Torstaitoivo

Aurinkoisena keskiviikkona pääsen lievän ahdistuksen saattelemana puistopiknikille uusien ystävieni kanssa. Tai ei ne enää ole uusia. Yhä läheisimmäksi tullut, siinä kaiken muun ohessa laajaksi kasvanut, hymyileväisten ja ihanien ihmisten porukka, josta saan olla tosi kiitollinen. Vielä pari vuotta sitten en tuntenut ketään näistä ihmisistä, joiden kanssa nykyään juttelen lähes päivittäin ja tapaan viikoittain. Niin monta puhelinnumeroa, joihin soittaa jos kaipaa seuraa tai tekemistä. Aina näissä tilanteissa on uskottava siihen, että kaikelle on aikansa ja paikkansa. Jos jokin pieni asia olisi mennyt menneisyydessä toisin, niin en ehkä tuntisi näistä ihmisistä ketään. Ja se olisi minulle suuri menetys. Jos olisimme Javierin kanssa heti alkaneet treffailla olisin menettänyt monta upeaa kokemusta ja nämä ystävät. Siksi koitan olla ajattelematta sitä, että kun me kaksi vuotta sitten tapasimme ensi kertaa, niin olimme molemmat eronneet ihan samaan aikaan. Vaikkei Javier kertonutkaan sitä minulle tuolloin. Olimme molemmat juuri lähteneet pitkistä parisuhteista, ja olisimme voineet siirtyä suoraan suhteeseen toistemme kanssa jättäen kaikki nämä välivaiheet väliin. Se ajatus tuntuu kutkuttavalta. Se, ettei Javier olisi ehtinyt tapailla tässä väissä lukuisia muita naisia. En tiedä miksi tunnen lievää mustasukkaisuutta (?) sitä kohtaan, että hän on ottanut kaiken irti sinkkuelämästä. Jos olen ihan rehellinen niin tunnen närkästymistä siitä, että hän on ehtinyt kestitä aamiaisia varmasti monelle naiselle minun lisäkseni. Mistä tämä tunne kumpuaa? Koska sille ei ole mitään oikeutusta ensinnäkään siksi, ettemme ole olleet missään vaiheessa toisiimme sitoutuneita. Mutta pääosin siksi, että minä olen todennäköisesti ottanut kaiken sinkkuelämästä irti vielä häntäkin tehokkaammin. Siinä missä Javier on keskittynyt lähinnä pinnalliseen seksihuvitteluun. Niin minä olen ehtinyt laittaa likoon oikeita tunteita jo vaikka minne. Ja se häiritsisi minua varmasti enemmän. Se, jos Javier sanoisi, että hän on ehtinyt vakavissaan ihastua jo monta kertaa. Sen sijaan hän sanoo, että on vain pitänyt hauskaa ja minun lisäkseni hän on yhden kerran kiinnostunut naisesta, jonka kanssa mitään juttua ei sittemmin syntynyt. Liittyyköhän tämä itsekäs ja absurdi fiilis taas johonkin narsistiseen persoonallisuushäiriöön, missä yksilölle ei riitä, ellei toinen osapuoli ole osannut ennustaa tätä suhdetta kristallipallosta ja odottaa kiltisti sitä luostarissa. Tiedän, että moni kokee tahtomattaan samoin. Olen nähnyt tilanteita, joissa selvästi ollaan katkeria jostain vanhasta säädöstä. Mutta miksi? Ja typerintä on, että uskon Javierin tuntevan samoin minua kohtaan. Mutta ymmärtääkö hän, ettei näitä tunteita ja ajatuksia pidä kuunnella? En usko. Ja juuri sellaisesta inhimillisestä ymmärtämättömyydestä ja sokeudesta monet turhat ongelmat tulevat. Menneistä jutuista on pakko pystyä päästämään irti. Jos sen toisen tunteet kohdistuvat nyt sinuun, niin ei sillä ole väliä missä ne aiemmin olivat. Mutta se on helpommin sanottu kuin tehty.

Keskiviikkona auringosta ja ystävistä huolimatta sisimmässä töksähtelevä ahdistus saa minut stressaamaan aina hetkittäin tilannetta Javierin kanssa. Kun muut jäävät jatkamaan iltaa vielä hetkeksi, niin minä haluan suunnata kotiin katsomaan jotain hyvää sarjaa ja herkuttelemaan toffeesuklaalla. Halaamme kavereiden kanssa toisiamme kadulla ihan kuin heittäisimme hyvästejä, vaikka varmaan taas näemme toisemme  seuraavana päivänä tai viimeistään viikonloppuna. Joudun hillitä itseni etten ala kysellä vielä Javierilta kuulumisia koska tiedän, että hänen kannattaa antaa olla rauhassa. Mutta kun olen päättänyt ottaa yhden lasillisen viiniä ja valikoin uutta sarjaa katsottavaksi saan viestin. BLING. Ja se on Javier. Samantien hymy nousee kasvoilleni ja olen tyytyväinen, etten ottanut häneen ensin yhteyttä. Javierin kanssa passiivinen kärsivällisyys toimii parhaiten. Mutta onko se huijausta jos taktikoi deittipelilaudalla? Vai pyhittääkö tarkoitus keinot? Hah, en usko että on väärin muokata omaa käyttäytymistään toiselle sopivaksi. Mutta muistan jonkun tilanteen menneisyydestä, missä yllätyin todenteolla, kun näin entisen kumppanini hänen harrastukavereidensa kanssa. En meinannut tunnistaa koko ihmistä. Hän omaksui siinä porukassa ihan eri roolin ja vaikutti eri tavalla tyytyväiseltä. Mutta ei kai siinä ollut mitään pahaa. Javier lähettää viestin koskien jotain televisio-ohjelmaa. Hyvin kaverillista. Ei mitään lämpöä. Mutta tosi harvoin Javierin viesteissä on ollut lämpöä. Ja se on tapahtunut aina silloin, kun itse olen kokenut välimme etäisiksi. Ne jotkut harvat sydämet ja rakkauslaululinkit. Ne ovat aina tulleet silloin kun olen jo luovuttanut ja siirtynyt eteenpäin. Siksi passiivinen kärsivällisyys toimii Javierin kanssa parhaiten. Vaihdamme muutaman viestin. Mutta sain vielä viimeisen sanan aamuun, joten nyt torstaina odotan kepeän keskutelumme jatkuvan. Nyt kun hän osoitti ajatelleensa minua siellä matkansa uumenissa, niin koen taas voivani vaivattomammin ottaa häneen yhteyttä. Olen herännyt aika hyväntuulisena. Ahdistus on selvästi heikentynyt vuorokauden takaisesta. Siksikö kun on jo torstai? Vai siksikö kun olen saanut vaihtaa edes pari sanaa Javierin kanssa? Otan aamulääkkeen ja vastailen parin ystävän kivaan viestiin. Tänään on vielä kaunista ja ehkä kokoonnumme myöhemmin ulos hymyilemään ystävien kanssa. Ennen sitä käyn terassilounaalla perheeni seurassa.

Olen saanut kommentin jossa tarkennetaan, että varsinaisesta ahdistuneisuushäiriöstä puhutaan vasta siinä vaiheessa, kun ahdistus vaikuttaa heikentävästi ihmisen toimintakykyyn. Lääketieteellisesti tämä varmasti pitää paikkansa. Olen saanut lääkäriltä lääkityksen ahdistukseen, mutta se ei tarkoita että minulla olisi mitään varsinaista tutkittua diagnoosia. Itse olen sitä mieltä, että ahdistus voi olla hyvinkin vakavaa, mutta silti olla lamaannuttamatta ihmistä. Ja uskon, että siinä vaiheessa kun ihminen ei kykene enää toimimaan ja liikkumaan on kyse muustakin kuin ahdistuksesta. Ehkä masennuksesta, paniikkioireista tai sosiaalisten tilanteiden pelosta. Jotka kaikki sekavasti voivat sulautua toisiinsa. Itse koen kärsineeni tosi pahasta ahdistuksesta. Etenkin viime vuonna. Se tuska oli fyysistä ja pelottavaa. Epätoivoista. Mutta se ei ole estänyt minua menemästä tekemään asioita. Minä olen vuodattanut ne ahdistuksen kyyneleet ravintolan terassilla, ulkomailla ja treffeillä sen sijaan että olisin jäänyt itkemään pelkästään kotiin. Ahdistus ei ole pysäyttänyt minua, mutta se on vääristänyt minun toimintakykyäni. Se on antanut minulle häiriintyneitä ajatuksia ja tunteita, ja pakottanut minut toimimaan aivan toisin, kuin olisin toiminut ilman ahdistusta. Se siis oikeastaan vaikuttaa toimintakykyyni sittenkin. Mutta vain hieman toisin kuin ensialkuun ajattelisi. Ja jotenkin näiden asioiden ymmärtäminen ja läpikäynti ehkä tulee helpottamaan ahdistuksesta eroon pääsemistä. Kun edes jollain tavalla pystyn käsittämään, että joskus pahalla hetkellä minun tunteitani ohjaa ahdistus. Enkä minä tai joku oikea asia. Silloin siihen on helpompi suhtautua.