Onnekkuus

Minusta toden teolla tuntuu, että jotenkin olen muokkautunut uusiksi. Tässä kaiken muun ohessa tai keskellä. Identiteettini on muuttunut. En oikeastaan tiedä kuka olen, enkä tiedä mikä minua kannattelee. Eikä se haittaa, koska tässähän sitä tutustutaan. En voi olla varma miten reagoin vastoinkäymisiin ja huoliin, koska sellaisia ei ole viimeaikoina juurikaan ollut. Ei ainakaan niitä, jotka koskettaisivat minua jotenkin. Aikaisemmin koko minuuteni on keskittynyt vellomaan ongelmien ja pahan olon ympärillä. Minua on sattunut sisimpään lähes koko ajan. Se on tehnyt minusta kyvyttömän elää. Ja nyt en enää tiedä mikä minä olen. Eikä se haittaa. Kun ajattelen, että jokin yllättävä takaisku tulisi, niin oloni on tunnoton. En ole kyennyt reagoimaan millään spontaanilla tunnereaktiolla oikeastaan mihinkään. Kaikki on ollut mukavan tasaista. En ole välittänyt siitä, että se kiva kaverimies joutui ongelmiin tyttöystävänsä kanssa  ihastuttuaan minuun. En ole kuullut hänestä mitään, enkä juurikaan edes ajatellut koko juttua. Se ei ole onnistunut liikuttamaan minua henkilökohtaisella tasolla ollenkaan. Onko se normaalia? Olen kohauttanut olkiani, kun edellisviikonlopun superhauskan illanvieton päätteeksi Jukka lähettää minulle viestin, jossa kertoo olevansa aivan hajalla, ellei voi saada minua. Sitten hän haukkuu minua hetken ja sitten taas pyytää anteeksi. Ei kiinnosta. Ei liikuta. Näytän saamani sekavan viestin Santille, koska olemme menossa urheilemaan yhdessä ja sanon  hänellekin, etten jaksa reagoida näihin niin sanottujen ystävieni tempauksiin. Ja Santi sanoo, ettei heidän tunteensa ole minun ongelmani. Niinpä. Mutta onko se normaalia? Ettei Jukankaan taantuminen tähän tunteenpurkaukseen tunnu missään. Voin ihan hyvin jatkaa taas kaveruuttamme kunhan hän rauhoittaa siitä huolimatta, että hän on kutsunut minua lutkaksi oltuun niin turhautunut siihen, että minulla on ollut deitti-ilta, jota en ole enää peitellyt ollenkaan. Minusta tuntuu, että ihan sama mitä tapahtuu, niin olen tässä suojakuplassani turvassa. Siitä asti, kun olemme sopineet Santin kanssa yksinoikeudellisesta tapailusta, olen noussut pikkuriikkisen epätodelliseen hyvyyteen, enkä ole ehkä laskeutunut alas kertaakaan? Ja jos jotain tapahtuisi. Jos Santi katoaisi elämästäni. Niin sehän olisi vain paluu sille tasolle, jossa olin ennen kuin tapasin hänet. Vai olisiko? Nyt minusta tuntuu että tokenisin siitäkin. Mutta samalla tiedän, että tokeneminen voi olla raju projekti. 

Minusta tuntuu epätodelliselta, että olemme olleet täydellisen onnellisella lomamatkalla yhdessä kuukausi sitten. Ja kaikki on vain soljunut hienosti eteenpäin siellä ja sen jälkeen. Ja ennen sitä. Olen muuttanut oman todellisuuteni. Se on nyt tämä. Ja kestää vähän aikaa tottua siihen. En tiedä onko minusta tullut jotenkin entistä tunteettomampi. Onko kaiken sen tuskailun jälkeen nyt sydämeni kassakaapissa turvassa? Minua ei millään henkilökohtaisella tasolla ole kiinnostanut muiden vaiheilut, vaikka he ovat tahtomattani koittaneet vetää minut mukaan emotionaalisiin myrskyihinsä. Mutta se johtuu ehkä siitä, että mikään ei käytännössä ole tähän mennessä muuttunut. Minulla on yhä turvana ihana kaveriporukkani. Jos menettäisin sen niin ehkä itsesääli saisi minut tuntemaan jotain. En ole itkenyt pitkiin aikoihin. Ja ennen itkin kai joka päivä. Minulla ei ole mitään syytä itkeä. Kaikki tuntuu niin uudenlaiselta ja turvalliselta. Ja haluan nauttia siitä. Ennemmin olen huoleton ja vähän tunnoton. Kuin, että murehtisin entiseen tapaan kaikkea ilman mitään syytä. Nyt minulla pyörii päässä ajatus siitä, että jos täällä asiat menisivät mönkään niin voisin vain lähteä jonnekin kauas ulkomaille elämään täysillä ja palata sitten takaisin jos huvittaa. Oloni on voimaantunut ja valtaantunut, koska voin tehdä mitä vain. Joko Santin kanssa tai yksin. Voin olla urheilullinen ja saada nautintoa siitä. Osaan olla yksin. En tarvitse mitään kepeää huomiota keneltäkään. Nyt tiedän, että jos en saa kaikkea tätä mitä tiedän olevan olemassa, niin minun on paras olla yksin. En ajautuisi jossittelemaan tapailua Jeren tai kenenkään sellaisen kanssa, joka ei täytä näitä unelmiani, kuten Santi tekee. Ajoitus on kaikki kaikessa. En olisi osannut arvostaa Santiagoa jossain toisessa elämänvaiheessa. Meidän piti tavata juuri nyt. Juuri nyt minä arvostan häntä sellaisena kuin hän on. Tuntuu hassulta, että ehkä joskus joku ei ole ehkä valinnut Santia. Ja joskus joku ei ole valinnut minua. Se tuntuu hassulta, koska kun me ollaan yhdessä, niin me olemme ihan mahtavia. Sellaisia, joita ei kukaan täysjärkinen päästäisi pois hyppysistään. Me ollaan se pari, joka voi olla ylpeä toinen toisestaan. Ilman todistustaakkaa. Meillä on omia onnellisia salaisuuksia. Me vain hymähdellään hiljaa hymyillen, kun tajutaan, että haluamme oikeastaan tehdä kaikki samat asiat yhdessä. Se on todellisuus juuri nyt. Jos se joskus muuttuu, niin sitten muuttuu. 

Mutta juuri nyt me tehdään yhdessä viikkosuunnitelmaa siitä, miten ehdimme urheilla yhdessä ja käydä ravintolassa ja sitten ehkä yhdessä tapahtumassa. Me selaillaan lentoja keväälle ja tutkitaan maailmankarttaa. Me ajaudutana välillä puhumaan jostain vakavasta menneestä tapahtumasta ja tutustutaan siten toisiimme lisää. Jännittää, että voiko fiilikseni Santia kohtana saada jotain lisäviressä. Hän on niin kiltti ja kunnollinen. Mutta särmällä ja karismalla. Olen maailman onnekkain. Tapahtui mitä vaan. Ja tänään en meinaa pysyä housuissani, koska tapaamme melkein heti työpäivän jälkeen. Käymme urheilemassa. Ja sitten menemme hienoon ravintolaan syömään. Hymyilemme paljon ja puhumme toivottavasti jostain kiinnostavasta. Nauramme yhdessä. Ja sitten menemme hänen luokse yöksi. Rakastelemme ja se tuntuu ihmeellistä taas. Olen siitä varma. Minulla on ollut vähän tylsiä ja väsyneitä päiviä. Mutta nekään eivät ole saaneet minua ahdistumaan tai huolestumaan. Tämä on uusi normi. Ja se on mahtavaa edelleenkin. Tuntuu ihmeelliseltä, että tunnen oloni nyt niin onnekkaaksi. Olen iloinen että olen joutunut käydä läpi viakka mitä kauheita vaiheita. Tuntuu ihmeelliseltä miten aikaisemmin en olisi halunnut olla minä. En halunnut olla näiden tähtien vanki. Mutta nyt tunnen oloni vain onnekkaaksi.

vieläkin

Olen liian tyytyväinen löytääkseni aikaa kirjoittamiselle kiireisen työtilanteen keskellä. Tai vapaa-ajalla, kun on kaikenlaista muuta pientä mitä pitää tehdä. Tai sitten väsymys, jonka voi ottaa syleilyyn pehmoisen täkin alla. Siinä missä aikaisemmin olen pakonomaisesti ottanut itselleni aikaa kirjoittaa esimerkiksi tauoilla arkipäivien aikana, teenkin nyt jotain muuta. Kriisien keskellä en ole välittänyt työkiireistä siinä määrin, että ne veisivät resurssejani keskittyä omiin asioihini. Mutta nyt kun voin hyvin, niin sitä samaa tarvetta saada terapiaa ja purkaa asioita ei ole. Minulla on kaikki hyvin. Edelleen! Me lähennytään Santin kanssa. Tunnen miten kiintymyksemme ja ihastumisemme toisiimme syvenee. On jo itsestäänselvää että me tavataan kerran arkiviikon aikana, ja vietetään ainakin yksin yhteinen yö viikonloppuna. Edelleenkin olen ihan ekstaasissa tästä uskomattomasta fyysisestä yhteydestä, joka meillä on. Juuri heräsin hänen sylistään keskiviikkoaamuna, koska olemme edellisenä iltana osallistuneet pieneen tapahtumaan. Ja menneet hänen luokseen pitäen toisiamme käsistä kiinni. Olemme puhuneet sylikkäin sohvalla yömyöhään mistä tahansa. Ja sitten menneet sänkyyn, jossa olemme rakastelleet ihanammin kuin koskaan. Suutelemme paljon. Olemme ihan hiljaa. Kaikessa on kyse fiiliksestä. Se on mieletöntä. Miten olenkaan saattanut saada tämän kaiken? Mutta ei se edes jää siihen. Vaan aamulla kun kello soi painan pääni Santin rintaan. Ja vaikkei hän tee mitään aloitteita, niin kiipeän hänen syliinsä. Kuiskaan, että viisi minuutta. Mutta kun huohotan hänen sylissään hyvää hetkeä myöhemmin, niin hän ottaa minusta kiinni ja kääntää selälleni ja jatkaa kunnes luulen meidän tosissaan myöhästyvän töistä. Me olemme täydellinen matchi. Nautimme yhdessäolosta niin paljon, etten edes tajua sitä. Eikä ainoastaan fyysisestä puolesta. Vaan silmät säihkyvät entistän palavammin kun tapaamme toisemme kahvilassa tai kadulla. Hymyilemme ja saan suudelman suulle. En pelkästään poskelle. Minulla on tosi vahva tunne, että hän tuntee minua kohtaan samoin, kuin minä häntä kohtaan. Että meillä on toisiamme sellainen turvallinen ja hyvä ikävä. Kaikki negatiiviset ja pelottavat tunteet ovat jääneet niin vähäisiksi. Sellaisiksi ohikiitäviksi etiäisiksi, joissain erityisissä tilanteissa. Jotain ihan pieniä ajatuksentasolle jääviä kysymyksiä siitä, että osaanko minä käyttäytyä. Tuleeko minusta mustasukkainen. Selvitäänkö me tylsistä päivistä. Ja kaikkiin vastaus on ollut ihan selvä. Kaikki on uskomattoman hyvin. 

Olen ollut lähestulkoot täysin onnellinen nyt elokuusta alkaen. Niinkö se on? Jo monta kuukautta. Ja se alkoi jo ennen kuin me tapasimme Santin kanssa. Siksi olen niin tyytyväinen, kun voin sanoa, ettei hän saa aikaan onnellisuuttani. Minulla on onnellisuuteni. Hän vain ei vahingoita sitä. Ja se on ainoa mitöä kukaan voi toivoa. Onnellisuus pitää pitää itsellään. Ja sitten pitää löytää joku, joka hellii sitä ja kasvattaa. Eikä ota panttivangiksi. Tunnen olevani vapaa! Oloni on kevyt. Vaikka sitoutuisin Santiin enemmän kuin kehenkään, niin oloni on vapaa kuin taivaanlinnulla. Eikö sen pidäkin olla juuri niin? Minulla ei ole mitään halua kontrolloida Santiagoa. Luotan täysin siihen, että hän pystyy tekemään kaikki ratkaisunsa huomioiden meidän tilanteemme. En ole aiemmin tuntenut tällaista. Olen aina ollut huolissani. Olen aina halunnut tietää mitä toinen tekee missäkin. Olen jopa halunnut vilkaista sitä puhelinta. En ole luottanut täysillä. En ole halunnut antaa toisen tehdä omia valintojaan, koska ne eivät mielestäni ole kuitenkaan oikeita. Nyt vain heittäydyn tähän  ihanaan varmuuteen siitä, että kaikki on hyvin. En ole hakenut enää voxra-lääkitystäni apteekista. Olen voinut ihan hyvin. Olen puolittanut toisen lääkityksen annostuksen puoleen. Jäseniäni särkee välillä niin paljon, että herään siihen yöllä. Mutta en anna kipujen häiritä itseäni liikaa. Olen välillä laistanut aamujumpasta. Mutta pääsen entistä paremmin korkeaan siltaan ja osaan pian seisoa päälläni. Minulla on motivaatiota pysyä hyvässä kunnossa. Ja päästä parempaan kuntoon. Haluan, että Santi on ylpeä minusta. Olen tavannut ohimennen hänen tuttavansa jossain ravintolassa, johon olemme osuneet sattumalta yhtäaikaa. Olen hymyillyt ja tervehtinyt kohteliaasti. Sitten minusta on tuntunut että Santi on pälyillyt tuota naispuolista ystäväänsä koko illan. En viitsi kysyä onko se joku eksä. Koska ei sillä ole väliä. Santi on kohdellut minua hyvin koko ajan. Joskus ihan pienen hetken minusta on tuntunut, että Santi tahtoisi minun olevan ihan vähän mustasukkainen. Mutta se voi olla vain joku oma ajatukseni, joten en ruoki sitä enempää. Ja eihän se haittaa, vaikka hän haluaisikin. Ehkä olisinkin. Niin kauan kun emmme ylitä tiettyjä rajoja, niin saamme olla vähän hölmöjä ja inhimillisiä. Mutta emme saa rikkoa tätä kauneutta, joka meillä on. Meillä on uskomaton kunnioitus toisiamme kohtaan. Meillä on mieletön intohimo. Meillä on tieto siitä, että me olemme vain toistemme kanssa. Ja se on äärimmäisen tärkeää. Ja jos se rikkoutuu jollain epäluottamustoimella, niin en usko, että takaisinpaluuta enää olisi. 

Olen ollut äärimmäisen positiivinen. En ole juurikaan antanut sijaa huonoilla ajatuksille tai fiiliksille,  vaan keskittynyt uskomaan, että tää on nyt se yksi miljoonasta. Ja tietysti se onkin! Mutta mitä jos Santi paljastuisikin ihan erilaiseksi kuin nyt kuvittelen. Mitä jos minulle paljastuisinkin, että hän on vaikkapa viihdyttänyt jotakuta toista pedissään? (Haha ajatus on aivan absurdi!) En katsoisi taakse ollenkaan. Olisin pettynyt ja surullinen, enkä ehkä tapaisi häntä enää koskaan. En jossittelisi kuin vain mielessäni. Koska nyt tiedän mitä voin saada. Nyt tiedän, että tämä mieletön yhteys on mahdollinen. Ja aina kun olen ollut varma, etten voi enää kokea mitään vastaavaa. Niin aiemmat kokemukseni ylittyvätkin pian kirkkaasti. Siispä. Mitä ikinä tapahtuukaan. Niin minä en koskaan tyydy vähempään kuin tähän. Olin jo päätynyt tähän ratkaisuun aikaisemminkin. Ja olin onnellinen. Ja voin jatkaa tällä samalla linjalla. Toivon koko sydämestäni, että saan pitää Santin ja meidät. Että me voidaan kohta vahvistaa toisillemme ja kaikille, että olemme suhteessa. Että voisimme käydä illallisella perheeni kanssa. Ja voisimme julkaista yhteisen kuvan. Sellaisen joka olisi kaunis, nokkela ja hauska, kuten mekin. Että kohta olemme varanneet seuraavan matkan. Ja sitten kirkon. Kohta lähetän hänelle jonkun kivan viestin. Ja kysyn että tavataanko me huomenna. Me mennään urheilemaan. Ja sitten keksitään jotain kivaa. Ehkä tapaan ystäviäni tänään, mutten halua olla huomenna liian väsynyt. Voisin joogata. Voisin maalata ja piirtää. Voisin kirjoittaa jotain järkevää. Voisin tehdä tehdä mitä vain, ja hauskinta on, että ehkäpä teenkin.

Testing testing

Ahaa! Pitkästä aikaa minulla on tositosi ärsyttävä olo. Se, kun vaatteet ei millään istu, vaan kaikki saumat kiristävät ja kutittavat. Ja hiukset on sähköiset. Eikä millään saa hyvää asentoa toimistotuolissa. Mikään ei tunnu hauskalta ja kivalta, kuten usempina muina päivinä. Koitan venytellä paljon aamulla ja ottaa rauhallisesti. Ja suhtautua tähän kuin haasteena. Se tuntuu jopa jotenkin salaa miellyttävältä. Siis se, että pystyn nyt todistamaan itselleni, etten anna tällaisen fiiliksen vaikuttaa itseeni pintaa syvemmältä. Ja onnistun. Selailen kuu-uutisia, ja luen, että pian on täysiverikuu. Ja se on leijonassa. Näiden ihanien miesten merkissä. Ja se voi etukäteen aiheuttaa epämääräisen epämukavaa oloa. Kun kuu on näin lähellä maata, sen vaikutukset ovat voimakkaampia. Luen, että olo saattaa olla kuin kuukautisten aikaan. Hah! Ja siltä minusta vähän tuntuu. Paitsi, ettei minulla ole ollut varsinaisesti kuukautisia moniin vuosiin, koska syön ehkäisypillereitä ympärivuotisesti. Meidän on määrä tavata Santin kanssa illalla tässä uudessa yhteisessä harrastuksessa ja vaikken saa kunnolla keskitettyä ajatuksiani siihen, niin tiedän kaiken menevän ihan hyvin. Iltapäivää kohti oloni tasoittuu ja piristyy. Jalatkaan eivät tunnu enää niin levottomilta. Mietin tietysti ohimennen, että voisiko toisen lääkityksen lopettamisella olla tähän jotain vaikutusta. Ja ehkä voikin. Mutta ennemminkin niin päin, että tämä olo on normaali. Näitä ärsyttäviä päiviä saa ja voi tulla. Ja lääkitys vain ehkä tasaisi sitä. Mutta on paljon parempi pystyä selviytymään siitä itse. Ainakin voin kokeilla. Ei mikään estä minua marssimasta apteekkin jos siltä alkaa tuntua. Minä haluan todistaa, ettei tämä loistava vire ja uusi positiivinen elämäni johdu mistään pillereistä. Minä haluan pystyä ylläpitää sitä ihan itse. Minä haluan pyöriän näissä kuunkierroissa ja olla sen vaikuttamatta syvimpään mieleeni. Haluan, että voin antaa itselleni aikaa olla laiska ja ärsyyntynyt. Pitää sen itselläni ja siirtää sitten sivuun. Enkä antaa ujuttautua ajatuksiini tai tekemisiini syvemmin. BLING. Tommi viestii jotain ihan normaalia. Huh, olen helpottunut, että hänen avautumisensa jälkeen välimme ovat olleet ihan normaalit. Juuri näin voi aikuiset toimia. Kertoa avoimeasti ajatuksistaan ja toivestaan. Ja vaikkei toinen voisi vastata niihin, niin voidaan jatkaa ihan normaalisti ystävinä. Niin ainakin toivon. 

Tapaamme Santin kanssa sovitusti. Hän on väsynyt. Hän on sitä tyyppiä, joka suhtautuu itseensä äärimmäisen vakavasti. Ja jos hän on väsynyt ja rasittunut, niin muiden tulee ymmärtää se. Ja siitä syystä hän saa ilman muuta olla vähäeleisempi ja tehdä vähän vähemmän. Eikä se haittaa minua. Entistä vakaammin tajuan, että meidän on hyväksyttävä toinen toistemme persoonallisuuksia myös epävireineen. Ja tämäkin kuuluu Santiin. Ja minuun kuuluu se, että höpötän jotain hymyillen ja sanon, että nyt koitetaan täysillä tsempata, koska sitten me voidaan hakea jotain hyvää kaupasta ja mennä Santin luokse syömään, ja sitten mennä ajoissa nukkumaan. Ja ajatus kivasta rennosta illasta saa Santin hymyilemään. Ja meillä on ihan kivaa. Ei erityisen fantastista. Mutta me saadaan harrastus alkuun, kuten olimme toivoneetkin. Sitten menemme ruokakauppaan ja ostelemme jotain hyvää iltasyötävää. Eli hyvää leipää, ja tarvikkeita tehdä niihin sopiva tonnikalamajoneesi. Ja vähän juustoa ja pähköinöitä. Puhumme samalla uutisista ja niistä ravintoloista, joihin olemme varailleet pöytiä. Tuntuu hyvältä, että meillä on selkeää jatkumoa. En ole ollut peloissani hänen kanssaan muutoinkaan. Mutta silti tuntuu hyvältä, että meillä on pöytävaraus tulevalle viikonlopulle. Ja sitten joku tapahtuma seuraavalla viikolla. Ja sitten taas pari ravintolailtaa sovittuna tuleville viikoille. Tuntuu ihanalta, että olemme jo vähän puhuneet siitä, kuinka voisimme matkustaa viimeistään pääsiäisenä taas jonnekin. Ja tuntuu hyvältä, että kun kävelemme lumisessa maassa ruokaostosten kanssa kohti Santin kotia, voin sanoa, että haluan säästää vähän rahaa matkustelua varten. Ja siksi koitan vähän katsoa mihin käytän rahaa. Haluan tuoda ilmi, ettei minulla ole mitään loppumattomia säästöjä. Etenkään enää edellisen kesän jälkeen. Ja nyt olemme jo matkustelleet pari kertaa yhdessä, eikä se ole ollut ilmaista. Ja totta puhuen, en ole tottunut maksamaan itse kaikkea tapailu- tai parisuhteessa. Etenkään, jos suhteeseen kuuluu jatkuva kalliissa paikoissa syömässä käyminen. Se on hauskaa. Ja nautin siitä. Ja maksan mielelläni (tai ainakin tarvittaessa) oman osuuteni. Mutta haluan, että Santi tietää sen saattavan rajoittaa matkakassaani. Etenkin jos teemme tätä näin usein. Vaikka aina sanoin, ettei Ronin ja minun suhteessani merkinnyt raha juuri mitään. Niin en voi väittää, etteikö ollut kivaa, kun lähes aina hän hoiti kaikki kulut. Myös edellisessä suhteessani pitkäaikainen kumppanini piti pääosin huolta ylimääräisten menojen kattamisesta. Muutoin taas en ole käyttänyt rahaa samalla tavoin kalliiseen syömiseen. Esimerkiksi Javierin kanssa me ihan mieluusti käytiin hakemassa ne pakastepizzat tai syömässä siinä kiinalaisessa buffetissa. Minä pystyn nauttimaan elämästäni monella eri tyylillä, mutta näyttää siltä ettei kaikkea voi tuosta noin vain saada. 

Olen karsinut paljon juhlimisesta. Ja se on hyvä. En juo viikonloppuisin baareissa. En käy joka viikonloppu kalliilla klubeilla, joihin pitää ostaa sisäänpääsyliput. En käytä takseja enää lähes lainkaan. En osallistu sellaisille kalliille joogatunneille, jotka eivät anna minulle jotain uutta. Pystyn tekemään perusvenyttelytunnit itseksenikin. Olen tosi iloinen, että olen onnistunut saamaan iloa ryhmätunneista, joita aiemmin olen karsastanut. Mutta en näe mieltä maksaa kahtakymmentä euroa tunnista, jolla vain venytellään perusasennoissa pari tuntia. Huomasin, että noiden tuntien jälkeen olen kyllä ollut tyytyväinen. Mutta harmitellut sitä, etteivät ne ole tuoneet hikeä pintaan. Ennemmin säästän nekin eurot kunnon urheiluhetkiin. Lisäksi pystyn säästämään paljon työpaikka- ja kotisyömisestä. Minun pitäisi muutenkin pysyä erossa ylimääräisistä herkuista. Joten saan jopa kiksejä siitä, että käytän mahdollisimman vähän rahaa ruokakauppaan ja teen mahdollisimman terveellistä ruokaa. Santin luona me tehdään tonnikalamajoneesia, joka ei täyty terveyskriteereitä. Mutta olen tyytyväinen, ettei taas menty väkisin jonnekin syömään. On niin myöhäkin. Sitten minä mene suihkuun. Ja Santi tulee perässä. Hän hieroo minuun saippuaa. Ja olemme kuuman suihkun alla hymyillen. Välillä hän saa vähän puhtia itseensä. Ehkä katsellessaan minua, toivon. Mutta siirrymmä sänkyyn. Ja vasta siellä vietämme ihanan kuuman hetken, ennen kuin käperrymme toisiimme kiinni nukkumaan. Santi on oikeastikin ollut tosi väsynyt, koska nukkuu tosi sikeästi. Ja torkuttaa kelloa yli seitsemään! En käy aamulla suihkussa, vaan kun pukeudun, niin saan heti tuntea hänen valuvan alushousuihini. Vilkaisen puhelintani ja siellä on viesti Javierilta. Jotain uutisiin liittyvää, johon minun on helppo kommentoida neutraalisti. Hän ajattelee minua vähän useammin näinä päivinä. Ikävöiköhän hän minua? Onkohan hänellä elämässään joku uusi erityinen ihminen? En tiedä vieläkään. Enkä vieläkään aio kysyä. Taas minulla on sellainen ärsyttävä olo. Ja siedän sen hyvin. Sen lisäksi että kaikki tuntuu vähän vähemmän mahtavalta, niin sisimmässä on pieni ontto tunne. Tökin sitä tuossa ylavatsan seutumilla miettiessäni, että onko kaikki ihan okei. On. Minulla on Santi, jonka kanssa vaihdamme pari hauskaa kuvaa. Elinallakin on jotian asiaa. Ainoa asia, josta oikeasti voisin stressata on tämä talousasia. Mutta uskon, että sekin hoituu tässä kaiken muun ohessa ihan hyvin. Ei jaksaisi täysillä keskittyä töihin. Mutta kuka nyt ei muutamaa tuntia pystyisi tsemppaanaan, kun sitten edessä on rauhallinen koti-ilta, ehkä perhettä tavatessa. Ja kaverit jo kyselee, että mitäs huomenna tehdään. Ja sitten taas on aika viettää kiva ilta Santiagon kanssa.

Ulkopuolisena keskellä kaikkea

Sunnuntaina olen kokenut ihan pientä epävarmuuden tunnetta. Sellaisia pieniä etiäisiä. Mietin että pitäisikö minun hakea lääkitys apteekista äkkiä takaisin, ettei olo vain pääse heikkenemään. Mutta päätän vain olla, koska kaikki on ihan hyvin. Voin sietää pientä epämukavuutta ilman, että minun pitäisi turvautua mihinkään apukeinoon. Hassua, että voin sanoa, että kaikki on hyvin, vaikka jotain  tosi kummallista ja epämukavaa on tapahtunut. Viikonloppuna olen viettänyt aikaa ystävieni kanssa. Jukan ja Jeren ja Tommin ja monen muun. Ja jossain kohtaa lauantaina, juuri ennenkuin olen menossa tapaamaan Santia ravintolaan, eräs ison kaveriporukkamme kiva kundi seuraa minua ravintolan vessaan. Olemme olleet ravintolassa pelailemassa lautapelejä ja lukemassa päivän lehtiä. Sitten istun vessakopissa, kun kuulen yhtäkkiä Maken äänen oven takana. En edes ensin tunnista hänen ääntään, ja luulen jonkun miehen tulleen väärään vessaan. Huudahdan että tämä on naisten vessa ja koppi on nyt varattu. Mutta Make sanoo, että hänellä on asiaa. Hän on rakastunut minuun, ja toivoo, että voisimme lähteä yhdessä viettämään iltaa kaksistaan. Huoh! Ei nyt, pliis. Minulla ei jotenkin riitä ollenkaan kapasiteetti käsittelämään tällaisia asioita nyt. Olemme juuri viettäneet mahtavat juhlat. Käyneet tanssimassa. Nauraneet niin paljon että vesi valuu silmistä. Olemme vierailleet monen kaverin luona. Ja kaikilla on ollut kivaa. Ja nyt olen rauhallisesti valmistautumassa tapaamaan ihanan miehen, johon olen ihastunut. Eikä se ole Make. En halua loukata kenenkään tunteita. Sanon, että kaikki on ihan okei, mutta me olemme vain kavereita. Ja siinä se. Sanon, että toivon, että voisimme jatkaa normaalisti kaveruutta. Ja ettei hänen pitäisi ajatella välejämme enempää. Tulen ulos kopista. Olen ystävällinen. Ja hymyillen kiitän hän rehellisyydestä. ja siirryn takaisin muiden seuraan ennen kuin minun on aika lähteä jatkamaan omaa iltaani. Make tulee pöytään ja toivon, että asia olisi nyt käsitelty. Toivon, että Make unohtaisi nyt tuollaiset ajatukset ja voisimme vain olla normaalisti. Mutta sen sijaan Make tunnustaa rakkautta kaikkien kuullen. Ja se ei ole kovin hauskaa. Arvostan rehellisyyttä. Kannatan ehdottomasti sitä, että tunteet ja halut tuodaan julki. Mutta minulla vain ei ole mitään annettavaa tällaisiin tilanteisiin. Itseiasiassa tämä koko asetelma on jotenkin kauhean nähty, en jaksa enää. En jaksa lohduttaa ja tukea. En jaksa selitellä miksi en tunne samoin. Totean neutraalisti ja ystävällisesti, että asia on puoleltani käsitelty. Tunnen itseni kauhean tunteettomakis, mutten myöskään halua tuottaa kenellekään tällaisia pettymyksi. Mutta on pakko. Minut pakotetaan olemaan se inhottava tyyppi.

Alan tehdä lähtöä. Koko tämä farssi on viivästyttänyt lähtöäni Santin luokse niin paljon, etten enää ehdi käydä kotona siistiytymässä ja vaihtamassa vaatteita. Ärsyttävää. Olen hassuissa vaatteissa, joita tykkään käyttää kun tapaan ystäviäni tai kun käymme klubeilla. Make nousee ylös ja alkaa pukeutua. Hän sanoo, että saattaa minut ulos. Ei käy! En jaksa. En halua nyt, että minua seurataan ulos jotain ihmettä odotellen. Sanon tiukasti Makelle, että minä haluan lähteä yksin, enkä halua käsitellä tätä asiaa enempää. Minulla ei ole mitään lisättävää. Voitaisiinko pliis unohtaa tämä ja jatkaa chillailua taas seuraavalla kerralla. Jukka istuu nauraen pöydässä ja huudahtaa, että voi miesparkoja! Hän ei voi olla sanomatta, että on joskus ollut kanssani tiiviimmin. Hän näyttää kauhean ylpeältä. Sanoo, että voitteko kuvitella, että mä olen ollut hänen kanssaan! Pyöräytän silmiäni hymyillen ja haluan äkkiä irtaantua tästä testosteronisesta liemestä. Kiitän illasta ja seurasta kaikkia ja liukenen paikalta. Onneksi Make ei seuraa minua. En pysty nyt ajattelemaan koko asiaa. Menen äkkiä kauppakeskuksen vessaan vaihtamaan alushousut ja haen marketista deodorantin. Puhelimeni piippailee, kun Make vannoo rakkauttaan. Hän sanoo, että minä en voi tietää rakastanko häntä takaisin, kun en ole antanut mahdollisuutta koko jutulle. Tapaan Santin ja olen helpottunut. Ihanaa, että minulla on hänet. Ihanaa päästä pois tuosta sotkusta. Vaihdamme normaalit kuulumiset. Ja välillämme on heti se tuttu ihana fyysinen vetovoima. Kerron Santille koko jutun. Hän nauraa tilanteelle ja sanoo, ettei minun pitäisi vastata enää Makelle mitään. Mutta vielä kerran laitan viestin jossa toivotan hänelle hyvää vointia ja toistan, ettei meidän välillemme voi tulla muuta kuin kaveruutta. Make koittaa soittaa moneen kertaan mutten vastaa. Pystyn sivuuttamaan koko jutun ja keskittymään nojaamaan Santiin, kun katsomme leffaa hänen luonaan. Sunnuntaiaamuna puhelimeni on täynnä viestejä, jotka vaikuttavat jo hyvin sekavilta. Make sanoo, että hän tietää kyllä minun tunteeni. Hän on nähnyt katseeni. Ja se kertoo hänelle kaiken. Minua harmittaa, että jostain syystä tilanne on mennyt tällaiseksi. Ihan yllättäen. Ihan kuin Akun kanssa. Tai silloin aikanaan Jukan. Jukaltakin on tullut viesti. Hän sanoo, että olen mahtava ja ansaitsen kaiken rakkauden, jota minulle halutaan antaa. Hah, onneksi olemme hyvissä väleissä Jukan kanssa. Ja sitten saan viestin Tommilta. Tommi sanoo, että tahtoisi suudella minua. Ei, nyt, en pysty näihin juttuihin. 

Rakastelemme Santin kanssa sohvalla. Pyydän häntä olemaan ihan hidas. Se on mahtavaa. Sitten käymme kahvilla, kun ensin olemme lojuneet sylikkäin puhumassa kaikesta koko aamupäivän.  Puhumme siitä, kuinka vaikea on löytää ihmistä, jossa olisi sisältä. Jonka kanssa voisi puhua kaikesta. Santi selaa jossain vaiheessa kalenteria ja sanoo, että saattaisimme löytää hyvät lennot pääsiäisajalle jonnekin kivaan paikkaan. Pääsisäinen on vasta huhtikuussa. Ja Santi tahtoo lähteä matkalle kanssani. Santi tahtoo olla kanssani koko kevään. Minusta tuntuu ihanalta. Santi sanoo, että joku muu oli pyytänyt häntä matkalle. Mutta hän aikoo kieltäytyä. Ja hän katsoo minua hymyillen. Me olemme yhtäkkiä löytäneet kiinnostavat ja karismaattiset ihmiset toisistamme. Me halutaan matkustaa yhdessä koko maailmaan. Jossain vaiheessa Santi kertoo, että hänellä oli tyttöystävä joka oli tosi suosittu ja karsmaattinen. Sellainen tosi kaunis. Hän kertoo. Ja Santi sanoo, että he erosivat, koska Santi ei voinut koskaan luottaa tuohon naiseen. Minusta tuntuu, että Santi haluaa kertoa, että luottamus on tosi tärkeää. Ihan kuin hän tahtoisi selittää, että arvostaa avoimia välejämme. Sitä että hän tietää, että minuun voi luottaa. Ainakin minusta tuntuu siltä. Kun siinä istumme taas vierekkäin kahvilassa ja Santi laittaa kätensä reidelleni. Ja minä voin rehellisesti selittää välejäni ystäviini ja ajatuksiani. Kaikki on fine. Kun olen päässyt kotiin, kuulen, että Maken tyttöystävä on lukenut kaikki hänen lähettämänsä rakkausviestit minulle. Jep, hänellä on tyttöystävä. Ja nyt heillä on iso kriisi menossa. Jotenkin utopistista, että minä en ole tehnyt yhtään mitään. Mutta nyt joku ihan tuntematon ihminen tuntee varmaan ärsytystä minua kohtaan, ja ajattelee, että olen aiheuttanut heille riitaa. Ja miltä minusta tuntuu? Ei oikeastaan yhtään miltään. En jaksa tällaisia juttuja. En halua mitään negatiivista elämääni. Koitan selittää Tommillekin mahdollisimman rennosti, että me ei nyt tosiaankaan suudella, eikä edes mietitä sellaista. En halua että nämä välikohtaukset vaikuttavat mitenkään kaveruusväleihini. Mutta sen näkee sitten jatkossa. Nyt keskityn kohentamaan oloani hyvällä ruokavaliolla ja jumppaamalla. Ja pitämällä Santiin yhteyttä normaalisti. Me tavataan tällä viikolla urheiluharrastuksen parissa. Me ollaan siellä se söpö pariskunta, joka harrastaa yhdessä. Aion varmaan ottaa pian puheeksi suhteemme tilan. Silleen kepeesti ja rennosti. Koska mikään ei ole oikeasti muuttunut ennen kuin se on ääneen sanottu. Minä haluan pian tietää, että voinko sanoa ihmisille seurustelevani. Että minulla on poikaystävä. Että me olemme se pariskunta, joka voi puhua kaikesta.

 

Tytöt tarvii hellän oriin

Me hymyillään heti kun nähdään. Minä olen jo varannut lasipalatsitalon täydestä kahvilasta meille ikkunapöydän kasaamalla laukkuni ja kevytuntsikkani kahdelle eri penkille. Kun Santi  saapuu söpössä pipossaan ja lähes tonnin takissaan kahvilan jonon häntäpäähän, minä vilkutan hänelle jonon etupäästä. Tarjoilija vilkaisee meitä hymyillen. Santi on niin kunnollinen, ettei etuile muita, vaikka olisin ihan hyvin voinut tilata samalla hänellekin, mutta ei meillä ole mihinkään kiire. Kiikutan tilaamani viinilasillisen ja teekupillisen pöytään kahden pariskunnan väliin ja menen heti halaamaan Santia. Tunnen oloni pikkunätiksi. Aika hyvä hiuspäivä. Kierrän käteni hänen toppatakkinsa ympäri ja suutelemme toisiamme poskille. Kuiskaan hänelle jotain hassua kahvilasta ja hän naurahtaa. Minä saan elää tätä vaihetta! Tätä ihanaa polutusta keskellä unelmaa. Tätä välivaihetta, jossa me vahvistetaan ihastusta toisiimme. Tehdään yhä matalammalla kynnyksellä yhdessä kaikenlaista yhä arkisempaa. Ja ollaan yhdessä muiden edessä. Vaikka lähtökohta on ollut se, että ollaan varovaisesti yhdessä. Sopiessamme yksityiskohdista hän sanoi, että meillä voi olla yksinoikeus seksiin ja suudelmiin ja sen sellaiseen. Ja me voidaan tehdä asioita yhdessä. Regardless if we are dating or not. Ja hän sanoi, ettei tiedä onko tämä sitä mitä minä haluan, mutta hän haluaisi pitää asiat yksinkertaisina. Ja sen jälkeen me olemme olleet kahdella ulkomaan matkalla. Me olemme jääneet koukkuun toistemme kosketteluun. Siihen, että hän on minun ja minä olen hänen. Kahviloissa, ravintoloissa, turistirysissä, aamiaispöydässä. Siihen, että kun istun sohvalla hän kävelee viereeni ja minä halaan häntä painaen pääni vasten hänen vatsaansa tai reittään, ja hän silittää hiuksiani. Ja sitten kummankin vatsanpohjasta ottaa. Siihen, kun sammutamme valot mennessämme arki-iltana nukkumaan, ja suutelemme toisiamme pimeässä peiton alla. Ahnaasti ja hitaasti. Ja koskettelemme toisiamme. Ja hän nojautuu päälleni. Ja ihan hitaasti rakastelemme niin, että se tuntuu niin hyvältä, etten melkein edes voi tajuta sitä. Kun hän on ihan hidas ja hellä. Ja sitten kuiskaa, että mitä haluaisin. Hän kysyy, koska ei enää pysty jatkamaan tätä ihanuutta kauaa. Ja minä olen niin hurmiossa, etten melkein saa sanottua mitään, vaan vedän hänet kiinni minuun. Ja hän ei voi estää voimakasta tulemista. Siinä on jotain ihmeellistä. Miten se vain tuntuu paremmalta ja paremmalta. Ja minä saan olla tämän kaiken keskellä. Minä olen tämän stoorin päähenkilö. Se joka saa nauttia. Se, joka saa tämän mielettömän hetken (eikä se ole vain hetki) jälkeen painautua hänen syliinsä ja pitää kädestä kiinni, ja suudella sitä, samalla kun hän suutelee niskaani. Huh.

Siellä me istumme kauniissa kuhisevassa kahvilassa vierekkäin. Aina vierekkäin jos vain on mahdollisuus. Koska silloin voimme helpommin pitää kättä toistemme reidellä. Ja katsoa hassuja juttuja puhelimelta. Kuiskia ja hihittää tarkkaillessamme ympäristöämme. Santi syöttää minulla juustokakkua. Viereisen pöydän pariskunta lähtee ja jättää pöytään suklaakakun puolikkaan. Kysyn Santiagolta, että maistaisiko hän toisen jättämää kakkua. Ja Santi nauraa, ettei ehkä tekisi sitä, mutta nauraisi kannustaen jos joku tekisi. Melkein otan palan suklaakakkua harukkaan, mutta tällä kertaa vain nauramme ajatukselle. Jossain vaiheessa Santi ottaa projektipäällikön aseman ja kertoo, että ensin me kävellään ulkona ja katsotaan siellä esillä olevia taideteoksia. Ja sitten kävelemme ravintolaan, jota minä aikaisemmin olen ehdottanut. Hienoa, tämä suunnitelma sopii minulle oikein hyvin. Ja niin me tehdään. Siinä sivussa saan viestejä Rickyltä ja Jereltä. Mutta nyt he ovat niin kaukana tästä kaikesta. Nyt olen täällä valovuosien takana onnellisuudessa ja rakkaudessa. Sitten taas myöhemmin olen onnellisuudessa ja rakkaudessa heidän todellisuudessaan. Vastaan ystävällisesti, mutta keskityn hetkeen. Eikä tämä hetki ole mikään ylimaallinen. Vaan me palellutaan pihalla ja nauretaan. Sitten ollaan ihan hiljaa ja minä toivon että päästäisiin jo äkkiä sisälle. Mutta pöytävarausta pitää odottaa. Joten Santi ehdottaa, että käymme ulkona vielä kävelemässä. Olen vastahakoinen ja haluaisin jäädä drinkeille sisälle, mutta Santi sanoo, että drinkit odottavat kyllä. Ah, miten paljon tykkään hänen päämäärätietoisuudestaan. Siitä, että hän päättää mitä nyt tehdään, vaikka tositilanteessa tietysti huomioisi toiveeni. Minä voisin sanoa, että odotan sisällä. Ja se varmaan toimisi ihan hyvin. Mutta minä haluan olla juuri tämän miehen kanssa. Haluan, että hän on mies ja päättää. Ja minä saan kulkea hänen kanssaan. Ehkä jollain tasolla haluan olla alistuva. nautin siitä kun toinen pitää ohjat käsissään. Juuri tätä minä olen halunnut. Koska olen itse niin vahvatahtoinen ja jopa määräilevä muissa ympäristöissä. Niin nyt saan antaa sen roolin pois. Juuri näin sen pitää mennä. Että se yksi ja oikea on jotain ihan erilaista. On joku joka saa minut muuttumaan. Paremmaksi. Tunnen itseni niin hyväksi hänen kanssaan. Ne miehet, jotka haluavat langeta jalkojeni juureen tekevät minusta toisenlaisen. En kaipaa lähisuhteisiini alistumista.

Me olemme hyviä ystäviä. Se on kaikista tärkeintä. Ei meidän tarvitse tykätä kaikista samoista jutuista, mutta me voidaan jakaa mitä vain. Illalla me juodaan lomaltamme tuotua viiniä ja luemme ääneen kaksi runoa. Voitteko ajatella, että sekin onnistui. Se, että minä haaveilin tästä hankkiessani hänelle tätä joululahjateosta. Että me istutaan sylikkäin sohvalla ja mietitään, että mitä ihmettä tarkoittaa kun vuoristossa näkyy punainen malja. Aamulla kello soi, enkä enää saa unta. Vaan nautin joka sekunnista halatessani nukkuvaa Santia. Haistelen hänen selkäänsä. Sitten Santi kääntyy ja kaappaa minut kainaloonsa. Voisin heti myöhästyä töistä ja ottaa uusinnan viime yöstä. Mutta tyydyn vain halaamaan ja suukottelemaan Santia hänen silittäessä selkääni. Santi nousee suihkuun ensin. Minä makoilen alastomana sängyssä ja vastaan jotain saamiini viesteihin. Santi tulee suihkusta ja viheltää minulle. Ja tulee hetkeksi istumaan viereeni hymyillen. Ei tarvitse sanoa mitään. Käyn suihkussa ja laittaudun. Silmästäni valuu vettä. Menen Santin viereen ja huokaan, että minua itkettää ja näytän hänelle silmästäni valuvia pisaroita. Santi katsoo minua kuin koiranpentua ja kysyy hymyillen, että miksi itket. Ja minä sanon ilkikurisesti, että siksi koska olen niin kovin surullinen. Ja sitten kumpikin hymyilee syvään tietäen, että tämä kaikki on niin kaukana surullisuudesta kuin vain voi olla. Meillä ei ole kiire. Ehdimme istua sohvalla lukemassa uutisia ennen kuin pukeudumme ja lähdemme pakkaseen. Suutelemme ja Santi sanoo, että nähdään. Ai kun muistan ne ajat, kun nämä hetket synnyttivät minussa ahdistuksen. Pelkäsin erota ihmisistä, joista olen välittänyt, koska pelkäsin niin paljon, ettemme enää tapaa. Ja joskus niin kävikin. Ja siksi minulle syntyi automaattinen pelkotila. Mutta nyt minua ei pelota. Olen ihan varma että me tapaamme ja vietämme useita tällaisia aamuja. Heti kun pääsen omaan ratikkaani, niin saan viestin Santilta. Jotain johonkin uutiseen liittyvää. Minua hymyilyttää. melkein haluaisin lähettää  hänelle sydämen. Sen pususydänhymiön. Jotta voisin jakaa hänen kanssaan tämän vatsanpohjassa tuntuvan kutkutuksen. Mutta odotan vielä hetken. Ensin haluan varmistaa varauksemme liikuntapahtumaan, josta alkaisi yhteinen harrastus. Kaikki soljuu eteenpäin. Nyt olen taas tässä todellisuudessa. Juttelen Tommin kanssa ja ehdotan, että tehtäisiin jotain viikonloppuna. Olen jopa innoissani tulevasta koti-illasta. Voin treenailla ja nähdä perhettäni. Voxra-lääkitykseni loppui kaapistani aiemmin tällä viikolla. Enkä vain ole jaksanut käydä apteekissa. Koska oloni on ollut niin hyvä. Mitä jos vain lopettaisin sen nyt. Saa nähdä.

Elämän evoluutioo

Kuu on ollut vesimiehessä. Jep, en ole vielä unohtanut kuutakaan kokonaan, vaikka huomaan miten luistelen paremmin siinä spiraalissa, jonka ehkä kuunkierto meille määritätä. Ja laajemmassa mittakaavassa vuosi ja ehkä se seitsemän vuoden sykli, mistä jotkut puhuvat. Olen taas itseeni tyytyväinen, kun olen ihan omien kantapäideni kautta saanut havaita tämänkin oppitunnin. Että oikeasti me pyöritään samoissa kuvioissa. Samoissa fiiliksissä. Aina vaan uudelleen. Ja pointti on siinä, miten me itse aletaan siinä toimia. Että me kontrolloidaan sitä miten toimimme näissä kierteissä. Eikä niin, että joka kerta itketään samaa tyhmää oloa ja toistetaan kaavaa, joka ei johda minnekään. Minä ekaa kertaa huomasin tämän kierteen selkeästi Ronissa. Muistan kuinka puhuin hänen pyörimisestään aina samoissa teemoissa. Aina samoista näkökulmista. Aina se sama ahdistus. Tai aina se sama into. Mutta vaikeampaa oli havaita, miten itse olen pyörinyt ihan yhtä syvissä uurteissa. Aina se tietty ahdistus ja pelko. Aina se perusteeton outo fiilis, joka muuntautuu pahaenteisyydeksi tai itkuksi, ja typeriksi ajatuksiksi. Se spiraalin kohta, jota ihmiset lääkitsevät alkoholilla, tai niillä yöpöydän laatikosta löytyvillä sinisillä pillereillä. Irtosuhteilla ja typerillä tekstiviesteillä. Tai hengittämisellä ja hymyllä. Mielenvahvistamisella. Liikunnalla ja suurella motivaatiolla kehitykseen. Elämänmuutoksella. Ei se ole helppoa, eikä tapahdu hetkessä. Mutta siinä vaiheessa, kun huomaa taas olevansa siinä samassa spiraalin tiukassa mutkassa, kun tuntuu, että melkein lentää reunojen yli tyhjyyteen. Mutta huomaakin, että nyt päällä on pehmustettu turvavyö, niin siihen jää koukkuun. Se on ehkä monille, kuten minulle, se ensimmäinen syy jatkaa itsensä kanssa työskentelyä. Ja nyt kuu on taas vahvasti vesimiehessä. Eli siinä miehessä, joka uppoutui lennokkaisiin ajatuksiin vailla rajoja. Ja koki aina omissa spiraaleissaan suurta tuskaa siitä, ettei kukaan ymmärrä häntä. Tai ettei hän pysty ymmärtämään normaaliutta. Mies, joka veti minutkin siihen kuplaan, jossa oli ihan mahtavaa, mutta mitä kukaan ei voisi ikinä tajuta. Ja kai lopulta siitä voi tulla yksinäinen ja epätodellinen olo. Menee sekaisin omissa ajatuksissaankin. Mutta parhaimmillaan kaikesta tästä lennokkuudesta ja kyvystä johdatella utopistisia prosesseja loppuun, voi syntyä jotain mahtavaa. Vesimies voi tarkoittaa nopeaa emotionaalista depletaatiota. Tuntuu, ettei ole energiaa käsitellä jotain tunteellista asiaa ollenkaan. 

Onkohan Ronilla ollut vaikea kausi? Onkohan hän päässyt nousemaan ylös omista spiraaleistaan? Kyllä varmasti. Olen aika varma siitä. Ainakin pääosin. Tämä on ollut niin monille suuren kehityksen ja muutoksen aikaa. Minulle. Ja miksei myös hänelle. Oma oloni on ollut vähän väsynyt. Mutta siinä samalla olen onnistunut harjoittelemaan uudenlaista joogaliikettä uuden apuvälineen kanssa. En useinkaan ostele mitään, mutta urheiluharrastukseen liittyvän välineen osto tuntuu hienolta. Jes! Vihdoinkin minä olen se ponnaripäinen hymyilevä nuori nainen, joka upgreidaa välineistöään. Ja sitten täysin huijaamatta tekee jumpat ja muistuttelee itseään, että joulukerroksen sulaminen lantiolta vie hetken. Pitää vain pitäytyä pois ylimääräisten herkkujen ääreltä ja hikoilla vähän. Olen päättänyt, että siihen menessä, kun meillä on Santin kanssa varattuna paikat tapahtumaan parin viikon päässä. Niin silloin voin laittaa päälleni taas sen paidan, joka korostaa kapeaa vyötäröäni. Se fiilis kun voi pukeutua tällaisiin vaatteisiin tuntuu niin hyvältä, että sen  takia voin olla napsimatta suklaata iltaisin. Ihan yhtä hyvin syön kirsikkatomaatteja tai suolakurkkuja. Tai rahkaa ja marjoja. En ole syönyt kesän jälkeen sipsejä lähes laisinkaan. Ja ne olivat lempiherkkujani! Mutta näin se käy. Olen muuttunut ihminen. Peilistäkin eron huomaa kyllä. Mutta satuin törmäämään vanhaan valokuvaan, jolla minun oli alunperinkin tarkoitus arvioida omaa kehitystäni. Ja omiin silmiini kehitys on merkittävä. Ja hauskinta on, että jos jatkan samalla linjalla, niin jossain vaiheessa tämä alempi kuva tulee olemaan se vanha verrokki uuden kehitysaskeleen vieressä. Ihan vaivihkaa minusta on siis tullut tällainen. Joku sanoo, että se vie aikaa noin kolmisen viikkoa luoda tapa. Ja kolmisen kuukautta luoda elämäntapa. Ja minä olen nyt pitäytynyt lähes päivittäisessä liikunnallisuudessa noin puoli vuotta. Olen jo sitä useampia kuukausia muuttanut ajatustapaani. Aktiivisesti opetellut siirtämään väärät tuntemukset ja ajatukset terveellisellä tavalla sivuun. Pakottanut itseni sanomaan eri asioita ja olemaan se ihminen, joksi olen halunnut tulla. Olen omilla tutkimuksillani ja kokemuksillani tullut elämäekspertiksi. Näen joka puolella ympärilläni ihmisiä, jotka ovat eri vaiheissa näissä prosesseissa. Ja usein koen näkeväni yhä selkeämmin asioiden lävitse. Kepeänä hauskuutena olen tullut kuu- ja horoskooppiasiantuntijaksi. Tiedän aika hyvin kuka on kukakin. Ja ymmärrän ihmisten käyttäytymistä paremmin ottaen huomioon suuremmat olosuhteet ja vaikuttimet. Ihan pilke silmässä, mutta silti.

Juttelen taas Javierin kanssa. Hän kertoo yksityiskohtia arkielämästään. Jotenkin kauhean tuttua. Tiistai-iltana olen tehnyt herkullista katkarapunuudelipataa perheenjäseneni kanssa. Sellaista opiskelijabudjettiin sopivaa. Mutta niin hitsin hyvää! Olen opetellut päälläseisomista ja koittanut venyttää yläselkääni. Se on vaikeaa. Siis siinä sivussa, kun olemme katsoneet netflixistä sarjoja. Ja siinä sivussa, kun olen jutellut Javierin ja Tommin ja Santin kanssa. Fiilikseni ei ole ollut mitenkään erityisen innokas, vaan vähän jopa jähmeä. Tunteellisesti. En ole ajatellut kauheasti minun ja Santin suhdetta. Ja ihan hetken olen jopa ajatellut, että hän on varmaan kyllätystynyt minuun, kun ei reagoi kivasti lähettämääni hauskaan ja vahingossa vähän seksikkääseen uuden jumppavälineen esittelykuvaan. Mutta silti olen samalla pitäytynyt hyvässä sisimmässä olossa ja tiennyt järjen tasolla, että kaikki menee varmasti oikein hyvin. Pienen ajatushetken ajan olen ollut varma, että selviäisin siitäkin. Siitäkin, että tämä ei jatkuisi. Ja se, että kaikki on hyvin siitä huolimatta, että Santi kertoo hoksanneensa, että hänen sänkynsä patjassa on irrotettava päällinen, jonka voi pestä pesukoneessa. Mutta ettei se mahdu hänen pesukoneeseensa. Siellä hän touhuilee keskeneräisen prosessin kanssa. Perfektionistina. Minusta tuntuu, että hän haluaa ihan vähän syyllistää minua tapahtuneesta. Häntä ärsyttää, että hän itse mokasi sängyn puhdistamisen. Ja minä hyväksyn tämän ja ymmärrän häntä. Mutten pyytele enempää anteeksi. Suhtaudun juttuun ymmärtäväisen humoristisesti. Koska tiedän, ettei hän - kuten ei Javierkaan - kaipaa miten alentelua edessään. Nämä miehet kokevat onnistumisen tunteita tekojen ja tapahtumien kautta. Nämä miehet rakentavat kuvaa itsestään sen perusteella mitä he tekevät. Ja näille miehille on tärkeää olla hyvä ja onnistunut. Siksi he ottavat vakavasti minkä vain eteen tulevan asian ja hoitavat sen kunnolla itse. He ovat tosi uraorientoituneita. Suhtautuvat harrastuksiin jopa vähän liian vakavissaan. Ja jos jokin asia pitää hoitaa, niin se on prioriteetti, ja muiden täytyy se ymmärtää. Silti he tarvitsevat myös sen heijastuksen muista. Kiitoksen ja ihailun (kun ajoitus on heidän aikatauluunsa sopiva). Ja siksi he myös kohentavat omakuvaansa läheistensä kautta. Ottavat vakavasti läheistensä asiat. Siksi nämä leijonat ovat pidemmällä tähtäimellä luotettavia ja vakaita. Tulisia ja intohimoisia. Joskus koleita ja ylhäisiä. Ja suuttuessaan sivaltavia ja umpimielisiä. Eivät halua epäonnistua tai olla väärässä. Eivätkä myöskään halua nähdä epävarmuutta ja epäonnistumista muissa, koska se heijastuu heihin itseensä. Mutta ihmissuhde voi olla heille myös projekti, jonka on onnistuttava. Jota he johtavat. Tiimi, jossa minä voisin ihan hyvin olla mukana. Minä voisin antaa Santin johtaa yhteistä projektiamme. Antaa hänelle tilaa ja olla hänestä nähtävästi ylpeä. Antaa hänen tehdä tärkeät aloitteet, mutta olla nokkela ja aktiivinen oikealla hetkellä. Muistuttaa häntä aina välillä siitä, miten paljon hänestä tykkään. Antaa huomiota ja lähetellä kivoja kuvia ja huokauksia viime yöhön liittyen välittämättä siitä, vaikkei hän heti niihin reagoi. Koska tiedän, että hän syynää kyllä kaiken tarkkaan ja kehittää ajatuksiaan ja tunteitaan viiveellä. Järjellä, ennekuin ne siirtyvät tunteiksi. Tässä vaiheessa moni tekee sen mokan, että loukkaantuu ja alkaa osoittaa mieltään. Ottaa henkilökohtaisesti asioita, jotka kannattaa vain jättää sivuun. Tuntuu ihanalta, että minä voin sanoa ja tehdä mitä haluan riippumatta toisen reaktiosta.

Taas minusta tuntuu, että nämä dialogit Santin kanssa ovat kuin peliä, jossa minun pitää suoriutua muistaen se, millainen hänen persoonallisuutensa on. Ja olen siinä aika hyvä! Mietin, että milloinkohan näemme seuraavan kerran. Me tykätään toisistamme. Ja kun olemme yhdessä niin olemme kiinni toisissamme kokoajan. Ai, että miten nautin siitä, että minulla on joku jota koskettaa. Joku joku ei vetäydy pois, kun haluan halata tai pitää kädestä kiinni. Ja hän tekee niin myös. Haluaa pitää minusta kiinni. Kun kerään rohkeutta ja muistutan itseäni, että voin olla millainen tahansa, ja kuiskaan hänelle että suudellaan. Niin hymyillen hän suutelee minua vetäen vartaloni kiinni itseensä. Ihan missä tahansa. Olen onnekas. Olen uusi ihminen, joka saa itselleen tällaisia asioita. Ja sitten kaiken lisäksi me vielä selvitään tällaisista kiusallisista ja typeristä arkisista jutuista aika hyvin. Minä pystyn olla nolostumatta liikaa. Käsitellään asiat, mutta ei anneta niiden vaivata meitä enempää. Ihan mahtavaa. Ja minä sain kuin sainkin pesukoneessa pyörineen puhelimeni takaisin, emmekä me puhuneet siitä mitään. Mikään siihen liittyen ei ole vaivannut välejämme. Minulle on ihan sama onko hän käynyt kaikki kuvani, ja tekstini ja viestini läpi, jos kerran se ei vaikuta väleihimme. BLIBLING. Ja illalla keskellä epämääräisen ookoota iltaani Santiago ehdottaa, että vierailisimme jossain näytöksessä keskiviikkona. Ja minusta tuntuu kivalta, että hän todentotta tahtoo viettää kanssani normaalin arki-illan riippumatta sängypesuoperaatiosta. Tietysti! Hän on prioriteettini. Hän on potentiaalisesti tuleva elämänkumppanini. Hah, se tuntuu melko kaukaiselta. Mutta niin on kaikki muukin tuntunut. Ja kaikki on mahdollista. Sovittuani arki-illan viettämisestä Santiagon kanssa minulle tulee hetkeksi huono omatunto, koska Tommi on yrittänyt pyytää minua elokuviin. En ole sopinut mitään ajankohtaa, vaan kuten aina, olen joustavasti sanonnut, että jos ajoitukset onnistuvat niin miksemme käväisisi leffassa. Ja nyt ilmoitan, etten ainakaan keskiviikkona pääse. Ehkä viikonloppuna. Ja Tommi on tosi pettynyt. Mutten kai voi tästä ottaa taakkaa itselleni? Ja mitä jos hän odottaa leffatapaamisen olevan treffit? Ja minä pelkään tuottavani hänelle pettymyksen. Mutten voi miellyttää kaikkia ihmisiä ja olla loukkaamatta heidän tunteitaan, jos aion elää omaa elämääni. 

Tiistai-iltana viimeiseksi juttelen vielä Javierin kanssa. Hän näyttää niin söpöltä ja komealta. Ja hän on niin rehti ja kiva omalla tavallaan. En voi sille mitään, että jotkut pienet etäiset muistofiilikset nousevat pikkuruisina välähdyksinä mieleeni. Olen entistä varmempi siitä, että meidän ei tule tavata. Tai syventää keskusteluja pintaa pidemmälle. Jotenkin välitän hänestä aika paljon. Koen vahvasti, että hän on tosi haavoittuva. Sen kovan kuoren alla on se pieni poikanen, joka ikävöi nuorena kuolleita vanhempiaan. Ja joka on särkynyt tultuaan ankarasti petetyksi ja hylätyksi aiemmassa suhteessaan. Se pikkuinen on kasvattanut kovat kuoren ympärilleen ja yrittänyt lääkitä itseään tunteettomalla ja irstaalla tavalla. Sen kuoren läpi on päässyt ehkä ripaus pelottavaa kiintymystä, jonka hän on siirtänyt sivuun koska on helpompaa olla siellä piilossa yksin, kuin päästää joku sisälle. Ja minusta tuntuu, että hän menettää ihanan kokemuksen ehdottomasta rakkaudesta. Koska hän asettaa niin paljon itselleen ehtoja. Ja niille läheisille, joiden kautta hän peilaa itseään. Hän keskittyy töihin ja kielikursseihin. Ja irtosuhteisiin. Mutta samalla hän viesteissään sanoo, että kaipaa elämäänsä nyt muutosta. Jotain on tapahduttava. Ja tiedän, että hän tekee sen ja ehkä pääsee vielä yli omasta spiraalistaan. Taasko joku, josta olen syvästi välittänyt, ja välitän vieläkin, pääsee eteenpäin minun jälkeeni. Ei silloin minun kanssani, kun olisin tarjonnut kaiken. Vaan vasta jonkun toisen kanssa.  Vai jääkö hän ikuiseksi hurjastelevaksi poikamieheksi. Kai sen on mentävä niin. Että minun oli päästettävä irti ja kehityttänä itse eteenpäin. Ja nyt minä saan sen mitä on minulle tarkoitettu. Ja voin vain sivusta seurata näiden aiempien rakkaiden elämää. Ja samalla tunnen omahyväisyyttä ja iloa siitä, että nämä upeat ihmiset ovat aina osa elämääni. Ja minä olen aina osa heidän elämäänsä. Me ollaan toisillemme niitä ihmisiä, keitä me muistellaan lämmöllä. Ja ehkä tunnetaan pieni muljahdus vatsanpohjassa. Ja se on ihan okei. Pystyn yhtäaikaisesti suhtautumaan tähän kaikkeen lämmöllä ja passivisella kaipuulla. Ja olemaan innoissani Santista. Ja täysin vain hänen juuri nyt. Tänään me nähdään. Ei epäröintiä tai pahaenteisyyttä. Saan tänään pusuja. Olen onnistunut välttelemään kaikkia herkkuja ja tajuamaan taas, että tämä on vain itsestäni kiinni. 

täytyy olla supervoimii

Perjantaina lähden tapaamaan Jereä ja Tommia ja paria muuta kaveria Jeren luokse. Ihan niinkuin aina. Olen saanut punaisia sydämiä. Näiltä ystäviltäni. Kun he toivottavat minut tervetulleeksi luokseen. Ja sitten kiittävät käynnistä. Mietin, että näkeeköhän Santi nuo sydämet puolikuntoisen puhelimeni näytöllä ja ihmettelee, että mitä oikein touhuan. Mutta en ole koskaan peitellyt mitään. Olen usein saanut sydämiä. Eikä minua huoleta yhtään. Jeren luona nauramme paljon ja kinastelemme siitä kenen vuoro on valita biisi. Välillä tanssahtelemme vähän. Ja puhutaan kaikesta mitä ei tarvitse muistaa jälkeenpäin. Maistelemme vähän tuliaisviinejäni. Ja sitten kun tuntuu siltä, että on ollut riittävän hauskaa, eikä enää ole tapahtumassa mitään erityistä, niin lähden yöbussilla kotiin. Olen kiitollinen näistä ystävistäni. Siitä, että minulla on elämässäni ihmisiä, jotka aina toivottavat minut tervetulleeksi. Jotka haluavat tehdä kanssani asioita. Kutsuvat leffaan ja ulos syömään. Tai sitten vain istumaan kahdeksaksi tunniksi olohuoneeseen puhumaan leffoista. Emme puhu paljoakaan matkastani tai siitä kenen kanssa olen siellä ollut. En valehtele mitään. Mutten myöskään kerro kysymättä. Ja minusta tuntuu, että Jere ei halua tietää. Hän koskettaa minua aina kun saa jonkin tekosyyn. Ja laulaa minulle laulunsanoja, joissa puhutaan siitä kuinka tykätään toisesta. Kaikki tämä on vielä helposti kaveruuden rajoissa, enkä anna minkäänlaista vastakaikua. Olen puhtaasti kaverillinen. Mutta ennemmin tai myöhemmin joku varmasti kysyy jotain. Ja sen jälkeen mahdollinen tapailuni on julkista tietoa. Pelkään loukkaavani muiden tunteita. Nämä miehet, joita pidän ystävinäni, saattavatkin elätellä toiveita minun suhteeni. He ovat nähneet kuinka olen vain ollut yksin koko viime kesän, enkä ole edennyt pientä flirttiä pidemmälle kenenkään kanssa. Ehkä he ajattelevat, että olen saavuttamaton. Olen hehkuttanut sitä kuinka hyvä on osata olla yksin. Olen ollut ylpeä siitä, että olen vain itsekseni, enkä ole tarvinnut huomiota hetkellisesti keneltäkään. Ja he ovat tyytyväisiä niin kauan kun kukaan ei saa minua. Mutta voiko mahdollinen parisuhteeni vaikuttaa ystävyyssuhteisiimme? Voisiko Jere tai joku tuntea tulleensa petetyksi? Kaikki on mahdollista. 

Tykkään olla kotonani. Kun pääsen sinne, niin asettaudun sohvalle pehmopeiton sisälle ja katetun pöydän ääreen. Se on turvapaikkani. Siinä minulla on lasillinen viiniä ja pala suklaata. Netflix ja HBO. Puhelin on turvallisesti lähellä, mutta minun ei tarvitse koskea siihen ellei se piippaa. Eikä aina silloinkaan. Koitan valvoa mahdollisimman pitkään saadakseni nauttia tästä omasta ajasta täysillä. Miten olenkaan onnistunut saamaan kodistani aikaan tällaisen lämpimän kutsuvan pesän. Siellä ei ole paljoakaan mitään, mutta juuri se kaikki, mikä saa oloni hyväksi. Aikaisemmin en kyennyt nauttimaan tällaisista asioista. Kotona olemisesta. Yksin olemisesta. Muistan kuinka vasta epäröiden suunnittelin muuttoa omaan uuteen asuntoon yli vuosi sitten. Ja nyt en luopuisi siitä enää kovin helpolla. Olen saanut rakennettua kotini juuri minulle sopivaksi. Siellä voin helposti viettää olostani nauttien koko päivän. Valita herkullista teetä, jota keitän siinä yhdessä pikkukattilassa, jossa myös teen itselleni puuroa erilaisilla täytteillä. Tai keitän kananmunia. Kotonani on kaunista. Ihana suuri sänky ja luettavaa. Kutsun mielelläni perheenjäseniäni kylään ja nykyään meillä on aina tosi kivaa. Me kokkaamme ruokaa ja katsotaan sarjoja loppuun asti. Sitten katsotaan yksi jakso testiksi uudesta sarjasta ja päätetään, että aletaanko katsomaan sitä. Nautin elokuvista tosi paljon. Nautin siitä, että pystyn keskittymään niihin täysille. Ilman, että kokoajan murehdin, että milloin joku viestii, tai ruoki muutoin pahaenteisyyttä. Olen jotenkin itsekkäästi omassa kuplassani iloinen. Tietenkin nyt asiat ovat vähän lipsumassa muutokseen, kun minulla on Santi. Minulla on Santi. En aio pelätä sanomasta näin. Ihan kuin se heti tuottaisi jotain huonoa karmaa ja näpäyttäisi minua sitten jotenkin. Ei. Olen päättänyt, että ansaitsen tämän kaiken. Ja jos jotain tapahtuu niin sitten kai ansaitsen sen. Koitan vahvistaa itseäni. Treenaan lähes joka päivä. Saan jo aika hyvin täyden splitin ja se tuntuu kivalta. Valokuvista huomaan miten takapuoleni on muuttunut. Reiteni tuntuvat vahvemmilta ja saan tehtyä punnerruksia. Kaikki nämä muutokset tuntuvat aika merkityksellisiltä, koska enhän minä ole tehnyt muuta, kuin nauttinut olostani ja vähän jumppaillut kotona. Vähän muokannut ruokavaliotani, mutta se on lähinnä ollut hauskaa. En ole siis kärsinyt sen eteen, että kehityn fyysisesti. Mahtavaa! Toivon, että kaikki oivaltavat tämän asian.

Olen tavannut Santin sovitusti lauantaina. Syömme hienossa ravintolassa taas. Meillä on mukavaa. Ja hänen luokse päästyämme katsomme sylikkäin elokuvan, jonka puolivälissä alan torkahdella. Olemme sohvalla, koska Santi on yrittänyt puhdistaa patjaa edellisen tapaamisemme jälkeen, ja patja haisee vahvasti etikalle ja lattiat ovat täynnä jälkiä siitä, että niille on kaatunut jotain, mitä on sitten yritetty pestä pois. Varmaankin soodaa. Santi on kuvaillut itse yritystään pestä patjaa katastrofaaliseksi. Vähän huumorilla ja nauraen. Mutta selvästi epäonnistumiseen pettyneenä. Pettyneenä itseensä. Ja ehkä vähän tahattomasti ärsyyntyneenä siitä, että minä aiheutin sotkun. Tai tavallaanhan se on hän. Hah. Sanon hymyillen, että minähän tarjouduin auttamaan asiassa. En puutu siivousprojektiin sen enempää. Santi on perfektionisti ja haluaa saada suoritettua itse siivouksen loppuun. Eikä hän pyydä tai kaipaa apua. Elokuvan jälkeen minä olen jo aika väsynyt, mutta Santi tekee aloitteen. Pussailee ja koskettelee. Riisuu. Edelleenkin tämä kaikki on taianomaisen ihanaa. Taas saan sanoa, että vietimme varmaan seksikkäimmän ja ihanimman hetken tähän mennessä. Taas kaikki on astetta rennompaa ja Santi näyttää entistä avoimemmin nauttivan hetkestä. Minusta on aivan ihanaa, kun hän saa huipennuksen silloin kun rakastelemme ihan hitaasti ja lähes hengittämättä. Siinä on jotain kaunista. Olen edelleenkin aivan haltioissani siitä, että minulla on miesystävä, jonka kanssa intiimi kanssakäyminen on tajunnanräjäyttävää. Mahtavaa. Ennenkokematonta. Olen tajuttoman onnekas. Ja olen erittäin helpottunut, että Santi haluaa seksiä täysin estottomasti siitä huolimatta, että olemme sängyllä, jonka tuoksu muistuttaa edellisestä tapaamisestamme. Rakastan nukkua hänen vieressään. Olemme kiinni toisissamme aina. Hikoilemme unissamme. Jossain vaiheessa Santi nousee keskellä yötä laittamaan päälle kalsarit ja t-paidan. Hän tykkää käyttää yöasua. Ja sitten hän tulee halaamaan minua sänkyyn ja nukahdamme. Aamulla Santi nousee sängystä ja siirtyy sohvalle lukemaan minulle ääneen uutisia. Kommentoin uutisia ja kieriskelen peiton alla. Sitten viivytellen käyn aamupesulla ja siirryn alushoususillani kiinni Santiin. Siinä on minun paikkani. Ihan sama missä olemme. Hän ottaa minut kainaloonsa. Silittelee. Pussailen hänen käsivarttaan samalla kun puhumme uutisista. Santi kysyy, että mitä tahtoisin tehdä tänään. Pussailen häntä lisää ja sanon, että haluan sotkea hänen kanssaan joka paikan ja juoda vaikka kahvia.

Santi sanoo iloisena, että kahvi tekisi hyvää. Koskettelen häntä ja tunnen miten hän on ihan valmiina. Siellä boksereissa. Hiton seksikästä ja kuumottavaa. En pysy aloillani, kun mietin sitä kuinka hän kävelee alastomana seisokin kanssa. Se pysyy vielä session jälkeenkin pitkään kauniin ja uhkeana. Ja aloitamme siis aamun samalla tavoin kun lopetimme edellisen illan. Me ollaan mahtava pari. Tai niin haluan nyt ajatella. Kävelle ulkona vierekkäin liukkaalla lumisella maalla. Meinaan liukastua ja katsoessaan minua Santi meinaa liukastua myös. Kumpikana ei kaadu. Nauramme. Ja Santi sanoo, että if we go, we go together. Sitten kuljemme ratikalla uuteen kahvilaan, jota tahdomme kokeilla. Istumme vierekkäin. Santi nipistää hellästi kylkiäni. Sanon hymyillen, että joo joo, nyt tammikuussa jää herkut vähemmälle! Ja Santi toteaa, ettei tarkoittanut sitä, vaan hän vain haluaa kosketella. Olen kerännyt kilon tai pari lomailun aikana, mutta ne ovat helposti kadotettavissa tällä nykyisellä motivaatiollani. Santi kertoo kotimaansa kansallisista festivaaleista, ja siitä, kuinka siellä on tarkoitus pussailla mahdollisimman monen kanssa. Puhumme mistä vain. Minä huomaan, että tositosi pieni lievä mustasukkaisuus nousee välillä mieleeni. En halua kuulla siitä, kuinka hän oli festivaaleilla ja piti siellä hauskaa. Tai siis haluan, mutten kai halua. Kun Santiago osoittaa ulkona ollessamme hotellia, jossa kerran oli entisen tyttöystävänsä kanssa, niin minulle tulee ihanihan pikkuministi ärsyttävä olo siitä, että hän on pyörinyt täällä jonkun toisen naisen kanssa. Mihinköhän tämä voi johtaa? Ja miten voin estää sen, etten ala yhtään pilata mitään näillä ihmeellisillä tuntemuksilla. Ne ovat tosi vähäisiä, mutta aistittavissa. Ne myhäilevät siinä vanhan kraaterin kohdalla. Ja sanovat, että enhän minä oikeasti tunne Santiagoa niin hyvin, että voisin osoittaa häneen tätä luottamusta, jota nyt tunnen. Pienet ohikiitävät ajatukset kysyvät, että mistä minä voin tietää, että hän on vain minun kanssani. Mistä voin tietää, että kun Santi puhuu flirttailusta ja vapaasta seksistä jossain kotimaansa tapahtumissa, ettei hän kaipaa niitä asioita? En mistään. En kuuntele näitä ajatuksia. Sivuutan ne syvään henkäisten. Enkä sano mitään ääneen. Minä voin luottaa Santiin kunnes toisin todistetaan. Me olemme hankkimassa kuukausikortit harrastukseemme. Me olemme kiherrellen sopineet, että joskus vietetään treffi-ilta, jolloin ei saa puhua ollenkaan englantia. Me olemme jo varanneet paikat tapahtumaan muutaman viikon päähän. Meillä on yhteisymmärryksessä yhteinen lähitulevaisuus. Me pussaillaan kadulla kaikkien edessä. Me voidaan onnistua, enkä anna tilaa omille typeryyksilleni ollenkaan. 

BLING. Tommi kutsuu minut elokuviin kanssaan. Taas joudun miettimään, että onko tämä vain kaverillista, vai onko tämä treffikutsu. En kysy sitä, vaan vastaan Tommille kuin kenelle tahansa ystävälle. Sanon, että katsotaan lähempänä. On vähän kiireitä. BLING. Ricky ottaa yhteyttä ja kertoo taas tilanteestaan eksänsä kanssa. Koitan neuvoa ja toivottaa jaksamista. Hän kysyy miten voin. Ja kerron voivani paremmin. Kerron liikunnasta. Ricky kertoo oman tilanteensa olevan ennallaan. Kertoo kaipaavansa minulta halausta. Puhumme rakkaudesta. Ja sanon, että se on joka paikassa. Hengitetään rakkautta sisään. Ja hengitetään rakkautta ulos. Kun ratikassa joku hyvässä huppelissa ollut laitapuolen kulkija kehui söpöyttäni ja kysyi, että minne olen matkalla, niin vastasin olevani menossa levittämään iloa ja rakkautta kaikkialle. Siltä minusta usein tuntuu. Että edelleenkin lillun hyvyydessä (pääosin). Ja kesittymällä tähän hetkeen ja kaikkeen hyvään, pystyn loistamaan sitä itsestäni ulos, kuin se olisi supervoima (pääosin). Siltä minusta tuntuu (pääosin). Pidän Rickystä. Jollain tavalla jopa ikävöin häntä. Jollain tasolla edelleenkin pidän siitä, miten hän on pitänyt minusta. Ja pitää edelleenkin. Jo pitkälle kolmatta vuotta. BLING. Javier. Me olemme jutelleet kasuaalisti Javierin kanssa sarjoista, joita joskus katsoimme yhdessä. Olemme jutelleet työasioista. Ja sitten Javier on kysynyt, että miten olen voinut. Miten minulla on mennyt sen jälkeen, kun meidän tiemme erosivat. Jotenkin keskustelu hänen kanssaan on tuntunut niin normaalilta. Minusta on kiva nähdä hänen nimensa puhelimeni näytöllä. Tuntuu hyvältä, kun hän tarkasti kertoo työjutuistaan ja suunnitelmistaan sen suhteen. Sanon Javierille, että olin kesän ihan yksin. Keskityin täysillä itseeni ja voimaan paremmin. Aloitin säännöllisemmän liikunnan. Ja juhlin auringon alla enemmän kuin ikinä. Vahvistin välejäni ystäviini. Ja sitten jotenkin löysin balanssin ja asiat ovat muuttuneet parempaan suuntaan. En sano, että tapasin jonkun. Eikä hän kysy sitä. Enkä minä kysy häneltä. Sillä ei ole nyt väliä. Olen myös nähnyt ohimennen somessa Ronin kuulumisia. Hänellä kai menee hyvin. Hänen kumppaninsa vaikuttaa mukavalta ja ihan fiksulta. Sellaiselta, jolla on se tasapaino ollut aina. Aina se sisäinen rauha. Ja sillä hän on ehkä saanut Ronin ahdistuksen lievitettyä. Hyvä. Minusta tuntuu, että olen nyt itse enemmän senkaltainen. Se joka haluaa ympärilleen hymyilyä ja iloa. Ei draamaa. Ei enää sitä draamaa, mitä me Ronin kanssa silloin elimme. 

Putkessa

On vierähtänyt pari viikkoa joululomaillessa. Vierähtänyt taas pari onnellista ja lähes käsittämätöntä viikkoa. Yhden kerran olen luiskahtanut epätodellisuuteen siinä istuessani Santin vieressä autossa pelkääjän paikalla. Kun olemme ajelemassa kirkkaan tähtitaivaan alla kauniissa ja lämpimässä Euroopan maassa. Olen yhtäkkiä katsonut häntä ja niitä aukeita maisemia. Sitä kaukaisen pikkukaupungin keltaista hehkua jossain kukkulan takana. Ja ihmetellyt, että miten voin yhtäkkiä olla tässä, niin kaukana kotoa ja onnellisena. Kun vasta ihan äsken tämä kaikki oli vain kaukainen haave. Juurrutan itseäni siihen hetkeen. Tarkkailen kaikkea mitä näen. Ja hymyilen ja tunnen perhoset vatsassa. Talletan sen onnellisen hetken itselleni talteen. Se on epätodellista. Ja nyt kun istun tässä taas tutussa paikassa itsekseni, niin en voi olla ihan varma, että oltiinko me oikeasti siellä. Tehtiinkö me se kaikki hauska lomailu yhdessä? Olemme nyt viettäneet yhdessä viikon yhtämittaisen jakson. Yötä päivää. Olemme joutuneet käymään läpi kaikki ne arkirealistiset inhimillisyydet, jotka tulevat väkisinkin vastaan näin pitkällä aikajaksolla. Kaikki vessaäänet ja väsymykset ja räjähtänyt ulkonäkö. Ja me olemme selvinneet kaikesta tästä hyvin. Olemme järkevinä aikuisina käyttäytyneet ihan luonnollisesti. Jotenkin on tuntunut helpottavalta huomata, että sen hienon ja ylpeän pinnan alla, olemme ihmisiä, jotka pystyvät olla omia itsejään toistemme edessä. Juuri niinkuin minä halusinkin. Halusin löytää sen miehen, joka on itsevarma ja fiksu ja menestynyt. Hauska ja ylpeä. Mutta joka on minun kanssani se hassutteleva ja virheitä tekevä alaston ihminen. Ja minusta tuntuu, että se on tapahtunut. Tunnen tosi vahvasti, että me olemme Santin kanssa tiimi. Kertaakaan emme kyllästyneet toistemme seuraan. Kertaakaan emme ajautuneet riitaan ja edes ärsytykseen. Joka kerta olemme nauraneet tai vähintäänkin hymyilleet niissä lukuisissa kahviloissa ja ravintoloissa. Joka kerta olemme halunneet toteuttaa toistemme toiveet turistitekemisten suhteen. Joka kerta kun olen ujuttanut käteni Santin käsivarteen, on hän ottanut minusta kiinni. Tekee mieli huutaa koko maailmalle, että minä olen nyt saanut sen mitä uskalsin (kai uskalsin?) toivoa. Ja päätin ennemmin odottaa tätä, kuin tyytyä muuhun (kai päätin?). Vaikka se oli pelottavaa. Vaikka tuntui, että se saattaa tarkoittaa yksinoloa. Koska välillä tuntui mahdottomalta, että olemassa voisi olla ketään, joka vastaa näitä toiveitani.

Lomallamme kaikki on sujunut hyvin. Eikö ole ärsyttävän ihmeellistä? Onnellisuusputkeni vain jatkuu ja jatkuu. Meillä on ollut hauskaa kulkiessa uusien kaupunkien metroissa, ratikoissa ja junissa. Olemme istuneet vierekkäin ja pitäneet toisiamme käsistä kiinni. Olleet ihan hiljaa ja seurailleet muita ihmisiä. Tai ihastelleet yhdessä maisemia ja paikallisten ihmisten hauskaa tapaa kuivattaa vaatteitaan kaikkien nähtävillä asuinrakennusten ulkopuolella. Jokainen varaamamme hotelli on ollut hyvä. Hyvä ellei erinomainen. Se paikka, joka lupasi kaupunkinäkymän, tarjosi meille maiseman kaupungin punatiilisten kattojen ylle. Ja sen korkean kellotornin, joka näytti yöllä upealta. Illan koleudesta huolimatta pidimme ikkunaluukut auki jotta saisimme ihastella näkyä. Siinä paikassa parvekkeellemme alkoi loistaa aamuaurinko, ja kaikki oli niin kaunista, että rakastelimme parvekkeen ovea vasten ennen kuin siirryimme sinne ihastelemaan lämpöä ja juomaan aamiaiseksi viiniä. Juttelemaan lokeille ja nauramaan selfieillemme. Kun minä olen laittautunut aamulla niin Santi on hymyillen ja kärsivällisesti keskittynyt puhelimeensa tai istuskelemaan kauniissa säässä. Kertaakaan hän ei ole näyttänyt närkästystään siitä, että minä olen siirtynyt aamusuihkuun hieman viivytellen. Yhden kerran lomamme alkupäivinä hän jätti rakastelumme kesken sanoen, että edetään pikkuhiljaa. Ei kaikkea tarvitse tehdä kerralla. Minulle tuli pieni ajatus siitä, että nytkö hän on kyllästynyt minuun fyysisesti. Ei jaksa enää suorittaa loppuun, koska se ei olekaan niin kiihottavaa. Että se on suorittamista. Käy työstä. Olen ollut ehkä aloitteellisempi kuin hän. Ja olen päättänyt, etten anna minkään mennä välillämme pieleen. En anna upean yhteytemme lässähtää. Joten olen suoraan sanonut, miten hyvältä se minusta tuntuu. Ettei hänen tarvitse teknisesti tuottaa minulle mitään nautintoa, koska nautin kokoajan. Se on jotenkin rentouttanut Santin oloa, koska hän on - kuten Javier - perfektionisti ja haluaa välttämättä tietää, että toinen nauttii. Ja koska olen itse huomannut, että hän odottaa sitä, että minä saan huipennuksen, niin olen itse saanut suorituspaineita. Keskustelumme jälkeen kaikki tämä turha paine on poistunut. Kolme hurraa huutoa avoimelle keskustelulle. Sittemmin olemme viettäneet uskomattoman kiihkeitä ja pitkiä hetkiä. Kylpyammeessa ja eri sängyissä ne sotkien.

Ollessamme silmiähivelevän kauniissa maisemassa meren rannalla olen nojautunut Santiin kiinni ja sanonut, että suudellaan nyt täällä, jotta muistaisimme tämän hetken. Ja Santi on naurahtanut ja painautunut suutelemaan minua pitkään ja kiihkeästi. Siellä turistiaukealla kaikkien ihmisten edessä. Ja minusta on tuntunut niin hyvältä. Pyydä niin annetaan. Sitten monien kauniiden maisemien ja upeiden ravintoloiden ja viinilasillisten jälkeen olemme palanneet takaisin Suomeen. Olemme katsoneet lennon aikana elokuvaa jakaen korvakuulokeet, kuten minä ja Roni aina teimme julkisissa kuluneuvoissa tai kävellessämme musiikki kuunnellen. Oma oloni on ollut aika väsynyt. Kello on paljon. Mutta Santi ehdottaa, että lähtisin hänen luokseen vielä yhdeksi yöksi lomamme päätteeksi. Tämä on antanut minulle varmistuksen siitä, ettei hän ole ollut kyllästynyt seuraani. Että meillä on aika vahva side välillämme. Tietysti olen lähteänyt hänen luokseen. Otan tästä kaiken irti. Tätähän minä olen halunnut. Että voimme alastomina piiloutua yhdessä untuvapeiton alle. Että voin pimeässä kumartua suutelemaan häntä, ja suudella vahingossa hänen nenäänsä. Että voin nukahtaa niin syvästi siihen täydelliseen kainaloon, että näen eläviä unia hänen vieressään. Se ei tapahdu helposti. Aamulla olemme rakastelleet sängyssä niin pitkään, että olen vahingossa kastellut sen melko pahasti. Käydessäni suihkussa Santi on koonnut lakanat kasaan ja laittaa ne pesukoneeseen. Olemme jo niin arkisisssa väleissä, että voimme pestä pyykkiä toistemme kanssa. Minua vähän nolottaa sängyn kastelu ja patjassa näkyy märkä tahra. Tämä on aika ällöttävä teema, mutta valitettavasti se tuotti minulle taas sen verran nolouden tunteita, että minun on pakko ottaa se esille. Pyykkikone pyörii ja minä pukeudun ja valmistaudumme käväisemään yhteisellä lounaalla, ennen kuin menen viimein kotiini pitkän matkan päätteeksi. Ja sitten etsin puhelintani. Eikä sitä löydy mistään. Ja tajuan heti, että Santi on laittanut sen pesukoneeseen lakanoiden mukana. Voiko se olla vahinko? Santi juoksee pyykkikoneelle ja keskyttää pesuohjelman. Ja kaivaa lakanoiden välistä puhelimeni. Sanon nauraen, että jos hän laittoi puhelimeni pesukoneeseen tahallisesti niin annan sen anteeksi. Ja tilanteesta kummallisen tekee se, etten oikeastikaan ole varma, oliko tämä vahinko. Ja vielä kummallisemman siitä tekee se, etten minä välitä oliko se vahinko.

Santi tykkää olla vahvassa asemassa. Ja nyt hän pelastaa tilanteen kuivattelemalla puhelinta ja purkamalla sen osiin. Olen mielelläni avuton tässä asiassa. Leikittelemme rooleilla. Saamme puhelimen osittain toimimaan ja harmittelen ääneen valokuvien ja muiden tietojen menetystä. Santi asentelee puhelimen varmuuskopiointia ja tarjoaa minulle omaa vanhaa puhelintaan käyttöön siksi aikaa kunnes saan hankittua uuden. Hän sanoo, että minun puhelimeni tulee jättää hänen luokseen latautumaan ja asentumaan. En haluaisi jättää puhelintani hänen luokseen, enkä haluaisi ottaa hänen puhelintaan varalle. Haluan hoitaa asian itse. Tilanne on koominen ja olemme nauraneet koko jutulle. Olen joka tapauksessa hankkimassa uuden puhelimen, joten tilanne ei ole niin paha. Ja jotenkin kummallisesti yhtäkkiä painiskelemme sohvalta pudoten ja taistellen simkortistani nauran vedet silmissä. Jep. Me kaksi hienoa ja sivistynyttä ihmistä putoamme sohvalta, kun yritän piilotella simkorttiani Santilta. Puoliksi antaudun ja hän nappaa simkortin ja asentaa sen varapuhelimeensa. Selvä, tehdään sitten näin. Santi lupaa ettei katso puhelimestani mitään. Mutta en voi olla siitä varma. Tämä on nyt ultimaattinen luottamuskoe. Ja rehellisyyskoe. Hänellä on hallussaan nyt kaikki parin vuoden takaiset valokuvat ja viestit. Kaikki nettisivut joilla olen vieraillut ja ne haikut siellä muistiossa. Ja jotenkin se tuntuu minusta ihan ookoolta. Minusta tuntuu, ettei minun tarvitse peitellä tai salailla häneltä mitään. Yhtään mitään. Menee miten menee. Kaikki menee joka tapauksessa juuri kuten kuuluukin. Siellä on kaikki. Ja silti. BLIBLIG. Saan Santilta kuvaviestin, jossa hän vahvistaa viikonlopulle varatun pöytävarauksen kivasta ravintolasta. Minulla on miesystävä, jonka kanssa olen menossa viikonloppuna syömään. Minulla on miesystävä, jolla on hallussaan kaikki minusta saatava tieto. Ja silti hän tahtoo lähteä kanssani viettämään kivaa vapaailtaa. Minulla on miesystävä joka lomamme aikana keskusteli aamiaispöydässä muiden hotellivieraiden kanssa omalla kielellään, ja luuli etten ymmärrä mitään. Vaikka minä pystyin seuraamaan keskustelua aika hyvin. Vaikka minä kuulin kuinka hotellivieras ihasteli meitä pariskuntana ja sanoi, ettei rakkaus tunne kansalaisuuksia. Ja Santi sanoi, että sellaista on rakkaus.