Menen hypermarkettiin töistä lähtiessä ja nappaan mukaani pari pientä lahjapussia, joihin voin sulloa pieniä tuliaisia sukulaisille. Eli jotain pientä matkaltani ja arpoja. Lisäksi haen alkosta vuosikertapullon, joka voidaan jakaa joulupöydässä. Pidän musiikin kovalla ja tunnen olevani omassa kuplassani kävellessä siellä ihmisruuhkan keskellä. Välttelen muiden katseita. En halua moikata ketään. Olen huomannut että muutan reittiäni tai jätän jopa menemättä johonkin tiettyyn kauppaan kokonaan, jos siellä näkyy joku työkaveri tai vanha tuttu. Onko se sitä perisuomalaista käyttäytymistä? Vai jotain umpimielisyyttä? En vain jaksa vaihdella kuulumisia kenenkään kanssa. Enkä halua olla kenellekään tyly. On siis helpompi väistää. Sää on ulkona ärsyttävä. Maa on joko jäisen liukas tai loskaisen märkä. Ensin on kylmä ja sitten tulee hiki. Kotona heitän uuniin ostamani valmislasagnen ja alan asetella pikkutuliaisia lahjakasseihin, joihin jää niin paljon tyhjää tilaa, että päätän ostaa seuraavana päivänä joko pienemmät pussukat tai lisää lahjoja. Minunhan ei pitänyt stressata tai välittää tänä vuonna näistä lahja-asioista! Typerää. Mietin miten kuluttaisin taas yhden tavallisen koti-illan. Mietin miten minusta on tullut näin tylsä! Ennen kävin treffeillä arkenakin. En voinut sietää ajatusta siitä, että nukkuisin näin monta yötä peräkkäin yksin. Kummallista, miten asiat muuttuvat. Luen läpi edellistä postaustani (kuten pyrin joskus tekemään korjatakseni typoja ja muita virheitä) ja havahdun tähän tinderprobleemaan. Siis siihen, että olen saanut aikaiseksi hankkia muutaman uuden matchin ja harmittelen sitä, kuinka ne kaikista parhaimmat catchit eivät vaivaudu tekemään aloitetta. Mutta mitä ihmettä. Mehän elämme tasa-arvon aikaa, eikä minun pitäisi tuntea mitään alemmuutta siitä, että tekisin itse aloitteen. Jostain syystä koen sen miehen tehtäväksi. Olla aloitteellinen ja ehdottaa tapaamista. En ole koskaan väittänyt olevani feministi, enkä selvästi olekaan. Olen mieluusti sellainen kosiskeltava ja näennäissiveä tyttö, joka vain odottaa sen prinssin saapumista kaino hymy kasvoillaan. Mutta nyt aion toimia toisin! Vapaan arki-illan kuluksi alan siis lähetellä kivoja pieniä viestejä kaikille niille miehille, joiden kanssa olen viime aikoina pariutunut sinkkusovelluksen kohtalokkaassa maailmassa. Tartun johonkin heidän profiilissaan ilmenevään yksityiskohtaan, josta on helppo aloittaa pilke silmäkulmassa keskustelu. Eikä mene kauaakaan, kun alan saada vastauksia. Jes, se tositosi komea mallin näköinen pitkä mies vastaa ja vaikuttaa ihan fiksultakin. Kauan kuolleena olleiden perhosten pikkujalat alkavat venytellä kohmeisia niveliään.
Nyt oikeasti innostun siitä, että voisin tavata tämän miehen! Huomaan, että mitä enemmän kerron itsestäni hyviä ja vakavastiotettavia tylsiä asioita, niin sitä enemmän mies innostuu myös. Profiilini on täysin kieli poskessa laadittu ja minusta saa ehkä liiankin välinpitämättömän ja kreisin kuvan. Mutta nyt saan kerrottua työstäni, harrastuksistani ja perheestäni ja vaikutan ehkä suhteellisen normaalilta. Vähän jo häpeän liian rempseää otetta deittiprofiilini laatimiseen ja mietin, etten varmastikaan pääse monenkaan hyvän miehen vaimomatskulistalle ensivilkaisulla. Täytyy ehkä korjata tämä asia jossain vaiheessa. Viestittelemme tuon miehen ja parin muun kanssa koko illan. Sisintä kutkuttaa. Uusi vuosi, uudet kujeet! Saan toivottaa kauniita unia parille komistukselle ja nukun taas kuin tukki aamuun asti. Tai no, joudun kaksi kertaa nousta hätistämään kissan pois repimästä esiinjäänyttä lahjanarua. Kaksi kertaa siksi, koska laiskuuksissani kuvittelen kissan säikähtävän ensimmäisellä kerralla pelkkää poishäätämistä. Kissa ei pelkää mitään. Paitsi pölynimuria ja vettä. Se ei ennen pelännyt vettä. Olen joskus kylvettänyt sitä ämpärissä lämpimässä vedessä ja kissa on istunut siellä tyytyväisenä hymyillen. Nykyään se ei enää onnistu. Onneksi kissat osaavat pääsääntöisesti huolehtia omasta hygieniastaan. Heti aamulla, kun olen pukeutumassa samoihin puolipitoisiin arkivaatteisiin kuin toissapäivänä, niin kuulen tinderin merkkiäänen puhelimestani ja hymyilen. Oma aktiivisuus kannatti taas! Olen niin hyväntuulinen että vastailen iloisesti myös niille vähemmänkiinnostaville tapauksille. Deittiehdokkaiden lisäksi viestittelen Elinan kanssa, joka kertoo, että pelkää seurustelukumppaninsa katoavan. He ovat viettäneet tiiviisti aikaa yhdessä, ja nyt kun mies on jonkin aikaa poissa, niin Elina kertoo paniikinkaltaisten ajatusten nousevan esiin. Hänestä tuntuu siltä, ettei tuo mies ikinä tule takaisin. Elina on mennyt vessaan tarkistamaan, että onko mies ottanut mukaansa hammasharjansa lähtiessään. Tiedän niin hyvin mistä Elina puhuu. Täysin irrationaalinen menettämisenpelko. Kyse on varmaan pohjimmillaan niistä kiintymyssuhdehäiriöistä, joista jokatoinen meistä kärsii enemmän tai vähemmän. Onko tämä naisten juttu? Alamme luontaisesti valmistautua hylkäämiseen. Siihen, että toinen katoaa, vaikkei sellaiseen ole mitään syytä. Koska niin on käynyt aikaisemminkin, niin niin käy varmasti nytkin. Paras itseasiassa alkaa käyttäytyä itse typerästi ensin, koska toinen katoaa kuitenkin ja jättää! Vuosi sitten olen teksteissäni pohtinut sitä, kuinka harmillista on ettei jutusta tulekaan mitään, jos toisesta ei kuulu mitään pariin päivään. Olen siis ollut tuolloin ihan varma, että toinen on häippässyt ja hylännyt tilaisuuden tutustua minuun jos en saa jatkuvasti viestejä. Joskus kauan sitten kun vielä käytin enemmän alkoholia olen viestinyt samanlaisia juttuja Javierille. Että jos hän ei ole kutsunut minua luokseen yöksi jonain viikonloppuna, niin olen jo lähettänyt hänelle viestin, että Ei Sitten, Moikka! Eikö ole outoa? Mutta silti niin harmillisen yleistä. Olenkohan kasvanut noista vaiheista ohi? Olenkohan saanut kärsivällisyyttä ja ymmärrystä siihen, ettei minun kannata hätäillä. Ei toinen ole välttämättä kadonnut jos ei viestittele minulle joka päivä. Ja jos on, niin minun lapsellinen kuumotteluni ei auta asiaa mitenkään. Selitän Elinalle, että nuo tunteet ovat ihan normaaleja ja pyydän häntä hillitsemään itsensä kommunikoinnin ja käyttäytymisen suhteen. Vaikka itse olisi perusteettomasti epävarma, niin sitä ei tarvitse tuoda ilmi toiselle, joka on täysin tietämättömänä toisen panikoinnista viettämässä kivaa joululomaa aikeenaan palata sitten takaisin. Huh, olemmepa me naiset monimutkaisia. Ja tiedän, että tämä ei todellakaan ole mikään marginaaliryhmän juttu.
Tänään on vielä edessä yksi tavallinen ilta. Ei, en ole sentään niin kunnostautunut, että jaksaisin edes miettiä mitään tapaamisia tälle illalle. Otan rauhallisesti ja yritän odottaa innostavaa viikonloppua maltillisesti. Ilmassa on selvästi kärsimättömyyttä. En malta odottaa, että pääsen juhlimaan. En malta odottaa, että pääsen treffeille. En malta odottaa uutta asuntoa! En malta odottaa tulevaa vuotta. Ehkä menen ajankuluksi saunaan ja pesen hiukset valmiiksi niin, ettei minun tarvitse pestä niitä enää huomenna. Vaan voisin suoraan laittaa ne kauniiksi suoristusraudalla töiden jälkeen. Se onnistuu jos hiuksiin on laitettu valmiiksi muotoiluvaahtoa. Siten pääisisin nopeammin liikkelle. Mutta toisaalta haluan varmaan kuitenkin käydä suihkussa ennen viikonloppua ja vaihtaa päälleni puhtaat alusvaatteet. Eihän sitä koskaan tiedä. First world problems. Joku tarjoaa töissä kakkua ja suklaata. Syön niitä lounaaksi, enkä malta odottaa viikonlopun paastoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti