Lost in somewhere

Mitä tehdään kun läheiset, joiden piti lähteä kanssani uuteen kivaan pikkukohteeseen, eivät yllättävän tapahtuman vuoksi voikaan lähteä. Ihan viime hetkellä ollessani odottelemassa lentokoneeseen pääsyä tuleekin viesti ettei onnistu. No. Ensin yllättävä pettymys aiheuttaa pienen järkytyksen. En voi sille yhtään mitään että pettymyksen kyyneleet nousevat silmiini ja laitan aurinkolasit silmilleni ja puren huultani siellä ihmispaljouden keskellä. Äkkiä joudun käydä mielessäni läpi omat vaihtoehtoni. Mieti, mieti. En ole mitenkään superinnostunut tästä kohteesta. Siellä ei ole varmastikaan mitään meininkiä yksinäiselle sinkkunaiselle. Mutta livun ihmisjoukon mukana lentokoneeseen yhä kyyneleitä nieleskellen. Pari päivää. Kyllä minä jos kuka keksin tylsemmässäkin paikassa jotain kivaa tekemistä. Ja jos en, niin keskityn oleskelemaan auringossa lukien kirjaa ja nauttien paikallisia herkkuja. Voinhan hätätapauksessa laittaa päälle tinderin. Hah. Juuri nyt olen tosi pettynyt. Eniten siihen, että oikeasti odotin yhteistä laatuaikaa tärkeiden ihmisten kanssa. Tämän piti olla perhejuttu. Ja sitten myöhemmin minun piti tehdä itse kaikkea hauskaa. En ikinä olisi yksin valinnut tätä matkakohdetta. Minun piti saada olla perheeni kanssa mutta olenkin yksin. Mutta jos olen nyt näin pettynyt ja odotukset ovat olemattomat, niin eikö silloin ole hyvät mahdollisuudet yllättyä positiivisesti? Toivotaan. Miksiköhän näin tapahtui? Uskon aina kauhean vahvasti siihen, että kaikella on jokin tarkoitus. Ei tämä täysin odottamaton käänne tapahtunut sattumalta. Joten turha pillittää enempää. Itkuisin silmin saan tilattua kalliin punaviinin huojuvalle lentokonetatjottimelle ja koitan miettiä, että mitä ihmettä tässä vieraassa kohteessa kohta oikein yksin keksin. Juuri ennen nettiyhteyden katkeamista Ricky koittaa soittaa minulle. Kuten ollessani Javierilla. En pysty vastaamaan koska en voi puhua ääneen tai alan vain parkumaan. Kerron lyhyellä viestillä olevani koneessa yksin itkemässä ja Ricky muistuttaa rakastavansa minua. Juu. Breath. Kaikki on hyvin. Poisjääneillehän tämä on kurjempi tilanne. Minun on suhtauduttava tähän oppimiskokemuksena, jonka aika oli nyt tulla. Mikä ikinä se sitten onkaan. 

Eli ekana etsitään aika vaivattomasti oikea kulkuneuvo kohti oikeaa kaupunkia. Sitten kirjaudutaan kivaan pikkuhostelliin, jossa valitettavasti minulla on nyt yksityinen huone. Sitten siellä rutistan vielä yhden itsesäälikyyneleen kun yhtäkkiä olenkin jossain randomkohteessa yksinäni vailla mitään suunnitelmaa. Sitten pikainen meikinehostus ja pihalle! Onko tämä turvallinen paikka kulkea yksinään öisiä katuja? Kokeillaan. Vaikka on jo yöaika niin kaikki ravintolat ovat täynnä iloisia ihmisiä. Tuntuu vähän hassulta olla yksin vaikka sitähän mä juuri osaan! Valitsen jonkun tutun ketjun jonka terassille uskaltaudun. Tilaan viiniä ja pientä purtavaa. Ja menee noin minuutti kun joku ruotsalainen mies kysyy kaipaanko iltaseuraa. Jossain on ehkä juhlat. Hmm.