keskiviikko 19. joulukuuta 2018

Big Pic

On kivaa olla elämässä tätä prosessia nyt, miten jännittävästä deittailusta tulee turvallisempaa tapailua. Miten parisuhde alkaa muodostua. Se on aina ollut se minua mietityttänyt kysymys. Ja monia muita! Että mitä tässä oikein nyt pitäisi tapahtua seuraavaksi, kun meillä on kivaa yhdessä. Mutta kun jännittää laittaa viestiä, eikä ole ihan varma, että mitä toinen ajattelee. Miten sitä aikaa aletaan viettää enemmän yhdessä. Miten suunnitelmallisista treffeistä tuleekin normaalia yhdessä vietettyä aikaa. Ja kai se vain  tapahtuu! Simsalabim. Olen jotenkin innoissani, että tilanteeni Santin kanssa on kehittynyt ilman mitään draamaa tai tulipaloja. Kaikki on tapahtunut helposti ja rauhallisesti. Juuri niin sitä sanotaan (kuva alla)! Että ensimmäisestä rakkaudesta kasvetaan erilleen. Nyt kun mietin sitä aikaa, niin se tuntuu uskomattoman kaukaiselta. En voi käsittää miten olen voinut elää sellaisessa suhteessa monen monta vuotta! Miten olen pystynyt! Ja sydämeni särkyy kun tiedän, että niin moni elää tällä hetkellä parisuhteessa, jossa he eivät saa sitä mieletöntä rakkautta ja intohimoa, mihin jokaisella pitäisi olla mahdollisuus. Jos vain on rohkea ja päästää irti niistä asioista, jotka eivät ole itselle oikeita. Minulla kävi suuri onni, kun suhteeni päättyi dramaattiseen eroon. Kun en itse uskaltanut tai osannut päästää siitä irti. Todentotta minusta tuntuu ettei se ehkä ollut oikeaa rakkautta. Mutta kyllä se oli, sillä tasolla, jolla silloin oltiin. Tuo mies oli hyväsydäminen ja hieno ihminen. Joka ei vain ollut oikea minulle. Ja se aiheutti kummallekin turhautumista ja epäonnea. Toivon, että hän saa nyt paremmin toteuttaa itseään muualla. Ja sitten se toinen rakkaus. Se joka hajottaa ja opettaa. En ole ikinä ollut enempää rikki, kuin tapailustani Ronin kanssa. Se oli niin voimakas ja myrskyisä kokemus, että tulen muistamaan sen aina. Pitkään luulin, että hän on minun sielunkumppanini. Koska meillä kaikki meni yliluonnollisella tavalla yksiin mitä ihmeellisimmissä asioissa. Mutta sittemmin tajusin, että hän on minun egokumppanini. Yhdessä lisäsimme sisäistä ahdistusta itsessämme. Olimme röyhkeitä ja kaiken yläpuolella. Minä en enää pystynyt nauttimaan omasta työstäni tai arjestani lainkaan, koska Roni sai minut haluamaan kaikkea muuta. Ja vaikka se oli hauskaa ja mahtavaa. Ja vaikka siinä oli rakkautta. Niin emme pystyneet siihen toistemme kanssa. Meillä ei ollut mielenrauhaa. Jos olisimme tavanneet toisena ajankohtana, niin kaikki olisi voinut mennä toisin.  


  
En tiedä mitä Ronille kuuluu. Viimeksi muutama kuukausi sitten olen nähnyt somepäivityksen, jossa hän on ollut onnellinen. Onkohan jotain sattunut? Vai ovatko he vain hiljaa onnellisia. Hän on ollut sen kumppanin kanssa, joka on vaikuttanut omaavan mielenrauhaa. Nyt ymmärrän paremmin miksi Roni koki löytävänsä onnen hänen kanssaan. Koska tuo nainen on saanut Ronin laskeutumaan maan pinnalle ja kehittämään rauhaa. Me kehitimme myrskyjä. Toki nyt mielessäni käy, että mitäs jos olisimme tavanneet nyt. Nyt kun olisin ollut onnellinen yksinäni. Olisinko minä ollut se, josta Roni löytäisi onnen ja rauhan. Elämäni olisi varmasti hyvin erilaista. Roni olisi mielellään mahdollistanut ihan erilaisen elämän esimerkiksi taloudellisesta näkökulmasta. Mutta nyt tilanne on tämä. Ja olen tyytyväinen. Niputan myös ihanan Javierin tuohon toisen rakkauden laatikkoon. Hän kuuluu vielä minun oppitunteihini. Hän on ottanut minuun yhteyttä muutaman kerran. Iloisesti huudahtaen nimeäni keltaisten hymiöiden keskellä. Olemme puhuneet televisiosarjoista ja politiikasta. Tunnen häntä kohtaan ystävyyttä. Mutta siltikään en lähtisi hänen kanssaan illalliselle. Ja sitten se kolmas rakkaus. Sanotaan, että se tulee yhtäkkiä kun ei odota. Että se on jotain ihan erilaista kuin aiemmat ihmiset, joihin on rakastunut. Että se vain tapahtuu helposti ja vaivattomasti. Ja niin tässä on nyt käymässä. Kaikki vain soljuu kauniisti eteenpäin. Ja yhtäkkiä huomaan, että minulla on paras ystävä, jonka kanssa viestitellä kaikesta pitkin päivää. Ja joka on parasta seuraa harrastuksiin ja matkoille. Ja joka saa pikkuhousuni kastumaan. Mies joka tarjoaa tukeaan ystävälleni Tommille, jolla on jokin ongelma, jossa Santi voisi auttaa. Kun katsoo tätä kokonaiskuvaa, niin kaikki on sujunut juuri niinkuin pitää isomman kaavan mukaan. Minä olen kokenut juuri ne asiat, jotka pitää kokea päästäkseen tähän pisteeseen. Minä olen käynyt läpi prosessin, joka on välttämätön, jotta minulla olisi nyt pääsy tasapainoiseen ja onnelliseen elämään. Ja parisuhteeseen. Minä saatan olla yksi niistä ihmisistä, jotka sittenkin - kaiken tuon paskan jälkeen - saavat onnellisen lopun. Loppuelämän. Sittenkin olen ehkä yksi niistä, joiden ongelmana on se, että miten viikon aikana ehtii tehdä kaikki ne kivat asiat, joita nyt elämä tarjoaa. Se ihminen, joka joutuu murehtia illan ruoasta ja siitä mitä laittaa lennolle päälle. Eikä enää siitä, että kaikki tuntuu kauhealta. Että mikään normaali asia ei kiinnosta. Että ahdistus hyökkää aamulla kimppuun! Että tulevaisuus näyttää yksinäiseltä ja kauhealta. Että koko sisin huutaa epätoivoa. Se on kadonnut. Kaikki se pahuus. Kiitos.



Toki keskiviikkoon herätessäni käsivarsiani särkee niin paljon, etten meinaa pystyä pukeutumaan. Koko kroppa on niin kankea, että aamuvenyttelyt tuntuvat naurettavilta. Leukani lonksuu ja sitä särkee. Ja leuan pakkojännittäminen aiheuttaa kovan päänsäryn. Mutta nämä ovat vain tässä kaiken muun sivussa. En tiedä miksi juuri nyt tämä vaiva on taas aktivoitunut. Mutta tiedän, että se taas joku päivä on poissa. Enkä anna sen lamaannuttaa itseäni. Minä venyttelen. Nostelen käsiäni väkisin. Otan särkylääkkeen. BLIBLING. Hymyilen, kun saan kivan viestin Santilta. Töissä en pysty vastustamaan jouluherkkuja, joita tuntuu nyt olevan tarjolla joka päivä. Siitäkin vitsailemme Santin kanssa lähetellen toisillemme kuvia herkuista kahvitauoiltamme. Ilmassa on joulunodotusta. Se sellainen kiva tunne, jonka muistaa lapsuudesta. Ja ilmassa on rakkautta. Ja innostusta. En tiedä tapaammeko tänään tai viikonloppuna Santin kanssa. Ystäväni ovat kutsuneet minut suuriin juhliin lauantaina. Harkitsen asiaa. Pitäisi ehtiä käydä siellä ja täällä sukulaisilla. Ja varmistaa, että pikkujouluviemiset on valmiina pienissä lahjapusseissaan. Pitäisi pakata matkalle mukaan! Kohteessamme on noin viisitoista astetta lämmintä. Plus miinus pari astetta. Eli en pukeudu paksuun toppatakkiin. Viikko on jo sen verran pitkä matka, että mukaan on otettava pari vaihtovaatetta. Mutta toisaalta kohdemaan hintataso on sen verran huokea, että nyt olisi loistava tilaisuus lähteä matkaa tyhjän matkalaukun kanssa ja palata takaisin täyden kera. Voisin hyödyntää tilanteen ja tehdä vähän ostoksia. Ai että kun kivaa! En tykkää shoppailla, mutta nyt sekin ajatuksena innostaa vähän. Santi teki ostoksia edellisellä matkallamme, ja ehkä nyt on minun vuoroni. Ennen matkaa minun täytyy hoitaa kuivat jalkapohjat kuntoon, ja varmistaa, että kaikki nesteet ja voiteet on pakattu pieniin rasioihin. Minun pitää ottaa tarvittavat lääkkeet mukaan. Kaikkea kaiken varalta! Ehkä pakkaan kuluneen ja nuhjuisen minihiustensuoristiminen mukaan, jotta saan laittauduttua nätiksi mennessämme syömään hienoihin ravintoloihin. Ja sitten voin jättää sen sinne ja hankkia uuden kotiintuotavaksi! Ehkä siellä vaaleanpunaiset Essie-kynsilakat ovat halvempia. Ehken tarvitse mitään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti