Onnea on

Minulla on kuin onkin ollut niin hauskaa, että viettäessämme mainion perjantain jälkeen lauantaipäivää puistossa yhdessä ison ihanan kaveriporukan kanssa, joudun motivoimaan itseni ottamaan Javieriin yhteyttä. Juuri niin siinä välillä käy, että onkin niin hauskaa, ettei meinaa kiinnostaa edes lähteä potentiaalisen rakkauden luokse. Mutta juuri tätä olen harjoitellut. Eli ennakointia. Ja koska tiedän, että jälkikäteen olisin halunnut kuitenkin nähdä Javierin, niin auringossa hymyillen makoillessani lähetän hänelle viestin, jossa ehdotan tapaamista. Tänään tai  huomenna. Ja toivon, että hän haluaisi tavata vasta sunnuntaina, jotta voisin juhlia vielä yhden päivän. Ja olen niin onnellisella tuulella, etten välitä yhtään mitä hän vastaa. Mutta kun Javier pian ehdottaa rentoa yhteistä sunnuntai-iltaa, niin kaikki tuntuu täydelliseltä. Se tunne, kun mihinkään ei ole kiire ja saat juuri sen mitä haluat. Hymyilen vain entistä syvemmin ja siirrän Javierin ajattelun seuraavaan päivään. Ja nautin siitä, kuinka meillä on monen monta tuntia aikaa nauttia parhaasta seurasta, loistavasta musiikista ja hauskanpidossa ihanassa ulkoilmassa. Välillä intoudumme tanssimaan siellä kirkkaassa päivänvalossa, kuin mitkäkin hipit. Ja välillä otamme hassuja valokuvia. Sitten taas nauraa räkätämme jonkun hyville jutuille. En olisi halunnut viettää tuota päivää millään muulla tavalla. Ja tunnen suurta iloa kun tiedän, että tulemme vielä todennäköisesti viettämään useita yhtä kivoja päiviä tulevan kesän aikana. Sittenkin! Sittenkin sain tämän, mistä ennen kesää haaveilin. One big happy family. No okei, venähtihän se päivänvietto sunnuntaiaamuun saakka. Jolloin siirrymme ystävän luota kello seitsemältä vielä hetkeksi aamuaurinkoon kostealle nurmikolle viimeistelemään viikonlopun. Ja siinä samalla ajattelen, että saan pian nähdä Javierin ja koko viikonloppu on ollut täydellinen. Paitsi sen suhteen, etten onnistunut tapaamaan Karria, joka olisi ollut valmis lähtemään kanssani ulos lauantaipäivänäkin. En vaan kyennyt irtaantumaan meidän porukasta. Ja sitä paitsi. Minullahan on Javier. En pysty jakaantumaan muualle. En etenkään, kun olen saanut vahvituksen sille, että tapaamme ihan pian. Siispä sunnuntaiaamuna lähden äkkiä käymään kotona siistytymässä. Ja nukun kolme tuntia. 

Sitten herään uuteen päivään lievän päänsäryn saattelemana. Mutta se on pientä se. Minulla on ihan sama mitä pahaa oloa poden, niin voin tehdä sen myös Javierin luona. Ja taas olen aktiivinen ja oma-aloitteinen koska voin ja haluan. Ja koska se näköjään toimii. Ja heti puolen päivän aikaan otan häneen yhteyttä, ja saamme sovittua tapaamisen ravintolaan, jossa ensin söisimme vatsat täyteen. Tuntuu taas niin oikealta ja hyvältä kävellä sille ravintolalle, jossa olemme kerran aiemminkin käyneet. Javier on ehkä vähän saita ja tykkää tästä edullisesta buffetravintolasta. Ja niin pidän minäkin. Istun odottamaan häntä terassille kevyesti ehostautuneena kauniissa kesäisissä vaatteissa. Sellaisissa, joissa on hempeitä värisävyjä ja kukkia. Ja oikein hätkähdän, kun niin komea ja ihana Javier saapuu taas luokseni. Vielä kahden vuoden tuntemisen jälkeen hän saa perhoset hypähtelemään vatsassani pelkästään ilmaantuessaan paikalle. Onko se sitä hitaasti kehittyvää aitoa rakkautta, joka syntyy ystävyydestä? Hymyilen omahyväisesti ja nousen ylös häntä vastaan ja halaamme tiukasti. Ja toivon, että koko terassi näkee. Olen itse vähän väsyneellä tuulella, joten olen iloinen kun Javierilla on niin paljon kerrottavaa menneestä viikostaan, ettei minun tarvitse kuin hymyillä ja nyökkäillä vieressä. Jotenkin sellainen hassu ristiriitainen olo. Että toisaalta hänen tekemisensä ei kuulu minulle tällä hetkellä millään tavalla. Mutta silti hän kertoo kaikki mahdolliset yksityiskohdat menemisistään aikatauluja myöten. Ehkä se on hänen tapansa selittää asiat kenelle tahansa. Pienen paaston jälkeen on kiva syödä mausteisia herkkuja hitaasti kepeistä aiheista rupatellen. Sitten yhtäkkiä viereisen pöydän juopunut ja vainoharhainen mies ärsyyntyy siitä, että puhumme englannin kielellä ja alkaa meuhkata suomeksi siitä, kuinka kyllä tietää mitä me puhumme. Että turha esittää yhtään mitään! Sitten hän osoittaa minua sormella ja sanoo minulle fucking idiot! Javier ei ymmärrä mitä sössöttävä mies puhuu, vaikka muutoin osaakin suomea aika hyvin, ja meinaa jo nousta paikaltaan. Mutta sanon Javierille, että kyesessä on vain lievässä deliriumissa pyörivä harmiton tapaus, jonka voimme sivuuttaa kokonaan. Kysyn rauhallisesti mieheltä suoraan silmiin katsoen, että onko hänellä jokin ongelma. Ja mutisten omiaan hän istuutuu takaisin paikalleen. Sivuutamme hänet kokonaan ja jatkamme normaalisti keskusteluamme. Huomaan, että Javieria kohtaus on häirinnyt hieman enemmän kuin minua. Mutta sanon hänelle, että itse törmään jatkuvasti tuollaisiin tapauksiin, jotka jostain syystä haluavat haastaa kanssani riitaa ilman mitään syytä. Mutta eivät ne tilanteet ikinä johda mihinkään, koska itseäni ei kauheasti tuollainen liikuta. Ja pian se hölisevä mies, joka ehti häiritä meidän illallishetkeä, könyää taas ylös paikaltaan ja tulee pyytelemään anteeksi huonolla englannillaan ja  tahtoo kätellä meitä. Ootte hyviä tyyppejä. Huoh. En tiedä miksi vedän näitä tilanteita puoleeni jatkuvasti. Mutta Javierin näkökulmasta tilanne saattoi olla rasistinen. Koska tyyppi hermostui kai siitä että emme puhuneet suomen kieltä. Tai siitä, että minä olin onnellisen näköisenä siinä juttelemassa miehelle, joka ei puhu suomea. Mutta ihan sama. 

Syötyämme pitkään ja hartaasti kivalla lämpimällä terassilla, kävelemme rauhallista kiertoreittia kaupan kautta Javierin luokse. Juuri nämä jutut on niitä parhaita. Että kävellään vierekkäin, ja vähän kädet vahingossa hipaisevat toisiaan, mutta emme vielä uskalla ottaa toisiamme käsistä kiinni. Vain kerran olemme niin tehneet. Ja silloin olimme pilvessä. Sitten menemme kauppaan ja mietimme että mitä oikein otetaan. Ja saan pakata ostokset kassiin kuin vaimo samalla, kun toinen hoitaa maksun kassalla. Ja toivoisin, että voisimme tehdä näin aina. Javierin luona rojahdamme vain sohvalle. Olen aika väsynyt ja kevyesti huonovointinen, mutta niin on onneksi Javierikin, joka ei eilisen krapulansa vuoksi edes halunnut tavata. Joten katselemme elokuvia välillä jotain naurahtaen kommentoiden. Javier korjailee asentoaan siten, että pääsen häntä vähän lähemmäs ja koskettaa välillä selkääni. Ihan vain kaiken tylsän väsymyksen keskellä muistutukseksi siitä, että tykkäämme toisistamme. Mutta emme jaksa edes harrastaa seksiä. Viimeisen toimintajännärin jälkeen laahaudumme hammaspesujen kautta sänkyyn. Ja aina siellä viimeistään Javier ottaa minut kunnon halaukseen. Painaa kiinni kainaloonsa ja ottaa tiukasti minua kädestä kiinni. Se tuntuu siltä, kuin niiden sanojen sijaan, joita on niin vaikea sanoa, halutaan lähettää se rakkaus ja varmuus toiselle pitämällä ihan lähellä. Suutelemalla niskaa. Ottamalla kädestä kiinni tiukasti heti jos ote meinaa livetä. Ja kevyesti kuiskaten vielä jotain turhanpäiväistä ennen kuin nukahdamme toistemme syliin. Onnellisina. Heräämme noin nanosekuntia myöhemmin herätyskelloon. Kaivaudun entistä tiukemmin kiinni Javierin kainaloon. Sanon, että haluan sunnuntain enkä maanantaita! Javier nauraa ja silittää minua, ja nousee valmistautumaan hieman aikaisemmin töihin. Emme harrasta seksiä. Mikä on tosi harvinaista. Mutta ei silloin kun Javierilla on kiire tai häntä väsyttää. Ja eikö se juuri kerro jostain muusta? Että voimme viettää deitti-iltoja, joiden tarkoituksena ei olekaan vain puutteiden karsiminen. Vaan tapaamme koska haluamme viettää aikaa yhdessä. Halia ja pussailla. Vai onko hänellä juuri ollut jotain muuta seuraa, jonka takia hän pitää parempana olla heti hyppäämättä sänkyyn kanssani? Näh, en usko! Ja aamulla kun Javier tulee luokseni sänkyyn antamaan minulla halauksen, niin kumarrun suutelemaan häntä suulle. Aamuhengityksestä viis! Haluan saada suudelman suulle selvin päin. Niinkuin kaikki parhaat avioparit tekevät! Pusu aina nähdessä ja lähtiessä (no edes joskus vaan). Koska se on niin kivaa. Ja kaikki toimii ja tuntuu oikealta. Nappaan särkylääkkeen naamaan ja nukun vielä hetken ennen kuin nousen ja varmistan, että sänky on pedattu tosi kauniisti, eikä minnekään jää mitään sotkuja. Sitten hymyillen suljen oven tietäen, että tulen kyllä tänne takaisin. 

Taas olen siis innoissani ja täysin varma siitä, että no nyt! Viimeistään nyt olemme kohta sillä kynnyksellä että on aika puhua tapailustamme. Enää ei saa tulla mitään epävarmoja muutamien viikkojen taukoja, joiden aikana mitä tahansa ehtii tapahtua ja mennä pieleen. Sunnuntaina ohimennen puhuimme kesän tulevista matkoista ja jotenkin sain sellaisen tunnelman, että ehkä Javier voisi toivoa meillä yhteistä lomaa. Mutta näissäkin asioissa vaan on puhuttava ääneen. Jos kerran haluan matkalle hänen kanssaan, niin minun on sanottava se hänelle. Eihän hän muuten voi sitä tietää. Joten laitetaan tämäkin tähän kehistysasialistalle. Eli suora puhe lomailuista, kun tilaisuus seuraavaksi tulee. Kehitystä. Ja sydämet. Niitäkin olen myös ajatellut seuraaviksi kehitysasioiksi. Olemme olleet viestinnässä melko aneemisia. Ihan pienet yksittäiset romanttiset tai seksuaaliset kerrat ovat olleet poikkeuksia. Mutta nyt aion reagoida hänen someensa sydämillä jos siltä tuntuu. Ja lähettää niitä viesteissä. Koska välillä kun olemme yhdessä minusta tuntuu, kuin voisin vain lipsauttaa vahingossa ohimennen hänen rintaansa vasten, että i love you. Siinä hänen kainalossaan voisin sen vain sanoa ja hymyillä. Javier menisi varmaan ihan lukkoon. Ja se on aika merkittävää, koska en ole koskaan tunnustamaan rakkautta romanttisessa mielessä juuri kenellekään. Ainoastaan Ronille, mutta siinäkin on taustalla ollut universaali sielujen rakkaus. Ja se on eri kategoria se. Joten ehkä olen rakastumassa Javieriin, ja jos vain saamme ylläpidettyä tiheää yhdessäoloa ja vuorovaikutusta, niin ties mihin tämä juttu voi vielä singahtaa. Ainakin itse koen uusien toimintamalliopintojeni olevan ihan hyvällä mallilla. Syteen tai saveen. Ja pian lähden pienelle perhelomalle pariksi päiväksi. Sekin on niin hienosti ajoitettu, ettei fomokaan pääse iskemään! Luvassa on jatkuvaa ravintoloissa herkkujen maistelua! Ja shoppailua huomattavasti edullisemmista valikoimista kuin Suomessa. Inhoan shoppailua, mutta nyt se innostaa minua, koska pystyn järkevästi tehdä nyt kaikki hankinnat mitä vain satun tarvitsemaan. Ja siten vähentämään ostoksia taas kotipäässä. Nautimme uudesta pikkukaupungista johon tutustumme rennosti. Ja siinä se. Kaikki on mahdollista. Kaikkea hyvää tuntuu olevan edessä. Ja nyt jotenkin olen tajunnut, että aika moni asia on minusta kiinni. Jos haluan jotain niin sen eteen on tehtävä jotain. Sanottava ääneen jos haluaa jotain! Ja sitten edettävä toiseen suuntaan jos ei heti onnistunut. Ei se ole sen kummempaa. Odottelu ja jossittelu ja toisen reaktion pelkääminen on vain turhaa ja ahdistavaa ajanhukkaa. Eli innolla hyppään mukaan uuteen viikkoon suurilla odotuksilla!