blah välipäivä

Olen vähän väsynyt tiistaihin herätessäni, vaikka olen nukkunut muutaman viime yön tosi hyvin. Nykyään tiedän, että väsymys voi johtua vaikka kuusta tai jostain ihan muusta. Joten olen väsymyksessä neutraalin tyytyväisenä tietäen, että se väistyy kyllä taas. Nousen ajoissa joka tapauksessa. Ja laitan joogaviedon pyörimään. Ja teen liikkeet mahdollisimman tehokkaasti. Koska vaikka nyt oloni no vähän nuupahtanut ja välinpitämätön, niin tiedän fiilikseni paranevan. Tiedän, että se, kun voi olla ylpeä itsestään tuntuu niin kivalta. On kuitenkin se ärstytyspäivä. Se päivä jolloin spontaanisti kiroilen yksinäni, koska kaulahuivi takertuu takin hihaan ja jää jumiin ja menee vain pahempaan solmuun kun yritän vetää sitä irti. Sitten sormikkaat ovat kadoksissa ja minua ärsyttää. Hiukset ovat sähköiset ja liimautuvat naamaan. Ja oloni on ärsyyntynyt. Mutta silti tiedän, että kaikki on hyvin. Juuri nämä hetket ovat niitä, kun pääsen todistamaan itselleni, että olen muuttunut ja kehittynyt. Aikaisemmin tämä fiilis olisi aiheuttanut minulle ahdistusta. Olisin alkanut projisoida irrallisia fiiliksiäni johonkin pahaenteisyyteen tai huoleen, joka ei liity olooni oikeasti mitenkään. Stressaisin sitä, että milloin me tapaamme Santin kanssa. Ja milloin hän viestii. Ja hän on varmasti nyt unohtanut minut. Sopinut jotain ihan muuta viikonlopulle. Ja minä odottaisin ja toivoisin ahdistuneena ihmettä. En uskaltaisi kysyä mitään suoraan. Päiväni pyörisi ahdistuneiden ajatusten ympärillä. Mutta nyt hengitän. Ja hymyilen. Koitan tyhjentää ajatukseni tulevasta tai menneestä. Ulkoistan ärsytyksen ja typerän olon. Ja pahoittelen mielessäni hermostumistani ja kiroilua itselleni. Huonompia hetkiä ja päiviä saa tulla. Mutta niiden ei saa antaa vaikuttaa asioihin, jotka eivät niille kuulu. Vielä aamupäivällä olo on väsyneempi kuin edellisenä päivänä, mutta kun aurinko alkaa nousta ja taivas on sininen, niin olokin kevenee. Tunnen kuinka kasvoni rentoutuvat vienoon hymyyn, joka on nykyään perusilmeeni. Lunta on jo vähän siellä täällä. Alle kuukauden päästä on joulu. En ole koskaan panostanut juhlapäiviin. Enkä aio stressata sitä tänäkään vuonna. Joskus lähettelin joulukortteja. Mikä kauhea vaiva ja ahdistuksen aihe! Onneksi tajusin lopettaa moisen tavan, joka ei vaan sovi itselle. Sen jälkeen vielä stressasin aika monena vuotena lahojen hankkimisesta. Että jokaiselle, jonka tapaa olisi edes jotain. Mutta en tainnut saada mitään itsekään viime vuonna. Vien joulupöytään jonkun hyvän herkun tai juoman. Ja jotain pientä läheisille jos siltä tuntuu. Ah vapauttavaa! 

Paitsi tietysti Santi, jos olemme vielä tässä ihanassa rakkauden alkamisessa hänen kanssaan. Ehkä sovimme ettei osteta mitään lahjoja. Ehkä olemme varanneet jonkin matkan ja sovimme, että se yhteinen aika on lahja toinen toisillemme. Unelmani olis lähteä hänen kanssaan jonnekin. Ja viettää uusivuosi jossain mahtavassa uudessa paikassa, ja suudellä hän keskiyöllä ja sanoa jotain kaunista. Aloittaa uusi perinne, joka sitten toistettaisin vähän erilailla joka vuosi. Viuh, lähetän tämän toiveen ulos ja katsotaan toteutuuko se. Tiistaipäivän edetessä mielieni paranee aamun ärsytysolotilasta, ja kaikki tuntuu olevan ihan hyvin. Vähän laimeaa eikä niin energistä, mutta ihan hyvä. Olemme vaihtaneet pari viestiä Santin kanssa edellisiltana tasapuolisesti. Otamme toisiimme yhteyttä kun jotain tulee mieleen. Ja niin sen pitää ollakin. En vielä tiedä tapaammeko arkiviikolla, mutta en tunnu stressaavaan siitäkään. Voi kunpa tämä suhteemme vakiintuisi juuri näin. Ettei mitään tarvitsisi murehtia, koska kaikki järjestyy kyllä. Ei tarvitse koko ajan miettiä toista tai nähdä. Koska tietää että kaikki on okei. Että voin vain keskittyä hyvällä energialla (ja joskus vähän laimeammalla) työhön ja liikuntaan ja ystäviini. Olen herännyt joka aamu tekemään kunnon jumpan. Vau. Se on jo aika iso muutos elämässäni.  Oikeasti. Olen muokannut ruokavaliotani ja pitäytynyt siinä edelleenkin. Pääosin. Herkuttelemme kyllä aika paljon Santin kanssa. Olemme käyneet lenkillä Elinan kanssa jauhamassa kuulumisia. Aina kun vain ehdimme. Ja tänään mennään taas. Kotona on kiva olla. Perhettä on kiva nähdä. Kaikki on hyvin. Nähtävästi minulla on pieni tarve listata itselleni näitä totuuksia, koska olo ei ole niin ylimaallisen positiivinen kuin yleensä. Mutta ei fiilikseni ole huono. Ihan vähän odotan Santilta taas jotain kivaa viestiä. Ihan vain siksi koska se tuntuu hyvältä ja vahvistaa aina sen että kaikki on okei. Että olen oikeassa todellisuudessa, enkä vain uneksi yksinäni kaikkea. Tänään nyt vain on tällainen päivä. Olen tyytyväinen jos omnnistumme käymään lenkillä. Olen tyytyväinen rauhalliseen koti-iltaan. Ja tähän muutokseen johon olen onnistunut hyppäämään täysillä mukaan. Aiemmin tämä tiistai olis ollut ahdistava ja masentava. Nyt se on vain ihan okei.