Hihitämme jollekin asialle, mitä viereisen pöydän pariskunta tekee. Sitten tilaamme yhteisen jälkiruoan. Ja minä asettelen ruoanjämät taideteokseksi lautaselle. Santi nauraa ja ottaa minua kädestä kiinni. Jaamme laskun. Kuten aina. Ja lähdemme hänen luokseen. Kaikki soljuu eteenpäin juuri kuten mieleeni oli maalattu. Juuri niinkuin tähtiin on kirjoitettu. Vilkaisen itseäni peilista ja meikki on pystynyt yllättävän kauniina. Istumme sohvalle ja kesken lauseen nojaudun suutelemaan häntä pitkään ja pehmeästi. 

Se on maailman ihaninta. Sitten Santi kurouttautuu hitaasti vasten kaulaani ja haistaa minua. Suutelee kaulaani. Hän rakastaa hyviä tuoksuja. Ja joka kerta kun tiedän tapaavani hänet, niin minä tuoksun hyvälle. Olemme ihan hiljaa hetken. Ja sitten Santi kaivaa läppärin syliinsä. Avaamme matkasivun. Ei mitään kysymyksiä tai stressiä tai vaivaantuneisuutta. Me halutaan olla yhdessä ja tehdä kaikki yhdessä. Joten tietysti me menemme matkalle yhdessä. Selailemme hetken eri vaihtoehtoja. Ensin Santi miettii, että lähtisi ennen minua, ja minä voisin tulla perässä, koska tahdon viettää aaton perheeni kanssa. Mutta sitten eteen tulee sopivat lennot ja Santi tahtookin matkustaa yhtä aikaa. Sekin tuntuu vain itsestäänselvältä asialta. Mutta ei sekään olisi haitannut jos hän tahtoisi lähteä etukäteen. Santi kysyy, että otetaanko nämä. Ja minä sanon, että otetaan vaan. Nauramme sille, ettemme ehkä saa olla romanttisesti ilotulitusten alla uudenvuoden vaihtuessa, mutta ainakin olisimme yhdessä vierekkäin jossain matkanvarrella. Santi varaa ja maksaa lennot. Hän sanoo, että minä voisin vaikka katsoa majoituksia tai tarjota jotain matkalla. Ihanaa. Kaikki on niin sulavaa ja luonnollista. Olemme väsyneitä. Onnellisia mutta väsyneitä. Riisun päällysvaatteet ja Santi sanoo heti, että olen tänään erilainen valkoisissa alusvaatteissani. Halaamme. Käymme iltapesulla ja pujahdamme sänkyyn. On taas pimeää ja Santi riisuu minut kokonaan ja tulee päälleni suudellen minua intohimoisesti. Silkkaa nautintoa. Pelkkää ihanuutta. Tykkään tästä niin että halkeen. Aamulla heräämme Santin herätyskelloon. Halailemme, muttemme muuten tee toisintoa viime yöstä. Santi käy aamupesulle ja tulee kylpyhuoneesta kantaen alushousujani. Hän sanoo, että on pessyt ne. Olin jättänyt likaiset alushousut hänen luokseen joskus aiemmin. Ihan hirveä häpeä nousee kasvoilleni! En todellakaan ikinä halua että kukaan joutuu pesemään alusvaatteitani. Mietin heti että ovatko ne olleet näkyvän likaiset. Ihan kauheaa. Nolostumiseni näkyy varmasti kasvoiltani, mutta kiitän häntä ja koitan sivuuttaa koko asian. Ajattelen, että hän oli jo pessyt ne aiemmin, mutta silti tahtoi varata kanssani lomamatkan. Joten ainakaan tämä juttu ei kaatunut likaisin alushousuihin. Voi Luoja.

on hän todellinen

Muutama tylsän laiska päivä takana. En ole erityisesti murehtinut tai stressannut mitään, mutta en ole myöskään kauheasti iloinnut mistään. Olen taas vähän taantunut ja vain ollut. Olen etäisesti tuntenut vatsassani sen kraaterin vanhan paikan. En ole ajatellut tulevaa, ja siihen liittyviä mahdollisia iloja, kuin pieninä toiveikkaina välähdyksinä. Silleen passiivisesti. Ihan kuin olisin epävarma, että onko kaikki ollut todellista vai vain jotain unta. Tuleeko joka kuukausi nämä tällaiset päivät? Tai pari kertaa kuukaudessa. Liittyvätkö ne kuun liikkeisiin? Tai johonkin hormonaaliseen kiertoon? Joka liittyy myös kuuhun. Minusta tuntuu jotenkin etten ole ihan täysillä tässä todellisuudessa, vaan ikään kuin uinun tietämättömänä jossain horroksessa, kunnes taas jotain tapahtuu. Olen normaalisti yhteydessä Santiin ja muihin ystäviin ja sukulaisiin, mutten jaksa olla kauhean aloitteellinen tai aktiivinen. Olen normaalisti yhteydessä, koska muistan ja tiedän järjellä miten toimia. Vaikka oloni olisi ihan toisenlainen. Virkeänä ollessani keksin tosi hauskoja juttuja vaikka kuinka paljon. Mutta nyt joudun keskittymään, että saan aikaiseksi yhden normaalin viestin. Se näkyy täälläkin. En vain saa muodostettua lauseita. Joinain päivinä se ei vain onnistu. Teen joogaohjelman kyllä. Ehkä kokkaan pienen illallisenkin. Mutta en samalla energialla kuin useimpina päivinä. Makoilen katsomassa ohjelmia ja olosta voi tulla sellainen tunkkainen ja liian laiska. En tykkää siitä olosta, mutta se on normaalia. Ne ovat juuri taas ne päivät, joiden aikana ennen olisin ollut ahdistunut ja pelännyt kaiken menevät pieleen. Venyttänyt ne päivät ikuisuuksiksi. Mutta nyt vain olen ja odotan, että se menee ohi. Pidän kiinni rutiineistani, vaikka tekisi mieli vain käpertyä päiväunille. En ala yliajatella mitään. Huomaan, että myös muilla on samanlaisia fiiliksiä. Ystäväni Tommi lähettää minulle viestin, että hänestä tuntuu kuin ei tietäisi mikä olisi oikea todellisuus. Sanon hänelle, että täytyy vain täysillä olla siinä todellisuudessa, jossa nyt on. Joskus se tuntuu vieraalta ja tyhmältä. Mutta kannattaa keskittyä siihen. Antaa itsensä heittäytyä siihen todellisuuteen. Jos on tylsä ja laiska olo eikä tarvitse keskittyä mihinkään velvoitteisiin, niin sitten laiskottelee ja tylsistelee. Koska tietää, että pian energiat ovat taas ihan eri tasolla. Pian on taas suunnitelmia joihin keskittyä. Kohta on taas viristynyt olo ja saa intoilla toisessa todellisuudessa. Näihin on pakko tottua. Joskus ne laimenevat. Kaikki tasaantuu. Vanhat pahaenteisyydet ja epävarmuudet unohtuvat ja niiden muistijäljet katoavat näiltä päiviltä.

Keskiviikkona oloni on jo vähän virkeämpi. Silti aamupäivän aikana unohdan pariin kertaan, että mikä päivä on menossa. Olen valmistautunut rentoon koti-iltaan, mutta sitten havahdun siihen, että on keskiviikko ja me ehkä tavataan Santin kanssa. Kai me sellaista vähä jo viestiteltiin. Mutta kuvittelenko vain. Jotenkin minä haluaisin varmistaa, että tavataanhan. Tykkääthän sä vielä musta, vaikka mulla on ollut tällainen typerä olo. Eihän hän sitä tiedä. Olen ollut ulospäin ihan normaali. Mutta tällaiset lievät vaiheilufiilikset liitävät nyt ajatusteni läpi mietoina etiäisinä. Vaikuttamatta käytökseeni. Tilanteemme on niin tasaantunut etten pääse punomaan mitään ahdistukseen liittyviä ajatuksia. Mutta silti olisi kiva nähdä. Olisi kiva pussailla ja vahvistaa välejämme. Olla olematta yksin. BLING. Ricky kyselee kuulumisiani pitkästä aikaa. Hän tahtoisi tavata. Kyselee, että mitä teen tänään. Totean, että saatan olla varattu. Mietin, että jos Santiago ei ehtisi tavata tänään, niin tapaisinko Rickyn? Ihan vain kaverina tietysti. Mutta toisaalta olen tänään niin laiska, että saattaisin vain jäädä kotiin. Koska tiedän, että Santi on siellä ja me tavataan viimeistään viikonloppuna. Lähetän Santille viestin, jossa kysyn mitä hän ajattelee tästä illasta. Ihanan vaivatonta voida vain kysyä. Pelkäämättä kauheasti vastausta. Pieni pettymys on sallittu. Niitä pitää oppia ottamaan vastaan ylireagoimatta. BLIBLING. Mutta yhtään viivyttelemättä Santi vastaa ja sanoo suoraan, että meidän pitäisi tehdä tänään jotain hauskaa. Ja sitten sen jälkeen pohtia yhteistä matkaa. Jes. Laiska olo saa siis väistyä illalla ja saan tavata Santin. Pääsen jotenkin kuoriutumaan ulos tästä horrosmaisesta todellisuudestani johonkin raikkaaseen. Sellainen olo minulla nyt on. Kirjoitan heti Rickylle, ettemme ainakaan tänään ehdi tavata. Mutta olisi ehkä hauska toivottaa hyvää joulua vielä ennen lomia! Oloni piristyy heti, ja jotenkin Santin kanssa luomani todellisuus tulee taas ottamaan paikkaa. Olen herännyt tänä aamuna ja tehnyt melko hikisen treenin. Ja aion tehdä harjoituksen myös heti kotiinpäästyäni. Olen niin iloinen vatsalihaksistani ja siitä, miten jaksa pitää kolmijalkaista alaspäin katsovaa koiraa entistä pidempään ryhdissä. Tuntuu taas kauhean kaukaiselta, että minulla on joku ihana ihminen. Siellä se vielä olikin, vaikka on mennyt viikko tai valovuosi kun tavattiin.

Hattaraunta

Kun tapaamme Santiagon kanssa, niin ei kaikki mene ihan niinkuin ällöpinkeimmissä fantasioissani. Emme heti heittäydy kiinni toisiimme, vaan tämä hienon ravintolan ympäristö määrittelee käytöstämme. Olemme ehkä ihan pikkuriikkisen vieraskoreita, mitä tuntuu tosi hassulta, mutta ihan kivalta. Arvioimme hyväntuulisina ravintolaa ja sen menua. Minä en pidä halpamaisista jouluvaloista, joita on ripoteltu sisutukseen. Enkä oudoista muovilevylle painetuista vanhanaikaisista valokuvista. Sitten heittäydymme keskustelemaan taas jostain syväpolitiikasta. Minä kysyn, että voiko ihminen menettää ihmisoikeutensa tekemällä rikoksia. Rikkomalla jonkun toisen ihmisoikeuksia. Ja Santi sanoo, ettei tiedä. Ja minä sanon samaa. Tilaamme molemmat saman pääruoan, josta tämä ravintola on tunnettu. Ja lasilliset viiniä. Santi tilaa itselleen kuusitoista senttiä, ja minä tilaan vaivihkaa tarjoilijalta suomeksi kaksikymmentäneljä. Mutta Santilla on selvästi loistava kielipää, koska hän heti nauraen toistaa tilaukseni englanniksi. Ruoka on keskinkertaista. Mutta taas kerran me emme ole. Me puhumme kokoajan jostain kiinnostavasta asiasta. Hymyilemme ja nauramme. Mutta osaamme myös olla hiljaa. Santi kuiskaa minulle, ettei ole vakuuttunut menun jälkiruokatarjonnasta, ja meidän pitäisi lähteä etsimään jälkkärit muualta. Nyökkään hihittäen. Lähdemme ulos kohti tuttua kahvilaa unohtaen, että kello on jo yli yhdeksän ja kaikki paikat ovat kiinni. Sanon Santille, että minulla on mukanani vähän suklaata. Ja Santi sanoo, että vaihtaa luonaan viiniä suklaaseen. Sopii! Santi on väsynyt ja haukottelee. Hän on nukkunut huonosti edellisenä yönä. Sovimme, että menemme ajoissa nukkumaan, mutta katsomme vielä sohvalla sarjaa toisistamme kiinni pitäen ja kuuntelemme hetken hyvää musiikkia. Meillä on kivaa, mutta vasta kun pääsemme sänkyyn, niin se uskomaton yhteys kolahtaa päälle. Juuri se ällöpinkki hattara, jonka sisään yhtäkkiä sulaudumme. Meidän välille kasvaa napanuora heti kun puolialastomina suutelemme toisiamme sängyssä. Sanomme hyvää yötä. Käperryn hänen lämpimään syliinsä ja tunnen hänen hengityksensä niskassani. Olemme hetken ihan hiljaa unta odottaen. Ja sitten Santi suutelee niskaani ja hänen kätensä alkavat vaellella vartalollani. 

Taas meillä on se kiihkeä hetki ihan pimeässä. Se on vähän erilaista. Eikä se ole hetki, vaan varmasti ainakin puolituntia, täyttä toimintaa. Rakastan sitä kuinka aina välillä Santi kumartuu suutelemaan minua suulle. Se tuntuu rakkaudelta. Lopussa hän kysyy, että mitä minä vielä haluaisin. Ja minä kuiskaan taas hänen korvaansa, että kaiken. Everything. Ja haluan tämän kaiken huomenna uudestaan. Santi hymyilee (on niin pimeää, että kaikki näkyy!) ja toistaa, että huomenna uudestaan. Kun olemme valmiit pussailemme toisiamme. Santi selvästi miettii, että pitäisikö sängystä nousta suihkuun, mutta sanon, että kyllä me voidaan joskus olla vähän likaisia. Hän nauraa ja vaikuttaa jotenkin helpottuneelta. Nukahdamme toistemme syliin. Ja kaikki on täydellistä. Miten minä olen yhtäkkiä voinut saada tämän. Nukun hyvin, mutta herään yöllä käymään vessassa. Kun tulen takaisin sänkyyn Santi silittää hetken hiuksiani. Miten ihanalta sellainen voi tuntua. Toinen herää keskellä yötä minun liikkumiseeni ja käyttää tilaisuuden hyväkseen osoittaakseen välittämistä. Aamulla Santi nukkuu pidempään, koska hänella on univelkoja mutta minulle ei ole. Sulaudun hänen kainaloonsa ja torkahdan ehkä vielä hetkeksi. Sitten alamme heräillä. Kiinni toisissamme. Kädet valetelevat. Rakastan sitä kuinka olemme alastomina toisissamme kiinni. Häntä katselee mielellään alastomana. Mietin kiherrellen, että mitähän muut miehet ajattelevat, kun he näkevät Santin pukuhuoneessa vaihtamassa vaatteita. (Tai mitähän tyttökaverini ajattelisivat, jos olisimme mökillä sekasaunassa. Mitä ihmeajatuksia tästä päähäni tuleekaan!) Sen nähtyään he viimestään ymmärtävät miksi hän on niin itsevarma ja tyytyväinen. Miten se loistaa itsestä. Hah! Tässä konkretisoituu koko tämän oman sisäisen onnellisuuden salaisuus. Sitä ei tarvitse selitellä kenellekään. Ei tarvitse todistella mitään, vaan se vain on ja tulee ilmi jossain kohtaa jos on tullaakseen. Se on kuin minun onnellisuuteni. Minä olen saanut jotain, mikä loistaa sisältäni ulospäin. Koen olevani niin tyytyväinen ja oikealla tavalla itserakas, ettei minun hetkauta juuri mikään. Se fiilis, kun tiedät että sinulla on kaupungin suurin ja taidokkain vehje. Se fiilis kun tiedät, että sinulla on takataskussa lottovoitto. Eikä ole mitään tarvetta sanoa sitä ääneen. Se se on se juju. Se fiilis, kun on tajunnut mistä elämässä on kyse. Ja voi vain hymyillä hiljaa ja loistaa iloa. 

Aamumme alkaa tietysti villillä rakasteluhetkellä, joka alkaa siitä, että minä suutelen Santia joka paikkaan. Nuolen. Istun hänen päällensä. Ja loppuu siihen, kun minä kysyn Santilta vienosti, että mitä hän haluaa. Ja hän katsoo minua silmiin hymyillen vinosti ja sanoo, everything. Ja kääntää minut vatsalleni. Sitten olemme tiiviissä lusikassa. Hän suutelee selkääni ja minä hänen käsivarttaan. Sulaudumme yhteen. Ihan kuin olisimme muuttuneet nesteeksi ja lojuisimme siitä elohopeavirtana. Olemme ihan kahdestaan, mutta keskustelemme kuiskaten. Kuiskailemme siitä miltä tuntuu kun ne pienet lentokoneet rikkovat äänivallin esiintyessä yleisölle. Miten koko maa tärisee ja se tuntuu tosi hienolta. Ja miten joskus Santin kotinmaan itsenäisyyspäivän lentokone-esityksessä se ääni rikkoi kaikki heidän "eduskuntatalon" ikkunat. Hihitämme hiljaa sängyssä. Sitten käännyn nojaamaan hänen rintaansa vasten ja katsomme tuon tapahtuman videolta. Silitän hänen rintaansa ja sanon, että olen niin onnellinen, että voisin vain olla tässä aina. Mutta nousen suihkuun ja siistiytymään. Kuulen kuinka Santi laittaa musiikkilaitteen päälle. Ja odottaa niin kauan, että tulen ulos kylpyhuoneesta, kunnes laittaa biisin soimaan. Ja siinä laulussa sanotaan 

I want a girl with a mind like a diamond

I want a girl who knows what's best

I want a girl with shoes that cut

And eyes that burn like cigarettes

Ja minua hymyilyttää. Ja Santia hymyilyttää. Koska meistä kumpikin ehkä saa nyt juuri sitä mitä on vaaleanpunaisissa fantasioissaan toivonut. Niissä, joiden toteutumista ei melkein voi ajatella. Lillumme onnellisuudessa. Ja nyt meidän välillämme on sellainen sieluistamme punottu nuora. Napanuora kuulostaa typerältä, mutta vähän sellainen kuitenkin. Valitsemme sohvalla nojaillen kahvilan, johon menemme aamupalalle. Sitten Santi miettii, että pitäisikö hänen hankkia televisio, jotta voisimme katsoa paremmin ohjelmia hänen luonaan. Ja pohdimme mihin se olisi hyvä laittaa. Tällaisen elämän minä haluan. Minä haluan olla tässä tiimissä. Lähdemme kahvilaan. Mutta jono on siellä liian pitkä ja kakkupalatarjonta vähäinen, joten kikatellen ja toisiimme törmäillen päätämme mennä siihen viereiseen paikkaan, jossa kaikki on ekologista ja kakutkin raakoja. Kumpikin valitsee erilaiset herkkupalat, jotta voimme sitten maistella toisiltamme. Kaikki mitä teemme tuntuu jännittävältä. Kaikessa on sähköä. Siinä miten me valikoidaan kahvit ja puhutaan niistä. Sitten valitaan istumapaikka ja tarkastellaan kahvilaa. Puhutaan niistä huonekasveista ja sisustuksesta. Googletetaan paikka ja tutkitaan mikä se on. Minä haron hiuksiani ja sanon, että haluaisin laittaa ne kiinni, koska tuntuu, että ne ovat huonosti. Ja Santi silittää hiuksiani ja sanoo, että ne ovat ihan hyvin ja pörröttää sitten omiaan. Ja me nauretaan. Me eletään hetkessä. Istumme vierekkäin sohvalla. Santi laittaa kätensä reidelleni ja minä silitän hänen selkäänsä. Tuntuu ihanalta olla yhdessä kaikkien edessä. Jep! Meillä on niin paljon onnellisia omia salaisuuksia, että nyt me voidaan vain hymyillä kahvilassa ja lukea lehteä. Ja puhua kahvinkeittimistä. Ja olla kiinni toisissamme. Sitten kävelemme auringonpaisteessa. Minä kysyn, että lähdetäänkö yhdessä matkalle joululomalla. Ja Santi sanoo, että on katsellut jo lentoja, mutta selvittelee vielä työaikataulujaan. Ihan normaalisti tässä vain me kuljetaan vierekkäin auringonpaisteessa ja pohditaan tulevaa lomaa. Miten kaikki voikaan tuntua niin täydelliseltä. Sitten kun iltapäivää on vielä vähän jäljellä kävelemme risteykseen, josta Santiago menee kotiinsa ja minä omaani. Koska meillä on jotain pikkujuttuja tehtävänä. Ja meillä oli jo täydelliset treffit. Halaamme tiukasti. Ja suutelemme toisiamme suulle. Pehmoisesti. Välittämättä siitä, jos nenästä vähän vuotaa nuha. BLIBLING. Ja heti kun olemme eronneet niin Santi tekee tikusta asiaa. Ja minua hymyilyttää.

Uusi luku

Tiistaina olen kaivanut esille vanhat piirustuslehtiöni ja niitä liituja ja puuvärejä, joita olen aina jouluisin saanut lahjaksi vanhemmiltani, jotka ovat kai toivoneet minun löytävän jonkun kauan sitten kadonneen inspiraation ja keskittäväni ajatuksiani enemmän taiteisiin kuin murehtimiseen. Aika aikansa kutakin. Onneksi olen säästänyt ne odottamaan päivää, kun minun tekee mieli sotkea sormeni taas väreihin ja kuunnella samalla hymyillen Michalel Bubleen joululauluja. Ei haittaa, vaikka ne menisivät kaappiin taas viikoiksi tai kuukausiksi. Kunhan ainakin yritän pienenkin tilaisuuden tullessa tehdä jotain luovaa. Minulla on lupa sotkea tyhjiä sivuja ja olla saamatta mitään taideteosta aikaan. Ja sitten kun kaikki värikynät ovat pitkin olohuoneen mattoa, niin saamme idean perheenjäseneni kanssa leipoa pipareita. Ja sitten me kävellään tihkusateessa iloisesti jutellen lähikauppaan hakemaan valmistaikinaa ja neljää eriväristä sokerikuorrutetta. Ja sitten tehdään maailman hienoimpia pipareita. Minun pikkukodissani soi joululaulut. Tuoksuu piparit. Ja se on täynnä sateenkaarenvärejä. Joskus vielä tällainen tilanne olisi ollut täysin absurdi. Olisin sanonut, ettei joululaulut ole mun juttuni. Eikä ainakaan leipominen (edes siitä valmistaikinasta). En olisi ollut kiinnostunut mistään kivasta puuhasta, koska olen stressannut koko ajan tulevaa. Ahdistunut murehtii tulevaa. Ja masentunut mennyttä. Olen tavallaan iloinen, etten olen ollut masentunut vaan "vain" ahdistunut. En tiedä miksi. Joka tapauksessa. Minulla on ihana tiistai. Vaihdamme pari viestiä Santin kanssa, kuten nykyään teemme joka päivä. Nyt on vähän sellainen välipäivä, etten ole ajatellut hän mitenkään erityisesti. Ja sellaisia päiviä saa olla. Niitä päivä, jolloin kaipaisi omaa aikaa, jos asuisi toisen kanssa yhdessä. Niitä päiviä saa olla. Aiemmin olisin näinä päivinä ajatellut, ettei tästä varmaan tule mitään, koska en ole joka sekunti täysin innoissani toisesta. Kun en jaksa ajatella häntä tai tapaamistamme, vaan haluan tehdä jotain omaa. Mutta nyt sivuutan kaiken tyytyväisenä, koska tiedän, että tapaamme pian ja fiilikset muuttuu. Kaikki on hyvin. Minusta tuntuu etten ole hetkeäkään epäillyt, etteikö tämä olisi nyt tässä. Siis ekan parin kohtaamisen jälkeen. Minusta tuntuu, että me ollaan yhdessä aina. Minusta tuntuu, että nyt edessäni on koko tulevaisuus. Ihmeellistä! Tämä on ihmeellinen ja taianomainen tunne. Sellainen, että kaikki järjestyy. Kaikki se yksinäisyys ja ahdistus on takana päin. Nykyään kyyneleeni ovat kiitollisuuden ja ilon kyyneleitä.

Nukun vähän huonosti. Pyörin sekaisissa lakanoissa. Mutta herään keskiviikkoon tasaisen onnellisena. Ei etiäisiä. En ehdi tehdä aamutreeniä kotona, koska laiskottelen hereillä sängyssä. Sekin on joskus sallittua. Mutta korvaan asian suorittamalla jumpan lounastauollani käväistessäni kotona. Hah! Olen niin tyytyväinen kaikkeen. Lähetän Santille hauskan viestin, jossa kerron erikoisen ystäväni kuulumisia (se on meidän oma juttu, hassua, mutta toimii) sekä valokuvan pipareista, jotka koristelin yllättävän taitavasti sydämillä. Santi on selkeästi iloisella tuulella ja lähettää kuvan työkaverinsa hassuista kengistä. Nautin tästä. Nautin siitä, että eilen katsoimme elokuvan, jota sitten yhdessä kommentoimme. Nautin siitä, kuinka ihan yhtäkkiä kirkkaana salamaniskuna sain jouluilahjaidean, jonka annan Santille, jos tapaamme joulunaikaan (olen aika varma, että tapaamme, mutta kaivetaan tämä jos jostain vanhasta muistista). Minä olen tilannut hänelle erään teoksen, kirjan, johon kirjoitan hänelle räätälöidyn runon. Minä kirjoitan runoja. Minä kirjoitin jo ensimmäisen version runosta, jonka haluan hänelle antaa. Uskon, että hän arvostaa sitä. Siitä tulisi kaunis muisto. Ja sitten lukisimme toisillemme ääneen sitä kirjaa, jonka hänelle erityisellä harkinnalla olen hankkinut. Olemme myös taas lähetelleet toisillemme haikuja Karrin kanssa. Muistatteko Karrin. Hän on ottanut minuun yhteyttä kysyen, että miten voi löytää mielenrauhan. Voitteko kuvitella. Ihan yhtäkkiä tässä kaiken tämän uskomattomuuden keskellä. Minä kerron Karrille mitä tiedän. Haluan, että hän pääsee mukaan tähän flowhun. Haluan, että kaikki pääsee. BLING. Ystäväni kyselevät, että mitä tänään tapahtuu. Olisi bileet tuolla ja tuolla ja tuolla. Hymyilen. Ja minua ihan vähän harmittaa, etten pääse nyt mukaan tanssimaan ja juhlimaan. Muistan, että taisin viettää edellisen, tai ainakin sitä edellisen itsenäisyyspäivän Javierin kanssa. Se oli kivaa. Mutta nyt elämässäni on uusi luku. Heti kun ajattelen, että minä tapaan Santin, niin minua ei harmita lainkaan, etten pääse juhlimaan. Tai pääsenhän minä! Me tapaamme hienossa ravintolassa. Aion suudella häntä heti alkuun suulle. Aion ottaa häntä käsistä kiinni ja mainita, että tänään on meidän kolmekuukautismerkkipaalulle. Happy three months of knowing me. Aion sanoa hitaasti ja hymyillä vinosti. Minulla on laukussani mukana Lindtin parhaita konvehteja muutama valikoimani kappale. Jos menemme Santin luokse, niin otan ne siellä esiin samalla, kun kuuntelemme musiikkia. Ehkä juomme viiniä. Nojailemme toisiimme sohvalla ja puhumme kaikesta. Kerron taas asioita, joista nautin. Ehkä me varataan lennot joululomalle! Ehkä.