Prosessin kakkosvaihe

Heti ensimmäisenä keskiviikkoaamuna lähetän Javierille viestin siitä, miten tyhmältä tuntuu herätä omasta sängystä. Oikeasti ei tunnu tyhmältä vaan aika ahdistavalta. Kun makaan sängyssä ja silmieni ollessa vielä kiinni muistan miten kaikki taas meni, niin toisaalta olen tyytyväinen. Mutta toisaalta en pysty estää ahdistusta tulemasta. Se on se pahin. Että vaikka itse kokisin kontrolloivani tilannetta ja tiedän miten tämä tulee menemään. Niin silti hallitsematon ahdistus tulee selittelemään minulle muuta. Siinä makaan sängyllä avaan silmät ja alan väkisin hymyillä ja sanon itselleni, että kaikki on hyvin. Mutta silti lähetän Javierille viestin. Koska haluan, että hän tietää, että minulla on sama fiilis kuin hänellä.  Juuri kuten olin koko ajan suunnitellutkin, niin olen saanut nopeutettua tätä tuttua prosessia, jossa olemme Javierin kanssa pyörineet jo pariin kertaan. Ja itse olen sen verran oppinut, että tiedän että tämä on oikea tapa. Kun olen ensin nieleskellen ja tahtomattani kieltäytynyt kolmesti tapaamasta Javieria, koska hän ei kykene luopumaan casanovan viitastaan, niin olen mennyt tapaamaan Simoa ja paria muuta kaveria aurinkoiseen puistoon saadakseni muuta ajateltavaa. Ja siellä ollessani Javier tulee vähän toisiin ajatuksiin ja myöntää pelkäävänsä, että mokaa nyt elämänsä tilaisuuden. Hän lähettää minulle alla olevan kuvaviestin. Vaihtelemme kepeästi kaipaavia viestejä. Vähän niinkuin tietäen, että kaikki vakavat asiat on nyt sanottu ja nyt voimme hymistellä omalle typeryydellemme ja katsoa mitä tapahtuu. Kukaan ei jaksa jatkaa enää draamailua. Siksi minäkään en tee asioista vaikeita vaan sanon heti suoraan. Että tuntuupas tyhmältä ettei nähty. Koska se on totta. Javierille kaikki on vaikeampaa. Hän on edellisiltana myöntänyt minulle, että on keskustellut tilanteestamme ystäviensä kanssa. Hän on myöntänyt ettei ole varma miten toimia. Ja se tavallaan riittää minulle, koska jos nyt vain malttaisin mieleni ja pystyisin pitämään ahdistuksen aisoissa, niin nyt olemme juuri siinä vaiheessa, missä Javier muuttaa pian mieltään. Ihan pian - ehkä päivien, ehkä viikkojen - kuluttua tulee se yksinäinen hetki, kun Javier päättää laittaa kaiken likoon ja suoraan ehdottaa minulle vakavamapaa suhdetta. Näin se tulee menemään, jos kierrämme samaa kehää kuin aiemmin. Niin on tapahtunut jo kahdesti. Ja noina aiempina kertoina minä olen karistanut hänet mielestäni sen verran hyvin etten ole katsonut taakseni. Mutta nyt on viimeinen tilaisuus. Kolmannen tilaisuuden kakkosvaihe.

Mistä ihmeestä löydän kärsivällisyyttä? Miten selviän lomapäivistä, jos minua ahdistaa? Se pelottaa ihan aidosti. Olin suunnitellut alunperin olevani tässä kohtaa taas romanttisesti jonkun kanssa suunnittelemassa lomamatkaa. Mutta enää ei saa järkeviä lentoja Karrin mukaan. Jos nyt sillä ajatuksella lähtisi leikkimään. Ja Rickyllakin on lapset kylässä juuri kun olisin voinut hyödyntää hänen ehtymätöntä rakkauttaan. Hänen rakkauttaan, josta vähän vitsailen, mutta jota arvostan. Ei se ehkä ole rakkautta. Ehkä se on joku kulttuurinen läheisrakkausjuttu, jota ei vaan täällä ymmärretä? Ihan sama mitä se on, mutta näillä hetkillä se aina tuntuu hyvältä. Olen kyllä valmistautunut tähän tilanteeseen. Minähän olen tiennyt, että tämä tulee läpikäytäväksi. Vaikka kuinka olisin toivonut ihmettä, niin tiesin että näin käy. Minulla on kotona ahdistuslääkkeitä, joita olen säästellyt niihin päiviin, kun ahdistusta ei saa mieliharjoitteilla aisoihin. Minulla on vanhat omat ahdistuslääkkeet vielä reseptillä jos tilanne menisi niin pahaksi, että haluaisin säännöllisempää apua. Minulla on ystäviä, ihania ihmisiä. Mutta haluan välttää mitään sekoiluputkia, koska sellaisesta ei pidemmän päälle tule varmastikaan sitä tasaista tyytyväisyyttä johon tähtään. Pitkällä tähtäimellä. Miksi kaiken hyvän pitää tuntua olevan niin kaukana. Pitkällä. Olen viettänyt jo monta kaupunkijuhannusta, joten se ei ajatuksena tunnu enää samallailla tylsältä kuin aiemmin. Olen viettänyt city-juhannuksia ihan yksinäni. Ja nyt todennäköisesti minulla olisi ainakin ystävistäni seuraa. BLING. Javier vastaa puolivitsillä ja kyselee miten edellisiltani sujui. Ja kertoo itse menneensä baariin ja valvoneensa myöhään yöhön. Hän vaikuttaa vähän sekavalta ja puhuu jotain toisista mahdollisuuksista ja hokee nimeäni viesteissään. Muttei sano kuitenkaan suoraan mitään. Se saa silti oloni paranemaan. Kun tiedän, että hän haluaisi tehdä asiat toisin, muttei vaan osaa. Minä saan olla se, joka toimi oikein ja katkaisi ikuisen pelleilyn. Ja hän mokasi tilaisuuden. Kuten minäkin olen tehnyt aiemmin. Vuoroin vieraissa. Sanon Javierille, että olen aika tyytyväinen itseeni. Kun olen osannut edes jotenkin toimia erilailla kuin aikaisemmin. Ja totean vielä perään, etten aio enää ikinä käydä läpi näitä samoja vaiheita, jotta joskus löytäisin itseni jostain onnellisena. Ja suosittelen hänelle samaa. Ja samaan aikaan se ruotsalainen mies, johon tutustuin minimatkallani kutsuu minut Ruotsiin luokseen (ei kiitos, en halua Ruotsiin! Ja mies lupaa odottaa jos muutan mieleni). Ja Ricky lupaa yrittää järjestää asiat niin, että tarvittaessa voisi lähteä matkalle kanssani jos tarvitsen seuraa vapaapäivinäni (kiitos). Simo hehkuttaa hyviä säätiedotuksia ja sanoo, että voimme olla ulkona vaikka joka päivä lomani aikana. Ja toinen kaveri kertoo omasta työpäivästään ja kaipaa puolestaan minun rohkaisuani. Ei kaikki näytäkään niin synkeältä. Ahdistus pysyy asioissa. Oikeastaan iltapäivällä se katoaa kokonaan hetkeksi. Se, että voimme keskustella suoraan Javierin kanssa tekee olostani tuhat kertaa helpomman. Kuten se teki silloin Roninkin kanssa. Normaali yhteydenpito jotenkin kesyttää sen pelottavan yksinäisyyshirviön, jota pelkään.

Olemme keskustelleet Javierin kanssa niin paljon hyvässä hengessä, että yhtäkkiä minusta tuntuu kuin olisimme käsitelleet asiaa aivan riittävästi. Tulee sellainen hyvä huojentunut tunne, jossa kaikki tällä hetkellä tarpeellinen on tehty. Tämä sopii hyvin juuri siihen elämänohjeeseen, että jos jokin asia vaivaa, niin tee sille jotain, ja jos ei ole mitään tehtävissä niin lakkaa murehtimasta. Jos en voi sanoa tai tehdä enempää, niin en voi muuta kuin lakata murehtimista. Olinkin hetkeksi unohtanut tämän hetkessä elämisen peruskulmakiven. Hengähdän syvään ja koitan keskittyä nauttimaan tästä arki-illasta, joka vielä aamulla tuntui ahdistavalta. Mutta kesä on edessä ja mikä vain mahdollista. Vaikka välähdyksittäin minusta tuntuu kevyeltä ja valoista, että saimme puhdistettua ilmaa Javierin kanssa, niin olen samaan aikaan varma, ettei tilanne ole vielä ohi. Sisimmässäni tiedän, että kuulen hänestä vielä. Yllätysmomentti on vain se, että milloin se tapahtuu. Ja se, että olenko silloin jo taas päässyt hänestä henkisesti eroon. Aiemmin olin ihan varma, että haluan käydä tämän prosessin läpi ja odottaa häntä. Mutta nyt en olekaan varma. Minusta tuntuu, että hän on liian itsekäs ja hankala, jos ei nyt havahdu tähän hyvin pian. Ja se kiukku saisi minut taas etenemään vauhdilla kohti jotain muuta, mikä on aina auttanut minut yli näistä hetkistä. Tunnen mustasukkaisuutta ja ärsytystä siitä, että hän saattaisi vitkuttaa tilannetta niin pitkälle, että minusta tulisi katkera. Ja samaan aikaan ajatus siitä, etten enää ikinä heräisi hänen vierestään tuntuu mahdottomuudelta! Viiltää sydäntä saman tien syvältä. Mutta enkö joskus ole tuntenut samoin jotain muuta kohtaan ja selvinnyt siitä? Selvinnyt, niin hyvin, etten enää edes muista sitä tuskaa. Eli vaikka olen ennakoinut koko tämän tilanteen. Niin minusta tuntuu, että asioilla on kiire, tai paluuta ei enää ole. Jos vain olen yhtään fiksumpi kuin aiemmin. Enkä enää lankeaisi tähän samaan kierteeseen. BLING. Javier vastaa viimeisimpään viestiini, että hänen täytyy miettiä sitä tarkemmin. Vastaan hänelle vielä, että olen ollut aina liian ylpeä tai peloissani sanoakseni suoraan mitä tarvitsen. Ja, että tämä tapa on paljon parempi. Miten vapauttavaa onkaan sanoa asiat suoraan. Jos sattuu joka tapauksessa, niin tapahtukoot se näin. Eikä siten, että ensin on kärvistellyt hiljaa odottaen toisen aloitetta. Minulle tulee mieleen vielä pari sentimentaalia asiaa, jotka haluan vähän myöhemmin todeta Javierille suoraan, ennen kuin tämä kakkosvaihe etenee tästä johonkin suuntaan. Koska nyt minusta tuntuu siltä, etten jää pitkäksi aikaa tuleen makoilemaan. Ei siksi että se polttelisi liikaa. Vaan siksi, että tämä kokko on jo nähty. Mutta enköhän parit tuoreet palovammat nappaa itselleni tästäkin, kun fiilikset menevät laidasta laitaan ennätysajassa.