tiistai 5. kesäkuuta 2018

Found in somewhere

Ruotsalaisista miehistä on hauskaa seuraa parien drinkkien verran tutustuttaessa uuteen pieneen kaupunkiin. Mutta heti kun vihjailu alkaa mennä siihen suuntaan, että iltaa voisi jatkaa vaikka jonkun kämpillä niin laitan nauraen stopin jutulle selittäen, että olen täällä vain tutustumassa kaupunkiin ja pitämässä hauskaa. Hillitysti. Miehet ovat kohteliaita ja sovimme ilmoittelevamme jos jotain erityistekemistä ilmaantuu. Olen jo aika väsynyt puolen yön aikaan, ja nukahdan samantien kun pääsen viihtyisään ja yksinkertaiseen hostelliini, jonne löysin yölläkin ensiyrittämällä ilman karttaa sokkeloisessa kylässä. Olen viihtynyt hyvin, mutta joka kerta kun juttelen kotiväen kanssa herkistyn, ja olen joutunut niellä kyyneliä puuverhoillussa nostalgisessa junassa, jonka kuulutuksista en saa mitään selvää. Ja sitten siellä pienessä ravintolassa, jossa lasillinen viiniä oli täytetty niin piripintaan että jouduin ottamaan hörpyn ennen kuin pystyin kantamaan sen pöytään. No miksi ihmeessä olen näin herkkä? Ensinnäkin on alkuviikko joka muutenkin on tuttua ahditusaikaa. Mutta minua myös suoraan sanottuna vituttaa, kun perheeni ajattelee ja sanoo, että minulla on varmasti mahtavaa kun olin tänne halunnutkin. He eivät käsitä että järjestin, ja myös kustansin, kaiken siksi, että olisimme saaneet viettää yhdessä laatuaikaa. En siksi että vain halusin tänne. Joten kun he vähättelevät tätä tilannetta niin minua ärsyttää ja surettaa. En osaa enkä jaksa pitää yksin hauskaa juuri nyt. Ainakaan joka hetki. Olen ottanut selfieitä ja kävellyt miljoona kilometriä. Olen iloinnut ja pysähtynyt lasilliselle ja syömään aina kun huvittaa. Mutta nytkin makaan jo peiton alla kello kummeneltä yllättävän viihtyisässä yksityisessä hostellihuoneessani kuuntelemassa päälledubattua actionelokuvaa, joka pyörii taustalla. Olen syönyt juuri pizzaa ja juonut ison lasillisen viiniä, joista yhteensä maksoin 11 euroa sisältäen 4 euroa tippiä. Vieressäni lojuu kassillinen herkkusuklaalevyjä, jotka maksavat täällä noin 45 senttiä kappale. Olen ostanut vähän pieniä tuliaisia kavereille ja kotiin. Mutten ole stressannut sellaisista. Olen vain koittanut tehdä kaikkea fiiliksen mukaan. Eli en ihan kauheasti. Mutta pidän tästä paikasta. Ihana ja turvallinen pieni kaupunki. Viimeisenä päivänä aion vielä käydä ostoksilla ja miettiä tarkkaan mitä oikeasti haluan. Ja ikävöin vähän kotiin. Ja vähän enemmän Javierin kainaloon. Mutta aion ottaa kaiken irti niin hyvin kuin vain jaksan kun matkalla kerran ollaan. BLING. Ruotsalainen uusi tuttavuus viestii että hän on lähdössä juhliin ja voisin tulla seuraksi. Hah. Ei kiitos. Vihdoinkin minulla on se tunne etten menetä yhtään mitään, vaikka makaan vain täällä peiton alla koittamassa saada selvää, mitä Nicholas Cage koittaa oikein sanoa. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti