Frigidi

Minulla on ehkä vähän sellainen samanlainen tylsä olo kuin silloin kun kaikki tuntui olevan tylsän hyvin ollessani ihastunut Jukkaan. Ei valittamisen aiheita tai mitään erityistä, mitä pitäisi kauheasti miettiä. Mutta miten voin olla tällaisessa tilassa ilman, että minulla on ketään? Tähän hetkelliseen tunteeseen olen aina välillä havahtunut. Sitten käyn läpi mielessäni automaatiolla näitä tyyppejä, jotka tässä ympärilläni halutessani pyörivät. Mietin, että pitäisikö tiivistää välejä johon kuhun vaikka tulevana viikonloppuna. Mutta sitten muistan isot juhlat ja ihanan autuuden johon voin pienellä vaivalla päästä viikonloppuna ystävieni seurassa. Alan tuntea perhosia vatsassa ajatellessani sitä. Ja huomaan, että viikonlopun bileet korvaavat treffit. Ne korvaavat tällä hetkellä tunnetasolla toisen ihmisen. Menen ennemmin juhliin ja nautin päihdeaineita, kuin menen viettämään illan Javierin luokse. Menen ennemmin yksin tanssimaan, kuin järkkäilen vaivalla tapaamisia uusien miesten kanssa. No karkeasti sanottuna. Toki voisin tavata jonkun mieluustikin, mutta vain siten ettei se häiritse muuta viikonloppuohjelmaani. Eli olen ihastunut juhlimiseen. Olen vatsanpohjaa kutkuttavasti rakastunut tanssiin ja siihen syleilyyn, johon se tunnelma minut ottaa. Halaa paremmin kuin kukaan mies. Ja kun valvon aina aamuun saakka, niin en tarvitse uniseuraa, kun voin suoraan valvoa seuraavaan päivään ja seuraavaan yöhön. Aikaimoinen escape! No ei se tietenkään varmasti näin yksinkertaista tai pysyvää oikeasti ole. Mutta miksen nauttisi tästä nyt kun voin? Edellisviikonloppunakin juttelin noina öinä Javierin ja Ninon ja Rickyn kanssa, enkä halunnut keskeyttää illanviettoani kenenkään noiden vuoksi. Ihan vähäsen ehkä olisi tehnyt mieli, mutta ei riittävästi. Tämä vaihe on käsillä nyt. Katsotaan kauanko se kestää ja milloin alan kaivata enemmän ihmisen läheisyyttä. Ainakin nyt olen todistanut itselleni, ja sille jollekin epäileväiselle, joka oli vahvasti sitä mieltä, etten koskaan pystyisi olla suhteessa yhteen ihmiseen, koska vaikutan niin nymfiltä. Hah.

Edellispäivän tiistainen työpäivä on ehkä yksi kiireisimmistä pitkään aikaan. Olen päästäni vähän pyörällä, ja edelleenkin tunnen leijuvani sellaisen pehmoisen hattaran sisällä. Aamulla töihin kulkiessa yhtäkkiä havahdun siihen, että kävelinkö vahingossa ohi risteyksestä josta olen kääntynyt oikealle lähes joka arkipäivä menneet vuosikaudet. Mutta se on vasta tulossa. Uppoudun paljon helpommin omiin ajatuksiini, mikä on vain hyvä asia. Pystyn sulkemaan ympäristön pois mielestäni vaivattomasti. Työkaverit tuntuvat puhuvan hassusti ja keskityn hieman enemmän siihen, että näytän varmasti ihan normaalilta. Ihanaa miten mukava sulava pehmeys säilyy näin pitkään viikonlopun jälkeen. Tiistain kiireisen päivän jälkeen haen kaupan pakastealtaasta bataattiranskalaisia ja joulutorttutaikinat hilloineen, ja menen sukulaiseni luokse viettämään rentoa päivää. En kuule kenestäkään mitään. Ja mietin hetken sitä että mitähän Jukka puuhaa. Olen iloinen, että loppujen lopuksi tulimme niin hyvin toimeen viikonloppuna. Uskon, että tämä kaverijuttu voi toimia hyvinkin. Viikonloppuna yhteisessä illanvietossamme oli mukana taas kerran joku Jukan kaveri ja ex-säätö, jonka kanssa he innokkaasti juttelivat koko illan, eikä asia juurikaan häirinnyt minua. Ihan vähän sellaisella inhimillisella naivismilla toki minua ärsyttää, jos toinen heti löytää seuraa kivannäköisestä tytöstä, joka on illan aikana vähän liian sekaisin mutta selvästi tosi innokas sopimaan jatkotapaamisia Jukan kanssa, ja muistelee kovaan ääneen nauraen heidän menneitä kommelluksiaan. Mutta ei se mitään. Minun valintani. Illalla menen ajoissa sänkyyn ja saan kuulumisviestin Jukan kaverilta. Olemme viettäneet useita viikonloppuja samassa porukassa ja olen havainnut hänen hieman ihastuneen minuun. Ei se mitään, kunhan hän ei ala ehdotella mitään ja pilaa mitenkään kivaa kaveruuttamme. Ehdin nukkua ihanat yhdeksän tuntia ennen valkoista keskiviikkoa. Nukun arkisin niin hyvin ja sikeästi. En muista pitkään aikaan heränneeni kävelemään unissani. En ole ottanut mitään lääkkeitä tai päihteitä arkisin. Voisin sanoa voivani yleisesti ottaen huomattavasti paremmin nyt, kuin puoli vuotta sitten. Tai kuin lähes vuosi sitten. 

Saan sähköpostiini mainosviestin loistavalta kuulostavasta alennuksesta tutulle lentoyhtiölle. Kaksi yhden hinnalla! Menen heti katsomaan lentoja, mutta hinnat on nostettu niin korkealle alennuksen ajaksi, että vaikka saisi yhden lipun maksutta niin summa on sama kuin aikaisemmin "normihinnoilla". Mitä järkeä? En ole siis vieläkään saanut aikaiseksi miettiä kevään lomia sen pidemmälle. En ole jaksanut tai ei ole kiinnostanut. Olen ollut liian tyytyväinen vain olemaan. Nykyään en ole jaksanut kauheasti stressata myöskään joulusta. Muistan kuinka vastenmielisyyttä kokien raapustin jotain joulukortteja joku vuosi, koska luulin, että niin vain täytyy tehdä jos tahtoo olla kunnon ihminen. Mutta ah mikä vapaus, kun olen tajunnut että ei tarvitse. Vielä lähivuosina olen stressannut joululahjoista. Olen halunnut muistaa kaikkia läheisiä jotenkin erityisen mieleisellä lahjalla. Olen hankkinut kalliita ja tarkoin harkittuja lahjoja, millä ei kai loppujen lopuksi ole ollut mitään merkitystä. Enää en osta sisaruksille kalliita luksustuotteita, koska he osaavat kyllä tehdä sen itsekin. Kukaan ei tarvitse mitään. En jaksa stressata, että mikähän on sisaruksen puolisolle mieleinen väri ylikalliiseen kylpypyyhkeeseen. Tai että mikä näistä alkon tilausvalikoiman tuotteista on juuri se sopivin kenellekin.  Enää en osta kalliita lakanoita Javierille tai merkkiastioita Manuelille. Vien pienet perustuliaiset niille keiden luona vierailen. Viinit ja suklaat valmiisiin ruokapöytiin toki kannan. Perusleffaliput ja lahjakortit läheisille. Mutta vailla stressiä. Keskitän ainoat sen suuremmat panostuskapasiteettini niille parille läheiselle, ketkä oikeastikin tarvitsevat jotain. Vapauttavaa! Kesken aamupäivän radiosta alkaa soida pitkästä aikaa biisi, joka linkittää ajatukseni välittömästi Roniin. Katson ulkona paistavaa aurinkoa ja pieni haikeuden ja menneisyyden kummittelun pisto tuntuu rinnassa. Näinkö se elämä sitten menikin. Minut on tarkoitettu vain olemaan yksinäni. Vastailen ohimennen jotain tinderille, joka valittaa, ettei ole koskaan löytänyt mitään järkevää koko sovelluksesta. Hah. Järkevästä en tiedä, mutta onhan sieltä paljon kaikeanlaista löytynyt. Lähetän haikeuksissani Javierille pienen säähän liittyvän viestin ja päätän pitää sosiaalisuudestani kiinni vaikka väkisin. Ainakin joskus.

Kaunis aurinkoinen sää on vähän ärsyttävä niinkuin aina. Silloin kaikki perheet menevät ulos ja lapset leikkivät pihalla. Pitäisi tehdä lumiukkoja ja mennä ulkoilmatapahtumiin. Pariskunnat tekevät yhdessä kävelyitä ulkona ja kaikenlaista normaalia. Ja jotenkin se on minulle niin mahdotonta, että oleskelen ennemmin huonossa säässä. Kuulun paskaan ilmaan. Siitäkö tämä vastenmielisyys kirkasta aurinkoista säätä ja kevättä kohtaan johtuu? En ansaitse kaunista ilmaa ja uusia alkuja. Olen myös selaillut vuokra-asuntoja sen varalta, että minun on muutettava nykyisestä kämpästäni. Voi Luoja, miten kallista vuokra-asuminen on. En ole joutunut maksamaan kunnon asumiskuluja pitkään aikaan. Ja olen tottunut nykyiseen elintasooni. Jo seitsemänsadan euron vuokra tuntuu vievän ihan kohtuuttoman osuuden kuukauden budjetistani, mutta silläkään ei helpolla löydä pikkuyksiötä niiltä alueilta, joille mielelläni muuttaisin. En pystyisi säästämään enää. En edes oikein tajua mihin rahani nykyään menevät. Jonkin verran toki pistän sivuun ja käytän pakollisiin laskuihin. Lyhentelen opintolainaa. Mutta loput taidan juhlia ja käyttää matkusteltaessa. Toisaalta nykyään en tilaile baareissa juurikaan kalliita alkoholijuomia ja alkonkin lasku on pienentynyt. Mutta muihin päihteisiin ja isojen reivien sisäänpääsymaksuihin menee ehkä sitten suurinpiirtein se sama summa. Alan heti miettiä, että varmaan Javier majoittaisi minut. Tai Jukka ryhtyisi kämppiksekseni mielellään. Ricky tarjoaisi minulle ylimääräisen huoneensa pilkkahintaan. Voisin sohvasurffata vuoroin Manuelista Ninoon jos oikein villiksi ryhtyisin. Mutta kyllä jokainen nyt jonkinlaisen oman sopen tarvitsee. Enkä halua sitouttaa itseäni kehenkään mieheen. Jos kerran jossain vaiheessa muutan, niin haluan, että voin kutsua luokseni ketä haluan. Vihdoinkin vaikka viettää rauhassa aikaa Dimin kanssa, jonka jo olinkin ehtinyt unohtaa. Selailen erilaisia asuntoilmoituksia ja mietin, että kuinkakohan moni nuori nätti nainen maksaa vuokraansa edes osittain luonnossa. Hah. Tietenkin myös asunnon ostaminen voisi olla jossain määrin toteutettavissa, mutta se on liian suuri sitoutuminen tässä elämäntilanteessani. Ja sitä paitsi en tahdo sijoittaa matkabudjettejani asuntolainan hankintaan. Roni varmaan auttaisi tässä asiassa jos pyytäisin? Mutta en pyydä. Tiedän joidenkin pyytäneen ja saaneen haluamaansa apua. Mutta en ole niin pahassa pälkähässä. Olen vain liian laiska ja mukavuudenhaluinen. Iltapäivän aikana juttelen Elinan kanssa, ja vaihdan pari merkityksetöntä ja neutraalia viestiä Jukan kanssa liittyen johonkin käytännön juttuun. Meh. Tunnen oloni turhaksi.