Testing testing

Ahaa! Pitkästä aikaa minulla on tositosi ärsyttävä olo. Se, kun vaatteet ei millään istu, vaan kaikki saumat kiristävät ja kutittavat. Ja hiukset on sähköiset. Eikä millään saa hyvää asentoa toimistotuolissa. Mikään ei tunnu hauskalta ja kivalta, kuten usempina muina päivinä. Koitan venytellä paljon aamulla ja ottaa rauhallisesti. Ja suhtautua tähän kuin haasteena. Se tuntuu jopa jotenkin salaa miellyttävältä. Siis se, että pystyn nyt todistamaan itselleni, etten anna tällaisen fiiliksen vaikuttaa itseeni pintaa syvemmältä. Ja onnistun. Selailen kuu-uutisia, ja luen, että pian on täysiverikuu. Ja se on leijonassa. Näiden ihanien miesten merkissä. Ja se voi etukäteen aiheuttaa epämääräisen epämukavaa oloa. Kun kuu on näin lähellä maata, sen vaikutukset ovat voimakkaampia. Luen, että olo saattaa olla kuin kuukautisten aikaan. Hah! Ja siltä minusta vähän tuntuu. Paitsi, ettei minulla ole ollut varsinaisesti kuukautisia moniin vuosiin, koska syön ehkäisypillereitä ympärivuotisesti. Meidän on määrä tavata Santin kanssa illalla tässä uudessa yhteisessä harrastuksessa ja vaikken saa kunnolla keskitettyä ajatuksiani siihen, niin tiedän kaiken menevän ihan hyvin. Iltapäivää kohti oloni tasoittuu ja piristyy. Jalatkaan eivät tunnu enää niin levottomilta. Mietin tietysti ohimennen, että voisiko toisen lääkityksen lopettamisella olla tähän jotain vaikutusta. Ja ehkä voikin. Mutta ennemminkin niin päin, että tämä olo on normaali. Näitä ärsyttäviä päiviä saa ja voi tulla. Ja lääkitys vain ehkä tasaisi sitä. Mutta on paljon parempi pystyä selviytymään siitä itse. Ainakin voin kokeilla. Ei mikään estä minua marssimasta apteekkin jos siltä alkaa tuntua. Minä haluan todistaa, ettei tämä loistava vire ja uusi positiivinen elämäni johdu mistään pillereistä. Minä haluan pystyä ylläpitää sitä ihan itse. Minä haluan pyöriän näissä kuunkierroissa ja olla sen vaikuttamatta syvimpään mieleeni. Haluan, että voin antaa itselleni aikaa olla laiska ja ärsyyntynyt. Pitää sen itselläni ja siirtää sitten sivuun. Enkä antaa ujuttautua ajatuksiini tai tekemisiini syvemmin. BLING. Tommi viestii jotain ihan normaalia. Huh, olen helpottunut, että hänen avautumisensa jälkeen välimme ovat olleet ihan normaalit. Juuri näin voi aikuiset toimia. Kertoa avoimeasti ajatuksistaan ja toivestaan. Ja vaikkei toinen voisi vastata niihin, niin voidaan jatkaa ihan normaalisti ystävinä. Niin ainakin toivon. 

Tapaamme Santin kanssa sovitusti. Hän on väsynyt. Hän on sitä tyyppiä, joka suhtautuu itseensä äärimmäisen vakavasti. Ja jos hän on väsynyt ja rasittunut, niin muiden tulee ymmärtää se. Ja siitä syystä hän saa ilman muuta olla vähäeleisempi ja tehdä vähän vähemmän. Eikä se haittaa minua. Entistä vakaammin tajuan, että meidän on hyväksyttävä toinen toistemme persoonallisuuksia myös epävireineen. Ja tämäkin kuuluu Santiin. Ja minuun kuuluu se, että höpötän jotain hymyillen ja sanon, että nyt koitetaan täysillä tsempata, koska sitten me voidaan hakea jotain hyvää kaupasta ja mennä Santin luokse syömään, ja sitten mennä ajoissa nukkumaan. Ja ajatus kivasta rennosta illasta saa Santin hymyilemään. Ja meillä on ihan kivaa. Ei erityisen fantastista. Mutta me saadaan harrastus alkuun, kuten olimme toivoneetkin. Sitten menemme ruokakauppaan ja ostelemme jotain hyvää iltasyötävää. Eli hyvää leipää, ja tarvikkeita tehdä niihin sopiva tonnikalamajoneesi. Ja vähän juustoa ja pähköinöitä. Puhumme samalla uutisista ja niistä ravintoloista, joihin olemme varailleet pöytiä. Tuntuu hyvältä, että meillä on selkeää jatkumoa. En ole ollut peloissani hänen kanssaan muutoinkaan. Mutta silti tuntuu hyvältä, että meillä on pöytävaraus tulevalle viikonlopulle. Ja sitten joku tapahtuma seuraavalla viikolla. Ja sitten taas pari ravintolailtaa sovittuna tuleville viikoille. Tuntuu ihanalta, että olemme jo vähän puhuneet siitä, kuinka voisimme matkustaa viimeistään pääsiäisenä taas jonnekin. Ja tuntuu hyvältä, että kun kävelemme lumisessa maassa ruokaostosten kanssa kohti Santin kotia, voin sanoa, että haluan säästää vähän rahaa matkustelua varten. Ja siksi koitan vähän katsoa mihin käytän rahaa. Haluan tuoda ilmi, ettei minulla ole mitään loppumattomia säästöjä. Etenkään enää edellisen kesän jälkeen. Ja nyt olemme jo matkustelleet pari kertaa yhdessä, eikä se ole ollut ilmaista. Ja totta puhuen, en ole tottunut maksamaan itse kaikkea tapailu- tai parisuhteessa. Etenkään, jos suhteeseen kuuluu jatkuva kalliissa paikoissa syömässä käyminen. Se on hauskaa. Ja nautin siitä. Ja maksan mielelläni (tai ainakin tarvittaessa) oman osuuteni. Mutta haluan, että Santi tietää sen saattavan rajoittaa matkakassaani. Etenkin jos teemme tätä näin usein. Vaikka aina sanoin, ettei Ronin ja minun suhteessani merkinnyt raha juuri mitään. Niin en voi väittää, etteikö ollut kivaa, kun lähes aina hän hoiti kaikki kulut. Myös edellisessä suhteessani pitkäaikainen kumppanini piti pääosin huolta ylimääräisten menojen kattamisesta. Muutoin taas en ole käyttänyt rahaa samalla tavoin kalliiseen syömiseen. Esimerkiksi Javierin kanssa me ihan mieluusti käytiin hakemassa ne pakastepizzat tai syömässä siinä kiinalaisessa buffetissa. Minä pystyn nauttimaan elämästäni monella eri tyylillä, mutta näyttää siltä ettei kaikkea voi tuosta noin vain saada. 

Olen karsinut paljon juhlimisesta. Ja se on hyvä. En juo viikonloppuisin baareissa. En käy joka viikonloppu kalliilla klubeilla, joihin pitää ostaa sisäänpääsyliput. En käytä takseja enää lähes lainkaan. En osallistu sellaisille kalliille joogatunneille, jotka eivät anna minulle jotain uutta. Pystyn tekemään perusvenyttelytunnit itseksenikin. Olen tosi iloinen, että olen onnistunut saamaan iloa ryhmätunneista, joita aiemmin olen karsastanut. Mutta en näe mieltä maksaa kahtakymmentä euroa tunnista, jolla vain venytellään perusasennoissa pari tuntia. Huomasin, että noiden tuntien jälkeen olen kyllä ollut tyytyväinen. Mutta harmitellut sitä, etteivät ne ole tuoneet hikeä pintaan. Ennemmin säästän nekin eurot kunnon urheiluhetkiin. Lisäksi pystyn säästämään paljon työpaikka- ja kotisyömisestä. Minun pitäisi muutenkin pysyä erossa ylimääräisistä herkuista. Joten saan jopa kiksejä siitä, että käytän mahdollisimman vähän rahaa ruokakauppaan ja teen mahdollisimman terveellistä ruokaa. Santin luona me tehdään tonnikalamajoneesia, joka ei täyty terveyskriteereitä. Mutta olen tyytyväinen, ettei taas menty väkisin jonnekin syömään. On niin myöhäkin. Sitten minä mene suihkuun. Ja Santi tulee perässä. Hän hieroo minuun saippuaa. Ja olemme kuuman suihkun alla hymyillen. Välillä hän saa vähän puhtia itseensä. Ehkä katsellessaan minua, toivon. Mutta siirrymmä sänkyyn. Ja vasta siellä vietämme ihanan kuuman hetken, ennen kuin käperrymme toisiimme kiinni nukkumaan. Santi on oikeastikin ollut tosi väsynyt, koska nukkuu tosi sikeästi. Ja torkuttaa kelloa yli seitsemään! En käy aamulla suihkussa, vaan kun pukeudun, niin saan heti tuntea hänen valuvan alushousuihini. Vilkaisen puhelintani ja siellä on viesti Javierilta. Jotain uutisiin liittyvää, johon minun on helppo kommentoida neutraalisti. Hän ajattelee minua vähän useammin näinä päivinä. Ikävöiköhän hän minua? Onkohan hänellä elämässään joku uusi erityinen ihminen? En tiedä vieläkään. Enkä vieläkään aio kysyä. Taas minulla on sellainen ärsyttävä olo. Ja siedän sen hyvin. Sen lisäksi että kaikki tuntuu vähän vähemmän mahtavalta, niin sisimmässä on pieni ontto tunne. Tökin sitä tuossa ylavatsan seutumilla miettiessäni, että onko kaikki ihan okei. On. Minulla on Santi, jonka kanssa vaihdamme pari hauskaa kuvaa. Elinallakin on jotian asiaa. Ainoa asia, josta oikeasti voisin stressata on tämä talousasia. Mutta uskon, että sekin hoituu tässä kaiken muun ohessa ihan hyvin. Ei jaksaisi täysillä keskittyä töihin. Mutta kuka nyt ei muutamaa tuntia pystyisi tsemppaanaan, kun sitten edessä on rauhallinen koti-ilta, ehkä perhettä tavatessa. Ja kaverit jo kyselee, että mitäs huomenna tehdään. Ja sitten taas on aika viettää kiva ilta Santiagon kanssa.

The Real Slim Bonnie

Edellisviikon tiistai oli tosi ahdistava. Ahdistus alkoi iltapäivällä ja jatkui iltaan saakka, kuten se yleensä tekee. Tänä tiistaina aamupäivä sujuu nopeasti töihin keskittyen, ja jännittäen sitä, että paheneeko ahdistus päivän mittaan. Manuel toivottaa heti aamulla hyvät huomenet ja muistuttaa, että olemme olleet ystäviä nyt yli kaksi vuotta. Hän on selvästi edelleenkin innostunut siitä pienestä mahdollisuudesta jatkaa fwb-suhdetta kanssani. Mutta minun ei tarvitse sellaiseen taipua jos ei huvita. Ja juuri nyt en jaksa edes ajatella sitä. Olen nukkunut huonommin kuin yleensä. Pyörinyt tuskanhiessä nihkeissä lakanoissa ja hienovaraisesti siirtänyt kissan pois nukkumasta naamaltani. Aamulla olen kuitenkin noussut ihan pirteänä tarkistamaan päivän lämpötilat, jotta tiedän pitääkö päälle laittaa kevyt takki. Kyllä pitää! Eikä se haittaa. Kesä on ollut niin mieletön, että tuntuisi ahneelta toivoa enää enempää hellepäiviä. Kaunis ja kotoisa syksy voi tulla, vaikka se vähän jännittääkin. Fiilis ei ole mitenkään erityisen positiivinen, mutta koitan olla tyytyväinen neutraalistakin olosta. Kävellessäni toimistolle mieleeni tulee Ile. En voi sille mitään, mutta ajatuksiini nousee lapsellisia haavekuvia siitä, kuinka hän halaisi minua sängyssä ja voisin nukahtaa siihen. Sanoisin, että ollaan vaan. En haluaisi tehdä mitään. En varmaan pitkään aikaan, vaikka alkaisimmekin viettää aikaa enemmän kahdestaan. Selkeästi kaipaan jotain läheisyyttä ja hellyyttä. Kohta ei enää riitä se, että tiedän jonkun tykkäävän minusta. Vaan haluan käpertyä kainaloon. Mutta henkisellä yhteydellä ja sellaisella viattomalla söpöydellä. Ei mitään sen enempää. Juuri sellaista ujon alkeellista on flirttimme tähänkin asti ollut. Siinä näitä mielikuvia selatessani tajuan, etten ole ollut kenenkään uuden kanssa tänä vuonna lainkaan. En ole tavannut ketään uutta miestä, jonka kanssa olisin ajautunut sänkyyn. Ja yhtäkkiä se ajatus on aika pelottava. Tunnen nämä tutut miehet ja tiedän heidän pitävän minusta, ja ehkä juuri siksi kaikki on ollut niin avointa ja helppoa. Mutta ajatus intiimeistä hetkistä esimerkiksi Ilen kanssa tuntuu tosi vieraalta. En pysty edes kuvittelemaan sitä. Mutta en tiedä onko sillä mitään väliä. Olen vasta just ja just pääsemässä yli Javierista, eikä mielessäni (tai päälläni) ole ollut pitkään aikaan tilaa kenellekään uudelle. Eikä tarvitsekaan olla ennen kuin tuntuu siltä. Ja sitä paitsi joskus voi olla paras ettei asiat mene niinkuin on etukäteen suunnitellut. Eikös joku viisaus sano, ettei samalla kaavalla voi saada uusia lopputulemia. Ja minä en tosiaankaan halua enää kokea tätä samaa. 

Eilen maanantaina Ile on lähettänyt minulle viestin koskien jotain käytännön asiaa, joka on ollut aiemmin esillä. Olen hyödyntänyt yhteydenoton ja sivuten tylsää aihetta kertonut samalla kuulumisiani. Ilmoittanut miten kauhean väsynyt olen. Ja sitten tulee se ensimmäinen punainen sydän. Ei suoraan minulle tarkoitettu. Vaan se sellainen varovainen, joka liittyy johonkin keskustelmaamme aiheeseen. Laitetaan viestiin sydän kun puhutaan vaikka lemmikistä. Mutta oikeasti ehkä halutaan laittaa se sydän siihen viestiin, koska se on sydän. Punainen sydän, joihin joskus lankesin. En ollenkaan tiedä onko tällainen ominaista Ilelle vai haluaako hän oikeasti osoittaa, että välittää minusta pintaa syvemmin. En tiedä olenko valmis lähtemään tällaiseen vielä mukaan. Pidän siitä ja samalla se vähän pelottaa. Koska en oikeastikaan tiedä mitä itse ajattelen ja tunnen. Koska vielä ihan vähän vilkuilen Javierin somea ja saan häntä ajattelemalla sydämeni vihlaisemaan. Koitan muistuttaa itseäni siitä, että monesti, kun olemme yhdessä viettämässä vapaa-aikaa niin etsin Ileä katseellani juhlista tai baarista, tai ilahdun kun hän tulee paikalle. Mutta toisaalta niin teen muidenkin kohdalla. Ainakin jonkin verran. Mietin, että miten reagoisin tähän ja päädyn jatkamaan samasta sydämellisestä aiheesta ja liitän viestiin hymiön jolla on silmien tilalla sydämet. Hah, aikuiset ihmiset ja tällaista leikkimistä! Vaihdamme pari viestiä ja keskustelu loppuu siihen, kun Ile sanoo meitä leikkimielisesti Bonnieksi ja Clydeksi. Se sävähtää vähän sisimmässäni. Olen aina halunnut olla jonkun Bonnie. Minä olen aina se, joka vitsailee tällä asialla. Partners in crime. Tehdään yhdessä kaikkea hullua. Mutta nyt sen ehtii sanoa Ile.  Joku voisi sanoa, että pitää seurata tällaisia merkkejä ja antaa mennä. Mutta olihan meillä mielestäni aivan mieletön yliluonnollinen yhteys Roninkin kanssa. Siis oikeasti ajattelen niin vieläkin. Koko "suhteemme" oli täynnä taikaa. Mutta joskus niin vain käy. Ile on aiemminkin keskustelujemme lomassa yhtäkkiä sanonut jonkin täysin ilmasta temmatun asian, joka on minulle erityisen merkityksellinen. Tuolloin kyseessä oli eräs tietty raamatun kohta, joka on aiemminkin hypännyt silmilleni erityisellä tavalla toistuvasti. Nämähän ovat vähän hölmöjä ja varmasti melko merkityksettömiä asioita. Mutta mitä jos eivät olekaan. Mitä jos heittäytyisi kunnolla virran vietäväksi ja sanoisi kyllä kaikkeen. Seuraisi asioita, jotka kokee merkeiksi oikeasta suunnasta. Mihinköhän sitten päätyisi. 

Päivän mittaan ahdistus läikkyy vaimeana rinnassani. Uutena fyysisenä oireena minulla polttelee vatsaa ihan niinkuin jännittäisin koko ajan kauheasti jotain. Se tunne kun vatsanpohjasta ottaa vuoristoradassa, tai kun vatsa on täynnä perhosia. Ihan kuin ahdistukseni olisi valahtanut rinnasta vähän alaspäin. Ja outoa tässä on se, etten oikeastikaan enää tunnista fyysistä oiretta ja ahdistusta toisistaan. Olen maininnut siitä aiemminkin,  mutta nyt se on jotenkin viime aikoina korostunut. Jotkut jännittävät vatsallaan. Minä teen niin hyvin herkästi. Mutta nyt tunne on tosi voimakas ja jatkuva. Olen tyytyväinen, että annan ammattilaisten tsekata nämä asiat puolestani. Muuten kehittelisin ties mitä kauhudiagnooseja itselleni. Pystyn lisäämään fyysistä tuskaa itsekseni miettimällä jotain ahdistavaa. Näin sattumalta vanhoja kuvakaappauksia minun ja Javierin keskustelusta ja heti keskivartaloni räjähti särkemään. Viesteissä Javier on pyytänyt minua luokseen ja sanonut, että voisimme keskustella toiveistamme toistemme suhteen. Toisissa viesteissä olen loukkantunut kun Javier on peruuttanut viime hetkellä sopimamme tapaamisen, koska olin sanonut jotain tyhmää hänen ystäviensä edessä. Jotenkin sekin tuntuu haikealta. Saada kinastella hänen kanssaan viesteissä. Näin myös vanhoja valokuvia minusta ja Ronista. Videopätkiä, joissa puhumme hassuja juttuja ja nauramme. Istumme hymyillen bussissa ja kuuntelemme musiikkia niin, että toinen saa toisen kuulokkeen ja toinen toisen. Ilmeilemme kameralle. Meillä oli niin hauskaa. Viihdytimme itseämme juttelemalla vieraille ihmisille ja keksimällä jotain erikoista tekemistä kerta toisensa jälkeen. Jokainen päivä oli seikkailu. En usko, että hän tekee sitä nykyisen naisystävänsä kanssa. Heidän kuvansa ovat vain ällösödejä ja hempeitä. Sellaisia, joita kuka tahansa voisi julkaista. Meillä oli Ronin kanssa ihan oma maailma. Ihan kuin meillä olisi ollut oma salakieli, kuten joillain kaksosilla. Edelleenkin olen vahvasti sitä mieltä, että olemme toistemme sielunsisarukset. Olen sitä mieltä, että hän valitsi turvallisemman ja vaivattomamman vaihtoehdon. Minun persoonallisuuteni ei sovi kovinkaan monelle. Minulla on aivan liian usein aivan liian nokkela vastaus valmiina. Ja vaatii mieheltä vahvaa sisintä sietää se ilman että tuntee alemmuutta. Ellei kuulu niihin miehiin, jotka nauttivat ollessaan niin sanotusti alakynnessä. Mutta minä en halua sellaista puolisoa. Haluan tasavertaisen kumppanin, joka sitten tiettyjen rajojen ylittyessä halaa minun sitä sairasta ja heikkoa puoltani myös. On se vahvempi pinnan alla. Joskus aiemmin olen koittanut hillitä itseäni ja miettiä että millaisen tyttöystävän tuo mahtaa haluta, ja sitten yrittää olla sellainen. Mutta teeskentelevä käytös on vain johtanut minut väärien ihmisten luokse. Jos Ile pitää minusta, niin hän todella pitää oikeasta minusta. 

Kesän viimeiset hetket

Herätessäni maanantaihin en muista ollenkaan että mikä päivä on kyseessä. Joudun oikeasti miettimään, että voiko jo olla maanantai. Ja petyn vähäsen kun tarkasti analysoiden päädyn sihen, että on. Ärsyttää hetken, mutta vain siksi koska olisin voinut mielelläni jatkaa unia vielä pari tuntia. Kestää jonkin aikaa, että palaudun taas tähän todellisuuteen ja muistan missä nyt oikein mennään. Mieleeni ei läsähdä ensimmäisenä Javier tai mikään ahdistava asia. Vaan kevyesti jännittynyt ja malttamaton kärsimättömyys. Onko pakko käydä läpi nämä tavanomaiset arkipäivät, kun voisi olla jossain pitämässä hauskaa! En voi sanoa, että minua suoranaisesti ahdistaisi. Ja jos lievästi jossain taka-alalla se ahdistus olisikin, niin se liittyy lähinnä pahaenteisyyteen ja epävarmuuteen siitä, tuleeko tämä viikko onnistumaan siten kuten odottaisin. Mutta kun aamun edetessä tajuan että en edes tiedä, mitä tarkalleen ottaen odotan, niin olo muuttuu neutraaliksi. Olen väsynyt. Aamukahvin jälkeen olo on edelleen väsynyt ja kahvista tulee paha olo. Olen nukkunut lähes koko sunnuntain, sekä hyvät yöunet vasten uutta arkiviikkoa, mutta silti olen ihan poikki. Yhtäkkiä rauhalliset koti-illat parille seuraavalle päivälle tuntuvatkin oikein sopivilta. Mihinkäs tässä muka oli kiire. Ei mihinkään. Olen osittain vähän pettynyt siihen miten viikonloppu lopulta meni. Mutta tavallaan olen helpottunut. Olen kieltäytynyt tapaamasta Ninoa muihin sovittuihin menoihin vedoten, ja se on ollut täysi totuus. Kuten aavistelin aiemmin, niin olen ennemmin valinnut hauskanpidon ystävieni kanssa, kuin viikonloppuillan viettämisen Ninon seurassa. Näissä asioissa on tietty hierarkia. Eikä koko illan tai yön kestävät viikonlopputapaamiset vanhojen deittien kanssa ylitä juhlimista tai uusien ihmisten tapaamista. Ainoastaan silloin jos muut menot yllättäen peruuntuvat. Tai jos olen ihastunut. Onneksi olen ilmoittanut Ninolle ajoissa muiden menojen vievän koko iltani, joten hän on voinut halutessaan tehdä muita suunnitelmia. Mutta silti hän on viikonlopun mittaan lähetellyt minulle entistä tiiviimmin kivoja kuulumisviestejä, vaikka oma keskittymiseni onkin ollut aivan muualla. Sitä paitsi uskon, että hän on aktiivinen yhteydenpitäjä monien ystäviensä kanssa. Tuskin olen poikkeus, vaikka hän minusta pitäisikin. Myös Manuel on selvästi intoutunut siitä etten suoralta kädeltä kieltäytynyt hänen ehdotuksestaan jatkaa yhteisiä illanviettoja. Hän lähettää minulle vihjailevan viestin siitä, kuinka viikonloppuna olisi hänen ainoa vapaailtansa pitkään aikaan. Mutta vielä vähemmän lähtisin viettämään viikonloppuiltaa Manun luokse kuin Ninon. Melkein ärsyttää, että hän nyt kuvittelee minun juoksevan luokseen entiseen tapaan. Alan muutenkin olla aika varma siitä, etten halua enää aloittaa mitään kaveruutta ylittävää toimintaa hänen kanssaan.

Taas koko viikonloppu on mennyt kaveriporukan kanssa kaikkea hauskaa tehdessä. Olemme olleet puistossa kuuntelemassa musiikkia. Terassilla ottamassa yhdet. Sitten parin eri ystävän luona juhlimassa täysillä. Olemme istuneet vierekkäin Ilen kanssa, mutta pieniä satunnaisia hipaisuja lukuunottamatta, emme ole kehittäneet välejämme sen pidemmälle. Paitsi että lauantaina, kun Ile on lähtenyt muita aikaisemmin kotiin hän on lähettänyt minulle viestin jossa toteaa, että tarvittaessa voisin yöpyä hänen luonaan. Toki siksi koska hän asuu tuhat kertaa paremmalla sijainnilla kuin minä. Mutta myös siksi, että se olisi ollut hauskaa. Ja kutsu olisi koskenut vain minua. En ole kuitenkaan rohjennut lähteä sinne. Kun juhlat ovat päättyneet olen suunnannut väsyneenä omaan sänkyyn nukkumaan. En vaan ole osannut yhtäkkiä keskellä yötä ottaa yhteyttä ja ilmoittaa että olisin tulossa. Se on tuntunut liian vaivalloiselta. Liian läheiseltä. En halua juosta kenenkään perässä. Ei minulla ole niin kiire mihinkään. Mutta silti se on se faktori, joka luo pientä pettymystä ajatellen viikonloppua. Olisi ollut niin kiva herätä jonkun kainalosta hitaaseen sunnuntaihin. Makoilla sängyssä katsomassa jotain turhanpäiväistä ja lähteä iltapäivällä kotiin. Olisin mennyt vain nukkumaan. Olisin pitänyt alusvaatteet ylläni. Olisi vain kiva nukkua jonkun vieressä. Jonkun halauksessa, mutta olla heti ryntäämättä sen intiimimpiin hetkiin. Viimeksi olen nukkunut jonkun kainalossa joskus monen monta viikkoa sitten Javierin luona. Ja tauko on varmasti ollut ihan paikallaan. Sehän on hyvä osa tätä itsenäisyysprosessia. Että on ihan okei nukkua yksinkin. Mutta syksy on tulossa. Pikkuhiljaa voisin luopua jatkuvasta juhlimisesta ja vaihtaa ainakin pienen osan siihen, että toisinaan viettäisikin vain leffailtaa punaviiniä pari lasia juoden ja sitten sinne kainaloon nukahtaen. En vaan yhtään tiedä voisiko se olla Ile vai joku muu. Joka tapauksessa olemme alustavasti sopineet tapaavamme joku arki-ilta tällä viikolla. Ehkä sitten tiedän enemmän. Olen laittanut tinderin taas pois päältä ainakin vähäksi aikaa. En vain jaksa. Tämä on juuri se hyvä maanantaiolo, kun on sen verran väsynyt, että en edes jaksaisi muuta kuin viettää rauhallisen koti-illan. Ehkä huomenna on taas eri fiilis. 

Eli kaikki on ennallaan. Mitään sen kummempaa ei ole tapahtunut paitsi paljon hymyä ja parit hillittömät nauruhetket. Pieniä katseita ja hyviä keskusteluja. Kohta kesä on virallisesti ohi kun syyskuu alkaa. En tiedä minne se katosi, mutta se oli ehkä paras pitkiin aikoihin. Siis oikeasti. Vaikka olen valittanut miten paljon, niin tähän kesään on mahtunut niin loistavia viikonloppuja ja vapaailtoja, etten voi kuin olla kiitollinen. Vaikka olen kärsinyt pahoistakin ahdistushetkistä, niin usein vapaalla ollessani olen ollut ahdistuksesta täysin vapaa. En takuulla ole minään vuonna hymyillyt niin paljon kuin tänä kesänä. Olen myös todistanut itselleni, että heti kun alkaa olla tylsää niin saan kyllä treffiseuraa jos vain haluan. Ja tinderissäkin voi tulla vastaan vaikka kuinka mahtavia tyyppejä. Ja viihdyn hyvin Ilen seurassa. Nyt kun emme ole samassa tilassa niin alan taas empiä kaikkea enkä oikein muista miltä tuntuu olla hänen lähellä. Mutta kun olemme samassa paikassa niin on kiva olla siinä lähellä ja jutella jostain. Pidän hänen äänestä ja tavasta puhua. Siitä, että hän ei mene mukaan niihin kaikista hölmöimpiin vitseihin niin helposti. Ja hän on aina ystävällinen kaikille. Ja positiivinen. Sitten kun hän väsyy eikä jaksa olla iloinen, niin hän lähtee kotiin. Ja niin sen kuuluukin mennä. Katsotaan menenkö joku kerta hänen mukaansa. Nyt tämä tilanne on ollut pysähdyksissä jo aika pitkään, ja varmaan kumpikin ajattelee, että kohta täytyy kokeilla viettää vaikka ilta kaksistaan, jotta saamme selvennettyä fiiliksiämme. Ja kyllähän se minulle sopii. Tänään iloitsen siitä että on aika harmaa päivä. Silloin on kivointa laiskotella kotona. Inhottavana tuntuva selkäkipu häiritsee ihan kauheasti. Mutta se asia on selvityksessä, joten koitan ainakin olla ahdistumatta sen vuoksi.

Plähh

Tiistaina olen aamulla ihan tokkurainen ja herääminen tuntuu kestävän koko aamupäivän. Bussissa ollessani silmät menevät väkisin kiinni, vaikka olen nukkunut perinteisesti vähintään kahdeksan tuntia. Ja syynä tälle inhottavalle väsymykselle on todennäköisesti maanantai-iltana ottamani särkylääke, jota olen halunnut kokeilla kroonisesti kipeään yläselkääni. Ihan vain kokeillakseni, että voinko paremmin jos otan reseptillä saamani kipulääkkeen. Mutta jos illalla ottamani lääke tekee minut näin väsyneeksi vielä seuraavana aamuna, niin ei kiitos. En jaksa edes miettiä, että onko selkäni jotenkin parempi. Arkisin välttelen yleensä kaikenlaisia lääkkeitä ja päihteitä, koska haluan olla kirkkaalla mielellä. Minulla ei ole mitään tarvetta sekoittaa päätäni, eikä mitkään selkävaivat ole vielä yltyneet niin koviksi, että oikeasti tarvitsisin säännöllistä lääkettä. Saatan ottaa lasillisen viiniä ruoan kanssa tai huvikseen, mutta se on mitätöntä verrattuna siihen, miten paljon aikaisemmin olen käyttänyt alkoholia arkenakin. Ja jos ahdistus tuntuu iskevän, niin enää en kärsi siitä jos ei ole pakko, vaan saan omalla luvalla turvautua ahdistuslääkkeeseen, joka turruttaa sen mukavasti pois. Mutta ne tilanteet ovat aika harvinaisia. Ja ainakaan tätä lääkettä en enää ota kuin tositarpeessa. Aamukahvikaan ei tunnu täysillä saavan minua hereille ja tuntuu siltä, kuin olisin kevyessä horroksessa, kun koitan hoitaa työasioita. Mutta onneksi lounastauolla fiilis alkaa piristyä kohti normaalia. Ja tällaisia lääkkeitä määrätään joillekin syötäväksi päivittäin! Ei ihme jos joillain elämä on yhtä tokkuraa. Mutta tulipahan kokeiltua. Myös kuumuus saa olon tavallista saamattomaksi. Maanantaina saan laitettua pyykkejä ja tiskejä ja käytyä kävelylläkin. Mutta muuten tulee vain laiskoteltua. Ja juteltua Rickyn kanssa, joka on jostain syystä taas ihan varma, että meillä tulee olemaan yhteinen tulevaisuus. Hän jatkaa samoja juttujaan heti tiistaiaamuna ja ehdottelee kesälle kaikenlaista yhteistä tekemistä mökistä road trippiin, ja loukkaantuu kun ilmoitan etten halua mökille, enkä sovi hänen kanssaan vielä yhtään mitään. Korkeintaan ne drinkit terassilla. Olisin varmasti avoimempi jos en nyt odttelisi kärsivällisenä minun ja Javierin tilanteen etenemistä. Mutta en koe torppaavani nyt ketään hänen vuoksi, koska kyse ei ole mistään uudesta tilaisuudesta johon pitäisi tarttua nyt tai ei koskaan.

Nautin tiistaista lounastani taas tuttuun tapaan kahvilassa ja meinaan tukehtua väärään kurkkuun vetämääni salaattikastikkeeseen. Mutta muutoin oloni on aika hyvä. Siispä kysäisen huvikseni Javierilta kuulumisia. Tunnustellakseni ilmapiiriä ja hänen innokkuuttaan. Varmistaakseni, että hän on vain kiireinen ja mykkä, koska hän on sellainen. Eikä siksi etteikö hän pitäisi minusta edelleen. Mutta että hän muistaisi olemassaoloni. Ihan vain huvikseen, koska oikeastaan oloni on ilman häntä aika hyvä juuri tänään. Koen heti kaikki nämä hidastelut ja epävarmuudet ylimääräisinä rasitteina. Ja välillä mielessäni välähtelee autuas itsenäisyys. Se miten paljon helpompaa on voida vain olla stressaamatta mistään ja tehdä ihan mitä itse haluaa. Ja siksi en juuri tällä hetkellä suuresti välitä mitä Javier vastaa tai vastaako lainkaan. Ja siksi juuri niitä kuulumisia onkin helpompi kysyä. Olen ilmeisesti oppinut hyödyntämään nämä tunteettomammat ja tyytyväiset hetket olemalla sosiaalinen varastoon. Ja se toimii. BLING. Javier vastaa iloisesti kertoen kaikenlaisista tapahtumista joissa on vieraidensa kanssa juoksennellut. Jep, hän todella on tehnyt itsensä kiireiseksi. Kivaa, että hän avoimesti jakaa tekemisiänsä minulle, mutta fiilikseni ei muutu mihinkään suuntaan. Epäilen välinpitämättömästi, että seuraava tapaamisemme on jossain ikuisuuden päässä. Enkä jaksa stressata siitä ainakaan vielä työpäivän aikana. Viikko tuntuu taas pitkältä ja tekisi mieli  tehdä jotain hauskaa, eikä vain lojua kotona. Joten lähden itsekseni ulos ajatukseni ehkä tömätä johon kuhun kaveriin. Mutta kukaan ei ole missään. Minulle tulee liian kuuma. Alan ajatella sitä kuinka Javier on taas jossain tapahtumassa ystäviensä kanssa ja minua alkaa ärsyttää. Jos hän olisi vähän innokkaampi ja vakavissaan niin olisin siellä mukana nyt! Yhtäkkiä taas tekisi sittenkin mieli leikkiä marttyyria ja sanoa hänelle, että en jaksa. Hän on liian hidas ja kiireinen minun makuuni! Ihan vain saadakseni jonkun reaktion häneltä. Saadakseni hänet loukkaantumaan ja katumaan typeryyttään. Mutta sanon tuolle ahdistuksen marttyyriserkulle, että kaikki on ihan hyvin. Ei Javier ole tehnyt tahallisesti mitään väärää. Ja jos emme taaskaan ehdi tavata niin ehdin kertoa mielipiteeni siitä hänelle myöhemminkin. Lähden latistuneena ja ihan vähän ahdistuneena kotiin viettämään arkista iltaa, ja juttelen Singhin ja Rickyn kanssa, jotta kokisin, että joku ihminen sentään pystyy antamaan minulle hetken aikaansa. Ja vuodatan jopa itsesäälikyyneleen perheenjäsenelleni joka on myös liian kiireinen antaakseen minulle aikaa tänään. Oma lapsellisuuteni lähes naurattaa itseäni. Ja se miten minusta voi yhtäkkiä tuntua hetken tältä, vaikkei mitään pahaa ole tapahtunut. Ihan kuin joku olisi ilkeästi juuri tehnyt minulle oharit. Ihan kuin jokin olisi mennyt pieleen. Huoh. Ehkä se vain oli oma järkeni tänään.Teen siis itselleni pikkuannoksen puuroa, johon sekoitan pikkulusikallisen vihreää voita pakkasesta ja laitan kauhuelokuvan pyörimään, ja toivon että huomenna taas minusta tuntuisi toiveikkaalta.

Opening the circle

Siitä huolimatta, että koitan olla cool, niin ikävöin Javieria. Ja minua harmittaa, että hänen pitää koittaa järjestää tapaamista sen jälkeen, kun hän on ensin ollut alkuperäistä tapaamisehdotustani kohtaan vähättelevä. Ja vielä enemmän minua ärsyttää, että haluaisin tarttua siihen säälitarjoukseen ja mennä halaamaan häntä ja itkeä hänen paitaansa vasten. Ja haluaisin, että hän silittäisi hiuksiani ja rutistaisi lujasti, ja pyytäisi anteeksi ja sanoisi, että hän tuntee samoin. Mutta entäs sen jälkeen? Kaikki elokuvat loppuvat aina siihen. Paitsi sitten vielä tulee lyhyt epilogi, jossa pariskunta on onnellisena synnytyslaitoksella tai omissa häissään ja kaikki nauravat onnellisina ympärillä. Happy ending. Mitä siinä välissä tapahtuu? Emme ole kauhean tunteellisia ihmisiä Javierin kanssa. Siis avoimesti. Minua nolottaisi oma käytökseni. Tunteenpurkaukseni tuntuisi liioitellulta heti kun se on ohi. Javier ahdistuu herkästi liiasta läheisyydestä (varmaan?), joten hän ehkä katuisi sitä, että on kutsunut minut luokseen, kun olisi voinut tehdä jotain järkevää. Jotain mitä hänen pitikin tehdä. Minäkään en tahtoisi puhua aiheesta enää, joten katsoisimme telkkaria ja viettäisimme ihan normaalin illan. Tavallista varovaisemman. Mutta mistään ei sovittaisi mitään. Enkä kaivautuisi hänen kainaloonsa enää, koska pelkäisin ahdistavani häntä. Kumpikaan ei osaisi sanoa mitään, eikä ole varma haluaisiko edes. Mehän olemme aina toimineet näin, joten miksi muuttaisimme mitään. Sitoutumiset ahdistaa. Emme me sovi parina yhteen kuitenkaan. Menisimme yhdessä nukkumaan. Ahdistus kalvaisi minua. En saisi unta kunnolla hänen vieressään enää, koska tiedän, että kaikesta tästä välikohtauksesta huolimatta, olemme aina vaan jumissa samassa pisteessä kuin ennenkin. Ajattelisin, että sanoin suoraan kaiken ja tulin hänen luokseen, mutta silti mikään ei muutu ikinä. Javier nukahtaisi viereeni, ja haistelisin hänen hiuksiaan ja pilaisin tyynyliinan ripsivärilläni, koska silmistäni valuisi valkoiselle tyynyliinalle kyyneliä. Koska ajattelisin, että olen siellä viimeistä kertaa. Nousisimme aamulla yhtä aikaa ylös, ja koittaisin hymyillä, mutta sanoisin että jostain syystä minusta tuntuu vähän kurjalta. Javier halaisi minua ja sanoisi, että kaikki on hyvin. Mutta kaikki on oikeasti vain ennallaan. Kumpikaan ei olisi ihan varma, että pitäisikö nyt viestiä, vaikkei ole mitään asiaa. Mutta se ei kuitenkaan tulisi luonnostaan. Minua kaduttaisi, että olin mennyt hänen luokseen. Haavoittuvana ja ihmettä odottaen. Minua hävettäisi oma lapsellisuuteni ja se miten edes saatoin kuvitella mitään enempää Javierin ja minun suhteesta. Kaikki lässähtäisi. Ja menisi niinkuin menee nytkin, jos en mene hänen luokseen. 

Javier ilmoittaa olevansa pian valmis töistä, kun itse istun vielä toimistolla. En tiedä haluaako hän vielä että menisin tapaamaan häntä. Mutten halua haluta mennä, koska ylläoleva kuvaus olisi paljon kurjempi ja epäselvempi loppu jutullemme, kuin tämä. Javier kysyy olenko syönyt. En tiedä haluaako hän kokata minulle vai huolehtia etänä, etten näännytä itseäni. Hän sanoo, ettei hänellä ole enää mitään tekemistä illalla. Hänen ei tarvitsekaan jäädä tekemään tärkeää asiaa töiden jälkeen enää pidemmäksi aikaa. Ja minua ärsyttää koska vielä aiemmin hän oli kiireinen. Tiedän tietenkin, että Javier ylistressaa aina kaikkia virallisia asioita ja aikatauluja. Joten en yhtään ihmettele vaikka hän ensin kuvittelisi olevansa kiireinen, mutta tarkemmin ajateltuaan löytäisikin aikaa. Javier kysymättä selittelee, että aikataulu nyt onkin muuttunut. Tänään onkin aikaa. Koko ilta tyhjänä. Hän sai jo tehtyä sen minkä piti. Monta viestiä. En tiedä mitä sanoa. Sanon, että good for you. Javier selittelee, että luuli juttunsa tänään vievän enemmän aikaa mutta saikin sen tehtyä. Tai että sitä voi jatkaa toisena päivänä. Huomaan, miten hän nyt haluaa minut sinne, muttei osaa pyytää suoraan. Ja minä en enää uudelleen aio ehdottaa tapaamista. Ja kerron sen viestissä Javierille. Samaan aikaan mietin, miten oma ylpeyteni on pilannut monta juttua menneisyydessä. Olen aikaisemmin loukkaantunut mitättömistäkin asioista niin kovasti, että kunhan olen saanut osoitettua toiselle kylmyyteni ja kostoni, niin olen jättäytynyt pois kivoista asioista ja kärsinyt siinä sivussa itsekin. Olen kieltäytynyt lähtemästä hauskaan juttuun mukaan. Tai olen halunnut osoittaa mieltäni koko illan, vaikka piti tehdä jotain kivaa. Työntänyt toisen pois, vaikka haluaisin halausta maailman eniten. Tehnyt vastoin sitä mitä oikeasti haluan, vain siksi, että olen halunnut toiselle pahan mielen. Ja yhtäkkiä kirkkaana mielessäni tajuan, että voin toimia toisin. Näen miten Javier katuu sitä, että ehti selitellä minulle kiireitään. Hän haluaa tavata minut. Ja minä niin hirveästi ikävöin häntä. Että kun hän vielä kerran sanoo minulle, että hänellä on minulle aikaa tänään koko ilta. Niin ilmoitan tulevani. Nauttimaan drinkit auringossa. Haluan nähdä kuinka lähellä totuutta edelle kuvailemani kohtaamisemme osuu. Haluan muuttaa sitä. Haluan muuttaa otsikon "Näin se menisi". Ja jos en pysty, niin kukaan ei ole näkemässä tappiotani, paitsi me. 

Ja kun äkkiä käyn suihkussa ja valmistaudun, niin minusta tuntuu, että tämä täytyy tehdä. Minun on nieltävä ylpeyteni ja otettava riski sen uhalla, että se kaduttaa jälkikäteen. Koska jos en mene, niin minulla on taas jossiteltavaa. Miettisin, että mitä jos olisinkin mennyt. Katuisin etten mennyt. Tiedän sen. Nykykulttuurinihan sanoo, että ennemmin ota yhteyttä kuin jätä ottamatta. Ennemmin mene kuin jätä menemättä. En tiedä onko Javier siellä valmiina käymään keskustelun eri teille lähtemisestä. Vai aikooko hän sivuuttaa kokonaan sen, että olen kertonut tunteistani ja ottaa ilon irti viimeisen kerran. Vai onko hän odottanut tätä hetkeä ja aikoo viimeinkin itsekin tuoda tunteensa ilmi ilman aamuneljän hiprakkaa. Matkalla hänen luokseen päätän, etten aio syyllistää häntä mistään. Haluan olla iloinen ja avoin. Faktat on lyöty pöytään, ja Javier tietää ne kyllä. Ihan vähän jännittää mennä hänen luokseen. Pelottaa, että jos taika on kadonnut nyt väliltämme ja minun kiirehtimiseni on pilannut lämmön Javierin katseesta. Javier avaa oven ja hänellä on jo kengät jalassa, koska menisimme ulos kuten olen halunnut. Olen mahdollisimman normaali ja selitän jotain kuumuudesta ja työpäivästä. Hymyilen. Javier ensin asettelee ikkunaa auki keskittyneenä ja vastailee normaalisti. Sitten hän tulee eteeni ja ojentaa kätensä käsiini ja vetää minut ylös istumasta. Hän vetää minut kiinni itseensä ja nostaa omat käteni hänen ympärillensä ja halaa minua tiukasti. Ihan niin kuin halusin. Siinä haistellessani hänen kaulaansa epätodellinen olo välähtää lävitseni, koska taas olen siinä tilanteessa jonka aiemmin olin mielessäni piirtänyt. Koitan imeä sen fiiliksen täysin itseeni, koska juuri tätä halusin. Sitten Javier ottaa kevyesti kiinni kasvoistani ja suutelee minua pitkään kasvoille ja suulle. Katsoo silmiin sellaisella katseella, joka pyytää anteeksi ja huokuu helpotusta. En voi olla miettimättä, että onko tämä nyt jokin käännekohta. Suutelemme ja katsomme toisiamme silmiin pitkään. Roikumme kiinni toisissamme sanomatta mitään. Eikä se tunnu jäähyvästeiltä. Lasken käteni Javierin takapuolelle, ja sitten hirveän intohimon vallassa pudotamme housut nilkkoihin ja Javier vetää minut kokovartalopeilin eteen. Nostaa paitani ja rintaliivini ylös, ja asettuu taakseni, jossa katsomme toisiamme silmiin peilin kautta muutaman kiihkeän minuutin ajan. Se on se mikä on aina kiihottanut Javieria eniten. Rakkaus. Kuten minua. Jos ikinä fantasioin mitään itsekseni, niin aina kuvitelmissa, joku hokee minulle rakkauttaan. Säälittävää mutta totta. Se on se mikä sytyttää. Mä en tarvii pornoo, ku mul on sut, sanoisin jos olisin Sanni.

Ei tule vaivaantunutta hetkeä. Ei epävarmuutta siitä, että missä mennään. Kaikki tuntuu niin helpolta ja selvältä, kun olemme kiinni toisissamme. Mikään ei hävetä. Huohotamme toistemme poskia vasten kun nojaan hänen hikiseen rintaansa, kun olemme ensin heitelleet loputkin vaatteet ympäri asuntoa ja peuhanneet lakanat pois paikoiltaan. Kuiskaan Javierille, että nyt mennään ulos! Ja Javier näyttää iloiselta ja hyppää sängystä ojentamaan minulle pyyhkeen pakollista suihkua varten. Valmistaudumme käymään kaupassa ja sitten menemään puistoon. Otan isomman laukun olalle ja näen heti Javierin ilmeen, eikä hän voi olla sanomatta, että voin aivan hyvin jättää laukun hänen luokseen siksi aikaa kun olemme ulkona. Ja henkisesti minua hymyilyttää aurinkoisesti. On taas itsestäänselvää, että tulisin yöksi hänen viereensä. Kuljemme hitaasti kuumalla kadulla kauppaan. Taas olen niin iloinen kun kuljemme vierekkäin ja toivon, että ohikulkijat ajattelevat meidän olevan pari. Haluaisin mennä terassille, missä on enemmän ihmisiä, enkä suojaisaan puistoon. Mutta hillitsen ahneuteni. Valikoimme juomia ja arvioimme niitä toisillemme ääneen. Ihan niinkuin silloin joskus kun kävimme usein kaupassa yhdessä. Kulkiessamme puistoon Javier puhuu enimmäkseen ja minä kuuntelen ja esitän tarkentavia kysymyksiä. Hätkähdän kun Javier yhtäkkiä käyttää lausetta Closing the circle. Joudun välillä muistuttamaan itseäni kuuntelemaan häntä, koska vähän väliä uppoudun vain nauttimaan siitä että olemme yhdessä. Koitan miettiä siinä sivussa ahdistusta, joka on ollut kadonneena siitä asti kun näin Javierin. Ja jos oikein mietin sitä, niin saan sen kummittelemaan ja aiheuttamaan epävarmuutta. Mutta en mieti sitä. Kun aurinko alkaa laskeutua puiden taakse kävelemme hitaasti takaisin Javierin asunnolle. Röhnötämme sohvalla. Lasken pääni hänen syliinsä. Ja kun vaihdan asentoa irti hänestä, niin Javier koskettaa välillä selkääni ja nojautuu ihan vähän lähemmäs. Hän on tosi iloisella tuulella ja kommentoi typeriä ohjelmia kovaäänisesti ja nauraen. Teemme toisemme iloisiksi. Minua ei edes jaksa kauheasti harmittaa, että Javier on niin innoissaan Temptation Islandista. Pesemme hampaat ja hyppäämme sänkyyn. Yleensä minä halaan Javieria, mutta nyt hän ottaa minut kainaloonsa. Pussaan hänen käsivarttaan. Kumpaakaan ei väsytä kauheasti. Minusta tuntuu, että haluan sanoa jotain. Sanon, että voisimme nukkua usein yhdessä. Ainakin se me voitaisiin tehdä, vaikka olisi kiireitä. Ennen me aina vietettiin yhdessä kokonaisia viikonloppuja. Javier nielaisee ja puristaa minua itseään vasten, ja mutisee jotain siitä, että olemme viimeaikoina vain nähneet päivä kerrallaan. Nukahdamme, mutta tuntia myöhemmin Javier herää ja alkaa pussailla minua, heittää pois alusvaatteet ja pitää minusta tiukasti kiinni. En voi olla ajattelematta, että se, että hän saa vahvistusta minun tunteistani, tekee asioista hänelle helpompia. Ennen kuin nukahdamme uudelleen Javier suutelee minua olkapäälle ja silittää paljasta selkääni, ja painaa käteni vasten rintaansa.

Aamulla nousemme yhtä aikaa. Olen ihan pirteä, vaikka olemme nukkuneet aika vähän. Kaikki tuntuu normaalilta. Minua ei samallailla pelota, kun aina silloin kun lähdin Ronilta. Kun huomasin hänen ahdistuksensa ja se tarttui minuun. Kun tiesin, että lähtiessäni ovesta, en voi olla varma kuulenko hänestä mitään. Nyt minusta ei tunnu siltä. Vaikka Javierin edellisillan selitykset kiireellisestä kesästä ja tulevista ulkomaan vieraista sykäyttävätkin ahdistusta vähän. Pelkään vähän, että kadotan hänet jonnekin kiireisiin. Halaamme toisiamme kadulla ja Javier rientää töihin vähän stressaantuneen näköisenä. Mutta siltä hän näyttää aina kun keskittyy velvoitteisiinsa. Talk to you later. Hän sanoo, ja sanon hänelle samaa. Sain täydellisen illan ja yön ja aamun hänen kanssaan. Mikään ei viittaa siihen, että väleillemme tapahtuisi jotain heikennystä. Mikään ei viittaa siihen, etteikö Javier välittäisi minusta. Minusta tuntuu, että voin entistä herkemmin sanoa hänelle suoraan miltä minusta tuntuu. Entistä vahvemmin tiedän, miten vaikeaa hänelle on olla suora ja puhua tunteista. Ja koska minua ei nyt nolota oma tunteenpurkaukseni, niin voin ihan hyvin viikonloppuna ehdottaa, että menisin yöksi hänen luokseen. Jos haluan. Voin viestiä jotain ihan turhaa jos haluan. Minua ei kaduta että menin hänen luokseen, vaikkemme tapaisi enää koskaan. Pystyn ehkä tehokkaammin erotella ahdistuksen tunteen irti Javierista. Se välillä läikähtää rinnassani. Ja ihan varmasti se saa minut jossittelemaan ja stressaamaan. Mutta ainakaan tänään sen nimi ei ole Javier.

Mielenpuhdistus

Kuuma kesä yllättää, eikä omalla parvekkeellani voi olla ollenkaan silloin kun aurinko paahtaa siihen. Joskus olen kärsinyt pahastikin siitä, etten pysty olla sisällä jos ulkona paistaa aurinko. Etenkin keväisin se fiilis on sellainen tosi syyllistävä ja ahdistava. Aikaisemmin myös ajattelin, että suorassa auringonpaisteessa on oltava mahdollisimman paljon koska rusketus ja niin edelleen. Enää nykyään en ota aurinkoa tarkoituksellisesti ollenkaan. Ulkona ollessa valitsen ennemmin varjoisamman paikan, kuin suoran auringon, koska se yksinkertaisesti on näinä päivinä liian kuuma! Etenkin jos ei ole veden äärellä. Ja nytkin olen helpottunut siitä, että pystyn nauttia vapaa-ajastani kotonani ilman jatkuvaa painostusta siitä että pitäisi olla ulkona, vaikka kesä nyt ainakin hetkeksi tulikin. Olen laittanut nyt paljon keskittymistä siihen, etten alkaisi hätiköidä ainakaan negatiivisesti mihinkään suuntaan siksi että olen kokenut lievää ahdistusta pitkästä aikaa. Mutta en anna oman kontrollinhaluni kuitenkaan estää minua olemasta kehenkään yhteydessä jos siltä tuntuu. Siispä olen maanantain kunniaksi avannut keskustelun sen uuden tuttavuuden Mikun kanssa, joka vaihtelee kanssani ajankuluksi vähän kuulumisia ja helpottaa tätä oloani, joka on taas yksinäisen sosiaalinen. Eli vastakohta parille menneelle tiistaille, kun tekee mieli paeta olemassaoloa omiin juttuihin muistamatta ketään missään. Ja sitten saan päähäni ottaa Dimiin yhteyttä! Dim, jonka kanssa meillä on aina niin kivaa, mutta joka on mykkä ja tylsä kuin mikäkin! Nytkin Dim vastaa kesäntoivotuksiini ja kuulumisiini saman tien ja kertoo, että hänellä on ollut ihan tylsää. En voi muuta kuin todeta, että olisit sitten ottanut minuun yhteyttä! Ja Dim vastaa, ettei ole viitsinyt, koska olen hänen mielestään kuitenkin niin kiireinen ja aina vain juhlimassa. Ja minä sanon, että hän ihan turhaan aina ajattelee noin ja valitsee yksinolon. Mutta enää hän ei saa minussa aikaan mitään tunnetta. Joku randomtuttavuus joltain aiemmalta viikonlopulta kutsuu minut leffaan. Ehkä ihan vain kaverina. Mutta tänään en aio lähteä elokuvateatteriin. Mutta hänenkin kanssaan aina silloin tällöin vaihtelemme pari sanaa.

Kumma, että voin ihan vaivatta ottaa yhteyttä johonkin uuteen tyyppiin ja Dimiin, johon olen kuitenkin ollut tosi ihastunut. Mutta kun mietin Javieria niin olen heti estoisempi. Alan heti miettiä sitä, että minä otin viimeksi yhteyttä, joten nyt olisi hänen vuoronsa. Mutta ei pelejä! Melkein jo suoraan kysyn, että tavataanko tällä viikolla. Ja koitan makustella mielessäni mielessäni, että loukkaantuisinko jos hän kieltäytyisi. Vuoroin sisintäni kahmaisee kun mietin, että jos hän onkin siirtynyt minusta eteenpäin. Ja heti perään olen taas varma, etten edes tahdo mitään juttua hänen kanssaan. Huoh, ärsyttävää! Mutta koska oikeasti aion todistaa, että pystyn toimimaan erilailla kun ennen, niin lähetän hänelle perinteisen kuulumisviestin. Vähän vitsailevan. Ja Javier vastailee iloisesti, mutta heti minun mielestäni hän on tavallista asiallisempi ja etäisempi. Ehkä kuvittelen vain. Ehkä en. En voi luottaa omaan arviooni näissä asioissa. Koko ajan mietin, että ennen kuin keskustelumme loppuu, niin voisin ehdottaa auringosta nauttimista yhdessä. Ihan helposti voisin. Mutta toivon liikaa,  että hän tekisi sen. Olen liian ylpeä. Pelkään taas sitä, että tunnen itseni sitten typeräksi ja noloksi ja helpoksi, vaikka juuri olen pitänyt monologia siitä, kuinka juuri noin ei pidä ajatella. Joten vaihdamme vitsikkäitä viestejä säästä ja työasioista. Hymynaamoja ja kesän hehkutuksia, vaikka samalla vain koitan hillitä kärsivällisyyttäni ja pitää ahdistuksen poissa. Ja sitten mietin, että nyt on vasta maanantai. Mitä oikein edes hätäilen. Saan pisteet silti siitä että olen ollut oma-aloitteinen. Niin. Eli hukkasin turhaan yhden oma-aloitteisen puheenvuoron, koska seuraavaksi kynnys on varmasti taas korkeammalla. Mutta olkoot. Ehken edes halua ylitellä mitään kynnyksiä. Ehkä haluan että toinen ylittelee niitä. Eli olen täysin jakomielinen Javierin suhteen edelleen. Toisaalta olen ihan varma, että koska hän ei ehdota tapaamista, niin hänellä on muut treffit. Ja toisaalta olen ihan varma, että hän on väsynyt ja kaipaa nyt omaa aikaa, ja tietää että tapaamme kyllä pian ja siksi on itse niin rauhallinen. Joka toinen ajatus on ylpeä ja sanoo, että jos hän ei kerran tämän enempää ikävöi minua niin antaa olla! Ja joka toinen ajatus kehottaa olemaan itse aktiivinen koska toinen ei vaan osaa. Huoh. Tahdon todellakin eroon tästä kierteestä ja kaikista näistä ihmisistä, joilta en selkeästikään saa kuitenkaan sitä mitä haluan. Haluan lakata ajattelemasta tätä koko asiaa!

Olen ollut sosiaalinen ja kaikki on hyvin. Silti olo ei ole täysin seesteinen, vaan epämääräisen ärsyttävä kuten parina edellisenä viikkona. Välttelen sanaa ahdistus. Tiedän kuitenkin täysin hyvin, ettei tarvitse muuta kuin odottaa. Olen iloinen etten ole draamaillut liikaa mitään, vaikka lähtöasetelma voisi olla sellaiselle suotuisa. Vähän niinkuin sellainen menkkakiukuttelukausi. Mutta kukaan ei ole tuomassa kotiin suklaata. Lähden ulos kävelylle, koska se keventää aina ainakin pikkuisen. Ja taas se keventää, ja puhelin taskussa piippailee koko ulkoilun ajan. Ricky tahtoo taas sanoa irti kaveruutemme, koska en suostu olemaan hänen tyttöystävänsä. Hän sanoo, ettei minun tarvitsisi muuta kuin sanoa kyllä, niin minulla olisi poikaystävä. En voi sille mitään, että pieni kyynel nousee silmään. Ihan kuin se olisi noin yksinkertaista! Tunteita ei voi valita. Onneksi olen sen verran kasvanut, että osaan sanoa ei. En tarvitse poikaystävää vain siksi, että minulla olisi poikaystävä. Vaan ilmeisesti tarvitsen niiden ihmisten huomion jotka eivät sitä jakamattomasti voi minulle antaa. Haluan poikaystäviä, jotka ovat hankalia ja etäisiä ja vamaan ihan sekaisin ja tekisivät elämästäni helvettiä. Enkä ihan vielä pysty muuttaa tätä tarvetta ainakaan kokonaan. Mutta yritystä on! Minulle tulee surullinen olo siitä, että taas Ricky tahtoo irtisanoa ystävyytemme. On sellainen yleishylkyolo. Ei minun aina varma C-suunnitelmani saa kadota myös (mutten usko että hän katoaa). Kävelyni aikana Aku viestii kivoja kuulumisia kuvien kera kaukaa ystävänsä luota. Mukavaa, että hän on saanut irtioton ja ehkä palaa takaisin sellaisena Akuna, jona häneen alunperin tutustuin. En tiedä miksi aina välillä tulee tällainen olo kuin olisi yksin koko maailmassa. Ja joutuisi ollakin koko loppuelämänsä. Tämä ihmeellinen elämisentuska, joka pilaa toisilla koko elämän, ja toisilla välillä hyvän kesäpäivän. Sellainen lapsellinen olo, kun ajattelee, että miksi kaikki muut saa mutta mä en! Mutta ei ole äitiä kenen syliin mennä itkemään. Ja mikään siitä olosta ei pidä paikkaansa. Koska kaikki on hyvin. Ja minun tarvitsee vain puhdistaa mieleni ja täyttää se tyytyväisyydellä, ja lopettaa turhasta murehtiminen taas kerran.

Argh

Ei mee niinkuin Strömssössä nyt tämä muuttoviikko. Olen tietenkin kaaoksen keskeltä purkanut itsesääliäni Javierille ja Rickylle ja Jukallekin viestien muodossa. Jotenkin hellyyttävää, että heti Javier soittaa minulle ja lohduttaa, ja lopuksi vielä käskee ryhdistäytymään! Kun pillitän siinä puhelimessa, että voimat on ihan loppu ja kaikki rahdit peruuntuivat. En sano ettenkö tietäisi mitä pitää tehdä, koska olen toiminnan ihminen ja osaan kyllä ottaa ohjat käsiini vaikka alkuperäiset suunnitelmat pilaantuvat täysin käsittämättömällä tavalla. Mutta saan vähän makoilla tyhjän uuden asunnon lattialla sikiöasennossa kyynelehtimässä ja valittamassa, että miksi juuri nyt iski flunssakin. Jokainen näistä miehistä on tarjonnut minulle apuaan, kun muut ennaltajärjestetyt asiat menivät penkin alle. Jotkut ihmiset oikeasti välittää ja se tuntuu hyvältä. Kaaoksen keskellä edelleen ollaan, ja olo on aivan naatti. Mutta asia kerrallaan! Olen kiitollinen Jukalle ja hänen ystävälleen, jotka ovat rientäneet apuuni pakkaseen kantelemaan romujani rahallista korvausta vastaan. En voisi pyytää ketään ystävääni käyttämään pieniä vapaa-aikojaan arkiviikosta tällaiseen hirveään ruljanssiin, mutta jos maksan siitä, niin tilanne on eri. Nyt vain toivon, etten sairastuisi enempää, koska viikonloppuna olisi kivat juhlat tiedossa. Ricky on tarjoutunut saapumaan illalla kokoamaan jotain ikeoitani tarvittaessa. Katsotaan!

 

Haikeutta ja tunteettomuutta

Apua, pitkästä aikaa olen herännyt ihan normaaliin aamuun ilman, että mitään ihmeellistä olisi tapahtunut ja oloni on haikea ja lievän etäisesti ahdistunut. Oloni on pääasiassa paluun jälkeen ollut tosi syksyisen kotoisa ja sellainen tylsistynyt. Ettei ole kiire minnekään, ja voidaan vaan mennä fiiliksen mukaan päivä kerrallaan. Menneet on menneitä ja nykyisyys on tässä. Mutta nyt yhtäkkiä ekaa kertaa moniin viikkoihin ajattelen Ronia ja minulle tulee tarve mennä hänen someensa. Iigeessä en voi mennä hänen sivulleen hakutoiminnon kautta, koska silloin näen hänen nimensä haussa jatkossa, vaan joudun mennä seurausehdotuksiin, jossa hän on, koska seuraa minua. Minulle tulee haikea tarve tietää mitä hänelle kuuluu siitä huolimatta, että olemme jutelleet joka viikko. Siitä huolimatta että hän on sanonut ikävöivänsä minua ja halunnut vaihtaa kuulumisia. Haluan nähdä vielä sen pinnan, mitä olen vältellyt. Ja naamani eteen rävähtää useita kuvia ja videoita, joissa hän näyttää onnelliselta sen toisen naisen kanssa. Sen jota olen pitänyt vähemmän viehättävänä ja jota Karri on sanonut tylsäksi, koska oli joskus aikaisemmin tapaillut häntä. Ei mitään suhun verrattuna. Ja nyt tämä ihminen on onnellinen minun Ronini kanssa. Hyvä? Jotenkin sisaruksellinen olo. Vähän haikea. Vähän sellainen häviäjäolo. Mä hävisin. Ihan takuulla olin loppukarsinnoissa, mutta jotain tapahtui ja hän on pitäytynyt valinnassaan. Ehkä olen toivonut että heillä on ollut vaikeaa. Ja varmaan hetkittäin onkin. Muttei samalla tavalla kuin minulla ja Ronilla. Pakko luopua oikeasti lopullisesti. Sama fiilis jotenkin on kohtaan kaikkia vanhoja deittejäni. Minun keräilykokoelmani, josta en tahdo luopua. Ronin kanssa meillä on erityinen yhteys, jonka tiedän säilyvän ikuisesti muistoissamme siitä huolimatta, ettemme ole pari. Viimeksi kun viikonloppuna juttelimme Ronin aloitteesta, niin hän kertoi olevansa remppaamassa asuntoa. En ajatellut siitä sen enempää, mutta nyt havaitsen, että he ovat muuttamassa yhteen. Roni on ostanut heille talon. Vähän syrjästä, aika kaukaa täältä. Ihan tavallisen. Mutta jotenkin kaunista ja ihanaa. Nainen hymyilee ja ilmeilee kuvissa hassusti. Käyttää paljon hölmöjä hymiöitä ihan liian normaaleissa kommenteissaan, ja vaikuttaa kauhean kiltiltä. On sellainen luonnonläheinen ja meikitön. Silloin joskus kun kävimme tätä tilannetta Ronin kanssa tarkemmin läpi, silloin kun hän ailahteli ja oli vuoroin menossa kanssani naimisiin ja vuoroin heitti minut pois, niin hän kertoi, että on tuntenut tämän naisen jo kauan sitten menneisyydessään. Mutta jotain tuli silloin heidän väliinsä ja ajoi heidät erilleen. Ja nyt hän kokee, että jo silloin heidän olisi pitänyt päätyä yhteen. Ja nyt hänen on otettava tämä uusi tilaisuus vakavissaan. Selvä. Minun on käytävä tämä läpi. Ehkä kaikkien kohdalla. Hyvää matkaa, Roni. Nähdään ja ollaan outoja taas yhdessä joku kerta. Haikeaa, mutta välttämätöntä. Onneksi saan pitää hänet elämässäni aina jollain tavalla. Ja onneksi olen päässyt irti siitä kiduttavasta limbosta, johon hänen kanssaan ajauduin. Tämä on hyvä asia, ja se tuntuu hyvältä varmasti ihan pian. Vakuutan itselleni.

Oloni on kuitenkin haikea ihan yleisestikin. Näen Ninon vihreänä pallurana somessani ja mieleni tekisi sanoa hänelle jotain. Mutten keksi mitään järkevää, mikä ei antaisi ymmärtää mitään väärää. Mikä minua vaivaa?  Olen päässyt viime viikkoina ihan uusiin juttuihin suhdetasolla. Ja siksikö käyn nyt läpi erovaiheita muista ihmisistä? Vai olen säikähtänyt ja tajunnut etten tahdo eroon muista ihmisistä? Olin alussa tosi ihastunut Jukkaan, mutta en enää saa häntä kohtaan itsestän irti juuri mitään! Vain järjellä ajateltuna pystyn olla pilaamatta tätä nyt hätiköimällä ja lähtemällä toiseen suuntaan. Tunteet ovat nyt täällä itsekkäässä haikeudessa ja luopumisessa. Palautuuko tilanne? Toivon niin. Tai toisaalta! Toisaalta olen helpottunut jos en sittenkään pysty oikeasti ihastumaan Jukkaan, koska sitten voisin saada jotain parempaa. Hän voisi olla vain kiva laastari. Onhan Jukassa paljon heikkouksia pidemmällä tähtäimellä ajateltuna. Hyi minua. Minua kaduttaa, että olin tyly eilen Rickylle ja tekisi mieli sanoa hänellekin jotain nättiä mutta tyydyn kysymään jotain arkista kotiasioista ja lapsista. En voi nyt hetken haikeuksissa alkaa hempeillä muille mitään. Mutta koska olen nyt tällaisella nostalgisella fiiliksellä, niin lähetän Dimille kuulumisviestin. Hän on pyörinyt aina välillä mielessäni. Kerron matkastani ja valitan Suomen pimeyttä. Ja hän vastaa heti! Ihana Dim. Vaihdamme kuulumisia iloisin hymiöin. Olen aina pitänyt hänestä tosi paljon. Ja olisimme takuulla päätyneet tapailemaan toisiamme jos tavatessamme jommalla kummalla olisi ollut oma asunto. Meillä on aina ollut sellainen tosi välitön ja aito yhteys. Ei ole tarvinnut esittää mitään. Haikeaa. Dim sanoo, että meidän pitäisi tavata. Pieni pisto omassatunnossa. Tietenkin leikittelen vakavilla asioilla ottamalla yhteyttä miehiin, joita olen tapaillut. He voivat olla pelkkiä ystäviäni mutta tiedän, ettei Dim varmastikaan ole yksi niistä miehistä, joista jää kaverini vaikkemme tapailisikaan. Vastaan, että niin, ainahan meillä on ollut hauskaa. Eli jätän kaiken avoimeksi antamatta ymmärtää mitään. Näin turvaan itselleni turvaverkkoa ja tietoa siitä, että minulla yhä on näitä ihania ihmisiä, joista näköjään on vaikea luopua. Mutten kuitenkaan ylitä mitään rajoja jos pian havaitsenkin että tahdon olla oikeasti Jukan kanssa. Edessä on arki-ilta kotona. En aio lähteä varmaan minnekään, koska edessä on myös viikonloppu jolloin tuskin maltan kuitenkaan olla kotona. En ole sopinut mitään. En ole kiinnittynyt mihinkään. Voin tehdä mitä vain. Milloin vain. Missä vain. Kenen kanssa vain. Tarvitsen nyt tätä vapauden hokemista, jotten anna enempää valtaa haikeutta aiheuttaville elementeille. 

 
Keskiviikkona oloni ei ole vielä niin haikea kuin nyt torstaiaamuna. Lähden töistä kotiin ja otan rennosti. Päätän laittaa Jukalle viestin liittyen tylsään työpäivään, koska aina ajoittain muistan, ettei minun pidä olla häntä kohtaan liian kylmä ilman mitään syytä. Ei tarvitse olla kuuma, mutte kylmäkään. Jukka soittaa minulle ja kertoo edistäneensä nyt asuntoasiaa ja kyselee mielipiteitäni tarkemmasta sijainnista. Eih, apua. Ahdistavaa. Sanon, että asia on hänen ja hänen tulee se myös itse hoitaa. En halua ottaa kantaa. Muistutan Jukkaa, että hänen tulee tehdä ihan miten itse tahtoo.  En missään tapauksessa halua, että hän pääsisi joskus tulevaisuudessa sanomaan, että sähän tätä uutta asuntoa halusit. Oloni on edelleen turran tunteeton Jukkaa kohtaan. Jos oikein alan ajatella välejämme ja mietin, että hän olisi jonkun toisen kanssa, ja mietin miten hänellä on ollut muutamia hyvätasoisia naisia, jotka hän on hylännyt vuokseni, niin oloni hieman lämpenee. En halua että nyt rikomme välimme, ja että hän ajautuisi jonkun toisen luokse. Mutta heti tämän ajatuksen jälkeen saan päähäni mielikuvan, että jos ilmoittaisin Jukalle, että nyt tarvitsen aikalisää ja pientä taukoa, niin hän varmaan olisi säälittävä. Ehkä menisi vain vetämään päihdeöverit ja saattaisi itkeä. Ja se tuntuu minusta luotaantyöntävältä. Miksei hän voi olla vähän parempi-itsetuntoinen vahva mies! Mies joka tietää mitä tekee ja mitä haluaa. Nyt kun minulla on ollut Jukka, niin kuten olen aikaisemmin maininnut, niin kaikkien muiden miesten vastakohtaiset ja haluttavat piirteet korostuvat silmissäni. Jukka on varaton, Roni ja Javier ja Nino ovat varakkaita ja korkeatasoisia. Jukka on epävarma ja puhditon, mutta Nino ja Ricky ja Dim ovat vailla mitään ongelmaa ihanine taitoineen ja haluineen! Jukka mollaa omaa ulkonäköään ja näyttää epävarmalta, sen sijaan Roni ja Javier ja Dim ja Ricky ja Nino ovat tyylikkäitä ja itsevarmoja ja karismaattisia. Argh! Mutta. Jukka on hellä ja näyttää tunteensa avoimesti koko maailmalle. Ehkä jopa liian herkästi ja epätoivoisesti? Aluksi nautin niin paljon jatkuvasta huomiosta ja hellyydestä ja kipinöistä. Mutta nyt kun fyysinen kontakti on jotenkin jäänyt toteutumatta, niin en jaksakaan mitään roikkumista. Se ei tunnu miehekkäältä. Se ei tunnu asialta, jonka eteen tahdon nähdä vaivaa. Ei jännitystä. En enää haaveilekaan Jukan läheisyydestä kuten aikaisemmin vatsa kihelmöiden. Miksi minun pitää olla näin typerä etten voi vain vastaanottaa rakkautta ja malttaa odotella että muut ongelmat parantuvat. Ikävöin "kaltoinkohtelua" ja epävarmuutta ja jännitystä siitä, että olenko tarpeeksi hyvä.

 
No joka tapauksessa. Juttelen Jukan kanssa mahdollisimman normaalisti. Hän toteaa, että voisi tulla kylään, vaikka onkin jo aika myöhä. Ei herää mitään fiilistä, ei myöskään negatiivista, joten sanon, että tule vain jos tahdot. Tule ennen ysiä, niin ehditään vaikka syödä iltapalaa yhdessä ja katsoa jotain. Jukka lupaa lähteä heti! Ryhdyn valmistamaan lämpimiä uunivoileipiä ja ajattelen, että yritän nauttia fyysisestä läheisyydestä oli se sitten minkätasoista tahansa. Mutta pian saamani vähän lämpimämpi fiilistely saa taas kolauksen, kun Jukka soittaa että on myöhästynyt bussista ja ei saanut ostettua lippua ja sitä ja tätä ja tota. Miksei aikuinen ihminen osaa itse hoitaa tällaisia perusasioita vaivattomasti? Soittaa ja kyselee minulta, että mitähän hänen kannattaisi tehdä. En tiedä siedänkö tätä pidemmän päälle. Tällaiset asiat vain kororstavat hänen avuttomuuttaan ja riippuvuuttaan minusta. Kaikenlaiset hakemusten täyttämiset ja pienten päätösten tekemisen ovat hirvittävän vaivalloisia. Nautin, kun mies on mies ja mieluiten minua fiksumpi ja parempi ja tehokkaampu. Mutta se on harvinaista se. Tulisiko kaikista miehistä ajan myötä tällaisia piirteitä ilmi, kun vain pääsisimme tälle tiivimmälle ja huolettomammalle tasolle? Löytäisinkö jokaisesta näitä piirteitä, joissa koen heidän minua huonommiksi ja siten epäviehättäviksi? Pitäisikö minun vapauttaa Jukka tästä paineesta, jota hänelle osin tahattomasti aiheutan? Vai pitäisikö minun yrittää odottaa, että lieveneekö kärsimättömyyteni häntä kohtaan, kun tulen järkiini? En tiedä. Mutta viimein Jukka saapuu. Hän näyttää hätäiseltä ja epävarmalta, kuten melkein aina nykyään silmissäni. Hän alkaa selitellä miten hankalaa oikein se bussin löytäminen oli enkä voi olla sanomatta, että pitäisihän tällaisten asoiiden hoitaminen olla aikuiselle ihmiselle ilmiselvää. Katan heti meille iltapalan ja istumme eri puolille huonettani. Olemme koko illan aika hiljaa. Jukka on hiljainen ja pidättäytyvä. Mutta hän on sellainen aina välillä, kun joko miettii jotain miesjuttujani tai murehtii omia asioitaan. Ehkä hän on huomannut että olen vaihtanut yhteiskuvamme lomalta pois puhelimeni taustalta. En jaksa kiinnostua, eikä tällä kertaa hänen etäisyytensä aiheuta minussa vastareaktiota, jossa tahdon kiinnittää hänen huomionsa. Aikaisin Jukka sanoo olevansa väsynyt ja menemme sänkyyn. Olemme saman peiton alla, mutta Jukka ei kosketa minua. Miksi koskettaisikaan, koska eihän se johtaisi mihinkään kuitenkaan. Nukun ihan hyvin ja aamulla herään ilman mitään fiiliksiä. Ei vaan irtoa tunnetta. Ei tee mieli halailla Jukkaa. Hän ei enää viehätä minua. Harmi. Vasta erotessamme ulkona työpaikoillemme Jukka lämpenee ja silittelee selkääni ja tahtoo halailla. Ensireaktiona mietin että näkeeköhän joku tuttu. Ei tee mieli pussata. Moikka, katellaan. Harmi, että tämä on mennyt tähän. En ollenkaan tiedä haluanko olla Jukan kanssa viikonloppuna. Pitäsikö minun ajatusteni selvittämiseksi sopia tapaaminen jonkun toisen kanssa? Ihan vain kaveripohjalta tietenkin. Mutta että näkisin miten tunteeni kehittyisivät? Vai havahdunko järkiini ja haluan turvallisen ja varman ihmisen, jonka kanssa voin olla oma itseni.

 

Whopp whoop

Vaikka oloni on ollut ihan terve, niin ilmeisesti jotain on vielä latautumassa, koska torstaiaamuna olo on pitkään todella sekava noin kymmenen tunnin yöunien jälkeen. Olen todella yllättynyt että olen malttanut viettää koko arkiviikon kotona ottaen täysin iisisti ja liikoja stressaamatta. Mutta siinä ovat ilmeisesti edesauttaneet nämä fyysiset heikkoudet. Olen nähnyt koko yön unta Jukasta ja Ninosta ja Ronista ja Rickystä. On hauskaa nähdä todella todentuntuista unta, joka tuntuu kestävän koko yön. Olemme taas seikkailleet jännittävässä maailmassa, joka on tällä kertaa moderni. Rickyn näin vain ohimennen kun hän oli piknikillä lastensa kanssa minun kotikulmillani. Muutoin olin Jukan kanssa, jnoka kanssa lähetimme Ninolle viestin suhteestamme ja minulle tuli huono omatunto. Loppuyön sitten seikkailinkin hyvässä hengessä Ronin kanssa. Aamulla torkutin kelloa monta kertaa luullen sen olevan rikki, koska minusta tuntui, että se soi välittömästi uudelleen kun olin sen sammuttanut. Jostain syystä päätän ottaa tuplalääkityksen. Ehkä ihan vain pitääkseni varmasti yllä tätä semihuoletonta flowta josta olen saanut nauttia. Edelleen pelottaa että horjahdan liian yllättäen tältä autuaan välinpitämättömyyden nuoralta alas. Työmatkalla haen kaupasta mukaani salaattibuffetannoksen. Samalla viestin Jukalle tsempit työpäivään, kuten hän tekee yleensä minulle. Emme viestineet tuttuja sydämellisiä hyvänyönviestejä edellisyönä. Se ehkä vähän harmittaa minua, mutta tuskin sitä kannattaa liikaa miettiä. Enkä mietikään. Heti aamusta saan hauskoja videopätkiä Manuelilta joka kysyy, että joko olen saanut juhlimisesta tarpeekseni ja olen valmis tulemaan viettämään iltaa hänen luokseen. Ei, ei vielä. Myös Ricky ehdottaa, että voisin auttaa häntä sisustamaan uutta asuntoa. Hän muuttaa uuteen suureen asuntoon aivan keskustaan. Hah, no miksei. Tykkäilen yöunen hyvitykseksi Ninon uudesta kuvasta somessa. Hän on taas koko viikonlopun työmatkalla. On harmaata. On sateista. On aika kotoisaa. Yhtäkkiä kesken aamupäivää humpsahdan siihen tuttuun sekavaan pilveen, jota koin aloittaessani tätä lääkitystä alkuvuonna. Jännä reaktio. Se vie pois ruokahalun ja ympäristö tuntuu keinuvan aiheuttamatta pahaa oloa. No mikäs tässä. En valita. Ihme kyllä kuulostan melko järkevältä pakollisessa työpuhelussa, vaikka koko todellisuus lainehtii ympärilläni. On vaikeampi kirjoittaa. Jännä reatkio pitkästä aikaa. BLING. Jukka lähettää kuulumisia töistä. Hyvä. 

Lounasaikaan minulla on edelleen ihana ruokahaluttomuus. Miksi juuri tänään kävin hakemassa salaatin, joka on pakko syödä melko pian. Yritän närppiä sitä, jottei se menisi hukkaan. Voinhan katsoa säilyykö se syömäkelpoisena kotiin asti, vaikkei se ole viileässä. Syöminen tekee olosta lievästi kuvottavan. Sekavuustilakaan ei helpota. Olo on pysähtynyt. Päätän, että huomenna en ota tupla-annostusta, koska vaikka tämä yliturtunut olo sopii arkipäiviin, niin viikonlopun haluan aloittaa fressinä ja hyvinvoivana. Aloitan huvikseni Javierin kanssa lyhyen keskustelun jostain työasiasta, koska viimeksi hän vaikutti etäiseltä varmaan sen takia etten ole mennyt hänen luokseen. Muistan nyt, että hän oli myös sinä yönä kysellyt olinpaikkaani, kun olin ollut Ninolla. Hyvä pitää välit hyvinä kaikesta huolimatta. Myös Jukka muistaa minua kivalla viestillä iltapäivällä. Olin alunperin suunnitellut meneväni tänään ostamaan haluamani huultenrajauskynän ja ehkä jotain muutakin töiden jälkeen, mutta nyt en tiedä enää pystynkö siihen, koska olo on hyvän turtuneisuuden lisäksi vetämätön. Kädet tuntuvat raskailta. Olen ehkä vielä vähän jälkikipeä. Huomiseen mennessä sen on loputtava. Mutta murehdin turhaan, sillä olo normalisoituu juuri sopivasti siihen hetkeen, kun lähden töistä. Käväisen kaupassa ja jopa ruokahalu palaa. Oikein hyvä. Keskustelemme ystävän kanssa viikonlopusta ja sovimme järjestävämme taas vähäsen matkalippuja varalle. Onnistui se edellisviikonloppunakin hyvin vaivatta. Kotiinpäästyäni olo muuttuu lähes liian normaaliksi. Ahdistuskin alkaa pitkästä aikaa väreillä rinnassa. Onneksi huomenna on perjantai. Roni tulee mieleeni ja huomaan suunnittelevani mielessä lapsellisen katkeraa viestiä, jonka hänelle laittaisin jos hän ottaisi minuun yhteyttä. Mutta se ei haittaisi vaikka jotain typerää hänelle sanoisinkin, koska hän on itse niin lapsellinen. Huomaan taas ajatuksen siitä, että hän on jonkun toisen kanssa vihlaisevan, vaikka kukaan ei ole viimeiseen vuoteen tullut väliimme joten miksi tulisi nyt. Tuo oli se vanha mantrani jostain parin viikon takaa, kun pyrin olemaan kärsivällinen ja cool Ronin suhteen. Nyt ajattelen enemmänkin niin, että minun on päästävä siirtymään eteenpäin, koska looppi hänen kanssaan vaikuttaa tällä hetkellä päättymättömältä hirttosilmukalta. Myös ajatukseni muita kohtaan ovat tasoittuneet. En enää niin paljon intoile Jukasta, koska emme ole lyöneet lukkoon mitään tapaamista. Olen pessimistinen ja varaudun siihen, ettemme edes ehdi tavata kunnolla viikonlopun aikana. Sitä varten on matkaliput ilomaahan. Ja varahenkilöt. Selviän kyllä. Voin laittaa huomenna uutta huultenrajauskynää ja tuntea oloni erityisen nätiksi. Ja sitten turruttaa itseni millä tahansa keinolla. Kaadan itselleni lasillisen viiniä ja syön eilisen kanaruoan jämät. 

En syty palamaan

Ai että mikä yö. Päätä särkee. Olen raahautunut toimistolle ja mietin, että pitäisikö pestä hampaat. Ei olisi eka kerta kun tekisin sen työpaikallani, mutta en jaksa ihan vielä. Voisin nukahtaa tähän pöytäni ääreen. Ehkä nukahdankin. Edessä on viioknloppu joten mikä on typerämpää kuin pilata torstain ja perjantain väliset unet, ja siten riskeerata tämän illan jaksaminen. Kulkiessani pitkin erittäin varhaista aamukatua, jolle ennusteiden vastaisesti aurinkokin vähän vilkuilee, huomaan, että taas silmissä ihan vähän särisee. Eilen se oli jo poissa. Uskon, että alkoholilla voi olla osuutta asiaan. Mutta nyt se on niin lievää ja hetkellistä, etten jaksa välittää siitä. Olen napannut mukaani jonkun aamiaissetin jostain kahvilasta. Tuorepuuroa, tuoremehua ja teetä. Teen sain jo nautittua, mutta muutoin olo on päänsäryn vuoksi niin etova, että pitäydyn buranassa. Vaihdan pari nauravaista viestiä Manuelin kanssa, joka on jo ehtinyt lähettää minulla hauskan videonpätkän, jossa kakadu hakkaa päätään kapulan tahdisssa rumpuun. Ihan täysillä. Se on hauskaa, myönnän. Mutta sitä enemmän se on myötätuntoa herättävää. Ymmärrän miltä sinusta tuntuu lintuparka. Minäkin hakkaan päätäni seinään koko ajan. Aamun ratoksi laitan viestiä myös Javierille, jolla on vahvat yhteydet alueelle, jossa on nyt tehty viimeisin terrori-isku trendikkääseen Autolla Väkijoukkoon -tapaan. Siellä kävelin juuri keväällä, vaikka itse ehdottomasti pidän enemmän kapeista sivukujista ja vanhankaupungin tunnelmasta. Suuri osa uhreista on varmasti turisteja. En ole lainkaan yllättynyt tapahtuneesta. Nämä tulevat varmasti lisääntymään siellä sun täällä. Pitää vain luottaa siihen ettei itse osu siihen väkitungokseen jossa poksahtaa, siihen metroon joka räjäytetään tai sille lennolle joka seuraavaksi katoaa. Javier vahvistaa että hänen tuttavansa ovat turvassa, ja samalla toteaa saman mitä jo itsekin mietin. Se on turistikatu, jolla käy vähän paikallisia. Noniin, nyt on jotenkin selviydyttävä tästä päivästä ja toivottava, että päänsärky laantuu. Ja unelmoitava päiväunista. Kerran joku vanha työtoverini kertoi, että eräs hauska persoona työyhteisöstämme pitää tyynyä kaapissa huoneessaan, ja on ainakin kerran tullut yllätetyksi nukkuessaan työpöytänsä päälle kumartuneena. Ai että nyt voisin lainata sitä.

Eilispäiväinen torstai on aurinkoinen ja leppoisa. Olemme sopineet myöhäisen illallisen Harrin kanssa, mikä tuntuu hyvältä ajankuluidealta, vaikkei sinänsä erityisesti innostakaan. Yritän kovasti saada itseäni kiinnostumaan Harrista. Yritän miettiä hänen hyviä puoliaan ja sitä, että onhan meillä ollut ihan kivoja hetkiä, joten miksei voisi olla lisää. Yritän samalla miettiä Ronin huonoja puolia. Hänen ilkeyttään. Sitä ettei hän ehkä voisi koskaan tehdä minua onnelliseksi. Mutta vaikka kuinka yritän niin en onnistu kääntämään fiiliksiäni kuin ehkä sekunniksi kerrallaan. Kuuntelen hidasta tunteellista musiikkia kulkiessani keskustaan etuajassa, jotta ehdin ottaa lasillisen tai pari ennen kohtaamistamme. Ajattelen Ronia. Sitä, että hän saattaa lähteä. Sitä, että hän saattaa olla jonkun toisen kanssa suunnittelemassa samoja asioita, joita on tehnyt hetkeä aikaisemmin minun kanssani. Miksen vaan saa poistettua häntä päästäni! Aina hetkittäin saan itseni fokusoitumaan muihin ihmisiin ja hauskanpitoon. Saan pienen oivalluksen siitä, että minua varten voi olla jotain muuta - parempaa! Mutta en vaan vielä pysty pysyttäytymään noilla aalloilla vaan hetkeä myöhemmin saatan olla tippa linssissä muistelemassa jotain ihanaa hetkeämme ja kurkkua kuristaa ajatus siitä ettei se enää toistuisi. Oloni paranee vain ajattelemalla, että jos hän lähtee, niin kyllä hän tulee takaisinkin. Saan fiiliksen pehmenemään kun ajattelen, että minun täytyy vain olla cool ja kärsivällinen, koska kohtaamme takuulla taas. Järjellä en halua sitä. En halua tätä samaa pyöritystä. Mutten voi sille mitään, että ajatus siitä saa ahdistukseni lievenemään. Siispä nytkään en ole kovin hyvällä mielellä menossa kohtaamaan Harria, mutta aion panostaa tapaamiseen kyllä. Menen vakkariterassilleni, jossa Roni ei koskaan käy. Luen lehteä ja pidän kuulokkeet korvillani. Aurinko väistyy jo nopeammin varjoon, eikä terassi ole niin täynnä kuin vielä pari viikkoa sitten tähän aikaan arki-iltana. Hei hei kesä, haista paska.

Saan hermoni aisoihin ja ajatukseni pois kurjuuksista aika tehokkaasti, vaikka minun onkin käytettävä turruttavaa alkoholia prosessissa. Kuten useimmiten. Kävelen hissukseen kohti sovittua tapaamispaikkaa kuunnellen täysillä jotain voimabiisejä, joiden basson rytmiin on kiva kävellä. Olo on turruttunut. Juuri sellainen, että on ottanut kovan särkylääkkeen kovaan hedariin. Tietää, että se särky on siellä ja vähän kuvottaa ja tuntuu jos päätä heiluttaa, mutta samalla sen voi unohtaa aina vähänksi aikaa kerrallaan. Vilkaisen ohikulkiessani paikkaa, jossa Roni viimeksi oli kun tapasimme. Silloin hän aloitteellisesti tahtoi tavata. Miksi hän yhtäkkiä muutti mielensä silloin? En tiedä. Itsesuojeluvaisto iski päälle? Ricky oli kommentoinut sydämen johonkin kuvaani. Oliko se liian paha isku? Vai menikö välimme niin vakaviksi, että hänen on nyt karattava pois maasta? Vai onko hän vain playeri. En voi puhtaasti uskoa sitä, vaikka niin minulle on tolkutettu useita kertoja. Kun joku, joka ei tunne Ronia, sanoo että hän on vain samallainen peluri kuin muutkin. Niin en voi olla ajattelematta, että kommentoija muuttaisi mielensä jos tapaisin Ronin. Hän on toki naistennaurattaja. Mutta se on vain pinta, jonka alle olen takuulla päässyt. Olen nähnyt hänen itkevän. Olen nähnyt hänen painiskelevan ongelmiensa kanssa. No mutta, miksi ihmeessä ajattelisin taas näitä asioita. Olenhan menossa tapaamaan Harria. Saavun sovittuun paikkaan ja oloni on tunnoton ja tympeä. Toivon todella Harrin parantavan oloani. Tarkastelen Harria odotellessani kännykältäni puhelinlaskua, joka on vastoin kaikkia odotuksiani alle sadan euron suuruinen! Jes. Eka kerta moneen kuukauteen. Olen niin ahkerasti käytellyt mobiilidataa ulkomailla, että ehkä se uusi muutos maksuissa on oikeasti tullut voimaan. Hienoa. More Wine for Me! Pian Harri kävelee omaan hieman pomppivaan tapaansa luokseni. Näen hänet, mutta minussa ei herää mitään tunnereaktiota. Hymyilen ja halaamme. Heti minun täytyy yrittää keksiä sanottavaa. Miten meni päivä. Miten meni alkuviikko. Miten menee huominen. Huoh. Olen nyt selvästi asenteellinen, mutta en voi sille mitään, että vaikka Harri on söpö, varakas, kouluttautunut, fiksu ja kiva. Niin hän on myös tylsä. On valitettavaa, että olen tavannut hänet nyt, kun voimassaoleva kontrasti Roniin on suurinpiirtein miljardi valovuotta. En vain jaksa sitä, että keskustelua on pakko miettiä. Keskustelu on aina käytännönläheistä tai sitten se on yksipuoleista. Menemme ravintolaan ja annan Harrin valita annoksen, koska tarjoukseen kuuluu ottaa kaksi samaa pääruokaa. Olen varma, ettei Harri valitse mitään rupuista burgeria, kun tarjolla on poroa ja jotain herkkusieniherkkua. Mutta Harri tilaa burgerin. Onhan se vähän ylireagoitua, mutta olen pettynyt. Katson kun hän nojaa huonolla tietokoneryhdillään tiskiin tilatessaan ruokajuomaksi vettä, ja mietin onko hän lihonut. En tiedä pystynkö tähän. Olisin niin kovasti halunnut mutta en ehkä pysty. Mutta hymyilen ja tilaan viiniä. Pöydässä totean, etten yleensä syö mitään hamppareita muualla kuin mäkkäristä korkeintaan kolmella eurolla. Harri nauraa ja sanoo, että onhan nämä aivan erilaisia! Mutta eivät ne ole. Olen oikeasti aika varma, että olisin saanut McDonaldsista yhtä hyvän kulinaristisen elämyksen. Mutta höpöttelen näennäisen hyväntuulisena niitä näitä ylläpitäen keskustelua Harrin lipittäessä vettä. Minä oikeasti yritän. Hoen mielessäni itselleni, että tämä henkilö tässä ottaisi minut matkalle mukaan eikä vain karkaisi mitään kertomatta maasta. Tämä henkilö tässä on jännittävä, koska harrastaahan hän extremeurheilua! Tylsältä vaikuttava pinta on vain pintaa. Hetkittäin saan oloni kohenemaan ja kun Harri sanoo, että Noh mentäisiinkö vaikkapa minun luokseni, niin sanon, että voimmehan me ainakin käymään mennä.
 

Matkalla hänen luokseen minusta tuntuu, että olen menossa väärään suuntaan. Tämä ei enää toimi. Harri on suloinen, mutta ei se ehkä riitä. Mietin kuumeisesti, että miten voisin välttää seksin, jos se ei minua innosta. Välillä ajattelen, että onko sillä niin väliä jos antaisin vain mennä Harrin mieliksi. Säälistä. Sitten mietin, että enkö oikeasti saa itse päättää ja mennä sen mukaan miltä minusta tuntuu. Sitten mietin, että se olisi harhaanjohtamista. Pitäisi olla täysillä mukana, koska se olisi järkevää. Harri pettyy muuten. Mitä sitten jos minua oksettaa ja itkettää. Pääsemme hänen luokseen ja otan esiin kahdenkymmenenneljän senttilitran miniviinin. Harri on sanonut, ettei hän aio juoda, mutta sarjaa katsellessamme hän haluaa juoda osan viinistäni. Ärsyttävää. Olisin kyllä tuonut koko pullon! En pääse riittävään humalatilaan, mutta kello on jo tosi paljon. En edes tiedä pääsisinkö millään järkevällä yölinjalla kotiin. Siispä tartun tilaisuuteen kun Harri ehdottaa nukkumaanmenoa. Ehkä hänkin on niin väsynyt ettei edes jaksa ehdotella mitään. Kääräydyn nukkuma-asentoon ja vaihdamme kepeitä kommentteja yllättävän hyvästä uudesta sarjalöydöstä, josta taisin pitää enemmän kuin Harri. Sitten hän alkaa silitellä minua. Ei minua silittely haittaa. Sitten niin käytännönläheinen ja insinöörimäinen Harri kysyy, että Noh haluatko sinä seksiä vai etkö sinä halua. Argh, voiko olla mitään epäseksikkäämpää. Hienoa, että hän on selvästi oppinut joltain, että asioista pitää pystyä puhumaan. Olen yllättynyt ja sanon, että ehkä en halua. Harri jatkaa, että enkö osaisi ennakkoon aina sanoa, että mitä haluan, jotta hänen ei tarvitsisi arpoa joka kerta. Kysyn, että ai kertoisin haluanko seksiä ennen kuin tapaamme? Harri on hetken hiljaa ja sitten sanoo, että no eiii nyt sillä tavalla. Minua ahdistaa ja haluaisin päästä teleportilla nyt minne vain muualle. Tyydyn toteamaan, että minulla on nyt sellaisia asioita, joita täytyy vielä käsitellä, enkä ole valmis nyt enempään. Kysyn haluaako Harri, että lähden. Eiii, jää vain yöksi. Hän sanoo, ettei häntä haittaa, mutta haluaa vain selkeästi tietää. Ilmapiiri on kuollut ja haluan vain nukkua, jotta pääsen äkkiä lähtemään sieltä. Nukahdan sikiuneen. Yhtäkkiä keskellä yötä havahdun hereille siihen, että Harri istuu sängyssä ja huutaa täysillä. Säikähdän ja hätkähdän ylös, kysyn, että mikä hätänä. Harri lopettaa huudon ja sanoo, että ei mikään. Hetken minua vähän pelottaa, että mikä häntä vaivaa. Mutta toisaalta olen itsekin unenpöpperössä, joten ihan sama. Nukahdan uudelleen, kun Harrikin menee takaisin peiton alle. Seuraavaksi havahdun hereille ja huomaan, että Harri näprää puhelintaan vieressäni. En reagoi vaan koitan jatkaa unia. Haluan pois. Ja seuraavalla kerralla, kun havahdun hereille jostain syystä, niin Harri vieressäni sanoo ääneen "terve". Huone on pilkkopimeä. En vastaa. Nyt ajattelen, että olen varmaan kuorsannut, etenkin kun on ollut lieviä flunssaoireita. Ehkä se on häirinnyt Harria tavallista enemmän. Ja onhan hän ihan selvinpäin. Ihan sama. Haluan sieltä pois. Tämä ei toimi, eikä varmaan tule toimimaan. Meillä ei ole kemiaa. Ei ole kipinää. Hän ei sytytä minua fyysisellä tasolla yhtään. Tajusin tämän, kun huomasin, että ajatus Jukasta ei ole samallailla vastenmielinen, kuin ajatus Harrista. Siispä kyse ei ole ainoastaan siitä, että olen sidoksissa Roniin. Nyt on aika antaa Harrin mennä. Kun kello soi pomppaan ylös sängystä. Sanon, että minulla on kiire jotta ehdin hyvään bussiin. En mene edes kyplyhuoneeseen vaan pukeudun, laitan vähän deodoranttia ja siistin naaman minuutissa. Hymyilen ja toivotan hauskaa päivää. Ja ennätysajassa olen väsyneenä ja päänsärkyisenä matkalla töihin. Matkalla tuntemattomaan viikonloppuun. 
 

Jätän aamukahvitauon väliin työpaikalla, koska en vaan nyt jaksa. Olo kyllä kohenee selvästi kun kello käy. Enää päätä ei särje (kiitos burana). Ilta alkaa innostaa (kiitos säätiedote ja kaverit). En ole vielä heittäytymässä junan alle (kiitos Luoja). Vaihtelimme eilen pari kivaa viestiä Jukan kanssa. Vihjaten siihen, että voisimme tavata tänään tai viikonloppuna ainakin. Se voisi olla kivaa. Hän on tosi sosiaalinen ja kiva. Ja miksei voisi jotain potentiaaliakin olla? Olen jotenkin ollut niin rajoittunut, etten ole edes osannut olettaa, että johonkuhun voisi oikeasti törmätä muualla kuin tinderissä tai kaatokännissä risteilyllä. Mutta miksei. Katsotaan mitä tapahtuu. Vähintään kaveruutta. Onneksi on viikonloppu ja mahdollisuus tarvittaessa täyteen nollaukseen, koska ahdistuksen aiheita sinänsä riittää. Koitan siirtää Ronin sivuun ajatuksistani ja keskittyä johonkin ihan muuhun. En haluaisi viettää mitään huumeidentäyteistä viikonloppua taas, mutta en pysty ottamaan rauhallisesti itsekseni, jos ei nyt mitään ihmeitä tapahdu. En pysty olla turruttamatta itseäni tässä tilanteessa, vaikka ahdistus ei edes ole katossa. Evo.