Pakkotauko

Olen ollut lomalla vain jonkin aikaa, mutta silti sunnuntaina ajatus maanantaista tuntuu ihan käsittämättömältä. Se on varmaan osa sitä lomaltapaluustressiä, kun miettii, että onkohan jotain tullut mokattua ja jokin kauhea kaaos odottaa toimistolla. Tai huomaavatkohan kaikki etten ole ehtinyt ajatella työasioita sekuntiakaan, eikä se edes kiinnostaisikaan. Mutta heti maanantaina on yllättävän helppo hypätä rutiineihin ja huomata, että työt pyörivät kyllä vaikken olekaan ollut lukemassa ihan heti kaikkia kuuttakymmentä sähköpostia. Varmaan suurin osa ihmisistä tuntee samanlaisia fiiliksiä, joten pystyn ohittamaan hetkelliset motivaatiopuutokset tehokkaasti. Ja minulla on lomia vielä edessä, mikä keventää huomattavasti työpäivien kulkua. On taas arkinen alkuviikko, mutta ajatus potentiaalisesta ahdistuksesta muistuu mieleeni vasta aamupäivän aikana. Kuten olen aiemmin päättänyt, teen kaikkeni etten anna sille mitään sijaa. Sekä itse että keinotekoisiakin apuvälineitä käyttäen. Mutta nyt Javier, joka voisi olla kaikista suurin tekijä ahdistukseni alkamiselle, on kaukana toisessa maassa seuraavat pari viikkoa. Joten ehkä ahdistusanturi ei paikanna häntä sieltä, ja antaa minun olla rauhassa. En ole vielä hakenut niitä lääkkeitä, jotka suunnittelin noutavani jo edellisviikolla ahdistusta varten. Mutta ne ovat siellä, ja se tuntuu ajatuksena turvalliselta. Oikeastaan olen taas päättänyt, että haen ne kyllä heti kun satun apteekille. Koska, vaikken juuri nyt ole kauhean ahdistunut, niin se kummittelee taustalla. Ja tuntuu siltä, että se voi räjähtää taas aktiiviseksi milloin tahansa. Ja se on hyvä pelote. Maanantaihin sopiva harmaa ja kostea sää ei haittaa ollenkaan. Päinvastoin, tuntuu ihan sopivalta olla vaihteeksi kotona ja pitää vaikka siivouspäivä. Ja syödä jotain hyviä herkkuja. Katsella sarjoja ja leffoja. Ja odotella seuraavaa pitkää viikonloppua. Ja olla kärsivällinen ja cool.

 

Koska se on nyt ainoa mitä voi tehdä. Edellisenä perjantainahan minun on ollut tarkoitus viimein saada kaikkeen selvyys. Taas kerran menen Javierin luokse innoissani ja jännittyneenä. Tarkoituksenani saada selville, että tapaillaanko me nyt toisiamme. Vai pistetetäänkö piste koko jutulle. Mutta eihän juhannusperjantaina voi pilata hyvää tunnelmaa alkamalla puhua niistä asioista, jotka on jo sanottu ääneen. Mutta joista selvästi toisen on niin vaikea keskustella. Oikeastaan olen havainnut, että vaikka Javier aina välillä syyttää minua huonosta kommunikaatiosta, niin hän on se, joka ei vaan pysty helposti antamaan itsestään toiselle mitään aitoa hyvää verbaalisesti. Se on hänelle kauhean pelottava asia. On pelottavaa myöntää, että haluaa jotain, koska sitten sen voi myös menettää. Sanat ja teot menevät ristiin. Tai sitten haluan vain uskotella niin itselleni. Pienissä sivulauseissa hän välillä on tahtonut varmistuksen sille, että olenko tavannut ketään uusia ihmisiä. Ja vaikuttaa helpottuneelta jos sanon etten ole. Hän kautta rantain utelee jotain, mikä minusta vaikuttaa siltä, että hän varmistelee jotain tulevaa varten. Mutta kuvittelenko vain? En voi olla varma. Mielestäni halauksemme kestävät pidempään ja ovat tiukempia. Mielestäni hän koskettelee minua enemmän kuin aikaisemmin. Mielestäni hän viestii enemmän ja mukavammin. Kertoo vähän enemmän. Selittelee minulle omia menojaan. Mutta ainoa suhteeseemme liittyvä asia, mitä hän on sanonut minulle ääneen, on se, että olen erityinen. Ehkä ainoa erityinen viime vuosilta. Että hän on harkinnut suhdetta kanssani ainakin jossain vaiheessa. Ja valvonut öitä murehtiessaan tilannettamme. Mutta myös sen, että ehkä odottelee jotain parempaa ja haluaa vain pitää hauskaa. Tosin tämän lauseen hän perui seuraavana aamuna ja myönsi vihaisena sanoneensa asioita, joita ei ole tarkoittanut. Mutta tarkoittaako se mitään? En heti tavatessamme halua alkaa ottaa asioista selvää, vaan haluan nauttia kiireettömästä yhdessäolosta, joten en mieti näitä asioita silloin. Tapaamme perjantaina pienen kaupan luona, vaikka alunperin minun olisi pitänyt mennä suoraan hänen luokseen. Javier on itse laiskotellut pitkään iltapäivään asti, koska on valvonut ystäviensä kanssa baarissa edellisiltana, ja varmaan viime hetkellä tajunnut, että tahtoo syödäkin jotain illalla. Ja lisäksi hän on myöhässä. Seiskoskelen sovitussa paikassa hyväntuulisena. Eihän tässä ole kiire minnekään. Ja hieman myöhemmin Javier rientää paikalle kulmat kurtussa. Hän alkaa heti syytellä busseja myöhästymisestään ihan niinkuin olisin vihainen ja vaatisin selitystä. Javierille vastuunotto on tosi vaikeaa. Tai ei vastuunotto, mutta väärässä oleminen. Hän ottaa liikaa vastuuta asioista. Hänen on tosi vaikea myöntää tekevänsä virheitä. Ja usein hän on täysin ilman mitään syytä puolustuskannalla. Ja usein hänelle hyökkäys on paras puolustus. Mitä ihmiselle on pitänyt tapahtua, että alkaa toimia näin ihan pikkuasioissa? Ovatko vanhemmat olleet kauhean ankaria ja rankaisseet pikkumokista liikaa? Vai onko hän ollut suhteessa, jossa toinen ei ole ikinä ollut tyytyväinen? Vai onko se vain osa hänen originaalia persoonaansa? Onko sellaista edes olemassa? On. Vasta nyt olen tajunnut, että monta kertaa hän on ottanut jonkun ihan turhanpäiväisen juttuni arvosteluna tai syyttelynä. Ja siksi nyt on entistä enemmän kiinnitettävä huomiota kommunikaatioomme.

Ja kun käännymme kulman taakse pikkukauppaan ja huomaamme, että se on suljettuna, ei Javier voi käsittää miten olen tuhlannut näin hänen aikaansa monta minuutta. Hänellä on se kiukustunut ilme naamalla, joka tekee viivan hänen otsaansa silmien väliin, kun hän tiuskaisee, että miksi en tarkistanut kaupan olevan avoinna! Nyt pitää kävellä toiselle kaupalle. Mutta hymyilen ja sanon, ettei se tullut mieleenikään. En edes muista että on juhannus. Enkä edes tiennyt meidän olevan menossa kauppaan, koska aiemmin Javier on pyytänyt minua tuomaan mukanani kivennäisvettä, jota nyt olen kanniskellut mukanani häntä odotellessani. Totean, etten aio stressata tästä asiasta, eikä hänenkään pitäisi. Ja samalla nautin siitä, että hän osaa näyttää minulle edes negatiivisia tunteitaan. Koska ehkä seuraavaksi sitten saan jotain muuta. Enkä lähde mukaan typeriin lapsellisiin kiukkupurkauksiin. Jos vastakohdat täydentävät toisiaan, niin tässä asiassa me teemme sen loistavasti. Ja Javier selvästi koittaa koota itsensä samalla säilyttäen erheettömän ylhäisyytensä. Hän ei jatka kiukuttelua kun huomaa, etten lähde siihen mukaan, vaikka hetken aikaa vaikuttaakin turhautuneelta. Olen sanonut hänelle suoraan, että mielestäni Javier on usein lapsellinen ja yliherkkä. Mutta olen aika varma, että hän tietää sen itsekin, vaikka liian usein piiloutuu oman täydellisyytensä taakse esittämään ettei tarvitse mitään tai ketään. Ehkä siksi hän syyttelee muita ja näkee muissa (minussa) paljon vikaa. Jottei sitten haittaisi, kun toinen ei enää olisikaan siinä. Koska ei hän ollut riittävän hyvä kuitenkaan. Joskus Javier on yrittänyt saada tahallisesti esiin epävarmuuksiani koskien ulkonäköäni. Hänen mielestään laittautuminen, tai se,  että koskettelen hiuksiani, kertoo epävarmuudesta. Hän on usein sanonut että liika meikkaaminen, kauneusleikkaukset ja tekolisäkkeet epämiellyttävät häntä. Mutta silti hän on jopa kiusallaan kysynyt, että enkö tahtoisi silikonirintoja. Ja muutunko sellaiseksi inhan punaiseksi pinkiksi possuksi auringossa, vai rusketunko nätisti. Onneksi tällä hetkellä itsetuntoni on sen verran vahvoissa kantimissa että tällaiset keskustelut ovat olleet leikkimielisiä. Mutta selvästi kertovat hänen kummallisesta ajatusrakenteestaan. Ja tästä prosessista jonka keskellä nyt olemme. Mutta olen tuolloin saanut tilaisuuden todeta hänelle olevani itse itseeni ihan tyytyväinen, ja ettei hänkään ole täydellinen. Ja että hän miettii aivan tyhmiä asioita. Usein Javier silloin nauraa ja sanoo, että tietää sen kyllä. Kai minun on siedettävä tällaisia asioita, jos kerran ihastun ihmisiin, joilla on varaa valita deittikumppaninsa. Ajattelenhan itsekin täysin typerästi monista asioista.

Javierin lievästä huonotuulisuudesta huolimatta saan säilytettyä oman iloisuuteni. Olen toki edellisiltana ollut tapaamassa ystäviä ja ehkä leijun vielä siinä kivassa huolettomuudessa, jolloin mikään pikkuasia ei jaksa juurikaan murehdituttaa. Ja se tuntuu hyvältä. Olemme isossa marketissa, johon olemme kävelleet Javierin kysellessä mielipiteitäni sijoitusasunnon ostamiseen. Mutta nyt on aika miettiä illallista. Aikaisemmin Javier on valittanut ihmisistä, jotka eivät osaa olla oma-aloitteisia tai tehdä valintoja itse. Joten kun Javier kysyy kaupassa, että mitä tahtoisin syödä, niin ilmoitan tahtovani jotain helppoa ja nopeaa, jottei koko ilta kuluisi kokkailussa, mutta jälkkäriksi voisimme ottaa vaikka suklaata. Silti Javier tahtoo tehdä kunnon ruokaa. Ja pian hän jo tiuskii kuinka en panosta riittävästi tähän iltaan, enkä edes osannut heti suunnistaa oikealle sipulihyllylle vieraassa kaupassa! Mutta tunnen Javierin jo sen verran hyvin, että totean vain tahtovani ennemmin keskittyä johonkin muuhun tänään kuin ruokaan. Enkä aio tuntea syyllisyyttä hänen jutuistaan. Mitä nopeammin ja rauhallisemmin itse sivuutan hänen närkästyneet huokailunsa niin sitä nopeammin Javier ne lopettaa. Tämä on juuri yksi sellainen asia, joka tulisi takuulla lievenemään mahdollisen suhteen edetessä. Ihan varmasti aika nopeasti Javierin turhat valitukset vähenenisivät ja puolestani minä osaisin suhtautua niihin yhä oikeammin. Jos joku olisi paikalla Javierin suutahtaessa pikkuasioista, niin voisin hymyillä ja todeta, että hän nyt vain on sellainen ja on kohta taas hyvällä tuulella. Ja ajattelisin, että se on meidän oma juttu. Hyväksyä toisen huonoja puolia ja osata käsitellä niitä. Jokaisella on niitä. Taas Javier tyyntyy nopeasti ja korjailee käytöstään haluamalla maksaa lähes kaikki ostokset ja huolehtimalla, etten kanna mitään liian painavaa. Javier sanoo, että hänen kulttuuriinsa kuuluu huolehtia aktiivisesti toisen hyvinvoinnista. Tarjota apua ja tukea. Ja halata ja suudella tavatessa. Eikä Javier ymmärrä kun selitän, että itse ainakin saatan ottaa huolehtimisen flirttailuna. Ja mietin, että olenko siksi ylitulkinnut Javierin eleitä. Luullut ihastukseksi hänen kaverillisen käytöksensä. Ehkä. Ehkä en.

Javierin luokse päästyämme vilkaisen makuuhuoneeseen nähdäkseni, että sängyssä on vielä ne samat lakanat kuin viimeksi siellä ollessani. Ihan vain siksi, koska aikaisemmin mielessäni on käväissyt ajatus siitä, että ramppaako hänellä jatkuvasti yövieraita. Mutta en usko siihen. Uskon, että hän kokee tapaamiset eri ihmisten kanssa osaltaan operaatioiksi, jotka aina vaativat valmistelua ja vaivannäköä. Joten en usko, että hänellä on ihan niin vilkas seuraelämä, kuin miltä minusta joskus on tuntunut. Mutta parempi vain jos en saa koskaan tietää. Ilmapiiri on taas lämmin ja hyvä. Ja tavallaan olen iloinen, että olemme taas olleet yhdessä ostoksilla kuin pariskunta. Olen iloinen, että olemme vahingossa törmänneet johonkin hänen tuttavaansa, jota olen tervehtinyt nätisti samalla kun Javier on vaihtanut pari sanaa hänen kanssaan siinä kadulla. Minusta tuntuu välillä kuin olisin koeajalla ja minun pitää suoriutua riittävän hyvin erilaisista tilanteistani läpäistäkseni Javierin seulan. Mutta en kuitenkaan suhtaudu siihen liian suurella vakavuudella, vaan osaan silti olla oma itseni. Sitä paitsi pidän mahdollisena sitä, että Javier on meistä kahdesta se hankalampi ja ärsyttävämpi tapaus. Se, jonka on parannettava enemmän tapojaan potentiaalisen suhteen eteen. Mutta nyt Javier on kodinhenki ja aloittaa heti kokkaamisen. Ja lupailee samalla, että illallinen tekeytyy liedellä itsestään. Pian voisimme vain loikoilla yhdessä sohvalla kuten olen toivonut. Ja kaikki sujuu hyvin. Asettelen valmiiksi jälkkärit olohuoneen pöydälle ja avaan viinin. Ruoka on maukasta. Vitsailemme paljon ja katsomme televisiota. Mutta emme ole toistemme kimpussa. Ehkä siksi koska olen sanonut, etten halua enää intiimiä suhdetta ilman tapailua. Menemme siis nukkumaan vain toisamme halaten. Vaikka kaipaan niitä suudelmia niin paljon, että minua melkein harmittaa hyvin sujuneen illan jälkeen, että olemme päättäneet vain nauttia rennosta illasta ja olla ottamatta asiaa vielä esille. Koska ainahan meillä on lauantai. Nukumme loistavasti, ja tuntuu ihanalta herätä hänen kainalostaan ilman kiirettä. 

Aamulla tuntuu ihanalta kun Javier vetää minut kainaloonsa ja voin silitellä hänen mustia seksikkäitä rintakarvojaan. Ja kuunnella sydämentykytystä. Kyllä hänellä on sydän siellä jossain. Silittelemme toisiamme ja Javier innostuu. Pidän selkeät rajat läheisyydessä ja kun Javier koittaa vetää alushousujani alas sanon ääneen, että en halua harrastaa seksiä hänen kanssaan ellemme jotenkin vahvista suhdettamme. Muistutan ettemme ole puhuneet aiheesta vielä. Siitä tulee jopa pieni peli, jossa leikkimielisesti saan huokaista, etten tahdo seksiä vaan ihanaa rakkautta. Ja Javier sitten pussailee selkääni muttei osaa sanoa mitään. Tai ei kykene? Tai ei uskalla? Vai ei halua? Hänen olisi niin helppo sanoa kyllä. Mutta hän ei tee sitä. Ja vaikka haluaisin kokonaiskuvan perusteella sanoa, että se vain on hänelle liian korkea kynnys etenkin toisen ihmisen aloitteesta. Niin väkisinkin on olemassa mahdollisuus, ettei hän vain halua. En aio pilata tunnelmaa draamailemalla liikaa. Joten makoilemme yhdessä ja puhumme siitä, mitä tänään pitäisi tapahtua. Javier selittää iloisena, että voisi tehdä meille aamiaista. Sitten voisimme käydä yhdessä kävelyllä. Ja sitten käydä saunassa. Hän on ihan varma, että olemme viettämässä yhdessä myös lauantain. Vaikkemme ole puhuneet siitä mitään. Itse alan mielessäni ärsyyntyä siihen, etten oikeastikaan tiedä mitä hän haluaa. En halua tuhlata toista vapaailtaani hänen kanssaan, jos asia on edelleen jumissa! Sanon ääneen, etten aio jäädä koko illaksi hänen luokseen, ellei hän ajoissa ja selkeästi sano mitä haluaa. Eikä Javier reagoi puheisiini mitenkään, vaan jatkaa puuhailujaan hyväntuulisena ihan kuin mistään ei tarvitsisi mainita mitään. Vaikka ihan suoraan olen sanonut, että hänen matkansa tuntuu minusta ikuisuudelta ja tulen ikävöimään häntä. Ja että haluan että tapailisimme toisiamme. Ja että pidän hänestä. Niin jotenkin oudosti hän onnistuu taiteilemaan näistä hetkistä halaamalla minua tai muuttamalla puheenaihetta soljuvan kätevästi. Ja jos pistäisin hänet selkä seinää vasten ja vaatisin selkeää vastausta niin ajaisin vain hänet pois. Siispä pidän huolta, etten painosta tilanteita liikaa. Enkä myöskään tee aloitteita seksiin. Mutta mihinkään ei ole vielä kiire. Siispä aamiaisähkyssä hyppäämme päivälevolle. Ja Javier pyytää minua kääntymään jotta voi halata minua sängyssä tiukemmin. Pidämme kiinni toistemme käsistä. Ja ihan pian Javier heittää pois alushousuni. Kuiskaan, että älä tee sitä, jos et ole ihan varma. Ja pienen epäröintihetken jälkeen makaan Javierin alla vatsallani, kun hän vetää pääni ylös hiuksistani ja suutelee minua suulle juuri sillä intohimolla mitä olen ikävöinyt. Ja kun olemme täydessä touhussa se tuntuu paremmalta kuin koskaan. Suutelemme toisiamme jatkuvasti suulle, mikä on intiimeintä, mitä olemme käsistä pitämisen lisäksi tehneet. Ja tilanne on pian ohi Javierin vedettyä minut lopuksi päälleen. Sitten huohotamme toisemme kauloja vasten. Javier nukahtaa kevyeen uneen. Ja minä mietin, että tarkoittaako tämä nyt sitä, että me tapailemme. Vai sitä että minä olen idiootti?

Vietämme yhdessä rennon loppupäivän. Emme puhu aiheesta enää. Koska jotenkin tuntuu ettei tarvitse. Kun olemme yhdessä ja kaikki on hyvin, niin Javier on huolehtivainen ja hellä. Hän kyselee missä maissa olen käynyt ja heti ajattelen, että hän tahtoo pian matkustaa yhdessä. Tunnen sen rakkauden, jota niin paljon kaipaan. Mutta siitä ei ole sanottu mitään ääneen. Menemme saunaan. Käymme kävelyllä. Sohvalla Javier tulee ihan kiinni minuun. Alan miettiä iltaa ja sanon, että voisin mennä moikkaamaan ystäviä. Koska Javierilla on aikainen aamu eikä minua nukuta ajoissa kuitenkaan. Ja koska hän ei ole suoraan pyytänyt minua jäämään. Olen rento ja hauska, koska tiedän, että edessä on pakkotauko. Ja haluan, että meille jää viimeisestä tapaamisestamme mahdollisimman hyvä muisto. Hassuttelemme ja nauramme hölmöille kuville samalla kun katsomme jalkapalloa. Sitten kun Javier sanoo, että hänen on aika mennä nukkumaan niin minä aion lähteä. Olen jo kertonut siitä aiemmin. Eikä Javier ole reagoinut mitenkään. Mutta nyt hän sanoo, että voisin ihan hyvin jäädä yöksi hänen luokseen. Vaikuttaa siltä, että häntä ärsyttää että haluan ennemmin nähdä ystäviäni (kuten aiemminkin). Vaikkei se pidä paikkaansa. Haluan vain, että Javier tajuaa, että jos hän haluaa jotain niin se on sanottava ääneen. Ajoissa. Olen jo sopinut tapaavani ystäviäni. Enkä voi heti luopua omista jutustani, kun toinen vähän napsauttaa sormeaan. Sanon Javierille, että olen jo ehtinyt sopia muuta. Ja muutenkaan emme voisi viettää enää yhdessä rauhallista aamua. Suutelen häntä suulle ja sanon, että odotan häntä täällä kyllä jos hän tahtoo. Jos hän vain kertoisi sen minulle. Sanon, että ainoa mitä meidän nyt pitää tehdä on olla pilaamatta tätä juttua, niin voisimme tehdä yhdessä vaikka mitä kivaa. Javier vaikuttaa vähän pettyneeltä. Mutta suutelee minua takaisin. Ja seuraavana aamuna hän ilmoittaa minulle kysymättä matkansa alkamisesta ja vaihtelemme kuulumisia lämpimästi. Ja minulla ei ole mitään käsitystä siitä, missä tilanteessa olemme. Mutta olen ihan varma, että jos mitään ei ehdi nyt tapaamistaukomme aikana tapahtua, niin jatkamme pian tästä. Ehkä tämä tulee jopa juuri oikeaan aikaan tarpeeseen. Ehkä hän ehtii ikävöidä minua ja miettiä vakavasti tunteitaan. Ehkä hän tapailee siellä jota kuta toista. Mutta aionko kysyä sitä kun hän palaa? En usko. Mutta toisaalta, jos hän on vältellyt suhteen vahvistamisen ääneensanomista juuri siksi, että voisi vielä pitää viimeisen kerran hauskaa, niin tulisinko olemaan jatkossa katkera? Ehkä. Mutta en voi mitään muuta kuin koittaa olla kärsivällinen ja cool. Ja pitää häneen normaalisti yhteyttä sanoen mitä haluan. Ja samalla keskittyen kivoihin ystäviin, jotka jo odottelevat seuraavia lämpimiä päiviä ja festareita, joihin voisimme yhdessä osallistua sillä aikaa kun deittielämä on hetken jäähyllä.