Lipsuu lipsuu, piilojäätä!

Olen ollut keskiviikkona ihan poikki. Silti olen herännyt ajoissa ja tehnyt aamujoogan. Ristinyt käden sydämeni päälle ja painanut pääni rintaan. Hengittänyt ja hymyillyt. Mutta tiistaina alkanut ärsyttävä olo jatkuu. Ja saan pitkästä aikaa jopa niitä etiäisiä ahdistuksesta. Nyt onkin kulunut jo tositosi monta viikkoa lähes kokonaan ilman mitään murheita tai ylimääräistä stressiä. Joten minun on tyynesti vastaanotettava huonommatkin päivät. Minun on pystyttävä siihen. Onhan näitä ollut joitain yksittäisiä hyvin miedosti huonompia hetkiä. Sellaisia väsyneitä ja laiskoja. Mutta nyt yhtäkkiä taas muistan kraaterin paikan sisälläni. Miksi? Ei mitään hajua. Mitään pahaa ei ole tapahtunut. Ei mitään. Olen nukkunut hyvin. Olen syönyt hyvin (juo enemmän vettä, juo vettä koko ajan!!). Olen liikkunut toivotusti. Olen pitänyt normaalisti yhteyttä Santiin ja hän minuun. Keskiviikkona en meinaa pysyä hereillä töissä. Valitan jotain flunssanpoikasta töissä, jotta yhtäkkiselle energittömyydelleni olisi jokin syy. Mutten tiedä mikä minua oikeasti väsyttää. Keskiviikko on minun perinteinen vapaailtani, mutten jaksa miettiä mitään tekemistä, vaan päästyäni kotiin töistä nukahdan hetkessä tunnin päiväunille. Ja ekaa kertaa pitkästä aikaa en haluaisi olla yksin kotona. Ajatus rauhallisesta koti-illasta ei tunnukaan tänään hyvältä. Ja samaan aikaan olen liian väsynyt tapaamaan ystäviä. Ainoa asia, joka saisi minut tästä väsymyksestä liikkelle olisi Santi. En jaksa ajatella ryhmäliikuntatuntiakaan, mutten pode huonoa omatuntoa siitä, koska olen säntillisesti liikkunut joka päivä. Siedän ihan hyvin yhden tai pari tällaista välipäivää. Juuri niitä ärsytysherkkiä päiviä, kun ei vaan jaksa innostaa ja mikään vaatekaan ei istu. Minun on pakko sietää, koska se on normaalia. Mutta yritän silti havainnoida ja tunnistaa niitä tekijöitä, jotka vaikuttavat tähän fiilikseen. Yhtäkkiä minä tunnen tarvitsevani jotain vahvistusta siitä, että kaikki on hyvin. Pikkuruinen pahaenteisyys kurkkii jossain, kuin tonttu ikkunasta.

Ei se ole ihan vielä ahdistus, joka koittaa saada minut toimimaan. Tämä on vielä järki ennen ahdistusta. Tämä on vasta etiäinen, joka muistuttaa siitä ettei onnellisuus ole vieläkään itsestäänselvyys. Ja koska olen sen verran kokenut näitä tilanteita, niin tiedän jo miten pyrkiä välttämään tilanteen eskaloituminen. Miten ennaltaehkäistä ahdistusta. Ensinnäkin voin selittää itselleni, että kaikki on hyvin. Itselle puhuminen on yllättävän tärkeää. Sitten käyn tarkistamassa puhelimestani, että olemme olleet lämpimän normaaleissa väleissä Santin kanssa, jotten keksi päässäni mitään mikä ei pidä paikkaansa. Jep, iloisia viestejä ja hymiöitä. Kuulostaa aika idioottimaiselta varmistella tällaisia asioita, mutta se toimii. Itsensä voi ajatella ulkoistettuna henkilönä, joka ei kuule ajatusksiani. Siksi nämä asiat on vielä joko sanottava ääneen tai näytettävä. Voin varmistaa, että olen ottanut tarvittavat lääkkeet, ja myös vatsansuojalääkkeen, joka voi ehkäistä ahdistuksen tuntua ylävatsassa. Olin aiemmin unohtanut yhden kerran sen ehkäisypillerin. Ja olen vähän muokkaillut aamukoktailiani, mutten mitenkään erityisesti. Ei hätää. Hormonitoimintanikaan ei muutu niin nopeasti mihinkään suuntaan. Sitten vielä sanon vielä itselleni, että voin ihan hyvin pitää välipäivän ja keskittyä netflixiin. Fomosta ei tarvitse kärsiä. Ei ole kiire minnekään. Ei haittaa vaikken tekisi mitään. Mutta yhtä hyvin voin myös ottaa Santiin yhteyttä ja kysäistä, että milloin nähdään. Tee jotain tai tyydy tilanteeseen. Ja nyt voin tehdä jotain! Ihan vain siksi, koska voin, ja koska haluaisin nähdä hänet. Ja koska se parantaa omaa oloani. Ja koska minua ei yhtään kiinnosta katsoa netflixiä yksin. Ei tänään. Lähetän Santille viestin, jossa kysyn suoraan, että nähdäänkö tänään, vaikken keksikään tapaamiselle mitään tekosyytä, koska joogatuntiakaan ei pidetä seuraavana aamuna. Silleen kepeän vitsikkäästi. Ja Santi vastaa minulle iloisesti, että voisi hyvin kaivata iltapalaseuraa luokseen. Ja pian sovimme, että tapaamme tuttuun keskiviikkoiseen tapaan hänen luonaan. Kaikki on hyvin, mutta minusta tuntuu ihan vähän pahaenteiseltä. En melkein jaksaisi edes mennä. En innostu. Mutta ryhdistäydyn ja päätän järjen tasolla viettää Santin kanssa kivan illan, koska tiedän, että se on se mitä haluan, vaikka minusta nyt tuntuisi miltä.

Kun viimeksi elokuun tietämillä niin sanotusti parannuin ahdistuksesta, niin se tapahtui yhdessä yössä. Simsalabim. Yhtäkkiä vain en enää tuntenut ahdistusta ollenkaan. Yhtenä aamuna vain heräsin (se taisi olla torstai) ja sen jälkeen en ole enää herännyt ahdistukseen. Ehkä johonkin lievään etiäisenkaltaiseen kerran tai pari, muttei sen enem,pää. Ja nyt taas tietenkin pelkään, että voiko onnellisuuteni ja tasaisuuteni kadota yhtä nopeasti kuin se on tullutkin. Tai ei se ehkä ole tullut saati kadonnut sormea napsauttamalla. Minähän olen nähnyt valtavasti vaivaa kohentaakseni omaa oloani. Mutta mitä olisi nyt tapahtunut sellaista, mikä vaarantaisi hyvinvointini? Menen Santiagon luokse kuten aina. Meillä on kivaa ja normaalia. Hän pitää reidestäni kiinni, kun istumme vierekkäin. Juttelemme iloisesti samalla, kun Santi kokaa meille pienen yksinkertaisen iltapalan. Hän ei tarvitse apua. Tykkään katsoa kun hän kuullottaa valkosipulia. Ei minusta tunnu siellä yhtään pahalta. Mutta vähän siltä, kuin minun pitäisi sanoa tai tehdä jotain. Mutten tiedä mitä. Onneksi olen kuitenkin sen verran järkevä, että tiedän kaiken olevan ihan hyvin. Olen vain uudessa tilanteessa ja ehkä kestää jonkin aikaa tottua siihen. Tulee erilaisia fiiliksiä, joista on selvittävä, koska olemme järkeviä aikuisia. Minun on totuttava siihen, että meillä on yksinoikeus tapailuun toistemme kanssa huonoista päivistä huolimatta. Minun ei tarvitse pelätä heti jos en saa aina kaikkea mitä haluan ja toivon saman tien. Minun on sopeuduttava siihen, että meillä on vaikka mitä pieniä suunnitelmia tehdä asioita yhdessä, vaikken nyt saakaan kutsua hänen joulujuhliinsa aveciksi. Ehkä on liian aikaista sellaiseen. Ja ehkä kukaan ei vie seuralaista. Kolme kuukautta! Olemme tapailleet toisiamme kolme kuukautta! Siinä ajassa jotkut jo menevät naimisiin. Mutta sitä useammat vasta aloittelevat tapailua. Ja me olemme täydellisen sopivassa tilanteessa suhteutettuna kuluneeseen aikaan. Tunnelma on kotoisan hyvä, kuten aina. Vaikka puhummekin rasismista jostain syystä. Jostain uutisotsikosta. Santi sanoo sivulauseessa, että hänen entinen tyttöystävänsä (tämä on nyt toinen selvä viittaus eksään) on eräästä etnisestä ryhmästä. En tiedä saanko hillittyä yllättynyttä reaktiotani piiloon Santilta, mutta minusta tuntuu, että ihan pieneksi hetkeksi saamme aikaan ihan pienen oudon sekunnin. Ehkä hätkähdän vahingossa vähän. Pieneksi sekunniksi huoneen ilma välähtää oudoksi. Ja sitten palautuu takaisin. 

Tältäkö tuntuu, kun mies saa tietää tyttöystävänsä eksän olevan musta? Minusta tuntuu ihan vähän aikaa hassulta. Mutta eikö se ole outoa, koska olen itse tapaillut lukuisia eritaustaisia miehiä? En usko, että tällä fiiliksellä on niin paljon tekemistä tuon eksän rodun kanssa, kuin sen asian kanssa, etten tahdo tietää mitään menneestä. En halua. En halua herätellä ollenkaan mitään vertailua itseni ja jonkun muun välille. En halua herätellä mitään perusteetonta ja lapsellista mustasukkaisuutta tietämällä mitään yksityiskohtia entisistä suhteista. Jo nyt huomaan, miten minusta tuntuu vähän typerältä lähteä harrastamaan samaa juttua Santiagon kanssa, mitä hän harrasti eksänsä seurassa (mutta silti haluan jo lyödä lukkoon päivän, jolloin menemme!). Ja nyt minä voin vielä kuvitella hänet mielessäni entistä tarkemmin. Ei, en halua mielikuvaa heistä sängyssä! Miksi sellainen tulee väkisinkin päähäni. Onnekseni edelleenkin tunnistan järkevät fiilikset järjettömistä. Enhän edes tiedä ovatko he enää missään tekemisissä toisiinsa. Joten sivuutan epämukavuudet ja osaan toimia oikein. Mutta silti. Yhtäkkiä ihan vähän Santi tuntuu vieraalta. Tosi outoa. Ihan kuin olisin tosi yllättynyt tästä uudesta tiedosta. Naurettavaa. Annan itselleni luunapin. Me jatkamme keskustelua. Syömme. Kosketamme toisiamme. Katsomme ohjelmaa. Ja sitten menemme sänkyyn ja sammutamme valot. Ja sitten suutelemme toisiamme ja rakastelemme. Se on pimeässä joskus jotenkin jännempää. Ja rennompaa. Kaikki on kiihkeää, ihan niinkuin aina. Ehkä ihan vähän kiihkeämpää. Käymme yhdessä pikasuihkussa. Santi hieroo minua hellästi pehmeällä saippulla reisistä ja jalkojen välistä. Sitten käperrymme peiton olla kiinni toisiimme ja Santi sanoo, että puhui vahingossa kesken kaiken minulle omalla kielellään, koska oli niin keskittynyt ihanaan hetkeen. Sanon, että hyvä. Ja sitten hän kaappaa minut tiukasti syliinsä ja kuiskaa, että minulla on uutta hajuvettä kaulallani. Niin on. Sitä mitä en enää löydä mistään, ja joka on kohta loppunut. Mietin, että ostaisikohan Santi minulle hajuvettä joululahjaksi. Hän nukahtaa nopeasti. Minulla on tuolloin hyvä olo. En tunne ahdistusta kun olen hänen kanssaan. Vaan kiitollisuutta. Mutta joudun ennen nukahtamista laskea, että onhan meillä vielä riittävästi aikaa sopia mahdollisesta seuraavasta lomasta. Päätän ottaa asian esille seuraavalla kunnon tapaamisellamme. Ja päätän sivuuttaa kokonaan itseni vertailun tuohon eksään. Olla ajattelematta, että tykkääköhän hän enemmän jonkun toisenrotuisista naisista. Hah miten tyhmä ajatus. Mietin, että onko hän nukkunut sen toisen kanssa yhtä tiiviisti kuin minun. Painaen kasvonsa niskaani pidellessään minua kädestä kiinni. Aamulla Santin herätyskello herättää meidät. Tai minut. Santi torkuttaa ja nukahtaa uudelleen, mutta minä olen ihan pirteänä hereillä. Puristan hänen kättänsä ja suutelen sitä. Haluaisin, että Santiago heräisi taas rakastelemaan minua ja petyn, kun hän nukkuu niin pitkään, että nousee aamuhalauksen jälkeen suoraan suihkuun. Tämä on tämä epävarmuuden aika. Että jos en saa koko ajan jotain vahvistusta siitä, että hän tykkää minusta ja haluaa minua, niin tunnen oloni epävarmaksi. Niinkö? Ei käy. 

Petaan sängyn ja laittaudun sillä aikaa kun Santi on suihkussa. Mietin, että pitäisikö minunkin jonottaa suihkuunpääsyä, mutta mitä turhia, kun en ole erityisen likainenkaan. En koe tarvitsevani suihkua joka aamu. Saattaisin jäädä sänkyyn makoilemaan ja odottamaan, että Santi tulisi takaisin ja myöhästyttäisiin suhikusta. Tai saattaisin sanoa jotain typerää, kuten, että minusta tuntuu vähän kurjalta. Ja kerjätä sillä pääntaputuksia. Mutta en lankea nyt mihinkään noin tyhmään. Kieltäydyn antamasta yhtään siimaa millekään typerälle käytökselle ilman mitään syytä. Voiko tällainen semimarttyyriolo johtua osittain siitä, että tiedän Santilla olevan viikonloppuna juhlat, joihin olisin halunnut mukaan? En usko. Koska ei minua järjen tasolla ollenkaan haittaa se, että hänellä on jotain erityistä kivaa tekemistä. Minua korkeintaan harmittaa etten pääse niin hienoon ja kiinnostavaan juttuun mukaan. Mutta tilaisuuksia tulee varmasti kyllä vielä. Mikä minua vaivaa? Olenko muka mokannut hormonitasapainoni unohtamalla syödä yhden pillerin? Ei kai sekään vaikuttaisi näin. Herääkö minulle nyt jotain vanhoja muistijälkiä siitä, kuinka meillä edellisessä pitkässä suhteessa oli aina ongelmia tällaisissa tilanteissa. Meillä oli kai jonkinlainen absurdi luottamuspula, mikä aiheutti pahaa oloa aina kun toisella oli jokin erityisempi meno. En aio langeta sellaiseen enää uudessa elämässäni ollenkaan. Minä luotan. Siispä laittaudumme töihin iloisesti ja normaalisti. Puhumme sukista ja siitä miten niitä katoaa. Santi kuuluu niihin ihmisiin, joka viikkaa sukatkin. Ja sitten hän laittaa hyvän biisin soimaan ja tuo minulle kolme kangasta, joita saan haistella valiten hänelle parhaan tuoksun viikonloppua varten. Tuoksuttelen näytteitä ja valitse mielestäni parhaan. Voisin valita huonoimman, jottei hän tuoksuisi niin hyvälle. Mutta valitsen parhaan. Ja Santi yllättyy valinnastani. Hänellä on uusi hattu. Ja minä vedän päähäni pörröisen hupun. Hassuttelemme hississä. Oloni on oikein hyvä. Mutta silti jokin kaihertaa sisimmässä. Pieni etiäinen pahaenteisyydestä. Se joka sanoo, että on kiire. Että aika ajaa ohi emmekä pääse yhdessä minnekään. Kohta on uusi vuosi! Ja Santi on varmaan jossain kaukana, koska näyttää muuttelevan vähän väliä mantereelta toiselle. En kuuntele sitä. Pussaamme toisiamme kadulla hymyillen. Ja pidän pientä etiäistä kuristusotteessa sisimmässäni. Lo-pe-ta!

Mutten samallailla pilvien päällä pomppien ja väkisin hymyillen kun näinä päivinä yleensä. Jokin kaihertaa mieltäni, mutten tiedä mikä. Ei paljon, mutta ihan vähän. Yhtäkkiä ajatus siitä, kuinka Dim otti minuun yhteyttä tuntuu lohduttavalta. Ihan niinkuin tarvitsisin jotain varavaihtoehtoja ja turvaverkkoja, vaikka kaikki on hyvin. BLING. Ricky lähettää viestin ja huokaisen helpotuksesta, kun ajattelen, etten jää yksin, jos jotain tapahtuu. Mistä tällainenkin tunne kumpuaa? En ole kaivannut tai tarvinnut mitään tai ketään pitkään aikaan. Minähän olin yksinkin iloinen, joten miksi nyt yhtäkkiä taas haalin mielessäni ympärilleni mielikuvituskainaloita. Yhtäkkiä minua ärsyttää se, että olin mennyt kertomaan avoimesti deittitilanteestani Ossille, joka on juoruillut kaiken ystävilleni. Myös Juhalle joka tykkäsi minusta. Hän ei enää ottanut minuun samallailla kontaktia kuin aiemmin. Ja Jukkakin yritti tentata minua Santista. En välittänyt siitä silloin, mutta nyt minua jostain syystä ärsyttää. Ihan kuin olisin menettänyt jotain. Vaikka en ole. Ei oikeat ystävät katoa minnekään, vaikka seurustelisin toisen kanssa. Harmittaako minua se, että hyväksi ystäväkseni muodostunut Tommi on lomalla enkä näe häntä vähään aikaan? Ikävöinkö häntäkin?  Koitan tunnustella fiiliksiäni. Vaihtelemme Simon kanssa viestejä ja sovimme keksivämme jotain ehkä viikonlopulle. Siksi aikaa, kun Santi on omissa kiireissään. Kaikki on ihan okei. Tiedän, että keksin kivaa tekemistä kyllä. Minulla on paljon ystäviä. Ja osaisin ehkä olla vain itseksenikin. Ehkä. Ja tiedän, että osaan hillitä itseni Santin suhteen, enkä ala nyt hermoilemaan hänelle näkyvästi. Aion pitää normaalisti yhteyttä ja toivottaa hänelle ihanaa juhlaa. Ja fiilikseni on ihan okei. Mutta vaikka yritän miettiä, niin en tiedä mistä sisimpää pistelevä pikkuetiäinen on tullut muistuttamaan kaiken haavoittuvuudesta. Siitä ettei tilanne ihan loppujen lopuksi ehkä olekaan omissa käsissäni. Onneksi tämä outous on vain lievä pieni säväys kaikessa tässä ihanuudessa. Monta kuukautta olen ollut yhtä hymyä ja onnea. Joten mukaan saa mahtua näitäkin päiviä. Mutta on pelottavaa, etten tiedä mistä se tulee. Sosiaalisuus tuntuu pitkästä aikaa hyvältä. Se on aina ollut turvaverkkoni. Se, että juttelen ystävilleni, ja että minua on kaivattu. Se, että Dim otti minuun yhteyttä (myös edellisen viikonlopun aikana). Ja se, että Ricky on olemassa. Ja Jere ja Tommi ja kaikki muut. Ja siispä tässä oudossa ihan hyvässä, mutta vähän kolauksen saaneessa olotilassa päätän hetken mielijohteesta kysyä Javierilta, että mitä hänelle kuuluu. How have you been. Miksei. 

Aamupäivän outo olo on saanut minut taas räsäyttämään kaikenlaiset sekavat ajatukset tekstiksi. Ja sen myötä oloni on tasaantunut ja hymyilen taas vähän vaivattomammin. Kommentoin lounaspöytäkeskustelua ja syön tarjolla olevia suklaita. Ehkä olen taas tasaisempi, koska olen saanut jäsenneltyä ajatukseni. Ehkä koska lääkekoktaili ehtii vaikuttaa. Ehkä koska olen saanut sovittua kaikenlaista pientä viikonlopulle, mikä rauhoittaa mieltäni. Mutta minulla on ilmeisesti aika kova pelko siitä, että tämä hyvä flow voi vaurioitua, ja siksi heti kun pienikin epävire iskee päälle, niin käytän kaikki tietämäni metodit tilanteen tasaannuttamiselle. Eli mietin heti kaikista näkökulmista, että missä mättää. Sitten varmistan kaikki käytännön olosuhteet ja niiden optimaalisuuden. Ja sitten keskityn olemaan sosiaalinen ja varmistamaan tulevien päivien seuran ja hauskan tekemisen, jos en voi nyt tehdä muuta. Ja nyt en voi. Ei ole mitään tilannetta, jota pitäisi muuttaa, koska kaikki on hyvin. Joten siksi heittäydyn nauttimaan tästä hetkestä. Ihanaa, ettei etiäinen kasvanut ahdistukseksi tällä kertaa, vaikka muistuttikin taas vahvuudestaan. Ja minun heikkoudestani. Kun oloni paranee mietin, että oliko tyhmää kysyä Javierilta kuulumisia. Mutta miksi olisi? Kyseleehän minultakin monet vanhat tutut kuulumisia vähän väliä. En sentään ole ottanut Roniin mitään yhteyttä. En uskaltaisi. Se ei ole tullut edes mieleeni missään vaiheessa. Ja kai ajattelisin ettei hän vastaa kuitenkaan. Suhtautumiseni Javieriin on jostain syystä erilainen. Ehkäpä siksi, koska pelkään Ronin olevan onnellisempi kuin minä? Enkä halua kuulla sitä suoraan. Ja siksi koska suhteemme Ronin kanssa perustui niin vahvasti hulluihin tunteisiin. Egokumppanuus. Ja Javierin kanssa taas koen voivani kommunikoida järjellisesti. Olenhan myös jutellut Ninon, Manuelin ja Rickyn ja monen muun kanssa. Jos on välittänyt jostain ihmisestä pitkään ja ollut häneen kiintynyt, niin eikö aina joskus voi kysyä kuulumisia? No katsotaan vastaako hän jotain. Yhtäkkiä olenkin melko innoissani huomisesta vapaaillasta ja siitä mitä kaikkea kivaa saatan keksiä. Minähän olen aina nauttinut juhlailloista ystävieni kanssa ja nyt taas on tilaisuus rentoutua ja vaikka tanssia. Jes. Onneksi en ole tänään niin kuolemanväsynyt kuin edellisenä päivänä. Koti-ilta sopii tänään hyvin suunnitelmiini. Joogaa ja hyvää ruokaa perheen kanssa. Jokin kiva viesti Santille. Ja huomenna on perjantai! Minulla on ystäviä. Ja ihana mahdollinen poikaystävä, jolla on normaali menneisyys, jonka hyväksyn. Minun ei tarvitse pelätä mitään. Hyvin tämä menee.