Muuttolintukala

Sekä maanantai että tiistai ovat taas alkaneet hyvällä joogaharjoituksella. Saan olla taas tyytyväinen itseeni. Hyvä tunne, suosittelen. Se, ettei ole mihinkään kiire ennen työpäivää. Kun tietää, että on se tasan 60 ylimääräistä minuutta, jotka voi käyttää 30 minuutin harjoitukseen ja sen jälkeen laittautua töihin ja laitella eväitä ja tanssahdella radion tahdissa kiitellen tulevasta päivästä. Tiedättekö miten asiat aina kasaantuvat välillä yhteen. Yhtäkkiä näkee jotain asiaa joka paikassa. Ihan niinkuin tämän prosessini aikana minusta on moneen kertaan tuntunut, että näen jatkuvasti lauseita ja oppeja, jotka vahvistavat kehittymistäni oikeaan suuntaan. Ja nyt olen monta kertaa törmännyt aikaisten aamujen hehkutuksiin. Ihan kuin google lukisi ajatuksiani ja alkaisi syöttää minulle juuri sitä asiaa, jota elämässäni käsittelen. Ja nyt trendiksi on noussut aamuvirkkuus. Joskus olin tavallaan ylpeä siitä, että olen ollut iltavirkku. Halunnut valvoa myöhään ja sitten kitunut aamuisin, kun on pitänyt olla jossain. Kun aikanaan aloitin ensimmäisessä pitkäaikaisemmassa työpaikassani, muistan kuinka rytmin kääntyminen vei useita viikkoja aikaa. Ja se oli kärsimystä! Mielestäni aamuvirkut ihmiset olivat jotenkin tylsiä. Mutta nyt en voisi ajatella enempää erilailla. On ihanaa mennä aikaisin sänkyyn ja nukkua pitkät yöunet. Ja herätä pirteänä aamulla ennen kuin edes kello soi. Ja pystyä tekemään asioita jo ennen kuin päivä edes alkaa. Se jotenkin muuttaa koko systeemin. Olen jo ennen työpäivän alkua tehnyt päivän treenin. Olen istunut rauhassa ja selaillut uutisia. Tämä on minulle ihan uutta! Joten olen ehkä vähän ylimitoitetun innoissani tästä muutoksesta, jonka olen saanut aikaan. En koskaan ole tuntenut olevani aamuihminen. En ole edes halunnut olla. Mutta väkisin muuttamalla omaa käyttäytymistäni olen muuttanut itsestäni aamuihmisen. Se on sitä epämukavuusalueelle menemistä. En ole aikaisemmin tajunnut mitä muutos tarkoittaa. Olen aina niin vahvasti mieltänyt itseni tietynlaiseksi ihmiseksi. Ajatellut, ettei tuo tai tuo tai tuo ole minulle sopiva juttu. En vain ole tuollainen ihminen. Olen ajatellut, etten vain ole kiinnostunut mistään ruokavalioista tai kokkaamisesta. Se ei ole mun juttuni. Olen ajatellut, etten tykkää liikunnasta etenkään muiden kanssa. Olen tosi vankasti ajatellut, että olen iltaihminen. Minä olen se, johon ihmisten pitää rakastua niin palavasti, ettei minun tarvitse tehdä aloitteita suhteen etenemiseksi. Minä olen se kiltti kaveri, josta kaikki tykkää. Se, herkkä ja hiljainen runotyttö, joka alkaa itkeä jos joku korottaa ääntä liikaa. 

Ja kaikki muu on tuntunut itselle vieraalta. Automaattisesti minun elämään kuulumattomilta asioita, joista voin kieltäytyä vain siksi, ettei ne sovi minulle. Yhtäkkiä näen ympärilläni ihmisiä, jotka käyttävät tätä tekosyynä olla tekemättä mitään muutoksia elämässään. Ihmisten indentiteetti on juurtunut tiettyihin kaavoihin, kaupunkeihin, ylipainoon, harrastuksiin, koska he kuvittelevat, että se on heidän elämänsä. Jostain absoluuttisesta syystä. Yhtäkkiä näen miten vaikea ihmisten on tajuta, että se muutos vaatii sen epämukavuuden. Sen pelon ja outouden, kun tuntuu, että tekee itselleen ihan vierasta juttua. Tuntuu ettei ole ehkä edes oma itsensä. Saattaa jopa tuntua siltä, että huijaa ja teeskentelee (kuten olen aiemmissa teksteissäni maininnut), koska astuu niin kauas ulos omalta alueelta. Minäkin olen sanonut, kuinka minusta tuntuu, että elän jotain elokuvaa, jota katson ulkopuolisen silmin. Ja nyt tajuan, että se tunne kuuluu muutoksen prosessiin. Nyt se on minun todellisuuteni. Se tila, jota aiemmin ihmettelin sivusta. Muuttuminen voi tarkoittaa muuttumista uudeksi ihmiseksi. Ja se ihan takuulla tuntuu vieraalta ja oudolta ja jopa hetkittäin väärältä. Mutta se on pakko käydä läpi päästäkseen muutoksen läpi uuteen tilaan. En ole koskaan aiemmin tajunnut miten isosta asiasta tässä voi olla kyse. Siksi niin moni jättää muuttumisleikin kesken. Koska se ei tunnu omalta. Minä en suostu enää koskaan tyytymään elämään sellaisessa oravanpyörässä, jossa minulla ei ole rakkautta, intohimoa, jännitystä ja onnellisuutta. Tämä on taas manifestini tänä tiistaina. Minun on pakko selittää miten onnellinen olen, ja kehottaa kaikkia pääsemään samaan tilaan. Sisäisesti. Vaikka nyt näen kaikenlaisten kokemuksellistenkin asioiden avautuneen edessäni ihan uudella tavalla. Kun vain sanoo ja tekee. Niin asioita tapahtuu. Ennen ajattelin ettei kaukomatkat ole minua varten. Ja nyt minä aion mennä ihan joka paikkaan. Ja silloin kun asiat eivät toteudu kuten haluaa, ja tulee vastoinkäymisiä, niin ottaa ne tilanteet vastaan oppitunteina. Aikakausina jolloin voi keskittyä itseensä. Sisäiseen solariumiin. Päästä tasapainoon riippumatta siitä mitä ympärillä tapahtuu. Ja sitten taas alkaa toimia ulospäin. Näin se menee. 

Olen viettänyt perjantain ystävieni seurassa hauskaa pitäen. Olen ollut tanssimassa klubilla pitkästä aikaa. Olen saanut viestin Santilta, joka ehdottaa illallista lauantaiksi. Ihan kuten viimeksikin. Ja olen onnellinen. Koska tuntuu että kaikki soljuu eteenpäin täydellisesti.  Minä pidän hauskaa ystävieni kanssa. Ja sitten vietän romanttisen illan poikaystäväni kanssa. Miesystäväni kanssa. Kumppanini kanssa. Meillä on treffi-ilta. Minä saan sanoa näin. Minulla on upea miesystävä, jonka silmiin tulee ryppyjä, kun hän nauraa jutuilleni. Minulla on rakas, joka ottaa käsistäni kiinni ravintolan pöydän päällä ja näyttää yhtä onnelliselta kuin miltä minusta tuntuu. Me kommunikoidaan astetta rennommin. Vähän enemmän vapautuneemmin. Siten, ettei tarvitse näyttää kokoajan fiksulta ja tasokkaalta toista varten. Saadaan mokata ja olla jossain asioissa hölmöjä ja osaamattomia. Ja se tuntuu kivalta. Nauraa itselleen ilman, että joutuu pelkäämään, että toinen pitää minua tyhmänä. Minä kirjoitin juuri tästä! Juuri tätä minä toivoin! Tämä on niin ihmeellistä. Minä kirjoitin aikaisemmin, että haluan suhteen, jossa voin tehdä omia juttujani ja tavata ystäviäni. Mutta silti olla turvassa toisen kanssa. Minä kirjoitin, että haluan henkilön, jonka kanssa me ollaan yhtä nokkelia ja hyviä tyyppejä. Vahvoja ja itsevarmoja. Fiksuja ja kauniita. Mutta sitten kahdestaan voidaan olla hölmöjä ja heikkoja. Hyväksyä toistemme virheet. Pitää ne omina salaisuuksinamme. Sanattomasti hypätä erilaisiin rooleihin. Tuntea olevansa tiimissä, joka voi esiintyä maailmalle miten vain, mutta taukotilassa ollaan vain me kaksi alasti. Kaikki etenee kuin kirjoittamattomassa oppikirjassa. Varovasti kaikki syvenee. Santi kysyy, että mistä minä nautin, ja minä nauran sanoen, että siitä aiheesta pitäisi kirjoittaa romaani. Mutta istuessamme kahvilassa pitäen toisiammi kevyesti käsistä kiinni minä sanon, että nautin puhtaista lakanoista. Siitä tunteesta, kun on aamulla herännyt aikaisemmin kuin olisi pitänyt ja saanut aikaan enemmän kuin oli suunnitellut. Nautin kirjoittamisesta. Nautin hyvästä huumorista ja keskusteluista. Nautin eläimien läheisyydestä. Nautin yhdessänukkumisesta. Nautin matkojen suunnittelusta. Santi nauttii pitkistä kuumista suihkuista. Ja seksistä. Se hänen pitää sanoa ääneen varovaisella nousevalla intonaatiolla., vaikka se on välillämme räikeä itsestäänselvyys. Seksin esilleottaminen keskusteluissa ei ole ikinä ollut mielestäni puoleensavetävää. En tiedä miksi.

Mutta nyt se ei haittaa, koska se on vain meidän kahden juttu. Ehkä muutoin aina yhdistän seksistä avoimesti puhumisen avoimeen seksuaaliseen käytökseen. Kuten irtosuhteisiin ja avoimeen suhteeseen ja pettämiseen ja niin edelleen. Minulle ideaalitilanteessa intiimi tilanne on kaunis ja yksityinen ja pyhä. Oma onnellinen salaisuus. Ei tarvitse sanoa, että se on nautinnollista. Koska se on niin selvää. Mutta Santin kanssa tietysti voimme jakaa tätä onnellista salaisuuttamme ääneenkin jos hän niin tahtoo. Uskon, että keskustelumme nautinnonaiheista jatkuu. Kuten kaikki keskustelumme. Ne tuntuvat ikuisilta. Niistä tulee meidän insidejuttuja. Suhteemme syvenee. Me menemme sunnuntaina yhdessä harrastamaan liikuntaa. Ja meillä on hauskaa. Ei nolostuta kun hengästyttää. Me voidaan tehdä yhdessä mitä vain. Minä haluan tehdä tätä joka viikko. Sitten ruokapöydässä minä kysyn suoraan joulukuun loma-ajoista ja matkoista. Ja Santi sanoo, että meidän pitäisi tutkia vaihtoehtoja yhdessä. Tätä kirjoittaessani saan kyyneleet silmiin, koska olen niin onnellinen. Ja siinä saman pöydän ääressä Santi ujosti kysyy, että haluaisinko tulla seuraavalla viikolla ravintolaan syömään, koska hän saa sinne peruutuspöytävarauksen. Tietysti! Se, että me olemme sopineet jo valmiiksi seuraavan tapaamisen on tehnyt näistä omista päivistäni kotona ja omissa touhuissani kepeitä. Ei ole tarvinnut kertaakaan miettiä, että milloin me nähdään. Koska me vietetään taas yhdessä seuraava keskiviikko. Koska olemme pikkuhiljaa pariskunta, joka tekee kaikki ne hauskimmat asiat yhdessä. Ja sitten käperrymme toisiimme kiinni yöllä sängyssä. Suutelemme toisiamme pehmoisesti suulle illalla. Ja aamulla. Ja aina erotessamme kadulla. 

Hänen ajattelunsa vähän jopa sattuu, koska se tuntuu niin hyvältä. Mutta vain siksi koska haluan. Minä oikein kieriskelen tässä onnellisuudessa. Tässä tunteessa, että minun täytyy tarkistaa viesteistämme ja kirjoituksistani, että onko tämä totta. Ihan yhtäkkiä tuosta noin vain, minulla on mies, joka lähettää minulle aamulla ensimmäisen viestin melkein joka aamu. Mies, jonka kanssa voimme vaihdella kivoja pikkuviestejä. Tai olla vaihtamatta. Ja silti kaikki on hyvin. Minulla on tämä ihminen, joka ei halua mitään tai ketään muuta. Hän on komea ja älykäs ja menestynyt. Hellä ja riittävän dominoiva. Romanttinen ja järkevä. Hän on varakas mutta askeettinen. Me haluamme tehdä kaikki samat asiat. Ja yhdessäolomme on pelkästään vaivatonta ja luonnollista. Tai pehmoista ja kihelmöivää. Sellaista, että kun pussaamme toisiamme erotessamme kadulla niin liidän aika kauas, mutta sitten jo on vähän ikävä. Silleen turvallisella tavalla.  Olen maailman onnekkain. Ja vaikka minulla on nyt kauheasti menetettävää, niin laitan kaiken peliin.Tupla tai kuitti. Joka päivä. En ajattele mitään muita potentiaalisia skenaarioita, kuin sen, kuinka me pian taas istumme lentokoneessa. Vilkaisemme toisiamme hymyillen ja hän laittaa kätensä reidelleni. Ja minä pidän kiinni hänen käsivarrestaan. Sitten nojaamme toisiimme ja ehkä nukahdamme. Katsomme elokuvaa, jonka olemme ladanneet tätä lentomatkaa varten mukaan. Ja nauran maistelemme lentokoneherkkuja jos niitä on tarjolla. Nojaudun suutelemaan häntä ja molemmat saavat pienen sähköiskun. Hiljaa mielessämme ajattelemme sitä kuinka me olemme poikkeus säännössä. Niin me eilen viestiteltiin, kun teimme jotain hassua nettitestiä, joka mittaa ajatteluamme. Minä sanoin, että on kivaa olla poikkeus säännössä. On mahtavaa, että yhtäkkiä voi tapahtua asioita, joita ei yhtään ole odottanut. Ja Santi vastaa minulle hymyillen. Kumpikaan ei odottanut tätä. Santi on tuudittautunut olemaan uraorientoitunut kolea mies, joka ei kiinny kehenkään. Mutta minä uskon, että hän on yhtäkkiä kiintynyt minuun enemmän kuin osasi odottaa. Minä uskon, että hän näkee minun erityisyyteni, kuten minä näen hänen. Ja hän haluaa sen. Minä kuulen sen aina, kun hän kuiskaa korvaani, että what's your secret.  Meistä kumpikaan ei voi uskoa, että toinen on todellinen ja oikeasti tällainen. Ja juuri niin sen pitää mennä. Ihan odottamatta. Vastoin odotuksia. Välittämättä siitä, että horoskoopit sanoo, että me ollaan kaikista epätodennäköisin pari. Oikeastaan päinvastoin. Me olemme poikkeus säännössä. Me voidaan olla maailman paras pari.