Jo 7 kuukautta

Ekaa kertaa pitkään on ollut vähän jännittävää rintaonkaloa kumisuttavalla tavalla. Kaiken tämän tajuttoman onnellisuuden keskellä, on ihan vähän kaihertanut sitä vanhaa kauniisti arpeutunutta kraateria rinnan sisällä. Ei paljoa, eikä niin, että se jotenkin saisi minut valtaansa, kuten aiemmin. Mutta se on muistuttanut itsestään. Minullehan on kertynyt jonkinlaisia traumoja menneistä tapailusuhteista, joita olen väkisin yrittänyt vääntää toimiviksi. Olen yrittänyt oikein kovasti toivomalla saada toisen tykkäämään minusta riittävästi. Itkenyt ja toivonut. Ajatellut, että nyt tämän on pakko onnistua! Valitse minut! Ja se on johtanut hylkäyskokemuksiin. Ja ehkä yksi tapahtuma, jolle en ole antanut riittävästi painoarvoa on se, kun Javier lähti matkalle edelliskesänä kaiken ollessa välillämme hyvin. Olin hänen luonaan sinä yönä, kun hänen piti mennä lentokentälle. Pussailin häntä ja sanoin, että odotan häntä kyllä täällä. Hän suuteli minua takaisin, muttei sanonut mitään. Hymyili vain. Muttei koskaan sanonut, että hänkin odottaa minua. Kuvittelin hänen siellä kotimaassaan puntaroivan suhdettamme ja ikävöivän minua. Että hän tulisi takaisin ja tahtoisi heti nähdä, ja sitten me viimeinkin aloittaisimme oikean parisuhteen. Mehän juuri olimme julkaisseet yhteisen somepäivityksen. Tosi maltillisen ja neutraalin, mutta silti! Kuvan sieltä merenrannalta, jossa viime keväänä kastelimme varpaita kylmään veteen ja söimme eväitä vierekkäin linnunkakkaisilla kallioilla istuen. Minä kuvittelin! Kuvittelin, että jos minusta tuntuu tältä, niin hänestäkin on pakko tuntua. Tein yksinäisiä johtopäätöksiä ja tulkintoja, joilla ei ollut riittävästi perustaa todellisuudessa. Kun Javier saapui takaisin Suomeen ja minä odotin ihastuneena kohtaamistamme, niin hän ilmoitti huomanneensa matkalla, ettei pysty yksiavioisuuteen. Miettikää. Minä olen taas ollut innoissani ja ajatellut, että no nyt! Nyt hän tajuaa, että rakastaakin minua! Ja oikeasti hän on ollut siellä muiden kanssa ja kokenut minun läheisyyteni ahdistavaksi. Ainakin karkeasti sanottuna. Kyllähän hän minusta välitti suuresti. Välittää vieläkin. Lähettää välillä linkin johonkin uutiseen tai hauskaan kuvaan. Meillä oli molemminpuolista rakkautta tai jotain lähes senkaltaista. Mutta se ei ollut tervettä tai normaalia. Hän ei ollut valmis mihinkään. Hän oli ihan vammautunut sisäisesti. Ja minä olin onnekas, kun se ei onnistunut. Javier myöhemmin ikävöi minua ja ehdotti avointa parisuhdetta. Ja olen niin ylpeä ja iloinen, että olen pystynyt sivuuttamaan tuollaiset ehdotukset kokonaan. Ei käy. Minä haluan kaiken tai en mitään. Ja sillä radalla olen juuri nyt. Ja toivon kaikkien joskus olevan!

Sain siis taas kokea pienen hylkäämiskokemuksen omasta syystäni. Eihän minun olisi pitänyt odotella häntä. Ei olisi pitänyt luottaa siihen, että hän olisi jotenkin sitoutunut minuun ilman mitään sanoja. Minä kuvittelin, ettei hän vain uskalla sanoa niitä sanoja, ja minun pitää olla maltillinen. Ja kaikesta siitä kai syntyi taas jonkinlainen petostrauma. Olen toki ollut karaistunut ja kovakuorinen kaikkien lähimenneisuuden tapahtumien vuoksi. Ei enää mikään niin helposti vedä minua pohjalle. Olin jo enimmäkseen toipunut shokeeraavasta erosta pitkästä suhteesta parin vuoden takaa sekä myrskyisästä hylkäyksestä Ronin kanssa. Siitä huolimatta tämä oli taas yksi ihmissuhteisiin vaikuttava emotionaalinen pettymys, josta kyllä pääsin yli. Mutta joka jätti oman jälkensä. Ehkä siksi nyt, kun Santi on lähdössä jo kauan sitten sovitulle lomamatkalle ilman minua, niin jokin pelko nostaa sisälläni päätään. Ihan vähän mielessä pyörii ajatus, että mitä jos hän tuleekin matkalta takaisin eri ajatuksin. Mitä jos sittenkin heillä on jotain pientä flirttiä, joka pääsee kehittymään matkalla, sen tosi kauniin ystävättären kanssa, joka odottelee kohdemaassa kaveriporukkaa. Olen selvinnyt tosi paljosta. Olen muuttunut ihmisenä valtavasti. En ole enää se sama ihminen, joka ei pystynyt olla itkuisena ajattelematta mitään muuta, kuin Ronin temppuilua, kun hän ei halunnutkaan tavata. Nyt minä pystyn laittamaan tällaiset pelot ja epävarmuudet kuriin. Henkäisen syvään ja ajattelen, että mitä tahansa tapahtuu niin tapahtuu. Parempi nyt saada selville Santin luotettavuus, kuin joskus myöhemmin. Ajattelen, että tämä on hyvä asia. Hän lähtee muutamaksi päiväksi hauskaan kohteeseen kauniiden sinkkukavereiden kanssa. Ja jos hän palaa luokseni yhtä innostuneeni kuin lähtee, niin kaikki on taas astetta varmempaa. Zen. Näillä ajatuksilla lähden tapaamaan Santia lauantaina yhteisen harrastuksemme pariin ennen hänen lähtöään. Ja meillä on niin kivaa. Kaikki huolet haihtuvat, kun olemme yhdessä. Puhumme tulevasta yhteisestä lomamatkasta, jonka toteutuminen tuntuu minusta utoopposelta päiväunelta. Siitä matkasta, jolle lähdemme sitten kunhän on palannut omalta lomaltaan. Tapaamme nyt viimeistä kertaa ennen kuin sitten kohtaamme lentokentällä. Nyt menemme Santin luokse ja olen siellä kuin kotonani. Kaikki on niin helppoa. Katsomme sarjaa sylikkäin. Syömme herkkuja. Välillä Santi katsoo minua hymyillen ja tulee koskettamaan. Ja sanoo, että halusi vain varmistaa, että olen varmasti siinä. Meistä kumpikaan ei varmaan osannut odottaa, että elämme nyt tässä hattaraunelmassa, jossa joudumme nipistämään itseämme ja toisiamme varmistaaksemme, että kaikki tämä oikeasti tapahtuu.

En voi käsittää miten rakkauselämämme ja intiimi kanssakäymisemme voi vaan vieläkin kehittyä enemmän ja enemmän. Olen vähän riettaampi. Istun sohvalla ja Santi seisoo edessäni ja suutelen hänen napaansa. Avaan housut ja näytän kuinka innoissani olen siitä, mitä sieltä paljastuu. Oloni on kuin avaisin lahjapakettia. Minä sain tämän itselleni! Tämän miehen. Joka haluaa viedä minut taivaisiin joka kerta. Annan hänen riisua alushousuni kirkkaassa päivänvalossa ja levittää reiteni ja suudella minua joka paikkaan kainoilematta. Olemme vielä vähän vapautuneempia, vaikken tiedä miten se on mahdollista. Minua ei voisi vähempää huolettaa hänen tuleva matkansa. Jos hänestä tuntuu vähääkään siltä, miltä minusta tuntuu niin ei hän harkitsekaan pilaavansa mitään. Mutta teenkö taas itsenäisiä johtopäätöksiä? Heräämme hänen sängystä sunnuntaiaamuna. Apua, kohta emme tapaa lähes pariin viikkoon! Jännittävää. Santi nousee sängystä ennen minua. On aikaista. Ikävöin häntä sänkyyn, enkä nouse itse vielä. Pian hän tulee takaisin hakemaan minua hereille. Ei uusintakierrosta yöstä. Se kaihertaa minua vähän, mikä on naurettavaa. Olen kyltymätön! Mutta olemme jo yli kolmekymppisiä. Hän ei jaksa maratoneja ihan kokoajan. Eikä nopeat sessiot ole hänelle helppoja. En tiedä miksi. Eikä hän itsekään tiedä. Nousen keittämään meille teetä hänen keittiössään. Aiomme laiskotella pitkälle iltapäivään, kunnes syömme päivällistä Santin ystävän kanssa. Jep. Hän haluaa, että tapaan hänen ystävänsä. Mietin, että onko se jokin testi, jossa selvitetään, että hyväksytäänkö minut tyttöystäväksi. Mutten stressaa yhtään, koska olen oma itseni koko ajan. Sitä paitsi on kivaa päästä syömään ulos uudessa seurassa! Kivaa nähdä onko Santi erilainen muiden kanssa. Mutta ensin loikoilemme sohvalla ja puhumme politiikasta. Sitten istun pehmeällä matolla venyttelemässä, kun katsomme jakson sarjasta. Sitten Santi keittää meille täydelliset kananmunat, jotka istumme syömään baaripöydän ääreen. Vielä tunti aikaa ennen kuin on aika lähteä päivälliselle. Heittäydyn sohvalla kiinni Santiin, joka on selailemassa padilta aktiviteetteja lomallemme. Sanon etten jaksa nyt miettiä sitä vaan haluan ottaa seksikkäät päiväunet. Santi laittaa näytön pois ja naurahtaa, ja vetää minut sänkyyn. Ennen sitä hän laittaa herätyksen puhelimesta soimaan, jottemme vahingossa ajelehdi aikataulun yli. Koska hän on niin järjestelmällinen. Ja sitten kapuan hänen syliinsä ikuisuudelta tuntuvaksi fantasiaksi. 

Olen alkanut juomaan vettä paljon enemmän (hain juuri lasillisen vettä, hae sinäkin) ja pesemään kasvojani tietyllä pesuaineella. Lisäksi olen tehnyt kasvonaamioita ollessani viettämässä omia koti-iltojani ja aloittanut syömään ihoon vaikuttavaa vitamiinia. En tiedä onko vaikutukset oikeasti havaittavissa, mutta mielestäni ihoni on vähän pehmeämpi ja parempi. Saan itseni helposti kevyellä päivävoiteella ja luomien varjostuksella kauniiksi. Jopa hiukseni ovat ihan kivasti. Ne pysyvät hyvinä, koska olen edellisen pesun jälkeen laittanut niihin muotovaahtoa ja kuivashampoota ja hiuskiinneettä riittävästi. Sitten suuntaamme jo tuttuun ravintolaan tapaamaan Santin ystävää. Ja kaikki sujuu täydellisesti. Puhumme soljuvasti nauraen koko ajan. Tuo mies on tosi kiva. Me voitaisiin kaikki tehdä kavereina yhdessä vaikka mitä hauskaa. Hän kysyy minun työstäni ja minä kysyn häneltä. Ja sitten voivottelemme yhdessä sitä miltä tuntuu olla yli kolmekymppinen. Saan käsityksen, että Santi on kertonut minusta jo kaikenlaista ja antanut kuvan siitä, että me olemme pari. Ja se ilahduttaa minua. Kaikki syvenee. Santi on vähän enemmän kuuntelijan roolissa, kun paikalla on kaksi sosiaalista ja ulospäinsuuntautunutta persoonaa. Eikä se haittaa yhtään. Halaamme tuota ystävää ruokailun päätteeksi erotessamme. Hän ehdottaa tapaamista seuraavalle viikonlopulle, mutta harmikseni se ei käy koska Santi on matkalla. Oli kivaa, nähdään taas. Emme lopeta sunnuntaita vielä Santin kanssa, vaan menemme vielä kahvilaan. Se on meidän juttumme. Teemme niin joka viikonloppu. Pelailemme pelejä (Santi ihmettelee suomen lautapelikulttuuria) ja juttelemme tuntikausia. Maistelemme herkkuja. Nyt tilaamme jäätelöä ja istumme vierekkäin kahvion sohvalla. Olemme tyytyävisiä ja onnellisia. Kaikki on niin hyvin. Vastailen välillä Singhin tai Rickyn viesteihin. Kerron mitä ystävilleni kuuluu. Mutten kerro sitä, että Ricky ikävöin minua ja tahtoo suudella. En kerro että Javier, joka vitsailee minulle jostain musiikkivideoista, on ihminen, jota olen joskus rakastanut.

Sitten Santi alkaa kertoa suunnittelemastaan matkasta loppusyksyille. Hän aikoo tavata perhettään. Kuulosta kivalta, vaikka ajattelenkin väkisin, että hänen lomansa muiden kanssa on aina vapaa-aikaa pois meiltä. Sitten näen kuinka Santia vähän jännittää ja hän sanoo, että ehkä minun pitäisi lähteä sille perhematkalle mukaan. Tapaamaan hänen perhettään. Lämmin kohahdus kulkee vartaloni ja mieleni lävitse. Ja sanon, että lähtisin kyllä. Hymyilemme ja minusta tuntuu ettei mikään voi estää meitä onnistumasta. Päätän heti, että jos kaikki menee hyvin niin viimeistään joskus loppukesästä voisimme illastaa yhdessä minun lähiperheeni kanssa. Santi voisi tavata Elinan. Voisimme laajentaa sosiaalista piiriämme. Tartun häntä kädestä ja syömme jäätelöä samasta kulhosta. Sitten Santi alkaa kertoa tarinoita sisaruksistaan. Siitä miten he ovat päätyneet naimisiin nykyisten kumppaniensa kanssa. Siitä millaisia vaikeuksia heillä on ollut parisuhdeasioissa. Sitten Santi sanoo, että hän on aina ollut se perheen tasapainoinen tyyppi, joka on toiminut tasaisesti oikein. Siitä huolimatta, että pari edellistä parisuhdetta on ollut vaimeita ja päätyneet eroon. Santi sanoo, että kokee, että voi nyt luottaa enemmän kuin ikinä aikaisemmin. Sitten olemme suudelleet toisiamme ainakin kahdesti ennen kuin olemme lähteneet omiin koteihimme. Minä kivaan arkeeni ja perheiltoihin ja Santi omalle lomalleen. Eikä minusta tunnu enää yhtään pahalta. Luotan häneen täysin ja se on käyty läpi ääneen. Tapaamme seuraavan kerran toisemme lentokentällä. Lähdemme upealle matkalle lämpimään Eurooppaan. Sotkemaan hotellihuoneita ja nauttimaan romantiikasta ja kulttuurista. Ystävyydestä ja rakkaudesta. Kaiken itkun ja sekavuuden jälkeen minun koko maailmani on muuttunut. Koko todellisuuteni ja minä muuttui. Se miten näen ja koen asiat. Olen vakaammalla maaperällä kuin ikinä aiemmin.

Haluaisin kirjoittaa

Haluaisin kovasti pitää blogia, mutta on ollut vaikeaa muuntaa kirjoittaminen iloiseksi harrastukseksi sen jälkeen, kun se on ollut minulle lääke. Se on ollut pakkoterapiaa. Kirjoittamalla olen oikesati pystynyt reaaliajassa muuttamaan omaa oloani. Keventämään kaikkea sitä kurjuutta sisimmästäni. Se on ollut se mun oma juttuni, jolla olen voinut tehokkaasti auttaa itse itseäni kaiken muun ohessa. Ja nyt kun muutama vuosi on kulunut ja olen onnistunut kevenemään sisältäpäin pysyvämmin, niin onkin ollut vaikeaa päästä siihen ylitsevuotavaiseen tekstintuottamisen vimmaan. Tyytyväisestä on tullut uusi normi. Sitä samaa tarvetta purkaa itseään ei enää ole. Ja haluaisin kirjoittaa kaikenlaista muutakin kuin päiväkirjaa. Yhtäkkiä on ihan tavallista, että luotan täysin asioiden luontaiseen onnistumiseen. Mikään ei ole vieläkään missään vaiheessa säröttänyt välejämme Santin kanssa. Me pussailemme intohimoisesti, kun vietämme kaksistaan iltaa hänen luonaan. Välillä taas olemme tylsempiä, mutta sellaisella turvallisella tavalla. Sillä tavalla, jossa me molemmat tiedetään, että vaikka emme nyt juuri olisi toistemme kimpussa, niin sekin hetki taas koittaa jossain vaiheessa. Suhteemme tasoittuu. Emme pelkää tylsyyttä. Santin kotimaassa on sanonta, että se joka haluaa parasta, ei pelkää tylsyyttä. Toistelemme sitä usein pilke silmäkulmassa. Me pelailemme yhdessä korttipelejä. Olen opettanut hänelle sen yhden version marjapussista, ja kummankin kasvoilta loistaa into siitä, miten kivasti me onnistutaan viettämään kahdestaan hauskaa aikaa yhdessä. Santi opettaa minulle jonkun perinteisen korttipelin hänen nuoruudestaan ja lätkimme kortteja pienelle sohvapöydälle samalla kun maistelemme vahvaa jälkiruokaviiniä. Viinien maistelu on meidän yhteinen juttu myös. Usein kun menen hänen luokseen, vien mukanani jonkun uuden pienen pullon. Ja sitten arvioimme sen väriä ja haistelemme sitä Santin jalattomista viinilaseista. Pidämme toisistamme kiinni varmistaaksemme, että vaikka me olemme näin hyviä ystäviä, niin me olemme myös paljon enemmän. Ja siksi koska haluamme koskettaa toisiamme koko ajan.

Hän ei ole ikinä sanonut minulle mitään pahaa. Ei koskaan loukannut tai tiuskaissut minulle. Ei arvostellut. Me hyväksymme toisemme kokonaan. Joskus Santi mainitsi jotain pituudestaan. Siitähän minä silloin joskus alkuaikana murehdin. Että voinko minä olla miehen kanssa joka ei ole minua pidempi. Koska minähän nautin niin paljon siitä tunteesta, kun saan kulkea jonkun miehekkään pitkän komistuksen kanssa ylpeänä muiden edessä. Mutta nyt koko juttu tuntuu minusta naurettavalta. Nyt minä nautin siitä, että minä tunnen tämän komean, mutta lyhyen miehen. Meillä on yhteiset onnelliset salaisuudet. En välitä yhtään mitä kukaan muu ajattelee. Ja sitä paitsi olen todella ylpeä. Tunnen itseni erityiseksi hänen kanssaan. Santi tietää ettei ole pitkä, ja silloin joskus kahvilassa hän alkoi selittää kuinka pitkä hänen sisaruksensa on. Hän ei saanut niitä geenejä. Ja minä olen kohauttanut hymyillen olkapäitäni. Puhumme paljon. Tutustumme koko ajan lisää. Santilla on ollut vähän värikäs ja vaikeakin nuoruus. Mutta niin on minullakin. Tuntuu turvalliselta saada olla ihan oma itsensä. Koko ajan enemmän ja enemmän. Edellisviikolla olemme viettäneet Santin kanssa perinteisen yhteisen arki-illan. Olemme syöneet hyvää ruokaa ja kuunnelleet samalla jazzia. Sitten olemme valvoneet vielä vähän aikaa istuen hänen sohvallaan ja jutelleet siitä, kuinka hänen sukulaisensa tulee ehkä Suomeen syksyllä. Mietin että menemmeköhän me yhteiselle illalliselle hänen sukulaisensa kanssa. Se olisi mahtavaa. Minä voisin ihan hyvin esitellä Santin omalle perheelleni rennon ravintolaillallisen ohessa. Ja ehkä niin tapahtuu. Kenties tänä vuonna! Jos kaikki sujuu näin hyvin. Aika lentää. Sitten kun kumpikin alkaa haukotella loikoillessamme sohvalla alamme sanattomasti riisua vaatteita ja käydä hammaspesulla. Joskus kun riisuudun niin Santi tulee halaamaan minua takaapäin. Joskus hän kantaa minut sohvalta suoraan sänkyyn kesken keskustelumme ja riisuu minut. Mutta nyt menemme omatoimisesti sänkyyn. Joskus vain alamme nukkumaan toisiamme tiukasti halaten, tai sitten Santin kädet alkavat silitellä ihoani ja tunnen hänet suurena ja kovana takapuoltani vasten. Ja se on edelleen mahtavaa. Hän pystyy edelleenkin yllättämään minut. Edelleenkin ajatus hänestä saa vatasanpohjani kihelmöimään. Muistan, kuinka ajattelin epäuskoisena, että miten minä voisin saada tämän upean miehen itselleni. Tämän, joka on niin tulinen ja taitava, ja osaa miellyttää minua miljoonalla eri tavalla samalla itse nauttien. Ja nyt minulla on hänet.

Aamulla olemme heränneet Santin herätyskelloon, joka soi kuin ovikello. Halailemme ja pussailemme toisiamme. Mutta koska olemme viettäneet edellisyönä kuuman hetken molempien tyydytykseksi, niin en tee aloitteita. Santi on sanonut, ettei enää tässä iässä samallailla saa irti liiasta seksistä. Se on parempaa pienien taukojen kanssa. Ja minä ymmärrän häntä ja koitan olla maltillinen, vaikka voisinkin olla hänen kimpussaan koko ajan. Olemme puhuneet tästä. Siitä ettei haittaa vaikkei aina tunnu siltä. Ei haittaa vaikkei aina tule. Olemme ääneen sopineet, ettemme loukkaannu siitä tai ota itseemme. Eikö ole mahtavaa. Voimme puhua kaikesta. Laittaudumme töihin. Kummallakaan ei ole kiire, joten päätämme käydä kahvilassa ja syödä pienet jogurttiaamiaiset, joihin olen tutustuttanut Santin. Istumme vierekkäin kahvilan sohvalla, kuten aina. Aina vierekkäin. Myös kaikissa ravintoloissa, jos se vain on mahdollista. Ja se tuntuu söpöltä. Santi näyttää nauraen mainosta uudesta sovelluksesta, jonka tarkoituksena on saattaa yhteen sinkkuja, jotka haluavat matkustaa yhdessä ja pitää hauskaa. Trips with benefits. Vitsailemme siitä jotain, ja kysyn, että tahtoisiko hän kokeilla tuollaista sovellusta, jossa löytäisi satunnaista seuraa matkustamiseen. Santi nauraa, ettei se kovasti houkuttele. Pidän tällaisista rauhallisista arkisista hetkistä. Santi juo espressonsa ja minä chai latteni, ja sitten suutelemme toisiamme kadulla ennen kuin lähdemme eri suuntiin toimistoillemme. Minusta tuntuu kivalta. Ei pahaenteiseltä. En pelkää, että tämä oli viimeinen suudelmamme. Joskus pelkäsin sitä aina. Ronin ja Javierin kanssa. Minulla ei ollut mielenrauhaa, mutta nyt minulla on. Luotan tähän ihmiseen. Luotan tähän asiaan. BLIBLING. Istun kulkuneuvossa tuijotellen hymyillen ulos ikkunasta ja kuunnellen radiota, kun saan Santilta viestin. Hän sanoo, että me olemme niin fiksuja, että voimme sanoa ääneen, ettei hän halua matkustella tai pitää sellaista hauskaa kenenkään muun kanssa. Lämmin aalto valtaa minut. Se ihastuksen olo. Santi sanoo, ettei halua muita kuin minua. Vastaan hänelle, että poistin tinderin jo jokin aika sitten. Sanon, että me voidaan vain tykätä toisistamme ja olla murehtimatta mistään, mistä ei nyt tarvitse murehtia. Me voidaan tehdä asiat erilailla kuin aikaisemmin ja sanoa aina toisillemme mitä haluamme. Ja Santi vastaa hymyillen olevansa samaa mieltä. Minä tiedän, että tämä on nyt jotain ihan muuta kuin mitä olemme aiemmin kokeneet. Minun vain piti olla täällä paikoillani odottamassa, että joku tulee maapallon toiselta puolelta luokseni viemään minua maailman ympäri. Ja Santin tarvitsi matkustaa maapallon toiselle puolelle löytääkseen jonkun jonka kanssa olla ihan toisin kuin koskaan aiemmin kenenkään kanssa. 

Pursuan onnellisuutta. Edelleen. Tätä on jatkunut nyt viime elokuusta asti muutamia yksittäisiä päiviä lukuunottamatta. Eikä se johdu Santista. Se johtuu siitä, että olen onnistunut muuttamana elämäni. Minä aloitin muuttamaan ajatusmalliani positiiviseksi. Aloin pakkosyötätä itselleni toivoa. Päätin, etten tarvitse mitään enkä ketään. Olen parantanut itseäni ruokavaliolla ja liikunnalla ja ilolla. Pakkohymyllä. Ja sitten se vain tapahtui. Ja juuri kun päästin irti kaikista niistä tarpeistani, joissa olin roikkunut, niin sainkin sen kaiken takaisin moninkertaisisesti Santissa. Tapaamme taas tällä viikolla yhtenä arki-iltana, koska aiomme katsoa elokuvan ja tehdä ruokaa yhdessä. Edellisviikonloppuna olemme järjestelleet Santi asuntua uusiksi niin, että nyt siellä on entistä kivempi katselle yhdessä leffoja. OIemme touhunneet kuin pariskunta, miettien, että minne suuri peili olisi parasta sijoittaa. Se on Santin asunto. En ole jättänyt hänen luokseen hammasharjaanikaan. Mutta kaikki vain on niin luonnollista. Hän arvostaa mielipiteitäni, ja minä arvostan häntä. Olemme molemmat fiksuja. Minä tiedän paljon asioita, joita hän ei tiedä. Ja hän tietää paljon asioita, joita minä en tiedä. Ja me molemmat nautimme siitä kun toinen jakaa toiselle uusia asioita. Kumpikin tietää ettemme ole täydellisiä. Santi on nähnyt raskausarpiset reiteni ja silti tykkää minusta. Minä kuorsaan ja hän kuorsaa. Ja silti me haluamme nukkua toisissamme ihan kiinni. Meillä on kummallakin kaikenlaisia vaurioita menneisyydessä. Mutta jotenkin ne eivät tunnu tärkeiltä lainkaan. Yhdessä me olemme nykyhetkessä ja intoilemme lähitulevaisuudesta. Saamme olla haavoittuvia ja meillä saa olla heikkouksia. Ja saamme nauttia toistemme hoivaamisesta. Olemme tosi kiinnittyneet toisiimme. Tapaamme toisiamme kahdesti viikossa. Ja kerran viikossa tapaan ystäviäni. Kaikkia niitä samoja ihania ihmisiä. Jukkaa ja Jerea, Simoa ja niitä kivoja tyttöjä. Olen juhlinut ja tanssinut ja hymyillyt, kuten aina ennenkin. Olen jutellut Javierin kanssa, mutten mistään uutisia syvällisemmästä. Rickyn kanssa vaihdamme kuulumisia enemmän, ja hän kertoo avoimesti ikävöivänsä minua. Olen sanonut, että ehkä tapailen jota kuta. Ja Ricky on ollut surullinen. Minusta tuntuu että pian olen valmis julkistamaan asian avoimemmin. Minusta tuntuu, että Santikin on. Me olemme hyvä tiimi.

Safe and sound

Näin se menee. Olen unohtanut terapeuttisen päiväkirjani olemassaolon. Pystyn keskittymään normaaleihin asioihin, kuten normaali ihminen. Haluan huutaa ääneen, että olen tullut itsekseni! Vihdoinkin osaan elää! Leivoimme eilen mustikkapiirakkaa. Olen innostunut uusista hyvistä netflix-sarjoista. Saan mielihyvää joogatreeneistä ja lenkeistä. Aurinko tuntuu ihmeelliseltä. Kevät on joskus ollut minulle vaikeaa aikaa. Monena vuonna. Mutta nyt se kutkuttaa vatsanpohjaani ja saa odottamaan innolla kesää. Edelliskesä oli elämäni paras. Minulla oli niin valtavan hauskaa aina sen välissä kun en ollut ahdistunut. Edelliskesänä olin vain yksin ystävieni kanssa ja toivuin. Opin olemaan tarvitsematta mitään. Ja nyt ajelen apupyörillä tässä uudessa elämässäni. Olen saanut rinnalleni miehen, jonka kanssa viestitellään hassuja juttuja joka päivä. Minulla on tämä upea mies, jolle en enää jännitä ehdotella yhteistä tekemistä. Me vietetään joka viikkoa pari päivää ja yötä yhdessä. Käymme ravintoiloissa, kahviloissa, tapahtumissa ja kotona. Luemme toisillemme runoja ääneen. Silitämme toisiamme sängyssä. Pidämme toisamme käsistä kiinni istuessamme ratikassa. Me lähdetään pian taas ulkomaille. Me harrastetaan yhdessä. Ja istutaan joskus puhumassa kahdestaan monta tuntia. Tästä tulee vielä jotain. Menen ehkä naimisiin tämän miehen kanssa. Ja minulla on ystäviä. Jere lähetti eilen viestin, että olisi kiva hengailla taas vaikka viikonloppuna, koska nyt ei olla nähty. Olen ollut Simon ja Elinan ja muiden ystävieni kanssa. Aina silloin kun en ole ollut ihanan Santin kanssa viettämässä vapaa-aikaa. Perhettä ehdin nähdä arkena. Puhkun hyvää energiaa. Ehkä haluan vaihtaa työpaikkaa saadakseni uusia haasteita. Ehkä haluan vain matkustella. Ehkä haluan muuttaa ulkomaille. Kaikki tuntuu ihanalta ja mahdolliselta. Fibromyalgiani oireilee kyllä. Raajoja särkee.  En saa takkia ylleni. Mutta silti teen kotijumppatunnin, enkä malta odottaa kesää, jolloin olen elämäni kunnossa. Vatsalihakset näkyvät jo. Tämä on uusi elämäni. Se huokuu ulos jokaisesta aukeamastami. BLING. Santi lähettää viestin, että hänellä on nuha. Manflu! Vastaan, että voin tuoda hänelle kanakeittoa kotiin, jos emme nyt menekään siihen italialaiseen ravintolaan, jota olimme eilen yhdessä katselleet. Minusta alkaa tuntua vahvasti siltä, että minulla on poikaystävä. Ja samaan aikaan haluaisin matkustella ystävieni kanssa. Ja juhlia. Ja keskittyä urheiluun. Se tuntuu oikealta. Juuri tältä minusta pitää tuntua. Että minulla on paljon kaikkea. Onnellisuuteni on minun käsissäni. Ehkä palaan takaisin jos jotain tapahtuu. Jos ahdistus iskee ja tarvitsen taas terapiaa. Mutta nyt elän. Ja ehkä keskitän kirjoittamiseni siihen kirjaan, joka minulla on mielessäni, hah!

Puhutaan kaikesta

Pitkästä aikaa olemme makoilleet sängyssä toisiamme halaillen ja alkaneet puhua uusista asioita. Kaikki on ollut tasaista ja kivaa ilman, että  meillä on ollut enää mitään tarvetta varmistella toisistamme mitään. Toki aina välillä keskusteluissamme sivuutamme perhejuttujamme ja vankempia mielipiteitämme ja mieltymyksiämme. Mutta muutoin olemme vain soljuneet toistemme sisimpiin tietämättä toisistamme sen kummempia yksityiskohtia. Nyt olemme peiton alla sunnuntaiaamuna alastomina tietäen, ettei mihinkään ole kiire. Santi lukee ääneen jotain uutista, joka liittyy monta sataa vuotta vanhaan eroottiseen opaskirjallisuuteen ja hihittelemme sen yksityiskohdille. Ja sitten yhtäkkiä puhumme siitä, kuinka Santi sanoo, että nyt kypsemmällä iällä laatu on korvannut määrän seksissä. Hän kertoo, että jos sitä ei harrasta niin usein, niin se tuntuu paremmalta. Jos sitä harrastaa liikaa niin se voi jopa sattua tai lässähtää. Vitsikkäästi voivottelen, kun hän toteaa, että nuorempana sitä halusi ihan koko ajan. Mutta Santi lisää, ettei se ollut niin hyvää. Hän sanoo, ettei silloin kontrolloinut itseään niin hyvin. Sanon hymyillen, ettei hänen tarvitse aina kontrolloida itseään. Toivon kauheasti ettei hän kyllästyisi minuun. Mutta olen aika varma, että olemme molemmat melko tyytyväisiä. Hassun keskustelumme lopuksi nauraen kysyn, että valmisteleeko hän minua yhteistä lomamatkaamme varten sanoessaan, että joka päiväkin seksiä saattaa olla liikaa. Minusta tuntuu kivalta, että voimme keskustella avoimesti tästä. Asiahan on ihan selvä ja luonnollinen. Minä voisin olla ihan kokoajan valmis sänkyyn Santin kanssa, mutta miehelle tilanne on toisenlainen. Ja se on minulle fine. Ainakin sen pitäisi olla. Ainakin päätän että se on fine. Tästä aiheesta pääsemme yhtäkkiä puhumaan siitä, miten monilla seksi vähenee parisuhteessa. Santiago puhuu kauniisti ja sanoo, että monesti kun oppii tuntemaan toisen paremmin, niin huomaakin, ettei pidäkään toisesta siten, kuin aluksi oli kuvitellut. Ihmisestä paljastuu puolia, joihin ei olekaan niin ihastunut. Ja se voi vaikuttaa kaikkeen. Tiedän (pliis tykkää minun puolistani!). Sanon, että jokaisessa ihmisessa on puolia, joista kaikista ei voi toinen täysillä tykätä. Toivomme kai hiljaa mielissämme, ettei meistä paljastuisi liikaa sellaisia puolia. Santi vaikuttaa niin tyyneltä ja fiksulta puhuessaan näistä asioista, että kiinnyn häneen asteen lisää.

Sitten Santi kertoo ystävästäpariskunnastaan, joiden suhteessa seksi väheni harvinaiseksi herkuksi ja miettii ääneen ehkäisypillereiden vaikutusta asiaan. Minä olen sitä mieltä, että taustalla on usein muita isompia ongelmia jos läheisyys katoaa. Kysyn onko Santi itse ollut sellaisessa parisuhteessa, ja hän naurahtaa, että on kyllä. Olen jotenkin helpottunut. Siitä että hänellä on ollut ihan normaaleja ongelmallisia parisuhteita. Niitä, joista hän on sanonut, ettei ole ollut niin kovin kiintynyt näihin naisiin. Siksikö koska heistä on paljastunut puolia, joista hän ei ole niin kovasti pitänytkään? Paljastuukohan minusta sellaisia puolia hänelle. Santi kertoo, että seksielämä ei ollut loppujen lopuksi hyvää kummassakaan hänen pidemmässä parisuhteessaan. Ensimmäinen suhde kesti monta vuotta, mutta he olivat liian nuoria ja osaamattomia. En kysele yksityiskohtia, en halua tietää. Santi sanoo, että he ovat yhä ystävuä. Toinen vielä pidempi suhde oli yhtä ongelmallinen seksin suhteen, mutta Santi totaa naurahtaen heillä olleen paljon muitakin ongelmia, muun muassa kommunikointiin liittyen. Siinä me puhutaan ongelmallisista suhteista ja seksielämän kehityksestä hänen sängyssään toisiamme halaten. Ja mietin, että kokeekohan hän, että nyt kaikki on erilaista. Ainakin sillä jollain tasolla erilaista. Sillä, että me voidaan puhua mistä tahansa. Nyt me olemme aikuisia ja käyneet läpi ne vaikeat suhteet, joissa ei ole oikein osannut toimia. Ja nyt me ehkä osataan. Minä ainakin! Vaikka tunnistan itsessäni pieni epävarmuuksia (tylsistyykö hän seksielämäämme, enkö ole riittävän kiihottava, ehkä hän närkästyy kaikkitietäväiseen asenteeseeni joka välillä läikkyy esille) ja potentiaalin mustasukkaisuuteen (haluan kysyä häneltä että pettikö hän tyttöystäviään koskaan, ja miksi hän välillä puhuu friends with benefitseistä, eikai hän luule, että minä olen sellainen) niin uskon, että saan pidettyä itseni kurissa. Saan hallittua hölmöjä ajatuksia ja puettua kaiken tarpeellisen sanoiksi. Uskon, että me voidaan puhua kaikesta loukkaantumatta ja ottamatta sitä henkilökohtaisesti. Olen ylpeä, että en ole ottanut itseeni sitä, kun Santi sanoo, että liika seksi ei enää tunnu kiihottavalta. Eihän se minusta johdu, vaan siitä, että olemme nyt vanhempia. Hormonit eivät samallailla jyllää kuin teineinä (höh). Sehän on vain totta. 

Olemme sopineet tapaavamme ystävänpäivänä. Me kokkaamme yhdessä herkullista ruokaa. Olemme sopineet, että vähennämme ulkona syömistä, koska tuleva lomamme tulee keksittymään kulinaristisiin nautintoihin joka tapauksessa. Ystävänpäivänä aion ottaa puheeksi suhteemme tilan. En aio ehdottaa mitään. Sanon vain, että olen tyytyväinen, enkä malta odottaa mitä tulee tapahtumaan. Voisimme ääneen päivittää sen, että olemme yhä samalla kartalla ja tiedämme missä mennään. Haluan varmistaa, ettei hän pidä minua vain ystävänään. Jokin pieni pistos sisimmässäni haluaa nyt varmistuksen. Ja voin helposti saada sen avaamalla suuni. Sitten toivottavasti luemme ääneen runoja tai niitä tarinoita, siitä kirjasta, jonka Santi on saanut lahjaksi joltain naiselta. Minä luen ääneen pikkutarinoita Santin kielellä ja hän kääntää ne minulle englanniksi. Eikö ole hauskaa! Meistä se on. Pitäisikö minun ostaa hänelle jokin lahja? Riittääkö sydämenmuotoinen jälkiruoka? Vai ehkä liput kylpylään. En vielä tiedä. BLING. Javier kertoo minulle olleensa työhaastattelussa, joka meni pieleen. Kannustan häntä olemaan seuraavalla kerralla itsevarmempi. Tiedän tismalleen, että hän on ollut liian vaatimaton osaamisestaan, koska on itse niin vaativa. Lopetamme keskustelun iloisiin hymiöihin. Pieni haikea olo. Myös Ricky on kertonut ikävöivänsä minua. Haluavansa halata tiukasti. Sekin aiheuttaa pienen pistoksen minussa. Olen hellyydenkipeä. Mutten oikeasti halua kenenkään muun täyttävän kaipuitani kuin Santin. Miksiköhän minusta tuntuu tältä? Ehkä se on tämä valoistuva kevät. Se on aina ollut minulle vaikeinta ja tunteellisinta aikaa. Vasta nyt se fakta tuli ensimmäistä kertaa tänä vuonna mieleeni. Voisiko tämä olla eka kevät kun olen näin onnellinen melkein koko ajan? Hellyydenkipeyshän on hyvä asia. Minä tapaan Santin huomenna ja koitan saada haluaminani vastauksia pieniin odotuksiini. Siihen, että ehkä me siirrytään kohta pois tästä kokeilujaksosta oikeaan parisuhteeseen. Ehkä. Joka tapauksessa meillä on lennot varattuna hieman myöhemmin keväällä. Se tuntuu sitoutumukselta jonka turvin voin nyt heittäytyä ihastukseeni Santin kanssa. Voin sanoa mitä haluan, koska hyvin todennäköisesti olemme silti yhdessä. Voin kysyä mitä vain. sanoa mitä vain. Tai olla sanomatta mitään.

Hehkuu

Torstai-iltana Santi lähettää minulle hauskan lumisen kuvan, johon vastaan alkuviikosta ottamallani valokuvalla, jossa hypin lumihangessa kävelylenkin tiimellyksessä. Sitten selailen huvikseni lentoja, kuten olemme sopineet tahoillamme tekevämme, ja löydän aika hyvät vaihtoehdot parin kuukauden päähän yhteen niistä kohteista, johon Santi ehdottomasti tahtoo mennä. Ja hetkeä myöhemmin olemme varanneet lennot. Kas noin. Edelleenkin tunnustelen aktiivisesti tätä upeaa tilannetta, jonka keskellä yhtäkkiä elän. Minulla on upea ystävä ja maailman paras rakastaja, joka tahtoo jakaa kanssani kaikki elämän hauskimmat asiat. Kun me puhuimme tapailustamme silloin (oliko se lokakuu?) kauan sitten, niin Santi sanoi, että voisimme käydä yhdessä pienillä matkoilla. Ja mietin, että lasketaanko nämä vielä pieniksi matkoiksi, vai alammeko ylitellä huolettoman ja mahdollisimman vähän teoriassa sitouttavan tapailumme rajoja. Pari päivää tuolla, ja viikko täällä ja kohta toinen tuolla. Minä olen ihan varma, että Santi on miettinyt tätä niin sanottua sopimustamme ihan kuten minäkin. Me olemme tosi järjestelmällisia ihmisiä, jotka tykkäävät siitä että asiat on selkeästi ilmaistu mustana valkoisella. Pidämme listoista ja suunnitelmista ja kaavioista. Hän muistaa kyllä tarkkaan mitä me olemme sopineet ja mitä emme ole. Ja olen ihan varma, että kun Santi eräänä iltana alkoi selittämään juttua siitä, kuinka hänen kulttuurissaan vie hieman enemmän aikaa ennen kuin aletaan puhua parisuhteesta, niin hän halusi, että tiedän, että tästä tulee vielä jotain. Siitä huolimatta, että emme heti suin päin ole syöksyneet virallistamaan asioita. En ole koskaan aikaisemmin tuntenut tällaista kiireettömyyttä. Kaikki tuntuu menevän juuri niinkuin pitää. Tai siis juuri niinkuin olen ikinä unelmoinut. Minusta tuntuu että kuulun onnekkaimpaan pieneen vähemmistöön tässä maailmassa. Ja vaikka tämä kaikki loppuisi nyt, niin minulla on ollut tämä kaikki. Mikään ei vie tätä kokemusta pois. Ja pian me menemme (kopkopkop) yhteen Euroopan romanttisimmista paikoista. Kahdestaan. Moneksi päiväksi. Sydän pakahtuu! Voisin alkaa puhua suhteemme tilasta hänelle milloin vain. Tehdä ehdotuksia ja alotteita. Mutta tällä hetkellä minusta tuntuu, että haluan jättää sen hänelle, tai sitten sinne matkalle. 

Perjantaina tapaan ystäviäni. Meillä on hauskaa. Saan uuden ystävättären, jonka kanssa meillä on paljon yhteistä. Nauramme ja pelaamme lautapelejä. Sitten tulee lauantai ja oma elämäni jatkuu taas. Perjantait ovat pieniä sallittuja syrjähyppyjä hauskoihin ja tavallaan vanhentuineisiin todellisuuksiin, joissa pääsen irtaantumaan kaikesta muusta tosi tehokkaasti. Ja nautin siitä. Koska kaiken taustalla minulla on Santi siellä oikeassa todellisuudessa. Jes. Minun maailmani on nyt tämä. Jossa laittaudun kauniiksi ja muistan suihkauttaa kaulalleni hyvää hajuvettä Santia varten. Ei kulu yhtäkään päivää, etteikö hän minua halattuaan sano, että minä tuoksun hyvälle. Nykyään me suudellaan toisiamme suulle, kun tapaamme. Rakastan sitä. Me lillumme molemmat tässä ihanassa onnellisuudessa, jossa me kiherretään yhdessä ja saadaan yksinoikeudella koskettaa toinen toisiamme missä vain. Saadaan olla hassuja ja hölmöjä. Väsyneitä. Mutta yleensä me ollaan energisia ja iloisia. Lauantaina menemme johonkin musiikkitapahtumaan syömään iltapalat. Juustoja ja leivoksia. Puhumme innoissamme tulevasta matkastamme. Se tuntuu hyvältä. Sitten hyppäämme ratikkaan ja menemme Santin luokse katsomaan hänen valitsemaansa elokuvaa, joka sijoittuu tulevaan matkamaahamme. Korkkaamme Santin valkitseman viinin, mutta juomme vain yhdet lasilliset, kun Santi sanoo, että häntä väsyttää. Laitamme leffan paussille ja menemme sänkyyn. Santia saa väsyttää ja me voimme mennä puolilta öin nukkumaan lauantaina. Vaikka voisin juhlia ja valvoa koko yön, niin kääräydyn onnellisena Santin kainaloon ja nukhadan häntä nopeammin. Olen saanut kaiken. Siltä minusta nyt tuntuu. Saan nähdä ystäviäni ja tanssia aamuun asti. Ja sitten saan nukahtaa tämän upean miehen kainaloon. Saan viettää kivoja koti-iltoja ja nähdä perhettäni. Kokkailla terveellistä ruokaa. Ja sitten mennä Santin kanssa urheilemaan ja ruokakauppaan. Olen sanonut suoraan ääneen, että haluan säästää matkaa varten rahaa. Ja Santi on sen jälkeen suunnitellut meille budjettiin sopivia ravintoloita, ja halunnut kokata kotona enemmän. Hän huomioi minut kaikessa. Santikin haluaa, että voimme säästää lomia varten. Sivulauseessa hän on sanonut, että pariskunnat pitävät aina toisistaan huolta, vaikka toisella olisi vähemmän kuin toisella. Hän on esimerkillinen leijona, joka tahtoo tämän projektin onnistuvan. Hän johtaa sitä ja huolehtii, että tiimin jäsenet pysyvät mukana muuttujista huolimatta. 

Istun nyt maanantaina lempikahvilassani lounastauolla. Olen lähtenyt toimistolta yksin salaatille hokien mielessäni sitä miten  hyvin kaikki on.  Koska kaikki on uskomattoman hyvin. Olen eilen ollut urheilemassa rakastamani miehen kanssa. Jep. Jotenkin rakkaus on tullut väliimme. Kiintymyksellinen rakkaus. Ja se tulee Santilta. Minä tunnen sen, kun hän koskettaa minua. Ja huolehtii että kaikki on hyvin. On niin kohtelias. Minä näen sen siinä katseessa, kun hän katsoo minua ja hymyilee, kun olemme ihan hiljaa. Minä tunnen sen kun hän aamulla herätessäni painaa kasvonsa kiinni kasvojani, jotta ripsemme voivat koskettaa toisaan. Me haluamme toisiamme koko ajan. Ihan koko ajan. En voi sille mitään että edelleenkin hykerryn tähän tunteeseen, kun elän unelmaani. Minä kävin läpi raskaan prosessiin. Siltä se tuntuu. Kävin läpi elämänkoulun yhden merkittävän tason. Ja nyt saan todistaa mitä olen siitä oppinut. Saan näyttää kuinka luotan täysillä, vaikka minä voisin olla katkeroitunut ja epäluuloinen. Voisin siirtää kaikki menneet kaltoinkohtelut ja pettymykset uuteen suhteeseen olemalla ahdistunut ja epäluuloinen. Testailemalla Santia käyttäytymällä typerästi. Mutta minulla ei ole sellaiseen mitään tarvetta. Olen kevyt kuin höyhen. Kaikki se vanha kauhea harmaa painolasti on jäänyt taakse. Minä kävin läpi prosessin, jonka yhtenä tarkoituksena oli leikata minusta irti kaikki se paska ja pahoinvointi. Taltuttaa niissä kiinni roikkuva ego. Ja jotenkin se vain onnistui. Se oli suuri leikkaus ilman puudutuksia. Ja se sattui. Mutta on tämän kaiken arvoista. Minä olen pystynyt päästämään irti kaikesta menneestä. Pystyn suhtautumaan kaikkiin menneisiin tuskaisiin tilanteisiin tyynesti kiittäen. Se, että saan nyt olla tässä todellisuudessa korvaa kaiken aiemmin koetun tuskan. Juuri näin ajattelen myös armon toimivan. Uskon, että kaikilla on tähän mahdollisuus. Oli se tuska ja kitumus minkälaista tahansa, niin on mahdollista päästä tilanteeseen, jossa se kaikki tulee hyvitetyksi ja anteeksiannetuksi ja parannetuksi. Viimeistään kuolemassa. Jotenkin kaunista. Minusta tuntuu kuin olisin löytänyt halutun salaisen tien tähän elämän levelille. Valitsin sen, tai ajauduin sille välttämättä. Ja nyt vaikein osuus on takana. Se jossa minun piti karaistua ja tajuta asioita. Olen niin onnellinen. En pelkästään siksi, että minulla on upea mies, jolle voin humoristisesti toivottaa onnellista kiinalaista uutta vuotta, joka on sian onnekas vuosi. Vaan myös siksi mikä minusta on tullut. Minä olen muuttunut ja uudistunut. Ja jokainen voi tehdä saman.

Onnekkuus

Minusta toden teolla tuntuu, että jotenkin olen muokkautunut uusiksi. Tässä kaiken muun ohessa tai keskellä. Identiteettini on muuttunut. En oikeastaan tiedä kuka olen, enkä tiedä mikä minua kannattelee. Eikä se haittaa, koska tässähän sitä tutustutaan. En voi olla varma miten reagoin vastoinkäymisiin ja huoliin, koska sellaisia ei ole viimeaikoina juurikaan ollut. Ei ainakaan niitä, jotka koskettaisivat minua jotenkin. Aikaisemmin koko minuuteni on keskittynyt vellomaan ongelmien ja pahan olon ympärillä. Minua on sattunut sisimpään lähes koko ajan. Se on tehnyt minusta kyvyttömän elää. Ja nyt en enää tiedä mikä minä olen. Eikä se haittaa. Kun ajattelen, että jokin yllättävä takaisku tulisi, niin oloni on tunnoton. En ole kyennyt reagoimaan millään spontaanilla tunnereaktiolla oikeastaan mihinkään. Kaikki on ollut mukavan tasaista. En ole välittänyt siitä, että se kiva kaverimies joutui ongelmiin tyttöystävänsä kanssa  ihastuttuaan minuun. En ole kuullut hänestä mitään, enkä juurikaan edes ajatellut koko juttua. Se ei ole onnistunut liikuttamaan minua henkilökohtaisella tasolla ollenkaan. Onko se normaalia? Olen kohauttanut olkiani, kun edellisviikonlopun superhauskan illanvieton päätteeksi Jukka lähettää minulle viestin, jossa kertoo olevansa aivan hajalla, ellei voi saada minua. Sitten hän haukkuu minua hetken ja sitten taas pyytää anteeksi. Ei kiinnosta. Ei liikuta. Näytän saamani sekavan viestin Santille, koska olemme menossa urheilemaan yhdessä ja sanon  hänellekin, etten jaksa reagoida näihin niin sanottujen ystävieni tempauksiin. Ja Santi sanoo, ettei heidän tunteensa ole minun ongelmani. Niinpä. Mutta onko se normaalia? Ettei Jukankaan taantuminen tähän tunteenpurkaukseen tunnu missään. Voin ihan hyvin jatkaa taas kaveruuttamme kunhan hän rauhoittaa siitä huolimatta, että hän on kutsunut minua lutkaksi oltuun niin turhautunut siihen, että minulla on ollut deitti-ilta, jota en ole enää peitellyt ollenkaan. Minusta tuntuu, että ihan sama mitä tapahtuu, niin olen tässä suojakuplassani turvassa. Siitä asti, kun olemme sopineet Santin kanssa yksinoikeudellisesta tapailusta, olen noussut pikkuriikkisen epätodelliseen hyvyyteen, enkä ole ehkä laskeutunut alas kertaakaan? Ja jos jotain tapahtuisi. Jos Santi katoaisi elämästäni. Niin sehän olisi vain paluu sille tasolle, jossa olin ennen kuin tapasin hänet. Vai olisiko? Nyt minusta tuntuu että tokenisin siitäkin. Mutta samalla tiedän, että tokeneminen voi olla raju projekti. 

Minusta tuntuu epätodelliselta, että olemme olleet täydellisen onnellisella lomamatkalla yhdessä kuukausi sitten. Ja kaikki on vain soljunut hienosti eteenpäin siellä ja sen jälkeen. Ja ennen sitä. Olen muuttanut oman todellisuuteni. Se on nyt tämä. Ja kestää vähän aikaa tottua siihen. En tiedä onko minusta tullut jotenkin entistä tunteettomampi. Onko kaiken sen tuskailun jälkeen nyt sydämeni kassakaapissa turvassa? Minua ei millään henkilökohtaisella tasolla ole kiinnostanut muiden vaiheilut, vaikka he ovat tahtomattani koittaneet vetää minut mukaan emotionaalisiin myrskyihinsä. Mutta se johtuu ehkä siitä, että mikään ei käytännössä ole tähän mennessä muuttunut. Minulla on yhä turvana ihana kaveriporukkani. Jos menettäisin sen niin ehkä itsesääli saisi minut tuntemaan jotain. En ole itkenyt pitkiin aikoihin. Ja ennen itkin kai joka päivä. Minulla ei ole mitään syytä itkeä. Kaikki tuntuu niin uudenlaiselta ja turvalliselta. Ja haluan nauttia siitä. Ennemmin olen huoleton ja vähän tunnoton. Kuin, että murehtisin entiseen tapaan kaikkea ilman mitään syytä. Nyt minulla pyörii päässä ajatus siitä, että jos täällä asiat menisivät mönkään niin voisin vain lähteä jonnekin kauas ulkomaille elämään täysillä ja palata sitten takaisin jos huvittaa. Oloni on voimaantunut ja valtaantunut, koska voin tehdä mitä vain. Joko Santin kanssa tai yksin. Voin olla urheilullinen ja saada nautintoa siitä. Osaan olla yksin. En tarvitse mitään kepeää huomiota keneltäkään. Nyt tiedän, että jos en saa kaikkea tätä mitä tiedän olevan olemassa, niin minun on paras olla yksin. En ajautuisi jossittelemaan tapailua Jeren tai kenenkään sellaisen kanssa, joka ei täytä näitä unelmiani, kuten Santi tekee. Ajoitus on kaikki kaikessa. En olisi osannut arvostaa Santiagoa jossain toisessa elämänvaiheessa. Meidän piti tavata juuri nyt. Juuri nyt minä arvostan häntä sellaisena kuin hän on. Tuntuu hassulta, että ehkä joskus joku ei ole ehkä valinnut Santia. Ja joskus joku ei ole valinnut minua. Se tuntuu hassulta, koska kun me ollaan yhdessä, niin me olemme ihan mahtavia. Sellaisia, joita ei kukaan täysjärkinen päästäisi pois hyppysistään. Me ollaan se pari, joka voi olla ylpeä toinen toisestaan. Ilman todistustaakkaa. Meillä on omia onnellisia salaisuuksia. Me vain hymähdellään hiljaa hymyillen, kun tajutaan, että haluamme oikeastaan tehdä kaikki samat asiat yhdessä. Se on todellisuus juuri nyt. Jos se joskus muuttuu, niin sitten muuttuu. 

Mutta juuri nyt me tehdään yhdessä viikkosuunnitelmaa siitä, miten ehdimme urheilla yhdessä ja käydä ravintolassa ja sitten ehkä yhdessä tapahtumassa. Me selaillaan lentoja keväälle ja tutkitaan maailmankarttaa. Me ajaudutana välillä puhumaan jostain vakavasta menneestä tapahtumasta ja tutustutaan siten toisiimme lisää. Jännittää, että voiko fiilikseni Santia kohtana saada jotain lisäviressä. Hän on niin kiltti ja kunnollinen. Mutta särmällä ja karismalla. Olen maailman onnekkain. Tapahtui mitä vaan. Ja tänään en meinaa pysyä housuissani, koska tapaamme melkein heti työpäivän jälkeen. Käymme urheilemassa. Ja sitten menemme hienoon ravintolaan syömään. Hymyilemme paljon ja puhumme toivottavasti jostain kiinnostavasta. Nauramme yhdessä. Ja sitten menemme hänen luokse yöksi. Rakastelemme ja se tuntuu ihmeellistä taas. Olen siitä varma. Minulla on ollut vähän tylsiä ja väsyneitä päiviä. Mutta nekään eivät ole saaneet minua ahdistumaan tai huolestumaan. Tämä on uusi normi. Ja se on mahtavaa edelleenkin. Tuntuu ihmeelliseltä, että tunnen oloni nyt niin onnekkaaksi. Olen iloinen että olen joutunut käydä läpi viakka mitä kauheita vaiheita. Tuntuu ihmeelliseltä miten aikaisemmin en olisi halunnut olla minä. En halunnut olla näiden tähtien vanki. Mutta nyt tunnen oloni vain onnekkaaksi.

vieläkin

Olen liian tyytyväinen löytääkseni aikaa kirjoittamiselle kiireisen työtilanteen keskellä. Tai vapaa-ajalla, kun on kaikenlaista muuta pientä mitä pitää tehdä. Tai sitten väsymys, jonka voi ottaa syleilyyn pehmoisen täkin alla. Siinä missä aikaisemmin olen pakonomaisesti ottanut itselleni aikaa kirjoittaa esimerkiksi tauoilla arkipäivien aikana, teenkin nyt jotain muuta. Kriisien keskellä en ole välittänyt työkiireistä siinä määrin, että ne veisivät resurssejani keskittyä omiin asioihini. Mutta nyt kun voin hyvin, niin sitä samaa tarvetta saada terapiaa ja purkaa asioita ei ole. Minulla on kaikki hyvin. Edelleen! Me lähennytään Santin kanssa. Tunnen miten kiintymyksemme ja ihastumisemme toisiimme syvenee. On jo itsestäänselvää että me tavataan kerran arkiviikon aikana, ja vietetään ainakin yksin yhteinen yö viikonloppuna. Edelleenkin olen ihan ekstaasissa tästä uskomattomasta fyysisestä yhteydestä, joka meillä on. Juuri heräsin hänen sylistään keskiviikkoaamuna, koska olemme edellisenä iltana osallistuneet pieneen tapahtumaan. Ja menneet hänen luokseen pitäen toisiamme käsistä kiinni. Olemme puhuneet sylikkäin sohvalla yömyöhään mistä tahansa. Ja sitten menneet sänkyyn, jossa olemme rakastelleet ihanammin kuin koskaan. Suutelemme paljon. Olemme ihan hiljaa. Kaikessa on kyse fiiliksestä. Se on mieletöntä. Miten olenkaan saattanut saada tämän kaiken? Mutta ei se edes jää siihen. Vaan aamulla kun kello soi painan pääni Santin rintaan. Ja vaikkei hän tee mitään aloitteita, niin kiipeän hänen syliinsä. Kuiskaan, että viisi minuutta. Mutta kun huohotan hänen sylissään hyvää hetkeä myöhemmin, niin hän ottaa minusta kiinni ja kääntää selälleni ja jatkaa kunnes luulen meidän tosissaan myöhästyvän töistä. Me olemme täydellinen matchi. Nautimme yhdessäolosta niin paljon, etten edes tajua sitä. Eikä ainoastaan fyysisestä puolesta. Vaan silmät säihkyvät entistän palavammin kun tapaamme toisemme kahvilassa tai kadulla. Hymyilemme ja saan suudelman suulle. En pelkästään poskelle. Minulla on tosi vahva tunne, että hän tuntee minua kohtaan samoin, kuin minä häntä kohtaan. Että meillä on toisiamme sellainen turvallinen ja hyvä ikävä. Kaikki negatiiviset ja pelottavat tunteet ovat jääneet niin vähäisiksi. Sellaisiksi ohikiitäviksi etiäisiksi, joissain erityisissä tilanteissa. Jotain ihan pieniä ajatuksentasolle jääviä kysymyksiä siitä, että osaanko minä käyttäytyä. Tuleeko minusta mustasukkainen. Selvitäänkö me tylsistä päivistä. Ja kaikkiin vastaus on ollut ihan selvä. Kaikki on uskomattoman hyvin. 

Olen ollut lähestulkoot täysin onnellinen nyt elokuusta alkaen. Niinkö se on? Jo monta kuukautta. Ja se alkoi jo ennen kuin me tapasimme Santin kanssa. Siksi olen niin tyytyväinen, kun voin sanoa, ettei hän saa aikaan onnellisuuttani. Minulla on onnellisuuteni. Hän vain ei vahingoita sitä. Ja se on ainoa mitöä kukaan voi toivoa. Onnellisuus pitää pitää itsellään. Ja sitten pitää löytää joku, joka hellii sitä ja kasvattaa. Eikä ota panttivangiksi. Tunnen olevani vapaa! Oloni on kevyt. Vaikka sitoutuisin Santiin enemmän kuin kehenkään, niin oloni on vapaa kuin taivaanlinnulla. Eikö sen pidäkin olla juuri niin? Minulla ei ole mitään halua kontrolloida Santiagoa. Luotan täysin siihen, että hän pystyy tekemään kaikki ratkaisunsa huomioiden meidän tilanteemme. En ole aiemmin tuntenut tällaista. Olen aina ollut huolissani. Olen aina halunnut tietää mitä toinen tekee missäkin. Olen jopa halunnut vilkaista sitä puhelinta. En ole luottanut täysillä. En ole halunnut antaa toisen tehdä omia valintojaan, koska ne eivät mielestäni ole kuitenkaan oikeita. Nyt vain heittäydyn tähän  ihanaan varmuuteen siitä, että kaikki on hyvin. En ole hakenut enää voxra-lääkitystäni apteekista. Olen voinut ihan hyvin. Olen puolittanut toisen lääkityksen annostuksen puoleen. Jäseniäni särkee välillä niin paljon, että herään siihen yöllä. Mutta en anna kipujen häiritä itseäni liikaa. Olen välillä laistanut aamujumpasta. Mutta pääsen entistä paremmin korkeaan siltaan ja osaan pian seisoa päälläni. Minulla on motivaatiota pysyä hyvässä kunnossa. Ja päästä parempaan kuntoon. Haluan, että Santi on ylpeä minusta. Olen tavannut ohimennen hänen tuttavansa jossain ravintolassa, johon olemme osuneet sattumalta yhtäaikaa. Olen hymyillyt ja tervehtinyt kohteliaasti. Sitten minusta on tuntunut että Santi on pälyillyt tuota naispuolista ystäväänsä koko illan. En viitsi kysyä onko se joku eksä. Koska ei sillä ole väliä. Santi on kohdellut minua hyvin koko ajan. Joskus ihan pienen hetken minusta on tuntunut, että Santi tahtoisi minun olevan ihan vähän mustasukkainen. Mutta se voi olla vain joku oma ajatukseni, joten en ruoki sitä enempää. Ja eihän se haittaa, vaikka hän haluaisikin. Ehkä olisinkin. Niin kauan kun emmme ylitä tiettyjä rajoja, niin saamme olla vähän hölmöjä ja inhimillisiä. Mutta emme saa rikkoa tätä kauneutta, joka meillä on. Meillä on uskomaton kunnioitus toisiamme kohtaan. Meillä on mieletön intohimo. Meillä on tieto siitä, että me olemme vain toistemme kanssa. Ja se on äärimmäisen tärkeää. Ja jos se rikkoutuu jollain epäluottamustoimella, niin en usko, että takaisinpaluuta enää olisi. 

Olen ollut äärimmäisen positiivinen. En ole juurikaan antanut sijaa huonoilla ajatuksille tai fiiliksille,  vaan keskittynyt uskomaan, että tää on nyt se yksi miljoonasta. Ja tietysti se onkin! Mutta mitä jos Santi paljastuisikin ihan erilaiseksi kuin nyt kuvittelen. Mitä jos minulle paljastuisinkin, että hän on vaikkapa viihdyttänyt jotakuta toista pedissään? (Haha ajatus on aivan absurdi!) En katsoisi taakse ollenkaan. Olisin pettynyt ja surullinen, enkä ehkä tapaisi häntä enää koskaan. En jossittelisi kuin vain mielessäni. Koska nyt tiedän mitä voin saada. Nyt tiedän, että tämä mieletön yhteys on mahdollinen. Ja aina kun olen ollut varma, etten voi enää kokea mitään vastaavaa. Niin aiemmat kokemukseni ylittyvätkin pian kirkkaasti. Siispä. Mitä ikinä tapahtuukaan. Niin minä en koskaan tyydy vähempään kuin tähän. Olin jo päätynyt tähän ratkaisuun aikaisemminkin. Ja olin onnellinen. Ja voin jatkaa tällä samalla linjalla. Toivon koko sydämestäni, että saan pitää Santin ja meidät. Että me voidaan kohta vahvistaa toisillemme ja kaikille, että olemme suhteessa. Että voisimme käydä illallisella perheeni kanssa. Ja voisimme julkaista yhteisen kuvan. Sellaisen joka olisi kaunis, nokkela ja hauska, kuten mekin. Että kohta olemme varanneet seuraavan matkan. Ja sitten kirkon. Kohta lähetän hänelle jonkun kivan viestin. Ja kysyn että tavataanko me huomenna. Me mennään urheilemaan. Ja sitten keksitään jotain kivaa. Ehkä tapaan ystäviäni tänään, mutten halua olla huomenna liian väsynyt. Voisin joogata. Voisin maalata ja piirtää. Voisin kirjoittaa jotain järkevää. Voisin tehdä tehdä mitä vain, ja hauskinta on, että ehkäpä teenkin.

Testing testing

Ahaa! Pitkästä aikaa minulla on tositosi ärsyttävä olo. Se, kun vaatteet ei millään istu, vaan kaikki saumat kiristävät ja kutittavat. Ja hiukset on sähköiset. Eikä millään saa hyvää asentoa toimistotuolissa. Mikään ei tunnu hauskalta ja kivalta, kuten usempina muina päivinä. Koitan venytellä paljon aamulla ja ottaa rauhallisesti. Ja suhtautua tähän kuin haasteena. Se tuntuu jopa jotenkin salaa miellyttävältä. Siis se, että pystyn nyt todistamaan itselleni, etten anna tällaisen fiiliksen vaikuttaa itseeni pintaa syvemmältä. Ja onnistun. Selailen kuu-uutisia, ja luen, että pian on täysiverikuu. Ja se on leijonassa. Näiden ihanien miesten merkissä. Ja se voi etukäteen aiheuttaa epämääräisen epämukavaa oloa. Kun kuu on näin lähellä maata, sen vaikutukset ovat voimakkaampia. Luen, että olo saattaa olla kuin kuukautisten aikaan. Hah! Ja siltä minusta vähän tuntuu. Paitsi, ettei minulla ole ollut varsinaisesti kuukautisia moniin vuosiin, koska syön ehkäisypillereitä ympärivuotisesti. Meidän on määrä tavata Santin kanssa illalla tässä uudessa yhteisessä harrastuksessa ja vaikken saa kunnolla keskitettyä ajatuksiani siihen, niin tiedän kaiken menevän ihan hyvin. Iltapäivää kohti oloni tasoittuu ja piristyy. Jalatkaan eivät tunnu enää niin levottomilta. Mietin tietysti ohimennen, että voisiko toisen lääkityksen lopettamisella olla tähän jotain vaikutusta. Ja ehkä voikin. Mutta ennemminkin niin päin, että tämä olo on normaali. Näitä ärsyttäviä päiviä saa ja voi tulla. Ja lääkitys vain ehkä tasaisi sitä. Mutta on paljon parempi pystyä selviytymään siitä itse. Ainakin voin kokeilla. Ei mikään estä minua marssimasta apteekkin jos siltä alkaa tuntua. Minä haluan todistaa, ettei tämä loistava vire ja uusi positiivinen elämäni johdu mistään pillereistä. Minä haluan pystyä ylläpitää sitä ihan itse. Minä haluan pyöriän näissä kuunkierroissa ja olla sen vaikuttamatta syvimpään mieleeni. Haluan, että voin antaa itselleni aikaa olla laiska ja ärsyyntynyt. Pitää sen itselläni ja siirtää sitten sivuun. Enkä antaa ujuttautua ajatuksiini tai tekemisiini syvemmin. BLING. Tommi viestii jotain ihan normaalia. Huh, olen helpottunut, että hänen avautumisensa jälkeen välimme ovat olleet ihan normaalit. Juuri näin voi aikuiset toimia. Kertoa avoimeasti ajatuksistaan ja toivestaan. Ja vaikkei toinen voisi vastata niihin, niin voidaan jatkaa ihan normaalisti ystävinä. Niin ainakin toivon. 

Tapaamme Santin kanssa sovitusti. Hän on väsynyt. Hän on sitä tyyppiä, joka suhtautuu itseensä äärimmäisen vakavasti. Ja jos hän on väsynyt ja rasittunut, niin muiden tulee ymmärtää se. Ja siitä syystä hän saa ilman muuta olla vähäeleisempi ja tehdä vähän vähemmän. Eikä se haittaa minua. Entistä vakaammin tajuan, että meidän on hyväksyttävä toinen toistemme persoonallisuuksia myös epävireineen. Ja tämäkin kuuluu Santiin. Ja minuun kuuluu se, että höpötän jotain hymyillen ja sanon, että nyt koitetaan täysillä tsempata, koska sitten me voidaan hakea jotain hyvää kaupasta ja mennä Santin luokse syömään, ja sitten mennä ajoissa nukkumaan. Ja ajatus kivasta rennosta illasta saa Santin hymyilemään. Ja meillä on ihan kivaa. Ei erityisen fantastista. Mutta me saadaan harrastus alkuun, kuten olimme toivoneetkin. Sitten menemme ruokakauppaan ja ostelemme jotain hyvää iltasyötävää. Eli hyvää leipää, ja tarvikkeita tehdä niihin sopiva tonnikalamajoneesi. Ja vähän juustoa ja pähköinöitä. Puhumme samalla uutisista ja niistä ravintoloista, joihin olemme varailleet pöytiä. Tuntuu hyvältä, että meillä on selkeää jatkumoa. En ole ollut peloissani hänen kanssaan muutoinkaan. Mutta silti tuntuu hyvältä, että meillä on pöytävaraus tulevalle viikonlopulle. Ja sitten joku tapahtuma seuraavalla viikolla. Ja sitten taas pari ravintolailtaa sovittuna tuleville viikoille. Tuntuu ihanalta, että olemme jo vähän puhuneet siitä, kuinka voisimme matkustaa viimeistään pääsiäisenä taas jonnekin. Ja tuntuu hyvältä, että kun kävelemme lumisessa maassa ruokaostosten kanssa kohti Santin kotia, voin sanoa, että haluan säästää vähän rahaa matkustelua varten. Ja siksi koitan vähän katsoa mihin käytän rahaa. Haluan tuoda ilmi, ettei minulla ole mitään loppumattomia säästöjä. Etenkään enää edellisen kesän jälkeen. Ja nyt olemme jo matkustelleet pari kertaa yhdessä, eikä se ole ollut ilmaista. Ja totta puhuen, en ole tottunut maksamaan itse kaikkea tapailu- tai parisuhteessa. Etenkään, jos suhteeseen kuuluu jatkuva kalliissa paikoissa syömässä käyminen. Se on hauskaa. Ja nautin siitä. Ja maksan mielelläni (tai ainakin tarvittaessa) oman osuuteni. Mutta haluan, että Santi tietää sen saattavan rajoittaa matkakassaani. Etenkin jos teemme tätä näin usein. Vaikka aina sanoin, ettei Ronin ja minun suhteessani merkinnyt raha juuri mitään. Niin en voi väittää, etteikö ollut kivaa, kun lähes aina hän hoiti kaikki kulut. Myös edellisessä suhteessani pitkäaikainen kumppanini piti pääosin huolta ylimääräisten menojen kattamisesta. Muutoin taas en ole käyttänyt rahaa samalla tavoin kalliiseen syömiseen. Esimerkiksi Javierin kanssa me ihan mieluusti käytiin hakemassa ne pakastepizzat tai syömässä siinä kiinalaisessa buffetissa. Minä pystyn nauttimaan elämästäni monella eri tyylillä, mutta näyttää siltä ettei kaikkea voi tuosta noin vain saada. 

Olen karsinut paljon juhlimisesta. Ja se on hyvä. En juo viikonloppuisin baareissa. En käy joka viikonloppu kalliilla klubeilla, joihin pitää ostaa sisäänpääsyliput. En käytä takseja enää lähes lainkaan. En osallistu sellaisille kalliille joogatunneille, jotka eivät anna minulle jotain uutta. Pystyn tekemään perusvenyttelytunnit itseksenikin. Olen tosi iloinen, että olen onnistunut saamaan iloa ryhmätunneista, joita aiemmin olen karsastanut. Mutta en näe mieltä maksaa kahtakymmentä euroa tunnista, jolla vain venytellään perusasennoissa pari tuntia. Huomasin, että noiden tuntien jälkeen olen kyllä ollut tyytyväinen. Mutta harmitellut sitä, etteivät ne ole tuoneet hikeä pintaan. Ennemmin säästän nekin eurot kunnon urheiluhetkiin. Lisäksi pystyn säästämään paljon työpaikka- ja kotisyömisestä. Minun pitäisi muutenkin pysyä erossa ylimääräisistä herkuista. Joten saan jopa kiksejä siitä, että käytän mahdollisimman vähän rahaa ruokakauppaan ja teen mahdollisimman terveellistä ruokaa. Santin luona me tehdään tonnikalamajoneesia, joka ei täyty terveyskriteereitä. Mutta olen tyytyväinen, ettei taas menty väkisin jonnekin syömään. On niin myöhäkin. Sitten minä mene suihkuun. Ja Santi tulee perässä. Hän hieroo minuun saippuaa. Ja olemme kuuman suihkun alla hymyillen. Välillä hän saa vähän puhtia itseensä. Ehkä katsellessaan minua, toivon. Mutta siirrymmä sänkyyn. Ja vasta siellä vietämme ihanan kuuman hetken, ennen kuin käperrymme toisiimme kiinni nukkumaan. Santi on oikeastikin ollut tosi väsynyt, koska nukkuu tosi sikeästi. Ja torkuttaa kelloa yli seitsemään! En käy aamulla suihkussa, vaan kun pukeudun, niin saan heti tuntea hänen valuvan alushousuihini. Vilkaisen puhelintani ja siellä on viesti Javierilta. Jotain uutisiin liittyvää, johon minun on helppo kommentoida neutraalisti. Hän ajattelee minua vähän useammin näinä päivinä. Ikävöiköhän hän minua? Onkohan hänellä elämässään joku uusi erityinen ihminen? En tiedä vieläkään. Enkä vieläkään aio kysyä. Taas minulla on sellainen ärsyttävä olo. Ja siedän sen hyvin. Sen lisäksi että kaikki tuntuu vähän vähemmän mahtavalta, niin sisimmässä on pieni ontto tunne. Tökin sitä tuossa ylavatsan seutumilla miettiessäni, että onko kaikki ihan okei. On. Minulla on Santi, jonka kanssa vaihdamme pari hauskaa kuvaa. Elinallakin on jotian asiaa. Ainoa asia, josta oikeasti voisin stressata on tämä talousasia. Mutta uskon, että sekin hoituu tässä kaiken muun ohessa ihan hyvin. Ei jaksaisi täysillä keskittyä töihin. Mutta kuka nyt ei muutamaa tuntia pystyisi tsemppaanaan, kun sitten edessä on rauhallinen koti-ilta, ehkä perhettä tavatessa. Ja kaverit jo kyselee, että mitäs huomenna tehdään. Ja sitten taas on aika viettää kiva ilta Santiagon kanssa.

Ulkopuolisena keskellä kaikkea

Sunnuntaina olen kokenut ihan pientä epävarmuuden tunnetta. Sellaisia pieniä etiäisiä. Mietin että pitäisikö minun hakea lääkitys apteekista äkkiä takaisin, ettei olo vain pääse heikkenemään. Mutta päätän vain olla, koska kaikki on ihan hyvin. Voin sietää pientä epämukavuutta ilman, että minun pitäisi turvautua mihinkään apukeinoon. Hassua, että voin sanoa, että kaikki on hyvin, vaikka jotain  tosi kummallista ja epämukavaa on tapahtunut. Viikonloppuna olen viettänyt aikaa ystävieni kanssa. Jukan ja Jeren ja Tommin ja monen muun. Ja jossain kohtaa lauantaina, juuri ennenkuin olen menossa tapaamaan Santia ravintolaan, eräs ison kaveriporukkamme kiva kundi seuraa minua ravintolan vessaan. Olemme olleet ravintolassa pelailemassa lautapelejä ja lukemassa päivän lehtiä. Sitten istun vessakopissa, kun kuulen yhtäkkiä Maken äänen oven takana. En edes ensin tunnista hänen ääntään, ja luulen jonkun miehen tulleen väärään vessaan. Huudahdan että tämä on naisten vessa ja koppi on nyt varattu. Mutta Make sanoo, että hänellä on asiaa. Hän on rakastunut minuun, ja toivoo, että voisimme lähteä yhdessä viettämään iltaa kaksistaan. Huoh! Ei nyt, pliis. Minulla ei jotenkin riitä ollenkaan kapasiteetti käsittelämään tällaisia asioita nyt. Olemme juuri viettäneet mahtavat juhlat. Käyneet tanssimassa. Nauraneet niin paljon että vesi valuu silmistä. Olemme vierailleet monen kaverin luona. Ja kaikilla on ollut kivaa. Ja nyt olen rauhallisesti valmistautumassa tapaamaan ihanan miehen, johon olen ihastunut. Eikä se ole Make. En halua loukata kenenkään tunteita. Sanon, että kaikki on ihan okei, mutta me olemme vain kavereita. Ja siinä se. Sanon, että toivon, että voisimme jatkaa normaalisti kaveruutta. Ja ettei hänen pitäisi ajatella välejämme enempää. Tulen ulos kopista. Olen ystävällinen. Ja hymyillen kiitän hän rehellisyydestä. ja siirryn takaisin muiden seuraan ennen kuin minun on aika lähteä jatkamaan omaa iltaani. Make tulee pöytään ja toivon, että asia olisi nyt käsitelty. Toivon, että Make unohtaisi nyt tuollaiset ajatukset ja voisimme vain olla normaalisti. Mutta sen sijaan Make tunnustaa rakkautta kaikkien kuullen. Ja se ei ole kovin hauskaa. Arvostan rehellisyyttä. Kannatan ehdottomasti sitä, että tunteet ja halut tuodaan julki. Mutta minulla vain ei ole mitään annettavaa tällaisiin tilanteisiin. Itseiasiassa tämä koko asetelma on jotenkin kauhean nähty, en jaksa enää. En jaksa lohduttaa ja tukea. En jaksa selitellä miksi en tunne samoin. Totean neutraalisti ja ystävällisesti, että asia on puoleltani käsitelty. Tunnen itseni kauhean tunteettomakis, mutten myöskään halua tuottaa kenellekään tällaisia pettymyksi. Mutta on pakko. Minut pakotetaan olemaan se inhottava tyyppi.

Alan tehdä lähtöä. Koko tämä farssi on viivästyttänyt lähtöäni Santin luokse niin paljon, etten enää ehdi käydä kotona siistiytymässä ja vaihtamassa vaatteita. Ärsyttävää. Olen hassuissa vaatteissa, joita tykkään käyttää kun tapaan ystäviäni tai kun käymme klubeilla. Make nousee ylös ja alkaa pukeutua. Hän sanoo, että saattaa minut ulos. Ei käy! En jaksa. En halua nyt, että minua seurataan ulos jotain ihmettä odotellen. Sanon tiukasti Makelle, että minä haluan lähteä yksin, enkä halua käsitellä tätä asiaa enempää. Minulla ei ole mitään lisättävää. Voitaisiinko pliis unohtaa tämä ja jatkaa chillailua taas seuraavalla kerralla. Jukka istuu nauraen pöydässä ja huudahtaa, että voi miesparkoja! Hän ei voi olla sanomatta, että on joskus ollut kanssani tiiviimmin. Hän näyttää kauhean ylpeältä. Sanoo, että voitteko kuvitella, että mä olen ollut hänen kanssaan! Pyöräytän silmiäni hymyillen ja haluan äkkiä irtaantua tästä testosteronisesta liemestä. Kiitän illasta ja seurasta kaikkia ja liukenen paikalta. Onneksi Make ei seuraa minua. En pysty nyt ajattelemaan koko asiaa. Menen äkkiä kauppakeskuksen vessaan vaihtamaan alushousut ja haen marketista deodorantin. Puhelimeni piippailee, kun Make vannoo rakkauttaan. Hän sanoo, että minä en voi tietää rakastanko häntä takaisin, kun en ole antanut mahdollisuutta koko jutulle. Tapaan Santin ja olen helpottunut. Ihanaa, että minulla on hänet. Ihanaa päästä pois tuosta sotkusta. Vaihdamme normaalit kuulumiset. Ja välillämme on heti se tuttu ihana fyysinen vetovoima. Kerron Santille koko jutun. Hän nauraa tilanteelle ja sanoo, ettei minun pitäisi vastata enää Makelle mitään. Mutta vielä kerran laitan viestin jossa toivotan hänelle hyvää vointia ja toistan, ettei meidän välillemme voi tulla muuta kuin kaveruutta. Make koittaa soittaa moneen kertaan mutten vastaa. Pystyn sivuuttamaan koko jutun ja keskittymään nojaamaan Santiin, kun katsomme leffaa hänen luonaan. Sunnuntaiaamuna puhelimeni on täynnä viestejä, jotka vaikuttavat jo hyvin sekavilta. Make sanoo, että hän tietää kyllä minun tunteeni. Hän on nähnyt katseeni. Ja se kertoo hänelle kaiken. Minua harmittaa, että jostain syystä tilanne on mennyt tällaiseksi. Ihan yllättäen. Ihan kuin Akun kanssa. Tai silloin aikanaan Jukan. Jukaltakin on tullut viesti. Hän sanoo, että olen mahtava ja ansaitsen kaiken rakkauden, jota minulle halutaan antaa. Hah, onneksi olemme hyvissä väleissä Jukan kanssa. Ja sitten saan viestin Tommilta. Tommi sanoo, että tahtoisi suudella minua. Ei, nyt, en pysty näihin juttuihin. 

Rakastelemme Santin kanssa sohvalla. Pyydän häntä olemaan ihan hidas. Se on mahtavaa. Sitten käymme kahvilla, kun ensin olemme lojuneet sylikkäin puhumassa kaikesta koko aamupäivän.  Puhumme siitä, kuinka vaikea on löytää ihmistä, jossa olisi sisältä. Jonka kanssa voisi puhua kaikesta. Santi selaa jossain vaiheessa kalenteria ja sanoo, että saattaisimme löytää hyvät lennot pääsiäisajalle jonnekin kivaan paikkaan. Pääsisäinen on vasta huhtikuussa. Ja Santi tahtoo lähteä matkalle kanssani. Santi tahtoo olla kanssani koko kevään. Minusta tuntuu ihanalta. Santi sanoo, että joku muu oli pyytänyt häntä matkalle. Mutta hän aikoo kieltäytyä. Ja hän katsoo minua hymyillen. Me olemme yhtäkkiä löytäneet kiinnostavat ja karismaattiset ihmiset toisistamme. Me halutaan matkustaa yhdessä koko maailmaan. Jossain vaiheessa Santi kertoo, että hänellä oli tyttöystävä joka oli tosi suosittu ja karsmaattinen. Sellainen tosi kaunis. Hän kertoo. Ja Santi sanoo, että he erosivat, koska Santi ei voinut koskaan luottaa tuohon naiseen. Minusta tuntuu, että Santi haluaa kertoa, että luottamus on tosi tärkeää. Ihan kuin hän tahtoisi selittää, että arvostaa avoimia välejämme. Sitä että hän tietää, että minuun voi luottaa. Ainakin minusta tuntuu siltä. Kun siinä istumme taas vierekkäin kahvilassa ja Santi laittaa kätensä reidelleni. Ja minä voin rehellisesti selittää välejäni ystäviini ja ajatuksiani. Kaikki on fine. Kun olen päässyt kotiin, kuulen, että Maken tyttöystävä on lukenut kaikki hänen lähettämänsä rakkausviestit minulle. Jep, hänellä on tyttöystävä. Ja nyt heillä on iso kriisi menossa. Jotenkin utopistista, että minä en ole tehnyt yhtään mitään. Mutta nyt joku ihan tuntematon ihminen tuntee varmaan ärsytystä minua kohtaan, ja ajattelee, että olen aiheuttanut heille riitaa. Ja miltä minusta tuntuu? Ei oikeastaan yhtään miltään. En jaksa tällaisia juttuja. En halua mitään negatiivista elämääni. Koitan selittää Tommillekin mahdollisimman rennosti, että me ei nyt tosiaankaan suudella, eikä edes mietitä sellaista. En halua että nämä välikohtaukset vaikuttavat mitenkään kaveruusväleihini. Mutta sen näkee sitten jatkossa. Nyt keskityn kohentamaan oloani hyvällä ruokavaliolla ja jumppaamalla. Ja pitämällä Santiin yhteyttä normaalisti. Me tavataan tällä viikolla urheiluharrastuksen parissa. Me ollaan siellä se söpö pariskunta, joka harrastaa yhdessä. Aion varmaan ottaa pian puheeksi suhteemme tilan. Silleen kepeesti ja rennosti. Koska mikään ei ole oikeasti muuttunut ennen kuin se on ääneen sanottu. Minä haluan pian tietää, että voinko sanoa ihmisille seurustelevani. Että minulla on poikaystävä. Että me olemme se pariskunta, joka voi puhua kaikesta.

 

Tytöt tarvii hellän oriin

Me hymyillään heti kun nähdään. Minä olen jo varannut lasipalatsitalon täydestä kahvilasta meille ikkunapöydän kasaamalla laukkuni ja kevytuntsikkani kahdelle eri penkille. Kun Santi  saapuu söpössä pipossaan ja lähes tonnin takissaan kahvilan jonon häntäpäähän, minä vilkutan hänelle jonon etupäästä. Tarjoilija vilkaisee meitä hymyillen. Santi on niin kunnollinen, ettei etuile muita, vaikka olisin ihan hyvin voinut tilata samalla hänellekin, mutta ei meillä ole mihinkään kiire. Kiikutan tilaamani viinilasillisen ja teekupillisen pöytään kahden pariskunnan väliin ja menen heti halaamaan Santia. Tunnen oloni pikkunätiksi. Aika hyvä hiuspäivä. Kierrän käteni hänen toppatakkinsa ympäri ja suutelemme toisiamme poskille. Kuiskaan hänelle jotain hassua kahvilasta ja hän naurahtaa. Minä saan elää tätä vaihetta! Tätä ihanaa polutusta keskellä unelmaa. Tätä välivaihetta, jossa me vahvistetaan ihastusta toisiimme. Tehdään yhä matalammalla kynnyksellä yhdessä kaikenlaista yhä arkisempaa. Ja ollaan yhdessä muiden edessä. Vaikka lähtökohta on ollut se, että ollaan varovaisesti yhdessä. Sopiessamme yksityiskohdista hän sanoi, että meillä voi olla yksinoikeus seksiin ja suudelmiin ja sen sellaiseen. Ja me voidaan tehdä asioita yhdessä. Regardless if we are dating or not. Ja hän sanoi, ettei tiedä onko tämä sitä mitä minä haluan, mutta hän haluaisi pitää asiat yksinkertaisina. Ja sen jälkeen me olemme olleet kahdella ulkomaan matkalla. Me olemme jääneet koukkuun toistemme kosketteluun. Siihen, että hän on minun ja minä olen hänen. Kahviloissa, ravintoloissa, turistirysissä, aamiaispöydässä. Siihen, että kun istun sohvalla hän kävelee viereeni ja minä halaan häntä painaen pääni vasten hänen vatsaansa tai reittään, ja hän silittää hiuksiani. Ja sitten kummankin vatsanpohjasta ottaa. Siihen, kun sammutamme valot mennessämme arki-iltana nukkumaan, ja suutelemme toisiamme pimeässä peiton alla. Ahnaasti ja hitaasti. Ja koskettelemme toisiamme. Ja hän nojautuu päälleni. Ja ihan hitaasti rakastelemme niin, että se tuntuu niin hyvältä, etten melkein edes voi tajuta sitä. Kun hän on ihan hidas ja hellä. Ja sitten kuiskaa, että mitä haluaisin. Hän kysyy, koska ei enää pysty jatkamaan tätä ihanuutta kauaa. Ja minä olen niin hurmiossa, etten melkein saa sanottua mitään, vaan vedän hänet kiinni minuun. Ja hän ei voi estää voimakasta tulemista. Siinä on jotain ihmeellistä. Miten se vain tuntuu paremmalta ja paremmalta. Ja minä saan olla tämän kaiken keskellä. Minä olen tämän stoorin päähenkilö. Se joka saa nauttia. Se, joka saa tämän mielettömän hetken (eikä se ole vain hetki) jälkeen painautua hänen syliinsä ja pitää kädestä kiinni, ja suudella sitä, samalla kun hän suutelee niskaani. Huh.

Siellä me istumme kauniissa kuhisevassa kahvilassa vierekkäin. Aina vierekkäin jos vain on mahdollisuus. Koska silloin voimme helpommin pitää kättä toistemme reidellä. Ja katsoa hassuja juttuja puhelimelta. Kuiskia ja hihittää tarkkaillessamme ympäristöämme. Santi syöttää minulla juustokakkua. Viereisen pöydän pariskunta lähtee ja jättää pöytään suklaakakun puolikkaan. Kysyn Santiagolta, että maistaisiko hän toisen jättämää kakkua. Ja Santi nauraa, ettei ehkä tekisi sitä, mutta nauraisi kannustaen jos joku tekisi. Melkein otan palan suklaakakkua harukkaan, mutta tällä kertaa vain nauramme ajatukselle. Jossain vaiheessa Santi ottaa projektipäällikön aseman ja kertoo, että ensin me kävellään ulkona ja katsotaan siellä esillä olevia taideteoksia. Ja sitten kävelemme ravintolaan, jota minä aikaisemmin olen ehdottanut. Hienoa, tämä suunnitelma sopii minulle oikein hyvin. Ja niin me tehdään. Siinä sivussa saan viestejä Rickyltä ja Jereltä. Mutta nyt he ovat niin kaukana tästä kaikesta. Nyt olen täällä valovuosien takana onnellisuudessa ja rakkaudessa. Sitten taas myöhemmin olen onnellisuudessa ja rakkaudessa heidän todellisuudessaan. Vastaan ystävällisesti, mutta keskityn hetkeen. Eikä tämä hetki ole mikään ylimaallinen. Vaan me palellutaan pihalla ja nauretaan. Sitten ollaan ihan hiljaa ja minä toivon että päästäisiin jo äkkiä sisälle. Mutta pöytävarausta pitää odottaa. Joten Santi ehdottaa, että käymme ulkona vielä kävelemässä. Olen vastahakoinen ja haluaisin jäädä drinkeille sisälle, mutta Santi sanoo, että drinkit odottavat kyllä. Ah, miten paljon tykkään hänen päämäärätietoisuudestaan. Siitä, että hän päättää mitä nyt tehdään, vaikka tositilanteessa tietysti huomioisi toiveeni. Minä voisin sanoa, että odotan sisällä. Ja se varmaan toimisi ihan hyvin. Mutta minä haluan olla juuri tämän miehen kanssa. Haluan, että hän on mies ja päättää. Ja minä saan kulkea hänen kanssaan. Ehkä jollain tasolla haluan olla alistuva. nautin siitä kun toinen pitää ohjat käsissään. Juuri tätä minä olen halunnut. Koska olen itse niin vahvatahtoinen ja jopa määräilevä muissa ympäristöissä. Niin nyt saan antaa sen roolin pois. Juuri näin sen pitää mennä. Että se yksi ja oikea on jotain ihan erilaista. On joku joka saa minut muuttumaan. Paremmaksi. Tunnen itseni niin hyväksi hänen kanssaan. Ne miehet, jotka haluavat langeta jalkojeni juureen tekevät minusta toisenlaisen. En kaipaa lähisuhteisiini alistumista.

Me olemme hyviä ystäviä. Se on kaikista tärkeintä. Ei meidän tarvitse tykätä kaikista samoista jutuista, mutta me voidaan jakaa mitä vain. Illalla me juodaan lomaltamme tuotua viiniä ja luemme ääneen kaksi runoa. Voitteko ajatella, että sekin onnistui. Se, että minä haaveilin tästä hankkiessani hänelle tätä joululahjateosta. Että me istutaan sylikkäin sohvalla ja mietitään, että mitä ihmettä tarkoittaa kun vuoristossa näkyy punainen malja. Aamulla kello soi, enkä enää saa unta. Vaan nautin joka sekunnista halatessani nukkuvaa Santia. Haistelen hänen selkäänsä. Sitten Santi kääntyy ja kaappaa minut kainaloonsa. Voisin heti myöhästyä töistä ja ottaa uusinnan viime yöstä. Mutta tyydyn vain halaamaan ja suukottelemaan Santia hänen silittäessä selkääni. Santi nousee suihkuun ensin. Minä makoilen alastomana sängyssä ja vastaan jotain saamiini viesteihin. Santi tulee suihkusta ja viheltää minulle. Ja tulee hetkeksi istumaan viereeni hymyillen. Ei tarvitse sanoa mitään. Käyn suihkussa ja laittaudun. Silmästäni valuu vettä. Menen Santin viereen ja huokaan, että minua itkettää ja näytän hänelle silmästäni valuvia pisaroita. Santi katsoo minua kuin koiranpentua ja kysyy hymyillen, että miksi itket. Ja minä sanon ilkikurisesti, että siksi koska olen niin kovin surullinen. Ja sitten kumpikin hymyilee syvään tietäen, että tämä kaikki on niin kaukana surullisuudesta kuin vain voi olla. Meillä ei ole kiire. Ehdimme istua sohvalla lukemassa uutisia ennen kuin pukeudumme ja lähdemme pakkaseen. Suutelemme ja Santi sanoo, että nähdään. Ai kun muistan ne ajat, kun nämä hetket synnyttivät minussa ahdistuksen. Pelkäsin erota ihmisistä, joista olen välittänyt, koska pelkäsin niin paljon, ettemme enää tapaa. Ja joskus niin kävikin. Ja siksi minulle syntyi automaattinen pelkotila. Mutta nyt minua ei pelota. Olen ihan varma että me tapaamme ja vietämme useita tällaisia aamuja. Heti kun pääsen omaan ratikkaani, niin saan viestin Santilta. Jotain johonkin uutiseen liittyvää. Minua hymyilyttää. melkein haluaisin lähettää  hänelle sydämen. Sen pususydänhymiön. Jotta voisin jakaa hänen kanssaan tämän vatsanpohjassa tuntuvan kutkutuksen. Mutta odotan vielä hetken. Ensin haluan varmistaa varauksemme liikuntapahtumaan, josta alkaisi yhteinen harrastus. Kaikki soljuu eteenpäin. Nyt olen taas tässä todellisuudessa. Juttelen Tommin kanssa ja ehdotan, että tehtäisiin jotain viikonloppuna. Olen jopa innoissani tulevasta koti-illasta. Voin treenailla ja nähdä perhettäni. Voxra-lääkitykseni loppui kaapistani aiemmin tällä viikolla. Enkä vain ole jaksanut käydä apteekissa. Koska oloni on ollut niin hyvä. Mitä jos vain lopettaisin sen nyt. Saa nähdä.

Elämän evoluutioo

Kuu on ollut vesimiehessä. Jep, en ole vielä unohtanut kuutakaan kokonaan, vaikka huomaan miten luistelen paremmin siinä spiraalissa, jonka ehkä kuunkierto meille määritätä. Ja laajemmassa mittakaavassa vuosi ja ehkä se seitsemän vuoden sykli, mistä jotkut puhuvat. Olen taas itseeni tyytyväinen, kun olen ihan omien kantapäideni kautta saanut havaita tämänkin oppitunnin. Että oikeasti me pyöritään samoissa kuvioissa. Samoissa fiiliksissä. Aina vaan uudelleen. Ja pointti on siinä, miten me itse aletaan siinä toimia. Että me kontrolloidaan sitä miten toimimme näissä kierteissä. Eikä niin, että joka kerta itketään samaa tyhmää oloa ja toistetaan kaavaa, joka ei johda minnekään. Minä ekaa kertaa huomasin tämän kierteen selkeästi Ronissa. Muistan kuinka puhuin hänen pyörimisestään aina samoissa teemoissa. Aina samoista näkökulmista. Aina se sama ahdistus. Tai aina se sama into. Mutta vaikeampaa oli havaita, miten itse olen pyörinyt ihan yhtä syvissä uurteissa. Aina se tietty ahdistus ja pelko. Aina se perusteeton outo fiilis, joka muuntautuu pahaenteisyydeksi tai itkuksi, ja typeriksi ajatuksiksi. Se spiraalin kohta, jota ihmiset lääkitsevät alkoholilla, tai niillä yöpöydän laatikosta löytyvillä sinisillä pillereillä. Irtosuhteilla ja typerillä tekstiviesteillä. Tai hengittämisellä ja hymyllä. Mielenvahvistamisella. Liikunnalla ja suurella motivaatiolla kehitykseen. Elämänmuutoksella. Ei se ole helppoa, eikä tapahdu hetkessä. Mutta siinä vaiheessa, kun huomaa taas olevansa siinä samassa spiraalin tiukassa mutkassa, kun tuntuu, että melkein lentää reunojen yli tyhjyyteen. Mutta huomaakin, että nyt päällä on pehmustettu turvavyö, niin siihen jää koukkuun. Se on ehkä monille, kuten minulle, se ensimmäinen syy jatkaa itsensä kanssa työskentelyä. Ja nyt kuu on taas vahvasti vesimiehessä. Eli siinä miehessä, joka uppoutui lennokkaisiin ajatuksiin vailla rajoja. Ja koki aina omissa spiraaleissaan suurta tuskaa siitä, ettei kukaan ymmärrä häntä. Tai ettei hän pysty ymmärtämään normaaliutta. Mies, joka veti minutkin siihen kuplaan, jossa oli ihan mahtavaa, mutta mitä kukaan ei voisi ikinä tajuta. Ja kai lopulta siitä voi tulla yksinäinen ja epätodellinen olo. Menee sekaisin omissa ajatuksissaankin. Mutta parhaimmillaan kaikesta tästä lennokkuudesta ja kyvystä johdatella utopistisia prosesseja loppuun, voi syntyä jotain mahtavaa. Vesimies voi tarkoittaa nopeaa emotionaalista depletaatiota. Tuntuu, ettei ole energiaa käsitellä jotain tunteellista asiaa ollenkaan. 

Onkohan Ronilla ollut vaikea kausi? Onkohan hän päässyt nousemaan ylös omista spiraaleistaan? Kyllä varmasti. Olen aika varma siitä. Ainakin pääosin. Tämä on ollut niin monille suuren kehityksen ja muutoksen aikaa. Minulle. Ja miksei myös hänelle. Oma oloni on ollut vähän väsynyt. Mutta siinä samalla olen onnistunut harjoittelemaan uudenlaista joogaliikettä uuden apuvälineen kanssa. En useinkaan ostele mitään, mutta urheiluharrastukseen liittyvän välineen osto tuntuu hienolta. Jes! Vihdoinkin minä olen se ponnaripäinen hymyilevä nuori nainen, joka upgreidaa välineistöään. Ja sitten täysin huijaamatta tekee jumpat ja muistuttelee itseään, että joulukerroksen sulaminen lantiolta vie hetken. Pitää vain pitäytyä pois ylimääräisten herkkujen ääreltä ja hikoilla vähän. Olen päättänyt, että siihen menessä, kun meillä on Santin kanssa varattuna paikat tapahtumaan parin viikon päässä. Niin silloin voin laittaa päälleni taas sen paidan, joka korostaa kapeaa vyötäröäni. Se fiilis kun voi pukeutua tällaisiin vaatteisiin tuntuu niin hyvältä, että sen  takia voin olla napsimatta suklaata iltaisin. Ihan yhtä hyvin syön kirsikkatomaatteja tai suolakurkkuja. Tai rahkaa ja marjoja. En ole syönyt kesän jälkeen sipsejä lähes laisinkaan. Ja ne olivat lempiherkkujani! Mutta näin se käy. Olen muuttunut ihminen. Peilistäkin eron huomaa kyllä. Mutta satuin törmäämään vanhaan valokuvaan, jolla minun oli alunperinkin tarkoitus arvioida omaa kehitystäni. Ja omiin silmiini kehitys on merkittävä. Ja hauskinta on, että jos jatkan samalla linjalla, niin jossain vaiheessa tämä alempi kuva tulee olemaan se vanha verrokki uuden kehitysaskeleen vieressä. Ihan vaivihkaa minusta on siis tullut tällainen. Joku sanoo, että se vie aikaa noin kolmisen viikkoa luoda tapa. Ja kolmisen kuukautta luoda elämäntapa. Ja minä olen nyt pitäytynyt lähes päivittäisessä liikunnallisuudessa noin puoli vuotta. Olen jo sitä useampia kuukausia muuttanut ajatustapaani. Aktiivisesti opetellut siirtämään väärät tuntemukset ja ajatukset terveellisellä tavalla sivuun. Pakottanut itseni sanomaan eri asioita ja olemaan se ihminen, joksi olen halunnut tulla. Olen omilla tutkimuksillani ja kokemuksillani tullut elämäekspertiksi. Näen joka puolella ympärilläni ihmisiä, jotka ovat eri vaiheissa näissä prosesseissa. Ja usein koen näkeväni yhä selkeämmin asioiden lävitse. Kepeänä hauskuutena olen tullut kuu- ja horoskooppiasiantuntijaksi. Tiedän aika hyvin kuka on kukakin. Ja ymmärrän ihmisten käyttäytymistä paremmin ottaen huomioon suuremmat olosuhteet ja vaikuttimet. Ihan pilke silmässä, mutta silti.

Juttelen taas Javierin kanssa. Hän kertoo yksityiskohtia arkielämästään. Jotenkin kauhean tuttua. Tiistai-iltana olen tehnyt herkullista katkarapunuudelipataa perheenjäseneni kanssa. Sellaista opiskelijabudjettiin sopivaa. Mutta niin hitsin hyvää! Olen opetellut päälläseisomista ja koittanut venyttää yläselkääni. Se on vaikeaa. Siis siinä sivussa, kun olemme katsoneet netflixistä sarjoja. Ja siinä sivussa, kun olen jutellut Javierin ja Tommin ja Santin kanssa. Fiilikseni ei ole ollut mitenkään erityisen innokas, vaan vähän jopa jähmeä. Tunteellisesti. En ole ajatellut kauheasti minun ja Santin suhdetta. Ja ihan hetken olen jopa ajatellut, että hän on varmaan kyllätystynyt minuun, kun ei reagoi kivasti lähettämääni hauskaan ja vahingossa vähän seksikkääseen uuden jumppavälineen esittelykuvaan. Mutta silti olen samalla pitäytynyt hyvässä sisimmässä olossa ja tiennyt järjen tasolla, että kaikki menee varmasti oikein hyvin. Pienen ajatushetken ajan olen ollut varma, että selviäisin siitäkin. Siitäkin, että tämä ei jatkuisi. Ja se, että kaikki on hyvin siitä huolimatta, että Santi kertoo hoksanneensa, että hänen sänkynsä patjassa on irrotettava päällinen, jonka voi pestä pesukoneessa. Mutta ettei se mahdu hänen pesukoneeseensa. Siellä hän touhuilee keskeneräisen prosessin kanssa. Perfektionistina. Minusta tuntuu, että hän haluaa ihan vähän syyllistää minua tapahtuneesta. Häntä ärsyttää, että hän itse mokasi sängyn puhdistamisen. Ja minä hyväksyn tämän ja ymmärrän häntä. Mutten pyytele enempää anteeksi. Suhtaudun juttuun ymmärtäväisen humoristisesti. Koska tiedän, ettei hän - kuten ei Javierkaan - kaipaa miten alentelua edessään. Nämä miehet kokevat onnistumisen tunteita tekojen ja tapahtumien kautta. Nämä miehet rakentavat kuvaa itsestään sen perusteella mitä he tekevät. Ja näille miehille on tärkeää olla hyvä ja onnistunut. Siksi he ottavat vakavasti minkä vain eteen tulevan asian ja hoitavat sen kunnolla itse. He ovat tosi uraorientoituneita. Suhtautuvat harrastuksiin jopa vähän liian vakavissaan. Ja jos jokin asia pitää hoitaa, niin se on prioriteetti, ja muiden täytyy se ymmärtää. Silti he tarvitsevat myös sen heijastuksen muista. Kiitoksen ja ihailun (kun ajoitus on heidän aikatauluunsa sopiva). Ja siksi he myös kohentavat omakuvaansa läheistensä kautta. Ottavat vakavasti läheistensä asiat. Siksi nämä leijonat ovat pidemmällä tähtäimellä luotettavia ja vakaita. Tulisia ja intohimoisia. Joskus koleita ja ylhäisiä. Ja suuttuessaan sivaltavia ja umpimielisiä. Eivät halua epäonnistua tai olla väärässä. Eivätkä myöskään halua nähdä epävarmuutta ja epäonnistumista muissa, koska se heijastuu heihin itseensä. Mutta ihmissuhde voi olla heille myös projekti, jonka on onnistuttava. Jota he johtavat. Tiimi, jossa minä voisin ihan hyvin olla mukana. Minä voisin antaa Santin johtaa yhteistä projektiamme. Antaa hänelle tilaa ja olla hänestä nähtävästi ylpeä. Antaa hänen tehdä tärkeät aloitteet, mutta olla nokkela ja aktiivinen oikealla hetkellä. Muistuttaa häntä aina välillä siitä, miten paljon hänestä tykkään. Antaa huomiota ja lähetellä kivoja kuvia ja huokauksia viime yöhön liittyen välittämättä siitä, vaikkei hän heti niihin reagoi. Koska tiedän, että hän syynää kyllä kaiken tarkkaan ja kehittää ajatuksiaan ja tunteitaan viiveellä. Järjellä, ennekuin ne siirtyvät tunteiksi. Tässä vaiheessa moni tekee sen mokan, että loukkaantuu ja alkaa osoittaa mieltään. Ottaa henkilökohtaisesti asioita, jotka kannattaa vain jättää sivuun. Tuntuu ihanalta, että minä voin sanoa ja tehdä mitä haluan riippumatta toisen reaktiosta.

Taas minusta tuntuu, että nämä dialogit Santin kanssa ovat kuin peliä, jossa minun pitää suoriutua muistaen se, millainen hänen persoonallisuutensa on. Ja olen siinä aika hyvä! Mietin, että milloinkohan näemme seuraavan kerran. Me tykätään toisistamme. Ja kun olemme yhdessä niin olemme kiinni toisissamme kokoajan. Ai, että miten nautin siitä, että minulla on joku jota koskettaa. Joku joku ei vetäydy pois, kun haluan halata tai pitää kädestä kiinni. Ja hän tekee niin myös. Haluaa pitää minusta kiinni. Kun kerään rohkeutta ja muistutan itseäni, että voin olla millainen tahansa, ja kuiskaan hänelle että suudellaan. Niin hymyillen hän suutelee minua vetäen vartaloni kiinni itseensä. Ihan missä tahansa. Olen onnekas. Olen uusi ihminen, joka saa itselleen tällaisia asioita. Ja sitten kaiken lisäksi me vielä selvitään tällaisista kiusallisista ja typeristä arkisista jutuista aika hyvin. Minä pystyn olla nolostumatta liikaa. Käsitellään asiat, mutta ei anneta niiden vaivata meitä enempää. Ihan mahtavaa. Ja minä sain kuin sainkin pesukoneessa pyörineen puhelimeni takaisin, emmekä me puhuneet siitä mitään. Mikään siihen liittyen ei ole vaivannut välejämme. Minulle on ihan sama onko hän käynyt kaikki kuvani, ja tekstini ja viestini läpi, jos kerran se ei vaikuta väleihimme. BLIBLING. Ja illalla keskellä epämääräisen ookoota iltaani Santiago ehdottaa, että vierailisimme jossain näytöksessä keskiviikkona. Ja minusta tuntuu kivalta, että hän todentotta tahtoo viettää kanssani normaalin arki-illan riippumatta sängypesuoperaatiosta. Tietysti! Hän on prioriteettini. Hän on potentiaalisesti tuleva elämänkumppanini. Hah, se tuntuu melko kaukaiselta. Mutta niin on kaikki muukin tuntunut. Ja kaikki on mahdollista. Sovittuani arki-illan viettämisestä Santiagon kanssa minulle tulee hetkeksi huono omatunto, koska Tommi on yrittänyt pyytää minua elokuviin. En ole sopinut mitään ajankohtaa, vaan kuten aina, olen joustavasti sanonnut, että jos ajoitukset onnistuvat niin miksemme käväisisi leffassa. Ja nyt ilmoitan, etten ainakaan keskiviikkona pääse. Ehkä viikonloppuna. Ja Tommi on tosi pettynyt. Mutten kai voi tästä ottaa taakkaa itselleni? Ja mitä jos hän odottaa leffatapaamisen olevan treffit? Ja minä pelkään tuottavani hänelle pettymyksen. Mutten voi miellyttää kaikkia ihmisiä ja olla loukkaamatta heidän tunteitaan, jos aion elää omaa elämääni. 

Tiistai-iltana viimeiseksi juttelen vielä Javierin kanssa. Hän näyttää niin söpöltä ja komealta. Ja hän on niin rehti ja kiva omalla tavallaan. En voi sille mitään, että jotkut pienet etäiset muistofiilikset nousevat pikkuruisina välähdyksinä mieleeni. Olen entistä varmempi siitä, että meidän ei tule tavata. Tai syventää keskusteluja pintaa pidemmälle. Jotenkin välitän hänestä aika paljon. Koen vahvasti, että hän on tosi haavoittuva. Sen kovan kuoren alla on se pieni poikanen, joka ikävöi nuorena kuolleita vanhempiaan. Ja joka on särkynyt tultuaan ankarasti petetyksi ja hylätyksi aiemmassa suhteessaan. Se pikkuinen on kasvattanut kovat kuoren ympärilleen ja yrittänyt lääkitä itseään tunteettomalla ja irstaalla tavalla. Sen kuoren läpi on päässyt ehkä ripaus pelottavaa kiintymystä, jonka hän on siirtänyt sivuun koska on helpompaa olla siellä piilossa yksin, kuin päästää joku sisälle. Ja minusta tuntuu, että hän menettää ihanan kokemuksen ehdottomasta rakkaudesta. Koska hän asettaa niin paljon itselleen ehtoja. Ja niille läheisille, joiden kautta hän peilaa itseään. Hän keskittyy töihin ja kielikursseihin. Ja irtosuhteisiin. Mutta samalla hän viesteissään sanoo, että kaipaa elämäänsä nyt muutosta. Jotain on tapahduttava. Ja tiedän, että hän tekee sen ja ehkä pääsee vielä yli omasta spiraalistaan. Taasko joku, josta olen syvästi välittänyt, ja välitän vieläkin, pääsee eteenpäin minun jälkeeni. Ei silloin minun kanssani, kun olisin tarjonnut kaiken. Vaan vasta jonkun toisen kanssa.  Vai jääkö hän ikuiseksi hurjastelevaksi poikamieheksi. Kai sen on mentävä niin. Että minun oli päästettävä irti ja kehityttänä itse eteenpäin. Ja nyt minä saan sen mitä on minulle tarkoitettu. Ja voin vain sivusta seurata näiden aiempien rakkaiden elämää. Ja samalla tunnen omahyväisyyttä ja iloa siitä, että nämä upeat ihmiset ovat aina osa elämääni. Ja minä olen aina osa heidän elämäänsä. Me ollaan toisillemme niitä ihmisiä, keitä me muistellaan lämmöllä. Ja ehkä tunnetaan pieni muljahdus vatsanpohjassa. Ja se on ihan okei. Pystyn yhtäaikaisesti suhtautumaan tähän kaikkeen lämmöllä ja passivisella kaipuulla. Ja olemaan innoissani Santista. Ja täysin vain hänen juuri nyt. Tänään me nähdään. Ei epäröintiä tai pahaenteisyyttä. Saan tänään pusuja. Olen onnistunut välttelemään kaikkia herkkuja ja tajuamaan taas, että tämä on vain itsestäni kiinni.