Testing testing

Ahaa! Pitkästä aikaa minulla on tositosi ärsyttävä olo. Se, kun vaatteet ei millään istu, vaan kaikki saumat kiristävät ja kutittavat. Ja hiukset on sähköiset. Eikä millään saa hyvää asentoa toimistotuolissa. Mikään ei tunnu hauskalta ja kivalta, kuten usempina muina päivinä. Koitan venytellä paljon aamulla ja ottaa rauhallisesti. Ja suhtautua tähän kuin haasteena. Se tuntuu jopa jotenkin salaa miellyttävältä. Siis se, että pystyn nyt todistamaan itselleni, etten anna tällaisen fiiliksen vaikuttaa itseeni pintaa syvemmältä. Ja onnistun. Selailen kuu-uutisia, ja luen, että pian on täysiverikuu. Ja se on leijonassa. Näiden ihanien miesten merkissä. Ja se voi etukäteen aiheuttaa epämääräisen epämukavaa oloa. Kun kuu on näin lähellä maata, sen vaikutukset ovat voimakkaampia. Luen, että olo saattaa olla kuin kuukautisten aikaan. Hah! Ja siltä minusta vähän tuntuu. Paitsi, ettei minulla ole ollut varsinaisesti kuukautisia moniin vuosiin, koska syön ehkäisypillereitä ympärivuotisesti. Meidän on määrä tavata Santin kanssa illalla tässä uudessa yhteisessä harrastuksessa ja vaikken saa kunnolla keskitettyä ajatuksiani siihen, niin tiedän kaiken menevän ihan hyvin. Iltapäivää kohti oloni tasoittuu ja piristyy. Jalatkaan eivät tunnu enää niin levottomilta. Mietin tietysti ohimennen, että voisiko toisen lääkityksen lopettamisella olla tähän jotain vaikutusta. Ja ehkä voikin. Mutta ennemminkin niin päin, että tämä olo on normaali. Näitä ärsyttäviä päiviä saa ja voi tulla. Ja lääkitys vain ehkä tasaisi sitä. Mutta on paljon parempi pystyä selviytymään siitä itse. Ainakin voin kokeilla. Ei mikään estä minua marssimasta apteekkin jos siltä alkaa tuntua. Minä haluan todistaa, ettei tämä loistava vire ja uusi positiivinen elämäni johdu mistään pillereistä. Minä haluan pystyä ylläpitää sitä ihan itse. Minä haluan pyöriän näissä kuunkierroissa ja olla sen vaikuttamatta syvimpään mieleeni. Haluan, että voin antaa itselleni aikaa olla laiska ja ärsyyntynyt. Pitää sen itselläni ja siirtää sitten sivuun. Enkä antaa ujuttautua ajatuksiini tai tekemisiini syvemmin. BLING. Tommi viestii jotain ihan normaalia. Huh, olen helpottunut, että hänen avautumisensa jälkeen välimme ovat olleet ihan normaalit. Juuri näin voi aikuiset toimia. Kertoa avoimeasti ajatuksistaan ja toivestaan. Ja vaikkei toinen voisi vastata niihin, niin voidaan jatkaa ihan normaalisti ystävinä. Niin ainakin toivon. 

Tapaamme Santin kanssa sovitusti. Hän on väsynyt. Hän on sitä tyyppiä, joka suhtautuu itseensä äärimmäisen vakavasti. Ja jos hän on väsynyt ja rasittunut, niin muiden tulee ymmärtää se. Ja siitä syystä hän saa ilman muuta olla vähäeleisempi ja tehdä vähän vähemmän. Eikä se haittaa minua. Entistä vakaammin tajuan, että meidän on hyväksyttävä toinen toistemme persoonallisuuksia myös epävireineen. Ja tämäkin kuuluu Santiin. Ja minuun kuuluu se, että höpötän jotain hymyillen ja sanon, että nyt koitetaan täysillä tsempata, koska sitten me voidaan hakea jotain hyvää kaupasta ja mennä Santin luokse syömään, ja sitten mennä ajoissa nukkumaan. Ja ajatus kivasta rennosta illasta saa Santin hymyilemään. Ja meillä on ihan kivaa. Ei erityisen fantastista. Mutta me saadaan harrastus alkuun, kuten olimme toivoneetkin. Sitten menemme ruokakauppaan ja ostelemme jotain hyvää iltasyötävää. Eli hyvää leipää, ja tarvikkeita tehdä niihin sopiva tonnikalamajoneesi. Ja vähän juustoa ja pähköinöitä. Puhumme samalla uutisista ja niistä ravintoloista, joihin olemme varailleet pöytiä. Tuntuu hyvältä, että meillä on selkeää jatkumoa. En ole ollut peloissani hänen kanssaan muutoinkaan. Mutta silti tuntuu hyvältä, että meillä on pöytävaraus tulevalle viikonlopulle. Ja sitten joku tapahtuma seuraavalla viikolla. Ja sitten taas pari ravintolailtaa sovittuna tuleville viikoille. Tuntuu ihanalta, että olemme jo vähän puhuneet siitä, kuinka voisimme matkustaa viimeistään pääsiäisenä taas jonnekin. Ja tuntuu hyvältä, että kun kävelemme lumisessa maassa ruokaostosten kanssa kohti Santin kotia, voin sanoa, että haluan säästää vähän rahaa matkustelua varten. Ja siksi koitan vähän katsoa mihin käytän rahaa. Haluan tuoda ilmi, ettei minulla ole mitään loppumattomia säästöjä. Etenkään enää edellisen kesän jälkeen. Ja nyt olemme jo matkustelleet pari kertaa yhdessä, eikä se ole ollut ilmaista. Ja totta puhuen, en ole tottunut maksamaan itse kaikkea tapailu- tai parisuhteessa. Etenkään, jos suhteeseen kuuluu jatkuva kalliissa paikoissa syömässä käyminen. Se on hauskaa. Ja nautin siitä. Ja maksan mielelläni (tai ainakin tarvittaessa) oman osuuteni. Mutta haluan, että Santi tietää sen saattavan rajoittaa matkakassaani. Etenkin jos teemme tätä näin usein. Vaikka aina sanoin, ettei Ronin ja minun suhteessani merkinnyt raha juuri mitään. Niin en voi väittää, etteikö ollut kivaa, kun lähes aina hän hoiti kaikki kulut. Myös edellisessä suhteessani pitkäaikainen kumppanini piti pääosin huolta ylimääräisten menojen kattamisesta. Muutoin taas en ole käyttänyt rahaa samalla tavoin kalliiseen syömiseen. Esimerkiksi Javierin kanssa me ihan mieluusti käytiin hakemassa ne pakastepizzat tai syömässä siinä kiinalaisessa buffetissa. Minä pystyn nauttimaan elämästäni monella eri tyylillä, mutta näyttää siltä ettei kaikkea voi tuosta noin vain saada. 

Olen karsinut paljon juhlimisesta. Ja se on hyvä. En juo viikonloppuisin baareissa. En käy joka viikonloppu kalliilla klubeilla, joihin pitää ostaa sisäänpääsyliput. En käytä takseja enää lähes lainkaan. En osallistu sellaisille kalliille joogatunneille, jotka eivät anna minulle jotain uutta. Pystyn tekemään perusvenyttelytunnit itseksenikin. Olen tosi iloinen, että olen onnistunut saamaan iloa ryhmätunneista, joita aiemmin olen karsastanut. Mutta en näe mieltä maksaa kahtakymmentä euroa tunnista, jolla vain venytellään perusasennoissa pari tuntia. Huomasin, että noiden tuntien jälkeen olen kyllä ollut tyytyväinen. Mutta harmitellut sitä, etteivät ne ole tuoneet hikeä pintaan. Ennemmin säästän nekin eurot kunnon urheiluhetkiin. Lisäksi pystyn säästämään paljon työpaikka- ja kotisyömisestä. Minun pitäisi muutenkin pysyä erossa ylimääräisistä herkuista. Joten saan jopa kiksejä siitä, että käytän mahdollisimman vähän rahaa ruokakauppaan ja teen mahdollisimman terveellistä ruokaa. Santin luona me tehdään tonnikalamajoneesia, joka ei täyty terveyskriteereitä. Mutta olen tyytyväinen, ettei taas menty väkisin jonnekin syömään. On niin myöhäkin. Sitten minä mene suihkuun. Ja Santi tulee perässä. Hän hieroo minuun saippuaa. Ja olemme kuuman suihkun alla hymyillen. Välillä hän saa vähän puhtia itseensä. Ehkä katsellessaan minua, toivon. Mutta siirrymmä sänkyyn. Ja vasta siellä vietämme ihanan kuuman hetken, ennen kuin käperrymme toisiimme kiinni nukkumaan. Santi on oikeastikin ollut tosi väsynyt, koska nukkuu tosi sikeästi. Ja torkuttaa kelloa yli seitsemään! En käy aamulla suihkussa, vaan kun pukeudun, niin saan heti tuntea hänen valuvan alushousuihini. Vilkaisen puhelintani ja siellä on viesti Javierilta. Jotain uutisiin liittyvää, johon minun on helppo kommentoida neutraalisti. Hän ajattelee minua vähän useammin näinä päivinä. Ikävöiköhän hän minua? Onkohan hänellä elämässään joku uusi erityinen ihminen? En tiedä vieläkään. Enkä vieläkään aio kysyä. Taas minulla on sellainen ärsyttävä olo. Ja siedän sen hyvin. Sen lisäksi että kaikki tuntuu vähän vähemmän mahtavalta, niin sisimmässä on pieni ontto tunne. Tökin sitä tuossa ylavatsan seutumilla miettiessäni, että onko kaikki ihan okei. On. Minulla on Santi, jonka kanssa vaihdamme pari hauskaa kuvaa. Elinallakin on jotian asiaa. Ainoa asia, josta oikeasti voisin stressata on tämä talousasia. Mutta uskon, että sekin hoituu tässä kaiken muun ohessa ihan hyvin. Ei jaksaisi täysillä keskittyä töihin. Mutta kuka nyt ei muutamaa tuntia pystyisi tsemppaanaan, kun sitten edessä on rauhallinen koti-ilta, ehkä perhettä tavatessa. Ja kaverit jo kyselee, että mitäs huomenna tehdään. Ja sitten taas on aika viettää kiva ilta Santiagon kanssa.

Aurinkomyrsky

Maanantaina olen kaikkien muiden suunnitelmien vastaisesti nukahtanut sohvalle työpäivän jälkeen, vaikka televisio on huutanut täysillä vieressä. Puhelinkin on pippaillut siinä korvan juuressa, mutten ole jaksanut edes katsoa kenellä on asiaa, kun olen ollut niin poikki. Selkä on ollut ennätyksellisen kipeä ja säteillyt jalkoihin niin että paikallaan on vaikea pysyä. Ei ole hyvä seistä. Ei ole hyvä istua. Aina välillä tällainen lyhytkestoinen kausi tulee, ja se vie keskittymisen kaikelta muulta. Päiväunien jälkeen olo on sellainen ärsyttävän tyhmä ja tokkurainen. Mutta Santilta tullut iloinen viesti piristää minua heti. Ainakin näennäisesti.  Santi kertoo saaneensa yllättävän palveluksen joltain työkaveriltaan ja hehkuttaa sitä sydänhymiöin. Mietin, että onko hän oikeasti niin innoissaan tuosta pienestä asiasta, vai tahtooko hän lähettää minulle sydämiä. Ja vaikka kaikki on ihan hyvin, niin minua lievästi ahdistaa. Huomaan miten se ei liity oikeasti mihinkään mitä on tapahtunut. Ehkä se, että tapaamisemme peruuntui viikonlopulta laukaisi epävarmuuden. Ehkä minusta tuntuu ettemme ole nähneet ikuisuuksiin ja taika väliltämme olisi katoamassa. Ehkä on vain jokin lyhytaikainen kausi, jonka aikana mikään ei oikein tunnu hyvältä. Energiat ovat vähissä. Joka paikkaa särkee. Niskat ovat ihan jumissa. Ja vaatteet istuvat huonosti. Hiukset on ärsyttävästi. Ja mikään ei vaikuta onnistuvan. Tällaisia päiviä välillä tulee. Se voi liittyä hormonitoimintaan tai vaikka siihen kuuhun. Nämä päivät vaan on pakko sietää tekemättä mitään hätiköityjä ratkaisuja. Omiin ajatuksiin ei voi luottaa. Nytkin mietin, että onkohan karsimaattisen flirttaileva Santi ehdottanut tuolle naispuoleiselle työtoverille korvaukseksi illallista tuosta palveluksesta. Siis haloo. Miten idioottimainen ajatus tuo on? Olenko minä sairaalloisen mustasukkainen tai epävarma? Vai kuulenko vain jotain huonon päivän ahdistusajatuksia väkisin? Koitan olla antautumatta ahdistukselle. En missään nimessä anna näiden tyhmien ajatusten näkyä itsestäni ulospäin. Olen ennemmin vähäsanaisen iloinen, kuin sanon mitään liikaa. Sitenhän pilasin kai asiat Javierin kanssa. Hyväksyin ahdistuksen juttuvinkit. Lähden perheenjäsenen kanssa kävelylle ja ruokaostoksille saadakseni raitista ilmaa. Siinä sivussa huomaan miten paljon minua häiritsee ettemme ole sopineet uutta tapaamista Santiagon kanssa. Pelkään, ettemme enää ikinä tapaa. Jos ajattelen asiaa liikaa saattaisin panikoitua. Mutta samalla tajuan miten irrationaalisia nämä pelot ovat. Ne eivät ole oikeita. Eivätkä ne ole lähtöisin minusta. Voisin itse alkaa tehdä ehdotuksia parantaakseni oloani. Mutten suostu siihen, kun lievä ahdistus on päällä. 

Heti kun olen päässyt ulos ja pystynyt siirtämään keskittymiseni ruokaostosten miettimiseen, niin ahdistunut olo hieman laimenee. Olen tyytyväinen että olen onnistunut omasta olostani huolimatta olemaan ulospäin tasainen ja hätäilemätön. Ja siinä kotiinpäin kävellessä saan viestin Santiagolta. Tadaa, taas se palkitaan, että en ole antautunut ahdistuksen armoille, vaan onnistunut pidättelemään sitä ansaitsemassaan jalkapuussa. Santi kysyy kuinka kiireinen olen. Hän olisi vapaa kaikkina muina päivinä paitsi yhtenä arki-iltana (miksi! Ahdistus huutaa jostain kaukaa. Hänellä on varmaan treffit! Mutten kuuntele sitä). Hymähdän tyytyväisenä. Ja havainnoin heti, ettei ahdistusetiäinen siltikään mykkene kokonaan. Se keksii ihan minkä tahansa syyn kiusata minua, vaikka kaikki sujuisi juuri kuten olen toivoinutkin. Se vaikuttaa koko olotilaani henkisesti ja fyysisesti. Ja siksi se ei ole todelline. Ja juuri siksi, sille ei saa antaa mitään painoarvoa. Siksi juuri silloin, kun se vähääkään etiäisenä tökkii minua, ei saa tehdä mitään erityisiä oma-aloitteisia yhteydenottoja tai ratkaisuja. Koska se voi vääntää täysin hyvän asian väkisin vaikeaksi. Mutta ei juuri nyt. Odotan hetken ja sitten ehdotan Santiagolle tapaamista heti seuraavalle päivälle. Jep, miksei! Kumpaakin ehkä harmittaa ettemme onnistuneet tapaamaan viikonloppuna, joten mitä turhaan enää viivytellä, kun on varmistunut, että kumpikin odottaa seuraavaa tapaamista. Pian Santi vastaa ja sanoo sen sopivan oikein hyvin. Vaihdamme pari humoristista viestiä pitkin iltaa ja minä nukahdan sohvalle jo iltakahdeksalta. Siksikin arvioin nyt kyseessä olevan jokin täysin ulkoinen tekijä, joka on sekoittanut hetkeksi pasmani. Koska olen tajuttoman väsynyt ja särkyinen. Herään tiistaihin. Olen saanut kaiken mitä olen voinut haluta parhaan lopputuleman mukaisesti. Olemme kuin olemmekin sopineet tapaamisen Santin kanssa jo heti tälle illalle! Mutta silti oloni on ärsyttävä. Vaatteet eivät istu. En pysty keskittymään kunnolla nauttimaan sovituista treffeistä kun joka paikkaa särkee. Huomaan, että on meneillään geomagneettinen myrsky, joka vaikuttaa moniin ihmisiin juuri näin, kuten se minuun on vaikuttanut. Tutkin aihetta enemmän, ja saan selville, että tämä asttronominen tapahtuma voi vaikuttaa parasympaattiseen hermostoon, serotoniinitasoihin, verenpaineeseen ja moniin muihin oleellisiin asioihin, joilla on tekemistä ahdistuksen ja paniikin kanssa. Uskomatonta. Jo ennekuin olen edes tiennyt mitään tällaista olevan meneillään olen todistanut sen oireet itsessäni. Ei siis tarvitse kuin odottaa maltillisena ja opetella siinä samalla hillitsemään tätä olotilaa. Ja keskittymään iloitsemaan Santin tapaamisesta. 

BLING. Kesken aamupäivän saan viestin Juhalta. Siltä kivalta mieheltä, jonka kanssa taas olimme samassa ystäväporukassa viikonloppuna. Hän sanoo, että jos joskus tahtoisin tehdä jotain muutakin kuin hengailla isossa porukassa, niin hän voisi keksiä jotain kivaa. Keskustelemme kaverillisen iloisesti, mutta tiedän, että hän veisi minut treffeille jos toivoisin. Teoriassa tämä ilahduttaa minua. Mutta koska oloni on edelleen todella ärsyyntynyt niin en pysty keskittymään mihinkään riittävästi. Huomaan ajattelevani haikeana vaikka mitä typeriä juttuja. Enkä pysty edes keskittämään fokusta iltaan, joka on tarkoitus viettää Santin kanssa. Kuuntelen luentoa geomagneettisesta myrskystä ja sieltä luetellaan kaikki oireet joista kärsin. Luennoitsija sanoo: this too shall pass. Nauraen. Koska hän tietää että se on pian ohi. Toisaalta minua ärsyttää, että selkeästi olen yliherkkä näille muutoksille tuolla jossain kaukana, ja joille ei voi mitään. Mutta toisaalta taas olen helpottunut että ololleni oikeastikin löytyy selitys itseni ulkopuolelta. Käy järkeen. Siksi viikonloppukin kai meni miten meni. Koitan keskittyä hetkeen ja tehdä oloni mahdollisimman mukavaksi ja toivoa, että Santiagon tapaaminen piristää minua. Ehkä pääsemme askelta syvemmälle tapailussamme. Tai sitten vain olemme yhdessä tekemättä mitään erityistä. Paitsi toivottavasti uusien sen ihanan sunnuntaiaamun josta tuntuu olevan ikuisuus aikaa. 

Täydelliset ensitreffit...melkein.

Ensimmäistä kertaa olen oikeastaan aika innoissani illan treffeistä. Tyyppi on hauska ja fiksu. Ja vetoaa minuun erityisesti myös kulttuuritaustansa vuoksi. Ja ilmassa on romantiikkaa ja syksyistä odotusta! Päätän laittautua kunnolla. En ota ainakaan sellaisia riskejä, ettei joku tahtoisi tavata minua toista kertaa siksi, että olen ollut epäsiisti ensitapaamisella. Teen meikinpohjustuksen hyvin. Sekoitan käsissäni ensin primeria ja väriä tasoittavaa bb-voidetta toisiinsa, ennenkuin levitän sen tarkasti kasvoille. Kesän aikana sekoitan mukaan vielä aurinkovoidetta! Kätevää. Meikkivoidetta levitän vain silmänalusiin. Sitten korostan nätisti kulmakarvat siveltimellä, ja teen keskitummat varjostukset silmiin. Suurella pehmeällä sudilla alaluomille ja varjostukseksi myötäilemään yläluomen kaarta. Ja pienellä ohuella sudilla rajaukseksi ylä- ja alaluomen tyveen. Keskikokoinen sivellin tummentaa huijausvarjostusta, joka tekee silmät suuremmat näköisiksi. Se näyttää kivalta vaaleaa helmiäistä sisältävää väriä saaneen vilkkuluomen ympärillä aina kun räpäyttää silmiä. Ripsiväri viimeistelee silmät. Ja poskipuna kasvot. Sitten siirrän hiusten kuivauksen jälkeen vähän jakauksen paikkaa. Ihan vähän vain, koska jotenkin viime aikoina hiukset ovat tuntuneet latistuneilta. Asettelen hiukset jakauksen ympäriltä paikoilleen suoristusraudan avulla, ja suihkutan hiuksiin ryhtiä kuivashampoon ja hiuslakan kanssa. Sitten pukeudun siisteihin vaatteisiin ja suihkautan sisarukselta lahjaksi saatua ihanaa hajuvettä päälleni. Ennen kuin laitan kengät jalkaan otan selfien Singhille, joka aina välillä pyytää nähdä deittilookkejani. Ja sitten hän kehuu minua ja kohottaa itsevarmuuttani. Kun kengät on jalassa ja kaikki on valmiina, lakkaan vielä kynnet läpikuultavalla kiiltävällä lakalla viimeistelläkseni kaiken. Jes, valmista! Tähän kaikkeen menee aikaa suihkun jälkeen noin puoli tuntia, mikä on mielestäni kohtuullinen aika ensitreffejä varten. Etenkin kun saan viestitellä samalla Elinalle ja Singhille ja Manulle. Ja tanssahtelen aina välillä musiikin tahdissa peilin eteen eksyen. Tapaan Elinan lähibaarin terassilla. Ja heti ekana pääsen selittämään, että ahdistus on ollut nyt mekein viikon poissa. Sanon, etten ole varma mitä taas tapahtui. Mutta minua hymyilyttää. 

Olen keskustassa vähän ajoissa, joten pysähdyn ostamaan kynsiviilan jostain putiikista kulkiessani kauppakeskuksen läpi. Santiago on valinnut kohtaamispaikaksi pienen tunnelmallisen ravintolan, jossa kumpikaan meistä ei ole aikaisemmin käynyt. Olen ensin paikalla, kuten olen toivonutkin. On paljon kivempi valita rauhassa hyvä istumapaikka ja olla nätisti paikoillaan, kun toinen saapuu. Ehdin vilkaista peiliin ja laittaa huulirasvaa. Fiilis on hyvä! Olen ehtinyt juoda lasillisen viiniä, mikä tekee oloni sopivan rennoksi. Vaikken juurikaan stressaa tällaisista tilanteista muutenkaan. BLING. Ile lähettää minulle pitkästä aikaa jonkun kivan viestin liittyen herkkujen syöntiin. Lähetän hänelle nopeasti iloisen vastauksen, mutten tahdo roikkua puhelimessa kun deittini saapuu. Ja yhtäkkiä Santi onkin istuutumassa minua vastapäätä. Hymyillen nousen halaamaan häntä, ja mietin, että näyttikö hän lyhyeltä. Ainakin hän on sirorakenteinen, muttei se minua haittaa. Santiagolla on kivat hiukset ja iloiset tummat silmät. Ravintola on pieni ja siellä olevat pöydät ovat niin pieniä, että jos nojaudumme pöytää kohti niin kosketamme lähes toisiamme. Alan heti kertoa mielipidettäni ravintolasta. Olen ehtinyt tilata erityisen hyvän viinin, jota kehun Santiagolle. Tulemme heti juttuun täydellisesti. Hän hymyilee jutuilleni ja minä tunnen oloni aivan luonnolliseksi. Hihkun mielessäni, koska taas olin kai hetkeksi unohtanut, että kun kemiaa on, niin sitä oikeasti on. Eikä sitä tarvitse miettiä yhtään enempää. Juuri kuten olin ennakkoon mielessäni kuvitellut, istumme kauniisti valaistussa ravintolassa toisiamme silmiin katsoen. Jutellen Santin hienosta työpaikasta, kodeistamme ja harrastuksistamme. Santiago tilaa viiniä ja asioi tarjoilijan kanssa asiantuntevasti. Heti kun olemme varmistaneet, että pidämme toisistamme, niin haluamme tilata myös syötävää. Jes, en keksi montaa parempaa deitti-iltaa kuin viinin ja alkupalojen maistelu hyvässä seurassa. Seuraava askel olisi lisätä tähän kokemukseen leffan katsominen. Kiherrelen valikoimme listalta molempien lempiherkkuja, jotka jaamme seuraavien viinilasillisten ohessa. Kaikki vaan yksinkertaisesti toimii. Tarjoilija vilkuilee meitä välillä hymyillen tietäväisenä. 

Kun pöytä on tyhjennetty lautasista pidämme molemmat käsiämme pöydällä. Keskustelun lomassa Santiago koskettaa luonnollisesti käsivarttani. Puristaa sitä katsoen silmiin samalla kun nauraa jollekin jutulleni, ja kertoo innoissaan jostain sisaruksensa projektista. Hän osaa intensiivisen flirtin. Me molemmat tykätään käydä museoissa. Me molemmat haluamme selittää innoissaan toiselle lempisarjoistamme jotain. Hän tykkää kissoistakin. Jossain vaiheessa hän kumartuu lähemmäs ja sanoo hiljaa, että haluaisi suudella minua. Naurahdan kuin pikkutyttö ujona, ja takeltelen sanoissani. Hetkeä myöhemmin hän suutelee minua suulle. En estele! Saan tehdä treffeillä just sitä mitä haluan. Se tuntuu niin kivalta. Kipinät lentelee. Tuo hetki muistuttaa minua joistain parin vuoden takaisista treffeistä. Taisin suudella ainakin Manuelia ensitreffeillä. Luultavasti jotain muutakin. Juuri näin sen kuuluu mennä! Innostutaan toisistamme heti. Sitten on aika lähteä kotiin. On arki-ilta. Kaikki sujuu tosi luonnollisesti. Minä käyn pikaisesti vessassa ja vastaan samalla nopeasti Ilelle ja jollekin sukulaiselle. Sitten hymyillen saavun pukeutumaan. Santi tahtoo saattaa minut pysäkilleni. Hän nousee pöydästä viereeni. Ja on minua lyhyempi. Ja sirompi. Epätoivoinen ärsytys valtaa mieleni. En näytä sitä. Mutta jotenkin koko tunnelma muuttuu. Ihan kuin hänkin huomaisi asian ja yllättyisi siitä. Mutta miksi! Vaikka hän ei ole ilmoittanut pituuttaan esittelytekstissään, niin minä olen! Kävellessä koitan tuijotella katua pää kumarassa. Kävelen kadun matalammalla puolella. Asia on minulle liian merkittävä. En pysty irrottautumaan vertailemasta sivusilmällä pituuksiamme toivoen, että hän kasvaisi siinä taianomaisesti. Mutta ei hän kasva. Ennen pysäkkiäni Santi sanoo, että voisikin kääntyä jo tästä kohti omaa kulkupeliään. Juu. Halaamme ja hän pussaa minua poskelle sanoen, että oli tosi kiva ilta. Niin oli. Haen kiskalta lakuja, joita syön bussissa katsellen samalla realityä. Vaikka olen pettynyt tähän lopputulemaan, niin fiilikseni on hyvä. Olen saanut muistutuksen siitä mitä on kemia. Siitä miten helppoa kaikki voi olla, sitten kun se oikea tulee vastaan. Tai se oikeanlainen. BLING. Nino viestii minulle. Jos minä jonkun lyhyen miehen otan, niin eiköhän sen paikan ole sitten ansainnut Nino. Vastaan hänelle jotain kivaa. Vähän tavallista lämpimämmin. Ja kotiin päästyäni suuntaan pimeässä asunnossa suoraan sänkyyn, ja nukahdamme kissan kanssa toisissamme kiinni kehräten.

Ja sitten se on torstai. Olen yöllä herännyt kello 1:30 luullen, että on aamu. Mutta onneksi ei ole ollut. Sen sijaan seitsemän aikaan olen jo aika pirteä. Vilkaisen puhelintani, ja siellä on huomenentoivotukset Manulta (how was your date!!) , Ileltä ja Ninolta. Sekä joltain satunnaistuttavuudelta, joka ehdottaa treffejä. Hymähdän ja suoritan aamuvenyttelyt. Laitan radion päälle ja tanssahtelen kotona vaatteita pukeissani. Usein hyppelehdin laittautuessani kokovartalopeilin edessä ja esimerkiksi twerkkaan itselleni, kun julkinen tanssimiseni on hieman toisenlaista. Yleensä. Töihin kävellessä minua hymyilyttää niin paljon, etten voi olla hymyilemättä. Olen itsekin yllättynyt, että kohtaaminen Santiagon kanssa tuntuu minusta niin positiiviselta, vaikka se loppua kohti latistuikin. En tiedä onko meidän järkeä tavata uudelleen (haluaisiko hän edes?). En tiedä voinko enää olla hänestä vakavassa mielessä hänestä viehättynyt, koska tämä pituusasia tunnetusti häiritsee minua liikaa. Ja se on  minun ongelmani. Toimistolle päästyäni selitä Manulle miten kivat treffit minulla oli. Mutta totean rehellisesti, etten tiedä onko fyysinen attraktio välillämme riittävä. Manuel vaikuttaa helpottuneelta ja lohduttaa minua innoissaan selittämällä, että se on vain luonnollista! Ei sille voi mitään! Katse eteenpäin. Vastaan suoraan myös tuolle vanhalle koulukaverille, ettei minulla taida aika riittää häntä tapaamaan. BLING. Toinen minua kiinnostanut uusi tinderi lähettää viestin. Ehdottaa tapaamista. Hah! Eteenpäin, kuten Manuel neuvoo. Vastaan, että viikonloppuna voisi sopia. En melkein malta odottaa. En tiedä mitä oikein odotan, mutta selvästi vire on muuttunut parempaan ja innostavampaan suuntaan. Odotan uusia treffejä. Odotan pussailua baaripöydässä myhäileväisen tarjoilijan vilkuillessa sivusta.Odotan, että pääsen jumppaamaan kotiin. Odotan, että näen kavereita viikonloppuna. Odotan, että pääsen tanssimaan. Odotan, että kaikki muuttuu hyväksi. Ja juuri nyt tuntuu taas siltä, että se on tapahtumassa. En vielä tiedä miten, mutta jotenkin. BLING. Santiago lähettää minulle viestin, jossa toteaa minun olleen mielenkiintoinen. Mielenkiintoinen! Ihana kohteliaisuus. Kiitän kivasta illasta. Huomenna on perjantai! 

Nekrologi menneelle

Ensimmäinen Jälkeen Javierin ajanlaskun arkitiistai. Yleensä se pahin päivä ahdistusaikoina. Se päivä, jolloin me hyvinä aikoina olemme tosi monesti tavanneet Javierin kanssa, koska se viikonpäivä on sopinut parhaiten hänen aikatauluihinsa. Usein tiistaiaamuina olen juuri nyt ollut vähän laittautuneempi, ja mukanani on ollut yliyönlaukku. Kahvitauolla olen hymyillyt ja ollut ehkä tavallista puheliaampi, kun olen voinut ajatella sitä ihanaa kohtaamista Javierin kanssa heti töiden jälkeen. Sitä kuinka aina ilahdun siitä miltä hän näyttää. Joka kerta. Kuinka olen innoissani pohtinut kirjoituksissani sitä, miten kivasti ilta tulee menemään. Ja sitten se on toteutunut. Se kirpaisee. En saanut häntä. En saanut taaskaan mitä halusin! Tekisi mieli mennä makaamaan maahan ja itkeä ja kiljua, jotta äiti sittenkin toisi minulle sen mitä halusin. Vai jätettäisiinkö minut vain huomiotta huutamaan, kunnes tajuaisin itse kuinka typerää se on ja oppisin jotain. Kuinka monta kertaa niin täytyy tehdä että kakara viimein oppii toimimaan oikein? En tiedä. Tuntuu pelottavalta edetä tässä tilanteessa, koska en ole varma olenko oppinut jotain. En ole varma nousenko nyt nolona lattialta nopeammin kuin aiemmin toivoen ettei kukaan nähnyt. Joka tapauksessa tässä taas ollaan. Hautaamassa tätä epäsuhdetta ennen kuin se on vielä kylmennytkään. Haluan säilyttää minun ja Javierin yhteiset muistot hyvinä. Haluan uskoa, että me olimme toisillemme jollain tavalla erityiset kaikesta muusta huolimatta. Ihan niinkuin Roninkin kanssa. Ei mikään ole saanut minua vähättelemään jälkikäteenkään sitä yhteyttä ja niitä hienoja kokemuksia, joita yhdessä jaoimme Ronin kanssa. En ole uskonut etteikö hän olisi tarkoittanut useimpia niistä asioista, joita minulle puhui. Ja haluan ajatella Javierista samaa. En vaan pysty näkemään häntä laskelmoivana pelaajana. En ikinä. Varmasti hän on nauttinut sinkkuelämästään ja viihdyttänyt useita naisia luonaan. Ja tulee sitä tekemään. Ja kenties on tässä välissä jo tehnytkin. Mutta meillä oli hetkemme.

Täysin rehellisesti uskon, että meillä oli jotain erityistä. Joudun taas selitellä itselleni näitä asioita hyväksyäkseni tilanteen helpommin. On helpompaa ajatella, että meillä oli jotain oikeaa, mutta ajoitukset ja muut suuremmat kuviot eivät vain osuneet yksiin. On helpompaa ajatella, ettei se johtunut minusta. En saa päästää itseäni ajattelemaan, että jos vain en olisi pitänyt häneen mitään yhteyttä menneiden kolmen viikon aikana, niin sitten hän olisikin ollut eri mieltä. Voisin helposti syyttää siitä itseäni. Onhan se livahtanut mielessäni. Mutta sama ongelma olisi tullut vastaan ennemmin tai myöhemmin. En voi olla läheinen ihmisen kanssa, johon en saa pitää normaalisti yhteyttä. Minun muutamaa viestiäni ei voi mitenkään vääntää häiriköinniksi ja painostamiseksi. Paitsi Javierin päässä. Käydessämme läpi "erokeskustelua" Javier meuhkasi hetken siitä, kuinka joka toinen päivä lomallaan hän vain joutui stressaamaan ja kokemaan huonoa omatuntoa siitä, että hän haluaa keskittyä matkallaan omiin asioihinsa, eikä minuun. Koska minä lähetin hänelle kuulumisviestin. Ja samaa hän on sanonut aiemminkin tilanteissa, jotka olen kokenut  aivan toisin. Ei se vain mene yksiin todellisuuden kanssa. Ehkäpä Javierilla on ollut huono omatunto jostain aivan muusta mitä hän on lomallaan tehnyt, koska tiesi minun odottavan häntä täällä. Ja Javierin kaltaiselle ihmiselle on luontaista syyttää muita tunteista, joita ei itse osaa käsitellä. Olenhan kuunnellut monta kertaa sitä, kuinka hän valittaa huonoista väleistä perheeseensä. Koska aina ne syyttelevät häntä kaikesta! Ja painostavat ja pakottavat tekemään uhrauksia! Ikinä syy ei ole ollut Javierissa. Minulle tämä näyttäytyy ihan psykologisena oppikirjaesimerkkinä. Uskon, että Javier on puhunut totta niinä hetkinä, kun olemme itkeneet tilannettamme yhdessä. Uskon, että olen ollut yksi niistä harvoista, jonka luokse hänen on tehnyt mieli palata näiden vuosien aikana, vaikka välit ovat välillä katkeilleet. Uskon, että jossain kohti hän aidosti kaipasi minua niin paljon, että oli mielessään jo käynyt läpi sen, että ehkä meidän suhteemme voisi sittenkin onnistua. Tiedän, että meillä oli jokin kieroutunut kiintymys- ja rakkaussuhde. Joka ei vain riittänyt ylittämään näitä vaikeuksia ja puutteita. Se ei vain  ollut tarpeeksi. Uskon, että ehkä hän alitajuisesti sabotoi suhteemme. Ihan niinkuin monet ihmiset tahtomattaan tekevät hyville asioille. Minäkin. Niinkuin Chisu laulaa siinä laulussa, paniikki alkaa vastkun kaikki menee hyvin. Mutta ehkä sabotaasi on tehty juuri siksi ettemme turhaan etene liian pitkälle. Koska tiedämme että jotain puuttuu kuitenkin. Ja nyt se kirpaisee, mutta on hyvin mahdollista, että Javier löytää hänelle sopivan kumppanin, kuten joku kommenteissa minulle mainitsi. Sellaisen joka hieroo Javierin hartioita, kun hän katsoo urheilua ja kokkaa hyvää ruokaa. Ja osaa pitää suunsa kiinni.

Tässä tilanteessa on varmasti onni onnettomuudessa, koska minusta tuntuu, ettei suhde olisi tuonut minulle onnellisuutta kuitenkaan. Nyt sanon niin, mutta jos Javier ottaisi minuun nyt yhteyttä niin olisin varmaan heti valmis kääntämään kelkkani. Ehkä. Ehkä en. Yritän pysytellä pinnalla takertuen kaikkiin löytämiini pelastusrenkaisiin, mutta tapaamisehdotus Javierilta vetäisi minut heti merenpohjaan. Eikä Javierilla varmastikaan olisi siellä happipulloa minulle. On mennyt vasta pari päivää, ja ahkeroin tämän eroprosessin kanssa jo ihan täysillä. Tuntuu kuin olisin jo kärsinyt sydänsurua taas ikuisuuden. Minulla on kauhea tarve etäännyttää itseni Javierista mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti. Asia raksuttaa päässäni taustalla jatkuvasti. Surumieliset ajatukset yrittävät luikerrella alitajunnasta pinnalle kuin pienet terroristit, mutta tarkka-ampujani käyvät yhä tehokkaammiksi. Ainakin hetkittäin. Kun tämä hätiköinti ja ahdistus yhdistetään toisiinsa deittiaikana, niin alkaa se malttamattomuus ja pahaenteisyys, jonka vuoksi epävarmassa tilanteessa sorrun hätäilemään. Olemaan epävarma. Mutta nyt ripeys ehkä toimii edukseni. Olemme tässä asiassa Javierin kanssa vastakohtia. Siksi juuri kommunikointimme kai aiheuttikin niin epämääräisiä ristiriitoja. Javier voi aivan hyvin kuluttaa useita päiviä jonkun asian käsittelyyn. Ja silloin hän ei pysty keskittymään muuhun. Nytkin hän saattaa käydä läpi viimeisimpää keskusteluamme saadakseen prosessin omalta osaltaan loppuun. Lopetimme viimeisen keskustelumme sanomalla, että jutellaan myöhemmin lisää. Ehkä hän tarkoitti sitä. Ehkä ei. Monta kertaa hän on kaivanut esille jonkun vanhan viestin, jonka on muistanut tarkasti ulkoa. Ylianalysoinut kaiken negatiivisella sävyllä. Etsiessään minun tekemiäni virheitä tai todistaakseen jotain. Erokeskustelumme aikana hän mainitsi asioita, joista ei pidä minussa. Ja yksi niistä oli tapani kosketella hiuksiani ja laittaa ne välillä kasvoilleni. Olen ihan varma, että hänellä on tarkka lista hyvistä ja huonoista puolistani. Juuri sellainen hän on. Näennäisen ylijärkevä, joka pohtii jokaista päätöstään perinpohjin. Auttaessani häntä täyttämään veroilmoitusta hän saattoi käydä numeroita läpi tuntikausia. Hän saattoi palata lakien yksityiskohtiin ja puurnata niistä loputtomiin. Ja sitten kauhean urakan jälkeen hän päättää jatkaa seuraavana päivänä. Ja noina päivinä hänellä on kulmat kurtussa ja jos puhelin soi niin hän saattaa äkäisesti ilmoittaa olevansa kiireinen. Eikä vastaa viesteihin. Sellainen hän vain on. Ja minä en kestänyt sitä kun se kohdistui minuun. Koska minun mielestäni tuollaisen käytöksen ei pidä kohdistua potentiaaliseen kumppaniin. 

Olen siis selviämässä tiistaista. Heti aamulla Javier tulee kyllä mieleeni ja kraateri vähän värähtää. Mutta ei samallailla kun pahoina hetkinä. Ei edes niin pahasti, että harkitsisin ylimääräisen ahdistuslääkkeen ottamista. Ne ovat mukana, mutta vain turvaverkkona. Ehkä illalla sitten. Ehkä puolikas tuota ja toinen sitä toista. Ja lasi viiniä. Toivon, etten jää tällaiseen kierteeseen kiinni liikaa. Mutta en usko että se on kohdallani todennäköistä. Javier on koko aamupäivän somessa, mikä on melko tavatonta häneltä. Heti mietin, että hän juttelee siellä jonkun uuden tyypin kanssa. Suljen Javierin facebookini chatista, niin etten näe enää hänen nimeään siinä oikeassa laidassa. Tein niin joskus Ronille. Ehkä jollekin toisellekin, jota en enää muista. Ja sitten tulee päivä, kun palautan hänet takaisin kuten Roninkin, enkä tunne mitään. Olen ystävä monen entisen deittini kanssa. Nytkin juttelen Manuelin kanssa ja sovimme käyvämme drinkeillä joku kerta. Eikä minulla ole mitään ongelmaa nähdä Ninoa. Mutta en usko, että voisin oikeasti olla normaali kaveri Ronin kanssa. En usko, että voin olla sitä myöskään Javierin kanssa. Luulin viimeksikin, että voisin. Mutta heti kun näimme toisemme, niin se tunne taas nousi pintaan. Voimme vaihdella asiallisia kuulumisia ehkä silloin tällöin viesteissä. Mutta totta puhuen en usko, että olisi hyvä idea tavata Ronia tai Javieria vielä pitkään aikaan. Joskus ajattelin toisin. Mutta nyt tiedän, että toisen näkeminen voi nostaa pintaan asioita, jotka on vaivalla saatu haudattua. Lasken jollain tavalla Ronin ja Javierin samankaltaiseen Entisten Rakkauksien lokeroon, vaikka he ovat täysin erilaisia. Tätä eroa Javierista ei voi edes verrata siihen tuskaan, mitä Roni minulle aiheutti. Vaikka koen päässeeni Ronista yli (siitä on lähes vuosi!!), niin ajatus tuosta prosessista tuo kyyneleet silmiini. Toisaalta mikä tahansa tekee sen nyt jonkin aikaa. Kahvitauollakin pelkään, että joku kysyy miten voin, etten vain purskahda itkuun. Mutta onneksi kukaan ei kysy. Katsotaan miltä tuntuu ensi tiistaina. Ehkä voin silloin jo paljon paremmin. Nyt en koe menettäväni sielunkumppaniani. Nyt en koe joutuvani luopumaan puolikkaasta itsestäni. En koe raastavasti menettäväni ainutlaatuista elämäni rakkautta, jota tuskin koskaan voin enää kohdata. Jos selvisin siitä, niin selviän tästäkin. Nyt menetän komean, hienon ihmisen. Intohimon ja sen kutkutuksen. Potentiaalisen rakkauden ja paljon työtä vaativan suhteen. Ja juuri nyt se tuntuu mahdottomalta ja sattuu. Ja saa kraaterin rinnassa vaatimaan pilleriä. Ahdistus sanoo, että ehkä tänään Javier lähettää jonkun kivan viestin, joten ei kannata sulkea chattia! Varmaan kohta taas ahdistaa kovasti. Mutta sen on pakko helpottaa pian. Napataan suuhun yksi pami ennen töistä lähtemistä.

Never ending story

Tiistaina kotiin päästyäni puran taas turhautumistani pillittämällä ja kyselemällä ääneen, että miksi tämän pitää olla näin vaikeaa. Olen jutellut monien kivojen ystävien kanssa. Ja moni haluaisi viedä minut ulos. Olisi valmis tekemään minut iloiseksi. Mutta miksi olen jumissa juuri sen tyypin kanssa, joka ei vaivaudu kuuteen tuntiin enää palaamaan someen, koska tietää, että tämä keskustelu on nyt edessä. Minua inhottaa, että olen päästänyt itseni ihastumaan noin itsekkääseen ja kylmään ihmiseen. Mutta samaan aikaan koen jotenkin ansaitsevani sen. Ja samaan aikaan tiedän, että hänellä on aivan toinen puoli, joka voisi päästä vielä valloilleen. Mutta minne katosi se, että haluan parisuhteen parhaan ystäväni kanssa? Miten me voimme ikinä olla hyviä ystäviä, jos hän kohtelee minua näin. Kaadan itselleni lasillisen valkkaria, koska en halua ottaa mitään ylimääräistä ahdistuslääkettä vielä. En nyt vielä kun en ollenkaan tiedä mitä mieltä hän tilanteestamme on. Mitään pahaa ei ole tapahtunut. Viimeisin tapaamisemme oli mahtava. Mutta miksei se fiilis ikinä jatku näihin välipäiviin, kun emme tapaa. Kasvokkain pystyn yleensä aina selventämään puheitani niin ettei väärinymmärryksiä samallailla synny, kun viesteissä. Silloin kaikki on helpompaa ja sähköjännite tekee kaikesta kivaa, kun olemme lähekkäin. Ja nyt kaikki tuntuu niin erilaiselta. Olen tosi tyytyväinen, että olen aktiivisesti ajanut tätä tilannetta eteenpäin. Vaikka juuri nyt se tuntuu niin kurjalta, niin tiedän että sen olevan ainoa vaihtoehto limbon loppumiselle. BLING. Mies, jonka nimeä en muista lähettää kuvaviestin luonnosta ja koittaa tehdä tikusta asiaa. Tapasimme joskus kun olin kävelemässä yksin kalliossa kohti ystäviäni. Mies pysäytti minut kadulla ja sanoi, että vaikutan mukavalta. Mentäisiinkö hetkeksi istuskelemaan vaikka laiturille. Eikä minulla ollut kiire joten suostuin. Istuimme hetken niitä näitä jutellen ja musiikkia kuunnellen. Ja vaihdoimme yhteystiedot. Olen tavannut hänet kerran sen jälkeenkin pikaisesti kävelyllä. Ihan vain koska ajoitus sattui sopimaan. En tunne mitään romanttista mielenkiintoa häntä kohtaan, joten en kai ole jaksanut edes mainita häntä aiemmin. Mutta uudet kaverit ovat aina tervetulleita. Hänkin on minusta kiinnostunut. Ja lähettelee viestejä joissa ei ole mitään sisältöä. Eli niitä parhaita. Ja minä idioottina jumitan tässä. No kohta asioiden pitäisi selkiintyä. Jossain vaiheessa Javierin on pakko herätä ja sanoa jotain. Tai sitten minä sanon. Olen jo luonnostellut eroviestit valmiiksi kaiken varalle.

You don't have to focus on this now or answer. I just want to say what i have on mind, so i can feel everything is said. 

You are not ready in any relationship. Might never be. You have no time to care about anyone else but yourself. You cannot make any commitments and probably are afraid of having something just for you, because there is always a risk of losing it. Dating someone is about taking the risk, making the otherone your priority,  close friend and lover. The person you share stuff and do all the nice things with. But you treat me like a distant friend when we are not together. 

When we are together everything feels right. But even then you have not said any good thing to me, even tho you knew how important this subject is to me. I waited for you when you were on holidays not knowing what's going on. And still you don't have time for this.

You got upset when i was on holiday and said that i wanted to talk some topic more when we meet. You thought that i was dating other people then. And you got pissed and didnt want to meet me. But never told me that then. And you blame me about bad communicating. When you were on your holiday, you said you didnt want to talk about some topic with me. But i let it be. Unlike you did. You expect things from me, that you wont give. Is that fair?

You have ignored my messages. How would you feel if i did that to you? When i asked if everything's ok bc you were not saying anything, you got pissed. I can't say anything to you without being afraid that you get annoyed or stressed. 

I cannot suggest anything, bc it makes you anxious and stressed. Everything has to go by your schedules. Otherwise you get stressed.

Beers with friends, some random person spending night at your place, gig, your own time alone. Everything goes first. And it tells that you are not able to be in a normal relationship. And i need more.

You get pissed and ask me not to use my phone when i'm with you. But you do it all the time when i'm at your place.

You have made my cry more than you have made me smile. I was ready to give it a try because when we are together it feels right. I was ready to find compromises in all situations and accept your bad sides, and get over the traumas from before. But you were not. I need a parter who is there for me. I need someone to answer me. I have my own issues, that you can't care about. Thank you for all the good moments. I loved those.

Ajankuluksi ja terapiaksi siis laadin valmiiksi viestin, jonka voin lähettää hänelle, jos niikseen tulee. Juuri noin olen kokenut ja ajatellut. Ja sen uloskirjoittaminen tekee hyvää, vaikkei Javier sitä koskaan lukisi. En varmaan edes koskaan lähetä sitä hänelle. Onhan se vähän tuollaista tekodramaattista, mutta silti totta. Koko päivä on kulunut ja viimein alkuillasta Javier palaa someen. Odotan, että hän avaa keskustelun ja on valmis puhumaan tästä aiheesta. Mutta sitten hän katoaa taas linjoilta pitkäksi aikaa. Varmasti hän on väsynyt. Eikä jaksa ajatella tätä asiaa. Mutta hän tietää miten tärkeä tämä asia on minulle, eikä välitä yhtään. Tunteja kuluu eikä Javier tule enää linjoille. Alan miettiä että onko tämä vain ahdistus joka saa minut olemaan näin dramaattinen. Itkemään tällaisen turhautumisen takia. Olin jo ihan varma, että asia on yksinkertainen ja viimeinkin tähän saadaan joku lopputulos. Mutta ei. Toisella ei ole mihinkään kiire. Juuri näin on käynyt kai aiemminkin. Tässä vaiheessa minä alan epäillä itseäni ja mietin, että parempi vain antaa olla ja koittaa jatkaa eteenpäin. Passiivisesti sanomatta enää Javierille mitään. Sitten joskus kun hän on valmis, niin hän ottaa yhteyttä, mutta minä olen jo siirtänyt kiinnostukseni väkisin johonkin toiseen. Koska yhtäkkiä minusta tuntuu että olen roikkuva idiootti jonka kannattaa vain olla hiljaa ja tajuta tilanne. Siirtyä hiljaa takavasemmalle. Ja antaa asian olla. Mutta onko se oikea tunne mitä pitäisi tuntea? En tiedä. Minua inhottaa oma tunteellisuuteni. Turhauttaa se, etten vain voi nähdä hänen olevan liian itsekäs ihminen minulle. Minua ällöttää Javierin putkinäköisyys. Hävettää se, että hän saa minut itkemään olemalla tunteeton. Viimeisenä illalla en lähetä hänelle pitkää vuodatustani, vaan sanon, että tämä asia on minulle tärkeä ja toivon, että lepo on auttanut häntä. Ja että toivon hänen jakavan ajatuksensa suhteestamme minulle pian. Kuten hän lupasi. Siinä se. Yksinkertaista.

bsbsbsbsbs

Keskiviikko on useimmiten siksi hyvä päivä, että silloin on selvitty viikon ensimmäisistä päivistä, jotka ovat aina ne vaikeimmat silloin kun ahdistus on päällä. Ja viikonloppu on sen verran lähellä, että jos ahdistaa, niin jaksaa sinnitellä sinne asti joten kuten huonompanakin päivänä, kun tietää, että vapaailtana ahdistuksen saa yleensä taiottua pois vaikka keinotekoisesti. Siksi on helpompi ottaa riskejä ja olla toiminnallinen. Ja nytkin ilman sen kummempia mietteitä kysyn Javierilta, että mitä kuuluu. Miten se voikaan olla välillä jonkun kynnyksen takana? Miksi aina joskus on niin pelottava kysyä tuollaista. Pelottaako se vastaus? Vai se, että on liikaa äänessä. En tiedä, mutta tänään se ei tunnu missään. Ja Javier vastaa pian kertomalla, että loma on sujunut osittain hyvin ja osittain huonosti. Mutta että hän ei halua puhua siitä. Tässä kohtaa voisin sanoa, että kun itse totesin samoin (let's talk more when we meet) niin hän loukkaantui verisesti. Mutta annan asian olla. Koska hän on sokea omalle käytökselleen. Enkä halua suututtaa häntä. Vielä. En halua antaa hänelle mitään syytä mokata välejämme. Sitten myöhemmin minä saan taas olla se uhri jos hän on tehnyt jotain, mikä itkettää minua kun näemme. Mutta sen aika ei ole vielä. Sitten puhumme vähän säästä. Ja hän jättää kokonaan vastaamatta viimeiseen viestiini. Joka sisältää selkeän kysymyksen. Mutta hän on kai niin kiireinen, sokea ja itsekäs. Vielä. Vielä hän saa olla sellainen. Mutta olen aika varma, että roolit tulevat vaihtumaan, ja silloin hän on valmis muuttamaan käytöstään saadakseen huomioni. Nyt minun vain pitää pitää huoli siitä, että hän ajattelee minua lämmöllä. Olen kamppaillut mielessäni sitä vastaan, etten sano asiasta suoraan. Melkein jo haluaisin kysyä, että onko hän tapaillut siellä muita. Ehkä joku vanha tuttu. Tai tinderistä löytynyt uutuus. Sellaista ajatellessani tunnen ärsytystä, ahdistusta ja mustasukkaisuutta. Kostonhalua. Krokotiilinkyyneleiden kehittelyä. (crazy bitch -syndrooma!)

Mutta pitkäaikainen nettiystäväni Singh on sitä mieltä, että parempi odottaa, kun kohtaamme ja sitten voimme keskustella. Hän aina neuvoo minua olemaan rauhassa ja odottamaan. Sweety, just relax, hän sanoo. Sitten näen totuuden ja sen onko tapahtumilla edes väliä. Tai kannattaako niistä edes puhua. Koska olenhan itsekin sitä mieltä, että jos toinen nyt ja jatkossa valitsee sinut, niin onko sillä merkitystä mitä aiemmin on tehnyt. No, periaattessa on, koska viimeisin tapaamisemme oli sen verran erityinen. Nyt kuitenkin kumpikin voi nauttia vapaa-ajastaan rauhassa. Koska jos jotain pahaa on tapahtunut niin ei sitä mikään muuta. Ja jos jotain on tapahtuakseen niin sitten on. Ehkä en edes koskaan tahdo tietää. Olenko mustasukkainen ihminen? En tiedä, koska olen muuttunut niin paljon. Varmasti vähäsen. Mutta en halua olla nalkuttava ja rasittava. Joten annan Javierin rauhassa keskittyä omiin kiireisiinsä ja otan iltalääkkeeni viinilasillisen kera. Samalla sovimme jo innokkaina Simon kanssa tulevaa viikonloppumatkaa ja sen yksityiskohtia. Kunhan selviydyn sinne saakka, niin saan takuulla karistettua ahdistuksen ja turhat pohdinnat Javierista. Ja sitten hän on jo täällä takaisin, ja voin alkaa stressata ja murehtia sitä, että milloin oikein tapaamme. Jos Javier on kerran näin välinpitämätön ja hankala, niin miksi hitossa uhraan hänelle näin paljon aikaani ja tunteitani? En tosiaankaan tiedä. Välillä aina mietin, ettei hän ole sen arvoinen. Välillä olen ihan varma, että esimerkiksi hänen somejuttunsa ovat minusta aivan typeriä. Mutta minkä tunteille mahtaa? Minulla on vahva tuntuma siitä, että tämä on katsottava loppuun asti. Niinkuin katsottiin Ronin kanssa. Ja se sai selkeän lopun. Ja nyt se limbo on takana. Koen vapautuneeni siitä. Ja minun on kai tehtävä sama Javierin kanssa. Koska hän on vaikeasti tavoiteltava. Koska hänessä on niitä tiettyjä piirteitä joita jokainen nainen miehestä haluaa. Koska haluaisin sanoa, että tuo tuossa on minun. Haluan voittaa tämän dualin. Haluan tietää, voimmeko saavuttaa rakkauden ja avoimen rehellisyyden niin että voin keskittyä valittamaan jostain ihan muusta. Kuten siitä, että miten nyt pääsen Javierista eroon. Mutta se vain on katsottava loppuun kaikkensa antaneena. Niin tein Roninkin kanssa, enkä olisi voinut tehdä enempää. Ja se on hyvä tunne. 

Keskiviikko kuluu siis suhteellisen hyvin. Käyn parissa eri liikkeessa hankkimassa jotain pientä mitä tarvitsen viikonlopuksi. Ja saan syötyä aika hyvin perheeni kanssa. Lisäksi syön myös kaksi riviä suklaata ylimakeasta mansikkasuklaalevystä. Sitten jo valmiiksi pakkailen tavaroitani aiemmin laatimani listan mukaisesti. Olen salaa tyytyväinen kun olen niin järjestelmällinen. Ja samaan aikaan olen jo valmiiksi ärsyyntynyt siitä, että matkatoverini takuulla eivät ole, ja saan varmaan paikkailla heidänkin ajattelemattomuuttaan. Jos haluan. En ole mitenkään erityisen altruistinen jos en oikeasti halua. Nautin siitä, että saan oma-aloitteisesti jakaa omastani muille. Tuoda kivoja tuliaisia. Keksiä ratkaisun epävarmaan tilanteeseen. Kaivaa esille jotain hauskaa, juuri kun kaikki luulevat että juhlat on loppu. Mutten siedä sitä jos minulta pyydetään tai vaaditaan asioita. En halua lainata rahaa (kyllä olen suoraan kieltäytynyt). En tartu ollenkaan mihinkään vihjauksiin siitä, että joku nyt tarvitsisi jotain mitä minulla on. Ja silti jotkut ottavat oikeudekseen loukkaantua siitä etten jaksa leikkiä Hurstia. En harjoita hyväntekeväisyyttä, kuin vain kun se minulle sattuu sopimaan. Jos minä pystyn pääosin huolehtimaan siitä, että minulla on kaikki mitä tarvitsen, niin mikseivät muut pystyisi. Vaikka hyväksyn kaikki ystäväni sellaisina kuin he ovat, niin tunnen ärsytystä sellaisista ihmisistä, jotka mokaavat omat asiansa typerästi, eivätkä ole varautuneet mihinkään, ja sitten nojautuvat muihin. Ovatko nämäkin piirteet narsisminkirjoon kuuluvia? Että tavallaan laskelmoidusti toimin niin, että minusta tulee riittävän pidetty ja tarpeellinen. Ja sitten kun olen saanut jonkun aseman, niin voin olla miellyttämättä ketään jos ei huvita. Mutta vain passiivisesti. Ja luonnostaan. Haluan olla porukassa ja saada ystäviä, mutten lopulta välitä juurikaan mitä minusta ajatellaan. En ole koskaan kokenut tarvetta puolustella itseäni negatiivisia kommentteja vastaan. Ennemmin hymyilen ja totean, että minun puolestani kukin saa ajatella miten tahtoo. Ja tiedän, että aika näyttää miten asiat oikeasti ovat. No ehkä nyt liioittelen vähän. Joka tapauksessa, keskiviikkoiltana vielä Javier toivottaa minulle hyvää yötä. Ja se saattelee minut tyytyväisenä sikeään uneen. 

Ja sitten ollaankin silmäräpäyksessä toiveikkaassa torstaissa. Ja se on taas astetta parempi heti alkuunsa kuin keskiviikko. Näin se käy. Kaikki kirkastuu kohti viikonloppua kuljettaessa, mutta ihan takuulla fiilikseni on hyvä myös siksi, että olemme vaihtaneet Javierin kanssa viestejä, eikä mitään dramaattista ole ilmennyt. Heti aamulla toivotan hänelle hauskaa päivää koskien hänen harrastukseensa liittyvää tapahtumaa. Ja saan iloisen lyhyen vastauksen. Ehkä myös lääkkeen sivuoireet alkavat tasaantua pikkuhiljaa. En melkein malta odottaa viikonloppua, mutta tänään vielä koitan keskittyä tuplatarkistamaan, että kaikki tarpeellinen on hankittuna. Ja olemaan kärsivällinen ja cool. Nukkumaan hyvät yöunet. Viikonloppuna keskityn unohtamaan kaiken stressin ja hymyilen niin paljon, että poskia alkaa särkeä. Ensi viikolla on taas ihan erilainen tilanne. Ja loppujen lopuksi tämä aika kului aika nopeasti. Mutta jo valmiiksi jännitän ensiviikon alkua itsesäälisin ajatuksin. Sitten luen uutisotsikoita ja ahdistus räjäyttää kraaterin rinnassani, kun mietin niitä lapsia, jotka ovat juuri nyt tällä hetkellä jumissa tulvaveden ilmataskussa pimeässä luolastossa. Miltä tuntuu niistä vanhemmista, joiden lapsi on siellä, ja uutiset sanoo, etteivät kaikki tule välttämättä selviytymään hengissä turvaan. Sydän pakahtuu, Miten tajuttoman paljon juuri nyt noita lapsia ja nuoria pelottaa. Voin vain etäisesti kuvitella sen ahdistuksen ja paniikin, mikä iskee ahtaassa paikassa veden alla, jota kautta on päästävä turvaan, jos muita pelastukeinoja ei löydy. Miten hirveältä tuntuu niistä vapaaehtoisista sukeltajista, jotka joutuvat ehkä valikoimaan kuka pelastuu ja kuka ehkä ei, jos aika alkaa loppua kesken. Itkettää ja joudun lykätä töistä lähtemistä. Kun maailmassa tapahtuu tällaista, niin en voi tajuta, miten me keillä on kaikki asiat kunnossa, edes kehdataan valittaa. Millä ihmeen oikeudella kärsin pisaraakaan ahdistuksesta. Lähetän rukoukset yläkertaan ja toivon, että jokaisella tämän tragedian osallisella tulee olemaan edessä hetki, joka korvaa kaiken kärsimyksen jonka keskellä he nyt ovat.

Toivoa on

Tiistaina olen töissä vähän yliaikaa. Töissä on ihan kiva olla. Pystyy keskittymään asioihin siten, ettei muista murehtia omia juttuja. Paitsi aina vähän väliä. Ahdistus puristaa keuhkoja kasaan, joten otan jonkun oloa tasoittavan lääkkeen ennen kotiinlähtöä. Olen sopinut tapaavani perhettäni, mutta menen äkkiä kotiin, jotta ehdin juoda yhden lasillisen viiniä ja odottaa, että paraneeko oloni. Kotimatkalla ajattelen taas tätä rasittavaa tilannetta ja saan kyyneleet nousemaan silmiini.  Ja kotona nopeasti itken vähän varastoon, ettei illalla tarvitse. Jep, juon salaa viinilasillisen. Mutta eihän se ole mitään siihen verrattuna, että sen lisäksi otan yksineljäsosan xanoria tehostamaan ahdistuksen laimentumista. Äkkiä, tehoa! Katson kelloa ja helpotun kun pikkuhiljaa kraateri alkaa turtua edes vähän. Selviän perhetapaamisesta ihan hyvin. Ja kerron rehellisesti, että minulla on menossa huono viikko. Mutta kaikki on silti hyvin. Älkää välittäkö, mä nyt vain olen tällainen. Se on totta. Sitten menen kotiin ja otan toisen lasillisen viiniä. Pienen vain, koska en aio aloittaa sen suurempaa alkoholin käyttöä enää. Haluan vain tähän pahimpaan hetkeen maksimoida rentoutumisen ja helpotuksen yhdistämällä toisiaan vahvistavia aineksia. Jes, ihan kohta saan ottaa iltalääkkeeni, joka on määrätty krooniseen kipuun. Mutta joka samalla on ahdistuslääke, joka pikaisen tarkistuksen perusteella tehostaa voxra-lääkitystäni. Googletan lisää mitä kokemuksia ihmisillä on triptylistä, ja löydän useita kertomuksia siitä, miten juuri tämä lääke on saanut ihmiset sen aloituksen yhteydessä itkuisiksi ja ahdistuneiksi, ennen kuin sen vaikutus tasaantuu ja alkaa auttamaan. Senkö takia olen ollut niin alakuloinen! Että minulle on määrätty aivan toiseen vaivaan lääke, joka on tehnyt minusta ahdistuneen juuri kun olen ollut päässyt siitä eroon! Eikä lääkäri missään vaiheessa ole maininnut lääkkeen tätä ominaisuutta minulle. Saati sitä, että tätä lääkettä on käytetty myös ahdistuksen hoitoon. Enkä ole lukenut pakkausselostetta. Miksi ahdistuslääkkeet niin usein ensin pahentavat oloa? Samaan aikaan olen ärsyyntynyt ja helpottunut. Eli yhtäkkiä puhjenneelle ahdistukselle on ehkä jokin oikea syy. Mutta helpottaako ahdistuksen tunne sitä mukaa, mitä kauemmin sitä syön? En voi lopettaa nyt kun olen jo näin pitkällä. Kun olen jo kärsinyt sen takia! Milloin oikein aloitin sen? Kauanko pitää vielä odottaa. Kompromissina päätän jatkaa lääkkeen syömistä (koska siitä tulee illalla kiva ja unelias olo, ja olen toiveikas että se auttaa ahdistukseen myöhemmin), mutta lääkitä itseäni ylimääräisillä pikkulääkkeillä niin kauan kun ahdistus on tuntuva. 

Ja kuten olin aiemmin uumoillutkin, niin laitan tiistai-iltana Javierille johonkin ajankohtaiseen asiaan pikkuviestin, johon hän vastaa kolmella sanalla. Tunnen olevani hänen etäinen tuttavansa. En osaa hahmottaa, että onko ihan normaalia, ettei hän halua vaihtaa kanssani mitään kuulumisia. Asia häiritsee minua. Ja jos hän on tällainen aina, niin en halua sellaisen ihmisen kanssa olla. En pysty. Koska kuolisin varmaan näihin fiiliksiin, jos joka kerta kun ollaan erillään niin hän katoaa etäiseksi ja kylmäksi. Joten minulla ei kai ole mitään menetettävää, kun tänään aion iloisesti pyytää häntä kertomaan minulle jotain kivaa lomastaan. Olen herännyt keskiviikkoon tuntien vähän vähemmän ahdistusta kuin edellisinä päivinä. Teen pienet aamuvenyttelyt ja nappaan suuhun aamulääkkeet. Olen valmis lähtemään töihin alle vartissa heräämisestä. Ja heti minulle tulee vahva ajatus siitä, että aion ottaa häneen normaalisti yhteyttä, koska haluan. Tell me something fun about your holiday :), when you have time. Ahdistus ei sitä määrää, vaan minä. Aina välillä tulee tällainen selkeä hetki, jolloin tiedän tasan tarkkaan mitä tehdä ja olen siitä ihan varma. Keskityn töihin mukavasti koko aamupäivän. Ruokahalu on kadoksissa. En voi sille mitään, mutta siinä missä jotkut alkavat lohtusyödä stressaavissa elämäntilanteissa, niin minä en pysty syödä lähes mitään. Painoni on pudonnut pari kiloa. No okei, rehellisesti sanottuna viisi kiloa. Mutta tiedän, että se nousee taas muutamalla kilolla silmänräpäyksessä, kun saan normaalin ruokahaluni takaisin. Ja toisaalta olen ihan tyytyväinen, että kesäaikana olen hoikassa kunnossa. Kraateri polttelee sisälläni vähäsen. Varmuuden vuoksi laukussani on aina mukana muutama sellainen lääke, jolla saan tarvittaessa ahdistuksen kadotettua. Mutta en ota niitä työaikana, enkä tällaisen lievän ahdistuksen takia. Vasta kun olo on oikeasti paha. 

Aktiivinen ahdistus aiheuttaa sen, että kun kraateri on täyttänyt jo vatsanseutuni, niin sinne ei mahdu mitään muuta. Siksi en pysty syömään. Mutta lounastauolla lähden työkaverin kanssa syömään ja otan jotain mahdollisimman helposti syötävää, ja yritän keskittyä keskustelemaan kaikenlaisesta normaalista. Kaikenlaisesta mistä normaalisti minun ikäiseni ihmiset ovat kiinnostuneita. Kuten keittiöremontti, lapsen kehitysvaiheet ja ärsyttävä appiukko. Nyökyttelen ja kommentoin kiinnostuneena. Mutten vaihtaisi rooleja näiden ihmisten kanssa. Koen että minulla on menossa jokin tosi tärkeä prosessi omassa elämässä, joka on pakko käydä läpi. Koettelemus jonka lopussa on jotain hyvää, mikä korvaa kaikki nämä kurjat hetket. Siellä on se onnellisuus, jonka aikana en edes muista miltä minusta nyt tuntuu. Aidosti uskon näin. Lounastauon jälkeen olo ehkä paranee hieman. Ehkä suhtautumiseni ahdistukseen on nyt järkevämpi, kun voin syyttää siitä lääkettä. Pahaenteisyys heikkenee selkeästi. Voin iloita tulevasta viikonlopusta, jota kavereiden kanssa suunnitellaan innokaasti. Tänään täytyy käydä hankkimassa vielä jotain tarvittavaa mukaan reissuun. Javierin asema ajatuksissani madaltuu selkeästi, ja ajattelen hänen tekemisiään välinpitämättömämmin. Kaikki menee niinkuin menee, enkä minä voi siihen kauheasti vaikuttaa. Huokaisen syvään ja koitan nauttia hetken tästä olosta.

Back to happiness

Selviydyn maanantaista aika hyvin. Päätän etten mene ruokakauppaan vaan tarkistan, mitä kaapeista löytyy ja kokkaan niistä jonkin ruoan. Ja jostain syystä juuri nämä jämäruoat ovat välillä parhaita. Tällä kertaa löydän pastan sekaan pian vanhentuvat leikkeleet, kermaa, maissia, pinaattia ja edellisviikon uunimakkaraillallisesta jääneet juustoraasteet. Nam! Kaksi annosta kelpaa perheenjäsenellenikin. Ja kissa nuolee loput. Vietän iltaa katsellen Breaking Badia, jonka katsominen jäi meillä aikanaan kesken Manuelin kanssa. Ja Westworldia, jossa en meinaa pian pysyä kärryillä. En kuule Javierista mitään, mutta ajattelen pitää häneen normaalisti yhteyttä ja illalla lähetän kivan kuulumisviestin, jossa vielä toivotan kivaa iltaa. Ja vähän myöhemmin Javier vastaa minulle maisemavalokuvalla. Ei sanan sanaa. Jos roolimme olisivat toisin päin, niin Javier loukkaantuisi verisesti siitä, etten vastaisi hänen viestiinsä muutoin kuin kuvalla. Ollessani omalla minimatkallani muutama viikko sitten vastasin johonkin Javierin turistikäyntiin liittyvään kysymykseen muun keskustelun lomassa, että jutellaan tästä enemmän sitten kun näemme. En tarkoittanut sillä mitään pahaa, vaan lähinnä halusin osoittaa, että tahdon nähdä hänet pian kun palaan lomalta. Ja kun kotiin saavuttuani ehdotin suoraan Javierille tapaamista (i need hugs!), niin hän torppasi minut käskien hakea halaukseni muualta. Muka vitsikkäästi. Antaen minun ymmärtää, että hän on kiireinen. Ja jälkikäteen Javier paljasti, ettei tahtonut tavata minua, koska olin ollut niin tyly hänelle aiemmin ja halunnut puhua kuulumisista myöhemmin. Enkä silloin heti. Taas yksi loistava esimerkki siitä, miten väärin Javier on ottanut minun hyvänä tarkoittamani lauseen. Hän on suuttunut minulla aivan turhaan, eikä edes vaivautunut kertomaan minulle olevansa vihainen. Ja hän syyttää minua huonosta kommunikaatiosta! Nyt tätä miettiessäni oikein turhaudun, koska se osoittaa miten sokea Javier on omalle käytökselleen. Hän odottaa muilta jotain mitä itse ei osaa antaa. Miten saisin hänet käsittämään sen? Hetken aikaa mielessäni välähtää, että Javier on liian hankala ja vaurioutunut. Sellainen ihminen, joka jo valmiiksi kostaa toiselle asioita, joita on kehitellyt omassa päässään. Sellainen, joka jo valmiiksi pettää ja on inhottava, koska toinen on varmasti kuitenkin ansainnut sen. Sellainen joka aina epäilee pahinta. Ehkä Javierila on sama paniikkioire potentiaalisissa hylkäämistilanteissa kuin minulla, mutta hän ei vain tajua sitä, eikä siten osaa edes yrittää päästä siitä eroon. Pitäisikö minun aina olla varpaillani siitä mitä sanon, ja varmistella ettei hän vain ole vahingossa loukkaantunut jostain? Ja sitten saattaa kulua päiväkausia, kun hän on vihainen ja loukkaantunut, ja minä vain ajattelen hänen olevan kiireinen ja kaiken olevan kunnossa. 

Nythän minun pitäisi samalla logiikalla olla vihainen ja pettynyt siihen, ettei Javier vaivautunut vastaamaan viestiini oikeastaan ollenkaan. Ja heti minusta tuntuu, etten taida vaivautua ottamaan yhteyttä häneen enää ennen kuin hän tekee sen itse. Minua ärsyttää. Ärsyttää, koska näemme kaiken niin eri tavoilla ja pelkään, ettei hän olekaan kykenevä tai valmis joustamaan omista jäykistä näkökulmista ja traumoistaan. Minä sentään yritän muuttaa omaa käytöstäni ja nähdä asiat realistisesti, enkä omien valheellisten tunteiden ja ajatusten värittäminä. Siispä huokaisen syvään ja koitan antaa asian olla stressaamatta minua. Heti kun tilaisuus tulee, niin aion ilmaista Javierille, että olen huolissani siitä, ettei hän näe omaa käytöstään. Mutta nyt annan hänen ottaa minuun yhteyttä seuraavan kerran. Ihan pieni mykkäkoulumurjotus nostaa sisälläni päätään. Ja koitan olla antamatta sille valtaa. Oikeastaan koen, että tämä ahdistushäiriö, joka on kai seurausta erilaisista vaikeista elämänkokemuksista ja alttiuksista, vääristää kaikkea käytöstä sekä minussa että muissa. Aika harva ihminen on oikeasti tasapainoinen ja kykenee toimimaan ilman mitään vääristyineitä odotuksia. Aika harva varmaan tajuaa sitä, että omat ajatukset ja tunteet eivät vastaa realiteetteja. Koska lähes jokaisella on taustalla niitä kokemuksia, jotka laukaisevat vähäisiä tai merkittäviä oireita, jotka vaikuttavat etenkin ihmissuhteisiin. Ja usein se on ahdistusta. Mutta ahdistus kai kuuluu normaaliin elämään. Vaikka se ohjaakin käyttäytymistämme eri tilanteissa joskus liikaa. Joten onko kyse sairaudesta tai häiröstä ollenkaan, vaan vain inhimllisestä ihmisyydestä? Missä se raja menee, että mikä on normaalia epäröintiä ja elämäntuskailua, ja mikä on sitä tilanteita pilaavaa panikointia, jossa ylireagoidaan ja olla sokeita? Ja mitä tapahtuu jos onnistuu pääsemään näistä niin sanotuista menneisyyden kahleista vapaaksi. Niin, ettei enää ahdistaisikaan yhtään ylimääräistä. Osaisi nähdä tilanteissa, tulevaisuudessa ja ihmisisissä hyvää sen sijaan, että epäilee aina hyvien asioiden menevän jollain tavalla pieleen. En tiedä, mutta aion yrittää ottaa selvää. Ja sitä paitsi. Minähän jo onnistuin jokin aika sitten tässä osittain. Koin olevani onnellinen. Enkä tarvinnut ketään! Ja aion pikimmiten palata siihen tilaan. 

 
En ole varma mitä tässä välissä ehti tapahtua (Javier?), kun kadotin sen hyvän flown hetkeksi. Ja ahdistus, jonka olin oikeastikin jo unohtanut, palasi osittain pikkuhetkiksi takaisin. Mutta on ollut ehkä hyvä saada siitä muistutus. Ehkä osaan entistä paremmin arvostaa taas tasaisuutta jatkossa. Nyt kun olen saanut purkaa taas ajatuksiani Javierista on oma oloni kevyempi ja parempi. Minun on ehkä helpompi olla, kun en näe Javieria niin tavoiteltavana ja hyvänä yksilönä. Minunkin on helpompi päästää toisesta irti, kun hän ei ole täydellinen. Kun voi ajatella, että hän olisi kohdellut minua kuitenkin huonosti. Mutta eihän nyt tarvitse ajatella tällaisia asioita ollenkaan, vaan vain keskittyä nykyhetkeen ja ottaa rennosti. Olen vaihdellut kivoja kuulumisia Karrin ja Ninon kanssa. Ja suunnittelemme innolla muutaman mahtavan ystävän kanssa pientä kotimaareissua seuraavan viikon viikonlopulle. Alan aidosti innostua siitä! Fiilis on hyvä. Mutta siitä huolimatta haen tiistaina lounastauon aikana ahdistuslääkkeeni apteekista auttamaan minua tässä prosessissa, jonka tarkoituksena on päästä riippumattomasti onnelliseksi ennen kuin Javier palaa takaisin. Siis ainakin vähäsen. Back to living in a moment! Täytyy muistaa muistuttaa itseään päivittäin hetkessä elämisestä. Siitä, ettei mitään sellaista kannata murehtia, mille ei voi mitään. Asetan puhelimeni taustakuvaksi tsemppaavan iskulauseen, jotta aina puhelinta vilkaistessani saisin alitajuisia vaikutuksia tukemaan huolettomuuttani. Kiva leppoisa tiistai on edessä.

Ultimatum time

Olen laittanut taas ihan yllättäen laittanut kaiken vaakalaudalle Javierin kanssa, kun sunnuntaina havahdun hauskan juhlimisviikonlopun jälkeen nykytodellisuuteen ja siihen, miten ärsyttävä hän on mielestäni perjantaina ollut. Minä olen tarvinnut halausta ja hän on käskenyt vitsikkäästi minun mennä hakemaan se muualta. Joten sunnuntaina nukuttuani hyvät aamu-unet valvotun viikonlopun jälkeen ja otettuani ahdistuksen uumoillessani rinnassani puolikkaan rauhoittavan lääkkeen aloitan keskustelun hänen kanssaan. Ja sanon suoraan, että hän on ollut liian kiireinen. Javier nauraa ja vitsailee olevansa bisnesmies. Ja sitten toteaa, että olisi kyllä vapaalla tiistaina. Eli nyt olisi taas tilaisuus tarttua tapaamiseen, mutta olen niin loukkaantunut, että sanon etten aina jaksa odotella sitä, kun hänellä sattuu olemaan minulle jokin arki-ilta aikaa. Javier käskee minun sitten ehdottaa suoraan päivämääriä, kun haluan nähdä. Mutta minusta tuntuu, että olen ollut jatkuvasti aloitteellinen. Ja se, että sanon tarvitsevani halausta on tapaamisehdotus! Javier toteaa, että hänellä on paljon tekemistä, johon tahtoo vapaa-ajallaan panostaa. Sanon, että juuri tämä aina etäännyttää meidät. Hän on liian kiireinen. Heti jälkikäteen minua kaduttaa, etten tartu tilaisuuteen tavata häntä alkuviikosta. Mutta toisaalta olen ainakin ollut rehellinen. Ei minulle pidemmän päälle riitä se, että saan hänen pari vapaailtaa kuukaudessa. Haluan olla ihastunut ja nauttia kesästä jonkun kanssa. Ja matkustella yhdessä! Etenkin nyt, kun olen viikonlopun aikana saanut tapaamisehdotuksia Ninolta, joka veisi minut takuulla minne vain. Ja Karrilta, joka on yllättäen suoraan kutsunut minut matkalle mukaansa (ehkä puoliksi vitsillä, ehkä ei). Niin etenkin nyt tämä Javierin kiireisyys ja hankaluus korostuu mielessäni. Taas torppaan kaiken muun siksi, että ehkäpä joku päivä meillä olisi jotain enemmän Javierin kanssa. Joten sanon taas asioita suoraan. Ja aion jatkaa keskustelua tänään. Ensinnäkin siksi, että saan tilaisuuden ehkä nähdä hänet mikäli hän tajuaa olleensa liian kylmä minua kohtaan. Ja siksi, että jos hänellä ei ole aikeita syventää suhdetta kanssani, niin saan tietää sen ajoissa nyt. Ennen kuin olen kuluttanut koko kesäni haaveillen asioista, joita en häneltä saa. 

Maanantaina juttelen ensin Rickyn kanssa niitä näitä, ja sitten lähetän Javierille viestin, jossa pahoittelen aiempaa draamailuani, mutta sanon loukkaantuneeni perjantaisesta keskustelustamme. Siitä, että hän on edes vitsillä käskenyt minun mennä hakemaan tarvitsemani halaukset muualta. Nyt joko voimme käydä läpi keskustelun siitä, etteivät odotuksemme toisiamme kohtaan kohtaa. Tai sopia tapaavamme huomenna. Ja juuri nyt oma oloni on sen verran tunteeton, että voin ihan hyvin sanoa juuri mitä huvittaa. Koska sitten jos Javier jatkaa tunteetonta linjaa eikä halua edistää välejämme, niin kenties aktivoidun paremmin muiden kanssa. Tik tak. Nythän oli se kesä jolloin ei tuhlailla aikaa samoihin pyörityksiin! Javier lukee viestini päivän aikana muttei heti vastaa mitään. Usein hän vastaa sitten myöhemmin kun kiireiltään ehtii. Ja toivon, että hän todella miettisi mitä aikoo sanoa. En jaksa itsekään ylimääräistä draamailua enkä halua aiheuttaa turhaan mitään riitoja välillemme. Mutta juurihan olin ilmoittanut hänelle etten tahdo mitään FWB-suhdetta. Ja minusta tuntuu että juuri sellaisessa hän on minua pitämässä. Ja todennäköisesti sitä tarkoittamatta. Ja saan rimpuilla sieltä pois jos haluan. Etenkin, kun en näköjään pysty tapailemaan ketään muuta niin kauan kun tilanne on kesken Javierin kanssa. Voitteko uskoa, että Karri kutsui minut matkalle kanssaan! Nyt jos koska olisi tilaisuus repäistä ja tehdä jotain hauskaa ja jännittävää. Vaikken rohkenisi juuri sille matkalle, niin selvästi meillä olisi mahdollisuus tutustua nyt toisiimme paremmin. Mutta vain jos tilanne ajautuu nyt umpikujaan Javierin kanssa. Iltapäivällä Javier vastaa jollain vitsillä sivuuttaen koko aiheen kokonaan. Minua ärsyttää, mutta koitan hillitä ylireagoimista nyt. Samaan aikaan Ricky koittaa ehdotella tapaamista ja vakuuttaa tunteitaan, kun toisessa keskusteluikkunassa Javier on normaaliin tapaansa kolea. Ja samalla Aku koittaa olla tosi kaverillinen. Ja Ossilla on ollut hauskat juhlat. Kaikilla muilla on minulle kivaa asiaa paitsi Javierilla. Mutta on maanantai. Hän on tietysti väsynyt ja kiireinen. Eyeroll. Kysyn suoraan että tapaammeko tällä viikolla, vai onko hän jo keksinyt kiireitä. Koska vaikka hän on mielestäni ärsyttävän tympeä, niin epätietoisuus on vielä ärsyttävämpää. Ja jälkikäteen minua kuitenkin harmittaisi, etten käyttänyt tilaisuutta tavata. Tavata kenties sitä tapaamista, jolla viimein asioista tulisi selkeitä. Ehkä viimein saisin sanottua suoraan asiat ja väännettyä rautalangasta ettei tämä epäselvyys enää käy. En jaksa päivääkään. Tunnen itseni rasittavaksi vinkujaksi. Sellaiseksi lievä alkuviikon ahdistus minut tekee. Mutta se tarkoittaa myös toimintaa. Ja toiminta on hyvä. Ja sillä välin kun Javier viivyttelee vastaamisessaan kyselen Karrilta yksityiskohtia hänen matkakohteestaan.

500 (days of sinner)

Saan siis taas hetkeksi itseni tiistai-iltana ärsyyntyneeksi ja turhautuneeksi. Ja kieriskelemään kurjuudessa, kun en keksikään mitään kivaa tekemistä omaan arki-iltaani. Vaikka en jaksakaan soittaa kenellekään. Enkä jaksanut mennä tapaamaan Rickyä joka olisi ollut siitä maailman onnellisin. Ja olen siinä sivussa ollut katkera, kun Javierilla on niin hauskaa tekemistä, eikä minua ole kutsuttu. Olisikohan se se, mikä minua oikeasti harmittaa? Että koen jääväni osattomaksi jostain normaalista ja kivasta, koska Javier on niin hankala. Ja siitä minulle taas tulee vahvemmin se tunne, ettei hän oikeasti pidä minusta. Vaikka hän pitää. Olen vain hetkeksi menettänyt otteeni olla kärsivällinen ja cool. Ja vaikka minun piti ottaa tämä kiireellisyys suoremmin puheeksi hänen kanssaan seuraavassa keskustelussa, niin nyt ainoa mitä sanoin oli Don't get too busy, samalla kun olen toivottanut hänelle hauskoja hetkiä kaikenlaisissa menoissaan. Mutta onko kyse taaskaan todellisuudessa yhtään mistään näistä asioista? En usko. Ei ainakaan suuresti. Oikeasti kyse on siitä, että ensinnäkin on tiistai. Eli potentiaalinen kasvualusta pienelle ahdistukselle jo luonnostaan. Mutta sitten vielä lähden tuonne paahteeseen, ja varmaan fyysisesti näännyn kävellessäni monia kilometrejä liian vähäisellä energiamäärällä, joten verensokerit laskee. Tulen kärttyiseksi. En ehdi syödä ennen kuin saavun kotiin, jolloin olen jo niin herkällä tuulella, että saan puserrettua esille yhden säälikyyneleen, kun joudun alkaa katsoa illan ohjelmia yksin, enkä saakaan seuraa perheenjäsenestäni, jonka kanssa useimmiten jaamme kaikki parhaat ohjelmat. Mutta sitten kun olen syönyt kaksi lämmintä voileipää ja annoksen vehreää erityispuuroani (pieni oikeutus yllättävän vapaa-ajan ja ahdistuksen vuoksi) ei mikään enää näytäkään niin vaikealta. Nostan jalat ylös sohvalle ja alan katsomaan uutta Killing Eve -sarjaa, jota nuoruudensuosikkini Stephen King on ylistänyt julkisesti somessa. Ja siinä istuessani mukavan pehmoisesti mietin, että elämä on oikeastaan aika hyvää. Miksi ihmeessä stressaan ylipäätään ikinä yhtään mitään asioita, kun kaikki on niin hyvin. Vieno hymy nousee huulilleni ja yhtäkkiä tuntuu siltä, että kaikki menee kyllä ihan hyvin. Kroppa värähtelee kivasti ja tekee mieli sulautua sohvaan. Ja ehkä sulaudunkin. Ajatukset juoksevat villisti mutta silti täydellisessä järjestyksessä. Tulee tunne etten ole yksin. Ja se naurahduttaa spontaanisti. Jotenkin näen koko tilanteen taas paremmassa valossa. Minä vain olen liian herkkä loukkantumaan jos olosuhteet ovat otolliset, vaikka oikeasti minun pitäisi vain olla ja nauttia olostani. Ja sitten ensi kerralla olla selvempi Javieria kohtaan. Ja sitä paitsi enhän minä edes tiedä että pidänkö hänestä oikeasti riittävästi antaakseni hänen nimeään ahdistukselleni. Minunhan on hyvä olla vain yksin joka tapauksessa. 

Herätessäni keskiviikkoon olen samalla tyytyväinen sekä pettynyt, etten ole aloittanut mitään draamailua hetken mielijohteesta Javierin kanssa edellisiltana. Koska asioilla ei ole kiire, eikä ole mitään syytä stressata toista, joka oikeastikin on kiireinen. Mutta usein suora puhe on se joka edistää asioita, vaikka ne olisivatkin vähän lapsellisia ja itsekkäitä. Etenkin kun toinen vain itse tekee itsestään turhan kiireisen. Mutta aina kun olen osoittanut mieltäni, niin silloin Javier on muuttanut omaa käyttäytymistään. Yhtäkkiä hän onkin palavasti halunnut nähdä. Ja silloin aina tuntuu että asiat etenee juuri niinkuin pitää. Siksi koitan nyt muistaa, että jos fiilikseni oikeasti laskee siksi, että minua harmittaa ettemme ehdi nähdä Javierin kanssa, niin minun on sanottava se ajoissa hänelle suoraan. Ennen kuin tylsistyn ja turhaudun ja torjun hänet ihan vain siksi että siitä on vähemmän vaivaa. Ja selvästikin hän edelleen pyörii mielessäni. Ja olemme juuri tässä välivaiheessa, mitä ei saa päästää lipsumaan enää siihen pisteeseen missä se on monta kertaa ollut. Jossa se itseasiassa jo nyt aikalailla on. Että kauheat odotukset nousevat ja tilanne näyttää etenevän, mutta sitten emme tapaa viikkokausiin. Ja kaikki lässähtää. Oikeastaan tätä miettiessäni alkaa taas ärsyttää ja tekisi mieli sanoa Javierille, että keskittyköön yksinään kiireisiinsä! Heti lapsellinen kostonhalu nousee pintaan. Koska en jaksa tätä välivaihetta enää. Selvästi se turhauttaa minua yhä nopeammin ja nopeammin! Mutta tämänhän piti olla viimeinen välivaihe? Vika kerta. Ja kello tikittää jo. Koska tämän viikon jälkeen olen itse minilomalla! Ja sitten kaikki taas viivästyisi hamaan tulvaisuuteen enkä voisi nauttia lomastani jos emme ole käyneet keskustelua läpi ennen sitä. Ei käy!

Tämä on 500. kirjoitukseni joka kiertää näitä samoja kehiä taas. Toisaalta haluan olla spontaanimpi ja tarttua heti uusiin nopeisiin toimintamalleihin. Mutta samaan aikaan haluan olla järkevä ja maltillinen, etten ala itse ahdistaa ketään. Ja minun on aina keksittävä joku konkreettinen idea miten toimin, jotta asia todella ratkaistuu mielessäni. Liiketoimintasuunnitelma. Budjetoin siihen tällä kertaa vähän taas oma-aloitteista efforttia ja pääomaksi pikkuannos sydäntä. Deadline perjantaille. Eli nyt olen päättänyt että viimeistään viikonloppua vasten varmistan onko Javier yhä liian kiireinen tapaamaan minua. Ja jos on, niin sitten saan vähän kiukutella. Ja päätös tästä saa mieleni nyt tasaantumaan hetkeksi. Valoa tunnelinpäässä. Olin aiemmin päättänyt tuoda nopeammin ilmi omat ajatukseni. Mutten taaskaan saanut aikaiseksi olla suora. Mutta nyt olen laatinut valmiiksi fraasin vastineeksi siihen, kun hän selittelee ettei ehdi viikonloppuna tavata (tai muuten vain): "Okay :), i'm maybe little bit afraid that you're always too busy and i'm too impatient, and soon we drift more distant again". Noin. Onko liian jyrkkää? Onko liian roikkuvaista minun puoleltani? Itse näitä on niin vaikea hahmottaa. Mutta ainakaan mitään nolosteluja en nyt ala miettiä. Tuotakin lausetta olen muutellun tuhat kertaa. Joskus menen jopa niin pitkälle, että tallennan valmiit vastaukseni valmiiksi puhelimeeni, niin ettei minun tarvitse kuin kopioida ne viestikenttään ja painaa nappia oikealla hetkellä. Koska joskus juttelun tiimellyksessä olen liian tyytyväinen enkä saa aikaiseksi sanoa sitä, mitä aiemmin olen pitänyt tärkeänä. Tai en meinaa uskaltaa. Nyt kun olen jo moneen kertaan harmitellut tätä samaa asiaa, niin en saa päästää enää tilaisuutta väliin. Ja nyt suunnitelma on valmis. Odotetaan vain sen toteutusta. Joko Javier voi vastata, että kyllä me pian tapaamme, ei hätää! Tai sitten hän voi sanoa, että etäisiähän me muutenkin ollaan, joten mitä sitten. Olenko nyt puurnannut taas riittävästi Javierista? 

En tiedä vaikuttaako tähän yhtäkkiseen (no okei okei, ainaiseen!) kärsimättömyyteeni sittenkin se, että Javier jarruttaa muita tekemisiäni, vaikken ehkä sitä suurissa määrin myöntäisikään. En halunnut nähdä Karria. En halunnut nähdä Rickyä. En halunnut mennä kylään Ninolle. En ehkä haluaisi muutenkaan mitään näistä asioista pidemmällä tähtäimellä. Mutta ainakin kokeilisin kaikkia vaihtoehtoja vapautuneemmin. Siksikin tilanne ei saa jäädä roikottamaan minua taas löysään hirteen ja lykkäämään kaikkea muuta muiden kanssa. BLING. Ja saman tien Nino lähettää minulle kauniin ja kohteliaan viestin uskomattoman kiireisen työmatkansa keskeltä. Kuten hän aina tekee. Tavatessamme lauantaina hän toi selkeästi ilmi, miten paljon kaipaa sitä, että olisi joku, jota ottaa matkoillensa mukaan. Ja hän oikeasti tekisi sen. Järjestäisi kaiken empimättä ja ylpeänä näyttäisi seuralaiselleen ihanaa elämäänsä. Ehkä minulle! Mutta pystyisinkö minä siihen? Ehkäpä on aika kokeilla loppuun sekin kortti, jos Javier floppaa nyt. Tekisi jo mieli vastata Ninolle vihjaillen tulevista lomapäivistäni ja matkustuskuumeestani. Mutta ehkä voin odottaa vielä hetken. Arvon vielä, että lähtisinkö tänään jonnekin. Ehdottaisinko Rickylle vaikka terassilla käymistä. Vai viettäisinkö vain illan kotona ja perhettä nähden. Yltyyköhän ahdistus taas iltaa kohti ja usuttaa johonkin toimintaan?