wnb-kriitikko

Tuijotan keskiviikkoaamuna jonkin aikaa tietokoneen oikeassa nurkassa olevaa päivämäärää ja mietin, että onko ihan oikeasti jo kahdeskymmenespäivä. Muutama päivä jouluun ja siitä muutama päivä tämän vuoden päättymiseen. Menipä se nopeasti. Vuosi 2017 alkoi taianomaisen upeasti romahtaen tuskalliseen syöksykierteeseen, mistä on nyt pikkuhiljaa päästy taas elävien kirjoihin. Seuraava vuosi tuskin voi vaihtua paremmin. Tai pahemmin. Eli turha stressata. Odotukset vuodelle 2017 olivat korkealla. Olin ihan varma, että onneni on jo pakko kääntyä ja minun on viimeinkin saatava mitä haluan ja tarvitsen! Mutta onkin käynyt vain ilmi etten ollenkaan tiedä mitä haluan tai tarvitsen. Siispä siirrytään seuraavaan vuoteen vailla vastaavanlaisia odotuksia. Ihan vain toivoen, ettei mitään kauheaa tapahtuisi. Odottaen tasaisuutta ja tyytyväisyyttä. Hah, ihan kuin se olisi jotenkin vähäinen toive! Sen lisäksi että aamun ratoksi kummastelen ajan kulumista sivuutan tuntemattoman ihmisen kaveripyynnön somessa ja vastaan jotain tosi neutraalia Jukan aamuviestiin, jossa on taas jostain syystä punainen sydän. Sekä venyttelen särkevää selkää ja jalkojani, jotka tuntuvat olevan ihan jumissa. Varmaankin siksi koska olen edellisiltana torkkunut todella epämääräisessä asennossa nojatuoliini käpertyneenä netflixin pyöriessä taustalla. Eilisiltana päiväunien lisäksi olin oma-aloitteinen ja ehdotin Javierille kylpylätarjouksen hyödyntämistä, mutta Javier ei pääse kanssani rentoutumaan työkiireisiin vedoten. Ainakin yritin jotain. Nyt voin vain maata kotona tekemättä mitään. No tottahan toki kaksi eri tinderiä on tehnyt suoran ehdotuksen tapaamiselle, mutta ei juuri ne tinderit, joita ensisijassa tahtoisin tavata! Ensin haluan jotain ja sitten kun saan sen niin en jaksakaan innostua. Plääh. Huomaan etten innostu ollenkaan ajatuksesta tavata näitä ihmisiä. En ymmärrä itseäni. En vaan jaksa. Ehkä olen pettynyt ettei juuri ne kaikista kiinnostavimmat sinkut  jaksa nähdä vaivaa tapaamisten ehdottelemiselle, kuten en minäkään. Ehkä olen pettynyt siihen, että Karri ei ole vastannut moneen päivään viimeisimpään lämminsävyiseen viestiini. Ja ehkä olen pettynyt siihen, että kun kyselen Dimiltä joulukuulumisia niin hän kertoo matkustavansa sukulaisilleen, eikä tartu ollenkaan vihjaukseeni siitä että olen ehkä muuttamassa omaan asuntoon. Tylsää. Mutta toisaalta kaikki on samalla ihan hyvin. Tylsän hyvin. Tiistaina nukahdan päiväunista huolimatta helposti hyvään uneen pieni kyynel silmäkulmassa sillä samalla hetkellä, kun Lukija päättyy puhelimeni näytöltä. Pidän Kate Winsletistä. Ja herkistä elokuvista. 

En ole itkenyt pitkään aikaan. Se on minun kohdallani tosi erikoista, koska olen aina itkenyt todella paljon. Olen itkenyt varmaan yhteensä päiväkausia pelkästään elokuvien, dokumenttien tai kirjojen ohessa. Ennen itkin uutisia ja tuntemattomien ihmisten kohtaloita. Enää en tee sitä. Se osuus minun sympatiavarannoistani on kulutettu loppuun jo ajat sitten. Ei ole mitään järkeä aidosti surra ja kuluttaa itseään asioilla, joille ei voi mitään. Sen sijaan parin kyyneleen vuodattaminen herkistyessä esimerkiksi elokuvan lomassa on enemmänkin terapeuttista ja itselähtöistä. Lisäksi olen ollut mestari itkemään itsesäälissä. Eroni aikana pillitin omassa työhuoneessani vaikka kuinka monta kertaa. Tai työpaikan vessassa. Ihan vain siksi etten ole voinut sille mitään. Tuolloin vietin myös aikaa perheenjäsenteni luona ihan vain itkemässä. Pillitin sohvalla istuen ja sanoen, että nyt on vain pakko saada itkeä tämä pois. Ja niin tein. Olen itkenyt itseni uneen miljoona kertaa. Antanut kyynelten ja rään valua tyynyyn ilman että olen viitsinyt edes niistää nenää. Olen itkenyt kun joku deitti on tehnyt oharit. Olen istunut laittautuneena yksinäni baarissa drinkin kanssa ja vuodattanut salaa pettymyksen kyyneleitä toivoen ettei kukaan huomaa. Olen itkenyt Javierin luona. Olen itkenyt Ronin kanssa. Olen nähnyt kyyneleitä heidän molempien silmissä. Itkeminen on ihan okei. Mutta nyt sen osuus on selvästi vähentynyt arjessani. Ehkä olen karaistunut ja oppinut pois kyynelkanavien yliherkkyydestä ja itsesäälistä. Ehkä kyynelvarastoni on viimeinkin vähissä, koska olen aina itkenyt niin paljon. Nuorempana minua hävetti ja ärsytti etten voinut kuunnella minkäänlaista äänenkorotusta ilman että olisin väkisinkin alkanut vuodattaa kyyneleitä. Edelleenkin kovat äänet tuntuvat koettelevan kyynelkanavia. Kun moottoripyörä menee täysillä ohi niin tippa saattaa nousta silmään. Tai kun elokuvateatterissa leffa alkaa ja äänet jyrisevät katsomon yli niin olen jo ihan valmis nenäliinan kanssa. Tämä on kaikki aika outoa, koska en oikeasti ole tunteellisesti herkkä missään muissa kuin itseeni liittyvissä asioissa. Enää mitkään uutiset tai uhkakuvat eivät hetkauta minua. Suhtaudun ympärillä tapahtuviin asioihin stoalaisen viileästi. Ellei asia kosketa suoraan minua. Inhan ristiriitaista. Mutta tuntui hyvältä pitkästä aikaa vuodattaa pieni elokuvakyynel.

Olen aina ollut elokuvien ja kirjojen suurkuluttaja. Kun vielä vietin tylsää kotielämää, niin ne olivat ehkä suurin intohimoni ulkona syömisen ja kulttuurin lisäksi. Ajatukseni ihanteellisesta vapaaillasta oli tuolloin ravintolaillallinen ja elokuvissakäynti. Sitten näin vaivaa laatiakseni nokkelan ja osuvan arvostelun leffasta ja kenties ravintolastakin. Koin sen velvollisuudekseni. Minulla on kirjakaupalla omia päiväkirjoja ja arvosteluja erilaisista asioista. Sen sijaan että nyt kirjoittaisin itsekkäästi omaa terapiaa voisin kirjoitella noita kritiikkejä. Välillä haaveilen aina palaavani siihen elämänvaiheeseen, jossa viikon kohokohta on se, kun saan keskittyä hyvään kirjaan. Nyt se tuntuu kauhean tylsältä ja kaukaiselta. En jaksa enää kirjata ylös lukemiani kirjoja tai katsomiani elokuvia. Tunnen ihan pientä lievää syyllisyyttä. Koen, että aikaisemmin näkemäni vaiva menee hukkaan, kun olen jättänyt projektini kesken. Mutta toisaalta enhän nykyään edes juurikaan jaksa lukea mitään enää. Olen liian valtaantunut ja ottanut kirjaimellisesti sen, että voin tehdä mitä haluan. Voin jättää tekemättä mitä haluan. Ihan kuin olisin aivan eri ihminen. Monissa asioissa huonompi ja hirveämpi. Mutta toisaalta kehittynyt miljoona vuotta. Näen asiat niin paljon avarammin nykyään. Ymmärrän nyt paljon sellaista, mistä minulla on aikaisemmin ollut mukatietävä kapeakatseinen mielipide.  Ehkä pääsen palautumaan tuohon kivan arkiseen ja tylsään todellisuuteen, mutta viisaampana ja osaavampana. Ehkä. Haen keskiviikkona itselleni lounaaksi salaatin, jonka upotan mausteisiin ja kastikkeisiin, ja se on hyvää. Singh kertoo minulle jotain tärkeää Intian ja Kiinan välisistä jännitteistä koskien Bhutanin tilannetta. Lukaisen pikaisesti hänen vaivalla välittämiään linkkejä vaikken voisi juurikaan olla vähempää kiinnostunut tästä aiheesta. Sen sijaan mietin taas lähestyvää viikonloppua. Voisin fiksusti sijoittaa tälle viikonlopulle deitti-illan lauantaille, jotta takaisin hyvän vireen sunnuntain aattoillalle. Edellisiltana katsomassani elokuvassa alastomat vartalot painautuivat toisiaan vasten enkä voinut olla miettimättä, kuinka kauan siitä on, kun olen saanut painautua alastomana vasten jonkun selkää. Upottaa kasvoni Javierin puhtaisiin hiuksiin ja tuntea kuinka hän ottaa käsistäni kiinni ja puristaa minut tiukasti itseään vasten. Melkein jo kysyn Javierlta hänen viikonloppusuunnitelmiaan. Mutta äh. Ehdin myöhemminkin.