oi onnea

Taas on maanantai, jolloin saan miettiä tippa linssissä miten onnekas olen. Se voi olla vähän rasittavaa ja ärsyttävää. On ihan luonnollista, että ihmiset tykkäävät enemmän kuulla, kun muilla menee huonosti. Ehkä se olisi taas kivaa sosiaalipornoa, kun kaikki tämä romahtaisi jollain tosi yllättävällä tavalla. Ja se on ihan mahdollistakin. Mutta nyt minä elän edelleenkin ihmeellisesti kaiken sen keskellä, mistä en melkein uskaltanut edes uneksia. Vai uskalsinko? Uskoinko, että jos vain olen maltillinen ja keskityn itseeni, niin voin saada kaiken mitä olen toivonut? Ehkä uskoinkin. Niinhän sitä kaikissa nykyajan viisauksissa sanotaan. Että pitää ajatella jo omistavansa kaiken sen, mitä haluaa saada. Saada se sisäinen yltäkylläisyyden olo. Se tunne, että olisi voittanut lotossa, kun vain istuu toimiston kokouksessa ja katselee ikkunasta ulos. Minulla oli se, ja nyt minulla on tämä kaikki. Ainakin vielä toistaiseksi. Ja aion edelleenkin nauttia siitä täysillä. Pelkäämättä ennakkoon kaikkea sitä mikä voisi mennä pieleen.Tuntuu niin onnekkaalta herätä omasta sängystä ilman, että ahdistus hyökkää päälle niin kuin silloin joskus. Jotenkin vähän pelottaa edes kirjoittaa siitä mitään. Kai pelkään, että se jotenkin aktivoituu jos ajattelen sitä. Mutta nyt siitä ei ole näkynyt merkkiäkään. Aamulla muistan heti ekana, että minulla on varattuna aivan mahtava romanttinen lomamatka tämän mielettömän miehen kanssa. Minä odotin tätä niin kauan! Että minulla olisi joku jonka kanssa matkustella. Ja nyt yhtäkkiä olen taas lähdössä lentoon ja ihan vähäsen lämpimämpiin maisemiin. Santi on taas suunnitellut monelle päivälle tekemistä. Hän saa päättää kaupunkikohteet ja niiden ajankohdat. Sekä varata pöytiä kivoihin ravintoloihin. Ja minä saan selailla  hotellivaihtoehtoja ja varailla niistä parhaita. Valitsen sellaiset hotellit, joiden sänky näyttää kutsuvalta. Olemme muutamassa eri paikassa, joten olen voinut valita pariksi yöksi suurta luksusta. Ja muutamalle muulle vähän erilaista tunnelmaa. Ja kylpyammeen. Jep. Tällaisia asioita minä saan "murehtia". Hotellihuoneen maisemia. 

Maanantai tuntuu hyvältä. On taas mukavaa nähdä perhettä ja olla vain kotona. Olemme viettäneet Santin kanssa taas rauhallisen koti-illan lauantaina. Ja urheilleet oikein kunnolla sunnuntaina. Me pidämme toisiamme kädestä kiinni nauraen jollekin hölmölle jutulle urheiluareenalla. Meillä on hauskaa. Me voidaan mokata toisemme nähden ja olla ihan poikki. Me halutaan jatkaa tätä ja ottaa paikkaan sarjakortit. Ennen urheiluhetkeä olemme käyneet kahvilassa aamiaisella. Istuneet pehmeillä nojatuoleilla ainakin tunnin puhumassa siitä miten erilaiset lait meidän kotimaissa on. Santi kertoo jostain hassusta tapahtumasta menneisyydessä ja minusta on ihana kuunnella hänen tarinoitaan. Meillä on sama lempikahvi. Maistelimme sitä edellisellä lomamatkalla, ja nyt tilaamme sitä aina. Me peesataan toisiamme tällaisissa asioissa. Joskus kirjoitin siitä enemmän. Että omalla käytöksellään saattaa vahingossa ja huomaamatta mukautua toiseen. Olemme tässä mielestäni tasavertaisia. Tai sitten meillä on vain sama maku monessa jutussa! Urheilemisen jälkeen menemme kauniiseen ravintolaan selailemaan menua. Tarjoilija palvelee meitä hymyillen ja haluaa kertoa ruoista tarkemmin. Minulle tulee mieleen ne ajat kun ramppasimme Ronin kanssa joka paikassa. Pidin siitä. Siitä fiiliksestä. Siitä tunnelmasta, kun kokee olevansa jotenkin erityinen ja hyvä. Santin kanssa oleminen antaa minulle sen tunteen myös. Maistelemme toisemme ruokia ja puhumme taukoamatta kaikesta. Niistä pähkinöistä, joita Santin kotimaassa kasvaa. Googletamme kuvia ja selailemme niitä. Santi kertoo sisaruksensa häistä. Hänen silmänsä syttyvät kun hän puhuu tästä suuresta juhlasta. Tunteekohan hänkin, että me ehkä päädytään vielä alttarille myös. Se on hauska tunne, jolla saa leikitellä. Olen miljoona kertaa ajatuksissani uppoutunut haaveilemaan tulevaisuudesta jonkun kanssa. Sommitellut niitä nimiä itselleni. Se on ihan normaalia! Ja nyt teen sitä taas. Mutta se tuntuu ihan oikeasti nyt mahdolliselta. Kaikki on aivan erilaista kuin koskaan aikaisemmin.

Kun eroamme pikkupakkasessa toisistamme halaamme pitkään. Suutelemme kahdesti. Ja Santi sanoo, että nähdään keskiviikkona tai torstaina. Ehkä nähdään! Tämä viikko tulee olemaan kiireinen ja sisältää kaikenlaista joulujuttua. En yhtään stressaa siitä että tapaammeko, koska heti pian olemme yhdessä monen monta yötä. Joku kommentoi, että nyt minä sitten haluankin tehdä ihan kaiken Santin kanssa. Mutta ei se niin ole. Minä nautin omasta ajastani. Me olemme tavanneet enintään kaksi kertaa viikossa koko tapailumme aikana. Ja vaikka olemme päivittäin tekemisissä, niin meillä on paljon omaa aikaa. Ja se sopii minulle! Minulle ei ole kehittynyt minkäänlaista tarvetta kiirehtiä lisäämään yhdessäoloaikaa. Olemme nyt juuri loistavassa tasapainossa. On aika kiintoisaa nähdä miten viikon yhtäjaksoinen yhdessäolo vaikuttaa väleihimme. Mutten ole huolissani ollenkaan. Päinvastoin. En malta odottaa, että pääsemme kaikkiin niihin paikkoihin, joita olemme suunnitelleet näkevämme. Kaikkiin niihin hotellihuoneiden sänkyihin. Me halutaan syödä loistavaa ruokaa. Juoda ihanaa viiniä. Ja nähdä kauniita maisemia. Ja kaikki se on tapahtumassa! Jännittävää.

Hattaraunta

Kun tapaamme Santiagon kanssa, niin ei kaikki mene ihan niinkuin ällöpinkeimmissä fantasioissani. Emme heti heittäydy kiinni toisiimme, vaan tämä hienon ravintolan ympäristö määrittelee käytöstämme. Olemme ehkä ihan pikkuriikkisen vieraskoreita, mitä tuntuu tosi hassulta, mutta ihan kivalta. Arvioimme hyväntuulisina ravintolaa ja sen menua. Minä en pidä halpamaisista jouluvaloista, joita on ripoteltu sisutukseen. Enkä oudoista muovilevylle painetuista vanhanaikaisista valokuvista. Sitten heittäydymme keskustelemaan taas jostain syväpolitiikasta. Minä kysyn, että voiko ihminen menettää ihmisoikeutensa tekemällä rikoksia. Rikkomalla jonkun toisen ihmisoikeuksia. Ja Santi sanoo, ettei tiedä. Ja minä sanon samaa. Tilaamme molemmat saman pääruoan, josta tämä ravintola on tunnettu. Ja lasilliset viiniä. Santi tilaa itselleen kuusitoista senttiä, ja minä tilaan vaivihkaa tarjoilijalta suomeksi kaksikymmentäneljä. Mutta Santilla on selvästi loistava kielipää, koska hän heti nauraen toistaa tilaukseni englanniksi. Ruoka on keskinkertaista. Mutta taas kerran me emme ole. Me puhumme kokoajan jostain kiinnostavasta asiasta. Hymyilemme ja nauramme. Mutta osaamme myös olla hiljaa. Santi kuiskaa minulle, ettei ole vakuuttunut menun jälkiruokatarjonnasta, ja meidän pitäisi lähteä etsimään jälkkärit muualta. Nyökkään hihittäen. Lähdemme ulos kohti tuttua kahvilaa unohtaen, että kello on jo yli yhdeksän ja kaikki paikat ovat kiinni. Sanon Santille, että minulla on mukanani vähän suklaata. Ja Santi sanoo, että vaihtaa luonaan viiniä suklaaseen. Sopii! Santi on väsynyt ja haukottelee. Hän on nukkunut huonosti edellisenä yönä. Sovimme, että menemme ajoissa nukkumaan, mutta katsomme vielä sohvalla sarjaa toisistamme kiinni pitäen ja kuuntelemme hetken hyvää musiikkia. Meillä on kivaa, mutta vasta kun pääsemme sänkyyn, niin se uskomaton yhteys kolahtaa päälle. Juuri se ällöpinkki hattara, jonka sisään yhtäkkiä sulaudumme. Meidän välille kasvaa napanuora heti kun puolialastomina suutelemme toisiamme sängyssä. Sanomme hyvää yötä. Käperryn hänen lämpimään syliinsä ja tunnen hänen hengityksensä niskassani. Olemme hetken ihan hiljaa unta odottaen. Ja sitten Santi suutelee niskaani ja hänen kätensä alkavat vaellella vartalollani. 

Taas meillä on se kiihkeä hetki ihan pimeässä. Se on vähän erilaista. Eikä se ole hetki, vaan varmasti ainakin puolituntia, täyttä toimintaa. Rakastan sitä kuinka aina välillä Santi kumartuu suutelemaan minua suulle. Se tuntuu rakkaudelta. Lopussa hän kysyy, että mitä minä vielä haluaisin. Ja minä kuiskaan taas hänen korvaansa, että kaiken. Everything. Ja haluan tämän kaiken huomenna uudestaan. Santi hymyilee (on niin pimeää, että kaikki näkyy!) ja toistaa, että huomenna uudestaan. Kun olemme valmiit pussailemme toisiamme. Santi selvästi miettii, että pitäisikö sängystä nousta suihkuun, mutta sanon, että kyllä me voidaan joskus olla vähän likaisia. Hän nauraa ja vaikuttaa jotenkin helpottuneelta. Nukahdamme toistemme syliin. Ja kaikki on täydellistä. Miten minä olen yhtäkkiä voinut saada tämän. Nukun hyvin, mutta herään yöllä käymään vessassa. Kun tulen takaisin sänkyyn Santi silittää hetken hiuksiani. Miten ihanalta sellainen voi tuntua. Toinen herää keskellä yötä minun liikkumiseeni ja käyttää tilaisuuden hyväkseen osoittaakseen välittämistä. Aamulla Santi nukkuu pidempään, koska hänella on univelkoja mutta minulle ei ole. Sulaudun hänen kainaloonsa ja torkahdan ehkä vielä hetkeksi. Sitten alamme heräillä. Kiinni toisissamme. Kädet valetelevat. Rakastan sitä kuinka olemme alastomina toisissamme kiinni. Häntä katselee mielellään alastomana. Mietin kiherrellen, että mitähän muut miehet ajattelevat, kun he näkevät Santin pukuhuoneessa vaihtamassa vaatteita. (Tai mitähän tyttökaverini ajattelisivat, jos olisimme mökillä sekasaunassa. Mitä ihmeajatuksia tästä päähäni tuleekaan!) Sen nähtyään he viimestään ymmärtävät miksi hän on niin itsevarma ja tyytyväinen. Miten se loistaa itsestä. Hah! Tässä konkretisoituu koko tämän oman sisäisen onnellisuuden salaisuus. Sitä ei tarvitse selitellä kenellekään. Ei tarvitse todistella mitään, vaan se vain on ja tulee ilmi jossain kohtaa jos on tullaakseen. Se on kuin minun onnellisuuteni. Minä olen saanut jotain, mikä loistaa sisältäni ulospäin. Koen olevani niin tyytyväinen ja oikealla tavalla itserakas, ettei minun hetkauta juuri mikään. Se fiilis, kun tiedät että sinulla on kaupungin suurin ja taidokkain vehje. Se fiilis kun tiedät, että sinulla on takataskussa lottovoitto. Eikä ole mitään tarvetta sanoa sitä ääneen. Se se on se juju. Se fiilis, kun on tajunnut mistä elämässä on kyse. Ja voi vain hymyillä hiljaa ja loistaa iloa. 

Aamumme alkaa tietysti villillä rakasteluhetkellä, joka alkaa siitä, että minä suutelen Santia joka paikkaan. Nuolen. Istun hänen päällensä. Ja loppuu siihen, kun minä kysyn Santilta vienosti, että mitä hän haluaa. Ja hän katsoo minua silmiin hymyillen vinosti ja sanoo, everything. Ja kääntää minut vatsalleni. Sitten olemme tiiviissä lusikassa. Hän suutelee selkääni ja minä hänen käsivarttaan. Sulaudumme yhteen. Ihan kuin olisimme muuttuneet nesteeksi ja lojuisimme siitä elohopeavirtana. Olemme ihan kahdestaan, mutta keskustelemme kuiskaten. Kuiskailemme siitä miltä tuntuu kun ne pienet lentokoneet rikkovat äänivallin esiintyessä yleisölle. Miten koko maa tärisee ja se tuntuu tosi hienolta. Ja miten joskus Santin kotinmaan itsenäisyyspäivän lentokone-esityksessä se ääni rikkoi kaikki heidän "eduskuntatalon" ikkunat. Hihitämme hiljaa sängyssä. Sitten käännyn nojaamaan hänen rintaansa vasten ja katsomme tuon tapahtuman videolta. Silitän hänen rintaansa ja sanon, että olen niin onnellinen, että voisin vain olla tässä aina. Mutta nousen suihkuun ja siistiytymään. Kuulen kuinka Santi laittaa musiikkilaitteen päälle. Ja odottaa niin kauan, että tulen ulos kylpyhuoneesta, kunnes laittaa biisin soimaan. Ja siinä laulussa sanotaan 

I want a girl with a mind like a diamond

I want a girl who knows what's best

I want a girl with shoes that cut

And eyes that burn like cigarettes

Ja minua hymyilyttää. Ja Santia hymyilyttää. Koska meistä kumpikin ehkä saa nyt juuri sitä mitä on vaaleanpunaisissa fantasioissaan toivonut. Niissä, joiden toteutumista ei melkein voi ajatella. Lillumme onnellisuudessa. Ja nyt meidän välillämme on sellainen sieluistamme punottu nuora. Napanuora kuulostaa typerältä, mutta vähän sellainen kuitenkin. Valitsemme sohvalla nojaillen kahvilan, johon menemme aamupalalle. Sitten Santi miettii, että pitäisikö hänen hankkia televisio, jotta voisimme katsoa paremmin ohjelmia hänen luonaan. Ja pohdimme mihin se olisi hyvä laittaa. Tällaisen elämän minä haluan. Minä haluan olla tässä tiimissä. Lähdemme kahvilaan. Mutta jono on siellä liian pitkä ja kakkupalatarjonta vähäinen, joten kikatellen ja toisiimme törmäillen päätämme mennä siihen viereiseen paikkaan, jossa kaikki on ekologista ja kakutkin raakoja. Kumpikin valitsee erilaiset herkkupalat, jotta voimme sitten maistella toisiltamme. Kaikki mitä teemme tuntuu jännittävältä. Kaikessa on sähköä. Siinä miten me valikoidaan kahvit ja puhutaan niistä. Sitten valitaan istumapaikka ja tarkastellaan kahvilaa. Puhutaan niistä huonekasveista ja sisustuksesta. Googletetaan paikka ja tutkitaan mikä se on. Minä haron hiuksiani ja sanon, että haluaisin laittaa ne kiinni, koska tuntuu, että ne ovat huonosti. Ja Santi silittää hiuksiani ja sanoo, että ne ovat ihan hyvin ja pörröttää sitten omiaan. Ja me nauretaan. Me eletään hetkessä. Istumme vierekkäin sohvalla. Santi laittaa kätensä reidelleni ja minä silitän hänen selkäänsä. Tuntuu ihanalta olla yhdessä kaikkien edessä. Jep! Meillä on niin paljon onnellisia omia salaisuuksia, että nyt me voidaan vain hymyillä kahvilassa ja lukea lehteä. Ja puhua kahvinkeittimistä. Ja olla kiinni toisissamme. Sitten kävelemme auringonpaisteessa. Minä kysyn, että lähdetäänkö yhdessä matkalle joululomalla. Ja Santi sanoo, että on katsellut jo lentoja, mutta selvittelee vielä työaikataulujaan. Ihan normaalisti tässä vain me kuljetaan vierekkäin auringonpaisteessa ja pohditaan tulevaa lomaa. Miten kaikki voikaan tuntua niin täydelliseltä. Sitten kun iltapäivää on vielä vähän jäljellä kävelemme risteykseen, josta Santiago menee kotiinsa ja minä omaani. Koska meillä on jotain pikkujuttuja tehtävänä. Ja meillä oli jo täydelliset treffit. Halaamme tiukasti. Ja suutelemme toisiamme suulle. Pehmoisesti. Välittämättä siitä, jos nenästä vähän vuotaa nuha. BLIBLING. Ja heti kun olemme eronneet niin Santi tekee tikusta asiaa. Ja minua hymyilyttää.

Muuttolintukala

Sekä maanantai että tiistai ovat taas alkaneet hyvällä joogaharjoituksella. Saan olla taas tyytyväinen itseeni. Hyvä tunne, suosittelen. Se, ettei ole mihinkään kiire ennen työpäivää. Kun tietää, että on se tasan 60 ylimääräistä minuutta, jotka voi käyttää 30 minuutin harjoitukseen ja sen jälkeen laittautua töihin ja laitella eväitä ja tanssahdella radion tahdissa kiitellen tulevasta päivästä. Tiedättekö miten asiat aina kasaantuvat välillä yhteen. Yhtäkkiä näkee jotain asiaa joka paikassa. Ihan niinkuin tämän prosessini aikana minusta on moneen kertaan tuntunut, että näen jatkuvasti lauseita ja oppeja, jotka vahvistavat kehittymistäni oikeaan suuntaan. Ja nyt olen monta kertaa törmännyt aikaisten aamujen hehkutuksiin. Ihan kuin google lukisi ajatuksiani ja alkaisi syöttää minulle juuri sitä asiaa, jota elämässäni käsittelen. Ja nyt trendiksi on noussut aamuvirkkuus. Joskus olin tavallaan ylpeä siitä, että olen ollut iltavirkku. Halunnut valvoa myöhään ja sitten kitunut aamuisin, kun on pitänyt olla jossain. Kun aikanaan aloitin ensimmäisessä pitkäaikaisemmassa työpaikassani, muistan kuinka rytmin kääntyminen vei useita viikkoja aikaa. Ja se oli kärsimystä! Mielestäni aamuvirkut ihmiset olivat jotenkin tylsiä. Mutta nyt en voisi ajatella enempää erilailla. On ihanaa mennä aikaisin sänkyyn ja nukkua pitkät yöunet. Ja herätä pirteänä aamulla ennen kuin edes kello soi. Ja pystyä tekemään asioita jo ennen kuin päivä edes alkaa. Se jotenkin muuttaa koko systeemin. Olen jo ennen työpäivän alkua tehnyt päivän treenin. Olen istunut rauhassa ja selaillut uutisia. Tämä on minulle ihan uutta! Joten olen ehkä vähän ylimitoitetun innoissani tästä muutoksesta, jonka olen saanut aikaan. En koskaan ole tuntenut olevani aamuihminen. En ole edes halunnut olla. Mutta väkisin muuttamalla omaa käyttäytymistäni olen muuttanut itsestäni aamuihmisen. Se on sitä epämukavuusalueelle menemistä. En ole aikaisemmin tajunnut mitä muutos tarkoittaa. Olen aina niin vahvasti mieltänyt itseni tietynlaiseksi ihmiseksi. Ajatellut, ettei tuo tai tuo tai tuo ole minulle sopiva juttu. En vain ole tuollainen ihminen. Olen ajatellut, etten vain ole kiinnostunut mistään ruokavalioista tai kokkaamisesta. Se ei ole mun juttuni. Olen ajatellut, etten tykkää liikunnasta etenkään muiden kanssa. Olen tosi vankasti ajatellut, että olen iltaihminen. Minä olen se, johon ihmisten pitää rakastua niin palavasti, ettei minun tarvitse tehdä aloitteita suhteen etenemiseksi. Minä olen se kiltti kaveri, josta kaikki tykkää. Se, herkkä ja hiljainen runotyttö, joka alkaa itkeä jos joku korottaa ääntä liikaa. 

Ja kaikki muu on tuntunut itselle vieraalta. Automaattisesti minun elämään kuulumattomilta asioita, joista voin kieltäytyä vain siksi, ettei ne sovi minulle. Yhtäkkiä näen ympärilläni ihmisiä, jotka käyttävät tätä tekosyynä olla tekemättä mitään muutoksia elämässään. Ihmisten indentiteetti on juurtunut tiettyihin kaavoihin, kaupunkeihin, ylipainoon, harrastuksiin, koska he kuvittelevat, että se on heidän elämänsä. Jostain absoluuttisesta syystä. Yhtäkkiä näen miten vaikea ihmisten on tajuta, että se muutos vaatii sen epämukavuuden. Sen pelon ja outouden, kun tuntuu, että tekee itselleen ihan vierasta juttua. Tuntuu ettei ole ehkä edes oma itsensä. Saattaa jopa tuntua siltä, että huijaa ja teeskentelee (kuten olen aiemmissa teksteissäni maininnut), koska astuu niin kauas ulos omalta alueelta. Minäkin olen sanonut, kuinka minusta tuntuu, että elän jotain elokuvaa, jota katson ulkopuolisen silmin. Ja nyt tajuan, että se tunne kuuluu muutoksen prosessiin. Nyt se on minun todellisuuteni. Se tila, jota aiemmin ihmettelin sivusta. Muuttuminen voi tarkoittaa muuttumista uudeksi ihmiseksi. Ja se ihan takuulla tuntuu vieraalta ja oudolta ja jopa hetkittäin väärältä. Mutta se on pakko käydä läpi päästäkseen muutoksen läpi uuteen tilaan. En ole koskaan aiemmin tajunnut miten isosta asiasta tässä voi olla kyse. Siksi niin moni jättää muuttumisleikin kesken. Koska se ei tunnu omalta. Minä en suostu enää koskaan tyytymään elämään sellaisessa oravanpyörässä, jossa minulla ei ole rakkautta, intohimoa, jännitystä ja onnellisuutta. Tämä on taas manifestini tänä tiistaina. Minun on pakko selittää miten onnellinen olen, ja kehottaa kaikkia pääsemään samaan tilaan. Sisäisesti. Vaikka nyt näen kaikenlaisten kokemuksellistenkin asioiden avautuneen edessäni ihan uudella tavalla. Kun vain sanoo ja tekee. Niin asioita tapahtuu. Ennen ajattelin ettei kaukomatkat ole minua varten. Ja nyt minä aion mennä ihan joka paikkaan. Ja silloin kun asiat eivät toteudu kuten haluaa, ja tulee vastoinkäymisiä, niin ottaa ne tilanteet vastaan oppitunteina. Aikakausina jolloin voi keskittyä itseensä. Sisäiseen solariumiin. Päästä tasapainoon riippumatta siitä mitä ympärillä tapahtuu. Ja sitten taas alkaa toimia ulospäin. Näin se menee. 

Olen viettänyt perjantain ystävieni seurassa hauskaa pitäen. Olen ollut tanssimassa klubilla pitkästä aikaa. Olen saanut viestin Santilta, joka ehdottaa illallista lauantaiksi. Ihan kuten viimeksikin. Ja olen onnellinen. Koska tuntuu että kaikki soljuu eteenpäin täydellisesti.  Minä pidän hauskaa ystävieni kanssa. Ja sitten vietän romanttisen illan poikaystäväni kanssa. Miesystäväni kanssa. Kumppanini kanssa. Meillä on treffi-ilta. Minä saan sanoa näin. Minulla on upea miesystävä, jonka silmiin tulee ryppyjä, kun hän nauraa jutuilleni. Minulla on rakas, joka ottaa käsistäni kiinni ravintolan pöydän päällä ja näyttää yhtä onnelliselta kuin miltä minusta tuntuu. Me kommunikoidaan astetta rennommin. Vähän enemmän vapautuneemmin. Siten, ettei tarvitse näyttää kokoajan fiksulta ja tasokkaalta toista varten. Saadaan mokata ja olla jossain asioissa hölmöjä ja osaamattomia. Ja se tuntuu kivalta. Nauraa itselleen ilman, että joutuu pelkäämään, että toinen pitää minua tyhmänä. Minä kirjoitin juuri tästä! Juuri tätä minä toivoin! Tämä on niin ihmeellistä. Minä kirjoitin aikaisemmin, että haluan suhteen, jossa voin tehdä omia juttujani ja tavata ystäviäni. Mutta silti olla turvassa toisen kanssa. Minä kirjoitin, että haluan henkilön, jonka kanssa me ollaan yhtä nokkelia ja hyviä tyyppejä. Vahvoja ja itsevarmoja. Fiksuja ja kauniita. Mutta sitten kahdestaan voidaan olla hölmöjä ja heikkoja. Hyväksyä toistemme virheet. Pitää ne omina salaisuuksinamme. Sanattomasti hypätä erilaisiin rooleihin. Tuntea olevansa tiimissä, joka voi esiintyä maailmalle miten vain, mutta taukotilassa ollaan vain me kaksi alasti. Kaikki etenee kuin kirjoittamattomassa oppikirjassa. Varovasti kaikki syvenee. Santi kysyy, että mistä minä nautin, ja minä nauran sanoen, että siitä aiheesta pitäisi kirjoittaa romaani. Mutta istuessamme kahvilassa pitäen toisiammi kevyesti käsistä kiinni minä sanon, että nautin puhtaista lakanoista. Siitä tunteesta, kun on aamulla herännyt aikaisemmin kuin olisi pitänyt ja saanut aikaan enemmän kuin oli suunnitellut. Nautin kirjoittamisesta. Nautin hyvästä huumorista ja keskusteluista. Nautin eläimien läheisyydestä. Nautin yhdessänukkumisesta. Nautin matkojen suunnittelusta. Santi nauttii pitkistä kuumista suihkuista. Ja seksistä. Se hänen pitää sanoa ääneen varovaisella nousevalla intonaatiolla., vaikka se on välillämme räikeä itsestäänselvyys. Seksin esilleottaminen keskusteluissa ei ole ikinä ollut mielestäni puoleensavetävää. En tiedä miksi.

Mutta nyt se ei haittaa, koska se on vain meidän kahden juttu. Ehkä muutoin aina yhdistän seksistä avoimesti puhumisen avoimeen seksuaaliseen käytökseen. Kuten irtosuhteisiin ja avoimeen suhteeseen ja pettämiseen ja niin edelleen. Minulle ideaalitilanteessa intiimi tilanne on kaunis ja yksityinen ja pyhä. Oma onnellinen salaisuus. Ei tarvitse sanoa, että se on nautinnollista. Koska se on niin selvää. Mutta Santin kanssa tietysti voimme jakaa tätä onnellista salaisuuttamme ääneenkin jos hän niin tahtoo. Uskon, että keskustelumme nautinnonaiheista jatkuu. Kuten kaikki keskustelumme. Ne tuntuvat ikuisilta. Niistä tulee meidän insidejuttuja. Suhteemme syvenee. Me menemme sunnuntaina yhdessä harrastamaan liikuntaa. Ja meillä on hauskaa. Ei nolostuta kun hengästyttää. Me voidaan tehdä yhdessä mitä vain. Minä haluan tehdä tätä joka viikko. Sitten ruokapöydässä minä kysyn suoraan joulukuun loma-ajoista ja matkoista. Ja Santi sanoo, että meidän pitäisi tutkia vaihtoehtoja yhdessä. Tätä kirjoittaessani saan kyyneleet silmiin, koska olen niin onnellinen. Ja siinä saman pöydän ääressä Santi ujosti kysyy, että haluaisinko tulla seuraavalla viikolla ravintolaan syömään, koska hän saa sinne peruutuspöytävarauksen. Tietysti! Se, että me olemme sopineet jo valmiiksi seuraavan tapaamisen on tehnyt näistä omista päivistäni kotona ja omissa touhuissani kepeitä. Ei ole tarvinnut kertaakaan miettiä, että milloin me nähdään. Koska me vietetään taas yhdessä seuraava keskiviikko. Koska olemme pikkuhiljaa pariskunta, joka tekee kaikki ne hauskimmat asiat yhdessä. Ja sitten käperrymme toisiimme kiinni yöllä sängyssä. Suutelemme toisiamme pehmoisesti suulle illalla. Ja aamulla. Ja aina erotessamme kadulla. 

Hänen ajattelunsa vähän jopa sattuu, koska se tuntuu niin hyvältä. Mutta vain siksi koska haluan. Minä oikein kieriskelen tässä onnellisuudessa. Tässä tunteessa, että minun täytyy tarkistaa viesteistämme ja kirjoituksistani, että onko tämä totta. Ihan yhtäkkiä tuosta noin vain, minulla on mies, joka lähettää minulle aamulla ensimmäisen viestin melkein joka aamu. Mies, jonka kanssa voimme vaihdella kivoja pikkuviestejä. Tai olla vaihtamatta. Ja silti kaikki on hyvin. Minulla on tämä ihminen, joka ei halua mitään tai ketään muuta. Hän on komea ja älykäs ja menestynyt. Hellä ja riittävän dominoiva. Romanttinen ja järkevä. Hän on varakas mutta askeettinen. Me haluamme tehdä kaikki samat asiat. Ja yhdessäolomme on pelkästään vaivatonta ja luonnollista. Tai pehmoista ja kihelmöivää. Sellaista, että kun pussaamme toisiamme erotessamme kadulla niin liidän aika kauas, mutta sitten jo on vähän ikävä. Silleen turvallisella tavalla.  Olen maailman onnekkain. Ja vaikka minulla on nyt kauheasti menetettävää, niin laitan kaiken peliin.Tupla tai kuitti. Joka päivä. En ajattele mitään muita potentiaalisia skenaarioita, kuin sen, kuinka me pian taas istumme lentokoneessa. Vilkaisemme toisiamme hymyillen ja hän laittaa kätensä reidelleni. Ja minä pidän kiinni hänen käsivarrestaan. Sitten nojaamme toisiimme ja ehkä nukahdamme. Katsomme elokuvaa, jonka olemme ladanneet tätä lentomatkaa varten mukaan. Ja nauran maistelemme lentokoneherkkuja jos niitä on tarjolla. Nojaudun suutelemaan häntä ja molemmat saavat pienen sähköiskun. Hiljaa mielessämme ajattelemme sitä kuinka me olemme poikkeus säännössä. Niin me eilen viestiteltiin, kun teimme jotain hassua nettitestiä, joka mittaa ajatteluamme. Minä sanoin, että on kivaa olla poikkeus säännössä. On mahtavaa, että yhtäkkiä voi tapahtua asioita, joita ei yhtään ole odottanut. Ja Santi vastaa minulle hymyillen. Kumpikaan ei odottanut tätä. Santi on tuudittautunut olemaan uraorientoitunut kolea mies, joka ei kiinny kehenkään. Mutta minä uskon, että hän on yhtäkkiä kiintynyt minuun enemmän kuin osasi odottaa. Minä uskon, että hän näkee minun erityisyyteni, kuten minä näen hänen. Ja hän haluaa sen. Minä kuulen sen aina, kun hän kuiskaa korvaani, että what's your secret.  Meistä kumpikaan ei voi uskoa, että toinen on todellinen ja oikeasti tällainen. Ja juuri niin sen pitää mennä. Ihan odottamatta. Vastoin odotuksia. Välittämättä siitä, että horoskoopit sanoo, että me ollaan kaikista epätodennäköisin pari. Oikeastaan päinvastoin. Me olemme poikkeus säännössä. Me voidaan olla maailman paras pari.

Maltti on valttia

Herään keskiviikkoon pyöriessäni sängyssä aivan hikisenä. On varmaan yksi ärsyttävimmistä fiilisksistä, kun on ihan kylmässä hiessa peiton alla. Miksiköhän? Ja miten ihmeessä voin hikoilla niin paljon, että lakanat ovat ihan märät. Inhottavaa. Tämäkin on yksi niistä asioista, joille ei kai oikein voi mitään. Minun kohtaloni näyttää olevan sängynkastelija tavalla tai toisella. Kaiken muun ohessa. Hyi. En tykkää. Enkä myöskään tykkää siitä, että seksin yhteydessä ejakuloin niin helposti ja välillä niin paljon, että oikeasti koko sänky on märkä. En vain voi sille mitään. Santiagon kanssa on mahdotonta olla tulematta sillä tavoin tietyissä asennoissa. Ja onko se virtsaa? Vaikka se tulee aivan eri paikasta. En tiedä, mutta tämä asia on hävettänyt minua muutamiin otteisiin tapailumme aikana aika paljon. Vaikka se on useimmin ollut ihan mieleinen juttu. Se on sellainen asia, jolle nauran ja sanon ääneen, että voi ei nyt kävi näin. Ja toinen sanoo myhäillen ettei se haittaa. Mutta onhan se vähän kummallista. Ja nyt nolottaa edes kirjoittaa asiasta. Aikanaan se on ollut tosi harvinaista ja vähäistä. En edes tajunnut koko juttua. Kunnes kai Javier halusi saada tämän reaktion minussa aikaan, ja innostui, kun se onnistui hänen käsiensä varassa aika helposti. Ja minusta tuntuu, että hänen jatkuva innokkuutensa tähän leikkiin aktivoi tämän ominaisuuden jotenkin uudelle tasolle. Koska sittemmin se on ollut yleisempää. Ja lähes jokakertaista näiden hyvin varustettujen kumppanien kanssa. Ne vaan osuu ihan oikeiin kohtiin. Plääh. Mutta siitä huolimatta Santiago on valinnut viettää minun kanssani aikaa. Ja pian me olemme menossa hotelliin, jossa ei ole mitään väliä miten pahasti saamme lakanat sotkettua. En voi oikeasti uskoa, että kohta olemme siellä ihan kahdestaan! Vatsanpohjasta ottaa kun ajattelen niitä intiimejä hetkiä, joita pääsemme viettämään. Jes. Häntä oikein ajatellessani saan aikaan jonkun pienen ikävän, vaikka muutoin olen ihan tyytyväinen ja tasaisen maltillinen omassa arjessani. Ja matkaa ajatellen olen enemmän innoissani ajasta Santin kanssa kuin siitä lomakohteesta. Odotukseni ovat aika matalalla hotellihuoneen ulkopuolisia asioita kohtaan, enkä ole kiinnostunut kuin yhdestä niin sanotusta nähtävyydestä. Saan nauttia Santiagon valmiiksi laatimasta matkasuunnitelmasta ja syödä hyviä ruokia hienoissa ravintoloissa. Hyvässä seurassa. Santiago ei ole halukas jonottelemaan perusturistijuttuihin, mikä ei haittaa minua lainkaan.

Olen parina yönä myös näyhnyt taas valveunia. Viime yönä olen noussut sängystä etsimään vieraita eteisestä. Olen harhaillut asunnossani aika pitkään, kunnes olen tajunnut, että olen yksin ja minun kuuluukin olla. Nyt päivällä olo on vähän väsynyt. En ole ihan niin energisen positiivisella tuulella kuin joinain muina päivinä. Mutta silti olen ihan tyytyväinen. Laiskottaa, enkä ole varma jaksanko osallistua ohjattuun jumppaan kuten alunperin olen suunnitellut. Ehkä yllätän itseni. Mutta joka tapauksessa olen saanut kotitreenit sulautettua tosi hyvin iltoihinikin. Olen tiistai-iltana jutellut Santin kanssa, joka ei pääse musiikkitapahtumaan kanssani tänä iltana. Hän on iloisesti kertonut, että joutuu järjestelemään työ- ja harrastusasioitaan, jotta pääsemme matkalle ajoissa. Hyvä. Ei haittaa. Ja on hauskaa nähdä miten luonnetyypilliseen tapaan hän hoitaa kunnialla ja ylpeänä työasiat kuntoon. Ihan niinkuin Javierkin tekisi. Okein säntillisesti. Korkealla moraalilla. Minua ehkä vähän harmittaa, että näemme vasta lentokentällä seuraavan kerran. Koska minulle ehti tulla vähän ikävä. Jos ajattelen häntä tarkemmin niin ikävä puhkeaa rintaani, ja haluaisin jo viettää hänen kanssaan enemmän aikaa. Mutta kaikki on hyvin. Ja viihdyn myös itsekseni. Etenkin kun keskityn itseeni ja tähän hetkeen, enkä varta vasten haaveile yhteisistä hetkistämme. Viimeinkin osaan olla jatkuvasti murehtimassa. Hitaasti hyvä tulee. Jos en tänään jaksa lähteä minnekään, niin voin tehdä treenit kotona, kuten tiistai-iltana. Voin kokata jotain hyvää ruokaa ja käydä Elinan kanssa lasillisilla. Voin tehdä mitä haluan. Ja silti Santi on siellä. Ja meidän matka. Ja ties mitä. Koko tulevaisuus. En malta odottaa, että saan tietää millainen Santiago on matkalla. Onkohan hän pakannut paljon tavaraa mukana parin päivän lomalle? Hermostuukohan hän jos jokin suunnitelman osa ei toteudu odotetusti? Heltyyköhän hän romanttiseksi kanssani. Aion pussailla häntä joka paikassa ja ottaa yhteiskuvia. Ottaa kädestä kiinni jos siltä tuntuu ja sanoa, että me voidaan ajatella olevamme romanttisella irtiotolla. Tuleekohan meille jokin erimielisyys? Sellaista on tosi vaikea kuvitella. Ehkä enintään jompi kumpi turhautuisi jostain meihin liittymättömästä asiasta ja toinen saisi yrittää saada toista paremmalle mielelle. Ja onnistuisi siinä varmaan aika hyvin. Ai kun kivaa ja jännää. Ja parasta on, että se on toteutumassa ihan kohta. Ja kaiken tämän intoilun taustalla olo on rauhallinen ja tasainen. Ei merkkiäkään pahaenteisyydestä. Ronin kohdalla olisin pelännyt aina viimeminuuttiin asti koko reissun peruuntumista. Mutta jostain syystä luotan Santiin täysin.

Prosessinomistaja

Harjoittelen taas hetkessä elämistä, kun istun bussissa matkalla jumppatunnille. Kiinnitän itseni ympäristööni tarkkailemalla mitä lähelläni on. Ikkuna, josta heijastuu oma kuva. Uudennäköiset penkit. Stop-nappula. Luettelen mielessäni värejä, joita näen ja taas yllätyn miten värikkäässä maailmassa oikein elän. Välillä minua hymyilyttää, kun fiilis on niin kiva. Sanon itselleni mielessäni, että minä päätän mitä minä teen. Minä päätän pitää onnellisuuteni omissa käsissäni. En ajattele vielä Santin tapaamista, vaan vain tulevaa jumppaa, josta olen innoissani. Kun olen maksanut tunnin ja olen jo sinne matkalla, niin mikään ei estä minua osallistumasta kunnolla hyvään treeniin. Ja siten ansaitsemasta hyviä herkkuja, joita aiomme takuulla syödä illalla! Bussissa vastapäätä istuva vanhempi mies tuijottaa minua naamaan koko ajan. Koitan olla kuin en huomaisikaan, enkä osaa päättää, että onko meikkini levinnyt vai näytänkö miehestä nätiltä. Mutta sama kai se. Ylläni on jumppalegginssit, sporttinen takki ja lenkkarit. Hiukset ovat ponnarilla. Kuljen reippaasti hymyillen eteenpäin tihkusateessa. Ja olen juuri sellainen tyttö, joita olen joskus itse katsellut kadehtien. Niitä, jotka ovat menossa lauantaiaamuna lenkille eivätkä kotiin yöunille. Olen iloinen. Jumppasalille päästyäni olen täysillä mukana. Jossain vaiheessa jo ajattelen, ettei kuntoni riitä. Lihakset jaloissa alkavat väkisin vapista. Ja minusta tuntuu, että alan punastua. Ihan hetken minua nolottaa jo etukäteen se, että olen ihan poikki kun tunti päättyy. Mutta ajattelen, että jostain on pakko aloittaa. Minun ei tarvitse hävetä sitä, että olen osallistumassa liikuntasuoritukseen, joka ei ole minulle täysin helppo. Olisi kiva tehdä kaikki täydellisesti ja hikoamatta. Mutta jos en tee sitä nyt vaikeamman kautta, niin en ikinä pääse tekemään sitä paremmin ja paremmalla kunnolla. Ja heti kun päätän jatkaa tunnin täysillä loppuun asti, niin sen sisältö rauhoittuu ja pääsen hyvään mielenrauhaan. Olen niin tyytyväinen. Päätän heti osallistua jatkossa vastaaville tunneille entistä enemmän. Ja sitten saan alkaa keskittyä illan seuraavaan innostavaan osioon, eli Santiin! Alunperin hän on halunnut lähteä kanssani illalliselle hienoon ravintolaan, mutta on ilmennyt, ettei kyseisestä kotimaiseen ruokaan keskittyvästä paikasta löydy yhtään vapaata pöytää. Joten olemme minun ilokseni päätyneet viettämään illlan Santin kotona. Hän tarjoaisi viinin ja jälkiruoan, jos minä toisin jotain pientä iltapalaa. Kävelen stockan herkkuun ja valikoin sieltä muutamia tapaksia mukaani. Ja ilmoitan Santille, että olen tulossa. 

Kertaakaan en ole epäillyt ettemmekö tapaisi. Olen ihan vähän miettinyt sitä, etten halua pilata kivaa kepeää iltaa ottamalla esille stressaavia asioita. Olen lievästi ärsyyntynyt itsekseni siitä, että olen taas tässä tilanteessa. Ja että jostain syystä koko tilanteen eteenpäin vieminen on taas minun harteillani. Mutta en voi sille mitään. Minun on sitten toimittava, jos toinen ei sitä tee. Jonkun toisen kanssa tilanne olisi toinen. Mutta sille on syynsä miksen ole tällä hetkellä muiden kanssa. Ja sille on syynsä miksi aion nyt toimia, vaikkei se tuntuisi helpolta ja hauskalta. Koska muuten ajan itseni ahdistukseen ja oletuksiin. Siihen, että roikun tapailemassa miestä, joka ei ole luvannut minulle mitään. Enää en tee sitä itselleni. Ennemmin kärsin nyt hetken, kuin myöhemmin pidempään. Lähetän Santiagolle viestin, että olen alaovella. Ovella on mielestäni koodi, mutta en ole kysynyt sitä. Ehkä Santi on niin kuuliainen, ettei luovuta sitä kenellekään, kun se on järjestyssäännöissä kielletty. Ehkä hän ei edes muista koko asiaa. Koitan muistella miltä Santi näyttää, mutten saa hänen kasvojaan mieleeni. Sen sijaan taas näen Akun kasvot mielessäni. Sen ilmeen kun  hän hymyilee silmäkarvojaan kohottaen, kun meneillään on joku tosi hyvä fiilis kesken juhlarientojemme. Olen nähnyt sen monta kertaa. Santi tulee alaovelle tosi nopeasti. Hän hymyilee ja taas kerran yllätyn positiivisesti hänet nähdessäni. Tältä pitäisi aina tuntua, kun tapaa itselleen rakkaan henkilön. Yllättyy aina iloisesti siitä että saa tavata toisen. Ja edelleenkin ajattelen, etten muista miltä hän näyttää, koska me olemme niin vahvasti läsnä henkisesti. Halaamme toisiamme tiukasti. Saan sen perinteisen pusun poskelle. Ja alamme heti tuttavallisesti puhua kaikesta mitä olemme edellisen viikon aikana tehneet. Tykkään siitä miten Santi haluaa kertoa yksityiskohtaisesti tekemisistään. Minun ei tarvitse ylläpitää juttua, vaan puhumme ihan yhtä paljon. Ja kun olemme hiljaa niin se on tosi luonnollista. Istun hänen luonaan baarituolille, kun asettelemme herkkuja tarjolle. Välillämme kipinöi paljon ja Santi tulee halaamaan minua istuessani tuolilla. Haluaisin heti suudella häntä ja riisua kaikki vaatteet, mutta tyydymme katsomaan toisiamme hymyillen. Ohimennessään hän koskettaa reittäni. Tunnen oloni hänen seurassaan niin hyväksi ja erityiseksi. Miten hän voi olla tällainen vain minulle? Miten hän voi olla käyttämättä tätä mieletöntä vetovoimaansa joka paikassa? Vai voiko?

Syömme herkkuja ja juttelemme perheidemme kuulumisia ja työasioitamme. Santi kertoo lähettäneensä sukulaiselleen kukkalähetyksen juhlapäivän johdosta. Mietin lähettäisikö hän sellaisia minulle jos meistä tulisi jotain. Myhäilen salaa, koska hän selkeästi nauttii yllättää muita iloisesti. Olisin niin onnekas saadessani olla hänen kanssaan. Minä aikanaan ostin Javierille kalliin joululahjan, mutta hän puolestaan ilmoitti ettei tykkää ostella lahjoja. Tätä ajatellessani tunnen sääliä häntä kohtaan. Miten paljosta Javier jääkään paitsi. Siirrymme sohvalle ja Santi nostaa jalkani syliinsä. Välillä suutelemme toisiamme pitkään. Ja sitten taas juttelemme tai tarkistamme jotain uutista tabletilta. Minua hymyilyttää kokoajan. Olen niin onnellinen hänen kanssaan. Kaikki epävarmuudet illan sujumisesta ovat taas karisseet jonnekin ulottumattomiin. Sitten jossain vaiheessa hän riisuu minulta paidan. Ja rintaliivit. Suutelee rintaani ja avaa housuni napit. Minä riisun häneltä t-paidan ja avaan hänen farkkunsa. Santi on täysin valmiina burberryn alushousuissaan. Mielessäni hihkun sitä, että saan kokea taas tämän ihanan hetken, jota etukäteen mielessäni kuvittelin. Santi nousee sohvalta ja vetää minut kädestä pitäen perässään sänkyyn. Tällä kertaa emme ole yhtään kömpelöitä vaan pyörimme kivasti alla kahisevan untuvapeiton päällä alastomina toisiamme suudellen. En vain tajua tätä fyysistä yhteyttä. Se on ehkä parasta mitä minulla on ollut?  En voi uskoa sitä, että minulla nyt olisi mahdollisuus saada nauttia tällaisesta ilman, että minun pitäisi jakaa se jonkun kanssa? Koska mahdollisuushan on olemassa. Riippumatta siitä saanko sitä vai en. Ja olen siitä niin kiitollinen. Tästä mielettömästä kokemuksesta ja mahdollisuudesta. Rakastelemme pitkään. Nautin joka sekunnista. Sänky on taas vähän sotkettu. Huohotamme kiinni toisissamme. Rakastan sitä, miten hän kaappaa minut kainaloonsa kun olemme valmiit. Rakastan sitä, kuinka hän suutelee minua ja silittää. Eikä vetyädy kauemmas tai kiirehdi pois sängystä, kuten Roni. Roni, joka ei pystynyt hallitsemaan mitään ylimääräistä läheisyyttä. Joskus hän pysyi vieressäni noin kaksi minuuttia kuin sekuntikellosta laskettuna ja pomppasi sitten ylös. Ja sanoi suoraan, ettei halua että häneen kosketaan. Toivon, ettei hän joudu tekemään niin nykyisen puolisonsa kanssa. Aidosti toivon niin. Kai. Nousen sängystä ennen Santia ja menen suihkuun. Haluan olla oma-aloitteinen ja toimia hänen luonaan kotoisasti. Kun tulen suihkusta niin Santi on alastomana sohvalla katsomassa jotain puhelimeltaan. Häntä katselee mielellään alastomana. Ja hän tietää sen. Kaikki se mitä hänellä ei ole muutoin vartalossaan korvaantuu kaksisataaprosenttisesti tässä näkymässä. 

Valvomme hetken, ja sitten käymme vuorotellen hammaspesulle ja pujahdamme sänkyyn suuren peiton alle. Sammutamme valot ja Santi ottaa minut taas tiukkaan halaukseen. Sitten se iskee tajuntaani. Se, ettemme taaskaan puhuneet mistään. Emme edes puhuneet siitä matkasta. Olemme vain nauttineet olostamme stressaamatta mitään. Yhtäkkiä pieni ahdistus iskee rintaani. Aamulla tunnelma on taas ihan toinen ja takuulla vain ahdistaisin häntä jos silloin aloittaisin puhumaan tästä. Minun on pakko avata suuni, ennen kuin nukahdamme. Muuten tämä tilanne luisuu käsistäni samoin kuin lomamatka. Minun on hoidettava tämän prosessin eteneminen suunnitelman mukaisesti. Minun on oltava vetovastuullinen prosessinomistaja. Nielaisen ja tunnen oloni vähän typeräksi, muttei voi mitään. Sanon, että meidän varmaan pitäisi käydä läpi mitä oikein olemme tekemässä. Santi kysyy että mitä oikein tarkoitan. Jatkan, että minä pidän hänestä ja olen nauttinut taas yhdessäolosta, mutten voi jatkaa satunnaisia tapaamisia ja yhteisten öiden viettämistä, jos emme sovi tapailusta. Puhun rennosti ja hauskasti. Sanon, että se on against my policy. Ja Santi nauraa. Vähän hermostuneesti. Hän kysyy, että mitä oikein sitten haluan. Ja vastaan rehellisesti että haluan, että molemmat haluavat samaa. Että keskitytään väin välittömään lähitulevaisuuteen kuten nytkin, mutta niin ettei tapailla muita. Sanon sen ääneen. Että haluan tapailla vain häntä. Santi vastaa ettei osaa oikein sanoa muuta kuin mitä on jo sanonut. Hän selittää, että suhtautuu tuollaiseen niin vakavasti, että moni asia varmasti muuttuisi jotenkin. Santi sanoo, että jos hän on jonkun kanssa, niin hän haluaa huomioida toisen kaikessa. Eikä tiedä onko siihen valmis tässä elämänvaiheessa. Tiedän, että hän puhuu totta. Hän on juuri niin kunnollinen, että suhtautuu sopimuksiin vakavasti. Siksi ehkä hän on ollut nyt tyytyväinen, eikä ole tarvinnut muita. Mutta myöskään mitään ei ole erikseen sovittu välillemme, joten se on ollut riittävän rentoa. Eikä minulla ole mitään valittamista. Mutta tunnen itseni. Sanon sen ääneen. Sanon, että tiedän, että tilanne alkaisi häiritä minua. Jos en tiedä että me tapailemme, niin en tiedä mitä ajatella ja miten toimia muualla. Kevennän tilannetta ja puhun kakusta, joka on lempiaiheemme. Sanon, ettei hän voi sekä säilöä kakkua että syödä sitä. Mutta me voisimme maistella kaikki maailman kakut yhdessä. Enkä minä tarvitse erityisesti mitään. Haluaisin vain tehdä ehkä vähän enemmän. Jakaa vähän enemmän yhdessä. Mutta silti säilyttää omat jutut. Sanon myös, että me voitaisiin harrastaa jotain yhdessä ja käydä matkalla. Santi sanoo, että tietenkin voitaisiin. Meillä olisi hauskaa. Hän sanoo, että ymmärtää minua. Santi suutelee niskaani. Sanoo, että kutsu mukaan matkalle on edelleen voimassa. Vastaan, että voin lähteä heti jos olemme käsitelleet tämän asian niin, että se mahdollistuu. Santi on hiljaa jonkin aikaa. Sitten hän sanoo, että ymmärtää kyllä minua. Ja kysyy, että voiko miettiä tätä jonkin aikaa. Minusta tuntuu ihan hyvältä. Sanon, että of course. 

Nukumme toisiamme vuoroin halaten. Minulla on hyvä olo. Olen niin tyytyväinen, että sanoin sen. Taas mies koittaa laistaa tästä keskustelusta ja pitää minua sanattomissa oletuksissa. Mutta tällä kertaa toimin viisaammin. Olen ärsyttävä ja ehkä painostava. Mutta minulla ei ole muuta mahdollisuutta. Asia tulisi häiritsemään minua siitä huolimatta vaikka menisimme matkalle yhdessä. Joutuisin aina miettimään että mitä tapahtuu. Olisin jatkuvassa epävarmuudessa, vaikka tähän asti oloni Santin kanssa on ollut loistava. Aamulla kello soi yllättävän pian. Käännyn halaamaan Santia, joka nukkuu selkä minuun päin. Hän ottaa kädestäni kiinni ja vetää sen tiukasti itseensä kiinni. Sydäntäni vihlaisee, koska se tuntuu niin hyvältä. Suutelen hänen selkäänsä. Santi kääntyy selälleen ja uppoudun hänen kainaloonsa. Hän on aamupuhdissaan, enkä voi sille mitään että kosketan häntä väkisinkin. Se on niin suuri. Silittelen häntä kevyesti. Heti haluan uusinnan illasta. Vähän nopeammin vain. Miten arkiaamun voisi aloittaa paremmin? Santi kumartuu suutelemaan minua ja kääntää minut vatsalleni. Hän tulee päälleni ja ujuttaa kätensä vatsani alle ja olen valmis ihan hetkessä. Se vain on nin helppoa hänen kanssaan. Etenkin nyt kun minun ei tarvitse peitellä mitään, vaan nauttia täysillä. Nautin joka sekunnista. Tunnen olevani kotonani hänen kanssaan. Tunnen, että hän on minun hyvä ystäväni. Ja mies jota himoitsen. Tätä kirjoittaessani kirpaisee se mahdollisuus että voin menettää tämän kaiken. Olisin saattanut voida jatkaa hänen kanssaan olemista satunnaisena tapailuna, joka olisi voinut ehkä kehittyä myöhemmin johonkin suuntaan. Mutta nyt menin ja laitoin kaiken vaakalaudalle. Kadunko tätä jos hän sanoo, ettei ole valmis sopimaan tapailusta kanssani? En tiedä. Mutta jos hänestä tuntuu edes osaksi tältä miltä minusta tuntuu kun ajattelen häntä. Niin miten hän voisi sanoa ei? No. Siksi koska hän on niin järkevä. Hän tuntee itsensä ja tietää mitä haluaa. Kuten minäkin. Siinä hänen sylissään tunnen oloni niin rakastetuksi. Ne kaikki suudelmat ja kosketukset ja katseet. Ovat täynnä välittämistä ja iloa. Teemme aamutoimet hiljaisen rauhallisesti. Hän valuu alushousuihini vielä suihkun jälkeen ja salaa nautin siitä. Pukeudumme ulkovaatteisiin, kun hän esittelee minulle kashmirvillaista kaunista huiviaan. Kysyy pidänkö siitä. Tietysti pidän! Ja Santi ojentaa sen minulle lahjaksi sanoen, ettei se sovi niin hyvin hänelle. Olen vähän hämmentynyt, mutta hymyilen ja kiitän. Ja asetan sen heti päälleni. Ja se on kaunis. Hississä Santi sanoo sen sopivan minulle hyvin ja nyökkään myötäillen. Taas hän saa minut tuntemaan oloni erityiseksi. Saan viedä palan häntä mukanani. Se tuoksuu hänelle. Pihalla halaamme. Tiukemmin kuin tavallisesti. Saan pusun poskelle. Mutta sen lisäksi ojentaudun suutelemaan häntä bussipysäkillä suulle. Eikä hän estele. Minusta tuntuu niin hyvältä. 

Ce sera sera

Pitkästä aikaa sekoilen ihan kunnolla yöllä. Herään ensin siihen, että näen Ilen nukkuvan vieressäni sängyssäni ja hänellä on kädessään läpinäkyvään muovikääreeseen paketoitu ruusu. Istun siinä sängyllä silmät auki, eikä minulla ole pienintä epäilystäkään, etteikö Ile olisi siinä. Pystyn liikkumaan ihan normaalisti. Tila on jonkinlainen valveuni tai unihalvaus ilman sitä halvausta. Siinä keskellä yötä ihan tosissani ajattelen, että voi ei! Olen taas unohtanut, että kutsuin ystävät kylään ja sitten olen nukahtanut kesken kaiken. Ja nyt Ile-raukka on joutunut jäämään yöksi, kun ei ole saanut minua hereille! Minua usein näinä hetkinä hävettää, että olen nuhjuisessa yöpaidassa. Ja miten olenkaan voinut olla näin huono emäntä vieraillani. Sitten kuulen keskustelua parvekkeen ikkunasta ja tajuan, että Aku ja pari muuta kaveria on vielä hereillä luonani! Alan heti ajatella, että menenkö nopeasti vaihtamaan vaatteet ja katsomaan, että vessa on ihan puhdas. Sitten kuin sormea napsauttamalla tajuankin, että minä höpsö olenkin ihan yksin kotona. Ja jatkan rauhallisesti uniani. Sitten taas herään vähän myöhemmin (päästyäni johonkin tiettyyn unisyvyyteen?) ja näen ja kuulen vieraita luonani, ja vedän yöpaitaa paremmin päälleni ja taivastelen punastuneena, että näkiköhän joku että nukun ilman alushousuja! Joskus en tunnista omaa kotiani, vaan näen olevani hotellihuoneessa tai jossain aivan muualla. On hauskaa, kun ihan selkeästi kokee olevansa lomamatkalla jossain eksoottisessa paikassa meren pauhatessa ulkona ulkona ja palmujen huojuessa ikkunoiden ulkopuolella. Saatan nousta sängystä ja kävellä ympäriinsä pukeutumaan tai laittamaan valoja päälle ennen kuin havahdun hereille. Yhden kerran tilanne on ollut aavistuksen verran pelottava, kun Javier istui luonani sohvalla ja kuulin selkeästi hänen puhuvan minulle. Se on noissa hetkissä ihan normaalia, kun uni on päällä. Ääni kuuluu ihan selkeästi. Mutta tuona kertana muistaakseni nousin ylös kävelläkseni Javierin luokse, ja kuulin hänen siitä ihan läheltä kysyvän minulta jotain, kun samaan aikaan havahdun todellisuuteen enkä näe ketään missään. Se pienen pieni hetki siinä välissä tuntui pelottavalta, kun tajuan kaiken olleen vain unta ja havahdun hereille, mutta silti vielä kuulen hänen äänensä ihan selvästi vieressäni. Olen tosi onnekas, kun nämä uniseikkailuni eivät ole koskaan olleet tämän pelottavampia.

Olemme keskiviikkona jatkaneet Santin kanssa viestittelyä sen jälkeen, kun olen päättänyt varmistaa, etteihän hänellä ole puolisoa kotimaassaan. Onhan se kaukaa haettu typerä ajatus. Mutta silti täysin realistinen. Olen törmännyt useisiin varattuihin miehiin tinderissä. Mutta onneksi useimmat heistä tuovat sen ilmi heti keskustelun alettua. En ole koskaan ikinä tuntenut minkäänlaista tarvetta sekaantua varattuihin miehiin. Ollessamme teini-ikäisiä eräällä nätillä tyttökaverillani oli tapana testata omaa viehätysvoimaansa viettelemällä useat ystäviensä poikaystävät. Tuleeko se tarpeesta osoittaa olevansa halutumpi kuin muut? Todistaa, että mies valitsisi hänet toisen sijaan jos vain voisi? En tiedä, mutta ainakaan tässä iässä aikuisena, en näe moisessa touhussa mitään mieltä. En edes vaikka vaimolta olisi lupa. Hyh, sitäkö Javier olisi halunnut alkaa kanssani tekemään! Olla tinderissä ja aloittaa keskusteluja kauniiden naisten kanssa kertoen, että hän elää avoimessa suhteessa, mutta voisi kutsua heidät kylään, kun minä en ole paikalla. Ei todellakaan. Ei käy. Onneksi en asettanut itseäni sellaiseen asemaan hänen kanssaan. Muuten en ehkä olisi tavannut ketään näistä uusista ihmisistä. En olisi tutustunut Santiagoon, joka on jo ainakin hetkeksi vienyt jalat altani. Jännittävää, että yhtäkkiä taas elämääni on tullut uusi mainio ihminen, enkä voi yhtään tietää, onko hän mukana menossa vielä viikon tai vuoden kuluttua. Mies, joka yllätyksekseni jatkaa vielä viestittelyä kanssani sovittuamme treffit viikonlopulle, ja toteaa pyytämättä, ettei hän ole koskaan ollut pettäjätyyppiä (jes!) ja kokee itsestäänselväksi rehellisyyden parisuhteessa (hän puhuu parisuhteesta!). Minua hymyilyttää, kun kävelen ruokakaupan kautta töistä kotiin, ja siitä tapaamaan Elinaa tutulle juoruhetkelle punaviinilasillisten ääreen. Oloni on leijailevan tyytyväinen, koska juuri nyt kaikki on aika hyvin. Ehkäpä juuri tämän ihmisen kanssa me saadaan keskusteltua asioista avoimesti ja nopeasti selvitettyä, että haluammeko samoja asioita lähitulevaisuudelta. Minusta tuntuu, etten Santin kanssa ajaudu samanlaiseen jopa vuosia kestävään epätietoisuuden ja jossittelun limboon, missä olen ollut Ronin ja Javierin kanssa. En voi tietää haluammeko me olla yhdessä muutamien onnistuneiden treffien lisäksi. Mutta ainakin minusta tuntuu siltä, että asiat ratkeavat suuntaan tai toiseen helpommin kuin tähän asti muiden kanssa. Joko hän on ihana pikkuromanssi, tai sitten jotain enemmän tai vähemmän. Mutta tänään tyydyn tähän tilanteeseen.

BLING, olen olemassa

Olen nähnyt taas kristallinkirkkaan unen siitä, miten olen Javierin luona juhlissa. Se ei ole hänen kotinsa, jonka oikeasta elämästä tiedän, vaan joku ihan vieras paikka. Se on täynnä porukkaa. Ja siellä on Javierin kanssa joku, jonka hän on nyt valinnut minun sijaani. Ja taas se toinen on unessani jotain ihan muuta kuin itse olen. Minulle on selkeästi jäänyt traumoja siitä, että aina, kun joku ei halua minua, niin pian he ovat onnellisina yhdessä jonkun sellaisen kanssa, joka ei muistuta minua ollenkaan. Niin teki eksäni. Niin on tehnyt Roni. Ja se kiva Alexkin tuli silloin vastaan hymyileväisenä sen lyhyen bruneten kanssa. Ja Carloksen kuvissa, joihin välillä törmään, hymyilee mustatukkainen sporttityttö muodikkaissa silmälaseissa. Ja se meidän kaveriporukan playeri, joka koitti pokailla minua kauheasti, kävelee nyt käsikädessä sellaisen keikistelevän ja kikattavan taskuvenuksen kanssa, joka pyllistelee aina liioittelevan pitkään kun kaivaa jotain kumartuneena laukustaan. Jännä ristiriita, että vaikka niin moni ihminen pitää minusta, ja jopa minä itse pidän itsestäni monella tavalla, niin silti ilmeisesti koen etten ole ikinä riittävän hyvä. Etten ikinä kelpaa tällaisena. Että minussa on jotain niin pahasti vialla, että kanssani tekemisiin joutuvat ihmiset lähtevät samantien vastakohtieni perään. Ja siis jälleen näin on käynyt kuvitteellisessa unessani. Pelkäänkö että Javier on kohta yhdessä onnellisena jonkun toisen kanssa? Tekisi yhteisen somepäivityksen ja saisin sydänkohtauksen siihen paikkaan. Kolahtaisikohan se yhtä kovasti, kuin se, kun monivuotinen eksäni julkisti uuden parisuhdestatuksensa viikko sen jälkeen, kun oli lähtenyt luotani? Nähtäväksi kaikille yhteisille ystävillemme ja sukulaisilleni. Sattuisiko se yhtä paljon, kun se, kun Roni julkisti ensikertoja niitä imeliä ja ylistäviä runoelmia naisystävästään muutama viikko siitä, kun hän oli kertonut rakastavansa minua? Kyllä varmaan juuri nyt. Mutta tuskin enää myöhemmin. Unessani Javier on väsynyt ja haluaa jo mennä lepäilemään, vaikka vieraat saavatkin jäädä vielä asunnolle juhlimaan. Ja Javierin kanssa makuuhuoneeseen on menossa sellainen vähäsen pyylevä tummatukkainen tavallinen nainen. Ja Javier sanoo, että hän on koko ajan tapaillut kolmea naista tiiviisti. Ja nyt valitsi tuon. Olen herännyt pahaan mieleen keskellä yötä, mutta päässyt nopeasti kiinni muihin uniin, joita en enää muista. 

Sellainen ihan pieni epävireisyys jatkui läpi koko keskiviikon. Mutta olen selviytynyt arki-illasta ihan kivasti perheen seurassa ja puistossa välipalaa syöden. Sekä jutellen ihmisille. Näinä aikoina en pysty käydä edes kaupassa ilman, että joudun vähän väliä pysähtymään vastailemaan viesteihin. Aika harvoin maltan antaa piippausten lojua taskussani, vaan vähintäänkin vilkaisen mitä siellä tapahtuu. Ja se on osa tätä selvitymisprosessia. Puhelimeni soi, olen siis olemassa. Ja koko tämän viikon olen koittanut hillitä kuvan perusteella valtavan söpön kundin innostusta siitä, kuinka me olemme luodut toisillemme. Hän saa nimen Lukas. Lukas on täysi vahinkomatchi. Ja koska olen ollut tosi tarkkana valinnoistani nyt, niin niitä minua kiinnostaneita matcheja ei ole kovinkaan monia. Olen tosi tarkka siitä, että pidän tinderiä päällä vain minimikilometreillä ja vain tietyissä paikoissa. Vain hetken aikaa, pitääkseni jutun jossain kontrollissa. Enkä ikinä halua edes riskeerata mitään kaukana asuvien henkilöiden kanssa, koska en usko pystyväni minkäänlaisiin kaukosuhteisiin. Enkä haluaisikaan. Ja nyt tuo tosi paljon Ronia ulkoisesti muistuttava henkilö on täysin ihastunut minuun parin viestin ja kuvan perusteella. Juuri nämä ovat niitä henkilöitä, joiden kanssa kaikki sujuisi kuin itsestään. Ei tarvitsisi ikinä stressata mitään viestimisasioita, koska hän haluaa olla yhteydessä koko ajan. Sanoa hyvää yötä ja huomenta. Ja ilmaisee tunteensa niin avoimesti että se melkein tuntuu vilpilliseltä. Mutta en halua ajatella niin. Koska tiedän, että on olemassa ihmisiä, jotka osaavat heittäytyä ja jotka oikeastikin saattavat hetkessä rakastua ja olla valmiita mihin tahansa. Kuten vaikka Jukka. Ehkä he osaavat luontaisesti elää hetkessä, eivätkä pelkää näyttää sitä. Lukas asuu jossain pohjoismaassa ja on ollut vierailulla Suomessa kun olemme pyyhkäisseet toisiamme oikealle. Ja hänen mielestään se ei ole mikään ongelma, ettemme asu samassa maassa. Hän käskee minua lakata olemasta niin pessimistinen! Koska mehän tykkäämme molemmat matkustella kuitenkin. Hänen itsevarmuutensa on suloista. Ja tietysti nautin tästä huomiosta. Lukas tulee Suomeen tänä iltana. Hänen mielestään meidän pitäisi juoda viiniä, pussailla ja mennä naku-uinnille mereen yöllä. Aika imelää ja casanovamaista. Mutta toisaalta ehkä juuri sopivan kreisiä minulle. Vähän niinkuin Roni, joka käski minun hypätä taksiin ja tulla luokseen heti. Ja tein niin. En aio lupautua viettämään Lukaksen kanssaan koko viikonloppua, mutta varmasti aion tavata hänet voidakseni todeta miten kemiat kohtaavat oikeassa elämässä. Ja nähdäkseni kuinka pitkä hän on. Melkein toivon, että hän olisi kauhean lyhyt, niin minun ei tarvitsisi ihastua häneen ja alkaa seuraavaksi stressata kaukorakkaudesta. Joo, olen koittanut katsella hänen kuviaan ja arvioida pituutta jo etukäteen. En uskalla kysyä.

Aikaisemmin aina kuvittelin, että minulle sopisi sellainen syvällinen ja ujo runopoika. Koska luulin olevani sellainen itsekin. Ja ehkä olinkin, mutten ole enää. Olen pariin kertaan käsitellyt kirjoituksissani Myers Briggsin persoonallisuustestiä, jonka mukaan olen kaikkitietävä ulospäinsuuntautunut luontainen johtaja. Olen rationaalinen ja häikäilemätön, ja löydän aina keinot selviytyä tilanteesta kuin tilanteesta. Testin mukaan olen luontaisesti karsimaattinen ja itsevarma. Ja se pitää pääosin paikkansa. Lähes kaikki mitä olen asiasta saanut selville pitää pelottavan hyvin paikkansa. Ja nyt taas pitkästä aikaa menen tarkistamaan mitä testi minusta sanoikaan. Yleensä aina tiedän mitä sanoa. Tiedän mitä tehdä. En jää ikinä aloilleni murehtimaan, vaan suuntaan eteenpäin toiminnan kautta. Enkä välitä siitä mitä minulle merkityksettömät ihmiset ajattelevat minusta. Olen joskus liiankin nokkela ja besserwisser, jonka vuoksi en löydä yhteyttä helposti ihmisiin syvemmällä tasolla, joita se säikäyttää. Tunnistan ihmisten heikkoudet ja vahvuudet hyvin nopeasti, ja saatan olla hyvinkin tunteeton tai manipuloiva niitä hyväksikäyttäen. Testin mukaan kuvittelen olevani erityisen erityinen, ja luultavasti olenkin. Ja kun tämän kaiken yhdistää pinnan alla olevaan epävakaaseen tunne-elämään, joka taas horoskoopin mukaan olen, on kiva soppa valmis. Valtavia sisäisiä ristiriitoja. Testin mukaan deittielämässä olen in it to win it. Hah, taas hyvää huumoria maailmankaikkeudelta heittää tämä fakta silmilleni juuri kun olen pohtinut, että välitänkö Javierista oikeasti, vai haluanko vain voittaa. Testin mukaan siirryn nopeasti eteenpäin, jos edessä näyttää olen Dead End. Mikä on hirvittävän huvittavaa, koska juuri edellisiltana olen selittänyt jollekin tapaamattomalle englanninkieliselle tinderille vältteleväni Dead Endejä. Siksi kai romanttisessa mielessä minulle sopii ne henkilöt, jotka hyväksyvät asemani vahvana persoonana ja jopa ihastuvat siihen. Ja samalla haluavat helliä herkkää sisimpääni kun jäämme kaksin. Tai sitten ne henkilöt, jotka ovat myös rohkeita ja ulospäinsuuntautuneita ja vähän narsistisia, kuten Roni. Silloin löydämme yhdessä sen tasavertaisen tietoisuuden tilan, jossa pääsemme hulluttelemaan yhdessä. Me vastaan maailma. Tiedämme, mitä toinen ajattelee ja miten hyvinä pidämme itseämme ja siksi koemme olevamme hyvässä seurassa. Emme koe toistemme itsevarmuutta ja itserakkautta uhkaavina, kuten monet muut tekevät. Vaan hyvinä puolina. Ja se on se tunne, jota kai haen. Ja sitten kun pääsee tietyn kynnyksen yli, niin voimme helliä toistemme heikkoja puolia. Ja tietysti näihin asioihin, kuten luonnehoroskooppeihinkin, pitää suhtautua humoristisen skeptisesti. Mutta en voi sille mitään, että minun ja monen muun kohdalla ne vain menevät täydellisesti nappiin.

Javier on herkkä ja ajattelevainen introvertti. Sitä ei ehkä heti uskoisi, mutta kun pääsee vähän pinnan alle, niin se on selvää. Hän kokee minut tietyllä tavalla uhkaavaksi, koska olen niin avoimesti itsevarma siinä mitä sanon ja teen. Ja hän ei osaa olla väärässä. Ja ehkä siksi hän koittaa korostaa niitä yksityiskohtia ja hetkiä kun olen ollut epävarma. Hän syyttää että minulla on vääränlainen asenne. Se kiva, mutta liian lyhyt mies, jonka kanssa kävin pikatreffeillä oli testin mukaan kanssani lähes samanlainen persoona. Ja sen huomasi heti siinä, miten pääsimme hyppäämään lennokkaaseen keskusteluun tasavertaisesti. Siitä olisi voinut tulla hauskaa. BLING. Lukas haluaa keskutella aamukahvista, ja kun kerron etten juo kuin yhden kupillisen kahvia päivässä, toteaa Lukas, että se johtuu varmaan siitä kun olen niin pienikokoinen. Jes, saan tilaisuuden todeta, että olen ehkä painoltani kevyt, mutta melko pitkä, ja mieleni ei melkein mahdu sisälleni ollenkaan! Mutta Lukas ei tartu pituusteemaan, vaan sanoo vain pitävänsä kaikesta minussa. Oivoi. Lukas on testin mukaan lähes sama persoonallisuus kanssani. Meillä ei takuulla tulisi tylsää. Haastaisimme toisiamme keskustelussa, mutta se on vain hyvä. Lukas saa minut hymyilemään ja se riittää tältä erää. On siis torstai ja fiilikseni on melko hyvä. Ainakin taas näin aamupäivän ajan. Olen herännyt herätyskelloon ja vilkaissut puhelimeni näyttöä, jossa on illan viimeinen viesti Lukakselta. Sekä kutsu viettämään yhteistä aikaa kaveriporukkamme Ileltä. Meillä on jokin yhteys hänen kanssaan. Molemmat tietää sen. Mutta en tiedä onko se mitään, mikä voisi ylittää kaveruuden rajat. Olemme keskustelleet tuntikausia kahden kesken yhteisistä mielenkiinnonkohteista. Ja hän on pitänyt minulle seuraa, kun olen ollut ahdistunut. Eikä ole perääntynyt tai pitänyt minua typeränä. Hän on ihan kivannäköinen, eikä suuri ikäero ole ollut mikään ongelma. Törmäämme todennäköisesti viikonloppuna, mutta sovimme myös alustavasti, että voisimme tehdä jotain kivaa ensi viikolla. Hmm, mukavaa. Tuntuu siltä, että kaikenlaista uutta pyörii ympärillä. Puhelin piippailee ja muistuttaa selvästi ensimmäistä sinkkukesääni. Kerron Ossille treffikokemuksistani ja puhumme siitä miksi pituuden pitää olla niin tärkeä asia. Hänen kanssaan on kiva jutella. BLING. Karri ehdottaa tapaamista. Että ehkä joskus, vaikka museo. Vastaan, että mielelläni. Täytyyhän aikaa jotenkin kuluttaa ihmettä ja vuosisadan rakkaustarinan alkamista odotellessa. Karrikin on testin mukaan vähän niinkuin minä, mutta ei niin kolea. BLING. Nino sanoo kaipaavansa seuraani. Hämähäkki punoo turvaverkkoa vahvemmaksi.

keinulaudalla

Olen ollut maanantaina vähän ärsyyntynyt siitä miten etäiseltä Javieri on taas vaikuttanut, mutta en voi olla varma johtuuko tuo fiilis vain minusta. Ja koska en näköjään välitä enää niin kovasti siitä minkä vaikutuksen annan itsestäni muille, niin kysyn ihan suoraan että tavataanko tällä viikolla. Aiemmin Javier on sanonut, että ehdota suoraan tapaamista jos kerran sellaista haluat. Hän on kiireinen ihminen eikä osaa lukea ajatuksia! Hän on kylmä ja vaikastitavoiteletava. Joten ehdotan sitten. Vaikkakin minua ärsyttää niin paljon etten juuri nyt edes jaksaisi nähdä häntä. Mutta ennakointi on aina hyvästä. Javier ei vastaa mitään pitkään aikaan vaan menee heti offlineen. Mutta ennemmin tai myöhemmin hänen on pakko vastata, joten olen taas tehnyt tehtäväni. Otan lasillisen laadukasta italialaista punaviiniä, jonka joskus aiemmin olen ostanut deitti-iltaa varten. Muutoin olen vähentänyt alkoholin käyttöä sen verran, että pari lasia silloin tällöin arkena on jo enemmän kuin sallittua. Samalla kun vilkuilen jotain sarjaa ja koitan nauttia vapaaillastani mietin mielessäni millaisen eroviestin oikein hänelle laittaisin, jos hän nyt selittelisi ettei ehdi tavata. Sanoisin, että on törkeää, että hän ylipäätään tahtoi tavata minua vielä sen jälkeen, kun sanoin, ettei tunteeni jaksa mitään kepeää ja pinnallista tapailua. Puhelin soi. Jukka soittaa ja haluaa vain jutella. Olemme tavanneet viikonloppuna ja kaikki on sujunut hyvin. Hän tapailee jota kuta, joten käyttäytyy hyvin illanistujaisissamme. Vaikka aina ohikulkiessaan koskettaa olkapäätäni ja kuiskaa, että välittää vielä. Nyt Jukka vain haluaa puhua siitä, miten kiva oli olla samoissa kemuissa viikonloppuna. Ja että toivottavasti voidaan olla kavereita. Sanon, että tottakai voidaan. Jukka kysyy kuulumisiani ja purskahdan itkuun samalla kun selitän, että perusalkuviikot ovat välillä vaikeita, vaikka kaikki on hyvin. Jukka ymmärtää ja ehkä puhuminen tekee ihan hyvää. Meillä on vielä se kaverillinen yhteisymmärys kaiken muun pohjalla. Unohdan hetkeksi odotella Javierin vastausta suoraan kysymykseeni. Jukan kanssa sovimme että törmäillään taas jossain kavereiden kanssa. Ja mikäs siinä. Syön puuroannoksen iltapalaksi ja nukahdan sohvalle. Herään yöllä ja huomaan Javierin vastanneen jotain, mutta olen sen verran unenpöpperössä, etten lue viestiä vielä. 

Aamulla herään tosi sikeästi nukutun yön jälkeen pirteänä. Kestää hetki muistaa, että mikä päivä ja todellisuus on kyseessä. Katson puhelimen näyttöä ja luen kuinka Javier ehdottaa tapaamista tälle päivälle, mutta samalla selittelee olevansa taas kiireinen koko ensi viikonlopun. Ristiriitainen olo. Haluan nähdä hänet ja ikävöin häntä. Mutta samalla ärsyttää, että minä saan vain näitä ylimääräisiä arkivapaita, kun lomat ja viikonloput hän on jossain muualla. Mietin matkalla töihin, että mitä vastaisin. Miten saisin sekä nähtyä hänet että muutettua asioita johonkin suuntaan. Vastaan, että voin tulla tänään kylään, jos sovitaan seuraava tapaaminen muualle kuin arki-iltaan jo valmiiksi. Jos kerran sitä haluan niin sitten sitä pyydän. Yksinkertaista. Teen kaikkeni rimpuillakseni irti tästä limbosta nopeammin kuin aiemmin. Nyt jos Javier ei pysty sopimaan tulevaisuuteen muuta kanssani kuin yhden arki-illan, niin voin sanoa suoraan ettei käy. Kestää kauan enne kuin Javier reagoi mitään. Kurkkua vähän kuristaa ja poskia polttelee, koska jännittää, että miten käy. Voisin vain olla huoleton ja mennä hänen luokseen ja viettää ihanan illan. Mutta sitten tämä sama tilanne vain jatkuisi ikuisuuden. Lounasaikaan Javier vastaa. Hän välttelee aihetta. Sanoo, ettei halua puhua näistä asioista. Sitten alkaa pitkä viestienvaihto, jossa selittelen, että tarvitsen jotain enemmän. Tämä kevyt säätö on jo nähty eikä enää riitä minulle. Javierkin käy vähän tunteelliseksi ja sanoo ettei tiedä mitä tahtoo. Selittelee vanhoja sydämensärkymisiä. Pyytää vielä tulemaan, mutta sanoo silti, että haluamme eri asioita. Kysyy kaipaanko parisuhdetta. Ja vastaan, että jossain vaiheessa kyllä. Hän koittaa kysyä, että mitä oikein sitten haluan. Ja sanon, että varmuutta siitä, että meillä on jotain enemmän kuin kaveruutta. Varmuus siitä, että tapailemme toisiamme. Mutta keskustelu ei etene mihinkään. Javier haluaisi nähdä. Ja hän haluaisi ehkä enemmän. Muttei ole varma. Ei osaa toimia toisin. Keskustelumme on lämminhenkinen ja saan sanottua kaiken mitä haluan. Sen miten paljon nautin yhteisistä illoistamme. Ja Javier sanoo samaa. Ja vaikka hän vielä pyytää minut viettämään kanssaan iltaa, niin joudun vastaamaan ei. Ei, jos hän on varma, ettei mikään voi muuttua. Ja tiedän, ettei hän ole varma. Vaikka ei juuri nyt pystykään sitä suoraan sanomaan. Ahdistus kuplii rinnassa kovasti ja pelottaa, että miten tästä selviää. Voisin edelleen milloin vain sanoa, että tulen. Mutta jätän pallon hänelle. Tuntuu hyvältä, että olemme puhuneet avoimesti tunteistamme. Tiedän, että Javierin mieli heittelehtii ja hän saattaa ihan hyvin jonain yksinäisenä hetkenä muuttaa mielensä. Mutta olen ehkä silloin jo päässyt hänestä tämän tuhannennen kerran yli. Ja sen verran viisaampi etten enää palaa takaisin tähän pyörään. Olen laittautunut varmuuden vuoksi treffejä varten, enkä haluaisi vain mennä kotiin. Ehkä ehdotan drinkkejä jonkun kaverin kanssa lohdutukseksi.

Sydänsydän

Aina vaan tämä sama Square One, kun tuntuu, että kaikki on mennyt täydellisesti, mutta mikään ei ole selvää. Olen kohta - tai ehkä jo nyt - pulassa ihastumiseni kanssa koskien Javieria. Tapaamisemme perjantaina on sujunut juuri niin ihanasti kuin ajattelin. Paitsi ettei mikään ole selvää mihinkään suuntaan. Olen mennyt suoraan hänen luokseen töistä. Sellaisena muka-arkisen freshinä, vaikka oikeasti olen panostanut nättiin meikkiin ja siihen, että hiukset ovat pehmeät ja kauniit. Menen hänen luokseen kuin omaan kotiini. Muistan ovikoodin jo ulkoa. Muistin kai jo viimeksi. Ja heti hyppään röhnöttämään sängylle, johon Javier on juuri vaihtanut lakanat, kun hän samalla viikkaa muuta pyykkiä vaatekaappiin. Välillämme on ilmiselvä sähköinen jännite. Javier on sellainen mies, jolle muu kuin seksiin liittyvä koskettelu ei ole kauhean luonnollista. Jo se kun hän kevyesti koskettaa selkääni on minun näkökulmastani ihana hellyydenosoitus. En melkein voi uskoa sitä, että olemme kävelleet ulkona käsi kädessä, kun Javier sattui olemaan erityisen iloisella tuulella ja pikkuhiprakassa eräällä tapaamisellamme aiemmin tänä vuonna. Sinä iltana kun lähdin hänen luotaan juhlimaan klubille enkä suostunut jatkaa iltaa hänen seurassaan. Koska koin, ettei minun kannata liikaa viettää hänen kanssaan aikaa, koska ei siitä kuitenkaan tule mitään. Ja nyt en voi käsittää, että miten olen voinut antaa niin vähän painoarvoa hänelle silloin! Silloin kun sain rakkauslaululinkin keskellä yötä. Ja sivuutin sen vitsailulla. Hän oli taas enemmän ihastunut minuun kuin minä häneen. Ja nyt olemme ehkä taas vaihtaneet rooleja. Niin kuin aina käy! Miksi. Ja miten voisin välttää nyt aiemmat virheet? Auttaakohan jonkinlainen laskelmointi nyt, vai pitäisikö vaan toimia kokonaan fiiliksen mukaan. Ja miksi taas tunteet voittaa järjen. Tai miksi taas nämä tunteet heräävät näin villisti, enkä osaa ottaa rauhallisemmin juuri nyt, kun olisi elintärkeää tasapainottaa tämä tyytyväinen yksinoleminen. Eikä riskeerata kaikkea potentiaalisella (erittäin todennäköisellä) sydänsurulla! Mutta kun olen Javierin luona tunnen vahvasti yhteyden, kun katsomme toisiamme. Näen kuinka Javier haluaisi tulla viereeni sänkyyn, mutta hän ei osaa toimia kauhean spontaanisti. Eikä hän voi tietenkään jättää kotityötä kesken. Minun mielestäni hänen katseensa on täynnä rakkautta. Keskustelun lomassa katsomme toisiamme silmiin aina hetken sanomatta mitään. Ja kummankin silmiin syttyy sellainen hellyyttävä vetovoima. Ehkä kuvittelen kaiken. Ehkä en. 

Javier stressaa tulevaa matkaansa ja käy sen yksityiskohtia läpi kulmat kurtussa. Käsken hänen lakata murehtimasta etukäteen ja lopettaa ylipakkaaminen. Et tarvitse mukaan kolmea paria kenkiä! Javier ei ota kovin hyvin vastaan kritiikkiä, mutta laittaa kengät takaisin eteiseen. Tykkään tästä roolistani Javierin kanssa. Saan olla se rennompi ja hassuttelevampi tyyppi. Mutta silti hän kunnioittaa näkemyksiäni. Kun Javier saa vaatteet paikoilleen en siltikään nouse sängystä. Javier kävelee ympäri asuntoa eikä ole ihan varma mitä pitäisi tehdä. Ja kun hän tulee makuuhuoneeseen pyydän hänet halaamaan minua sänkyyn. Koska olen päättänyt olla juuri niin hellyydenkipeä kuin haluan. Vedän hänet kädestä viereeni ja kaivaudun hänen kainaloonsa. Javier hymyilee, eikä tarvitse sanoa mitään. On jotenkin suloista ja hassua, että vaikka olemme tunteneet pian kaksi vuotta ja nähneet toisemme kaikenlaisissa eri tilanteissa, niin tällainen läheisyys tuntuu kihelmöivän jännittävältä ja uudelta. Halaamme toisiamme sängyssä. Ihan hiljaa. Hengitämme toistemme kauloja vasten. En välitä yhtään siitä, että hän on tullut suoraan töistä. Rakastan hänen tuoksuaan. Ja sitä millainen fyysinen vetovoima välillemme on kehittynyt. Se on nimenomaan kehittynyt ajan mittaan. Jossain vaiheessa koin kaiken kauhean tekniseksi ja kolkoksi. Emme edes suudelleet usein. Ja nyt pelkkä ajatus yhdessäolostamme saa perhoset lentelemään vatsassani. Onkohan myös rakkautemme kehittynyt. Makoilemme sängyssä kuin pienellä päiväunihetkellä. Saan välähdyksen siitä samasta epätodellisesta fiiliksestä, kuin joskus Ronin kanssa. Että olen niin onnellinen ja iloinen saadessani olla toisen vieressä, että se tuntuu lähes epätodelliselta. Tulee sellainen unenomainen olo. Kuin näkisi ihanaa unta, jossa kaikki on hyvin ja pelkää, että kohta joutuu herätä. Hetken levättyämme Javier alkaa naputella puhelintaan, koska hän stressaa niin paljon tulevan viikon aikatauluja. Näpäytän häntä siitä, kuinka hän loukkaantui viimeksi kun olin ehkä minuutin puhelimellani silloin kun hän oli minun luonani. Loukkaantui lapsellisesti, kun en antanut kaikkea huomioitani hänelle. Silloin kun hän olisi halunnut viettää koko viikonlopun yhdessä, mutta valitsin lähteä ystävien luokse. Ja taas sätin itseäni tästä! Miten pienessä ajassa kaikki voikaan muuttua. Mennä päälaelleen. Voin nyt ainoastaan toivoa, ettei hän ole vuorostaan etääntynyt minusta, vaan että kerrankin osuisimme tähän tilanteeseen yhtä aikaa. Tai toisaalta. Parempi ehkä ettei niin käy jos lopulta emme kuitenkaan onnistuisi. Mutta huomaan jatkuvasti miettiväni kaikenlaisia kompromisseja mielessäni tulevaisuutta varten. Sitä kuinka keksisimme ratkaisut kyllä erilaisiin tulevaisuuden toiveisiimme. Sitä kuinka ottaisin hänet avecikseni kesän juhliin. Ja hymyilisimme vierekkäin yhteisvalokuvassa. Ja hän ottaisi minut mukaansa seuraavalle matkallensa. Sitä miltä hänen sukunimensä näyttäisi etunimeni perässä, vaikka tiedän ettei hänen kulttuurissaan ole tapana ottaa yhteistä nimeä. Sitä miten hymyilisimme ylpeinä toisillemme jo kaukaa, kun menisin tapaamaan häntä ja hänen ystäviään kesäterassille, ja viimeinkin kaikki olisi selvää. Haha. Olen kusessa.

Javier on laittanut saunan päälle, muttemme nouse sängystä vielä. Alamme pussailla toisiamme. Riisumme kaikki vaatteet pois ja laitamme sähköshokit pyörimään toistemme välillä oikein kunnolla. Miksiköhän tämänlainen yhteys on syntynyt puoleltani välillemme vasta nyt. Ja tunteekohan hän samoin? Romanttisesti ajattelen, että se johtuu siitä, että nyt viimein tunteemme ovat niin kypsiä, että ne välittyvät kaikkeen välillämme. Juuri niinkuin sen pitäisikin mennä. Että olemme kypsyneet ja käyneet läpi erilaiset vaiheet, jotta olisimme viimein valmiit heittäytymään yhteen täysillä ja varmoina kaikesta.  Muuttuukohan ajatukseni ja tunteeni taas viikon mittaan? Näinhän käy näköjään joka toinen viikko. Että alan innostua ja haaveilla jostakusta, mutta sitten kaikki tasaantuu ja järki taas korvaa tunteet. Nytkin olen jo etukäteen päättänyt, että kun hänen vierailunsa kaukana on lähellä loppua niin viestin hänelle, että haluan nähdä kun hän palaa takaisin. Mutta voi olla että loppuviikosta olenkin taas ihan eri mieltä. Katsotaan. Ei pitäisi alkaa pelätä. Vaan nyt kerrankin sanoa mitä haluan ja olla täysillä mukana. Niin ettei hänen tarvitsisi muuta kuin sanoa kyllä. Olemme niin kauan sängyssä, että saatuamme lakanat ihan ryttyyn ja itsemme hikisiksi, on sauna jo napsahtanut pois päältä saapuessamme sinne. Olen salaa iloinen, että olemme viettäneet yhteisen intiimin hetken heti tapaamisemme alkuun. Ja ihan selvinpäin. Koska nyt haluamme silti viettää koko illan yhdessä. Ja minä silitän Javieria kun siltä tuntuu. Kosketan, vaikka seksi on jo hoidettu alta pois. Ja Javier välillä laittaa kätensä sekunniksi reidelleni. Ihan kuin kokeillakseen että olen oikea. Peseydyttyämme siirrymme sohvalle ja laitan jalkani Javierin syliin. Sitten taas painan pääni hänen rinnalleen, kun vaihdamme asentoa. Minusta tuntuu ettei Javier ole varma pitäisikö hänen laittaa käsi ympärilleni vai ei. Tavallaan pidän siitä, että hän on jotenkin epävarma. Koska se kertoo etten ole hänelle yhdentekevä. Mutta samalla pelkään, että hänen suojamuurinsa pitää hänet etäisenä ja varovaisena aina kun joku lähestyy liikaa. Vietämme hyvän illan. Luulen Javierin välillä sanovan jotain merkityksellistä. Mutten voi olla varma kuvittelenko vain. Ja nyt hän on poissa loppuviikon. Enkä varmaan kuule hänestä mitään, koska hänhän ei varmastikaan voi ajatella nyt muuta kuin niitä työasioitansa siellä.

Muutoin viikonloppuna olen ollut ystävien kanssa viettämässä mukavia hetkiä. Porukassa on ollut mukana myös Aku, joka on osannut käyttäytyä ihan hyvin. Vaikka nyt maanantaina väittääkin minun flirttailleen porukan muille miehille hänen kiusakseen. Olen käynyt leffassa kuluttamassa leffalippuni, jotka minun piti käyttää Javierin kanssa. Hiljainen paikka oli hypetystä huomattavasti huonompi. Nyt juttelen Ossin kanssa syvällisyyksiä. Hän on onnellinen tyttöystävänsä kanssa. Ja minäkin haluan olla ihastunut johonkin samallailla molemminpuolisesti. Ehkä huomenna taas osaan nauttia itsenäisyydestä ja muistan miksi ei kannata ottaa Javieria niin vakavissaan. Järki toivoo sitä. Mutta sydän katselee hänen vihreää palloa somessa ja toivoo, että hän muistaisi minut siellä jossain ja tekisi tikusta asiaa.

Oma oravanpyöräni

Olen tullut niin hyvälle mielelle siitä, että Dim ei olekaan vielä pois kuvioista, että kaikenlainen turha ahdistus tai stressaaminen vaipuu saman tien sinne mistä tulikin. Tietysti tiedän, että tapaamisemme ovat aiemminkin peruuntuneet viime hetkellä, enkä voi nytkään odotella liikoja. Eikä hän edes jatka enää keskustelua kun olen jo myöntynyt tapaamiseen. Mutta ainakin hän on siellä! Taas ja edelleen. Nyt voin huoletta odottaa ainakin jonkin aikaa, ennen kuin selvitän leffadeittiemme kohtalon Javierin kanssa. Innostuksessani unohdan hetkeksi kokonaan sen, että olen varannut alkukesälle muutaman päivän kaupunkiloman Eurooppaan perheenjäseneni kanssa. Ei mitään ihmeellistä, mutta uusi kiva kaupunkikohde, johon mielellään tutustuu pari päivää toivottavasti kesäisemmässä säässä kuin täällä. Nauran myös hääkirkkomuistutukselle, jonka olen asettanut puhelimeeni joskus, ja sittemmin unohtanut. Aikaisemmin tavoitteenani oli päästä naimisiin ennen kuin täytän kolmeviisi. Pidin sitä realistisena. Ja vieläkin olisi ihan hyvin aikaa, vaikken tänä vuonna kirkkoa varaisikaan. Mutta en ole enää ajatellut mitään takarajoja pariutumiselleni vähään aikaan. Silloin kun Javier yli vuosi sitten alkoi hempeillä minun suhteeni, niin hän lupasi mennä kanssani naimisiin ennen kuin aikarajani täyttyisi. Toki humoristisesti liikaa paljastamatta tunteitaan. Mutta silti. Niin hän sanoi. Mitäköhän tekisin juuri nyt jos olisin tarttunut tilaisuuteen ja sanonut, että selvä! Aloitetaan oikea parisuhde. Mutta sen sijaan hylkäsin hänet ja lähdin hajottamaan sydäntäni Ronin perään. En kuitenkaan usko toimineeni väärin, koska joidenkin asioiden on vain pakko tapahtua, jotta asiat kehittyvät oikeaan suuntaan. Jotta opin ne asiat, jotka minun on opittava jotain tulevaa asiaa varten. Ja voi Luoja, miten paljon olenkaan oppinut viime vuoden aikana. BLING. Olen juuri laittanut tiskikoneen pyörimään ja pyykit koneeseen, ja istunut katsomaan Ensitreffit alttarilla -ohjelmaa läppäri sylissäni, kun saan tekstiviestin. Ennen kuin katson näyttöä toivon nopeasti, ettei se ole puhelinliittymäni tai veikkausmainos. Ja se on Dim! Dim, joka sanoo, että toivottavasti voimme tulla luokseni sen jälkeen, kun olemme tehneet jotain viikonloppuna. Perhoset ovat elossa. Niitä riittää nähtävästi vähän jokatoiselle toissavuoden deitilleni. Muttei kenellekään uudelle. Jes, hihkun, ja suunnittelen heti, että siirrän imuroimisen huomiselle, jotta koti on mahdollisimman siisti uuden vieraan saapuessa. Lakanatkin täytyy vaihtaa. Hymyilyttää. Dim lähettää minulle vihjailevan sydänpusunaaman, ja vatsassani kihelmöi taas. Näin helppoa se on. Hmm. Hyvää viiniä on riittämiin. Mitäs jos hän haluaa aamulla kahvia, eikä minulla ole edes kahvinkeitintä! Riittääköhän pikakahvi? Selviääköhän vihdoinkin, että missä hän on pakoillut tämän koko ajan. 

Annan itselleni täyden luvan kieriskellä innostuksessa ja odottavassa jännityksessä ihan niin kauan kun vain voin. Tiedostan kyllä riskit ja realiteetit. Ja sen, että olen edelleen tunteissani jakaantunut ja tiedoton. Kun alkuinto Dimin yllättävästä väliintulosta (jonka toki itse aikaansain) tasaantuu niin minulle tulee vähän huono omatunto, kun mietin, että mitähän Javier tekee ja ajattelee. Koitan puolustaa käytöstäni sillä, että kun viime torstaina ehdotin ravintolaa leffaillan yhteyteen, niin Javier ei juurikaan tarttunut tähän ehdotukseen ja ympäripyöreästi totesi ulkonasyömisen voivan olla mahdollista. Lisäksi hän kutsuu minua joskus sukunimelläni, ikäänkuin korostaen kaveruuttamme. Aika säälittäviä oikeutuksia? Mutta ei mikään ole menossa Javierin kanssa nyt pieleen, vaikka kerran tapaisin Dimin. Mehän olemme sitä paitsi sopineet tapaavamme Dimin kanssa jo kauan kauan sitten, joten pidän vain vanhan lupauksen, jos onnistumme kohtaamaan. Sitä paitsi aion tavata myös Javierin jos hän sitä ehdottaa, ja jos saan vain aikataulut sopimaan. Niin, että voinko olla puhtaalla omallatunnolla? Olen ollut vastaavissa tilanteissa aikaisemminkin, ja usein käytän nämä hetket hyväkseni aika räikeästi. Olen emotionaalisessa turvassa pienen hetken. Kahden kainalon välissä. Pystyn kääntämään tilanteen toisen syyksi ihan vaivatta ja siten ansaitsemaan puhtaan omatunnon itselleni. Nyt voisin esimerkiksi sanoa Javierille, etten ehkä voi enää kauaa tapailla häntä, koska tunteeni taas nousevat esille ja sydän vain tulisi särkymään. Tekeydyn viattomaksi uhriksi (vaikka se onkin totta). Koska tiedän, että hän säikähtäisi ja perääntyisi heti. Ainakin hetkeksi. Kuten aiemminkin. Sanoo ettei halua tai osaa puhua tuollaisista asioista. Siten se olisi hänen syynsä ettemme tapaa. Tai että tapaan jotain toista. Sitten sanani muhisivat hänen mielessään, kun olen ne kerran istuttanut hänen päähänsä. Ja heikommalla hetkellä hän saattaisi ajautua taas ikävöimään minua ja kenties kokisi tuntevansa samoin. Koska se mahdollisuus jostain suuremmasta tulisi taas realistisemmaksi. Hänen ei tarvitsisi olla epävarma minun tunteistani, mikä on varmasti suurin esto hänen aloitteillensa. Ehkäpä hän sitten jossain vaiheessa kokeilisi kepillä jäätä kanssani, ja minä saattaisin taas pilata kaiken odottelemalla Dimiä, joka kuitenkin pian lähtee taas varmaan maasta koko kesäksi ja katoaa linjoilta. Sitten palaan Javierin luokse, mutta kaikki alkaa alusta. Tämähän on se minun oravanpyöräni, jota me olemme testailleet jo pariin kertaan muutenkin. Jos olisin varma, että Javier suunnittelee vakavampaa suhdetta minuun. Ja jos olisin varma, että meillä voisi olla tulevaisuus. Niin en tekisi näin.

Pete Parkkonen alkaa laulaa eiliseen teemaan liittyen: Vaik sä sanoisit miljoona kertaa ei kiitos, antaisin silti kaiken mitä mulla on. Niin just. Ahdistavaa. Mutta sitä puheenaihetta ei tarvitse tänään miettiä enempää. Nyt voin keskittyä vielä yhteen kivaan (ja aurinkoiseen!) arki-iltaan ennen jännittävää viikonloppua! Pidän koko ajan mielessäni, että on mahdollista, etten tapaa taaskaan yhtään ketään. Dim saattaa peruuttaa kaiken kuten aiemmin. Ja Javierilla saattaa olla jotain aivan muuta ajateltavaa. Mutta minulla on aina varasuunnitelmia, joiden varaan voin tyytyväisenä heittäytyä jos ensisijaiset aikeet eivät toteudukaan. Enää en aio laittaa kaikkia munia samaan koriin. Viikonloppuna on esimerkiksi ihan huippujuhlat, joihin osallistuisin varmasti jos treffit peruuntuvat. Joten ei hätää. Kaikista pahinta olisi se jos olisin viettämässä deitti-iltaa Dimitrin tai Javierin kanssa ja sitten törmäisin jompaan kumpaan heistä jossain. Elämme kuitenkin pienessä kaupungissa ja olen moneenkin kertaan törmännyt johonkin deittiini siellä täällä. Eikä se sinänsä haittaa, koska olemme kaikki vapaita tekemään mitä tahdomme. Mutta itse olisin ihan palasina jos näkisin Javierin treffeillä toisen kanssa. Eikö ole kummallista, että tällaista pystyy tekemään, vaikka oikeat tunteet on pelissä? En vieläkään oikein tajua, että miten voin olla ihastunut johonkin henkilöön, ja silti intoilla jonkun toisen tapaamisesta ihan aidosti. On vain pakko taas kerran myöntää, että vakavia tunteita voi olla montaa ihmistä kohtaan samaan aikaan. Siksi koska kaikki on niin epävarmaa, eikä mihinkään voi luottaa. Koska on sallittua viettää ihania treffihetkiä ja sitten tehdä mitä lystää. Koska oravanpyörä vaan pyörii vuodesta toiseen, ihan sama mitä tekee. Olen kyllä hyvin yllättynyt edelleenkin, että kaikki nämä henkilöt, jotka ovat minulle tärkeitä nyt, ovat niitä ketkä olen tavannut lähes pari vuotta sitten sinkkuuteni alkumetreillä. Ehkä siksi koska silloin minulla oli aidot odotukset vakavasta parisuhteesta ja annoin heille palasia sydämestäni. Siksi pystyn tuntemaan heitä kohtaan oikeita tunteita. Mutta enää kenellekään uudelle ei ole mitään sijaa. Enää en luota mihinkään tulevaisuuteen kenenkään kanssa, joten uudet tuttavuudet jäävät kaveritasolle, tai pinnallisiksi ohimeneviksi suhteiksi. Ja hyvä ehkä niin.