Kevyt kuin höyhen

Innostuksella ja positiivisella jäänityksellä kohti joulua! Viel pitää viimeistellä vähän lahjoja. Ja hakea pieniä tuomisia kaupasta. Viinejä. Hyvä ystävä kutsui kylään, joten ennen Santin tapaamista täytyy koittaa ehtia skoolata vielä ystävien kanssa. Onpa kiva fiilis. Huomenna kunnolla juhlimaan. Moni kavaeri jo odottaa malttamattomana. Minä koitan keksiä pieniä jouluyllätyksiä kaikille. Sitten pari päivää perheen parissa, ennen kuin lennämme kohti seikkailua Santiagon kanssa. Mahtavaa. En keksi montaakaan parannettavaa asiaa tässä tilanteessa.

 

Niin rikas

Se fiilis, kun hehkulamppu syttyy pään yläpuolella loistamaan. Ja ratkaisu johonkin asiaan tipahtaa syliin kuin tilattuna. Ja mielestäni se on tilattua! Jos painiskelen jonkun asian kanssa, ja minulla on jonkin verran aikaa, niin pystyn jättämään sen prosessoitumaan ikään kuin kaiken muun taustalle. Ihan kuin olisin tietojärjestelmä, jolle voin jättää käskyn alkaa selvittämään jotain asiaa. Ja sitten voi keskittyä johonkin ihan muuhun ja unohtaa koko jutun. Kunnes yhtäkkiä se välähtää valmiina mieleeni. Tämä sama tapa toimii esimerkiksi silloin, kun ei muista jotain asiaa. Vaikka jonkun näyttelijän nimeä. Silloin siitä lähetetään aivoille pyyntö selvittää asia. Ja sitten kokataan tai vitsaillaan slaavikyykyistä, ja PAM, se iskee mieleen joko muutamia minuutteja tai tunteja myöhemmin. Jotkut isot asiat voivat prosessoitua päiviäkin. Esimerkiksi luovat tilanteet ovat vähän pitkäkestoisempia. Olen sommitellut sopivaa runoa Santin joululahjaan liitettäväksi jonkin aikaa. Olen kirjoitellut puhtaaksi yhtä versiota. Ja sitten illalla sängyssä istuessani se oikea pamahtaa kirkkaana mieleeni ja on valmis. Se on haiku. Hah, lempparirunomallini. Samallailla voi prosessoida jotain työhön liittyviä isompia ongelmia. Ne vain yhtäkkiä on ratkaistu mielessäni autopilotilla ja tipahtavat sitten tajuntaani valmiina. Joskus niitä täytyy vähän hämmennellä ja pyöritellä pidempään. Mutta aina jollain tavalla ne valmistuvat kuin itsestään. Saamani haiku on vähän imelä. Mutta pidän siitä enemmän kuin aiemmin kaavailemastani pidemmästä runosta. Hienoa! Nyt minun vain tarvitsee saada tulostettua se itsestäni ulos kauniilla käsialalla ja ohuella mustalla mustekynällä. Ja koska olemme aina vaihdelleet haikuja Karrin kanssa, lähetän tuotokseni hänellekin. Ilmassa on edelleenkin joulutunnelmaa. Keskiviikkona vaihtelemme Santin kanssa normaaliin tapaan viestejä, ja hän kertoo pienestä työmatkasta, jolle vielä joutuu osallistumaan ennen joulua. Ja siinä samalla sovimme, että tapaamme perjantaina ja keksimme jotain pientä kivaa tekemistä. Loistavaa. Näin ollen voisin viettää kivan illan Santin kanssa perjantaina, ja sitten halutessani pääsen lauantaina kunnon juhliin. Tanssimaan niin paljon, että saan syödä jouluna mielein määrin konvehteja. 

Keskiviikkona en meinaa saada päänsärkyä millään pois. Minulla on panacodia ja naprokseeneja, mutta päänsärky jomottaa taustalla koko ajan. Se tuntuu siltä, kuin jokin tylppä seiväs olisi tungettu pääni läpi ja se hölskyy siinä aina kun liikun. Päänsärky voi pilata päiväni. Siksi varaan matkalle mukaan sopivan arsenaalin särkylääkkeitä. Onneksi näitä päiviä ei ole kovin usein. Onneksi useimmiten saan päänsäryn taittumaan helpommin. Se kuuluu nyt tähän aktiivisempaan kipukauteen. Ja hyväksyn sen. Koska olen muuten niin onnekas. Vietän illan kotona perheen kanssa, enkä lähde keskiviikkona minnekään. Vaikka Jere kyselee josko olisin ulkona. Ja sovimme, että käydään ehkä drinkeillä lauantaina. Viimeisen vuoden aikana minulle on muodostunut monta läheistä miespuolista ystävää. En ole ikinä ajatellut kenenkään sukupuolta sen enempää. Jotenkin vain huomaamatta näistä ihmisistä on tullut minun ystäviäni. Ensialkuun he ovat tykästyneet minuun varmaan kokien pientä ihastumista. Olen kauhean suorasanainen ja vähän pomottelevakin vahingossa, ja se vetoaa tietynlaisiin miehiin. Juuri kuten olen aiemminkin pohtinut. Moni mies tykkää olla hieman alistuneessa asemassa ja miellyttää naista. Kuten Jukka. Mutta minuun se ei vetoa romanttisella tasolla, koska haluan voimakkaan miehen, joka on kanssani tasavertainen. Ja Santi on sellainen. En ollenkaan halua pompotella häntä. Hän saa minusta esiin parhaat puoleni. Enkä minä määräile näitä ystäviäni. Olen vain sellainen vahva persoona, mutta koska samalla muutan käytökseni hauskaksi, on minuun helppo tutustua. Ja kanssani on helppo lähentyä. Olen todella avoin. Nämä miehet purkavat minulle parisuhdehuoliaan. Kysyvät mielipiteitä tärkeisiin asioihin. Ja kutsuvat aina mukaan. Olen kuin yksi kundeista. Mutta söpöllä ja tyttömäisellä tavalla. Jotenkin vain tähän pisteeseen on päädytty ja olen siitä kiitollinen. Olen kiitollinen, että siitä huolimatta, että se pieni flirtti kuivui kasaan Jeren kanssa, niin olemme läheisiä ystäviä. Olen kiitollinen siitä, että voimme soitella Tommin kanssa toisillemme ja puhua suoraan kaikesta. Kuten siitä miten kivaa on, että me tutustuttiin. Olen iloinen, että Jukka on kaverini. Ja Aku ja Simo. Mutta samalla myös porukkamme tytöt ovat hyviä ystäviäni. Se ei ole tapahtunut ihan yhtä helposti. Mutta nyt kun tutustumisvaihe on takana, voimme soitella ja viestitellä kuulumisia parin ihanan naisenkin kanssa. Olen kiitollinen siitä, että voin käydä kahvilla Ossin ja hänen tyttöystävänsä luona. Minun tindermatchini ja hänen puolisonsa ovat ystäväni. Ja tietysti Elina. Olen niin rikas. 

 

Big Pic

On kivaa olla elämässä tätä prosessia nyt, miten jännittävästä deittailusta tulee turvallisempaa tapailua. Miten parisuhde alkaa muodostua. Se on aina ollut se minua mietityttänyt kysymys. Ja monia muita! Että mitä tässä oikein nyt pitäisi tapahtua seuraavaksi, kun meillä on kivaa yhdessä. Mutta kun jännittää laittaa viestiä, eikä ole ihan varma, että mitä toinen ajattelee. Miten sitä aikaa aletaan viettää enemmän yhdessä. Miten suunnitelmallisista treffeistä tuleekin normaalia yhdessä vietettyä aikaa. Ja kai se vain  tapahtuu! Simsalabim. Olen jotenkin innoissani, että tilanteeni Santin kanssa on kehittynyt ilman mitään draamaa tai tulipaloja. Kaikki on tapahtunut helposti ja rauhallisesti. Juuri niin sitä sanotaan (kuva alla)! Että ensimmäisestä rakkaudesta kasvetaan erilleen. Nyt kun mietin sitä aikaa, niin se tuntuu uskomattoman kaukaiselta. En voi käsittää miten olen voinut elää sellaisessa suhteessa monen monta vuotta! Miten olen pystynyt! Ja sydämeni särkyy kun tiedän, että niin moni elää tällä hetkellä parisuhteessa, jossa he eivät saa sitä mieletöntä rakkautta ja intohimoa, mihin jokaisella pitäisi olla mahdollisuus. Jos vain on rohkea ja päästää irti niistä asioista, jotka eivät ole itselle oikeita. Minulla kävi suuri onni, kun suhteeni päättyi dramaattiseen eroon. Kun en itse uskaltanut tai osannut päästää siitä irti. Todentotta minusta tuntuu ettei se ehkä ollut oikeaa rakkautta. Mutta kyllä se oli, sillä tasolla, jolla silloin oltiin. Tuo mies oli hyväsydäminen ja hieno ihminen. Joka ei vain ollut oikea minulle. Ja se aiheutti kummallekin turhautumista ja epäonnea. Toivon, että hän saa nyt paremmin toteuttaa itseään muualla. Ja sitten se toinen rakkaus. Se joka hajottaa ja opettaa. En ole ikinä ollut enempää rikki, kuin tapailustani Ronin kanssa. Se oli niin voimakas ja myrskyisä kokemus, että tulen muistamaan sen aina. Pitkään luulin, että hän on minun sielunkumppanini. Koska meillä kaikki meni yliluonnollisella tavalla yksiin mitä ihmeellisimmissä asioissa. Mutta sittemmin tajusin, että hän on minun egokumppanini. Yhdessä lisäsimme sisäistä ahdistusta itsessämme. Olimme röyhkeitä ja kaiken yläpuolella. Minä en enää pystynyt nauttimaan omasta työstäni tai arjestani lainkaan, koska Roni sai minut haluamaan kaikkea muuta. Ja vaikka se oli hauskaa ja mahtavaa. Ja vaikka siinä oli rakkautta. Niin emme pystyneet siihen toistemme kanssa. Meillä ei ollut mielenrauhaa. Jos olisimme tavanneet toisena ajankohtana, niin kaikki olisi voinut mennä toisin.  

  

En tiedä mitä Ronille kuuluu. Viimeksi muutama kuukausi sitten olen nähnyt somepäivityksen, jossa hän on ollut onnellinen. Onkohan jotain sattunut? Vai ovatko he vain hiljaa onnellisia. Hän on ollut sen kumppanin kanssa, joka on vaikuttanut omaavan mielenrauhaa. Nyt ymmärrän paremmin miksi Roni koki löytävänsä onnen hänen kanssaan. Koska tuo nainen on saanut Ronin laskeutumaan maan pinnalle ja kehittämään rauhaa. Me kehitimme myrskyjä. Toki nyt mielessäni käy, että mitäs jos olisimme tavanneet nyt. Nyt kun olisin ollut onnellinen yksinäni. Olisinko minä ollut se, josta Roni löytäisi onnen ja rauhan. Elämäni olisi varmasti hyvin erilaista. Roni olisi mielellään mahdollistanut ihan erilaisen elämän esimerkiksi taloudellisesta näkökulmasta. Mutta nyt tilanne on tämä. Ja olen tyytyväinen. Niputan myös ihanan Javierin tuohon toisen rakkauden laatikkoon. Hän kuuluu vielä minun oppitunteihini. Hän on ottanut minuun yhteyttä muutaman kerran. Iloisesti huudahtaen nimeäni keltaisten hymiöiden keskellä. Olemme puhuneet televisiosarjoista ja politiikasta. Tunnen häntä kohtaan ystävyyttä. Mutta siltikään en lähtisi hänen kanssaan illalliselle. Ja sitten se kolmas rakkaus. Sanotaan, että se tulee yhtäkkiä kun ei odota. Että se on jotain ihan erilaista kuin aiemmat ihmiset, joihin on rakastunut. Että se vain tapahtuu helposti ja vaivattomasti. Ja niin tässä on nyt käymässä. Kaikki vain soljuu kauniisti eteenpäin. Ja yhtäkkiä huomaan, että minulla on paras ystävä, jonka kanssa viestitellä kaikesta pitkin päivää. Ja joka on parasta seuraa harrastuksiin ja matkoille. Ja joka saa pikkuhousuni kastumaan. Mies joka tarjoaa tukeaan ystävälleni Tommille, jolla on jokin ongelma, jossa Santi voisi auttaa. Kun katsoo tätä kokonaiskuvaa, niin kaikki on sujunut juuri niinkuin pitää isomman kaavan mukaan. Minä olen kokenut juuri ne asiat, jotka pitää kokea päästäkseen tähän pisteeseen. Minä olen käynyt läpi prosessin, joka on välttämätön, jotta minulla olisi nyt pääsy tasapainoiseen ja onnelliseen elämään. Ja parisuhteeseen. Minä saatan olla yksi niistä ihmisistä, jotka sittenkin - kaiken tuon paskan jälkeen - saavat onnellisen lopun. Loppuelämän. Sittenkin olen ehkä yksi niistä, joiden ongelmana on se, että miten viikon aikana ehtii tehdä kaikki ne kivat asiat, joita nyt elämä tarjoaa. Se ihminen, joka joutuu murehtia illan ruoasta ja siitä mitä laittaa lennolle päälle. Eikä enää siitä, että kaikki tuntuu kauhealta. Että mikään normaali asia ei kiinnosta. Että ahdistus hyökkää aamulla kimppuun! Että tulevaisuus näyttää yksinäiseltä ja kauhealta. Että koko sisin huutaa epätoivoa. Se on kadonnut. Kaikki se pahuus. Kiitos.

Toki keskiviikkoon herätessäni käsivarsiani särkee niin paljon, etten meinaa pystyä pukeutumaan. Koko kroppa on niin kankea, että aamuvenyttelyt tuntuvat naurettavilta. Leukani lonksuu ja sitä särkee. Ja leuan pakkojännittäminen aiheuttaa kovan päänsäryn. Mutta nämä ovat vain tässä kaiken muun sivussa. En tiedä miksi juuri nyt tämä vaiva on taas aktivoitunut. Mutta tiedän, että se taas joku päivä on poissa. Enkä anna sen lamaannuttaa itseäni. Minä venyttelen. Nostelen käsiäni väkisin. Otan särkylääkkeen. BLIBLING. Hymyilen, kun saan kivan viestin Santilta. Töissä en pysty vastustamaan jouluherkkuja, joita tuntuu nyt olevan tarjolla joka päivä. Siitäkin vitsailemme Santin kanssa lähetellen toisillemme kuvia herkuista kahvitauoiltamme. Ilmassa on joulunodotusta. Se sellainen kiva tunne, jonka muistaa lapsuudesta. Ja ilmassa on rakkautta. Ja innostusta. En tiedä tapaammeko tänään tai viikonloppuna Santin kanssa. Ystäväni ovat kutsuneet minut suuriin juhliin lauantaina. Harkitsen asiaa. Pitäisi ehtiä käydä siellä ja täällä sukulaisilla. Ja varmistaa, että pikkujouluviemiset on valmiina pienissä lahjapusseissaan. Pitäisi pakata matkalle mukaan! Kohteessamme on noin viisitoista astetta lämmintä. Plus miinus pari astetta. Eli en pukeudu paksuun toppatakkiin. Viikko on jo sen verran pitkä matka, että mukaan on otettava pari vaihtovaatetta. Mutta toisaalta kohdemaan hintataso on sen verran huokea, että nyt olisi loistava tilaisuus lähteä matkaa tyhjän matkalaukun kanssa ja palata takaisin täyden kera. Voisin hyödyntää tilanteen ja tehdä vähän ostoksia. Ai että kun kivaa! En tykkää shoppailla, mutta nyt sekin ajatuksena innostaa vähän. Santi teki ostoksia edellisellä matkallamme, ja ehkä nyt on minun vuoroni. Ennen matkaa minun täytyy hoitaa kuivat jalkapohjat kuntoon, ja varmistaa, että kaikki nesteet ja voiteet on pakattu pieniin rasioihin. Minun pitää ottaa tarvittavat lääkkeet mukaan. Kaikkea kaiken varalta! Ehkä pakkaan kuluneen ja nuhjuisen minihiustensuoristiminen mukaan, jotta saan laittauduttua nätiksi mennessämme syömään hienoihin ravintoloihin. Ja sitten voin jättää sen sinne ja hankkia uuden kotiintuotavaksi! Ehkä siellä vaaleanpunaiset Essie-kynsilakat ovat halvempia. Ehken tarvitse mitään.

fibromyalgia

Herään tiistaihin hyvänmielisenä, mutten pysty liikuttamaan käsivarsiani. Jos jännitän käsiäni ja yritän nostaa niitä ylös, niin voimat vievä kipu raastaa hauiksia tosi kovasti. Tuntuu ettei käsivarsissa ole voimaa. On vaikea nostaa laukku olalle. Tai vetää kädet takin hihoihin. Koitan sivuuttaa kivun ja toimia ihan normaalisti. Mutta kädet ovat voimattomia ja niitä liikuttaessa tuntuu kova pistävä kipu. Tämä kipu ei ole vaarallista, se on vain ärsyttävää. Se vaikuttaa liikkumiseeni ja liikunnan harrastamiseen. Koska se aiheuttaa tunteen voimattomuudesta. Päivän mittaan kipu usein laimenee tai aaltoilee, eikä häiritse liikaa, vaikka on siellä taustalla koko ajan. Yleensä samanaikaisesti kipu tuntuu polvissa. Sellainen vihlova särky, joka usein vahvistuu istuessa paikallaan. Ja säteilee reisiin tai sääriin. Lisäksi selässä on pieni ihon kohta, joka särkee samanaikaisesti. Ihan kuin joku painelisi selässä olevaa mustelmaa. Paitsi että siellä ei ole mustelmaa. Ja näihin aikoihin jännitän vahingossa öisin leukaani niin että sitä särkee myös. Olen aika tottunut tähän. Kipuvaihe tulee aina välillä ja kestää parisen viikkoa. Sitten se laimenee pois ja saatan unohtaa koko jutun. Kunnes yhtenä päivänä taas herään kun käsiä särkee. Se on ilmeisesti fibromyalgiaa. Epämääräinen oireyhtymä, joka saattaa linkittyä henkiseen ja psyykkiseen hyvinvointiin. Fibromyalgia voi olla psykosomaattisuuden somaattinen osa, jonka esimerkiksi ahdistus on voinut synnyttää. Minuunhan tämä osuu kuin nappi silmään. Olen ollut vuosikausia tosi stressaantunut ja ahdistunut, ja aina siinä sivussa kärsinyt aaltoilevista kipukausista. Lääkäri totesi heti, että se on fibromyalgiaa. Mutta kaikki terveydenhuoltoalalla eivät edes tunnusta sitä sairaudeksi. Se on niin epämääräinen ja voi esiintyä eri ihmisillä monin eri tavoin. Mutta se vain on rasittava olematta vaarallinen. Olen ollut koko ikäni hyvin terve. Tositosi terve. Joten jos nyt joudun kärsimään tällaisesta oudosta tilasta ja näistä kivuista, niin en valita. En kauheasti. Se ei alenna hyvää mieltänyt kuin pienen säväyksen verran. 

Heti aamulla vaihtelemme hauskoja viestejä Santin kanssa. Puhumme vitsikkäästi siitä kumpi joutuu ajamaan vuokra-autoa ja kumpi saa maistella viinejä missäkin lokaatiossa. Perhoset lentelevät innokkaasti vatsassani odottaen mahtavaa lomaa. Se tuntuu minusta uskomattomalta! Edelleen. Ei siksi että tuo kohdemaa jotenkin kiinnostaisi minua erityisesti. Vaan siksi, että menen sinne Santin kanssa. En valitsisi tällaista matkakohdetta. Minä olisin ehdottomasti lähtenyt maapallon toiselle puolelle paratiisisaarelle. Sinne valkoisien hiekkojen ja turkoosien vesien luokse. Sinne missä oli yli vuosi sitten Jukan kanssa. Mutta tämäkin kelpaa. Odotukseni ovat sen verran alhaiset, että kenties tulen taas yllättymään positiivisesti, kuten edellisen kaupunkikohteen kanssa aiemmin. Myöhemmin sitten on paratiisilomien aika. Pelkkä ajatus näistä saarista, joilla ei ole yhtäkään moottorikulkuneuvoa, ja joiden rannoilla voi snorklailla villimerikilpikonnien kanssa, saa samallailla perhoset lentelemään vatsassani, kuin ajatus Santista. Sitten joskus taas on sen aika. Koko ajatusmaailmani on muuttunut. Aikaisemmin elämäni pyöri ahdistuksen ympärillä. Tulevaisuuden murehtimisen ympärillä. Jatkuvasti vain pyörittelin mielessäni epäonneani. Olen jotenkin onnistunut muuttamaan ajatusrakenteeni. Ja nyt kaikki näyttää niin erilaiselta. Yhtäkkiä minun ongelmani ovat (fyysisten särkyjen lisäksi) positiivisia. Saan murehtia sitä, että ehdinkö ostaa jonkun joululahjan ajoissa. Ja tykkääköhän Santi siitä kirjasta, jonka olen hänelle hankkinut. Onko se liian romanttinen? En usko, koska Santi on romanttinen. Nettitestin mukaan hän on romanttisempi kuin minä, hehe. Saan murehtia sitä, että pystynkö pysyttelemään erossa kaikista ihanista joulusuklaista, jotta saisin pitäydyttyä hyvässä painossa. Olen kerännyt pari kiloa lisää. Ei se haittaa, eikä näy merkittävästi ulkoisesti. Mutta en ole täysin tyytyväinen. Olen ajatellut ettei joulukuussa ole niin väliä millään pikku vatsamakkaroilla. Vaan kaikesta pitää nyt nauttia täysillä. Mutta rajansa kaikella. 

oi onnea

Taas on maanantai, jolloin saan miettiä tippa linssissä miten onnekas olen. Se voi olla vähän rasittavaa ja ärsyttävää. On ihan luonnollista, että ihmiset tykkäävät enemmän kuulla, kun muilla menee huonosti. Ehkä se olisi taas kivaa sosiaalipornoa, kun kaikki tämä romahtaisi jollain tosi yllättävällä tavalla. Ja se on ihan mahdollistakin. Mutta nyt minä elän edelleenkin ihmeellisesti kaiken sen keskellä, mistä en melkein uskaltanut edes uneksia. Vai uskalsinko? Uskoinko, että jos vain olen maltillinen ja keskityn itseeni, niin voin saada kaiken mitä olen toivonut? Ehkä uskoinkin. Niinhän sitä kaikissa nykyajan viisauksissa sanotaan. Että pitää ajatella jo omistavansa kaiken sen, mitä haluaa saada. Saada se sisäinen yltäkylläisyyden olo. Se tunne, että olisi voittanut lotossa, kun vain istuu toimiston kokouksessa ja katselee ikkunasta ulos. Minulla oli se, ja nyt minulla on tämä kaikki. Ainakin vielä toistaiseksi. Ja aion edelleenkin nauttia siitä täysillä. Pelkäämättä ennakkoon kaikkea sitä mikä voisi mennä pieleen.Tuntuu niin onnekkaalta herätä omasta sängystä ilman, että ahdistus hyökkää päälle niin kuin silloin joskus. Jotenkin vähän pelottaa edes kirjoittaa siitä mitään. Kai pelkään, että se jotenkin aktivoituu jos ajattelen sitä. Mutta nyt siitä ei ole näkynyt merkkiäkään. Aamulla muistan heti ekana, että minulla on varattuna aivan mahtava romanttinen lomamatka tämän mielettömän miehen kanssa. Minä odotin tätä niin kauan! Että minulla olisi joku jonka kanssa matkustella. Ja nyt yhtäkkiä olen taas lähdössä lentoon ja ihan vähäsen lämpimämpiin maisemiin. Santi on taas suunnitellut monelle päivälle tekemistä. Hän saa päättää kaupunkikohteet ja niiden ajankohdat. Sekä varata pöytiä kivoihin ravintoloihin. Ja minä saan selailla  hotellivaihtoehtoja ja varailla niistä parhaita. Valitsen sellaiset hotellit, joiden sänky näyttää kutsuvalta. Olemme muutamassa eri paikassa, joten olen voinut valita pariksi yöksi suurta luksusta. Ja muutamalle muulle vähän erilaista tunnelmaa. Ja kylpyammeen. Jep. Tällaisia asioita minä saan "murehtia". Hotellihuoneen maisemia. 

Maanantai tuntuu hyvältä. On taas mukavaa nähdä perhettä ja olla vain kotona. Olemme viettäneet Santin kanssa taas rauhallisen koti-illan lauantaina. Ja urheilleet oikein kunnolla sunnuntaina. Me pidämme toisiamme kädestä kiinni nauraen jollekin hölmölle jutulle urheiluareenalla. Meillä on hauskaa. Me voidaan mokata toisemme nähden ja olla ihan poikki. Me halutaan jatkaa tätä ja ottaa paikkaan sarjakortit. Ennen urheiluhetkeä olemme käyneet kahvilassa aamiaisella. Istuneet pehmeillä nojatuoleilla ainakin tunnin puhumassa siitä miten erilaiset lait meidän kotimaissa on. Santi kertoo jostain hassusta tapahtumasta menneisyydessä ja minusta on ihana kuunnella hänen tarinoitaan. Meillä on sama lempikahvi. Maistelimme sitä edellisellä lomamatkalla, ja nyt tilaamme sitä aina. Me peesataan toisiamme tällaisissa asioissa. Joskus kirjoitin siitä enemmän. Että omalla käytöksellään saattaa vahingossa ja huomaamatta mukautua toiseen. Olemme tässä mielestäni tasavertaisia. Tai sitten meillä on vain sama maku monessa jutussa! Urheilemisen jälkeen menemme kauniiseen ravintolaan selailemaan menua. Tarjoilija palvelee meitä hymyillen ja haluaa kertoa ruoista tarkemmin. Minulle tulee mieleen ne ajat kun ramppasimme Ronin kanssa joka paikassa. Pidin siitä. Siitä fiiliksestä. Siitä tunnelmasta, kun kokee olevansa jotenkin erityinen ja hyvä. Santin kanssa oleminen antaa minulle sen tunteen myös. Maistelemme toisemme ruokia ja puhumme taukoamatta kaikesta. Niistä pähkinöistä, joita Santin kotimaassa kasvaa. Googletamme kuvia ja selailemme niitä. Santi kertoo sisaruksensa häistä. Hänen silmänsä syttyvät kun hän puhuu tästä suuresta juhlasta. Tunteekohan hänkin, että me ehkä päädytään vielä alttarille myös. Se on hauska tunne, jolla saa leikitellä. Olen miljoona kertaa ajatuksissani uppoutunut haaveilemaan tulevaisuudesta jonkun kanssa. Sommitellut niitä nimiä itselleni. Se on ihan normaalia! Ja nyt teen sitä taas. Mutta se tuntuu ihan oikeasti nyt mahdolliselta. Kaikki on aivan erilaista kuin koskaan aikaisemmin.

Kun eroamme pikkupakkasessa toisistamme halaamme pitkään. Suutelemme kahdesti. Ja Santi sanoo, että nähdään keskiviikkona tai torstaina. Ehkä nähdään! Tämä viikko tulee olemaan kiireinen ja sisältää kaikenlaista joulujuttua. En yhtään stressaa siitä että tapaammeko, koska heti pian olemme yhdessä monen monta yötä. Joku kommentoi, että nyt minä sitten haluankin tehdä ihan kaiken Santin kanssa. Mutta ei se niin ole. Minä nautin omasta ajastani. Me olemme tavanneet enintään kaksi kertaa viikossa koko tapailumme aikana. Ja vaikka olemme päivittäin tekemisissä, niin meillä on paljon omaa aikaa. Ja se sopii minulle! Minulle ei ole kehittynyt minkäänlaista tarvetta kiirehtiä lisäämään yhdessäoloaikaa. Olemme nyt juuri loistavassa tasapainossa. On aika kiintoisaa nähdä miten viikon yhtäjaksoinen yhdessäolo vaikuttaa väleihimme. Mutten ole huolissani ollenkaan. Päinvastoin. En malta odottaa, että pääsemme kaikkiin niihin paikkoihin, joita olemme suunnitelleet näkevämme. Kaikkiin niihin hotellihuoneiden sänkyihin. Me halutaan syödä loistavaa ruokaa. Juoda ihanaa viiniä. Ja nähdä kauniita maisemia. Ja kaikki se on tapahtumassa! Jännittävää.

Unelman keskellä

Olen jo pariin otteeseen kysynyt itsekseni, että miten oikein olen tähän tilanteeseen päässyt. Miten minä yhtäkkiä tanssahtelen suihkussa ja otan pienen lasillisen punaviiniä samalla, kun laittaudun arkisen nätisti tavatakseni ihmisen, joka saa kaiken loksahtamaan paikoilleen. Minussa ei ole ripaustakaan pahaenteisyyttä tai stressiä. Kaikki tuntuu menevän juuri niinkuin pitääkin. Minua hymyilyttää. Laitan päälle valkoiset alusvaatteet, vaikka minulla on tähän asti ollut päälläni aina mustaa. Pukeudun hauskasti pikkuasusteella. Koska voin ja koska tiedän, että Santi vain nauraa ja halaa minua. Tavallaan minusta ei tunnu miltään. Tavallaan en voi uskoa, että elän nyt tämän kaiken keskellä. Ja tavallaan poksahdan innostuksesta. Mä tykkään susta niin että halkeen. Aina välillä epäilen, että miten minä voisin ansaita tämän. Mietin, että miten selviän, jos tämän kaikki loppuu. Ihan vain pienen hetken. Sorrunko taas lääkitsemään itseäni hieman kyseenalaisesti (mutta silti itseni hyväksymällä tavalla). Vai osaanko turvautua oppimiini vaihtoehtoisiin tapoihin. Liikuntaan ja hengittelyyn. Mielenhallintaan. Varmaan ensialkuun turvautuisin kaikkeen mahdolliseen ja sitten toivottavasti aika nopeasti saisin koottua itseni. Mutta nyt voin vian keskittyä olemaan tässä onnellisuudessa. Mikään ei viittaa siihen, että jotain menisi pieleen. Minä olen kuullut, kuinka ne onnellisen näköiset ihmiset ovat vielä vuosikausienkin jälkeen salaperäisen rakastuneita. Minä olen kuullut, kuinka laulujen laulajienkin pitää nipistää itseään tietääkseen, että voiko tämä olla totta. Minä olen kuullut kyynelehtivien ihmisten sanovan alttarilla, että he ovat naimassa parhaan ystävänsä. Ja yhtäkkiä minä olen sillä tiellä. Minä pystyn näkemään meidät ilman mitään epäilystäkään katsomassa toisiamme alttarilla. Hymyillen, mutta kyynelehtien ja lausuen niitä hauskoja mutta vakavia lauseita. Kylmät väreet kulkevat pitkin ruumistani aina reisiä pitkin jalkoihin ja varpaisiin. Ihan yhtäkkiä minä elän keskellä sitä unelmaa. Ja se tuntuu hyvältä. 

Pieni pakkanen tuntuu ihan kivalta, kun on tarpeeksi lämmintä päällä. Olen uppoutunut kaulauhuiviin, jonka Santi on antanut minulle aiemmin lahjaksi. Näin me kootaan meidän yhteisiä muistoja. Jos meille tulisi välirikko, niin käyttäisinköhän tuota asustetta vielä? Pystyisinköhän. Ehkä väkisin tekisin niin, kuten teen kaikille muistopaikoille ja -biiseille. En anna niiden jäädä kenenkään muun haltuun ajatuksissani. Meidän on määrä tavata kadulla ja kävellä siitä yhdessä ravintolaan syömään. Näen Santin siellä kauempana samalla kadulla. Kävelemme toisiamme vastaan. Jo kaukaa näen kuinka Santiago hymyilee. Hän on minun tiimiparini. Nyt me ollaan taas yhdessä ja kaikki sulaa yhtenäiseksi turvallisuudeksi. Kaikki muu katoaa. On vain se hetki ja me. Me ollaan kotona tässä missä vain. Halaamme ja heti Santi sanoo jotain kivaa vaatteistani. Hän on komea ja pukeutunut siihen monensadan euron vaatteeseen, jonka osti yhteiseltä minilomaltamme. Jutustelemme heti kaikesta arkisesta ja pidämme hetken toisiamme kädestä kiinni, kun Santi vetää minut vieressään oikeaan suuntaan. Istumme sen ravintolan pöytään, jossa minä kävin silloin joskus Ryanin kanssa. Silloin kun olimme kikatuskunnossa. Se oli hauska ilta se. Mutta nyt kaikki on täydellistä. Santi koskettaa reittäni pöydän alta. Kaikki on niin luonnollista. Puhumme mistä vain. Arvioimme ruokia. Nauramme. Katsomme toisiamme hymyillen. Onko hän yhtä iloinen kuin minä tästä kaikesta? Tajuaako hän että tässä on nyt meneillään jotain erityistä? Uskon niin. Ruoat saapuvat pöytään. Santi ottaa minun lautaseltani ja antaa minulle omaansa. Me voidaan jakaa kaikki. Minusta tuntuu, että voisin puhua hänen kanssaan ihan kaikesta. Hassuttelemme. Hihitämme jollekin asialle, mitä viereisen pöydän pariskunta tekee. Sitten tilaamme yhteisen jälkiruoan. Ja minä asettelen ruoanjämät taideteokseksi lautaselle. Santi nauraa ja ottaa minua kädestä kiinni. Jaamme laskun. Kuten aina. Ja lähdemme hänen luokseen. Kaikki soljuu eteenpäin juuri kuten mieleeni oli maalattu. Juuri niinkuin tähtiin on kirjoitettu. Vilkaisen itseäni peilista ja meikki on pystynyt yllättävän kauniina. Istumme sohvalle ja kesken lauseen nojaudun suutelemaan häntä pitkään ja pehmeästi. 

Se on maailman ihaninta. Sitten Santi kurouttautuu hitaasti vasten kaulaani ja haistaa minua. Suutelee kaulaani. Hän rakastaa hyviä tuoksuja. Ja joka kerta kun tiedän tapaavani hänet, niin minä tuoksun hyvälle. Olemme ihan hiljaa hetken. Ja sitten Santi kaivaa läppärin syliinsä. Avaamme matkasivun. Ei mitään kysymyksiä tai stressiä tai vaivaantuneisuutta. Me halutaan olla yhdessä ja tehdä kaikki yhdessä. Joten tietysti me menemme matkalle yhdessä. Selailemme hetken eri vaihtoehtoja. Ensin Santi miettii, että lähtisi ennen minua, ja minä voisin tulla perässä, koska tahdon viettää aaton perheeni kanssa. Mutta sitten eteen tulee sopivat lennot ja Santi tahtookin matkustaa yhtä aikaa. Sekin tuntuu vain itsestäänselvältä asialta. Mutta ei sekään olisi haitannut jos hän tahtoisi lähteä etukäteen. Santi kysyy, että otetaanko nämä. Ja minä sanon, että otetaan vaan. Nauramme sille, ettemme ehkä saa olla romanttisesti ilotulitusten alla uudenvuoden vaihtuessa, mutta ainakin olisimme yhdessä vierekkäin jossain matkanvarrella. Santi varaa ja maksaa lennot. Hän sanoo, että minä voisin vaikka katsoa majoituksia tai tarjota jotain matkalla. Ihanaa. Kaikki on niin sulavaa ja luonnollista. Olemme väsyneitä. Onnellisia mutta väsyneitä. Riisun päällysvaatteet ja Santi sanoo heti, että olen tänään erilainen valkoisissa alusvaatteissani. Halaamme. Käymme iltapesulla ja pujahdamme sänkyyn. On taas pimeää ja Santi riisuu minut kokonaan ja tulee päälleni suudellen minua intohimoisesti. Silkkaa nautintoa. Pelkkää ihanuutta. Tykkään tästä niin että halkeen. Aamulla heräämme Santin herätyskelloon. Halailemme, muttemme muuten tee toisintoa viime yöstä. Santi käy aamupesulle ja tulee kylpyhuoneesta kantaen alushousujani. Hän sanoo, että on pessyt ne. Olin jättänyt likaiset alushousut hänen luokseen joskus aiemmin. Ihan hirveä häpeä nousee kasvoilleni! En todellakaan ikinä halua että kukaan joutuu pesemään alusvaatteitani. Mietin heti että ovatko ne olleet näkyvän likaiset. Ihan kauheaa. Nolostumiseni näkyy varmasti kasvoiltani, mutta kiitän häntä ja koitan sivuuttaa koko asian. Ajattelen, että hän oli jo pessyt ne aiemmin, mutta silti tahtoi varata kanssani lomamatkan. Joten ainakaan tämä juttu ei kaatunut likaisin alushousuihin. Voi Luoja.

on hän todellinen

Muutama tylsän laiska päivä takana. En ole erityisesti murehtinut tai stressannut mitään, mutta en ole myöskään kauheasti iloinnut mistään. Olen taas vähän taantunut ja vain ollut. Olen etäisesti tuntenut vatsassani sen kraaterin vanhan paikan. En ole ajatellut tulevaa, ja siihen liittyviä mahdollisia iloja, kuin pieninä toiveikkaina välähdyksinä. Silleen passiivisesti. Ihan kuin olisin epävarma, että onko kaikki ollut todellista vai vain jotain unta. Tuleeko joka kuukausi nämä tällaiset päivät? Tai pari kertaa kuukaudessa. Liittyvätkö ne kuun liikkeisiin? Tai johonkin hormonaaliseen kiertoon? Joka liittyy myös kuuhun. Minusta tuntuu jotenkin etten ole ihan täysillä tässä todellisuudessa, vaan ikään kuin uinun tietämättömänä jossain horroksessa, kunnes taas jotain tapahtuu. Olen normaalisti yhteydessä Santiin ja muihin ystäviin ja sukulaisiin, mutten jaksa olla kauhean aloitteellinen tai aktiivinen. Olen normaalisti yhteydessä, koska muistan ja tiedän järjellä miten toimia. Vaikka oloni olisi ihan toisenlainen. Virkeänä ollessani keksin tosi hauskoja juttuja vaikka kuinka paljon. Mutta nyt joudun keskittymään, että saan aikaiseksi yhden normaalin viestin. Se näkyy täälläkin. En vain saa muodostettua lauseita. Joinain päivinä se ei vain onnistu. Teen joogaohjelman kyllä. Ehkä kokkaan pienen illallisenkin. Mutta en samalla energialla kuin useimpina päivinä. Makoilen katsomassa ohjelmia ja olosta voi tulla sellainen tunkkainen ja liian laiska. En tykkää siitä olosta, mutta se on normaalia. Ne ovat juuri taas ne päivät, joiden aikana ennen olisin ollut ahdistunut ja pelännyt kaiken menevät pieleen. Venyttänyt ne päivät ikuisuuksiksi. Mutta nyt vain olen ja odotan, että se menee ohi. Pidän kiinni rutiineistani, vaikka tekisi mieli vain käpertyä päiväunille. En ala yliajatella mitään. Huomaan, että myös muilla on samanlaisia fiiliksiä. Ystäväni Tommi lähettää minulle viestin, että hänestä tuntuu kuin ei tietäisi mikä olisi oikea todellisuus. Sanon hänelle, että täytyy vain täysillä olla siinä todellisuudessa, jossa nyt on. Joskus se tuntuu vieraalta ja tyhmältä. Mutta kannattaa keskittyä siihen. Antaa itsensä heittäytyä siihen todellisuuteen. Jos on tylsä ja laiska olo eikä tarvitse keskittyä mihinkään velvoitteisiin, niin sitten laiskottelee ja tylsistelee. Koska tietää, että pian energiat ovat taas ihan eri tasolla. Pian on taas suunnitelmia joihin keskittyä. Kohta on taas viristynyt olo ja saa intoilla toisessa todellisuudessa. Näihin on pakko tottua. Joskus ne laimenevat. Kaikki tasaantuu. Vanhat pahaenteisyydet ja epävarmuudet unohtuvat ja niiden muistijäljet katoavat näiltä päiviltä.

Keskiviikkona oloni on jo vähän virkeämpi. Silti aamupäivän aikana unohdan pariin kertaan, että mikä päivä on menossa. Olen valmistautunut rentoon koti-iltaan, mutta sitten havahdun siihen, että on keskiviikko ja me ehkä tavataan Santin kanssa. Kai me sellaista vähä jo viestiteltiin. Mutta kuvittelenko vain. Jotenkin minä haluaisin varmistaa, että tavataanhan. Tykkääthän sä vielä musta, vaikka mulla on ollut tällainen typerä olo. Eihän hän sitä tiedä. Olen ollut ulospäin ihan normaali. Mutta tällaiset lievät vaiheilufiilikset liitävät nyt ajatusteni läpi mietoina etiäisinä. Vaikuttamatta käytökseeni. Tilanteemme on niin tasaantunut etten pääse punomaan mitään ahdistukseen liittyviä ajatuksia. Mutta silti olisi kiva nähdä. Olisi kiva pussailla ja vahvistaa välejämme. Olla olematta yksin. BLING. Ricky kyselee kuulumisiani pitkästä aikaa. Hän tahtoisi tavata. Kyselee, että mitä teen tänään. Totean, että saatan olla varattu. Mietin, että jos Santiago ei ehtisi tavata tänään, niin tapaisinko Rickyn? Ihan vain kaverina tietysti. Mutta toisaalta olen tänään niin laiska, että saattaisin vain jäädä kotiin. Koska tiedän, että Santi on siellä ja me tavataan viimeistään viikonloppuna. Lähetän Santille viestin, jossa kysyn mitä hän ajattelee tästä illasta. Ihanan vaivatonta voida vain kysyä. Pelkäämättä kauheasti vastausta. Pieni pettymys on sallittu. Niitä pitää oppia ottamaan vastaan ylireagoimatta. BLIBLING. Mutta yhtään viivyttelemättä Santi vastaa ja sanoo suoraan, että meidän pitäisi tehdä tänään jotain hauskaa. Ja sitten sen jälkeen pohtia yhteistä matkaa. Jes. Laiska olo saa siis väistyä illalla ja saan tavata Santin. Pääsen jotenkin kuoriutumaan ulos tästä horrosmaisesta todellisuudestani johonkin raikkaaseen. Sellainen olo minulla nyt on. Kirjoitan heti Rickylle, ettemme ainakaan tänään ehdi tavata. Mutta olisi ehkä hauska toivottaa hyvää joulua vielä ennen lomia! Oloni piristyy heti, ja jotenkin Santin kanssa luomani todellisuus tulee taas ottamaan paikkaa. Olen herännyt tänä aamuna ja tehnyt melko hikisen treenin. Ja aion tehdä harjoituksen myös heti kotiinpäästyäni. Olen niin iloinen vatsalihaksistani ja siitä, miten jaksa pitää kolmijalkaista alaspäin katsovaa koiraa entistä pidempään ryhdissä. Tuntuu taas kauhean kaukaiselta, että minulla on joku ihana ihminen. Siellä se vielä olikin, vaikka on mennyt viikko tai valovuosi kun tavattiin.

Tylsän tyhjä

Pitkästä aikaa sunnuntai on ihan maailman tylsin. Emme ole tavanneet viikonloppuna Santin kanssa, vaikkakin olemme olleet jatkuvasti yhteydessä toisiimme. Olen juhlinut ystävieni kanssa. Tanssinut täysillä aamuviiteen saakka. Ja valitellut kauheaa räntäsäätä. Olen ollut lauantaina laiska. Kuten Santikin. En vaan ole jaksanut ehdotella mitään, vaan ennemmin lojunut puolinuhjuisena Elinalla. Ja mennyt sitten ajoissa kotiin nukahtamaan nojatuoliin kesken netflixin. Ihan kivaa. Mutta sunnuntaina olo on tosi tylsistynyt. Ja ehdotankin heti meille yhteistä tekemistä Santin kanssa seuraavalle viikolle. Herään paljon mielummin hänen vierestään, kuin yksin kotoani. Ja Santi on varmaan samaa mieltä. Taas tuli tällainen pieni tylsyyssuvanto, mutta taustalla kaikki on hyvin. En jaksa edes kirjoittaa. Kaikki sujuu ihan mukavasti. Minun ei tarvitse stressata mistään. Ja jos stressiolo tulee, niin osaan aika hyvin sivuuttaa vaiheilut ja antaa itseni vain olla. Näinkö alkaa tasainen ja mukava elämä? Ei draamaa, eikä traumoja. Olen ollut vähän kipeä. Lievä perussairauteni vaivaa vähän ja tekee olosta laiskan muutenkin. Aina välillä mietin, että menemmekö sinne matkalle yhdessä! Jännittävää. Mutta tasaisella ja turvallisella tavalla. Oloni on tylsän tyhjä, enkä saa irrotettua nyt itsestäni irti mitään.

Hattaraunta

Kun tapaamme Santiagon kanssa, niin ei kaikki mene ihan niinkuin ällöpinkeimmissä fantasioissani. Emme heti heittäydy kiinni toisiimme, vaan tämä hienon ravintolan ympäristö määrittelee käytöstämme. Olemme ehkä ihan pikkuriikkisen vieraskoreita, mitä tuntuu tosi hassulta, mutta ihan kivalta. Arvioimme hyväntuulisina ravintolaa ja sen menua. Minä en pidä halpamaisista jouluvaloista, joita on ripoteltu sisutukseen. Enkä oudoista muovilevylle painetuista vanhanaikaisista valokuvista. Sitten heittäydymme keskustelemaan taas jostain syväpolitiikasta. Minä kysyn, että voiko ihminen menettää ihmisoikeutensa tekemällä rikoksia. Rikkomalla jonkun toisen ihmisoikeuksia. Ja Santi sanoo, ettei tiedä. Ja minä sanon samaa. Tilaamme molemmat saman pääruoan, josta tämä ravintola on tunnettu. Ja lasilliset viiniä. Santi tilaa itselleen kuusitoista senttiä, ja minä tilaan vaivihkaa tarjoilijalta suomeksi kaksikymmentäneljä. Mutta Santilla on selvästi loistava kielipää, koska hän heti nauraen toistaa tilaukseni englanniksi. Ruoka on keskinkertaista. Mutta taas kerran me emme ole. Me puhumme kokoajan jostain kiinnostavasta asiasta. Hymyilemme ja nauramme. Mutta osaamme myös olla hiljaa. Santi kuiskaa minulle, ettei ole vakuuttunut menun jälkiruokatarjonnasta, ja meidän pitäisi lähteä etsimään jälkkärit muualta. Nyökkään hihittäen. Lähdemme ulos kohti tuttua kahvilaa unohtaen, että kello on jo yli yhdeksän ja kaikki paikat ovat kiinni. Sanon Santille, että minulla on mukanani vähän suklaata. Ja Santi sanoo, että vaihtaa luonaan viiniä suklaaseen. Sopii! Santi on väsynyt ja haukottelee. Hän on nukkunut huonosti edellisenä yönä. Sovimme, että menemme ajoissa nukkumaan, mutta katsomme vielä sohvalla sarjaa toisistamme kiinni pitäen ja kuuntelemme hetken hyvää musiikkia. Meillä on kivaa, mutta vasta kun pääsemme sänkyyn, niin se uskomaton yhteys kolahtaa päälle. Juuri se ällöpinkki hattara, jonka sisään yhtäkkiä sulaudumme. Meidän välille kasvaa napanuora heti kun puolialastomina suutelemme toisiamme sängyssä. Sanomme hyvää yötä. Käperryn hänen lämpimään syliinsä ja tunnen hänen hengityksensä niskassani. Olemme hetken ihan hiljaa unta odottaen. Ja sitten Santi suutelee niskaani ja hänen kätensä alkavat vaellella vartalollani. 

Taas meillä on se kiihkeä hetki ihan pimeässä. Se on vähän erilaista. Eikä se ole hetki, vaan varmasti ainakin puolituntia, täyttä toimintaa. Rakastan sitä kuinka aina välillä Santi kumartuu suutelemaan minua suulle. Se tuntuu rakkaudelta. Lopussa hän kysyy, että mitä minä vielä haluaisin. Ja minä kuiskaan taas hänen korvaansa, että kaiken. Everything. Ja haluan tämän kaiken huomenna uudestaan. Santi hymyilee (on niin pimeää, että kaikki näkyy!) ja toistaa, että huomenna uudestaan. Kun olemme valmiit pussailemme toisiamme. Santi selvästi miettii, että pitäisikö sängystä nousta suihkuun, mutta sanon, että kyllä me voidaan joskus olla vähän likaisia. Hän nauraa ja vaikuttaa jotenkin helpottuneelta. Nukahdamme toistemme syliin. Ja kaikki on täydellistä. Miten minä olen yhtäkkiä voinut saada tämän. Nukun hyvin, mutta herään yöllä käymään vessassa. Kun tulen takaisin sänkyyn Santi silittää hetken hiuksiani. Miten ihanalta sellainen voi tuntua. Toinen herää keskellä yötä minun liikkumiseeni ja käyttää tilaisuuden hyväkseen osoittaakseen välittämistä. Aamulla Santi nukkuu pidempään, koska hänella on univelkoja mutta minulle ei ole. Sulaudun hänen kainaloonsa ja torkahdan ehkä vielä hetkeksi. Sitten alamme heräillä. Kiinni toisissamme. Kädet valetelevat. Rakastan sitä kuinka olemme alastomina toisissamme kiinni. Häntä katselee mielellään alastomana. Mietin kiherrellen, että mitähän muut miehet ajattelevat, kun he näkevät Santin pukuhuoneessa vaihtamassa vaatteita. (Tai mitähän tyttökaverini ajattelisivat, jos olisimme mökillä sekasaunassa. Mitä ihmeajatuksia tästä päähäni tuleekaan!) Sen nähtyään he viimestään ymmärtävät miksi hän on niin itsevarma ja tyytyväinen. Miten se loistaa itsestä. Hah! Tässä konkretisoituu koko tämän oman sisäisen onnellisuuden salaisuus. Sitä ei tarvitse selitellä kenellekään. Ei tarvitse todistella mitään, vaan se vain on ja tulee ilmi jossain kohtaa jos on tullaakseen. Se on kuin minun onnellisuuteni. Minä olen saanut jotain, mikä loistaa sisältäni ulospäin. Koen olevani niin tyytyväinen ja oikealla tavalla itserakas, ettei minun hetkauta juuri mikään. Se fiilis, kun tiedät että sinulla on kaupungin suurin ja taidokkain vehje. Se fiilis kun tiedät, että sinulla on takataskussa lottovoitto. Eikä ole mitään tarvetta sanoa sitä ääneen. Se se on se juju. Se fiilis, kun on tajunnut mistä elämässä on kyse. Ja voi vain hymyillä hiljaa ja loistaa iloa. 

Aamumme alkaa tietysti villillä rakasteluhetkellä, joka alkaa siitä, että minä suutelen Santia joka paikkaan. Nuolen. Istun hänen päällensä. Ja loppuu siihen, kun minä kysyn Santilta vienosti, että mitä hän haluaa. Ja hän katsoo minua silmiin hymyillen vinosti ja sanoo, everything. Ja kääntää minut vatsalleni. Sitten olemme tiiviissä lusikassa. Hän suutelee selkääni ja minä hänen käsivarttaan. Sulaudumme yhteen. Ihan kuin olisimme muuttuneet nesteeksi ja lojuisimme siitä elohopeavirtana. Olemme ihan kahdestaan, mutta keskustelemme kuiskaten. Kuiskailemme siitä miltä tuntuu kun ne pienet lentokoneet rikkovat äänivallin esiintyessä yleisölle. Miten koko maa tärisee ja se tuntuu tosi hienolta. Ja miten joskus Santin kotinmaan itsenäisyyspäivän lentokone-esityksessä se ääni rikkoi kaikki heidän "eduskuntatalon" ikkunat. Hihitämme hiljaa sängyssä. Sitten käännyn nojaamaan hänen rintaansa vasten ja katsomme tuon tapahtuman videolta. Silitän hänen rintaansa ja sanon, että olen niin onnellinen, että voisin vain olla tässä aina. Mutta nousen suihkuun ja siistiytymään. Kuulen kuinka Santi laittaa musiikkilaitteen päälle. Ja odottaa niin kauan, että tulen ulos kylpyhuoneesta, kunnes laittaa biisin soimaan. Ja siinä laulussa sanotaan 

I want a girl with a mind like a diamond

I want a girl who knows what's best

I want a girl with shoes that cut

And eyes that burn like cigarettes

Ja minua hymyilyttää. Ja Santia hymyilyttää. Koska meistä kumpikin ehkä saa nyt juuri sitä mitä on vaaleanpunaisissa fantasioissaan toivonut. Niissä, joiden toteutumista ei melkein voi ajatella. Lillumme onnellisuudessa. Ja nyt meidän välillämme on sellainen sieluistamme punottu nuora. Napanuora kuulostaa typerältä, mutta vähän sellainen kuitenkin. Valitsemme sohvalla nojaillen kahvilan, johon menemme aamupalalle. Sitten Santi miettii, että pitäisikö hänen hankkia televisio, jotta voisimme katsoa paremmin ohjelmia hänen luonaan. Ja pohdimme mihin se olisi hyvä laittaa. Tällaisen elämän minä haluan. Minä haluan olla tässä tiimissä. Lähdemme kahvilaan. Mutta jono on siellä liian pitkä ja kakkupalatarjonta vähäinen, joten kikatellen ja toisiimme törmäillen päätämme mennä siihen viereiseen paikkaan, jossa kaikki on ekologista ja kakutkin raakoja. Kumpikin valitsee erilaiset herkkupalat, jotta voimme sitten maistella toisiltamme. Kaikki mitä teemme tuntuu jännittävältä. Kaikessa on sähköä. Siinä miten me valikoidaan kahvit ja puhutaan niistä. Sitten valitaan istumapaikka ja tarkastellaan kahvilaa. Puhutaan niistä huonekasveista ja sisustuksesta. Googletetaan paikka ja tutkitaan mikä se on. Minä haron hiuksiani ja sanon, että haluaisin laittaa ne kiinni, koska tuntuu, että ne ovat huonosti. Ja Santi silittää hiuksiani ja sanoo, että ne ovat ihan hyvin ja pörröttää sitten omiaan. Ja me nauretaan. Me eletään hetkessä. Istumme vierekkäin sohvalla. Santi laittaa kätensä reidelleni ja minä silitän hänen selkäänsä. Tuntuu ihanalta olla yhdessä kaikkien edessä. Jep! Meillä on niin paljon onnellisia omia salaisuuksia, että nyt me voidaan vain hymyillä kahvilassa ja lukea lehteä. Ja puhua kahvinkeittimistä. Ja olla kiinni toisissamme. Sitten kävelemme auringonpaisteessa. Minä kysyn, että lähdetäänkö yhdessä matkalle joululomalla. Ja Santi sanoo, että on katsellut jo lentoja, mutta selvittelee vielä työaikataulujaan. Ihan normaalisti tässä vain me kuljetaan vierekkäin auringonpaisteessa ja pohditaan tulevaa lomaa. Miten kaikki voikaan tuntua niin täydelliseltä. Sitten kun iltapäivää on vielä vähän jäljellä kävelemme risteykseen, josta Santiago menee kotiinsa ja minä omaani. Koska meillä on jotain pikkujuttuja tehtävänä. Ja meillä oli jo täydelliset treffit. Halaamme tiukasti. Ja suutelemme toisiamme suulle. Pehmoisesti. Välittämättä siitä, jos nenästä vähän vuotaa nuha. BLIBLING. Ja heti kun olemme eronneet niin Santi tekee tikusta asiaa. Ja minua hymyilyttää.

Uusi luku

Tiistaina olen kaivanut esille vanhat piirustuslehtiöni ja niitä liituja ja puuvärejä, joita olen aina jouluisin saanut lahjaksi vanhemmiltani, jotka ovat kai toivoneet minun löytävän jonkun kauan sitten kadonneen inspiraation ja keskittäväni ajatuksiani enemmän taiteisiin kuin murehtimiseen. Aika aikansa kutakin. Onneksi olen säästänyt ne odottamaan päivää, kun minun tekee mieli sotkea sormeni taas väreihin ja kuunnella samalla hymyillen Michalel Bubleen joululauluja. Ei haittaa, vaikka ne menisivät kaappiin taas viikoiksi tai kuukausiksi. Kunhan ainakin yritän pienenkin tilaisuuden tullessa tehdä jotain luovaa. Minulla on lupa sotkea tyhjiä sivuja ja olla saamatta mitään taideteosta aikaan. Ja sitten kun kaikki värikynät ovat pitkin olohuoneen mattoa, niin saamme idean perheenjäseneni kanssa leipoa pipareita. Ja sitten me kävellään tihkusateessa iloisesti jutellen lähikauppaan hakemaan valmistaikinaa ja neljää eriväristä sokerikuorrutetta. Ja sitten tehdään maailman hienoimpia pipareita. Minun pikkukodissani soi joululaulut. Tuoksuu piparit. Ja se on täynnä sateenkaarenvärejä. Joskus vielä tällainen tilanne olisi ollut täysin absurdi. Olisin sanonut, ettei joululaulut ole mun juttuni. Eikä ainakaan leipominen (edes siitä valmistaikinasta). En olisi ollut kiinnostunut mistään kivasta puuhasta, koska olen stressannut koko ajan tulevaa. Ahdistunut murehtii tulevaa. Ja masentunut mennyttä. Olen tavallaan iloinen, etten olen ollut masentunut vaan "vain" ahdistunut. En tiedä miksi. Joka tapauksessa. Minulla on ihana tiistai. Vaihdamme pari viestiä Santin kanssa, kuten nykyään teemme joka päivä. Nyt on vähän sellainen välipäivä, etten ole ajatellut hän mitenkään erityisesti. Ja sellaisia päiviä saa olla. Niitä päivä, jolloin kaipaisi omaa aikaa, jos asuisi toisen kanssa yhdessä. Niitä päiviä saa olla. Aiemmin olisin näinä päivinä ajatellut, ettei tästä varmaan tule mitään, koska en ole joka sekunti täysin innoissani toisesta. Kun en jaksa ajatella häntä tai tapaamistamme, vaan haluan tehdä jotain omaa. Mutta nyt sivuutan kaiken tyytyväisenä, koska tiedän, että tapaamme pian ja fiilikset muuttuu. Kaikki on hyvin. Minusta tuntuu etten ole hetkeäkään epäillyt, etteikö tämä olisi nyt tässä. Siis ekan parin kohtaamisen jälkeen. Minusta tuntuu, että me ollaan yhdessä aina. Minusta tuntuu, että nyt edessäni on koko tulevaisuus. Ihmeellistä! Tämä on ihmeellinen ja taianomainen tunne. Sellainen, että kaikki järjestyy. Kaikki se yksinäisyys ja ahdistus on takana päin. Nykyään kyyneleeni ovat kiitollisuuden ja ilon kyyneleitä.

Nukun vähän huonosti. Pyörin sekaisissa lakanoissa. Mutta herään keskiviikkoon tasaisen onnellisena. Ei etiäisiä. En ehdi tehdä aamutreeniä kotona, koska laiskottelen hereillä sängyssä. Sekin on joskus sallittua. Mutta korvaan asian suorittamalla jumpan lounastauollani käväistessäni kotona. Hah! Olen niin tyytyväinen kaikkeen. Lähetän Santille hauskan viestin, jossa kerron erikoisen ystäväni kuulumisia (se on meidän oma juttu, hassua, mutta toimii) sekä valokuvan pipareista, jotka koristelin yllättävän taitavasti sydämillä. Santi on selkeästi iloisella tuulella ja lähettää kuvan työkaverinsa hassuista kengistä. Nautin tästä. Nautin siitä, että eilen katsoimme elokuvan, jota sitten yhdessä kommentoimme. Nautin siitä, kuinka ihan yhtäkkiä kirkkaana salamaniskuna sain jouluilahjaidean, jonka annan Santille, jos tapaamme joulunaikaan (olen aika varma, että tapaamme, mutta kaivetaan tämä jos jostain vanhasta muistista). Minä olen tilannut hänelle erään teoksen, kirjan, johon kirjoitan hänelle räätälöidyn runon. Minä kirjoitan runoja. Minä kirjoitin jo ensimmäisen version runosta, jonka haluan hänelle antaa. Uskon, että hän arvostaa sitä. Siitä tulisi kaunis muisto. Ja sitten lukisimme toisillemme ääneen sitä kirjaa, jonka hänelle erityisellä harkinnalla olen hankkinut. Olemme myös taas lähetelleet toisillemme haikuja Karrin kanssa. Muistatteko Karrin. Hän on ottanut minuun yhteyttä kysyen, että miten voi löytää mielenrauhan. Voitteko kuvitella. Ihan yhtäkkiä tässä kaiken tämän uskomattomuuden keskellä. Minä kerron Karrille mitä tiedän. Haluan, että hän pääsee mukaan tähän flowhun. Haluan, että kaikki pääsee. BLING. Ystäväni kyselevät, että mitä tänään tapahtuu. Olisi bileet tuolla ja tuolla ja tuolla. Hymyilen. Ja minua ihan vähän harmittaa, etten pääse nyt mukaan tanssimaan ja juhlimaan. Muistan, että taisin viettää edellisen, tai ainakin sitä edellisen itsenäisyyspäivän Javierin kanssa. Se oli kivaa. Mutta nyt elämässäni on uusi luku. Heti kun ajattelen, että minä tapaan Santin, niin minua ei harmita lainkaan, etten pääse juhlimaan. Tai pääsenhän minä! Me tapaamme hienossa ravintolassa. Aion suudella häntä heti alkuun suulle. Aion ottaa häntä käsistä kiinni ja mainita, että tänään on meidän kolmekuukautismerkkipaalulle. Happy three months of knowing me. Aion sanoa hitaasti ja hymyillä vinosti. Minulla on laukussani mukana Lindtin parhaita konvehteja muutama valikoimani kappale. Jos menemme Santin luokse, niin otan ne siellä esiin samalla, kun kuuntelemme musiikkia. Ehkä juomme viiniä. Nojailemme toisiimme sohvalla ja puhumme kaikesta. Kerron taas asioita, joista nautin. Ehkä me varataan lennot joululomalle! Ehkä.

Muuttolintukala

Sekä maanantai että tiistai ovat taas alkaneet hyvällä joogaharjoituksella. Saan olla taas tyytyväinen itseeni. Hyvä tunne, suosittelen. Se, ettei ole mihinkään kiire ennen työpäivää. Kun tietää, että on se tasan 60 ylimääräistä minuutta, jotka voi käyttää 30 minuutin harjoitukseen ja sen jälkeen laittautua töihin ja laitella eväitä ja tanssahdella radion tahdissa kiitellen tulevasta päivästä. Tiedättekö miten asiat aina kasaantuvat välillä yhteen. Yhtäkkiä näkee jotain asiaa joka paikassa. Ihan niinkuin tämän prosessini aikana minusta on moneen kertaan tuntunut, että näen jatkuvasti lauseita ja oppeja, jotka vahvistavat kehittymistäni oikeaan suuntaan. Ja nyt olen monta kertaa törmännyt aikaisten aamujen hehkutuksiin. Ihan kuin google lukisi ajatuksiani ja alkaisi syöttää minulle juuri sitä asiaa, jota elämässäni käsittelen. Ja nyt trendiksi on noussut aamuvirkkuus. Joskus olin tavallaan ylpeä siitä, että olen ollut iltavirkku. Halunnut valvoa myöhään ja sitten kitunut aamuisin, kun on pitänyt olla jossain. Kun aikanaan aloitin ensimmäisessä pitkäaikaisemmassa työpaikassani, muistan kuinka rytmin kääntyminen vei useita viikkoja aikaa. Ja se oli kärsimystä! Mielestäni aamuvirkut ihmiset olivat jotenkin tylsiä. Mutta nyt en voisi ajatella enempää erilailla. On ihanaa mennä aikaisin sänkyyn ja nukkua pitkät yöunet. Ja herätä pirteänä aamulla ennen kuin edes kello soi. Ja pystyä tekemään asioita jo ennen kuin päivä edes alkaa. Se jotenkin muuttaa koko systeemin. Olen jo ennen työpäivän alkua tehnyt päivän treenin. Olen istunut rauhassa ja selaillut uutisia. Tämä on minulle ihan uutta! Joten olen ehkä vähän ylimitoitetun innoissani tästä muutoksesta, jonka olen saanut aikaan. En koskaan ole tuntenut olevani aamuihminen. En ole edes halunnut olla. Mutta väkisin muuttamalla omaa käyttäytymistäni olen muuttanut itsestäni aamuihmisen. Se on sitä epämukavuusalueelle menemistä. En ole aikaisemmin tajunnut mitä muutos tarkoittaa. Olen aina niin vahvasti mieltänyt itseni tietynlaiseksi ihmiseksi. Ajatellut, ettei tuo tai tuo tai tuo ole minulle sopiva juttu. En vain ole tuollainen ihminen. Olen ajatellut, etten vain ole kiinnostunut mistään ruokavalioista tai kokkaamisesta. Se ei ole mun juttuni. Olen ajatellut, etten tykkää liikunnasta etenkään muiden kanssa. Olen tosi vankasti ajatellut, että olen iltaihminen. Minä olen se, johon ihmisten pitää rakastua niin palavasti, ettei minun tarvitse tehdä aloitteita suhteen etenemiseksi. Minä olen se kiltti kaveri, josta kaikki tykkää. Se, herkkä ja hiljainen runotyttö, joka alkaa itkeä jos joku korottaa ääntä liikaa. 

Ja kaikki muu on tuntunut itselle vieraalta. Automaattisesti minun elämään kuulumattomilta asioita, joista voin kieltäytyä vain siksi, ettei ne sovi minulle. Yhtäkkiä näen ympärilläni ihmisiä, jotka käyttävät tätä tekosyynä olla tekemättä mitään muutoksia elämässään. Ihmisten indentiteetti on juurtunut tiettyihin kaavoihin, kaupunkeihin, ylipainoon, harrastuksiin, koska he kuvittelevat, että se on heidän elämänsä. Jostain absoluuttisesta syystä. Yhtäkkiä näen miten vaikea ihmisten on tajuta, että se muutos vaatii sen epämukavuuden. Sen pelon ja outouden, kun tuntuu, että tekee itselleen ihan vierasta juttua. Tuntuu ettei ole ehkä edes oma itsensä. Saattaa jopa tuntua siltä, että huijaa ja teeskentelee (kuten olen aiemmissa teksteissäni maininnut), koska astuu niin kauas ulos omalta alueelta. Minäkin olen sanonut, kuinka minusta tuntuu, että elän jotain elokuvaa, jota katson ulkopuolisen silmin. Ja nyt tajuan, että se tunne kuuluu muutoksen prosessiin. Nyt se on minun todellisuuteni. Se tila, jota aiemmin ihmettelin sivusta. Muuttuminen voi tarkoittaa muuttumista uudeksi ihmiseksi. Ja se ihan takuulla tuntuu vieraalta ja oudolta ja jopa hetkittäin väärältä. Mutta se on pakko käydä läpi päästäkseen muutoksen läpi uuteen tilaan. En ole koskaan aiemmin tajunnut miten isosta asiasta tässä voi olla kyse. Siksi niin moni jättää muuttumisleikin kesken. Koska se ei tunnu omalta. Minä en suostu enää koskaan tyytymään elämään sellaisessa oravanpyörässä, jossa minulla ei ole rakkautta, intohimoa, jännitystä ja onnellisuutta. Tämä on taas manifestini tänä tiistaina. Minun on pakko selittää miten onnellinen olen, ja kehottaa kaikkia pääsemään samaan tilaan. Sisäisesti. Vaikka nyt näen kaikenlaisten kokemuksellistenkin asioiden avautuneen edessäni ihan uudella tavalla. Kun vain sanoo ja tekee. Niin asioita tapahtuu. Ennen ajattelin ettei kaukomatkat ole minua varten. Ja nyt minä aion mennä ihan joka paikkaan. Ja silloin kun asiat eivät toteudu kuten haluaa, ja tulee vastoinkäymisiä, niin ottaa ne tilanteet vastaan oppitunteina. Aikakausina jolloin voi keskittyä itseensä. Sisäiseen solariumiin. Päästä tasapainoon riippumatta siitä mitä ympärillä tapahtuu. Ja sitten taas alkaa toimia ulospäin. Näin se menee. 

Olen viettänyt perjantain ystävieni seurassa hauskaa pitäen. Olen ollut tanssimassa klubilla pitkästä aikaa. Olen saanut viestin Santilta, joka ehdottaa illallista lauantaiksi. Ihan kuten viimeksikin. Ja olen onnellinen. Koska tuntuu että kaikki soljuu eteenpäin täydellisesti.  Minä pidän hauskaa ystävieni kanssa. Ja sitten vietän romanttisen illan poikaystäväni kanssa. Miesystäväni kanssa. Kumppanini kanssa. Meillä on treffi-ilta. Minä saan sanoa näin. Minulla on upea miesystävä, jonka silmiin tulee ryppyjä, kun hän nauraa jutuilleni. Minulla on rakas, joka ottaa käsistäni kiinni ravintolan pöydän päällä ja näyttää yhtä onnelliselta kuin miltä minusta tuntuu. Me kommunikoidaan astetta rennommin. Vähän enemmän vapautuneemmin. Siten, ettei tarvitse näyttää kokoajan fiksulta ja tasokkaalta toista varten. Saadaan mokata ja olla jossain asioissa hölmöjä ja osaamattomia. Ja se tuntuu kivalta. Nauraa itselleen ilman, että joutuu pelkäämään, että toinen pitää minua tyhmänä. Minä kirjoitin juuri tästä! Juuri tätä minä toivoin! Tämä on niin ihmeellistä. Minä kirjoitin aikaisemmin, että haluan suhteen, jossa voin tehdä omia juttujani ja tavata ystäviäni. Mutta silti olla turvassa toisen kanssa. Minä kirjoitin, että haluan henkilön, jonka kanssa me ollaan yhtä nokkelia ja hyviä tyyppejä. Vahvoja ja itsevarmoja. Fiksuja ja kauniita. Mutta sitten kahdestaan voidaan olla hölmöjä ja heikkoja. Hyväksyä toistemme virheet. Pitää ne omina salaisuuksinamme. Sanattomasti hypätä erilaisiin rooleihin. Tuntea olevansa tiimissä, joka voi esiintyä maailmalle miten vain, mutta taukotilassa ollaan vain me kaksi alasti. Kaikki etenee kuin kirjoittamattomassa oppikirjassa. Varovasti kaikki syvenee. Santi kysyy, että mistä minä nautin, ja minä nauran sanoen, että siitä aiheesta pitäisi kirjoittaa romaani. Mutta istuessamme kahvilassa pitäen toisiammi kevyesti käsistä kiinni minä sanon, että nautin puhtaista lakanoista. Siitä tunteesta, kun on aamulla herännyt aikaisemmin kuin olisi pitänyt ja saanut aikaan enemmän kuin oli suunnitellut. Nautin kirjoittamisesta. Nautin hyvästä huumorista ja keskusteluista. Nautin eläimien läheisyydestä. Nautin yhdessänukkumisesta. Nautin matkojen suunnittelusta. Santi nauttii pitkistä kuumista suihkuista. Ja seksistä. Se hänen pitää sanoa ääneen varovaisella nousevalla intonaatiolla., vaikka se on välillämme räikeä itsestäänselvyys. Seksin esilleottaminen keskusteluissa ei ole ikinä ollut mielestäni puoleensavetävää. En tiedä miksi.

Mutta nyt se ei haittaa, koska se on vain meidän kahden juttu. Ehkä muutoin aina yhdistän seksistä avoimesti puhumisen avoimeen seksuaaliseen käytökseen. Kuten irtosuhteisiin ja avoimeen suhteeseen ja pettämiseen ja niin edelleen. Minulle ideaalitilanteessa intiimi tilanne on kaunis ja yksityinen ja pyhä. Oma onnellinen salaisuus. Ei tarvitse sanoa, että se on nautinnollista. Koska se on niin selvää. Mutta Santin kanssa tietysti voimme jakaa tätä onnellista salaisuuttamme ääneenkin jos hän niin tahtoo. Uskon, että keskustelumme nautinnonaiheista jatkuu. Kuten kaikki keskustelumme. Ne tuntuvat ikuisilta. Niistä tulee meidän insidejuttuja. Suhteemme syvenee. Me menemme sunnuntaina yhdessä harrastamaan liikuntaa. Ja meillä on hauskaa. Ei nolostuta kun hengästyttää. Me voidaan tehdä yhdessä mitä vain. Minä haluan tehdä tätä joka viikko. Sitten ruokapöydässä minä kysyn suoraan joulukuun loma-ajoista ja matkoista. Ja Santi sanoo, että meidän pitäisi tutkia vaihtoehtoja yhdessä. Tätä kirjoittaessani saan kyyneleet silmiin, koska olen niin onnellinen. Ja siinä saman pöydän ääressä Santi ujosti kysyy, että haluaisinko tulla seuraavalla viikolla ravintolaan syömään, koska hän saa sinne peruutuspöytävarauksen. Tietysti! Se, että me olemme sopineet jo valmiiksi seuraavan tapaamisen on tehnyt näistä omista päivistäni kotona ja omissa touhuissani kepeitä. Ei ole tarvinnut kertaakaan miettiä, että milloin me nähdään. Koska me vietetään taas yhdessä seuraava keskiviikko. Koska olemme pikkuhiljaa pariskunta, joka tekee kaikki ne hauskimmat asiat yhdessä. Ja sitten käperrymme toisiimme kiinni yöllä sängyssä. Suutelemme toisiamme pehmoisesti suulle illalla. Ja aamulla. Ja aina erotessamme kadulla. 

Hänen ajattelunsa vähän jopa sattuu, koska se tuntuu niin hyvältä. Mutta vain siksi koska haluan. Minä oikein kieriskelen tässä onnellisuudessa. Tässä tunteessa, että minun täytyy tarkistaa viesteistämme ja kirjoituksistani, että onko tämä totta. Ihan yhtäkkiä tuosta noin vain, minulla on mies, joka lähettää minulle aamulla ensimmäisen viestin melkein joka aamu. Mies, jonka kanssa voimme vaihdella kivoja pikkuviestejä. Tai olla vaihtamatta. Ja silti kaikki on hyvin. Minulla on tämä ihminen, joka ei halua mitään tai ketään muuta. Hän on komea ja älykäs ja menestynyt. Hellä ja riittävän dominoiva. Romanttinen ja järkevä. Hän on varakas mutta askeettinen. Me haluamme tehdä kaikki samat asiat. Ja yhdessäolomme on pelkästään vaivatonta ja luonnollista. Tai pehmoista ja kihelmöivää. Sellaista, että kun pussaamme toisiamme erotessamme kadulla niin liidän aika kauas, mutta sitten jo on vähän ikävä. Silleen turvallisella tavalla.  Olen maailman onnekkain. Ja vaikka minulla on nyt kauheasti menetettävää, niin laitan kaiken peliin.Tupla tai kuitti. Joka päivä. En ajattele mitään muita potentiaalisia skenaarioita, kuin sen, kuinka me pian taas istumme lentokoneessa. Vilkaisemme toisiamme hymyillen ja hän laittaa kätensä reidelleni. Ja minä pidän kiinni hänen käsivarrestaan. Sitten nojaamme toisiimme ja ehkä nukahdamme. Katsomme elokuvaa, jonka olemme ladanneet tätä lentomatkaa varten mukaan. Ja nauran maistelemme lentokoneherkkuja jos niitä on tarjolla. Nojaudun suutelemaan häntä ja molemmat saavat pienen sähköiskun. Hiljaa mielessämme ajattelemme sitä kuinka me olemme poikkeus säännössä. Niin me eilen viestiteltiin, kun teimme jotain hassua nettitestiä, joka mittaa ajatteluamme. Minä sanoin, että on kivaa olla poikkeus säännössä. On mahtavaa, että yhtäkkiä voi tapahtua asioita, joita ei yhtään ole odottanut. Ja Santi vastaa minulle hymyillen. Kumpikaan ei odottanut tätä. Santi on tuudittautunut olemaan uraorientoitunut kolea mies, joka ei kiinny kehenkään. Mutta minä uskon, että hän on yhtäkkiä kiintynyt minuun enemmän kuin osasi odottaa. Minä uskon, että hän näkee minun erityisyyteni, kuten minä näen hänen. Ja hän haluaa sen. Minä kuulen sen aina, kun hän kuiskaa korvaani, että what's your secret.  Meistä kumpikaan ei voi uskoa, että toinen on todellinen ja oikeasti tällainen. Ja juuri niin sen pitää mennä. Ihan odottamatta. Vastoin odotuksia. Välittämättä siitä, että horoskoopit sanoo, että me ollaan kaikista epätodennäköisin pari. Oikeastaan päinvastoin. Me olemme poikkeus säännössä. Me voidaan olla maailman paras pari.

Vilkaisu taaksepäin

Onpas hassua jutella Javierin kanssa ihan niinkuin aina ennenkin, mutta ilman sitä stressiä ja piiloagendoja jostain toiveista, jotka eivät toteudu. Taas saan todistuksen siitä miten paljon olen kehittynyt, kun minusta tuntuu että voisin sanoa ihan mitä vain ilman mitään pelkoa siitä, miten toinen reagoi. Mikä ihana vapaus. Tosin en nyt tahdo sanoa Javierille mitään sen kummempaa, kuin lähettää hänelle kuvan leipomistani joulutortuista ja puhua minilomastani (en mainitse Santia, koska ei Javier kysy kenen kanssa matkasin). Javier kyselee mitä perheelleni kuuluu ja minä kysyn että vieläkö hän riitelee veljensä kanssa. Vitsailemme lämpimästi ihan niinkuin aina. Ja kaikki tuntuu niin normaalilta. Johtuuko se näistä tilanteista vai minusta? Ehkä minä vain olen muuttunut niin paljon, että tunnen oloni luonnolliseksi myös epämukavuusalueilla, koska sitähän se muuttuminen ja uudistautuminen vaatii. Vaihtelemme viestejä Javierin kanssa koko illan, ja toivotamme toisillemme vielä hyvää yötä lukuisten keltaisten hymiöiden säestämänä. Olen iloinen, että otin häneen yhteyttä. Hän ei kysynyt, että tapailenko jota kuta. Enkä minä kysynyt sitä häneltä. Koska ei sillä ole väliä. Tai oikeastaan uskon, että emme tahdo tietää. Javier ei halua kuulla, että olin romanttisella täydellisellä matkalla miehen kanssa, joka on tosi paljon niinkuin hän, mutta vain tasapainoinen ja terve versio. Ei, perun äskeisen! Ei Santi ole versio kenestäkään muusta kuin itsestään, mutta  you know what i mean. Minusta on kiva jutella Javierin kanssa. Eikä se ole aiheuttanut minussa minkäänlaista arvelluttavaa tai negatiivista tunnereaktiota. Ei jossittelua. Ei haluja tavata. Me emme tapaa. En suostuisi vaikka hän sitä ehdottaisi. Olimme juuri vastaavassa tilanteessa joskus vuosi sitten, kun Javier ehdotti yhteistä illallista. Minä luulin, että voisin mennä tapaamaan häntä vain ystävänä. Mutta hetkeä myöhemmin olin taas täysin ihastunut ja ahdistunut. Vaikka en kaipaa Javieria kaihoisasti, niin pelkään, että hänen tapaamisensa voisi laukaista vanhoja muistoja. Ehkä yhdessä vitsailu ja kevyt kosketus olkapäähän herättäisi halun halata toista. Ja viettää yhteinen leffailta. Katsoa kaikkea hölmöä telkkarista herkkuja syöden. Ehkä haluaisin kokata hänen kanssaan pakastepizzaa ja katsoa maratonina komedioita, joista Santi ei välitä. Santin kanssa me kokataan bruchettaa. Eikä hänellä ole televisiota. Huokaus. Ihan niinkuin yhtäkkiä muka kaipaisin television katselemista jonkun kanssa. 

Mutta onko siinä jotain väärää, jos muistelee hyvällä ja jollain ei-toteutettavalla tasolla kaipaa jotain osia menneestä. Ehdottomasti parhautta Javierin kanssa olivat ne koti-illat, kun telkkari pyörii taustalla ja me hääräilemme kaikenlaista koko päivän. Käytiin kaupassa. Tehtiin ruokaa. Minä ulkoilutin Jackia. Sitten otettiin päikkärit. Miksen voisi ikävöidä sitä rentoa ja kivaa tunnelmaa. En voi saada aina kaikkea samaa hyvää jokaisen miehen kanssa. Meillä on omat jutut Santin kanssa. Me voidaan ottaa rennosti ja laiskotella, mutta ei ehkä koko päivää, koska Santilla on jo paljon suunniteltua tekemistä sunnuntaillekin. Me ei kävellä yhdessä lähimarkettiin, vaan hienoon ravintolaan. Santi nauraisi epäuskoisesti jos ehdottaisin, että vietettäisiin koko päivä sängyssä maaten ja ohjelmia katsellen. Viimeksi siellä ollessani katsoimme yhdessä jakson jotain sarjaa netflixistä. Santi tuolloin katsoi minua merkitsevästi ja sanoi, ettei ole avannutkaan koko sovellusta kuin viimeksi edellisellä vierailullani. Ja minä nauroin ja sanoin, että olen varmaan tässä välillä katsonut kokonaisen sarjan. Me voidaan olla vähän erilaisia, mutta silti käydä yksiin loistavasti. Molemmat joustaa ja saa parhaita paloja toiselta. Santiago oppisi relaamaan ja tilaamaan kanssani pizzaa. Ja minä kuuntelisin mielelläni jazzia ja opettelisin tekemään oikealla tavalla risottoa. Torstaina lähetän myös Santille kivan viestin, johon hän vastaa iloisesti. Iltaa kohti fiilis vian paranee ja kaikki on hyvin. Jotenkin yhtäkkiä taas tunnen olevani kauempana Santista. Olen ehkä taas tarkoituksellisesti etäännyttänyt itseäni koska tiedän, että hänellä on muuta hauskaa tekemistä, kuin minun ajattelemiseni. Aion toivottaa hänelle mainiota juhlaa tänään. Ja toivon, että hän ottaa sitten yhteyttä kun ehtii. Tänään saan takuulla keskityttyä vaivattomasti itseeni ja ystäviini. Aamuni on jo alkanut Rickyn puhelulla. Moni ystävä on varmasti liikenteessä siellä täällä, ja voin vain valikoida mihin itse haluan osallistua. Tommi lähettää minulle kivoja kuvia sieltä jostain missä onkaan.

Lipsuu lipsuu, piilojäätä!

Olen ollut keskiviikkona ihan poikki. Silti olen herännyt ajoissa ja tehnyt aamujoogan. Ristinyt käden sydämeni päälle ja painanut pääni rintaan. Hengittänyt ja hymyillyt. Mutta tiistaina alkanut ärsyttävä olo jatkuu. Ja saan pitkästä aikaa jopa niitä etiäisiä ahdistuksesta. Nyt onkin kulunut jo tositosi monta viikkoa lähes kokonaan ilman mitään murheita tai ylimääräistä stressiä. Joten minun on tyynesti vastaanotettava huonommatkin päivät. Minun on pystyttävä siihen. Onhan näitä ollut joitain yksittäisiä hyvin miedosti huonompia hetkiä. Sellaisia väsyneitä ja laiskoja. Mutta nyt yhtäkkiä taas muistan kraaterin paikan sisälläni. Miksi? Ei mitään hajua. Mitään pahaa ei ole tapahtunut. Ei mitään. Olen nukkunut hyvin. Olen syönyt hyvin (juo enemmän vettä, juo vettä koko ajan!!). Olen liikkunut toivotusti. Olen pitänyt normaalisti yhteyttä Santiin ja hän minuun. Keskiviikkona en meinaa pysyä hereillä töissä. Valitan jotain flunssanpoikasta töissä, jotta yhtäkkiselle energittömyydelleni olisi jokin syy. Mutten tiedä mikä minua oikeasti väsyttää. Keskiviikko on minun perinteinen vapaailtani, mutten jaksa miettiä mitään tekemistä, vaan päästyäni kotiin töistä nukahdan hetkessä tunnin päiväunille. Ja ekaa kertaa pitkästä aikaa en haluaisi olla yksin kotona. Ajatus rauhallisesta koti-illasta ei tunnukaan tänään hyvältä. Ja samaan aikaan olen liian väsynyt tapaamaan ystäviä. Ainoa asia, joka saisi minut tästä väsymyksestä liikkelle olisi Santi. En jaksa ajatella ryhmäliikuntatuntiakaan, mutten pode huonoa omatuntoa siitä, koska olen säntillisesti liikkunut joka päivä. Siedän ihan hyvin yhden tai pari tällaista välipäivää. Juuri niitä ärsytysherkkiä päiviä, kun ei vaan jaksa innostaa ja mikään vaatekaan ei istu. Minun on pakko sietää, koska se on normaalia. Mutta yritän silti havainnoida ja tunnistaa niitä tekijöitä, jotka vaikuttavat tähän fiilikseen. Yhtäkkiä minä tunnen tarvitsevani jotain vahvistusta siitä, että kaikki on hyvin. Pikkuruinen pahaenteisyys kurkkii jossain, kuin tonttu ikkunasta.

Ei se ole ihan vielä ahdistus, joka koittaa saada minut toimimaan. Tämä on vielä järki ennen ahdistusta. Tämä on vasta etiäinen, joka muistuttaa siitä ettei onnellisuus ole vieläkään itsestäänselvyys. Ja koska olen sen verran kokenut näitä tilanteita, niin tiedän jo miten pyrkiä välttämään tilanteen eskaloituminen. Miten ennaltaehkäistä ahdistusta. Ensinnäkin voin selittää itselleni, että kaikki on hyvin. Itselle puhuminen on yllättävän tärkeää. Sitten käyn tarkistamassa puhelimestani, että olemme olleet lämpimän normaaleissa väleissä Santin kanssa, jotten keksi päässäni mitään mikä ei pidä paikkaansa. Jep, iloisia viestejä ja hymiöitä. Kuulostaa aika idioottimaiselta varmistella tällaisia asioita, mutta se toimii. Itsensä voi ajatella ulkoistettuna henkilönä, joka ei kuule ajatusksiani. Siksi nämä asiat on vielä joko sanottava ääneen tai näytettävä. Voin varmistaa, että olen ottanut tarvittavat lääkkeet, ja myös vatsansuojalääkkeen, joka voi ehkäistä ahdistuksen tuntua ylävatsassa. Olin aiemmin unohtanut yhden kerran sen ehkäisypillerin. Ja olen vähän muokkaillut aamukoktailiani, mutten mitenkään erityisesti. Ei hätää. Hormonitoimintanikaan ei muutu niin nopeasti mihinkään suuntaan. Sitten vielä sanon vielä itselleni, että voin ihan hyvin pitää välipäivän ja keskittyä netflixiin. Fomosta ei tarvitse kärsiä. Ei ole kiire minnekään. Ei haittaa vaikken tekisi mitään. Mutta yhtä hyvin voin myös ottaa Santiin yhteyttä ja kysäistä, että milloin nähdään. Tee jotain tai tyydy tilanteeseen. Ja nyt voin tehdä jotain! Ihan vain siksi, koska voin, ja koska haluaisin nähdä hänet. Ja koska se parantaa omaa oloani. Ja koska minua ei yhtään kiinnosta katsoa netflixiä yksin. Ei tänään. Lähetän Santille viestin, jossa kysyn suoraan, että nähdäänkö tänään, vaikken keksikään tapaamiselle mitään tekosyytä, koska joogatuntiakaan ei pidetä seuraavana aamuna. Silleen kepeän vitsikkäästi. Ja Santi vastaa minulle iloisesti, että voisi hyvin kaivata iltapalaseuraa luokseen. Ja pian sovimme, että tapaamme tuttuun keskiviikkoiseen tapaan hänen luonaan. Kaikki on hyvin, mutta minusta tuntuu ihan vähän pahaenteiseltä. En melkein jaksaisi edes mennä. En innostu. Mutta ryhdistäydyn ja päätän järjen tasolla viettää Santin kanssa kivan illan, koska tiedän, että se on se mitä haluan, vaikka minusta nyt tuntuisi miltä.

Kun viimeksi elokuun tietämillä niin sanotusti parannuin ahdistuksesta, niin se tapahtui yhdessä yössä. Simsalabim. Yhtäkkiä vain en enää tuntenut ahdistusta ollenkaan. Yhtenä aamuna vain heräsin (se taisi olla torstai) ja sen jälkeen en ole enää herännyt ahdistukseen. Ehkä johonkin lievään etiäisenkaltaiseen kerran tai pari, muttei sen enem,pää. Ja nyt taas tietenkin pelkään, että voiko onnellisuuteni ja tasaisuuteni kadota yhtä nopeasti kuin se on tullutkin. Tai ei se ehkä ole tullut saati kadonnut sormea napsauttamalla. Minähän olen nähnyt valtavasti vaivaa kohentaakseni omaa oloani. Mutta mitä olisi nyt tapahtunut sellaista, mikä vaarantaisi hyvinvointini? Menen Santiagon luokse kuten aina. Meillä on kivaa ja normaalia. Hän pitää reidestäni kiinni, kun istumme vierekkäin. Juttelemme iloisesti samalla, kun Santi kokaa meille pienen yksinkertaisen iltapalan. Hän ei tarvitse apua. Tykkään katsoa kun hän kuullottaa valkosipulia. Ei minusta tunnu siellä yhtään pahalta. Mutta vähän siltä, kuin minun pitäisi sanoa tai tehdä jotain. Mutten tiedä mitä. Onneksi olen kuitenkin sen verran järkevä, että tiedän kaiken olevan ihan hyvin. Olen vain uudessa tilanteessa ja ehkä kestää jonkin aikaa tottua siihen. Tulee erilaisia fiiliksiä, joista on selvittävä, koska olemme järkeviä aikuisia. Minun on totuttava siihen, että meillä on yksinoikeus tapailuun toistemme kanssa huonoista päivistä huolimatta. Minun ei tarvitse pelätä heti jos en saa aina kaikkea mitä haluan ja toivon saman tien. Minun on sopeuduttava siihen, että meillä on vaikka mitä pieniä suunnitelmia tehdä asioita yhdessä, vaikken nyt saakaan kutsua hänen joulujuhliinsa aveciksi. Ehkä on liian aikaista sellaiseen. Ja ehkä kukaan ei vie seuralaista. Kolme kuukautta! Olemme tapailleet toisiamme kolme kuukautta! Siinä ajassa jotkut jo menevät naimisiin. Mutta sitä useammat vasta aloittelevat tapailua. Ja me olemme täydellisen sopivassa tilanteessa suhteutettuna kuluneeseen aikaan. Tunnelma on kotoisan hyvä, kuten aina. Vaikka puhummekin rasismista jostain syystä. Jostain uutisotsikosta. Santi sanoo sivulauseessa, että hänen entinen tyttöystävänsä (tämä on nyt toinen selvä viittaus eksään) on eräästä etnisestä ryhmästä. En tiedä saanko hillittyä yllättynyttä reaktiotani piiloon Santilta, mutta minusta tuntuu, että ihan pieneksi hetkeksi saamme aikaan ihan pienen oudon sekunnin. Ehkä hätkähdän vahingossa vähän. Pieneksi sekunniksi huoneen ilma välähtää oudoksi. Ja sitten palautuu takaisin. 

Tältäkö tuntuu, kun mies saa tietää tyttöystävänsä eksän olevan musta? Minusta tuntuu ihan vähän aikaa hassulta. Mutta eikö se ole outoa, koska olen itse tapaillut lukuisia eritaustaisia miehiä? En usko, että tällä fiiliksellä on niin paljon tekemistä tuon eksän rodun kanssa, kuin sen asian kanssa, etten tahdo tietää mitään menneestä. En halua. En halua herätellä ollenkaan mitään vertailua itseni ja jonkun muun välille. En halua herätellä mitään perusteetonta ja lapsellista mustasukkaisuutta tietämällä mitään yksityiskohtia entisistä suhteista. Jo nyt huomaan, miten minusta tuntuu vähän typerältä lähteä harrastamaan samaa juttua Santiagon kanssa, mitä hän harrasti eksänsä seurassa (mutta silti haluan jo lyödä lukkoon päivän, jolloin menemme!). Ja nyt minä voin vielä kuvitella hänet mielessäni entistä tarkemmin. Ei, en halua mielikuvaa heistä sängyssä! Miksi sellainen tulee väkisinkin päähäni. Onnekseni edelleenkin tunnistan järkevät fiilikset järjettömistä. Enhän edes tiedä ovatko he enää missään tekemisissä toisiinsa. Joten sivuutan epämukavuudet ja osaan toimia oikein. Mutta silti. Yhtäkkiä ihan vähän Santi tuntuu vieraalta. Tosi outoa. Ihan kuin olisin tosi yllättynyt tästä uudesta tiedosta. Naurettavaa. Annan itselleni luunapin. Me jatkamme keskustelua. Syömme. Kosketamme toisiamme. Katsomme ohjelmaa. Ja sitten menemme sänkyyn ja sammutamme valot. Ja sitten suutelemme toisiamme ja rakastelemme. Se on pimeässä joskus jotenkin jännempää. Ja rennompaa. Kaikki on kiihkeää, ihan niinkuin aina. Ehkä ihan vähän kiihkeämpää. Käymme yhdessä pikasuihkussa. Santi hieroo minua hellästi pehmeällä saippulla reisistä ja jalkojen välistä. Sitten käperrymme peiton olla kiinni toisiimme ja Santi sanoo, että puhui vahingossa kesken kaiken minulle omalla kielellään, koska oli niin keskittynyt ihanaan hetkeen. Sanon, että hyvä. Ja sitten hän kaappaa minut tiukasti syliinsä ja kuiskaa, että minulla on uutta hajuvettä kaulallani. Niin on. Sitä mitä en enää löydä mistään, ja joka on kohta loppunut. Mietin, että ostaisikohan Santi minulle hajuvettä joululahjaksi. Hän nukahtaa nopeasti. Minulla on tuolloin hyvä olo. En tunne ahdistusta kun olen hänen kanssaan. Vaan kiitollisuutta. Mutta joudun ennen nukahtamista laskea, että onhan meillä vielä riittävästi aikaa sopia mahdollisesta seuraavasta lomasta. Päätän ottaa asian esille seuraavalla kunnon tapaamisellamme. Ja päätän sivuuttaa kokonaan itseni vertailun tuohon eksään. Olla ajattelematta, että tykkääköhän hän enemmän jonkun toisenrotuisista naisista. Hah miten tyhmä ajatus. Mietin, että onko hän nukkunut sen toisen kanssa yhtä tiiviisti kuin minun. Painaen kasvonsa niskaani pidellessään minua kädestä kiinni. Aamulla Santin herätyskello herättää meidät. Tai minut. Santi torkuttaa ja nukahtaa uudelleen, mutta minä olen ihan pirteänä hereillä. Puristan hänen kättänsä ja suutelen sitä. Haluaisin, että Santiago heräisi taas rakastelemaan minua ja petyn, kun hän nukkuu niin pitkään, että nousee aamuhalauksen jälkeen suoraan suihkuun. Tämä on tämä epävarmuuden aika. Että jos en saa koko ajan jotain vahvistusta siitä, että hän tykkää minusta ja haluaa minua, niin tunnen oloni epävarmaksi. Niinkö? Ei käy. 

Petaan sängyn ja laittaudun sillä aikaa kun Santi on suihkussa. Mietin, että pitäisikö minunkin jonottaa suihkuunpääsyä, mutta mitä turhia, kun en ole erityisen likainenkaan. En koe tarvitsevani suihkua joka aamu. Saattaisin jäädä sänkyyn makoilemaan ja odottamaan, että Santi tulisi takaisin ja myöhästyttäisiin suhikusta. Tai saattaisin sanoa jotain typerää, kuten, että minusta tuntuu vähän kurjalta. Ja kerjätä sillä pääntaputuksia. Mutta en lankea nyt mihinkään noin tyhmään. Kieltäydyn antamasta yhtään siimaa millekään typerälle käytökselle ilman mitään syytä. Voiko tällainen semimarttyyriolo johtua osittain siitä, että tiedän Santilla olevan viikonloppuna juhlat, joihin olisin halunnut mukaan? En usko. Koska ei minua järjen tasolla ollenkaan haittaa se, että hänellä on jotain erityistä kivaa tekemistä. Minua korkeintaan harmittaa etten pääse niin hienoon ja kiinnostavaan juttuun mukaan. Mutta tilaisuuksia tulee varmasti kyllä vielä. Mikä minua vaivaa? Olenko muka mokannut hormonitasapainoni unohtamalla syödä yhden pillerin? Ei kai sekään vaikuttaisi näin. Herääkö minulle nyt jotain vanhoja muistijälkiä siitä, kuinka meillä edellisessä pitkässä suhteessa oli aina ongelmia tällaisissa tilanteissa. Meillä oli kai jonkinlainen absurdi luottamuspula, mikä aiheutti pahaa oloa aina kun toisella oli jokin erityisempi meno. En aio langeta sellaiseen enää uudessa elämässäni ollenkaan. Minä luotan. Siispä laittaudumme töihin iloisesti ja normaalisti. Puhumme sukista ja siitä miten niitä katoaa. Santi kuuluu niihin ihmisiin, joka viikkaa sukatkin. Ja sitten hän laittaa hyvän biisin soimaan ja tuo minulle kolme kangasta, joita saan haistella valiten hänelle parhaan tuoksun viikonloppua varten. Tuoksuttelen näytteitä ja valitse mielestäni parhaan. Voisin valita huonoimman, jottei hän tuoksuisi niin hyvälle. Mutta valitsen parhaan. Ja Santi yllättyy valinnastani. Hänellä on uusi hattu. Ja minä vedän päähäni pörröisen hupun. Hassuttelemme hississä. Oloni on oikein hyvä. Mutta silti jokin kaihertaa sisimmässä. Pieni etiäinen pahaenteisyydestä. Se joka sanoo, että on kiire. Että aika ajaa ohi emmekä pääse yhdessä minnekään. Kohta on uusi vuosi! Ja Santi on varmaan jossain kaukana, koska näyttää muuttelevan vähän väliä mantereelta toiselle. En kuuntele sitä. Pussaamme toisiamme kadulla hymyillen. Ja pidän pientä etiäistä kuristusotteessa sisimmässäni. Lo-pe-ta!

Mutten samallailla pilvien päällä pomppien ja väkisin hymyillen kun näinä päivinä yleensä. Jokin kaihertaa mieltäni, mutten tiedä mikä. Ei paljon, mutta ihan vähän. Yhtäkkiä ajatus siitä, kuinka Dim otti minuun yhteyttä tuntuu lohduttavalta. Ihan niinkuin tarvitsisin jotain varavaihtoehtoja ja turvaverkkoja, vaikka kaikki on hyvin. BLING. Ricky lähettää viestin ja huokaisen helpotuksesta, kun ajattelen, etten jää yksin, jos jotain tapahtuu. Mistä tällainenkin tunne kumpuaa? En ole kaivannut tai tarvinnut mitään tai ketään pitkään aikaan. Minähän olin yksinkin iloinen, joten miksi nyt yhtäkkiä taas haalin mielessäni ympärilleni mielikuvituskainaloita. Yhtäkkiä minua ärsyttää se, että olin mennyt kertomaan avoimesti deittitilanteestani Ossille, joka on juoruillut kaiken ystävilleni. Myös Juhalle joka tykkäsi minusta. Hän ei enää ottanut minuun samallailla kontaktia kuin aiemmin. Ja Jukkakin yritti tentata minua Santista. En välittänyt siitä silloin, mutta nyt minua jostain syystä ärsyttää. Ihan kuin olisin menettänyt jotain. Vaikka en ole. Ei oikeat ystävät katoa minnekään, vaikka seurustelisin toisen kanssa. Harmittaako minua se, että hyväksi ystäväkseni muodostunut Tommi on lomalla enkä näe häntä vähään aikaan? Ikävöinkö häntäkin?  Koitan tunnustella fiiliksiäni. Vaihtelemme Simon kanssa viestejä ja sovimme keksivämme jotain ehkä viikonlopulle. Siksi aikaa, kun Santi on omissa kiireissään. Kaikki on ihan okei. Tiedän, että keksin kivaa tekemistä kyllä. Minulla on paljon ystäviä. Ja osaisin ehkä olla vain itseksenikin. Ehkä. Ja tiedän, että osaan hillitä itseni Santin suhteen, enkä ala nyt hermoilemaan hänelle näkyvästi. Aion pitää normaalisti yhteyttä ja toivottaa hänelle ihanaa juhlaa. Ja fiilikseni on ihan okei. Mutta vaikka yritän miettiä, niin en tiedä mistä sisimpää pistelevä pikkuetiäinen on tullut muistuttamaan kaiken haavoittuvuudesta. Siitä ettei tilanne ihan loppujen lopuksi ehkä olekaan omissa käsissäni. Onneksi tämä outous on vain lievä pieni säväys kaikessa tässä ihanuudessa. Monta kuukautta olen ollut yhtä hymyä ja onnea. Joten mukaan saa mahtua näitäkin päiviä. Mutta on pelottavaa, etten tiedä mistä se tulee. Sosiaalisuus tuntuu pitkästä aikaa hyvältä. Se on aina ollut turvaverkkoni. Se, että juttelen ystävilleni, ja että minua on kaivattu. Se, että Dim otti minuun yhteyttä (myös edellisen viikonlopun aikana). Ja se, että Ricky on olemassa. Ja Jere ja Tommi ja kaikki muut. Ja siispä tässä oudossa ihan hyvässä, mutta vähän kolauksen saaneessa olotilassa päätän hetken mielijohteesta kysyä Javierilta, että mitä hänelle kuuluu. How have you been. Miksei. 

Aamupäivän outo olo on saanut minut taas räsäyttämään kaikenlaiset sekavat ajatukset tekstiksi. Ja sen myötä oloni on tasaantunut ja hymyilen taas vähän vaivattomammin. Kommentoin lounaspöytäkeskustelua ja syön tarjolla olevia suklaita. Ehkä olen taas tasaisempi, koska olen saanut jäsenneltyä ajatukseni. Ehkä koska lääkekoktaili ehtii vaikuttaa. Ehkä koska olen saanut sovittua kaikenlaista pientä viikonlopulle, mikä rauhoittaa mieltäni. Mutta minulla on ilmeisesti aika kova pelko siitä, että tämä hyvä flow voi vaurioitua, ja siksi heti kun pienikin epävire iskee päälle, niin käytän kaikki tietämäni metodit tilanteen tasaannuttamiselle. Eli mietin heti kaikista näkökulmista, että missä mättää. Sitten varmistan kaikki käytännön olosuhteet ja niiden optimaalisuuden. Ja sitten keskityn olemaan sosiaalinen ja varmistamaan tulevien päivien seuran ja hauskan tekemisen, jos en voi nyt tehdä muuta. Ja nyt en voi. Ei ole mitään tilannetta, jota pitäisi muuttaa, koska kaikki on hyvin. Joten siksi heittäydyn nauttimaan tästä hetkestä. Ihanaa, ettei etiäinen kasvanut ahdistukseksi tällä kertaa, vaikka muistuttikin taas vahvuudestaan. Ja minun heikkoudestani. Kun oloni paranee mietin, että oliko tyhmää kysyä Javierilta kuulumisia. Mutta miksi olisi? Kyseleehän minultakin monet vanhat tutut kuulumisia vähän väliä. En sentään ole ottanut Roniin mitään yhteyttä. En uskaltaisi. Se ei ole tullut edes mieleeni missään vaiheessa. Ja kai ajattelisin ettei hän vastaa kuitenkaan. Suhtautumiseni Javieriin on jostain syystä erilainen. Ehkäpä siksi, koska pelkään Ronin olevan onnellisempi kuin minä? Enkä halua kuulla sitä suoraan. Ja siksi koska suhteemme Ronin kanssa perustui niin vahvasti hulluihin tunteisiin. Egokumppanuus. Ja Javierin kanssa taas koen voivani kommunikoida järjellisesti. Olenhan myös jutellut Ninon, Manuelin ja Rickyn ja monen muun kanssa. Jos on välittänyt jostain ihmisestä pitkään ja ollut häneen kiintynyt, niin eikö aina joskus voi kysyä kuulumisia? No katsotaan vastaako hän jotain. Yhtäkkiä olenkin melko innoissani huomisesta vapaaillasta ja siitä mitä kaikkea kivaa saatan keksiä. Minähän olen aina nauttinut juhlailloista ystävieni kanssa ja nyt taas on tilaisuus rentoutua ja vaikka tanssia. Jes. Onneksi en ole tänään niin kuolemanväsynyt kuin edellisenä päivänä. Koti-ilta sopii tänään hyvin suunnitelmiini. Joogaa ja hyvää ruokaa perheen kanssa. Jokin kiva viesti Santille. Ja huomenna on perjantai! Minulla on ystäviä. Ja ihana mahdollinen poikaystävä, jolla on normaali menneisyys, jonka hyväksyn. Minun ei tarvitse pelätä mitään. Hyvin tämä menee.