Haluaisin kirjoittaa

Haluaisin kovasti pitää blogia, mutta on ollut vaikeaa muuntaa kirjoittaminen iloiseksi harrastukseksi sen jälkeen, kun se on ollut minulle lääke. Se on ollut pakkoterapiaa. Kirjoittamalla olen oikesati pystynyt reaaliajassa muuttamaan omaa oloani. Keventämään kaikkea sitä kurjuutta sisimmästäni. Se on ollut se mun oma juttuni, jolla olen voinut tehokkaasti auttaa itse itseäni kaiken muun ohessa. Ja nyt kun muutama vuosi on kulunut ja olen onnistunut kevenemään sisältäpäin pysyvämmin, niin onkin ollut vaikeaa päästä siihen ylitsevuotavaiseen tekstintuottamisen vimmaan. Tyytyväisestä on tullut uusi normi. Sitä samaa tarvetta purkaa itseään ei enää ole. Ja haluaisin kirjoittaa kaikenlaista muutakin kuin päiväkirjaa. Yhtäkkiä on ihan tavallista, että luotan täysin asioiden luontaiseen onnistumiseen. Mikään ei ole vieläkään missään vaiheessa säröttänyt välejämme Santin kanssa. Me pussailemme intohimoisesti, kun vietämme kaksistaan iltaa hänen luonaan. Välillä taas olemme tylsempiä, mutta sellaisella turvallisella tavalla. Sillä tavalla, jossa me molemmat tiedetään, että vaikka emme nyt juuri olisi toistemme kimpussa, niin sekin hetki taas koittaa jossain vaiheessa. Suhteemme tasoittuu. Emme pelkää tylsyyttä. Santin kotimaassa on sanonta, että se joka haluaa parasta, ei pelkää tylsyyttä. Toistelemme sitä usein pilke silmäkulmassa. Me pelailemme yhdessä korttipelejä. Olen opettanut hänelle sen yhden version marjapussista, ja kummankin kasvoilta loistaa into siitä, miten kivasti me onnistutaan viettämään kahdestaan hauskaa aikaa yhdessä. Santi opettaa minulle jonkun perinteisen korttipelin hänen nuoruudestaan ja lätkimme kortteja pienelle sohvapöydälle samalla kun maistelemme vahvaa jälkiruokaviiniä. Viinien maistelu on meidän yhteinen juttu myös. Usein kun menen hänen luokseen, vien mukanani jonkun uuden pienen pullon. Ja sitten arvioimme sen väriä ja haistelemme sitä Santin jalattomista viinilaseista. Pidämme toisistamme kiinni varmistaaksemme, että vaikka me olemme näin hyviä ystäviä, niin me olemme myös paljon enemmän. Ja siksi koska haluamme koskettaa toisiamme koko ajan.

Hän ei ole ikinä sanonut minulle mitään pahaa. Ei koskaan loukannut tai tiuskaissut minulle. Ei arvostellut. Me hyväksymme toisemme kokonaan. Joskus Santi mainitsi jotain pituudestaan. Siitähän minä silloin joskus alkuaikana murehdin. Että voinko minä olla miehen kanssa joka ei ole minua pidempi. Koska minähän nautin niin paljon siitä tunteesta, kun saan kulkea jonkun miehekkään pitkän komistuksen kanssa ylpeänä muiden edessä. Mutta nyt koko juttu tuntuu minusta naurettavalta. Nyt minä nautin siitä, että minä tunnen tämän komean, mutta lyhyen miehen. Meillä on yhteiset onnelliset salaisuudet. En välitä yhtään mitä kukaan muu ajattelee. Ja sitä paitsi olen todella ylpeä. Tunnen itseni erityiseksi hänen kanssaan. Santi tietää ettei ole pitkä, ja silloin joskus kahvilassa hän alkoi selittää kuinka pitkä hänen sisaruksensa on. Hän ei saanut niitä geenejä. Ja minä olen kohauttanut hymyillen olkapäitäni. Puhumme paljon. Tutustumme koko ajan lisää. Santilla on ollut vähän värikäs ja vaikeakin nuoruus. Mutta niin on minullakin. Tuntuu turvalliselta saada olla ihan oma itsensä. Koko ajan enemmän ja enemmän. Edellisviikolla olemme viettäneet Santin kanssa perinteisen yhteisen arki-illan. Olemme syöneet hyvää ruokaa ja kuunnelleet samalla jazzia. Sitten olemme valvoneet vielä vähän aikaa istuen hänen sohvallaan ja jutelleet siitä, kuinka hänen sukulaisensa tulee ehkä Suomeen syksyllä. Mietin että menemmeköhän me yhteiselle illalliselle hänen sukulaisensa kanssa. Se olisi mahtavaa. Minä voisin ihan hyvin esitellä Santin omalle perheelleni rennon ravintolaillallisen ohessa. Ja ehkä niin tapahtuu. Kenties tänä vuonna! Jos kaikki sujuu näin hyvin. Aika lentää. Sitten kun kumpikin alkaa haukotella loikoillessamme sohvalla alamme sanattomasti riisua vaatteita ja käydä hammaspesulla. Joskus kun riisuudun niin Santi tulee halaamaan minua takaapäin. Joskus hän kantaa minut sohvalta suoraan sänkyyn kesken keskustelumme ja riisuu minut. Mutta nyt menemme omatoimisesti sänkyyn. Joskus vain alamme nukkumaan toisiamme tiukasti halaten, tai sitten Santin kädet alkavat silitellä ihoani ja tunnen hänet suurena ja kovana takapuoltani vasten. Ja se on edelleen mahtavaa. Hän pystyy edelleenkin yllättämään minut. Edelleenkin ajatus hänestä saa vatasanpohjani kihelmöimään. Muistan, kuinka ajattelin epäuskoisena, että miten minä voisin saada tämän upean miehen itselleni. Tämän, joka on niin tulinen ja taitava, ja osaa miellyttää minua miljoonalla eri tavalla samalla itse nauttien. Ja nyt minulla on hänet.

Aamulla olemme heränneet Santin herätyskelloon, joka soi kuin ovikello. Halailemme ja pussailemme toisiamme. Mutta koska olemme viettäneet edellisyönä kuuman hetken molempien tyydytykseksi, niin en tee aloitteita. Santi on sanonut, ettei enää tässä iässä samallailla saa irti liiasta seksistä. Se on parempaa pienien taukojen kanssa. Ja minä ymmärrän häntä ja koitan olla maltillinen, vaikka voisinkin olla hänen kimpussaan koko ajan. Olemme puhuneet tästä. Siitä ettei haittaa vaikkei aina tunnu siltä. Ei haittaa vaikkei aina tule. Olemme ääneen sopineet, ettemme loukkaannu siitä tai ota itseemme. Eikö ole mahtavaa. Voimme puhua kaikesta. Laittaudumme töihin. Kummallakaan ei ole kiire, joten päätämme käydä kahvilassa ja syödä pienet jogurttiaamiaiset, joihin olen tutustuttanut Santin. Istumme vierekkäin kahvilan sohvalla, kuten aina. Aina vierekkäin. Myös kaikissa ravintoloissa, jos se vain on mahdollista. Ja se tuntuu söpöltä. Santi näyttää nauraen mainosta uudesta sovelluksesta, jonka tarkoituksena on saattaa yhteen sinkkuja, jotka haluavat matkustaa yhdessä ja pitää hauskaa. Trips with benefits. Vitsailemme siitä jotain, ja kysyn, että tahtoisiko hän kokeilla tuollaista sovellusta, jossa löytäisi satunnaista seuraa matkustamiseen. Santi nauraa, ettei se kovasti houkuttele. Pidän tällaisista rauhallisista arkisista hetkistä. Santi juo espressonsa ja minä chai latteni, ja sitten suutelemme toisiamme kadulla ennen kuin lähdemme eri suuntiin toimistoillemme. Minusta tuntuu kivalta. Ei pahaenteiseltä. En pelkää, että tämä oli viimeinen suudelmamme. Joskus pelkäsin sitä aina. Ronin ja Javierin kanssa. Minulla ei ollut mielenrauhaa, mutta nyt minulla on. Luotan tähän ihmiseen. Luotan tähän asiaan. BLIBLING. Istun kulkuneuvossa tuijotellen hymyillen ulos ikkunasta ja kuunnellen radiota, kun saan Santilta viestin. Hän sanoo, että me olemme niin fiksuja, että voimme sanoa ääneen, ettei hän halua matkustella tai pitää sellaista hauskaa kenenkään muun kanssa. Lämmin aalto valtaa minut. Se ihastuksen olo. Santi sanoo, ettei halua muita kuin minua. Vastaan hänelle, että poistin tinderin jo jokin aika sitten. Sanon, että me voidaan vain tykätä toisistamme ja olla murehtimatta mistään, mistä ei nyt tarvitse murehtia. Me voidaan tehdä asiat erilailla kuin aikaisemmin ja sanoa aina toisillemme mitä haluamme. Ja Santi vastaa hymyillen olevansa samaa mieltä. Minä tiedän, että tämä on nyt jotain ihan muuta kuin mitä olemme aiemmin kokeneet. Minun vain piti olla täällä paikoillani odottamassa, että joku tulee maapallon toiselta puolelta luokseni viemään minua maailman ympäri. Ja Santin tarvitsi matkustaa maapallon toiselle puolelle löytääkseen jonkun jonka kanssa olla ihan toisin kuin koskaan aiemmin kenenkään kanssa. 

Pursuan onnellisuutta. Edelleen. Tätä on jatkunut nyt viime elokuusta asti muutamia yksittäisiä päiviä lukuunottamatta. Eikä se johdu Santista. Se johtuu siitä, että olen onnistunut muuttamana elämäni. Minä aloitin muuttamaan ajatusmalliani positiiviseksi. Aloin pakkosyötätä itselleni toivoa. Päätin, etten tarvitse mitään enkä ketään. Olen parantanut itseäni ruokavaliolla ja liikunnalla ja ilolla. Pakkohymyllä. Ja sitten se vain tapahtui. Ja juuri kun päästin irti kaikista niistä tarpeistani, joissa olin roikkunut, niin sainkin sen kaiken takaisin moninkertaisisesti Santissa. Tapaamme taas tällä viikolla yhtenä arki-iltana, koska aiomme katsoa elokuvan ja tehdä ruokaa yhdessä. Edellisviikonloppuna olemme järjestelleet Santi asuntua uusiksi niin, että nyt siellä on entistä kivempi katselle yhdessä leffoja. OIemme touhunneet kuin pariskunta, miettien, että minne suuri peili olisi parasta sijoittaa. Se on Santin asunto. En ole jättänyt hänen luokseen hammasharjaanikaan. Mutta kaikki vain on niin luonnollista. Hän arvostaa mielipiteitäni, ja minä arvostan häntä. Olemme molemmat fiksuja. Minä tiedän paljon asioita, joita hän ei tiedä. Ja hän tietää paljon asioita, joita minä en tiedä. Ja me molemmat nautimme siitä kun toinen jakaa toiselle uusia asioita. Kumpikin tietää ettemme ole täydellisiä. Santi on nähnyt raskausarpiset reiteni ja silti tykkää minusta. Minä kuorsaan ja hän kuorsaa. Ja silti me haluamme nukkua toisissamme ihan kiinni. Meillä on kummallakin kaikenlaisia vaurioita menneisyydessä. Mutta jotenkin ne eivät tunnu tärkeiltä lainkaan. Yhdessä me olemme nykyhetkessä ja intoilemme lähitulevaisuudesta. Saamme olla haavoittuvia ja meillä saa olla heikkouksia. Ja saamme nauttia toistemme hoivaamisesta. Olemme tosi kiinnittyneet toisiimme. Tapaamme toisiamme kahdesti viikossa. Ja kerran viikossa tapaan ystäviäni. Kaikkia niitä samoja ihania ihmisiä. Jukkaa ja Jerea, Simoa ja niitä kivoja tyttöjä. Olen juhlinut ja tanssinut ja hymyillyt, kuten aina ennenkin. Olen jutellut Javierin kanssa, mutten mistään uutisia syvällisemmästä. Rickyn kanssa vaihdamme kuulumisia enemmän, ja hän kertoo avoimesti ikävöivänsä minua. Olen sanonut, että ehkä tapailen jota kuta. Ja Ricky on ollut surullinen. Minusta tuntuu että pian olen valmis julkistamaan asian avoimemmin. Minusta tuntuu, että Santikin on. Me olemme hyvä tiimi.

Ulkopuolisena keskellä kaikkea

Sunnuntaina olen kokenut ihan pientä epävarmuuden tunnetta. Sellaisia pieniä etiäisiä. Mietin että pitäisikö minun hakea lääkitys apteekista äkkiä takaisin, ettei olo vain pääse heikkenemään. Mutta päätän vain olla, koska kaikki on ihan hyvin. Voin sietää pientä epämukavuutta ilman, että minun pitäisi turvautua mihinkään apukeinoon. Hassua, että voin sanoa, että kaikki on hyvin, vaikka jotain  tosi kummallista ja epämukavaa on tapahtunut. Viikonloppuna olen viettänyt aikaa ystävieni kanssa. Jukan ja Jeren ja Tommin ja monen muun. Ja jossain kohtaa lauantaina, juuri ennenkuin olen menossa tapaamaan Santia ravintolaan, eräs ison kaveriporukkamme kiva kundi seuraa minua ravintolan vessaan. Olemme olleet ravintolassa pelailemassa lautapelejä ja lukemassa päivän lehtiä. Sitten istun vessakopissa, kun kuulen yhtäkkiä Maken äänen oven takana. En edes ensin tunnista hänen ääntään, ja luulen jonkun miehen tulleen väärään vessaan. Huudahdan että tämä on naisten vessa ja koppi on nyt varattu. Mutta Make sanoo, että hänellä on asiaa. Hän on rakastunut minuun, ja toivoo, että voisimme lähteä yhdessä viettämään iltaa kaksistaan. Huoh! Ei nyt, pliis. Minulla ei jotenkin riitä ollenkaan kapasiteetti käsittelämään tällaisia asioita nyt. Olemme juuri viettäneet mahtavat juhlat. Käyneet tanssimassa. Nauraneet niin paljon että vesi valuu silmistä. Olemme vierailleet monen kaverin luona. Ja kaikilla on ollut kivaa. Ja nyt olen rauhallisesti valmistautumassa tapaamaan ihanan miehen, johon olen ihastunut. Eikä se ole Make. En halua loukata kenenkään tunteita. Sanon, että kaikki on ihan okei, mutta me olemme vain kavereita. Ja siinä se. Sanon, että toivon, että voisimme jatkaa normaalisti kaveruutta. Ja ettei hänen pitäisi ajatella välejämme enempää. Tulen ulos kopista. Olen ystävällinen. Ja hymyillen kiitän hän rehellisyydestä. ja siirryn takaisin muiden seuraan ennen kuin minun on aika lähteä jatkamaan omaa iltaani. Make tulee pöytään ja toivon, että asia olisi nyt käsitelty. Toivon, että Make unohtaisi nyt tuollaiset ajatukset ja voisimme vain olla normaalisti. Mutta sen sijaan Make tunnustaa rakkautta kaikkien kuullen. Ja se ei ole kovin hauskaa. Arvostan rehellisyyttä. Kannatan ehdottomasti sitä, että tunteet ja halut tuodaan julki. Mutta minulla vain ei ole mitään annettavaa tällaisiin tilanteisiin. Itseiasiassa tämä koko asetelma on jotenkin kauhean nähty, en jaksa enää. En jaksa lohduttaa ja tukea. En jaksa selitellä miksi en tunne samoin. Totean neutraalisti ja ystävällisesti, että asia on puoleltani käsitelty. Tunnen itseni kauhean tunteettomakis, mutten myöskään halua tuottaa kenellekään tällaisia pettymyksi. Mutta on pakko. Minut pakotetaan olemaan se inhottava tyyppi.

Alan tehdä lähtöä. Koko tämä farssi on viivästyttänyt lähtöäni Santin luokse niin paljon, etten enää ehdi käydä kotona siistiytymässä ja vaihtamassa vaatteita. Ärsyttävää. Olen hassuissa vaatteissa, joita tykkään käyttää kun tapaan ystäviäni tai kun käymme klubeilla. Make nousee ylös ja alkaa pukeutua. Hän sanoo, että saattaa minut ulos. Ei käy! En jaksa. En halua nyt, että minua seurataan ulos jotain ihmettä odotellen. Sanon tiukasti Makelle, että minä haluan lähteä yksin, enkä halua käsitellä tätä asiaa enempää. Minulla ei ole mitään lisättävää. Voitaisiinko pliis unohtaa tämä ja jatkaa chillailua taas seuraavalla kerralla. Jukka istuu nauraen pöydässä ja huudahtaa, että voi miesparkoja! Hän ei voi olla sanomatta, että on joskus ollut kanssani tiiviimmin. Hän näyttää kauhean ylpeältä. Sanoo, että voitteko kuvitella, että mä olen ollut hänen kanssaan! Pyöräytän silmiäni hymyillen ja haluan äkkiä irtaantua tästä testosteronisesta liemestä. Kiitän illasta ja seurasta kaikkia ja liukenen paikalta. Onneksi Make ei seuraa minua. En pysty nyt ajattelemaan koko asiaa. Menen äkkiä kauppakeskuksen vessaan vaihtamaan alushousut ja haen marketista deodorantin. Puhelimeni piippailee, kun Make vannoo rakkauttaan. Hän sanoo, että minä en voi tietää rakastanko häntä takaisin, kun en ole antanut mahdollisuutta koko jutulle. Tapaan Santin ja olen helpottunut. Ihanaa, että minulla on hänet. Ihanaa päästä pois tuosta sotkusta. Vaihdamme normaalit kuulumiset. Ja välillämme on heti se tuttu ihana fyysinen vetovoima. Kerron Santille koko jutun. Hän nauraa tilanteelle ja sanoo, ettei minun pitäisi vastata enää Makelle mitään. Mutta vielä kerran laitan viestin jossa toivotan hänelle hyvää vointia ja toistan, ettei meidän välillemme voi tulla muuta kuin kaveruutta. Make koittaa soittaa moneen kertaan mutten vastaa. Pystyn sivuuttamaan koko jutun ja keskittymään nojaamaan Santiin, kun katsomme leffaa hänen luonaan. Sunnuntaiaamuna puhelimeni on täynnä viestejä, jotka vaikuttavat jo hyvin sekavilta. Make sanoo, että hän tietää kyllä minun tunteeni. Hän on nähnyt katseeni. Ja se kertoo hänelle kaiken. Minua harmittaa, että jostain syystä tilanne on mennyt tällaiseksi. Ihan yllättäen. Ihan kuin Akun kanssa. Tai silloin aikanaan Jukan. Jukaltakin on tullut viesti. Hän sanoo, että olen mahtava ja ansaitsen kaiken rakkauden, jota minulle halutaan antaa. Hah, onneksi olemme hyvissä väleissä Jukan kanssa. Ja sitten saan viestin Tommilta. Tommi sanoo, että tahtoisi suudella minua. Ei, nyt, en pysty näihin juttuihin. 

Rakastelemme Santin kanssa sohvalla. Pyydän häntä olemaan ihan hidas. Se on mahtavaa. Sitten käymme kahvilla, kun ensin olemme lojuneet sylikkäin puhumassa kaikesta koko aamupäivän.  Puhumme siitä, kuinka vaikea on löytää ihmistä, jossa olisi sisältä. Jonka kanssa voisi puhua kaikesta. Santi selaa jossain vaiheessa kalenteria ja sanoo, että saattaisimme löytää hyvät lennot pääsiäisajalle jonnekin kivaan paikkaan. Pääsisäinen on vasta huhtikuussa. Ja Santi tahtoo lähteä matkalle kanssani. Santi tahtoo olla kanssani koko kevään. Minusta tuntuu ihanalta. Santi sanoo, että joku muu oli pyytänyt häntä matkalle. Mutta hän aikoo kieltäytyä. Ja hän katsoo minua hymyillen. Me olemme yhtäkkiä löytäneet kiinnostavat ja karismaattiset ihmiset toisistamme. Me halutaan matkustaa yhdessä koko maailmaan. Jossain vaiheessa Santi kertoo, että hänellä oli tyttöystävä joka oli tosi suosittu ja karsmaattinen. Sellainen tosi kaunis. Hän kertoo. Ja Santi sanoo, että he erosivat, koska Santi ei voinut koskaan luottaa tuohon naiseen. Minusta tuntuu, että Santi haluaa kertoa, että luottamus on tosi tärkeää. Ihan kuin hän tahtoisi selittää, että arvostaa avoimia välejämme. Sitä että hän tietää, että minuun voi luottaa. Ainakin minusta tuntuu siltä. Kun siinä istumme taas vierekkäin kahvilassa ja Santi laittaa kätensä reidelleni. Ja minä voin rehellisesti selittää välejäni ystäviini ja ajatuksiani. Kaikki on fine. Kun olen päässyt kotiin, kuulen, että Maken tyttöystävä on lukenut kaikki hänen lähettämänsä rakkausviestit minulle. Jep, hänellä on tyttöystävä. Ja nyt heillä on iso kriisi menossa. Jotenkin utopistista, että minä en ole tehnyt yhtään mitään. Mutta nyt joku ihan tuntematon ihminen tuntee varmaan ärsytystä minua kohtaan, ja ajattelee, että olen aiheuttanut heille riitaa. Ja miltä minusta tuntuu? Ei oikeastaan yhtään miltään. En jaksa tällaisia juttuja. En halua mitään negatiivista elämääni. Koitan selittää Tommillekin mahdollisimman rennosti, että me ei nyt tosiaankaan suudella, eikä edes mietitä sellaista. En halua että nämä välikohtaukset vaikuttavat mitenkään kaveruusväleihini. Mutta sen näkee sitten jatkossa. Nyt keskityn kohentamaan oloani hyvällä ruokavaliolla ja jumppaamalla. Ja pitämällä Santiin yhteyttä normaalisti. Me tavataan tällä viikolla urheiluharrastuksen parissa. Me ollaan siellä se söpö pariskunta, joka harrastaa yhdessä. Aion varmaan ottaa pian puheeksi suhteemme tilan. Silleen kepeesti ja rennosti. Koska mikään ei ole oikeasti muuttunut ennen kuin se on ääneen sanottu. Minä haluan pian tietää, että voinko sanoa ihmisille seurustelevani. Että minulla on poikaystävä. Että me olemme se pariskunta, joka voi puhua kaikesta.

 

Tytöt tarvii hellän oriin

Me hymyillään heti kun nähdään. Minä olen jo varannut lasipalatsitalon täydestä kahvilasta meille ikkunapöydän kasaamalla laukkuni ja kevytuntsikkani kahdelle eri penkille. Kun Santi  saapuu söpössä pipossaan ja lähes tonnin takissaan kahvilan jonon häntäpäähän, minä vilkutan hänelle jonon etupäästä. Tarjoilija vilkaisee meitä hymyillen. Santi on niin kunnollinen, ettei etuile muita, vaikka olisin ihan hyvin voinut tilata samalla hänellekin, mutta ei meillä ole mihinkään kiire. Kiikutan tilaamani viinilasillisen ja teekupillisen pöytään kahden pariskunnan väliin ja menen heti halaamaan Santia. Tunnen oloni pikkunätiksi. Aika hyvä hiuspäivä. Kierrän käteni hänen toppatakkinsa ympäri ja suutelemme toisiamme poskille. Kuiskaan hänelle jotain hassua kahvilasta ja hän naurahtaa. Minä saan elää tätä vaihetta! Tätä ihanaa polutusta keskellä unelmaa. Tätä välivaihetta, jossa me vahvistetaan ihastusta toisiimme. Tehdään yhä matalammalla kynnyksellä yhdessä kaikenlaista yhä arkisempaa. Ja ollaan yhdessä muiden edessä. Vaikka lähtökohta on ollut se, että ollaan varovaisesti yhdessä. Sopiessamme yksityiskohdista hän sanoi, että meillä voi olla yksinoikeus seksiin ja suudelmiin ja sen sellaiseen. Ja me voidaan tehdä asioita yhdessä. Regardless if we are dating or not. Ja hän sanoi, ettei tiedä onko tämä sitä mitä minä haluan, mutta hän haluaisi pitää asiat yksinkertaisina. Ja sen jälkeen me olemme olleet kahdella ulkomaan matkalla. Me olemme jääneet koukkuun toistemme kosketteluun. Siihen, että hän on minun ja minä olen hänen. Kahviloissa, ravintoloissa, turistirysissä, aamiaispöydässä. Siihen, että kun istun sohvalla hän kävelee viereeni ja minä halaan häntä painaen pääni vasten hänen vatsaansa tai reittään, ja hän silittää hiuksiani. Ja sitten kummankin vatsanpohjasta ottaa. Siihen, kun sammutamme valot mennessämme arki-iltana nukkumaan, ja suutelemme toisiamme pimeässä peiton alla. Ahnaasti ja hitaasti. Ja koskettelemme toisiamme. Ja hän nojautuu päälleni. Ja ihan hitaasti rakastelemme niin, että se tuntuu niin hyvältä, etten melkein edes voi tajuta sitä. Kun hän on ihan hidas ja hellä. Ja sitten kuiskaa, että mitä haluaisin. Hän kysyy, koska ei enää pysty jatkamaan tätä ihanuutta kauaa. Ja minä olen niin hurmiossa, etten melkein saa sanottua mitään, vaan vedän hänet kiinni minuun. Ja hän ei voi estää voimakasta tulemista. Siinä on jotain ihmeellistä. Miten se vain tuntuu paremmalta ja paremmalta. Ja minä saan olla tämän kaiken keskellä. Minä olen tämän stoorin päähenkilö. Se joka saa nauttia. Se, joka saa tämän mielettömän hetken (eikä se ole vain hetki) jälkeen painautua hänen syliinsä ja pitää kädestä kiinni, ja suudella sitä, samalla kun hän suutelee niskaani. Huh.

Siellä me istumme kauniissa kuhisevassa kahvilassa vierekkäin. Aina vierekkäin jos vain on mahdollisuus. Koska silloin voimme helpommin pitää kättä toistemme reidellä. Ja katsoa hassuja juttuja puhelimelta. Kuiskia ja hihittää tarkkaillessamme ympäristöämme. Santi syöttää minulla juustokakkua. Viereisen pöydän pariskunta lähtee ja jättää pöytään suklaakakun puolikkaan. Kysyn Santiagolta, että maistaisiko hän toisen jättämää kakkua. Ja Santi nauraa, ettei ehkä tekisi sitä, mutta nauraisi kannustaen jos joku tekisi. Melkein otan palan suklaakakkua harukkaan, mutta tällä kertaa vain nauramme ajatukselle. Jossain vaiheessa Santi ottaa projektipäällikön aseman ja kertoo, että ensin me kävellään ulkona ja katsotaan siellä esillä olevia taideteoksia. Ja sitten kävelemme ravintolaan, jota minä aikaisemmin olen ehdottanut. Hienoa, tämä suunnitelma sopii minulle oikein hyvin. Ja niin me tehdään. Siinä sivussa saan viestejä Rickyltä ja Jereltä. Mutta nyt he ovat niin kaukana tästä kaikesta. Nyt olen täällä valovuosien takana onnellisuudessa ja rakkaudessa. Sitten taas myöhemmin olen onnellisuudessa ja rakkaudessa heidän todellisuudessaan. Vastaan ystävällisesti, mutta keskityn hetkeen. Eikä tämä hetki ole mikään ylimaallinen. Vaan me palellutaan pihalla ja nauretaan. Sitten ollaan ihan hiljaa ja minä toivon että päästäisiin jo äkkiä sisälle. Mutta pöytävarausta pitää odottaa. Joten Santi ehdottaa, että käymme ulkona vielä kävelemässä. Olen vastahakoinen ja haluaisin jäädä drinkeille sisälle, mutta Santi sanoo, että drinkit odottavat kyllä. Ah, miten paljon tykkään hänen päämäärätietoisuudestaan. Siitä, että hän päättää mitä nyt tehdään, vaikka tositilanteessa tietysti huomioisi toiveeni. Minä voisin sanoa, että odotan sisällä. Ja se varmaan toimisi ihan hyvin. Mutta minä haluan olla juuri tämän miehen kanssa. Haluan, että hän on mies ja päättää. Ja minä saan kulkea hänen kanssaan. Ehkä jollain tasolla haluan olla alistuva. nautin siitä kun toinen pitää ohjat käsissään. Juuri tätä minä olen halunnut. Koska olen itse niin vahvatahtoinen ja jopa määräilevä muissa ympäristöissä. Niin nyt saan antaa sen roolin pois. Juuri näin sen pitää mennä. Että se yksi ja oikea on jotain ihan erilaista. On joku joka saa minut muuttumaan. Paremmaksi. Tunnen itseni niin hyväksi hänen kanssaan. Ne miehet, jotka haluavat langeta jalkojeni juureen tekevät minusta toisenlaisen. En kaipaa lähisuhteisiini alistumista.

Me olemme hyviä ystäviä. Se on kaikista tärkeintä. Ei meidän tarvitse tykätä kaikista samoista jutuista, mutta me voidaan jakaa mitä vain. Illalla me juodaan lomaltamme tuotua viiniä ja luemme ääneen kaksi runoa. Voitteko ajatella, että sekin onnistui. Se, että minä haaveilin tästä hankkiessani hänelle tätä joululahjateosta. Että me istutaan sylikkäin sohvalla ja mietitään, että mitä ihmettä tarkoittaa kun vuoristossa näkyy punainen malja. Aamulla kello soi, enkä enää saa unta. Vaan nautin joka sekunnista halatessani nukkuvaa Santia. Haistelen hänen selkäänsä. Sitten Santi kääntyy ja kaappaa minut kainaloonsa. Voisin heti myöhästyä töistä ja ottaa uusinnan viime yöstä. Mutta tyydyn vain halaamaan ja suukottelemaan Santia hänen silittäessä selkääni. Santi nousee suihkuun ensin. Minä makoilen alastomana sängyssä ja vastaan jotain saamiini viesteihin. Santi tulee suihkusta ja viheltää minulle. Ja tulee hetkeksi istumaan viereeni hymyillen. Ei tarvitse sanoa mitään. Käyn suihkussa ja laittaudun. Silmästäni valuu vettä. Menen Santin viereen ja huokaan, että minua itkettää ja näytän hänelle silmästäni valuvia pisaroita. Santi katsoo minua kuin koiranpentua ja kysyy hymyillen, että miksi itket. Ja minä sanon ilkikurisesti, että siksi koska olen niin kovin surullinen. Ja sitten kumpikin hymyilee syvään tietäen, että tämä kaikki on niin kaukana surullisuudesta kuin vain voi olla. Meillä ei ole kiire. Ehdimme istua sohvalla lukemassa uutisia ennen kuin pukeudumme ja lähdemme pakkaseen. Suutelemme ja Santi sanoo, että nähdään. Ai kun muistan ne ajat, kun nämä hetket synnyttivät minussa ahdistuksen. Pelkäsin erota ihmisistä, joista olen välittänyt, koska pelkäsin niin paljon, ettemme enää tapaa. Ja joskus niin kävikin. Ja siksi minulle syntyi automaattinen pelkotila. Mutta nyt minua ei pelota. Olen ihan varma että me tapaamme ja vietämme useita tällaisia aamuja. Heti kun pääsen omaan ratikkaani, niin saan viestin Santilta. Jotain johonkin uutiseen liittyvää. Minua hymyilyttää. melkein haluaisin lähettää  hänelle sydämen. Sen pususydänhymiön. Jotta voisin jakaa hänen kanssaan tämän vatsanpohjassa tuntuvan kutkutuksen. Mutta odotan vielä hetken. Ensin haluan varmistaa varauksemme liikuntapahtumaan, josta alkaisi yhteinen harrastus. Kaikki soljuu eteenpäin. Nyt olen taas tässä todellisuudessa. Juttelen Tommin kanssa ja ehdotan, että tehtäisiin jotain viikonloppuna. Olen jopa innoissani tulevasta koti-illasta. Voin treenailla ja nähdä perhettäni. Voxra-lääkitykseni loppui kaapistani aiemmin tällä viikolla. Enkä vain ole jaksanut käydä apteekissa. Koska oloni on ollut niin hyvä. Mitä jos vain lopettaisin sen nyt. Saa nähdä.

Elämän evoluutioo

Kuu on ollut vesimiehessä. Jep, en ole vielä unohtanut kuutakaan kokonaan, vaikka huomaan miten luistelen paremmin siinä spiraalissa, jonka ehkä kuunkierto meille määritätä. Ja laajemmassa mittakaavassa vuosi ja ehkä se seitsemän vuoden sykli, mistä jotkut puhuvat. Olen taas itseeni tyytyväinen, kun olen ihan omien kantapäideni kautta saanut havaita tämänkin oppitunnin. Että oikeasti me pyöritään samoissa kuvioissa. Samoissa fiiliksissä. Aina vaan uudelleen. Ja pointti on siinä, miten me itse aletaan siinä toimia. Että me kontrolloidaan sitä miten toimimme näissä kierteissä. Eikä niin, että joka kerta itketään samaa tyhmää oloa ja toistetaan kaavaa, joka ei johda minnekään. Minä ekaa kertaa huomasin tämän kierteen selkeästi Ronissa. Muistan kuinka puhuin hänen pyörimisestään aina samoissa teemoissa. Aina samoista näkökulmista. Aina se sama ahdistus. Tai aina se sama into. Mutta vaikeampaa oli havaita, miten itse olen pyörinyt ihan yhtä syvissä uurteissa. Aina se tietty ahdistus ja pelko. Aina se perusteeton outo fiilis, joka muuntautuu pahaenteisyydeksi tai itkuksi, ja typeriksi ajatuksiksi. Se spiraalin kohta, jota ihmiset lääkitsevät alkoholilla, tai niillä yöpöydän laatikosta löytyvillä sinisillä pillereillä. Irtosuhteilla ja typerillä tekstiviesteillä. Tai hengittämisellä ja hymyllä. Mielenvahvistamisella. Liikunnalla ja suurella motivaatiolla kehitykseen. Elämänmuutoksella. Ei se ole helppoa, eikä tapahdu hetkessä. Mutta siinä vaiheessa, kun huomaa taas olevansa siinä samassa spiraalin tiukassa mutkassa, kun tuntuu, että melkein lentää reunojen yli tyhjyyteen. Mutta huomaakin, että nyt päällä on pehmustettu turvavyö, niin siihen jää koukkuun. Se on ehkä monille, kuten minulle, se ensimmäinen syy jatkaa itsensä kanssa työskentelyä. Ja nyt kuu on taas vahvasti vesimiehessä. Eli siinä miehessä, joka uppoutui lennokkaisiin ajatuksiin vailla rajoja. Ja koki aina omissa spiraaleissaan suurta tuskaa siitä, ettei kukaan ymmärrä häntä. Tai ettei hän pysty ymmärtämään normaaliutta. Mies, joka veti minutkin siihen kuplaan, jossa oli ihan mahtavaa, mutta mitä kukaan ei voisi ikinä tajuta. Ja kai lopulta siitä voi tulla yksinäinen ja epätodellinen olo. Menee sekaisin omissa ajatuksissaankin. Mutta parhaimmillaan kaikesta tästä lennokkuudesta ja kyvystä johdatella utopistisia prosesseja loppuun, voi syntyä jotain mahtavaa. Vesimies voi tarkoittaa nopeaa emotionaalista depletaatiota. Tuntuu, ettei ole energiaa käsitellä jotain tunteellista asiaa ollenkaan. 

Onkohan Ronilla ollut vaikea kausi? Onkohan hän päässyt nousemaan ylös omista spiraaleistaan? Kyllä varmasti. Olen aika varma siitä. Ainakin pääosin. Tämä on ollut niin monille suuren kehityksen ja muutoksen aikaa. Minulle. Ja miksei myös hänelle. Oma oloni on ollut vähän väsynyt. Mutta siinä samalla olen onnistunut harjoittelemaan uudenlaista joogaliikettä uuden apuvälineen kanssa. En useinkaan ostele mitään, mutta urheiluharrastukseen liittyvän välineen osto tuntuu hienolta. Jes! Vihdoinkin minä olen se ponnaripäinen hymyilevä nuori nainen, joka upgreidaa välineistöään. Ja sitten täysin huijaamatta tekee jumpat ja muistuttelee itseään, että joulukerroksen sulaminen lantiolta vie hetken. Pitää vain pitäytyä pois ylimääräisten herkkujen ääreltä ja hikoilla vähän. Olen päättänyt, että siihen menessä, kun meillä on Santin kanssa varattuna paikat tapahtumaan parin viikon päässä. Niin silloin voin laittaa päälleni taas sen paidan, joka korostaa kapeaa vyötäröäni. Se fiilis kun voi pukeutua tällaisiin vaatteisiin tuntuu niin hyvältä, että sen  takia voin olla napsimatta suklaata iltaisin. Ihan yhtä hyvin syön kirsikkatomaatteja tai suolakurkkuja. Tai rahkaa ja marjoja. En ole syönyt kesän jälkeen sipsejä lähes laisinkaan. Ja ne olivat lempiherkkujani! Mutta näin se käy. Olen muuttunut ihminen. Peilistäkin eron huomaa kyllä. Mutta satuin törmäämään vanhaan valokuvaan, jolla minun oli alunperinkin tarkoitus arvioida omaa kehitystäni. Ja omiin silmiini kehitys on merkittävä. Ja hauskinta on, että jos jatkan samalla linjalla, niin jossain vaiheessa tämä alempi kuva tulee olemaan se vanha verrokki uuden kehitysaskeleen vieressä. Ihan vaivihkaa minusta on siis tullut tällainen. Joku sanoo, että se vie aikaa noin kolmisen viikkoa luoda tapa. Ja kolmisen kuukautta luoda elämäntapa. Ja minä olen nyt pitäytynyt lähes päivittäisessä liikunnallisuudessa noin puoli vuotta. Olen jo sitä useampia kuukausia muuttanut ajatustapaani. Aktiivisesti opetellut siirtämään väärät tuntemukset ja ajatukset terveellisellä tavalla sivuun. Pakottanut itseni sanomaan eri asioita ja olemaan se ihminen, joksi olen halunnut tulla. Olen omilla tutkimuksillani ja kokemuksillani tullut elämäekspertiksi. Näen joka puolella ympärilläni ihmisiä, jotka ovat eri vaiheissa näissä prosesseissa. Ja usein koen näkeväni yhä selkeämmin asioiden lävitse. Kepeänä hauskuutena olen tullut kuu- ja horoskooppiasiantuntijaksi. Tiedän aika hyvin kuka on kukakin. Ja ymmärrän ihmisten käyttäytymistä paremmin ottaen huomioon suuremmat olosuhteet ja vaikuttimet. Ihan pilke silmässä, mutta silti.

Juttelen taas Javierin kanssa. Hän kertoo yksityiskohtia arkielämästään. Jotenkin kauhean tuttua. Tiistai-iltana olen tehnyt herkullista katkarapunuudelipataa perheenjäseneni kanssa. Sellaista opiskelijabudjettiin sopivaa. Mutta niin hitsin hyvää! Olen opetellut päälläseisomista ja koittanut venyttää yläselkääni. Se on vaikeaa. Siis siinä sivussa, kun olemme katsoneet netflixistä sarjoja. Ja siinä sivussa, kun olen jutellut Javierin ja Tommin ja Santin kanssa. Fiilikseni ei ole ollut mitenkään erityisen innokas, vaan vähän jopa jähmeä. Tunteellisesti. En ole ajatellut kauheasti minun ja Santin suhdetta. Ja ihan hetken olen jopa ajatellut, että hän on varmaan kyllätystynyt minuun, kun ei reagoi kivasti lähettämääni hauskaan ja vahingossa vähän seksikkääseen uuden jumppavälineen esittelykuvaan. Mutta silti olen samalla pitäytynyt hyvässä sisimmässä olossa ja tiennyt järjen tasolla, että kaikki menee varmasti oikein hyvin. Pienen ajatushetken ajan olen ollut varma, että selviäisin siitäkin. Siitäkin, että tämä ei jatkuisi. Ja se, että kaikki on hyvin siitä huolimatta, että Santi kertoo hoksanneensa, että hänen sänkynsä patjassa on irrotettava päällinen, jonka voi pestä pesukoneessa. Mutta ettei se mahdu hänen pesukoneeseensa. Siellä hän touhuilee keskeneräisen prosessin kanssa. Perfektionistina. Minusta tuntuu, että hän haluaa ihan vähän syyllistää minua tapahtuneesta. Häntä ärsyttää, että hän itse mokasi sängyn puhdistamisen. Ja minä hyväksyn tämän ja ymmärrän häntä. Mutten pyytele enempää anteeksi. Suhtaudun juttuun ymmärtäväisen humoristisesti. Koska tiedän, ettei hän - kuten ei Javierkaan - kaipaa miten alentelua edessään. Nämä miehet kokevat onnistumisen tunteita tekojen ja tapahtumien kautta. Nämä miehet rakentavat kuvaa itsestään sen perusteella mitä he tekevät. Ja näille miehille on tärkeää olla hyvä ja onnistunut. Siksi he ottavat vakavasti minkä vain eteen tulevan asian ja hoitavat sen kunnolla itse. He ovat tosi uraorientoituneita. Suhtautuvat harrastuksiin jopa vähän liian vakavissaan. Ja jos jokin asia pitää hoitaa, niin se on prioriteetti, ja muiden täytyy se ymmärtää. Silti he tarvitsevat myös sen heijastuksen muista. Kiitoksen ja ihailun (kun ajoitus on heidän aikatauluunsa sopiva). Ja siksi he myös kohentavat omakuvaansa läheistensä kautta. Ottavat vakavasti läheistensä asiat. Siksi nämä leijonat ovat pidemmällä tähtäimellä luotettavia ja vakaita. Tulisia ja intohimoisia. Joskus koleita ja ylhäisiä. Ja suuttuessaan sivaltavia ja umpimielisiä. Eivät halua epäonnistua tai olla väärässä. Eivätkä myöskään halua nähdä epävarmuutta ja epäonnistumista muissa, koska se heijastuu heihin itseensä. Mutta ihmissuhde voi olla heille myös projekti, jonka on onnistuttava. Jota he johtavat. Tiimi, jossa minä voisin ihan hyvin olla mukana. Minä voisin antaa Santin johtaa yhteistä projektiamme. Antaa hänelle tilaa ja olla hänestä nähtävästi ylpeä. Antaa hänen tehdä tärkeät aloitteet, mutta olla nokkela ja aktiivinen oikealla hetkellä. Muistuttaa häntä aina välillä siitä, miten paljon hänestä tykkään. Antaa huomiota ja lähetellä kivoja kuvia ja huokauksia viime yöhön liittyen välittämättä siitä, vaikkei hän heti niihin reagoi. Koska tiedän, että hän syynää kyllä kaiken tarkkaan ja kehittää ajatuksiaan ja tunteitaan viiveellä. Järjellä, ennekuin ne siirtyvät tunteiksi. Tässä vaiheessa moni tekee sen mokan, että loukkaantuu ja alkaa osoittaa mieltään. Ottaa henkilökohtaisesti asioita, jotka kannattaa vain jättää sivuun. Tuntuu ihanalta, että minä voin sanoa ja tehdä mitä haluan riippumatta toisen reaktiosta.

Taas minusta tuntuu, että nämä dialogit Santin kanssa ovat kuin peliä, jossa minun pitää suoriutua muistaen se, millainen hänen persoonallisuutensa on. Ja olen siinä aika hyvä! Mietin, että milloinkohan näemme seuraavan kerran. Me tykätään toisistamme. Ja kun olemme yhdessä niin olemme kiinni toisissamme kokoajan. Ai, että miten nautin siitä, että minulla on joku jota koskettaa. Joku joku ei vetäydy pois, kun haluan halata tai pitää kädestä kiinni. Ja hän tekee niin myös. Haluaa pitää minusta kiinni. Kun kerään rohkeutta ja muistutan itseäni, että voin olla millainen tahansa, ja kuiskaan hänelle että suudellaan. Niin hymyillen hän suutelee minua vetäen vartaloni kiinni itseensä. Ihan missä tahansa. Olen onnekas. Olen uusi ihminen, joka saa itselleen tällaisia asioita. Ja sitten kaiken lisäksi me vielä selvitään tällaisista kiusallisista ja typeristä arkisista jutuista aika hyvin. Minä pystyn olla nolostumatta liikaa. Käsitellään asiat, mutta ei anneta niiden vaivata meitä enempää. Ihan mahtavaa. Ja minä sain kuin sainkin pesukoneessa pyörineen puhelimeni takaisin, emmekä me puhuneet siitä mitään. Mikään siihen liittyen ei ole vaivannut välejämme. Minulle on ihan sama onko hän käynyt kaikki kuvani, ja tekstini ja viestini läpi, jos kerran se ei vaikuta väleihimme. BLIBLING. Ja illalla keskellä epämääräisen ookoota iltaani Santiago ehdottaa, että vierailisimme jossain näytöksessä keskiviikkona. Ja minusta tuntuu kivalta, että hän todentotta tahtoo viettää kanssani normaalin arki-illan riippumatta sängypesuoperaatiosta. Tietysti! Hän on prioriteettini. Hän on potentiaalisesti tuleva elämänkumppanini. Hah, se tuntuu melko kaukaiselta. Mutta niin on kaikki muukin tuntunut. Ja kaikki on mahdollista. Sovittuani arki-illan viettämisestä Santiagon kanssa minulle tulee hetkeksi huono omatunto, koska Tommi on yrittänyt pyytää minua elokuviin. En ole sopinut mitään ajankohtaa, vaan kuten aina, olen joustavasti sanonnut, että jos ajoitukset onnistuvat niin miksemme käväisisi leffassa. Ja nyt ilmoitan, etten ainakaan keskiviikkona pääse. Ehkä viikonloppuna. Ja Tommi on tosi pettynyt. Mutten kai voi tästä ottaa taakkaa itselleni? Ja mitä jos hän odottaa leffatapaamisen olevan treffit? Ja minä pelkään tuottavani hänelle pettymyksen. Mutten voi miellyttää kaikkia ihmisiä ja olla loukkaamatta heidän tunteitaan, jos aion elää omaa elämääni. 

Tiistai-iltana viimeiseksi juttelen vielä Javierin kanssa. Hän näyttää niin söpöltä ja komealta. Ja hän on niin rehti ja kiva omalla tavallaan. En voi sille mitään, että jotkut pienet etäiset muistofiilikset nousevat pikkuruisina välähdyksinä mieleeni. Olen entistä varmempi siitä, että meidän ei tule tavata. Tai syventää keskusteluja pintaa pidemmälle. Jotenkin välitän hänestä aika paljon. Koen vahvasti, että hän on tosi haavoittuva. Sen kovan kuoren alla on se pieni poikanen, joka ikävöi nuorena kuolleita vanhempiaan. Ja joka on särkynyt tultuaan ankarasti petetyksi ja hylätyksi aiemmassa suhteessaan. Se pikkuinen on kasvattanut kovat kuoren ympärilleen ja yrittänyt lääkitä itseään tunteettomalla ja irstaalla tavalla. Sen kuoren läpi on päässyt ehkä ripaus pelottavaa kiintymystä, jonka hän on siirtänyt sivuun koska on helpompaa olla siellä piilossa yksin, kuin päästää joku sisälle. Ja minusta tuntuu, että hän menettää ihanan kokemuksen ehdottomasta rakkaudesta. Koska hän asettaa niin paljon itselleen ehtoja. Ja niille läheisille, joiden kautta hän peilaa itseään. Hän keskittyy töihin ja kielikursseihin. Ja irtosuhteisiin. Mutta samalla hän viesteissään sanoo, että kaipaa elämäänsä nyt muutosta. Jotain on tapahduttava. Ja tiedän, että hän tekee sen ja ehkä pääsee vielä yli omasta spiraalistaan. Taasko joku, josta olen syvästi välittänyt, ja välitän vieläkin, pääsee eteenpäin minun jälkeeni. Ei silloin minun kanssani, kun olisin tarjonnut kaiken. Vaan vasta jonkun toisen kanssa.  Vai jääkö hän ikuiseksi hurjastelevaksi poikamieheksi. Kai sen on mentävä niin. Että minun oli päästettävä irti ja kehityttänä itse eteenpäin. Ja nyt minä saan sen mitä on minulle tarkoitettu. Ja voin vain sivusta seurata näiden aiempien rakkaiden elämää. Ja samalla tunnen omahyväisyyttä ja iloa siitä, että nämä upeat ihmiset ovat aina osa elämääni. Ja minä olen aina osa heidän elämäänsä. Me ollaan toisillemme niitä ihmisiä, keitä me muistellaan lämmöllä. Ja ehkä tunnetaan pieni muljahdus vatsanpohjassa. Ja se on ihan okei. Pystyn yhtäaikaisesti suhtautumaan tähän kaikkeen lämmöllä ja passivisella kaipuulla. Ja olemaan innoissani Santista. Ja täysin vain hänen juuri nyt. Tänään me nähdään. Ei epäröintiä tai pahaenteisyyttä. Saan tänään pusuja. Olen onnistunut välttelemään kaikkia herkkuja ja tajuamaan taas, että tämä on vain itsestäni kiinni. 

täytyy olla supervoimii

Perjantaina lähden tapaamaan Jereä ja Tommia ja paria muuta kaveria Jeren luokse. Ihan niinkuin aina. Olen saanut punaisia sydämiä. Näiltä ystäviltäni. Kun he toivottavat minut tervetulleeksi luokseen. Ja sitten kiittävät käynnistä. Mietin, että näkeeköhän Santi nuo sydämet puolikuntoisen puhelimeni näytöllä ja ihmettelee, että mitä oikein touhuan. Mutta en ole koskaan peitellyt mitään. Olen usein saanut sydämiä. Eikä minua huoleta yhtään. Jeren luona nauramme paljon ja kinastelemme siitä kenen vuoro on valita biisi. Välillä tanssahtelemme vähän. Ja puhutaan kaikesta mitä ei tarvitse muistaa jälkeenpäin. Maistelemme vähän tuliaisviinejäni. Ja sitten kun tuntuu siltä, että on ollut riittävän hauskaa, eikä enää ole tapahtumassa mitään erityistä, niin lähden yöbussilla kotiin. Olen kiitollinen näistä ystävistäni. Siitä, että minulla on elämässäni ihmisiä, jotka aina toivottavat minut tervetulleeksi. Jotka haluavat tehdä kanssani asioita. Kutsuvat leffaan ja ulos syömään. Tai sitten vain istumaan kahdeksaksi tunniksi olohuoneeseen puhumaan leffoista. Emme puhu paljoakaan matkastani tai siitä kenen kanssa olen siellä ollut. En valehtele mitään. Mutten myöskään kerro kysymättä. Ja minusta tuntuu, että Jere ei halua tietää. Hän koskettaa minua aina kun saa jonkin tekosyyn. Ja laulaa minulle laulunsanoja, joissa puhutaan siitä kuinka tykätään toisesta. Kaikki tämä on vielä helposti kaveruuden rajoissa, enkä anna minkäänlaista vastakaikua. Olen puhtaasti kaverillinen. Mutta ennemmin tai myöhemmin joku varmasti kysyy jotain. Ja sen jälkeen mahdollinen tapailuni on julkista tietoa. Pelkään loukkaavani muiden tunteita. Nämä miehet, joita pidän ystävinäni, saattavatkin elätellä toiveita minun suhteeni. He ovat nähneet kuinka olen vain ollut yksin koko viime kesän, enkä ole edennyt pientä flirttiä pidemmälle kenenkään kanssa. Ehkä he ajattelevat, että olen saavuttamaton. Olen hehkuttanut sitä kuinka hyvä on osata olla yksin. Olen ollut ylpeä siitä, että olen vain itsekseni, enkä ole tarvinnut huomiota hetkellisesti keneltäkään. Ja he ovat tyytyväisiä niin kauan kun kukaan ei saa minua. Mutta voiko mahdollinen parisuhteeni vaikuttaa ystävyyssuhteisiimme? Voisiko Jere tai joku tuntea tulleensa petetyksi? Kaikki on mahdollista. 

Tykkään olla kotonani. Kun pääsen sinne, niin asettaudun sohvalle pehmopeiton sisälle ja katetun pöydän ääreen. Se on turvapaikkani. Siinä minulla on lasillinen viiniä ja pala suklaata. Netflix ja HBO. Puhelin on turvallisesti lähellä, mutta minun ei tarvitse koskea siihen ellei se piippaa. Eikä aina silloinkaan. Koitan valvoa mahdollisimman pitkään saadakseni nauttia tästä omasta ajasta täysillä. Miten olenkaan onnistunut saamaan kodistani aikaan tällaisen lämpimän kutsuvan pesän. Siellä ei ole paljoakaan mitään, mutta juuri se kaikki, mikä saa oloni hyväksi. Aikaisemmin en kyennyt nauttimaan tällaisista asioista. Kotona olemisesta. Yksin olemisesta. Muistan kuinka vasta epäröiden suunnittelin muuttoa omaan uuteen asuntoon yli vuosi sitten. Ja nyt en luopuisi siitä enää kovin helpolla. Olen saanut rakennettua kotini juuri minulle sopivaksi. Siellä voin helposti viettää olostani nauttien koko päivän. Valita herkullista teetä, jota keitän siinä yhdessä pikkukattilassa, jossa myös teen itselleni puuroa erilaisilla täytteillä. Tai keitän kananmunia. Kotonani on kaunista. Ihana suuri sänky ja luettavaa. Kutsun mielelläni perheenjäseniäni kylään ja nykyään meillä on aina tosi kivaa. Me kokkaamme ruokaa ja katsotaan sarjoja loppuun asti. Sitten katsotaan yksi jakso testiksi uudesta sarjasta ja päätetään, että aletaanko katsomaan sitä. Nautin elokuvista tosi paljon. Nautin siitä, että pystyn keskittymään niihin täysille. Ilman, että kokoajan murehdin, että milloin joku viestii, tai ruoki muutoin pahaenteisyyttä. Olen jotenkin itsekkäästi omassa kuplassani iloinen. Tietenkin nyt asiat ovat vähän lipsumassa muutokseen, kun minulla on Santi. Minulla on Santi. En aio pelätä sanomasta näin. Ihan kuin se heti tuottaisi jotain huonoa karmaa ja näpäyttäisi minua sitten jotenkin. Ei. Olen päättänyt, että ansaitsen tämän kaiken. Ja jos jotain tapahtuu niin sitten kai ansaitsen sen. Koitan vahvistaa itseäni. Treenaan lähes joka päivä. Saan jo aika hyvin täyden splitin ja se tuntuu kivalta. Valokuvista huomaan miten takapuoleni on muuttunut. Reiteni tuntuvat vahvemmilta ja saan tehtyä punnerruksia. Kaikki nämä muutokset tuntuvat aika merkityksellisiltä, koska enhän minä ole tehnyt muuta, kuin nauttinut olostani ja vähän jumppaillut kotona. Vähän muokannut ruokavaliotani, mutta se on lähinnä ollut hauskaa. En ole siis kärsinyt sen eteen, että kehityn fyysisesti. Mahtavaa! Toivon, että kaikki oivaltavat tämän asian.

Olen tavannut Santin sovitusti lauantaina. Syömme hienossa ravintolassa taas. Meillä on mukavaa. Ja hänen luokse päästyämme katsomme sylikkäin elokuvan, jonka puolivälissä alan torkahdella. Olemme sohvalla, koska Santi on yrittänyt puhdistaa patjaa edellisen tapaamisemme jälkeen, ja patja haisee vahvasti etikalle ja lattiat ovat täynnä jälkiä siitä, että niille on kaatunut jotain, mitä on sitten yritetty pestä pois. Varmaankin soodaa. Santi on kuvaillut itse yritystään pestä patjaa katastrofaaliseksi. Vähän huumorilla ja nauraen. Mutta selvästi epäonnistumiseen pettyneenä. Pettyneenä itseensä. Ja ehkä vähän tahattomasti ärsyyntyneenä siitä, että minä aiheutin sotkun. Tai tavallaanhan se on hän. Hah. Sanon hymyillen, että minähän tarjouduin auttamaan asiassa. En puutu siivousprojektiin sen enempää. Santi on perfektionisti ja haluaa saada suoritettua itse siivouksen loppuun. Eikä hän pyydä tai kaipaa apua. Elokuvan jälkeen minä olen jo aika väsynyt, mutta Santi tekee aloitteen. Pussailee ja koskettelee. Riisuu. Edelleenkin tämä kaikki on taianomaisen ihanaa. Taas saan sanoa, että vietimme varmaan seksikkäimmän ja ihanimman hetken tähän mennessä. Taas kaikki on astetta rennompaa ja Santi näyttää entistä avoimemmin nauttivan hetkestä. Minusta on aivan ihanaa, kun hän saa huipennuksen silloin kun rakastelemme ihan hitaasti ja lähes hengittämättä. Siinä on jotain kaunista. Olen edelleenkin aivan haltioissani siitä, että minulla on miesystävä, jonka kanssa intiimi kanssakäyminen on tajunnanräjäyttävää. Mahtavaa. Ennenkokematonta. Olen tajuttoman onnekas. Ja olen erittäin helpottunut, että Santi haluaa seksiä täysin estottomasti siitä huolimatta, että olemme sängyllä, jonka tuoksu muistuttaa edellisestä tapaamisestamme. Rakastan nukkua hänen vieressään. Olemme kiinni toisissamme aina. Hikoilemme unissamme. Jossain vaiheessa Santi nousee keskellä yötä laittamaan päälle kalsarit ja t-paidan. Hän tykkää käyttää yöasua. Ja sitten hän tulee halaamaan minua sänkyyn ja nukahdamme. Aamulla Santi nousee sängystä ja siirtyy sohvalle lukemaan minulle ääneen uutisia. Kommentoin uutisia ja kieriskelen peiton alla. Sitten viivytellen käyn aamupesulla ja siirryn alushoususillani kiinni Santiin. Siinä on minun paikkani. Ihan sama missä olemme. Hän ottaa minut kainaloonsa. Silittelee. Pussailen hänen käsivarttaan samalla kun puhumme uutisista. Santi kysyy, että mitä tahtoisin tehdä tänään. Pussailen häntä lisää ja sanon, että haluan sotkea hänen kanssaan joka paikan ja juoda vaikka kahvia.

Santi sanoo iloisena, että kahvi tekisi hyvää. Koskettelen häntä ja tunnen miten hän on ihan valmiina. Siellä boksereissa. Hiton seksikästä ja kuumottavaa. En pysy aloillani, kun mietin sitä kuinka hän kävelee alastomana seisokin kanssa. Se pysyy vielä session jälkeenkin pitkään kauniin ja uhkeana. Ja aloitamme siis aamun samalla tavoin kun lopetimme edellisen illan. Me ollaan mahtava pari. Tai niin haluan nyt ajatella. Kävelle ulkona vierekkäin liukkaalla lumisella maalla. Meinaan liukastua ja katsoessaan minua Santi meinaa liukastua myös. Kumpikana ei kaadu. Nauramme. Ja Santi sanoo, että if we go, we go together. Sitten kuljemme ratikalla uuteen kahvilaan, jota tahdomme kokeilla. Istumme vierekkäin. Santi nipistää hellästi kylkiäni. Sanon hymyillen, että joo joo, nyt tammikuussa jää herkut vähemmälle! Ja Santi toteaa, ettei tarkoittanut sitä, vaan hän vain haluaa kosketella. Olen kerännyt kilon tai pari lomailun aikana, mutta ne ovat helposti kadotettavissa tällä nykyisellä motivaatiollani. Santi kertoo kotimaansa kansallisista festivaaleista, ja siitä, kuinka siellä on tarkoitus pussailla mahdollisimman monen kanssa. Puhumme mistä vain. Minä huomaan, että tositosi pieni lievä mustasukkaisuus nousee välillä mieleeni. En halua kuulla siitä, kuinka hän oli festivaaleilla ja piti siellä hauskaa. Tai siis haluan, mutten kai halua. Kun Santiago osoittaa ulkona ollessamme hotellia, jossa kerran oli entisen tyttöystävänsä kanssa, niin minulle tulee ihanihan pikkuministi ärsyttävä olo siitä, että hän on pyörinyt täällä jonkun toisen naisen kanssa. Mihinköhän tämä voi johtaa? Ja miten voin estää sen, etten ala yhtään pilata mitään näillä ihmeellisillä tuntemuksilla. Ne ovat tosi vähäisiä, mutta aistittavissa. Ne myhäilevät siinä vanhan kraaterin kohdalla. Ja sanovat, että enhän minä oikeasti tunne Santiagoa niin hyvin, että voisin osoittaa häneen tätä luottamusta, jota nyt tunnen. Pienet ohikiitävät ajatukset kysyvät, että mistä minä voin tietää, että hän on vain minun kanssani. Mistä voin tietää, että kun Santi puhuu flirttailusta ja vapaasta seksistä jossain kotimaansa tapahtumissa, ettei hän kaipaa niitä asioita? En mistään. En kuuntele näitä ajatuksia. Sivuutan ne syvään henkäisten. Enkä sano mitään ääneen. Minä voin luottaa Santiin kunnes toisin todistetaan. Me olemme hankkimassa kuukausikortit harrastukseemme. Me olemme kiherrellen sopineet, että joskus vietetään treffi-ilta, jolloin ei saa puhua ollenkaan englantia. Me olemme jo varanneet paikat tapahtumaan muutaman viikon päähän. Meillä on yhteisymmärryksessä yhteinen lähitulevaisuus. Me pussaillaan kadulla kaikkien edessä. Me voidaan onnistua, enkä anna tilaa omille typeryyksilleni ollenkaan. 

BLING. Tommi kutsuu minut elokuviin kanssaan. Taas joudun miettimään, että onko tämä vain kaverillista, vai onko tämä treffikutsu. En kysy sitä, vaan vastaan Tommille kuin kenelle tahansa ystävälle. Sanon, että katsotaan lähempänä. On vähän kiireitä. BLING. Ricky ottaa yhteyttä ja kertoo taas tilanteestaan eksänsä kanssa. Koitan neuvoa ja toivottaa jaksamista. Hän kysyy miten voin. Ja kerron voivani paremmin. Kerron liikunnasta. Ricky kertoo oman tilanteensa olevan ennallaan. Kertoo kaipaavansa minulta halausta. Puhumme rakkaudesta. Ja sanon, että se on joka paikassa. Hengitetään rakkautta sisään. Ja hengitetään rakkautta ulos. Kun ratikassa joku hyvässä huppelissa ollut laitapuolen kulkija kehui söpöyttäni ja kysyi, että minne olen matkalla, niin vastasin olevani menossa levittämään iloa ja rakkautta kaikkialle. Siltä minusta usein tuntuu. Että edelleenkin lillun hyvyydessä (pääosin). Ja kesittymällä tähän hetkeen ja kaikkeen hyvään, pystyn loistamaan sitä itsestäni ulos, kuin se olisi supervoima (pääosin). Siltä minusta tuntuu (pääosin). Pidän Rickystä. Jollain tavalla jopa ikävöin häntä. Jollain tasolla edelleenkin pidän siitä, miten hän on pitänyt minusta. Ja pitää edelleenkin. Jo pitkälle kolmatta vuotta. BLING. Javier. Me olemme jutelleet kasuaalisti Javierin kanssa sarjoista, joita joskus katsoimme yhdessä. Olemme jutelleet työasioista. Ja sitten Javier on kysynyt, että miten olen voinut. Miten minulla on mennyt sen jälkeen, kun meidän tiemme erosivat. Jotenkin keskustelu hänen kanssaan on tuntunut niin normaalilta. Minusta on kiva nähdä hänen nimensa puhelimeni näytöllä. Tuntuu hyvältä, kun hän tarkasti kertoo työjutuistaan ja suunnitelmistaan sen suhteen. Sanon Javierille, että olin kesän ihan yksin. Keskityin täysillä itseeni ja voimaan paremmin. Aloitin säännöllisemmän liikunnan. Ja juhlin auringon alla enemmän kuin ikinä. Vahvistin välejäni ystäviini. Ja sitten jotenkin löysin balanssin ja asiat ovat muuttuneet parempaan suuntaan. En sano, että tapasin jonkun. Eikä hän kysy sitä. Enkä minä kysy häneltä. Sillä ei ole nyt väliä. Olen myös nähnyt ohimennen somessa Ronin kuulumisia. Hänellä kai menee hyvin. Hänen kumppaninsa vaikuttaa mukavalta ja ihan fiksulta. Sellaiselta, jolla on se tasapaino ollut aina. Aina se sisäinen rauha. Ja sillä hän on ehkä saanut Ronin ahdistuksen lievitettyä. Hyvä. Minusta tuntuu, että olen nyt itse enemmän senkaltainen. Se joka haluaa ympärilleen hymyilyä ja iloa. Ei draamaa. Ei enää sitä draamaa, mitä me Ronin kanssa silloin elimme. 

Putkessa

On vierähtänyt pari viikkoa joululomaillessa. Vierähtänyt taas pari onnellista ja lähes käsittämätöntä viikkoa. Yhden kerran olen luiskahtanut epätodellisuuteen siinä istuessani Santin vieressä autossa pelkääjän paikalla. Kun olemme ajelemassa kirkkaan tähtitaivaan alla kauniissa ja lämpimässä Euroopan maassa. Olen yhtäkkiä katsonut häntä ja niitä aukeita maisemia. Sitä kaukaisen pikkukaupungin keltaista hehkua jossain kukkulan takana. Ja ihmetellyt, että miten voin yhtäkkiä olla tässä, niin kaukana kotoa ja onnellisena. Kun vasta ihan äsken tämä kaikki oli vain kaukainen haave. Juurrutan itseäni siihen hetkeen. Tarkkailen kaikkea mitä näen. Ja hymyilen ja tunnen perhoset vatsassa. Talletan sen onnellisen hetken itselleni talteen. Se on epätodellista. Ja nyt kun istun tässä taas tutussa paikassa itsekseni, niin en voi olla ihan varma, että oltiinko me oikeasti siellä. Tehtiinkö me se kaikki hauska lomailu yhdessä? Olemme nyt viettäneet yhdessä viikon yhtämittaisen jakson. Yötä päivää. Olemme joutuneet käymään läpi kaikki ne arkirealistiset inhimillisyydet, jotka tulevat väkisinkin vastaan näin pitkällä aikajaksolla. Kaikki vessaäänet ja väsymykset ja räjähtänyt ulkonäkö. Ja me olemme selvinneet kaikesta tästä hyvin. Olemme järkevinä aikuisina käyttäytyneet ihan luonnollisesti. Jotenkin on tuntunut helpottavalta huomata, että sen hienon ja ylpeän pinnan alla, olemme ihmisiä, jotka pystyvät olla omia itsejään toistemme edessä. Juuri niinkuin minä halusinkin. Halusin löytää sen miehen, joka on itsevarma ja fiksu ja menestynyt. Hauska ja ylpeä. Mutta joka on minun kanssani se hassutteleva ja virheitä tekevä alaston ihminen. Ja minusta tuntuu, että se on tapahtunut. Tunnen tosi vahvasti, että me olemme Santin kanssa tiimi. Kertaakaan emme kyllästyneet toistemme seuraan. Kertaakaan emme ajautuneet riitaan ja edes ärsytykseen. Joka kerta olemme nauraneet tai vähintäänkin hymyilleet niissä lukuisissa kahviloissa ja ravintoloissa. Joka kerta olemme halunneet toteuttaa toistemme toiveet turistitekemisten suhteen. Joka kerta kun olen ujuttanut käteni Santin käsivarteen, on hän ottanut minusta kiinni. Tekee mieli huutaa koko maailmalle, että minä olen nyt saanut sen mitä uskalsin (kai uskalsin?) toivoa. Ja päätin ennemmin odottaa tätä, kuin tyytyä muuhun (kai päätin?). Vaikka se oli pelottavaa. Vaikka tuntui, että se saattaa tarkoittaa yksinoloa. Koska välillä tuntui mahdottomalta, että olemassa voisi olla ketään, joka vastaa näitä toiveitani.

Lomallamme kaikki on sujunut hyvin. Eikö ole ärsyttävän ihmeellistä? Onnellisuusputkeni vain jatkuu ja jatkuu. Meillä on ollut hauskaa kulkiessa uusien kaupunkien metroissa, ratikoissa ja junissa. Olemme istuneet vierekkäin ja pitäneet toisiamme käsistä kiinni. Olleet ihan hiljaa ja seurailleet muita ihmisiä. Tai ihastelleet yhdessä maisemia ja paikallisten ihmisten hauskaa tapaa kuivattaa vaatteitaan kaikkien nähtävillä asuinrakennusten ulkopuolella. Jokainen varaamamme hotelli on ollut hyvä. Hyvä ellei erinomainen. Se paikka, joka lupasi kaupunkinäkymän, tarjosi meille maiseman kaupungin punatiilisten kattojen ylle. Ja sen korkean kellotornin, joka näytti yöllä upealta. Illan koleudesta huolimatta pidimme ikkunaluukut auki jotta saisimme ihastella näkyä. Siinä paikassa parvekkeellemme alkoi loistaa aamuaurinko, ja kaikki oli niin kaunista, että rakastelimme parvekkeen ovea vasten ennen kuin siirryimme sinne ihastelemaan lämpöä ja juomaan aamiaiseksi viiniä. Juttelemaan lokeille ja nauramaan selfieillemme. Kun minä olen laittautunut aamulla niin Santi on hymyillen ja kärsivällisesti keskittynyt puhelimeensa tai istuskelemaan kauniissa säässä. Kertaakaan hän ei ole näyttänyt närkästystään siitä, että minä olen siirtynyt aamusuihkuun hieman viivytellen. Yhden kerran lomamme alkupäivinä hän jätti rakastelumme kesken sanoen, että edetään pikkuhiljaa. Ei kaikkea tarvitse tehdä kerralla. Minulle tuli pieni ajatus siitä, että nytkö hän on kyllästynyt minuun fyysisesti. Ei jaksa enää suorittaa loppuun, koska se ei olekaan niin kiihottavaa. Että se on suorittamista. Käy työstä. Olen ollut ehkä aloitteellisempi kuin hän. Ja olen päättänyt, etten anna minkään mennä välillämme pieleen. En anna upean yhteytemme lässähtää. Joten olen suoraan sanonut, miten hyvältä se minusta tuntuu. Ettei hänen tarvitse teknisesti tuottaa minulle mitään nautintoa, koska nautin kokoajan. Se on jotenkin rentouttanut Santin oloa, koska hän on - kuten Javier - perfektionisti ja haluaa välttämättä tietää, että toinen nauttii. Ja koska olen itse huomannut, että hän odottaa sitä, että minä saan huipennuksen, niin olen itse saanut suorituspaineita. Keskustelumme jälkeen kaikki tämä turha paine on poistunut. Kolme hurraa huutoa avoimelle keskustelulle. Sittemmin olemme viettäneet uskomattoman kiihkeitä ja pitkiä hetkiä. Kylpyammeessa ja eri sängyissä ne sotkien.

Ollessamme silmiähivelevän kauniissa maisemassa meren rannalla olen nojautunut Santiin kiinni ja sanonut, että suudellaan nyt täällä, jotta muistaisimme tämän hetken. Ja Santi on naurahtanut ja painautunut suutelemaan minua pitkään ja kiihkeästi. Siellä turistiaukealla kaikkien ihmisten edessä. Ja minusta on tuntunut niin hyvältä. Pyydä niin annetaan. Sitten monien kauniiden maisemien ja upeiden ravintoloiden ja viinilasillisten jälkeen olemme palanneet takaisin Suomeen. Olemme katsoneet lennon aikana elokuvaa jakaen korvakuulokeet, kuten minä ja Roni aina teimme julkisissa kuluneuvoissa tai kävellessämme musiikki kuunnellen. Oma oloni on ollut aika väsynyt. Kello on paljon. Mutta Santi ehdottaa, että lähtisin hänen luokseen vielä yhdeksi yöksi lomamme päätteeksi. Tämä on antanut minulle varmistuksen siitä, ettei hän ole ollut kyllästynyt seuraani. Että meillä on aika vahva side välillämme. Tietysti olen lähteänyt hänen luokseen. Otan tästä kaiken irti. Tätähän minä olen halunnut. Että voimme alastomina piiloutua yhdessä untuvapeiton alle. Että voin pimeässä kumartua suutelemaan häntä, ja suudella vahingossa hänen nenäänsä. Että voin nukahtaa niin syvästi siihen täydelliseen kainaloon, että näen eläviä unia hänen vieressään. Se ei tapahdu helposti. Aamulla olemme rakastelleet sängyssä niin pitkään, että olen vahingossa kastellut sen melko pahasti. Käydessäni suihkussa Santi on koonnut lakanat kasaan ja laittaa ne pesukoneeseen. Olemme jo niin arkisisssa väleissä, että voimme pestä pyykkiä toistemme kanssa. Minua vähän nolottaa sängyn kastelu ja patjassa näkyy märkä tahra. Tämä on aika ällöttävä teema, mutta valitettavasti se tuotti minulle taas sen verran nolouden tunteita, että minun on pakko ottaa se esille. Pyykkikone pyörii ja minä pukeudun ja valmistaudumme käväisemään yhteisellä lounaalla, ennen kuin menen viimein kotiini pitkän matkan päätteeksi. Ja sitten etsin puhelintani. Eikä sitä löydy mistään. Ja tajuan heti, että Santi on laittanut sen pesukoneeseen lakanoiden mukana. Voiko se olla vahinko? Santi juoksee pyykkikoneelle ja keskyttää pesuohjelman. Ja kaivaa lakanoiden välistä puhelimeni. Sanon nauraen, että jos hän laittoi puhelimeni pesukoneeseen tahallisesti niin annan sen anteeksi. Ja tilanteesta kummallisen tekee se, etten oikeastikaan ole varma, oliko tämä vahinko. Ja vielä kummallisemman siitä tekee se, etten minä välitä oliko se vahinko.

Santi tykkää olla vahvassa asemassa. Ja nyt hän pelastaa tilanteen kuivattelemalla puhelinta ja purkamalla sen osiin. Olen mielelläni avuton tässä asiassa. Leikittelemme rooleilla. Saamme puhelimen osittain toimimaan ja harmittelen ääneen valokuvien ja muiden tietojen menetystä. Santi asentelee puhelimen varmuuskopiointia ja tarjoaa minulle omaa vanhaa puhelintaan käyttöön siksi aikaa kunnes saan hankittua uuden. Hän sanoo, että minun puhelimeni tulee jättää hänen luokseen latautumaan ja asentumaan. En haluaisi jättää puhelintani hänen luokseen, enkä haluaisi ottaa hänen puhelintaan varalle. Haluan hoitaa asian itse. Tilanne on koominen ja olemme nauraneet koko jutulle. Olen joka tapauksessa hankkimassa uuden puhelimen, joten tilanne ei ole niin paha. Ja jotenkin kummallisesti yhtäkkiä painiskelemme sohvalta pudoten ja taistellen simkortistani nauran vedet silmissä. Jep. Me kaksi hienoa ja sivistynyttä ihmistä putoamme sohvalta, kun yritän piilotella simkorttiani Santilta. Puoliksi antaudun ja hän nappaa simkortin ja asentaa sen varapuhelimeensa. Selvä, tehdään sitten näin. Santi lupaa ettei katso puhelimestani mitään. Mutta en voi olla siitä varma. Tämä on nyt ultimaattinen luottamuskoe. Ja rehellisyyskoe. Hänellä on hallussaan nyt kaikki parin vuoden takaiset valokuvat ja viestit. Kaikki nettisivut joilla olen vieraillut ja ne haikut siellä muistiossa. Ja jotenkin se tuntuu minusta ihan ookoolta. Minusta tuntuu, ettei minun tarvitse peitellä tai salailla häneltä mitään. Yhtään mitään. Menee miten menee. Kaikki menee joka tapauksessa juuri kuten kuuluukin. Siellä on kaikki. Ja silti. BLIBLIG. Saan Santilta kuvaviestin, jossa hän vahvistaa viikonlopulle varatun pöytävarauksen kivasta ravintolasta. Minulla on miesystävä, jonka kanssa olen menossa viikonloppuna syömään. Minulla on miesystävä, jolla on hallussaan kaikki minusta saatava tieto. Ja silti hän tahtoo lähteä kanssani viettämään kivaa vapaailtaa. Minulla on miesystävä joka lomamme aikana keskusteli aamiaispöydässä muiden hotellivieraiden kanssa omalla kielellään, ja luuli etten ymmärrä mitään. Vaikka minä pystyin seuraamaan keskustelua aika hyvin. Vaikka minä kuulin kuinka hotellivieras ihasteli meitä pariskuntana ja sanoi, ettei rakkaus tunne kansalaisuuksia. Ja Santi sanoi, että sellaista on rakkaus. 

Big Pic

On kivaa olla elämässä tätä prosessia nyt, miten jännittävästä deittailusta tulee turvallisempaa tapailua. Miten parisuhde alkaa muodostua. Se on aina ollut se minua mietityttänyt kysymys. Ja monia muita! Että mitä tässä oikein nyt pitäisi tapahtua seuraavaksi, kun meillä on kivaa yhdessä. Mutta kun jännittää laittaa viestiä, eikä ole ihan varma, että mitä toinen ajattelee. Miten sitä aikaa aletaan viettää enemmän yhdessä. Miten suunnitelmallisista treffeistä tuleekin normaalia yhdessä vietettyä aikaa. Ja kai se vain  tapahtuu! Simsalabim. Olen jotenkin innoissani, että tilanteeni Santin kanssa on kehittynyt ilman mitään draamaa tai tulipaloja. Kaikki on tapahtunut helposti ja rauhallisesti. Juuri niin sitä sanotaan (kuva alla)! Että ensimmäisestä rakkaudesta kasvetaan erilleen. Nyt kun mietin sitä aikaa, niin se tuntuu uskomattoman kaukaiselta. En voi käsittää miten olen voinut elää sellaisessa suhteessa monen monta vuotta! Miten olen pystynyt! Ja sydämeni särkyy kun tiedän, että niin moni elää tällä hetkellä parisuhteessa, jossa he eivät saa sitä mieletöntä rakkautta ja intohimoa, mihin jokaisella pitäisi olla mahdollisuus. Jos vain on rohkea ja päästää irti niistä asioista, jotka eivät ole itselle oikeita. Minulla kävi suuri onni, kun suhteeni päättyi dramaattiseen eroon. Kun en itse uskaltanut tai osannut päästää siitä irti. Todentotta minusta tuntuu ettei se ehkä ollut oikeaa rakkautta. Mutta kyllä se oli, sillä tasolla, jolla silloin oltiin. Tuo mies oli hyväsydäminen ja hieno ihminen. Joka ei vain ollut oikea minulle. Ja se aiheutti kummallekin turhautumista ja epäonnea. Toivon, että hän saa nyt paremmin toteuttaa itseään muualla. Ja sitten se toinen rakkaus. Se joka hajottaa ja opettaa. En ole ikinä ollut enempää rikki, kuin tapailustani Ronin kanssa. Se oli niin voimakas ja myrskyisä kokemus, että tulen muistamaan sen aina. Pitkään luulin, että hän on minun sielunkumppanini. Koska meillä kaikki meni yliluonnollisella tavalla yksiin mitä ihmeellisimmissä asioissa. Mutta sittemmin tajusin, että hän on minun egokumppanini. Yhdessä lisäsimme sisäistä ahdistusta itsessämme. Olimme röyhkeitä ja kaiken yläpuolella. Minä en enää pystynyt nauttimaan omasta työstäni tai arjestani lainkaan, koska Roni sai minut haluamaan kaikkea muuta. Ja vaikka se oli hauskaa ja mahtavaa. Ja vaikka siinä oli rakkautta. Niin emme pystyneet siihen toistemme kanssa. Meillä ei ollut mielenrauhaa. Jos olisimme tavanneet toisena ajankohtana, niin kaikki olisi voinut mennä toisin.  

  

En tiedä mitä Ronille kuuluu. Viimeksi muutama kuukausi sitten olen nähnyt somepäivityksen, jossa hän on ollut onnellinen. Onkohan jotain sattunut? Vai ovatko he vain hiljaa onnellisia. Hän on ollut sen kumppanin kanssa, joka on vaikuttanut omaavan mielenrauhaa. Nyt ymmärrän paremmin miksi Roni koki löytävänsä onnen hänen kanssaan. Koska tuo nainen on saanut Ronin laskeutumaan maan pinnalle ja kehittämään rauhaa. Me kehitimme myrskyjä. Toki nyt mielessäni käy, että mitäs jos olisimme tavanneet nyt. Nyt kun olisin ollut onnellinen yksinäni. Olisinko minä ollut se, josta Roni löytäisi onnen ja rauhan. Elämäni olisi varmasti hyvin erilaista. Roni olisi mielellään mahdollistanut ihan erilaisen elämän esimerkiksi taloudellisesta näkökulmasta. Mutta nyt tilanne on tämä. Ja olen tyytyväinen. Niputan myös ihanan Javierin tuohon toisen rakkauden laatikkoon. Hän kuuluu vielä minun oppitunteihini. Hän on ottanut minuun yhteyttä muutaman kerran. Iloisesti huudahtaen nimeäni keltaisten hymiöiden keskellä. Olemme puhuneet televisiosarjoista ja politiikasta. Tunnen häntä kohtaan ystävyyttä. Mutta siltikään en lähtisi hänen kanssaan illalliselle. Ja sitten se kolmas rakkaus. Sanotaan, että se tulee yhtäkkiä kun ei odota. Että se on jotain ihan erilaista kuin aiemmat ihmiset, joihin on rakastunut. Että se vain tapahtuu helposti ja vaivattomasti. Ja niin tässä on nyt käymässä. Kaikki vain soljuu kauniisti eteenpäin. Ja yhtäkkiä huomaan, että minulla on paras ystävä, jonka kanssa viestitellä kaikesta pitkin päivää. Ja joka on parasta seuraa harrastuksiin ja matkoille. Ja joka saa pikkuhousuni kastumaan. Mies joka tarjoaa tukeaan ystävälleni Tommille, jolla on jokin ongelma, jossa Santi voisi auttaa. Kun katsoo tätä kokonaiskuvaa, niin kaikki on sujunut juuri niinkuin pitää isomman kaavan mukaan. Minä olen kokenut juuri ne asiat, jotka pitää kokea päästäkseen tähän pisteeseen. Minä olen käynyt läpi prosessin, joka on välttämätön, jotta minulla olisi nyt pääsy tasapainoiseen ja onnelliseen elämään. Ja parisuhteeseen. Minä saatan olla yksi niistä ihmisistä, jotka sittenkin - kaiken tuon paskan jälkeen - saavat onnellisen lopun. Loppuelämän. Sittenkin olen ehkä yksi niistä, joiden ongelmana on se, että miten viikon aikana ehtii tehdä kaikki ne kivat asiat, joita nyt elämä tarjoaa. Se ihminen, joka joutuu murehtia illan ruoasta ja siitä mitä laittaa lennolle päälle. Eikä enää siitä, että kaikki tuntuu kauhealta. Että mikään normaali asia ei kiinnosta. Että ahdistus hyökkää aamulla kimppuun! Että tulevaisuus näyttää yksinäiseltä ja kauhealta. Että koko sisin huutaa epätoivoa. Se on kadonnut. Kaikki se pahuus. Kiitos.

Toki keskiviikkoon herätessäni käsivarsiani särkee niin paljon, etten meinaa pystyä pukeutumaan. Koko kroppa on niin kankea, että aamuvenyttelyt tuntuvat naurettavilta. Leukani lonksuu ja sitä särkee. Ja leuan pakkojännittäminen aiheuttaa kovan päänsäryn. Mutta nämä ovat vain tässä kaiken muun sivussa. En tiedä miksi juuri nyt tämä vaiva on taas aktivoitunut. Mutta tiedän, että se taas joku päivä on poissa. Enkä anna sen lamaannuttaa itseäni. Minä venyttelen. Nostelen käsiäni väkisin. Otan särkylääkkeen. BLIBLING. Hymyilen, kun saan kivan viestin Santilta. Töissä en pysty vastustamaan jouluherkkuja, joita tuntuu nyt olevan tarjolla joka päivä. Siitäkin vitsailemme Santin kanssa lähetellen toisillemme kuvia herkuista kahvitauoiltamme. Ilmassa on joulunodotusta. Se sellainen kiva tunne, jonka muistaa lapsuudesta. Ja ilmassa on rakkautta. Ja innostusta. En tiedä tapaammeko tänään tai viikonloppuna Santin kanssa. Ystäväni ovat kutsuneet minut suuriin juhliin lauantaina. Harkitsen asiaa. Pitäisi ehtiä käydä siellä ja täällä sukulaisilla. Ja varmistaa, että pikkujouluviemiset on valmiina pienissä lahjapusseissaan. Pitäisi pakata matkalle mukaan! Kohteessamme on noin viisitoista astetta lämmintä. Plus miinus pari astetta. Eli en pukeudu paksuun toppatakkiin. Viikko on jo sen verran pitkä matka, että mukaan on otettava pari vaihtovaatetta. Mutta toisaalta kohdemaan hintataso on sen verran huokea, että nyt olisi loistava tilaisuus lähteä matkaa tyhjän matkalaukun kanssa ja palata takaisin täyden kera. Voisin hyödyntää tilanteen ja tehdä vähän ostoksia. Ai että kun kivaa! En tykkää shoppailla, mutta nyt sekin ajatuksena innostaa vähän. Santi teki ostoksia edellisellä matkallamme, ja ehkä nyt on minun vuoroni. Ennen matkaa minun täytyy hoitaa kuivat jalkapohjat kuntoon, ja varmistaa, että kaikki nesteet ja voiteet on pakattu pieniin rasioihin. Minun pitää ottaa tarvittavat lääkkeet mukaan. Kaikkea kaiken varalta! Ehkä pakkaan kuluneen ja nuhjuisen minihiustensuoristiminen mukaan, jotta saan laittauduttua nätiksi mennessämme syömään hienoihin ravintoloihin. Ja sitten voin jättää sen sinne ja hankkia uuden kotiintuotavaksi! Ehkä siellä vaaleanpunaiset Essie-kynsilakat ovat halvempia. Ehken tarvitse mitään.

oi onnea

Taas on maanantai, jolloin saan miettiä tippa linssissä miten onnekas olen. Se voi olla vähän rasittavaa ja ärsyttävää. On ihan luonnollista, että ihmiset tykkäävät enemmän kuulla, kun muilla menee huonosti. Ehkä se olisi taas kivaa sosiaalipornoa, kun kaikki tämä romahtaisi jollain tosi yllättävällä tavalla. Ja se on ihan mahdollistakin. Mutta nyt minä elän edelleenkin ihmeellisesti kaiken sen keskellä, mistä en melkein uskaltanut edes uneksia. Vai uskalsinko? Uskoinko, että jos vain olen maltillinen ja keskityn itseeni, niin voin saada kaiken mitä olen toivonut? Ehkä uskoinkin. Niinhän sitä kaikissa nykyajan viisauksissa sanotaan. Että pitää ajatella jo omistavansa kaiken sen, mitä haluaa saada. Saada se sisäinen yltäkylläisyyden olo. Se tunne, että olisi voittanut lotossa, kun vain istuu toimiston kokouksessa ja katselee ikkunasta ulos. Minulla oli se, ja nyt minulla on tämä kaikki. Ainakin vielä toistaiseksi. Ja aion edelleenkin nauttia siitä täysillä. Pelkäämättä ennakkoon kaikkea sitä mikä voisi mennä pieleen.Tuntuu niin onnekkaalta herätä omasta sängystä ilman, että ahdistus hyökkää päälle niin kuin silloin joskus. Jotenkin vähän pelottaa edes kirjoittaa siitä mitään. Kai pelkään, että se jotenkin aktivoituu jos ajattelen sitä. Mutta nyt siitä ei ole näkynyt merkkiäkään. Aamulla muistan heti ekana, että minulla on varattuna aivan mahtava romanttinen lomamatka tämän mielettömän miehen kanssa. Minä odotin tätä niin kauan! Että minulla olisi joku jonka kanssa matkustella. Ja nyt yhtäkkiä olen taas lähdössä lentoon ja ihan vähäsen lämpimämpiin maisemiin. Santi on taas suunnitellut monelle päivälle tekemistä. Hän saa päättää kaupunkikohteet ja niiden ajankohdat. Sekä varata pöytiä kivoihin ravintoloihin. Ja minä saan selailla  hotellivaihtoehtoja ja varailla niistä parhaita. Valitsen sellaiset hotellit, joiden sänky näyttää kutsuvalta. Olemme muutamassa eri paikassa, joten olen voinut valita pariksi yöksi suurta luksusta. Ja muutamalle muulle vähän erilaista tunnelmaa. Ja kylpyammeen. Jep. Tällaisia asioita minä saan "murehtia". Hotellihuoneen maisemia. 

Maanantai tuntuu hyvältä. On taas mukavaa nähdä perhettä ja olla vain kotona. Olemme viettäneet Santin kanssa taas rauhallisen koti-illan lauantaina. Ja urheilleet oikein kunnolla sunnuntaina. Me pidämme toisiamme kädestä kiinni nauraen jollekin hölmölle jutulle urheiluareenalla. Meillä on hauskaa. Me voidaan mokata toisemme nähden ja olla ihan poikki. Me halutaan jatkaa tätä ja ottaa paikkaan sarjakortit. Ennen urheiluhetkeä olemme käyneet kahvilassa aamiaisella. Istuneet pehmeillä nojatuoleilla ainakin tunnin puhumassa siitä miten erilaiset lait meidän kotimaissa on. Santi kertoo jostain hassusta tapahtumasta menneisyydessä ja minusta on ihana kuunnella hänen tarinoitaan. Meillä on sama lempikahvi. Maistelimme sitä edellisellä lomamatkalla, ja nyt tilaamme sitä aina. Me peesataan toisiamme tällaisissa asioissa. Joskus kirjoitin siitä enemmän. Että omalla käytöksellään saattaa vahingossa ja huomaamatta mukautua toiseen. Olemme tässä mielestäni tasavertaisia. Tai sitten meillä on vain sama maku monessa jutussa! Urheilemisen jälkeen menemme kauniiseen ravintolaan selailemaan menua. Tarjoilija palvelee meitä hymyillen ja haluaa kertoa ruoista tarkemmin. Minulle tulee mieleen ne ajat kun ramppasimme Ronin kanssa joka paikassa. Pidin siitä. Siitä fiiliksestä. Siitä tunnelmasta, kun kokee olevansa jotenkin erityinen ja hyvä. Santin kanssa oleminen antaa minulle sen tunteen myös. Maistelemme toisemme ruokia ja puhumme taukoamatta kaikesta. Niistä pähkinöistä, joita Santin kotimaassa kasvaa. Googletamme kuvia ja selailemme niitä. Santi kertoo sisaruksensa häistä. Hänen silmänsä syttyvät kun hän puhuu tästä suuresta juhlasta. Tunteekohan hänkin, että me ehkä päädytään vielä alttarille myös. Se on hauska tunne, jolla saa leikitellä. Olen miljoona kertaa ajatuksissani uppoutunut haaveilemaan tulevaisuudesta jonkun kanssa. Sommitellut niitä nimiä itselleni. Se on ihan normaalia! Ja nyt teen sitä taas. Mutta se tuntuu ihan oikeasti nyt mahdolliselta. Kaikki on aivan erilaista kuin koskaan aikaisemmin.

Kun eroamme pikkupakkasessa toisistamme halaamme pitkään. Suutelemme kahdesti. Ja Santi sanoo, että nähdään keskiviikkona tai torstaina. Ehkä nähdään! Tämä viikko tulee olemaan kiireinen ja sisältää kaikenlaista joulujuttua. En yhtään stressaa siitä että tapaammeko, koska heti pian olemme yhdessä monen monta yötä. Joku kommentoi, että nyt minä sitten haluankin tehdä ihan kaiken Santin kanssa. Mutta ei se niin ole. Minä nautin omasta ajastani. Me olemme tavanneet enintään kaksi kertaa viikossa koko tapailumme aikana. Ja vaikka olemme päivittäin tekemisissä, niin meillä on paljon omaa aikaa. Ja se sopii minulle! Minulle ei ole kehittynyt minkäänlaista tarvetta kiirehtiä lisäämään yhdessäoloaikaa. Olemme nyt juuri loistavassa tasapainossa. On aika kiintoisaa nähdä miten viikon yhtäjaksoinen yhdessäolo vaikuttaa väleihimme. Mutten ole huolissani ollenkaan. Päinvastoin. En malta odottaa, että pääsemme kaikkiin niihin paikkoihin, joita olemme suunnitelleet näkevämme. Kaikkiin niihin hotellihuoneiden sänkyihin. Me halutaan syödä loistavaa ruokaa. Juoda ihanaa viiniä. Ja nähdä kauniita maisemia. Ja kaikki se on tapahtumassa! Jännittävää.

Hattaraunta

Kun tapaamme Santiagon kanssa, niin ei kaikki mene ihan niinkuin ällöpinkeimmissä fantasioissani. Emme heti heittäydy kiinni toisiimme, vaan tämä hienon ravintolan ympäristö määrittelee käytöstämme. Olemme ehkä ihan pikkuriikkisen vieraskoreita, mitä tuntuu tosi hassulta, mutta ihan kivalta. Arvioimme hyväntuulisina ravintolaa ja sen menua. Minä en pidä halpamaisista jouluvaloista, joita on ripoteltu sisutukseen. Enkä oudoista muovilevylle painetuista vanhanaikaisista valokuvista. Sitten heittäydymme keskustelemaan taas jostain syväpolitiikasta. Minä kysyn, että voiko ihminen menettää ihmisoikeutensa tekemällä rikoksia. Rikkomalla jonkun toisen ihmisoikeuksia. Ja Santi sanoo, ettei tiedä. Ja minä sanon samaa. Tilaamme molemmat saman pääruoan, josta tämä ravintola on tunnettu. Ja lasilliset viiniä. Santi tilaa itselleen kuusitoista senttiä, ja minä tilaan vaivihkaa tarjoilijalta suomeksi kaksikymmentäneljä. Mutta Santilla on selvästi loistava kielipää, koska hän heti nauraen toistaa tilaukseni englanniksi. Ruoka on keskinkertaista. Mutta taas kerran me emme ole. Me puhumme kokoajan jostain kiinnostavasta asiasta. Hymyilemme ja nauramme. Mutta osaamme myös olla hiljaa. Santi kuiskaa minulle, ettei ole vakuuttunut menun jälkiruokatarjonnasta, ja meidän pitäisi lähteä etsimään jälkkärit muualta. Nyökkään hihittäen. Lähdemme ulos kohti tuttua kahvilaa unohtaen, että kello on jo yli yhdeksän ja kaikki paikat ovat kiinni. Sanon Santille, että minulla on mukanani vähän suklaata. Ja Santi sanoo, että vaihtaa luonaan viiniä suklaaseen. Sopii! Santi on väsynyt ja haukottelee. Hän on nukkunut huonosti edellisenä yönä. Sovimme, että menemme ajoissa nukkumaan, mutta katsomme vielä sohvalla sarjaa toisistamme kiinni pitäen ja kuuntelemme hetken hyvää musiikkia. Meillä on kivaa, mutta vasta kun pääsemme sänkyyn, niin se uskomaton yhteys kolahtaa päälle. Juuri se ällöpinkki hattara, jonka sisään yhtäkkiä sulaudumme. Meidän välille kasvaa napanuora heti kun puolialastomina suutelemme toisiamme sängyssä. Sanomme hyvää yötä. Käperryn hänen lämpimään syliinsä ja tunnen hänen hengityksensä niskassani. Olemme hetken ihan hiljaa unta odottaen. Ja sitten Santi suutelee niskaani ja hänen kätensä alkavat vaellella vartalollani. 

Taas meillä on se kiihkeä hetki ihan pimeässä. Se on vähän erilaista. Eikä se ole hetki, vaan varmasti ainakin puolituntia, täyttä toimintaa. Rakastan sitä kuinka aina välillä Santi kumartuu suutelemaan minua suulle. Se tuntuu rakkaudelta. Lopussa hän kysyy, että mitä minä vielä haluaisin. Ja minä kuiskaan taas hänen korvaansa, että kaiken. Everything. Ja haluan tämän kaiken huomenna uudestaan. Santi hymyilee (on niin pimeää, että kaikki näkyy!) ja toistaa, että huomenna uudestaan. Kun olemme valmiit pussailemme toisiamme. Santi selvästi miettii, että pitäisikö sängystä nousta suihkuun, mutta sanon, että kyllä me voidaan joskus olla vähän likaisia. Hän nauraa ja vaikuttaa jotenkin helpottuneelta. Nukahdamme toistemme syliin. Ja kaikki on täydellistä. Miten minä olen yhtäkkiä voinut saada tämän. Nukun hyvin, mutta herään yöllä käymään vessassa. Kun tulen takaisin sänkyyn Santi silittää hetken hiuksiani. Miten ihanalta sellainen voi tuntua. Toinen herää keskellä yötä minun liikkumiseeni ja käyttää tilaisuuden hyväkseen osoittaakseen välittämistä. Aamulla Santi nukkuu pidempään, koska hänella on univelkoja mutta minulle ei ole. Sulaudun hänen kainaloonsa ja torkahdan ehkä vielä hetkeksi. Sitten alamme heräillä. Kiinni toisissamme. Kädet valetelevat. Rakastan sitä kuinka olemme alastomina toisissamme kiinni. Häntä katselee mielellään alastomana. Mietin kiherrellen, että mitähän muut miehet ajattelevat, kun he näkevät Santin pukuhuoneessa vaihtamassa vaatteita. (Tai mitähän tyttökaverini ajattelisivat, jos olisimme mökillä sekasaunassa. Mitä ihmeajatuksia tästä päähäni tuleekaan!) Sen nähtyään he viimestään ymmärtävät miksi hän on niin itsevarma ja tyytyväinen. Miten se loistaa itsestä. Hah! Tässä konkretisoituu koko tämän oman sisäisen onnellisuuden salaisuus. Sitä ei tarvitse selitellä kenellekään. Ei tarvitse todistella mitään, vaan se vain on ja tulee ilmi jossain kohtaa jos on tullaakseen. Se on kuin minun onnellisuuteni. Minä olen saanut jotain, mikä loistaa sisältäni ulospäin. Koen olevani niin tyytyväinen ja oikealla tavalla itserakas, ettei minun hetkauta juuri mikään. Se fiilis, kun tiedät että sinulla on kaupungin suurin ja taidokkain vehje. Se fiilis kun tiedät, että sinulla on takataskussa lottovoitto. Eikä ole mitään tarvetta sanoa sitä ääneen. Se se on se juju. Se fiilis, kun on tajunnut mistä elämässä on kyse. Ja voi vain hymyillä hiljaa ja loistaa iloa. 

Aamumme alkaa tietysti villillä rakasteluhetkellä, joka alkaa siitä, että minä suutelen Santia joka paikkaan. Nuolen. Istun hänen päällensä. Ja loppuu siihen, kun minä kysyn Santilta vienosti, että mitä hän haluaa. Ja hän katsoo minua silmiin hymyillen vinosti ja sanoo, everything. Ja kääntää minut vatsalleni. Sitten olemme tiiviissä lusikassa. Hän suutelee selkääni ja minä hänen käsivarttaan. Sulaudumme yhteen. Ihan kuin olisimme muuttuneet nesteeksi ja lojuisimme siitä elohopeavirtana. Olemme ihan kahdestaan, mutta keskustelemme kuiskaten. Kuiskailemme siitä miltä tuntuu kun ne pienet lentokoneet rikkovat äänivallin esiintyessä yleisölle. Miten koko maa tärisee ja se tuntuu tosi hienolta. Ja miten joskus Santin kotinmaan itsenäisyyspäivän lentokone-esityksessä se ääni rikkoi kaikki heidän "eduskuntatalon" ikkunat. Hihitämme hiljaa sängyssä. Sitten käännyn nojaamaan hänen rintaansa vasten ja katsomme tuon tapahtuman videolta. Silitän hänen rintaansa ja sanon, että olen niin onnellinen, että voisin vain olla tässä aina. Mutta nousen suihkuun ja siistiytymään. Kuulen kuinka Santi laittaa musiikkilaitteen päälle. Ja odottaa niin kauan, että tulen ulos kylpyhuoneesta, kunnes laittaa biisin soimaan. Ja siinä laulussa sanotaan 

I want a girl with a mind like a diamond

I want a girl who knows what's best

I want a girl with shoes that cut

And eyes that burn like cigarettes

Ja minua hymyilyttää. Ja Santia hymyilyttää. Koska meistä kumpikin ehkä saa nyt juuri sitä mitä on vaaleanpunaisissa fantasioissaan toivonut. Niissä, joiden toteutumista ei melkein voi ajatella. Lillumme onnellisuudessa. Ja nyt meidän välillämme on sellainen sieluistamme punottu nuora. Napanuora kuulostaa typerältä, mutta vähän sellainen kuitenkin. Valitsemme sohvalla nojaillen kahvilan, johon menemme aamupalalle. Sitten Santi miettii, että pitäisikö hänen hankkia televisio, jotta voisimme katsoa paremmin ohjelmia hänen luonaan. Ja pohdimme mihin se olisi hyvä laittaa. Tällaisen elämän minä haluan. Minä haluan olla tässä tiimissä. Lähdemme kahvilaan. Mutta jono on siellä liian pitkä ja kakkupalatarjonta vähäinen, joten kikatellen ja toisiimme törmäillen päätämme mennä siihen viereiseen paikkaan, jossa kaikki on ekologista ja kakutkin raakoja. Kumpikin valitsee erilaiset herkkupalat, jotta voimme sitten maistella toisiltamme. Kaikki mitä teemme tuntuu jännittävältä. Kaikessa on sähköä. Siinä miten me valikoidaan kahvit ja puhutaan niistä. Sitten valitaan istumapaikka ja tarkastellaan kahvilaa. Puhutaan niistä huonekasveista ja sisustuksesta. Googletetaan paikka ja tutkitaan mikä se on. Minä haron hiuksiani ja sanon, että haluaisin laittaa ne kiinni, koska tuntuu, että ne ovat huonosti. Ja Santi silittää hiuksiani ja sanoo, että ne ovat ihan hyvin ja pörröttää sitten omiaan. Ja me nauretaan. Me eletään hetkessä. Istumme vierekkäin sohvalla. Santi laittaa kätensä reidelleni ja minä silitän hänen selkäänsä. Tuntuu ihanalta olla yhdessä kaikkien edessä. Jep! Meillä on niin paljon onnellisia omia salaisuuksia, että nyt me voidaan vain hymyillä kahvilassa ja lukea lehteä. Ja puhua kahvinkeittimistä. Ja olla kiinni toisissamme. Sitten kävelemme auringonpaisteessa. Minä kysyn, että lähdetäänkö yhdessä matkalle joululomalla. Ja Santi sanoo, että on katsellut jo lentoja, mutta selvittelee vielä työaikataulujaan. Ihan normaalisti tässä vain me kuljetaan vierekkäin auringonpaisteessa ja pohditaan tulevaa lomaa. Miten kaikki voikaan tuntua niin täydelliseltä. Sitten kun iltapäivää on vielä vähän jäljellä kävelemme risteykseen, josta Santiago menee kotiinsa ja minä omaani. Koska meillä on jotain pikkujuttuja tehtävänä. Ja meillä oli jo täydelliset treffit. Halaamme tiukasti. Ja suutelemme toisiamme suulle. Pehmoisesti. Välittämättä siitä, jos nenästä vähän vuotaa nuha. BLIBLING. Ja heti kun olemme eronneet niin Santi tekee tikusta asiaa. Ja minua hymyilyttää.