Egokumppanuus vs. sielunkumppanuus

Minulla on sellainen kiva turvallisuus kaiken taustalla. Kun saimme sovittua tapailusta Santiagon kanssa, niin olotilani on ollut pehmoisen tasainen. Edelleenkin. Sellainenhan fiilikseni on pääosin muutenkin ollut. Sellainen, että kaikki on hyvin ja menee hyvin, mitä ikinä tapahtuukaan. Ja nyt kun olen saanut kokea sinkku-urani suurimman edistysaskeleen, eli sopimuksen tapailusta (tai jostain senkaltaisesta) niin tunnelma on vain vahvistunut. Tämähän kai on ollut tavoitteeni alusta alkaen saakka. Tai ei. Se oli jokin alkukantainen kuvitelma siitä, että päätyisin nopeasti eroni jälkeen samankaltaiseen parisuhteeseen, josta olin juuri päässyt eroon. Sellaiseen joka perustuu riippuvuussuhteille ja vallankäytölle. Kaikenlaisille asioille, joita jostain syystä luulee helposti rakkaudeksi. Luulin haluavani sellaisen suhteen, jota ohjaa ahdistus ja jatkuva tarve saada toiselta jotain.  Mutta nyt vain olen. En ole yhtäkkiä onnellinen, koska joku on sanonut minulle kyllä (tai jotain sinne päin). Vaan minulla oli tämä sisäinen rauha jo valmiiksi. Minulla on vähän sellainen olo, joka on ehkä niillä lottovoittajilla, jotka haastattelussa sanovat, ettei melkein mikään tule muuttumaan. Ehkäpä jatkan vielä töissä käymistäkin, vaikka nyt tilillä on miljoona. Ei tässä kummempia. Hahaa. Koska se hyvä olo on itsensä sisällä. Silloin mikään ulkoinen juttu ei saa aikaan yhdessä hetkessä suurta muutosta. Ainakaan kertarytinällä. Vaan pikkuhiljaa kehittyen itse edellä. Olen viettänyt koko viikonlopun ystävien kanssa. Olen ollut Jukan ja Jeren ja monen mukana siellä täällä. Ja fiilikseni on ollut ihanan tasainen. Olemme viestitelleen toisillemme Santin kanssa vähän väliä. Hän on suunnitellut pian alkavaa matkaamme lisää. Ja minä olen lisännyt tapahtumalistaan yhden oman toiveeni, jonka Santi lupaa huomioida miettiessään järkevimpiä reittejä toteuttaa turistihalujamme. Hauskaa. Nautin niin paljon tästä turvallisuuden tunteesta. Siitä, että hän on siellä kunnes toisin lausutaan. Oloni on paljon rennompi. Viikonloppuna olen ollut paljon rennommin kotonakin, ja fomo on entistä kauempana. Emme edes ole tavanneet Santiagon kanssa koko viikonlopun aikana. Koska nyt ei tarvitse varmistella mitään. Kohta me vietetään pari yötä hotellihuoneessa ja selvitetään minkälainen toinen on turistina. 

Jännittävää ja kivaa. Yhtäkkiä olen pääsemässä pikkumatkalle ihanan miehen kanssa. Näin ihan yllättäen, ja heti sen jälkeen kun olen lakannut odottamasta jotain. Mutta silti minä olen jotenkin robotinomaisesti ollut se, joka on toiminut ihan erilailla kuin aikaisemmin ja saanut siten asiat etenemään. Mutta minusta tuntuu, etten ole tehnyt mitään. Minusta tuntuu kuin kaikki olisi tapahtunut itsestään. Luonnostaan. Ja ehkä onkin. Minä olen vain mennyt virran mukana ja toiminut välikappaleena siihen, että kohtalo voi toteutua. Olen vain ollut taustalla tässä mukana nauttimassa mukavasta fiiliksestä. Minua naurattaa, kun mietin, miten paikkansa pitäviä ne kaikki kliseet edelleenkin on. Se tulee kun vähiten odottaa! Ja niin se on tavallaan mennytkin. En ensialkuun tavattuamme ajatellut, että nyt tästä tulee jotain. Olen ollut koko tapailumme ajan melko hillitty. Olen tuntenut ihastusta ja iloinnut Santiin tutustumisesta. Mutta en ole itkenyt hänen peräänsä. En ole ollut mustasukkainen. En ole ollut kauhean malttamaton. Olen ensimmäistä kertaa pystynyt nauttimaan omasta olostani täysin, silloin kun en ole hänen kanssaan. Olen pystynyt unohtamaan hänet ja keskittymään hetkeen. Ja itseeni. Ja juuri niin pitää elää. Ihan kuin olisin taas saanut todistuksen jostain suuremmasta totuudesta. Siitä, että rakkaus vain on. Siihen ei kuulu mustasukkaisuutta tai riippuvuutta. Vaan se on pitkämielinen ja lempeä. Ja vaikka jotenkin tämä "suhteenmuodostuminen" näyttäytyy jopa tylsänä. Niin ei se ole sitä. Meidän välillämme on hirveästi kipinöitä. Siis apua. Minä sain hänet sänkyyni yksinoikeudella. Tämän maailman kiihkeimmän ja taitavimman miehen. Hän on sanonut, ettei hän tarvitse muita. Vihdoinkin. Nyt minusta tuntuu vähän siltä, etten voi uskoa onneani. Melkein herkistyttää, koska viimeinkin joku tuntee samoin kuin minä ja vielä samaan aikaan. Se on vienyt maallista aikaa noin kaksi ja puoli vuotta. Ja varmaan tuhat vuotta henkisessä maailmassa. Mitäs jos tästä nyt tulee jotain? Mitä jos kumpikaan ei halua purkaa tätä sopimusta, jonka olemme nyt tehneet? Mitä jos me kiinnymme toisiimme aikuismaisella ja terveellisellä tavalla ja rohkaistutaan lojumaan rakkaudessa yhdessä. Niin voisi käydä. Voisimme olla pussailemassa hotellihuoneessa ja katsoisimme toisiamme silmiin, ja ihmettelisimme, että mitä oikein olemmekaan tähän asti elämässämme tehneet. Koska nyt yhtäkkiä olemme kotona joka paikassa. 

Kaikista tärkeintä tässä kaikessa Santin kanssa, on kai se turvallisuus. Se, ettei tähän liity mitään ylimääräistä draamaa. Ei ole mitään eksiä, joita vielä pitää ajatella. Ei ole niin avonaisia haavoja, että toisen pitäisi tekeytyä laastariksi. Me vain ollaan. Ja joka kerta kun tavataan, niin yllätytään siitä, miten hyvältä toisen kanssa tuntuu olla. Olen yksinäni ihan tyytyväinen. Vähän vatsanpohjaa kihelmöi. Sitten huomaan, etten edes muistä miltä hän näyttää. Mutta kaikki on silti hyvin. Tuntuu turvalliselta. Ja sitten kun tavataan niin yllätyn! Yllätynkö joka kerta! Sitä, että minulla on hänet. Ja meillä on jokin tätä maailmaa suurempi yhteys. Se sellainen, johon ei kuulu kiusallisia hiljaisuuksia. Ei samalla tavalla räjähtävä ja hullu kuin Ronin kanssa, Vaan tasainen ja rauhallinen. Mutta kihelmöivä ja kaunis. Roniin tutustuessani minun puolikkuuteni korostui yksin ollessani. Yhtäkkiä minusta tuntui siltä, kuin minun toinen puoliskoni olisi liian kaukana ja minua sattuu kokoajan, jos olen erossa hänestä. Roni sai minut tuntemaan itseni vajavaisemmaksi. Ehkä koska se ei ollutkaan sielunkumppanuutta vaan egojen kumppanuutta! Mikä ahaa-elämys. Kylmät väreet riipivät pitkin selkääni, kun yhtäkkiä tajuan tämän asian naputellessani läppärillä vakiolounaskahvilassani. Olen tämän vaikean henkisen kasvun aikana saanut todeta, että minä(kin) olen jakaantunut egoon ja sieluun. Ne vain ovat olleet sekoittuneina toisiinsa niin syvästi, etten meinannut aluksi erottaa niitä toisistaan. Ja sekin on valitettavan normaalia. Monet eivät koskaan saa niitä erilleen toisistaan. Sisäinen eroprosessi on ollut tosi vaikea ja kivulias. Mutta myös normaali ja haluttava. Moni käy läpi saman tilanteen omassa kontekstissaan. Ja nyt kun olen varovaisesti löytänyt jonkinlaisen rauhan ja tyytyväisyyden ja riippumattomuuden, niin tunnen sisälläni sieluni. Se toinen puoleni josta silloin jokin aika sitten puhuin, on irrottautunut toisesta ja parantunut. Sieluni on omavarainen ja maltillinen. Toki molemmat puolet ovat olemassa ja aktiivisia. Mutta nyt ollaan tosi kaukana siitä sekasotkusta joka olin vaikkapa reilu vuosi sitten. Jolloin Roni sai toisen puoleni havahtumaan vajavaisuuteensa ja ruokitsi itseään Ronin ja minun välisellä hulluudella. Sitä se oli. Kahden mahtavan egon yhteentörmäys. Oli se rakkautta varmasti. Ja sähköä ja yliluonnollisuutta. Mutta se ei ollut tervettä. Ja nyt kaikki on ihan toisin. Nyt sieluni on viimein harjoittelemassa ajolupaa. Vaikka toki ekstrovertti ego intoutuu välillä liioittelemaan rooliaan edelleenkin. Tässähän se on myös. Mutta Santi saa sieluni aktivoitumaan.

Olemme vaihdelleet hauskoja viestejä Santin kanssa joka päivä. Heti kun saimme sovittua tästä, mitä ikinä se onkaan, niin sekä hän, että minä olemme ottaneet yhteyttä paljon herkemmin. On ollut kiva huomata, että myös Santin asenne on rennompi. Hän on tehnyt tikusta asiaa. Ja lähettänyt minulle hassuja vitsikuvia, vaikka onkin meistä se vakavampi ja vähäsanaisempi. Santilla on paljon yhtäläisyyksiä Javieriin, mutta enää en huomaa sitä niin selkeästi. Enkä halua vertaille ketään. Mutta Santiago tykkää pitää käytännön asiat ohjaksissaan. Ja esimerkiksi tämän matkan suhteen olen astunut mielelläni sivuun ja peesannut hänen ideoitaan. Kehunut suunnitelmia loistaviksi! Vaikken olisi ehkä itse vienytkään aikatauluja niin pitkälle. Ehkä me täydennämme toisiamme hyvin, koska osaan nyt olla erilainen. Aikaisemmin olisin loukkaantunut jo alkuun Santin epäröinnistä meidän suhteemme. Ylpeyteni (egoni) ei olisi kestänyt sitä, ettei hän ole päätäpahkaa rakastunut minuun heti. Olisin myös ahdistunut siitä ettei hän ole vastannut kaikkiin viesteihini (kuten siihen haikurunoon, jonka eilen lähetin). Enkä olisi kyennyt olemaan tämä aloitteellinen ja innokas osapuoli, jonka kyytiin Santin on helppo hypätä. Koska kaikki on muuttunut, voin viimeinkin saada jotain uutta. Niinhän se viisauskin kuuluu. Että miten voisi odottaa uudenlaista lopputulosta jos tekee kaiken samallailla. Ja nyt lopputulos voi olla mitä vain. Mitä haluaisin sen olevan? Hauskoja viestejä. Hiljattain etenevää yhdessäoloa. Sitä että perhoset lentelevät vatsassa, kun katsomme toisiamme silmiin. Sitä, että jossain vaiheessa i love you vain lipsahtaa suusta. Ja jossain vaiheessa juhlallisesti päättäisimme parisuhteesta. Olisimme silloin jo niin hyviä ystäviä, että tekisimme jonkun hassun somejulkaisun ensimmäistä kertaa. Olisimme keskustelleet niin paljon, että tietäisimme toisen toiveet ja täyttelisimme niitä aina tilaisuuden tullen. Meillä olisi paljon omia inside-juttuja ja perinteitä. Jossain vaiheessa hän kutsuisi minut matkalle tapaamaan perhettään. Ja silloin jo tietäisimme molemmat, että me olemme aina yhdessä. Olisimme myös puhuneet siitä sekä vitsaillen että vakavasti. Santi olisi varmaan jo kauan sitten ennen minun tapaamistani järkeillyt, ettei aio mennä naimisiin, koska sehän on vain sellainen pala paperia (oikeasti hän on vain menettänyt määräaikaisesti uskonsa avioliittoon huonon parisuhdekokemuksen vuoksi). Hän on juuri sellaisen oloinen ihminen. Mutta koska hän tietäisi minun haaveeni päästä naimisiin, niin Santi järjestäisi oikean kosinnan. Ja olisi salaa onnellinen. Ja sitten saisimme maistella hymyillen hääkakkuvaihtoehtoja. Jep! Näin se ehkä menee, hahaa. Ehkä jo ensi keväänä en enää muista miltä sinkkuelämäni oikein tuntui. Olen tänään ehdottanut Santilla erääseen pikkutapahtumaan osallistumista tällä viikolla vielä ennen yhteistä matkaamme. Eikä hän vastaa pitkään aikaan. Ja se on ihan okei. Ehkä hän haluaa omaa aikaa, koska kohta ollaan yhdessä joka tapauksessa. Ja sekin on ihan okei. On kiva makustella näitä fiiliksiä. Sitä, että kiinnostaako minua mitä hän vastaa. Riippuuko tyytyväisyyteni siitä? Ei riipu.