Back to happiness

Selviydyn maanantaista aika hyvin. Päätän etten mene ruokakauppaan vaan tarkistan, mitä kaapeista löytyy ja kokkaan niistä jonkin ruoan. Ja jostain syystä juuri nämä jämäruoat ovat välillä parhaita. Tällä kertaa löydän pastan sekaan pian vanhentuvat leikkeleet, kermaa, maissia, pinaattia ja edellisviikon uunimakkaraillallisesta jääneet juustoraasteet. Nam! Kaksi annosta kelpaa perheenjäsenellenikin. Ja kissa nuolee loput. Vietän iltaa katsellen Breaking Badia, jonka katsominen jäi meillä aikanaan kesken Manuelin kanssa. Ja Westworldia, jossa en meinaa pian pysyä kärryillä. En kuule Javierista mitään, mutta ajattelen pitää häneen normaalisti yhteyttä ja illalla lähetän kivan kuulumisviestin, jossa vielä toivotan kivaa iltaa. Ja vähän myöhemmin Javier vastaa minulle maisemavalokuvalla. Ei sanan sanaa. Jos roolimme olisivat toisin päin, niin Javier loukkaantuisi verisesti siitä, etten vastaisi hänen viestiinsä muutoin kuin kuvalla. Ollessani omalla minimatkallani muutama viikko sitten vastasin johonkin Javierin turistikäyntiin liittyvään kysymykseen muun keskustelun lomassa, että jutellaan tästä enemmän sitten kun näemme. En tarkoittanut sillä mitään pahaa, vaan lähinnä halusin osoittaa, että tahdon nähdä hänet pian kun palaan lomalta. Ja kun kotiin saavuttuani ehdotin suoraan Javierille tapaamista (i need hugs!), niin hän torppasi minut käskien hakea halaukseni muualta. Muka vitsikkäästi. Antaen minun ymmärtää, että hän on kiireinen. Ja jälkikäteen Javier paljasti, ettei tahtonut tavata minua, koska olin ollut niin tyly hänelle aiemmin ja halunnut puhua kuulumisista myöhemmin. Enkä silloin heti. Taas yksi loistava esimerkki siitä, miten väärin Javier on ottanut minun hyvänä tarkoittamani lauseen. Hän on suuttunut minulla aivan turhaan, eikä edes vaivautunut kertomaan minulle olevansa vihainen. Ja hän syyttää minua huonosta kommunikaatiosta! Nyt tätä miettiessäni oikein turhaudun, koska se osoittaa miten sokea Javier on omalle käytökselleen. Hän odottaa muilta jotain mitä itse ei osaa antaa. Miten saisin hänet käsittämään sen? Hetken aikaa mielessäni välähtää, että Javier on liian hankala ja vaurioutunut. Sellainen ihminen, joka jo valmiiksi kostaa toiselle asioita, joita on kehitellyt omassa päässään. Sellainen, joka jo valmiiksi pettää ja on inhottava, koska toinen on varmasti kuitenkin ansainnut sen. Sellainen joka aina epäilee pahinta. Ehkä Javierila on sama paniikkioire potentiaalisissa hylkäämistilanteissa kuin minulla, mutta hän ei vain tajua sitä, eikä siten osaa edes yrittää päästä siitä eroon. Pitäisikö minun aina olla varpaillani siitä mitä sanon, ja varmistella ettei hän vain ole vahingossa loukkaantunut jostain? Ja sitten saattaa kulua päiväkausia, kun hän on vihainen ja loukkaantunut, ja minä vain ajattelen hänen olevan kiireinen ja kaiken olevan kunnossa. 

Nythän minun pitäisi samalla logiikalla olla vihainen ja pettynyt siihen, ettei Javier vaivautunut vastaamaan viestiini oikeastaan ollenkaan. Ja heti minusta tuntuu, etten taida vaivautua ottamaan yhteyttä häneen enää ennen kuin hän tekee sen itse. Minua ärsyttää. Ärsyttää, koska näemme kaiken niin eri tavoilla ja pelkään, ettei hän olekaan kykenevä tai valmis joustamaan omista jäykistä näkökulmista ja traumoistaan. Minä sentään yritän muuttaa omaa käytöstäni ja nähdä asiat realistisesti, enkä omien valheellisten tunteiden ja ajatusten värittäminä. Siispä huokaisen syvään ja koitan antaa asian olla stressaamatta minua. Heti kun tilaisuus tulee, niin aion ilmaista Javierille, että olen huolissani siitä, ettei hän näe omaa käytöstään. Mutta nyt annan hänen ottaa minuun yhteyttä seuraavan kerran. Ihan pieni mykkäkoulumurjotus nostaa sisälläni päätään. Ja koitan olla antamatta sille valtaa. Oikeastaan koen, että tämä ahdistushäiriö, joka on kai seurausta erilaisista vaikeista elämänkokemuksista ja alttiuksista, vääristää kaikkea käytöstä sekä minussa että muissa. Aika harva ihminen on oikeasti tasapainoinen ja kykenee toimimaan ilman mitään vääristyineitä odotuksia. Aika harva varmaan tajuaa sitä, että omat ajatukset ja tunteet eivät vastaa realiteetteja. Koska lähes jokaisella on taustalla niitä kokemuksia, jotka laukaisevat vähäisiä tai merkittäviä oireita, jotka vaikuttavat etenkin ihmissuhteisiin. Ja usein se on ahdistusta. Mutta ahdistus kai kuuluu normaaliin elämään. Vaikka se ohjaakin käyttäytymistämme eri tilanteissa joskus liikaa. Joten onko kyse sairaudesta tai häiröstä ollenkaan, vaan vain inhimllisestä ihmisyydestä? Missä se raja menee, että mikä on normaalia epäröintiä ja elämäntuskailua, ja mikä on sitä tilanteita pilaavaa panikointia, jossa ylireagoidaan ja olla sokeita? Ja mitä tapahtuu jos onnistuu pääsemään näistä niin sanotuista menneisyyden kahleista vapaaksi. Niin, ettei enää ahdistaisikaan yhtään ylimääräistä. Osaisi nähdä tilanteissa, tulevaisuudessa ja ihmisisissä hyvää sen sijaan, että epäilee aina hyvien asioiden menevän jollain tavalla pieleen. En tiedä, mutta aion yrittää ottaa selvää. Ja sitä paitsi. Minähän jo onnistuin jokin aika sitten tässä osittain. Koin olevani onnellinen. Enkä tarvinnut ketään! Ja aion pikimmiten palata siihen tilaan. 

 
En ole varma mitä tässä välissä ehti tapahtua (Javier?), kun kadotin sen hyvän flown hetkeksi. Ja ahdistus, jonka olin oikeastikin jo unohtanut, palasi osittain pikkuhetkiksi takaisin. Mutta on ollut ehkä hyvä saada siitä muistutus. Ehkä osaan entistä paremmin arvostaa taas tasaisuutta jatkossa. Nyt kun olen saanut purkaa taas ajatuksiani Javierista on oma oloni kevyempi ja parempi. Minun on ehkä helpompi olla, kun en näe Javieria niin tavoiteltavana ja hyvänä yksilönä. Minunkin on helpompi päästää toisesta irti, kun hän ei ole täydellinen. Kun voi ajatella, että hän olisi kohdellut minua kuitenkin huonosti. Mutta eihän nyt tarvitse ajatella tällaisia asioita ollenkaan, vaan vain keskittyä nykyhetkeen ja ottaa rennosti. Olen vaihdellut kivoja kuulumisia Karrin ja Ninon kanssa. Ja suunnittelemme innolla muutaman mahtavan ystävän kanssa pientä kotimaareissua seuraavan viikon viikonlopulle. Alan aidosti innostua siitä! Fiilis on hyvä. Mutta siitä huolimatta haen tiistaina lounastauon aikana ahdistuslääkkeeni apteekista auttamaan minua tässä prosessissa, jonka tarkoituksena on päästä riippumattomasti onnelliseksi ennen kuin Javier palaa takaisin. Siis ainakin vähäsen. Back to living in a moment! Täytyy muistaa muistuttaa itseään päivittäin hetkessä elämisestä. Siitä, ettei mitään sellaista kannata murehtia, mille ei voi mitään. Asetan puhelimeni taustakuvaksi tsemppaavan iskulauseen, jotta aina puhelinta vilkaistessani saisin alitajuisia vaikutuksia tukemaan huolettomuuttani. Kiva leppoisa tiistai on edessä.