Pikakelausta eteenpäin

Ahdistus muhii rinnassa koko keskiviikon, vaikka aika hyvin pystyn keskittymään näkemään perhettä ja kokkaamaan pienen iltaruoan. Siinä sivussa päätän, että haen heti seuraavana arkipäivänä omat reseptilääkkeeni takaisin. Ihan vain siksi koska en jaksa yhtään olla ahdistunut. Ja pelottaa jos ei mikään auta. On tosi vaikea tunnustella sitä mitä nyt oikeasti haluaa, kun ajatukset ja fiilikset menevät järjen ja tunteiden välillä minne sattuu. Ahdistus saa aikaan sen paniikin, että ajatus siitä, ettemme tapaisi pian Javierin kanssa on sietämätön. Se sama hylkäämispaniikki, kun aina aiemminkin. Sellainen, jota liikaa tutkaillessa on tosi helppo purskahtaa itkuun ja ihmetellä miksei kukaan tule nostamaan syliin ja halaamaan ja lohduttamaan. Inhoan sitä. Ja se sama fiilis hiipuu päälle torstaiaamuna. Onnekseni minulla ei ole univaikeuksia. Nukun sikeästi aina ongelmitta aamuun asti. Mutta taas siinä sängyssä makaan aamulla ja sekoitan variksen raakunnan herätyskellon torkutuksiin. Ja sitten muistan nähneeni unta Javierista. Siitä miten olemme istuneet auton takapenkillä ja olen painanut pääni hänen lämmintä rintaansa vasten. Kauhea ikävä iskee tajuntaan ja silmät rävähtävät auki. Ja päätän, että haluan ehdottaa vielä yhden kerran tapaamista ennen kuin hän lähtee taas viikonloppukiireisiinsä. Ja sitten lomakaudet tulevat pilaamaan kaiken. Joten ajoissa aamulla kysyn onko hän saanut jo nukuttua paremmin. Koska hän kärsii uniongelmista. Sitten kun hän vastaa niin ehdotan tapaamista ihan muuten vain. Siksi koska haluan halauksen. Tarvitsen sen nyt! Ja juuri nyt ei auta se, että Ricky on luvannut minulle halauksia. Vain pelkkiä halauksia, hän sanoo. Juuri nyt ei tunnu lämmittävältä sekään, kun Karri haluaa jakaa minulle tarkemmin lomasuunnitelmiaan ja toivoo, että voisimme sitten nähdä, kun on enemmän aikaa. Nyt juuri ahdistus odottaa vain tietoa siitä, että saan nähdä Javierin. Se on niin nirso ja käskyttävä, etten pysty keskittymään mihinkään muuhun. Joudun tietoisesti vetämään syvään henkeä toimistollani ja sanomaan, että stressaaminen ei auta mitään. Ihan turha särkeä sydäntä taas tästä samasta asiasta, kun tilanne on tuttu ja vielä kesken. Sain ahdistuksen aisoihin enkä ikävöinyt Javieria ollenkaan pitkään aikaan! Vaan päinvastoin, tiesin ettei meistä kuitenkaan tulisi mitään. Joten mitä vittua nyt oikein vingun. Olen rauhaa rakastava ihminen, mutta juuri nyt haluaisin kuristaa väkivaltaisesti tuon ahdistuksen, joka yrittää pilata minun hyvinalkaneen vuoteni. Mutta onneksi voin ainakin tainnuttaa sen taas sitten myöhemmin. 

Ennen aamun kahvitaukoa töissä otan puolikkaan rivotrilin siksi, koska voin. Yritän pitää toleranssit alhaisina, mutta nämä jotkut päivät vaan ovat sellaisia, joita en halua tuhlata taisteluun ahdistusta vastaan. Heti olo kevenee ja jaksan jauhaa turhuuksia työkavereiden kanssa. Sitten Javier vastaa jotain nukutusta yöstään. Ja sanon heti ihan suoraan, että minulle tuli paha mieli siitä, ettei tiistai onnistunut. Mitäs jos tavattaisiin tänään tai huomenna. Ei selityksiä. Jännittää, mutta puolikas ahdistuslääke on saanut minut turtumaan sen verran, että olen valmis mihin vain vastaukseen. Olen aika varma, että hän sanoo, ettei nyt ole aikaa nähdä. Ajattelen hänen olevan ahdistunut suoruudestani ja siksi kylmä ja etäinen. Mutta Javier sanoo, että sunnuntai voisi sopia. Ja vastaan hetkeäkään miettimättä, että haluan nähdä nopeammin! Sunnuntai on liian kaukana. Olen yhä röyhkeämpi tarpeissani. Ja heti Javier sanoo, että selvä. Huominen sopii. Perjantai. Hän haluaa nähdä. Hänellä on jo epäilyksiä omaa käytöstään kohtaan. Muuten hän sanoisi ettei ehdi nähdä. Ja koska hän ei osaa hoitaa näitä asioita, niin minun on pakko. Minun pitää siirtää sivuun oma ylpeyteni ja tehtävä tämä hänelle helpommaksi. Huominen on vasta huomenna, joten tietysti vähän pelkään, että jotain ehtii tapahtua, mikä vaarantaa tapaamisemme. Mutta tein sen taas. Tiesin kirkkaasti mitä haluan ja pyysin sitä. Ja nyt ehkä saan sen. Ainakin hetkeksi. Kun tapaamme niin halaamme heti ja varmaan purskahdan pieneen itkuun häntä vasten. Sanon etten halua menettää häntä. Ja Javier halaisi minua tiukasti. Ja sitten ei enää puhuttaisi tästä aiheesta vaan tehtäisiin jotain kivaa. Ja sitten myöhemmin ehkä yöllä kun oltaisiin sängyssä niin otettaisiin taas asia vähän esille ja oltaisiin tunteellisia. Hän saisi tilaisuuden muuttaa mieltään. Ja minä saan tilaisuuden sanoa, että tämä on oikeasti käsillä nyt. Ja kohta se on taas kadonnut. Eli nyt voin hetkeksi lakata stressaamasta Javieria. Siihen saakka kunnes olen hänen sylissään niin pelkään tapaamisen peruuntumista, mutta jotenkin haluan uskoa että tämä onnistuu. Koska hän välittää minusta enemmän kuin aina muistaa. Ja tänään voin mennä moikkaamaan ystäviä ulos ja rentoutua niin, etten tunne ahdistusta enää missään. Ja huomenna on sitten koitoksen hetki.