Mutta ei se ole niin helppoa

Tiistaina menen suoraan kotiin ja tunnen oloni niin väsyneeksi, että laitan herätyskellon soimaan puolen tunnin päähän, ja nukahdan hetkeksi kevyeen uneen. En anna itseni nukkua pidempään, koska muuten olosta tulee tunkkainen ja typerä. Sitten pakotan itseni ylös ja imuroin pikkuasuntoni ja sitten menen tapaamaan perhettäni. Ja vilkuilen vähän väliä kelloa, että kuinka paljon tätä iltaa on vielä jäljellä. Päivällä vielä olin hymyileväinen ja pystyin tuntemaan tasaista tyytyväisyyttä hetkittäin. Mutta illalla se on yhtäkkiä vaikeampaa. En odota kuulevani mitään Javierista, koska olen jo ihan varma etten kuule. Hänen edellisiltainen reaktionsa viittaa siihen, että hän on kiireinen ja stressaa siellä muista menoistaan tuttuun tapaansa. Eikä pysty silloin keskittymään muuhun. Hän kokee, että muiden tulee automaattisesti ymmärtää se. Ja minua ärsyttää ettei hän voi olla minua kohtaan kivempi. Etten minä ole erityisasemassa muihin nähden ja saa kuulla mitä hänelle oikeasti kuuluu. Ettei hän tukeudu minuun stressaavien tilanteidensa keskellä, kuten esimerkiksi Karri, jonka kanssa juttelemme myöhään iltaan. Koska Karrilla on yksinäinen olo. Ja tekee hyvää jutella jonkun kanssa. Meillä on jokin yhteys ja molemmat olemme siitä kiitollisia. Miksei Javier voi ajatella näin? Olen aina arvostanut tosi vahvasti sitä, että yhteydenpito on vaivatonta ja aktiivista. Että jos on joku kenen kanssa haluat olla tekemisissä, niin ei tarvitsisi miettiä erikseen, että häiritsenköhän häntä nyt ottamalla yhteyttä. Ja nyt juuri koen että häiritsisin Javieria. Koen että on hänen vuoronsa. Luisun taas leikkeihin, etten säikäytyä häntä pois tai tee itsestäni tunkeilevaa narria. Mutta oikeasti jos ajatellaan ilman turhia epäilyksiä ja ahdistuksia, niin matkalla on usein kiire ja keskittyminen on ihan muualla. Ja Javierilla on hiottavaa omissa kommunikaatiotaidoissaan. Eikä hän tarkoita mitään henkilökohtaista pahaa minua kohtaan. Enkä ole edes ajatellut näitä asioita tiistai-iltana. Vaan vasta nyt keskiviikkoaamuna, kun ajatus tulevasta kotimaan matkastakin tuntuu liian pelottavalta. Ja tänään on tarkoitus mennä pikkupiknikille kavereiden kanssa, mutta mitähän siitäkin tulee. Negatiivinen aamuasenne yltää siis ihan kaikkeen. Joten se ei ole aitoa. Ja kohta se taantuu.

Mutta oma fiilikseni olisi takuulla parempi jos olisin saanut kuulla Javierilta suoraan ääneen sen, että suhteemme on kehittymässä. Silloin en epäilisi vähän väliä sitä, että hän vain käytti tilaisuutta edellistapaamisella hyväkseen. Syödäkseen sen kakkupalan, sekä säästääkseen. Mutta koska en aio sitä nyt kysyä, niin ajatukselle on turha antaa enempää sijaa. Se selviää kyllä jatkossa. Ja sitä paitsi edellinen selittely ei pidä edes oikeasti varmaan paikkaansa. Minulle ei olisi edes riittänyt se, että Javierin mukaan suhteemme on kehittymässä. Koska tiedän jo nyt, että hän ajattelee niin. Se mitä oikeasti ja itsekkäästi tahtoisin kuulla, on se, että hän nyt vain odottaa minua. Eikä ajattele enää ketään muuta. Jää minusta riippuvaiseksi. Vain minusta. Minua varmaan eniten ahdistaa ja ärsyttää tällä hetkellä se, ettei minulla ole valtaa häneen riittävästi. Etten kontrolloi koko tilannetta. Välillä huomaan suhtautuvani tähän(kin) tapailuun kuin pelinä, jonka haluan voittaa. Joku on tainnut siitä jossain kommentissa minulle mainitakin. On totta, että olen kyllä ihastunut Javieriin ja nautin aidosti yhdessäolostamme. Mutta jos suurin tavoitteeni tällä hetkellä on saada hänet tunnustamaan ääneen, että hän tahtoo vain minut. Niin mitäs sen jälkeen? Minun ajatuksissani olisin sitten voittanut tämän tapailupelin. Kenties sitten alkaisin olla katkera ja ahdistunut kaikesta väärästä mitä hän on mielestäni minua kohtaan tehnyt. Mitä jos sitten alan vain kostaa saamallani vallalla hänelle turhia asioita? Vai pystyisinkö aidosti panostaa suhteeseen tämän henkilön kanssa? Aikaisemmin parisuhteessa olen ollut aika kolea ja lapsellinen. Muistanut joka ikisen väärän asian, joka minua kohtaan on tehty, enkä ole pystynyt päästämään niistä kokonaan irti. Mikä taas on aiheuttanut sen, että aina kun meinaa olla liian kivaa, niin olen torpannut sen jotenkin. En ole antanut itseni nauttia liikaa hyvistä hetkistä, koska olen potenut jotain häiriintynyttä huonoa omatuntoa siitä, että olen suhteessa, jonka toisen osapuolen en koe olevan riittävän hyvä. Mutta pelkojen takia en ole pystynyt irtaantumaan epätyydyttävästä suhteesta. Enkä ole myöskään osannut korjata niitä asioita, jotka ovat tehneet suhteesta ajoittain epätyydyttävän. Olen tuntenut olevani oikeutettu katkeruuteen. Tajuamatta sen hulluutta itse. Ja kaiken tämän kautta molemminpuolinen kunnioitus on vaurioitunut, ja sitä on vaikea palauttaa. Tämä asia on tosi vaikea miettiä. Koitan aidosti pohtia, mikä se tunne on silloin ollut. Mutta mitä tahansa se on ollut, niin ainakaan en tahdo palata enää sellaiseen tilanteeseen. Joten on tietoisesti työskenneltävä sen eteen, että pystyy hyväksymään ja unohtamaan täysin kaikki menneet tai nykyiset epämukavat hetket ja toisen huonot puolet. Tai olla tietoisesti edistämättä tilannetta suuntaan, joka ei tulisi kuitenkaan toimimaan. 

On täysin mahdollista, että tietyt Javierin tavat ja puutteet alkaisivat häiritä minua tulevaisuudessa liikaa. Viimeisen parin vuoden aikana olen huomannut, miten tärkeää minulle on se, että toinen on minua parempi. Hänessä tai hänellä on oltava jotain mitä voin katsoa ylöspäin. Se voi olla ulkonäkö, omaisuus tai jokin taito tai erityispiirre. Minulla on oltava tunne siitä, että olen onnekas saadessani olla toisen kanssa. Ja se tunne on minulla useimmiten näiden ihmisten kanssa ollutkin. Jokaisella on omat erityiset ominaisuudet, joiden vuoksi olen heihin ihastunut sen lisäksi, että olen tuntenut heihin jotain yhteyttä ihmisinä. Mutta pidänkö siis itseäni niin erityisenä yksilönä, että ajattelen muiden tarvitsevan paikata omia puutteitaan ulkoisilla avuilla? Jotta he olisivat riittävän hyviä. Jotta heidän heikkoutensa tulisivat hyvitetyiksi. Nämä on aika pelottavia ajatuksia, mutta ehkä ainakin jollain tasolla tosia. Joskus minusta tuntuu, että valtaosa treffieni sisällöstä ja viestinnästäni on esittämistä haluamaani päämäärää varten. Olen muuttanut käytöstäni ja itseäni niin paljon, että välillä tunnen oloni vieraaksi itselleni kun ajattelen jotain mennyttä kohtaamista. Se, että olen niin hellä ja avoin Javierille treffiemme aikana, on tietoista toimintaa. Jotta saisin Javierin tekemään kuten tahdon. Mitä jos tämä ahdistus on minun se piirre, joka ajaa minua toimimaan millä tahansa keinoilla kohti kontrollia ja valtaa. Se on vain puettu sydänsuruksi. Usein kun voin huonosti niin se johtuu siitä, etten saa jotain mitä haluan riittävän nopeasti. En pysty erottelemaan aitoja tunteita ahdistuksesta ja itsekkyydestä. En osaa erotella todellisia haaveitani siitä, että tavoittelenko jotain vain jonkun välipalkinnon vuoksi. Siksi että voisin todistaa jollekin tai itselleni jotain. Koska eihän tämä nyt ole sitä räiskyvää satavarmaa rakkautta, kuten esimerkiksi Ronin kanssa. Pitikö minun odotella sellaista? Vai onko tämä aito intohimo ja kiintymys Javieriin hitaalla kehityksellä oikea tie toimivaan suhteeseen? Kaikki tämä saa minut kuulostamaan laskelmoivalta ja tunteettomalta. Mutten koe olevani sellainenkaan. Ehkä välimaastosta löytyy muita vaihtoehtoja. Ehkä edellämainittuja asioita ei kuulukaan erotella toisistaan, vaan ne kuuluvat elämään. Kaikessa tässä on mukana kuitenkin aito tunne ja toive rakkaudesta. Luulisin. 

Iltapäivää kohden olo ehkä tasoittuu jonkin verran, muttei ole sillä tasaisella tasolla, jolla se aikaisemmin on ollut. Se kraateri tuntuu rinnassa tai vatsassa, vaikkei ihan kauheasti sykähtelisikään. Muistan kun en tuntenut sitä joskus ollenkaan. Mutta tämänkin asian kanssa on oltava kärsivällinen. Aion syödä minulle viime vuonna määrättyä voxra-lääkettä sellaisena kuurina, jollaiseksi se minulle määrättiin. Lopetin lääkkeen käytön lähes heti kun oma oloni oli tasainen ja hyvä. Sen jälkeen onnellisuus säilyi vielä pitkään. Useita kuukausia. Siksi en ole ajatellut lääkkeen olleen merkittävä tekijä onnellisuuden tunteen kanssa. Mutta se varmasti auttaa ahdistusoireiden hoitamisessa. Aikaisemmin ajattelin, että on paras kärsiä aidosti kaikki tunteet, mitä elämä tuo tullessaan. Mutta enää en vain jaksa. Etenkin koska minusta tuntuu, ettei ahdistukselle ole mitään oikeaa syytä! Jos minulla on vain oire eikä sen aiheuttajaa, niin miten voisin saada oireen loppumaan? Jokin kohta kropassani tai sielussani on rikki. Ja haluan korjata sen. Ja käyttää siihen kaiken avun minkä voin saada. Ahdistus vääristää käyttäytymistäni. Koska silloin kun en tunne sitä, niin en koe samalla tavalla tarvetta jatkuvasti velloa näissä asioissa. En panikoi mitään viestimisasioita ja suhtaudun kaikkeen rennommin. Ollessani onnellinen en tarvitse mitään. Siltä minusta hieman aiemmin tänä vuonna tuntui pitkän aikaa. Ja nytkin aina hetkittäin. En koe tarvitsevani parisuhdetta silloin. Ja se on se oikea tunne mikä pitääkin olla. Ettei tee asioita siksi koska tarvitsee jotain. Vaan siksi, että se tuntuu hyvältä ja oikealta. Ja juuri siltä minusta tuntuu silloin, kun olemme yhdessä Javierin kanssa. Plaah, aivan turha ylianalysoida näitä asioita. Mutta asioiden vääntely auttaa minua henkilökohtaisesti käsittämään paremmin missä mennään ja näkemään minkälaista oma käytökseni on.