Nada nada

Taas maanantaina rintaa kahmaisee ihan vähän sellainen kolea kouraisu. On ihan pimeää, vaikka herätyskello soi. Makaan valveilla silmät kiinni ja silitän vieressä kehräävää kissaa. Hengitän syvään ja käyn hiljaa mielessäni läpi, ettei minulla ole mitään syytä tuntea ahdistusta. Ei vaikka mitä olisi tapahtunut. Selitän taas itselleni, että ahdistus on perusteeton ulkopuolinen härikkö. Eikä minun tarvitse antaa sen kiusata minua. Rintaa vähän polttelee. Tai polttelu on ehkä väärä sana. Se on jokin sellainen sinertävän harmaa ja kylmä tyhjyys. Ja tiedostan, että se on fyysinen oire. Eikä fyysisen oireen tarvitse johtaa henkiseen kärsimykseen. Jokainen kerta, kun ahdistus muistuttelee itsestään minun on käytävä läpi nämä tietyt toimenpiteet, jotta opin karkoittamaan sen mahdollisimman tehokkaasti. Jotta osaan pitää ahdistuksen erillään itsestäni, vaikka se tuntuisikin sisälläni. Mietin, että vaikuttaakohan tähän se, että on mennyt muutama päivä kun en ole tehnyt kunnolla jumppaharjoituksia. Päätän korjata asian heti kun pääsen toimistolta kotiin. Kaikki on ihan hyvin, mutta minusta tuntuu kuin viikonloppu olisi valunut hukkaan. Se on jonkinlainen lieveilmiö fomosta. Olen niin vahvasti tottunut siihen, että joko minulla on treffit tai sitten vähintäänkin kunnon juhlat, että nyt kun olen ottanut rauhallisemmin itsekseni niin maanantai tuli ihan liian äkkiä. Olemme vaihdelleet viestejä koko viikonlopun ajan Santiagon kanssa. Olisimme ehkä jopa saattaneet nähdä. Mutta minä olen ollut väsynyt lauantaina ja lähtenyt ystävien luota aika ajoissa kotiin. Ei paljon sanottavaa siitä. Tai mistään muustakaan. Toimistopäivä maanantaina tuntuu pitkältä. Olo on aika tylsä. Keskityn pitämään rinnassa kaikuvan etiäisen kurissa. Lähetän Santiagolle viestin koskien jotain ohjelmaa, jota katsoin viikonloppuna. Santiago vastaa ja kysyy vointiani. Ehkäpä saamme sovittua piristävän tapaamisen tälle viikolle. 

 

Oharit vai normaalia elämää

Keskiviikko sujuu erinomaisesti. Olen iloisella ja rennolla tuulella valmistautumassa tapaamaan Elinan, ja lähetän huolettomasti Santille kuulumisviestin. Jotenkin sen vain tuntee, kun asioita voi tehdä huolettomasti. Ja noilla hetkillä tuntuu myös ettei lähes mikään vastaus saisi vallassa olevaa hetkeä romutettua. Olemme päättäneet mennä ulos syömään kauniin sään innostamana ja laittaudun nätiksi. Vaikka huonole hiuspäivälle ei vaan voi mitään. Santi vastaa lyhyesti kuten usein tekee. Ja minä vastaan hänelle hymiöllä. Istumme terassilla syömässä herkullisia ja vähän epäterveellisiä ruokiamme, ja Santi jatkaa keskustelua. Ja ei mene kauaakaan, kun hän jo kysyy loppuviikon suunnitelmiani. Minulla on jopa niin hauskaa olla siinä nauttimassa ruoasta Elinan ja toisen ystävän kanssa, että Santille vastaaminen jää vähemmäle huomiolle. Mutta vain siksi, että saan taas tuntea kaiken olevan hyvin. Sovimme alustavasti tapaavamme perjantaina. Hymyilyttää. Silti innostumme ihan liikaa ystävien kanssa ja päädymme vielä illan päätteeksi hakemaan pikaruokaa matkaan, ennen kuin kello kymmeneltä illalla suuntaamme omiin koteihimme mässyttämään. Loistava ilta! Muutamia hölmöjä selfieitä, innokkaita keskusteluja ja kauheasti naurua. Liika syöminen kaduttaa kyllä, mutta ei auta muu kuin ottaa se takaisin liikunnalla ja syömällä terveellisemmin taas enimmän osan muista päivistä. Nukun hyvin ja herään iloisena torstaihin. Tällä kertaa edes etiäinen ei töki minua rintaan aamulla. Onko syksy koskaan näyttänyt näin kauniilta? En voi olla kommentoimatta upeaa ruskaa työkavereille, joiden kanssa kävelemme ulkona yhteiselle lounashetkelle. Miksen ole aiemmin huomannut miten kauniilta kaikki näyttää syksyllä? Toki olen fiilistellyt syksyn tunnelmia. Mutta muistan, kuinka en ole edes välittänyt maisemista. Ja nyt silmäni ovat avautuneet tällekin asialle. Olen lukenut jostain, että kun sielun silmät aukeaa niin näkee kauneutta joka paikassa. Ja siltä minusta tuntuu. Olen taas pystynyt keskittymään kokouksiin ja oikeasti kuuntelemaan mitä muilla on sanottavana, vaikka tilaisuudet joskus ovat enimmäkseen tylsiä. Olen osallistunut kahvipöytäkeskusteluihin innokkaasti jakaen omia mielipiteitäni muille. Olen jopa ylittänyt itseni ja lähtenyt parin työkaverin kanssa kokeilemaan jotain liikuntajuttua kertaluontoisesti. Ihan vain koska tilaisuus tuli eteen ja tartuin siihen. Olen yleensä ylitarkka omasta ajastani, enkä ole helposti lähtenyt mukaan mihinkään mistä en ole ollut ihan varma. Koska pidän omaa aikaani niin tärkeänä. Mutta nyt yhtäkkiä minulla ei ollut kiire minnekään. Se on sitä hetkessä elämistä. Ja torstaina ei ollenkaan haittaa etten kuule Santista mitään. No okei, ehkä vähän ärsyttää ettei hän halua pitää innokkaasti yhteyttä joka päivä. Mutta jos vain tapaamme, niin aion ottaa väleistämme enemmän selvää. Ehkä rohkaistun ja kysyn, että mitä hän oikein meidän jutulta toivoo. Toivottavasti tapaamme. Petyn kyllä jos emme! Mutta enköhän sitten keksi jotain muuta. 

Herään innokkaana perjantaihin. Meidän on määrä tavata Santiagon kanssa. Olen nukkunut aika hyvin puhtaissa lakanoissa, jotka olen edellisiltana vaihtanut sänkyyn. Ihan vähän ajatellen sitä, että Santi saattaisi eksyä minunkin luokseni kylään. Venyttelen ja kuuntelen aamuradiota. Töihin kävellessäni kiittelen kaikista hyvistä asioista. En tunne ahdistusta. Pääsen toimistolle ja aion keskittyä hyvin päivän kokouksiin. BLING. Santi lähettää minulle viestin, jossa ei lue mitään muuta kuin, ettei hän voi hyvin. Heti pettymyksen aalto vavahtaa lävitseni ja saa minut nieleskelemään. Samantien kuitenkin päätän, että tämä on loistava tilaisuus opetella olemaan antamatta ahdistukselle tai pahaenteisyydelle sijaa. Minua harmittaa, mutta uusi minä osaa suhtautua tällaisiin juttuihin oikeassa mittasuhteessa. Tietysti minä heti mietin, että onko hän oikeasti sairas. I'm not feeling well. Se voi tarkoittaa mitä vain. Ehkä se on sairaus. Mutta se voi tarkoittaa myös sitä, että hän on tullut toisiin ajatuksiin deittailumme suhteen. Se voi tarkoittaa, että hänelle on tullut jokin muu kiinnostavampi meno, johon tahtoo tarttua, koska minut on jo koluttu läpi. Heti ajattelen vaistomaisesti pahinta. Yleensähän viime hetken peruutukset ovat liittyneet juuri siihen, ettei minua ole haluttu syystä tai toisesta nähdä. Ja nyt mietin, että miten välttyisin siltä, ettei tämä asia jää vaivaamaan minua. Työkaveri on vieressäni ja selittää minulle jotain asiaa. Ajatus vähän harhailee, mutta hengähdän syvään ja päätän keskittyä hänen asiaansa. Tässä on selvästi kyse päätöksistä. Minä päätän miten reagoin tilanteeseen. Minä päätän annanko sen vallata mieleni. Minä päätän mitä vastaan Santille. Kun työkaverin asia on käyty läpi keskityn tähän pieneen takaiskuun. Ja koska uusi minä ei halua ottaa yhtään riskejä ajan tuhlaamisesta, eikä murehtia mitään turhaan. Niin päätän, että vastauksellani selvitän tilanteen heti. Voi harmi, parane pian! Ja sitten lisään kepeästi, että luvataanhan me, että voidaan aina puhua avoimesti jos tullaan toisiin ajatuksiin tai joudutaan keskittymään muuhun. Viime hetken peruutus saa tämän ajatuksen mieleeni. Ja me ollaan niin fiksuja, että voidaan sanoa mitä oikeasti ajatellaan. Ja kiva hymiö. Ja sitten lähetä! 

Olinpas suorapuheinen, mutta jos se saa oloni nyt kevenemään ja Santin kertomaan tarkemmin tilastaan, niin hyvä. Ja tämä linja sopii hyvin jatkoksi siihen, kun aikaisemmin olen kysynyt, että onko hän varmasti sinkku. Vähän huumorilla. Mutta silti tehden selväksi omat ajatukset. Miksei? En halua tuhlata omaa aikaani. Olemme viettäneet jo aika paljon aikaa yhdessä ja Santi kyllä tietää miten avoin olen puhumaan mistä tahansa. Hän tietää että voin sanoa tällaisia juttuja pilke silmässä, niin että ne voidaan vain kuitata pois alta, eikä jäädä vellomaan. BLING. Ja pian Santiago vastaa iloisesti, ettei tietystikään siitä ole kyse. Hän selittää tarkemmin tilastaan ja sanoo, että hän koittaa parantaa itseään, jotta voisimme sitten tehdä jotain kivaa. Noniin hyvä. Näin selvensin tilanteen ja sain oman oloni parannettua. Tosin en ole varma aikooko Santiago parantua täksi illaksi vai toiseksi päiväksi. Mutta minä tyydyn tähän tilanteeseen nyt ja odotan kärsivällisesti ja coolisti, että mitä tapahtuu. Ja olen jopa hieman yllättynyt miten hyvin hallitsen stressiä tässä tilanteessa. Juuri viime hetken peruutukset ovat minulle se punainen vaate, joka voi saada paniikkiahdistuksen aktivoitumaan. Edelleenkin koen olevani vähän traumatisoitunut kaikista niistä kerroista, kun Roni muuttikin mieltään. Ja muistan sen kerran kun Javier peruutti sovitut treffit ja sai minut itkemään itsesäälissä. Nyt toimin toisin. Nähtävästi vieläkin heti epäilen pahinta ja valmistaudun pettymykseen. Ja olen jopa valmis nolaamaan itseni tuomalla julki oikeat ajatukseni, jotten joutuisi jossittelemaan kärsimättömänä. Vai nolasinko, viestit alla? No. On siis perjantai. Tapahtuu mitä tapahtuu, niin ensin laittaudun kotona. Kuun mukaan tänään on hyvä päivä pestä hiukset. Siispä odotettavissa on hyvä hiuspäivä! Ja sitten tapaan Elinan viikonlopunavauslasillisilla. Ja sitten kohtalo näyttää tapaanko Santiagon vai keksimmekö kavereiden kanssa omat juhlat. Oikeastaan kumpi tahansa vaihtoehto saa minut iloiseksi. 

Puolustusmekanismina sosiaalisuus

Maanantaina siis olen yllättävän latistunut ja väsynyt ja jopa huonovointinen. Otan ylimääräisen ahdistuslääkkeen, koska haluan olla paremmanmieleinen yhteisellä illallisella perheeni kanssa. Ja se auttaa. Heti olo tasaantuu ja ja jopa fyysinen paha olo laimenee. Selviydyn mukavasti loppuillasta ja saan helposti unta. Herään tiistaihin muistaen heti että on pelottava tiistai. Makoilen sängyssä silmät kiinni ja tunnustelen taas oloani. Ennen kuin mikään ajatus ehtii vyöryä mieleeni niin sanon itselleni, että kaikki on hyvin. Päätän siinä heräillessäni, että ehdotan vielä kerran sille mielenkiintoiselle tinderille tapaamista, koska emme taaskaan onnsituneet kohtaamaan. Hän tahtoi viikonloppuna vaihtaa tapaamisajankohtaa samalle ajalle, kun olin treffeillä toisen kanssa. Joten en koe koko homman olleen minun vikani. Mutta koska olen tosi kiinnostunut hänestä, niin aion ottaa humoristisesti yhteyttä ja sanoa, että unohdetaan viikonlopun häsellys ja nyt sovitaan tarkka aika treffeille, jota ei muuteta. Nousen aamupesulle ja menen tinderiin. Valmiina sopimaan uudet treffit, vaikka vielä eilen vielä olin niin epäsosiaalinen. Ja sitten huomaan, että hän on poistanut minut sieltä kokonaan! Epäreilua!  Ihan tuntematon ihminen. Jota en ole tavannut. Ja josta en tiedä mitään. Mutta heti kauhea hylätyksi tulemisen tunne vyöryy ylitseni. Ahdistus nappaa heti kiinni tästä tilaisuudesta ja ivailee, että siinä menetin takuulla jonkun hyvän tyypin! Ai, että kun harmittaa. Koitan pitää tunteeni aisoissa, ja koska olen noussut sängystä tavallista aikaisemmin, niin pätään kokeilla saavuttaa mielenrauhaa tekemällä nopean ja kevyen aamujoogajumpan opetusviedota seuraten. Keskityn, hengitän, venyttelen selkää ja niskoja. Ja kädet ylös aurinkotervehdykseen. Teen joka liikkeen oikein tarkkaan. Niinkuin edellisenäkin päivänä. Olen päättänyt panostaa kotijumppaan ja tunnen tyytyväisyyttä, kun taas pidän siitä kiinni. Mutta ihan varalta nappaan ylimääräisen ahdistuslääkkeen mukaani. Koska on tiistai. Ja koska se alkoi näin huonosti ja yllättävällä takaiskulla. Lähden töihin koittaen hokea, että kaikki on fine, eikä minnekään ole kiire. Etkö muista tarkoituksenmukaisuutta! Mielessäni käy vielä sellainen Crazy Bitch -ajatus, että lähettäisin tuolle tinderille facebookin kautta viestin (koska heti some tekee toisistamme kaveriehdotuksia), jossa sanoisin, että Hei, camoon! Meidän pitäisi tavata! Mutta ehken sentään siihen ryhdy.

Ja mikä onkaan minun puolustusmekanismini näissä tilanteissa? Miten keinotekoisesti kohennan oloani ilman lääkettä? Tai ilman liikuntaa. No tietystikin hakemalla huomiota muualta. Muistuttamalla itseäni että olen vielä olemassa, vaikkei kaikki mene heti kuten haluan. Hetken mielijohteesta otan yhteyttä muutamiin uusiin matcheihin, joiden kanssa en ole vielä aloittanut tinderissä keskustelua. Avaan keskusteluja jollain hauskalla kommentilla. Eikä mene kauaa, kun jo pari alkaa vastailla ja tehdä kanssani tuttavuutta. Näin se käy. Yksi putoaa pois, niin kyllä siellä aina on seuraavia odottelemassa. Lisäksi otan yhteyttä siihen mieheen, joka vielä eilen oli niin innokas tapaamaan minut. Aika kehnosti näköjään sujuu tämä itsenäisyyteen opettelu ja riippumattomuus muista. Mutta ei kai se nyt voi olla niin väärin viestitellä ihmisille. Ei se tarkoita että olisin heitä heti tapaamassa. Haluan vain tuntea, etten ole niin yksin miltä tuollaiset tyrmäykset saavat minut tuntumaan. Minullahan on flirttitilanteet kesken Ilen ja Jaminkin ja parin muunkin kanssa. Mutta näköjään sekoittelen asioita vielä vähän lisää. Olenpas kauhea. Toimistolle päästyäni puran turhautumistani viestimällä Elinalle. Sovimme terapeuttiset viinilasilliset lähipäiville. Ja sitten päähäni putoaa täysin yllättävä ajatus. Juuri niin kuin aina joskus käy, eikä se tunnu ahdistuksen idelta. Otan yhteyttä Harriin. Lähetän hänelle ekaa kertaa yli vuoteen kuulumisviestin ja pahoittelen sitä miten välit katkesivat yllättäen tapailtuamme viime vuonna, ja toivotan hänelle kivaa syksyä. Mitä ihmettä päässäni oikein liikkuu? Vähän myöhemmin minua hävettää tällainen yhteydenotto. Mutta ehkä mitään syytä häpeään ei oikeasti ole. Miksen voisi toivottaa hyvää syksyä? Tiedän, että hän piti minusta oikeasti. Jotenkin vain tällaisella hetkellä ajatuksiini vyöryy ne kivat illat, joita vietimme yhdessä. Ja se miten mielettömän hyvä tyyppi hän oli. Ja ehkä salaa jossain itsekkyyden alitajunnassa toivoisin, että voisimme taas lojua lattialle kasatussa tyynyvuoressa ja juoda siideriä ja katsella sarjoja myöhään yöhön. Hänen upeassa asunnossaan. Ehkä voisin sittenkin pitää hänestä! Ehkä en vain silloin ollut valmis. Mitäs jos, mitäs jos! Jostain syystä en laske häntä näihin eksiin joista pitäisi pysytellä erossa. Ennen tapailin näitä miehiä, jotka saattavat joiltain osin ylittää oman tasoni. Ja nautin siitä. Ja koin ansaitsevani sen. En olisi tyytynyt vähempään. Ja sitten olen pilannut kaiken tavalla tai toisella. Ja nyt yhtäkkiä kun kesän bileet ovat jäämässä taakse kaipaan ehkä taas jotain kunnollista. En tiedä. Mutta en saa viestiä enää takaisinkaan. Harri ei käytä somea juurikaan, joten hän ei lue viestiäni välttämättä pitkään aikaan. Ja ehkä se on ihan hyvä. 

En nykyään tunne kauhean helposti häpeää. En ainakaan kauaa. Olen tietoisesti koittanut opetella pois sellaisesta. Olen mokaillut paljon. Etenkin silloin kun käytin runsaammin alkoholia. Muistan vieläkin sen aallonpohjan Carlosilla pari vuotta sitten. Mutta nyt sekään ei liikuta minua ajatuksena ollenkaan. Olen usein miettinyt että nolaanko itseni jollain viestillä. Kuten taas teen Harrin kohdalla. Mutta päätän olla nolostumatta. Ennemmin viestin kuin jätän viestimättä. Ainakin kerran. Ainakin kun asia on positiivinen. Eikö se ole osa asennettani nykyään. Ehkä Javierin suhtautuminen niin hyökkäävästi pariin normaaliin viestiini sai minut epäilemään itseäni. Mutta olen sitä mieltä, että hän oli tässä asiassa väärässä. Ja olen tyytyväinen, ettei tällä kertaa minun päähänpistoni ehdottanut viestimistä hänelle! En kyllä oikein tiedä miksi kaipaan tällaista huomiota niin paljon. Ja miksi en tyydy niihin, joita ympärilläni jo on? Kuitenkaan en hae sellaista perinteistä hyväksyntää, jota monet naiset hakevat esimerkiksi yhdenillanjutuista. Haluan kai vain tietää, että maailma pyörii edelleen, vaikka joku juttu loppuu. En tiedä. Jos vain kaipaisin seuraa niin voisin milloin tahansa mennä Manun tai Ninon luokse. Tai kenen vain ystävän. Koko maanantai-illan Nino on jutellut kanssani pimenevistä syysilloista ja siitä, miten me voisimme katsella yhdessä leffoja. Ja vaikka mennä sinne matkalle. Voisin vain sanoa kyllä ja katsoa mitä tapahtuu. Mutta sen sijaan olen ympäripyöreä ja hamuan lisää uusia kontakteja, joille minulla ei todellisuudessa ole edes aikaa, ellen vähennä ystävien kanssa vietettyjä hetkiä. Heti kun puhelimeni piippailee ja saan olla yhteydessä uusiin ihmisiin, oloni paranee. Kysyn jopa Rickyltä että onko hänellä kaikki kunnossa, koska jätin viikonloppuna vastaamatta hänen puheluunsa. Mutta hän ei vastaa. Eikä Harri. Fiiliksestä tulee silti ihan hyvä. Näin se käy. Edes se ei heikennä mieltäni, että näen somessa Ronin olevan muuttamassa takaisin tänne kaupunkiin kauempaa kotiseudultaan puolisonsa kanssa. Se tuntuu jännittävältä. Se, että ehkä ennemmin tai myöhemmin törmäämme toisiimme vahingossa. Juurihan olin miettinyt tätäkin asiaa jossain aiemmassa tekstissäni. Mutta toisaalta, en ole törmännyt vahingossa kuin muutamaan deittiin näiden parin vuoden aikana, vaikka elämme näin pienessä maassa. Joten turha miettiä sitä sen enempää. En halua miettiä sitä. En halua tippaakaan antaa Ronille enempää sijaa ajatuksissani, etten vahingossa ajaudu vaikkapa kysymään hänen kuulumisiaan. Jos päähän istuttaa pienenkin ajatuksen jostain tällaisesta mahdollisuudesta, niin se saattaa salakavalasti kasvaa suuremmaksi ja tipahtaa sitten joku kerta mahtavana ideana näppäimistölle. Mutta tässä asiassa en anna niin käydä.

Eli ainakin iltapäivään mennessä tiistai on tuntunut ihan hyvältä. Aion pitää ahdistuksen poissa suorittamalla taas joogaharjoitteet mallin mukaisesti kotiuduttuani töistä. Tarvittaessa turvaudun ahdistuslääkkeeseen. Oloni on energisempi ja tehokkaampi kuin maanantaina, ja kenties tahtoisin huomenna tehdä jotain muuta kuin olla kotona. Oikeastaan olisin tahtonut juuri keskiviikkona tavata sen kiinnostavan tinderin joka törkeästi hylkäsi minut! Mutta ehkä keksin jotain muuta. Tai siis tietysti keksin jos vain haluan. Mutta myös itsenäisyysharjoitteet ovat tervetulleita. Ehkä tämäkin on hyvä harjoite. Se, etten kovin pitkäaikaisetsi loukkaannu siitä, ettei joku tahtonutkaan tavata minua. Se, etten loukkaannu siitä, ettei kivasta deitistä kuulu enää mitään tapaamisemme jälkeen (Elias). Se, jos Harri ei vastaa mitään. Osaankohan olla loukkaantumatta silloin? Ainakin yritän, koska hän saa oikeutetusti olla vastaamatta jos tahtoo. En kai ollut kauhean reilu silloin. Mutta koin toimivani sen mukaisesti mitä silloin halusin. Joten ei kai ketään voi liikaa syytellä. Hetki kerrallansa. Viesti kerrallansa. Tai hylkäys kerrallansa.

Deittilimbo

Yllättävä tapaaminen Javierin kanssa pyörii mielessäni, vaikka ahdistus aaltoileekin suhteellisen lievästä suhteellisen tukalaksi aina sitä mukaa, kun tapaan perhettäni. Ja saan sovittua terapeuttisen päivätapaamisen Elinan kanssa. Ja kun yksi melko kiinnostava uusi tinderi haluaa tavata tänään kello kuudelta. Noniin, asiat siis rullaavat eteenpän riippumatta siitä kehen eksään törmään. Jotenkin se tapaaminen vaan nolottaa minua. Olen ihan varma, että näytin tyhmältä. Olivatkohan hiukseni likaisen näköiset? Haisinkohan hikiseltä, vaikka olin laittanut parasta hajuvettäni aiemmin. Kuulikohan hän niitä tyhmiä vitsejä ja tunti olonsa hyväksi päästyään minusta eroon. Onpas typeriä ajatuksia. Ja tuskin kovinkaan todellisia. Mutta tässä ne yksi kerrallaan vaimenevat pois. Ainakin hiljalleen. En ollut ajatellut koko ihmistä juuri lainkaan koko viikonlopun aikana. Enkä tuona maanantaina. Mutta arvasin että livekohtaaminen herättää taas kaikenlaisia tunteita. Toivottavasti hänessäkin. Jep, vieläkin toivon tämän asian kolahtaneen häneenkin jotenkin. Toivottavasti kohta en enää välitä mitä hän ajattelee tai tekee. Toivottavasti tämä tyhmä ahdistus lopettaisi itsensä ruokkimisen Javierilla. Ja lopettaisi huutamasta korvaani siitä, kuinka minun kannattaisi ottaa yhteyttä häneen juuri nyt! No, joka tapauksessa. Olen siis perjantaina tavannut sen Lukaksen, joka oli minuun päätä pahkaa ihastunut. Hän on valinnut säähän ja olosuhteisiin nähden ihan liian kolean ja tyhjän erikoisjuomaravintolan, josta vähän kuittailenkin, koska ulkona on loistava sää. Eikä koko ravintolassa ole edes terassia. Hän on ollut mielestäni vähän yli-innokas, jopa ärsyttävyyteen saakka. Eivätkä odotukseni ole kauhean korkealla. Vaikka hän olisi mitä mahtavin tyyppi, niin en usko etäsuhteisiin itseni kohdalla. Olen paikalla ennen häntä. Tarkoituksella, jotta ehdin istuutua paikalle ja tsekata, etten ole ihan hiostunut. Hymyileväinen Lukas saapuu paikalle ja tunnistaa minut heti. No paikka onkin melkein tyhjä. Nousen ylös halaamaan häntä. Hassua nähdä joku tyyppi nyt oikeasti, joka on jo vannonut ihastustaan sinuun monta päivää. Ja kyllä. Hän on aika lyhyt. Ehkä minun mittaiseni juuri ja juuri. Pettymys. Mutta hän on nauravaisen näköinen. Sellainen luonnostaan tummasävyinen ja kauniisti ruskettunut. Silmät ovat nauravaiset ja hänellä on hymykuopat. Ja iso nenä. Mutta silleen kivalla tavalla. Lukas hakee juoman, ja alan keskustella luontaiseen tapaani ensin arvostellen hymyillen hänen ravintolavalintaansa ja kysellen sitten kaikenlaista arkista hänen lomastaan. Jossain välissä hän sanoo ujosti, että näytät hyvältä. Minulla on ihan mukavaa aikaa, mutta tiedän jo ettei tästä tule mitään sen kummempaa. Jotta olisin suostunut harkitsemaan romanssia tällaisessa tilanteessa, olisi hänen pitänyt pyyhkäistä jalat altani. Lähdemme ulos samaan aikaan ja minua ärsyttää kävellä epätasaisella tiellä, jolloin olen vähän väliä häntä pidempi. Lukas on niin positiivinen ja haluaa halata. Istumme hetkeksi puistonpenkille, koska pian hänen täytyy lähteä jatkamaan lomaansa oman seurueensa kanssa. Hän sanoo, että on yhteydessä myöhemmin. Kertoo että on ottanut itselleen ihan oman hotellihuoneen jos vaikka tahtoisin tulla yöksi. Hän näyttää ihan varmalta siitä, että olen tulossa. Mutta minä en ole. Ennen kuin tiemme erkanevat ihanan vilpittömän iloinen Lukas sujauttaa pusun suulleni ja lähdemme eri teille. Hän viestii heti, että olen mukava. Samoin. Mutta se siitä.

Vaikka vaihdamme muutamia viestejä päivän mittaan, niin en innostu hänen liiankin suorista ehdotuksista jakaa yhteinen yö. En halua tehdä sellaista tuntemattomnien ihmisten kanssa. Enkä etenkään, kun hän on lähdössä maasta taas ihan pian. Joten Lukas jää nyt arkistoon. Javierin kohtaaminen keskellä omaa arkipäivääni sekoitti jotenkin ajatukseni, enkä edes muista kunnolla että mitä muuta olen viikonloppuna oikein tehnyt. Ainakin olen käynyt ilmaisilla kaupunkifestareilla ystävieni kanssa. Juhlinut. Pyyhkinyt miehiä oikealle ja vasemmalle tinderissä. Enimmäkseen vasemmalle. Aloitellut keskusteluita ja koittanut sopia nopeita tapaamisia. Ihan niinkuin kauhea kiirehtiminen jotenkin auttaisi minua. Ihan niinkuin voisin nopeuttaa kohtaloa ja mielenterveysongelman paranemista hätiköimällä. Mutta toisaalta se toimiikin. Minun ei tarvitsisi kuin kohdata yksi ihminen, johon voisin ihastua, ja joka antaisi minulle sellaista huomiota ja tulevaisuuteen suuntaamista, että kokisin helpommaksi päästää irti menneestä. Minusta tuntui jo aika hyvältä! Koin jo hyviä aamuja! Mutta nyt Javierin tapaaminen on tuonut nyt ahdistuksen kummittelemaan taka-alalle. Poissa silmistä, poissa mielestä. Se toimii. Viimeksi kiva Harri oli sellainen, johon vähän pystyin ihastumaan, kun olin pahassa tilanteessa Ronin kanssa. Se auttoi minua tuntemaan oloni hyväksi, vaikkei sitten lopulta toiminutkaan. Oikeastaan olen miettinyt välillä, että jos olisin tavannut hänet joskus myöhemmin, niin ehkä tilanne olisi päätynyt ihan eri tavalla. Mutta kaikella on tarkoituksensa. Sunnuntaille olin alustavasti sopinut iltakohtaamisen sen kivan ja tosi tyylikkään miehen kanssa, mutta aikataulujen vuoksi emme ehtineetkään nähdä. Joten menin Rickylle katsomaan leffaa ja yöksi. Mistä edellinen postaukseni sitten alkoi. En yhtään tiedä mitkä meidän välimme ovat, koska välillä hän soittelee perääni ja kaipaa luokseen. Ja välillä taas on etäinen eikä vastaa viesteihini mitään. Ja se ärsyttää minua, vaikka kuuluisikin hänen ylirauhalliseen luonteeseensa. Ja ehkä hänellä on jotain muuta meneillään. Onhan minullakin. Joten en ole jaksanut kauheasti miettiä häntä. Olen vain kiitollinen siitä että olemme voineet viettää kivaa aikaa yhdessä, kun muuta tekemistä ei ole ollut. Ja siinä sivussa saada sitä takuuvarmaa seksiä. Koska hän on tuttu ja meillä on välillämme ystävällisiä tunteita. Pieni potentiaali jossain johonkin. Jep.

En ole oikein osannut olla kotona. Nyt joka aamu kun olen herännyt niin olen joutunut tietoisesti selittelemään ahdistusta pois. Mikä vain voi triggeröidä ahdistuksen heräämään uudelleen. Ei ehkä niin voimakkaasti. Ei ehkä niin pitkään. Mutta silti niin, että olen napsaissut rauhoittavan silloin tällöin tasoittamaan oloani. Palauttamaan sen innon deittailuun ja varmuuden siihen, että toimin oikein yrittäessäni unohtaa Javierin. Ja useimmiten ainakin enimmäkseen oloni muuttuu tasaisemmaksi. Silti huomaan että paikallapysyminen on vaikeampaa. En halua olla yksin. Heti aamulla alan miettiä, että ketä näkisin. Edellisiltana tiistana kävin piknik-treffeillä jonkun söpön ja ihan fiksun kundin kanssa. Mutta miksi hänkin oli minua lyhyempi? En ole edes mitenkään erityisen pitkä. Sataseiskyt. Ja nähtävästi on vain todettava, että ne jotka eivät pituuttaan mainitse ovat lyhyitä. Tuon pojan kanssa juttelimme avoimesti kaikenlaisesta. Aika luontevasti. Katsoin häntä ja mietin, että periaatteessa voisin tykästyäkin häneen. Mutta miksi tyytyä sellaiseen, kun saatan joskus tavata ihmisen johon ihastun heti. Ja tämä tyyppi vaikutti hieman vakavamieliseltä. Minä haluan nauraa deiteilläni enemmän. Jep. Siinä taas hyvä tavoite. Treffeillä pitää olla kivaa. Nautimme auringosta pari tuntia ja sitten poika alkoi tuijotella kelloaan. Ja minä sanoin, että on varmaan aika lähteä, kun  on arki ja kaikkea. Ja pienen väkinäisen halauksen saattelemana lähdimme eri teille, enkä usko että kuulemme toisistamme enää. Ehkä se jotenkin loistaa molempiin suuntiin, kun ei vaan iske. Ainakin tässä tapauksessa. Siitä sitten olen oikein hidastellen valunut kotiin jutellen uusille matcheille. Ollakseni aktiivinen. Saadakseni täytettyä kaikki tyhjät kolot kalenterissani. Mennen nukkumaan liian aikaisin. Heräten liian aikaisin potien lievää ahdistusta, jonka en anna pakottaa itseäni ylös sängystä heti. Sitten tsekkaan muutamat yön aikana saapuneet viestit. Sovin treffit taas illaksi ihmisen kanssa, josta en tiedä mitään, ja jonka nimeäkään en juuri nyt muista. Ja toiset treffit viikonlopulle toisen kanssa. Hän vaikuttaa olevan innoissaan ja omaatuntoani vähän pistää, koska itse suhtaudun näihin tapaamisiin vielä aika välinpitämättömästi. Tai siis. Tavallaan nautin siitä miten helppoa tämä on. Senkun vaan ehdottelen niin aina joku on valmis lähtemään kanssani ensitreffeille. Ja useimmiten he ehtivät ehdotella ensin. Mutta nyt kun olen jo taas tavannut muutamia uusia kasvoja, niin muistan miten turhauttavaa tämä on. Miten niin harvoin tuntemattomaan tyyppiin heti tykästyy siten, että haluaa tavata uudellleen. Kuinka monta kertaa täytyy laittautua ja jutella hymyillen niistä lomamatkoista, vaikka tietää ettei tästä taaskaan tullut mitään. Vai pitäisikö olla antamatta ensitapaamisen määritellä mitään ja aina vastaanottaa uusi tapaaminen jos toinenkin niin haluaa? En tiedä. En ole aina heti ihastunut näihin nykyisiinkään sydämeni sirpaleiden omistajiin, mutta ainakin ekalla tapaamisella on noussut joku vetovoima tai kiinnostus esiin molemminpuolisesti. Vähintäänkin olemme nauraneet kauheasti. Ehkä olen nyt vain negatiivisella tuulella. Eihän sitä koskaan tiedä milloin vastaan tulee se seuraava tyyppi, josta sitten valitan parin vuoden kuluttua vieläkin. Eli nyt siis laittautumaan taas illan deiteille!

Pienet helpotushetket

Tiistaina en oikein tiedä auttaako päivällä ottamani lääke vai ei. Joskus tuntuu toimivan. Joskus ei. Voiko se olla niin? Tunnustelen itseäni varmaan liikaa, enkä pian erota enää normaaleja tunteita ja ajatuksia niistä, joista haluan päästä eroon. Jos ahdistaa ilman mitään syytä, niin silloin ahdistuslääkkeiden on tarkoitus viedä turha ja ylimääräinen ahdistus pois. Jotta tuntuisi normaalilta. Se on loistavaa. Mutta jos on myös syytä tuntea oikeaa surua ja luopumisentuskaa, niin kuuluuko niitä tunteita silti tuntea ja käydä läpi? Vai pitäisikö niidenkin mennä pois, että olo olisi huoleton. Ja kuuluuko niidenkin tunteiden tuntua kraaterin kohdalla? En yhtään osaa sanoa. Paitsi että aiemminhan en tuntenut kraateria ollenkaan. Luulin että se oli kadonnut lopullisesti. Niin hyvältä minusta on tuntunut. Joten kai tavoitteena on sen täysi tukahduttaminen. Kuka tietää, ehkä olisin paljon pahemmassa jamassa ilman näitä apukeinoja, vaikka vähän ahdistaisikin. Koitan siis olla kiitollinen ja tyytyväinen siihen, ettei rinnassa kokoajan pyöri täysi tsunami, ja että pystyn käydä töissäkin vessassa ilman että sinne on pakko jäädä hetkeksi itkemään. Olen päättänyt, että käytän tiistain ja keskiviikon arki-illat tapaamalla perhettä ja olemalla rauhallisesti kotona. Pidän kiinni ainakin joistain normaaleista asioista, enkä väkisin lähde joka päivä tapaamaan ystäviä, koska minun on pakko sietää kotona oloa. Minun on pakko pystyä käydä töissä. En aio antaa ahdistuksen viedä minulta niitä perusasioita, joista olen joskus ollut niin tyytyväinen. Ei siksi, että tuntisin niin, vaan siksi, että kykenen näissä asioissa jokseenkin käyttämään järkeä. Tämä on vain vaihe. Vielä jokin aika sitten rakastin pikkuasuntoani ja siellä oleskelua. Töistä lähtiessä olin innostunut siitä, ettei tarvitse tehdä muuta kuin ruokaa ja valita illan leffa. Nyt olen taas kadottanut sen taidon. Tuntuu siltä, ettei minulla ole mitään omaa elämää eikä mitään tekemistä. Vaikka todellisuudessa voisin tehdä mitä vain. Ennen harrastin taiteitakin. Nyt taas olen siinä tilassa, jossa tuijottelen kelloa ja etenen tunti tunnilta. Jos päätän ottaa lääkkeen ja se auttaa, niin saatan pystyä keskittymään johonkin ohjelmaan ja huomata, etten hetkeen ole ajatellut tätä asiaa. Hetken olen voinut hyvin. Mutta muutoin lasken aikaa siihen, että voin ottaa toisen lääkkeen tai lasillisen viiniä. Tarkkailen kuinka kauan vielä pitää yrittää vaikuttaa suhteellisen tasaiselta, kun paikalla on muita. Illalla toivon, että väsähtäisin helposti, jotta uni tulisi ja päivä olisi ohi. Ja olisin vähän lähempänä sitä hetkeä, kun taas tuntuu hyvältä. Se on kuitenkin siellä tähtäimessä. Pystyn ajatella järjellä, että tämä kestää vain hetken. Vaikkei se siltä nyt tunnukaan. On jotenkin kiehtovaa, että ihminen voi tuntea jotain niin suurta, ettei voi ikinä uskoa sen loppuvan. Hyvässä ja pahassa. Ja jokin aika myöhemmin se on unohtunut kokonaan ja tunne samasta asiasta on aivan erilainen.  

Heti kotiinpäästyäni tiistaina itken taas vähän. Äkkiä ennen kuin on tarkoitus nähdä perhettä. Ahdistaa ja silloin itkettää. Sitä on pakko päästää ulos kun on koko päivän esittänyt normaalia töissä. Kyyneleet valuvat pitkin poskia samalla kun laitan pyykit koneeseen ja vaihdan vaatteita. Kyselen ääneen, että milloin taas tuntuu hyvältä. Voisiko tämä tyhmä tunne jo loppua! Silitän kissaa, joka puskee jalkojani ja pyydän siltä anteeksi että olen tällainen. Nopeasti pikkulasillinen viiniä. Olo vaihtelee todella nopeasti selittämättömästä ahdistuksesta siihen, että muistan taas Javierin ja joku paha ajatus sieltä koittaa nousta pintaan. Yleensä ne ajatukset, jotka aiheuttavat eniten kipua ovat mustasukkaisia. Ja ärsyyntyneitä siitä, että jos Javier joskus palaa asiaan, niin on jo liian myöhäistä. Ja aina samaan aikaan järjellä tiedän (jos vain muistan), että näin on hyvä. Tämä on oikein. En olisi ollut onnellinen. Haluan jotain ihan muuta. Ja turhaudun itseeni kun en osaa jotenkin lopettaa pahaa oloa. Minun pitäisi olla maailman onnellisin, kun koko tulevaisuus on auki ja mikä vain on mahdollista. On pakko uskoa tarkoituksenmukaisuuteen. Etenkin kun olen aina uskonut ihmeisiin ja johdatukseen. Siihen, että yhtäkkiä huomaa, miten kaikki menikin juuri niinkuin piti. Siksi en uskalla hirveästi valittaa perheelleni näitä asioita. Saisin vain kuulla, että minulla on oppitunti kesken. Mitäs olen tehnyt vääriä valintoja. Nyt ei tarvitse kuin olla hiljaa ja odottaa. Ja minun ei tarvitse kuulla sitä muualta, kun tiedän sen jo itse. Joskus minun tekisi mieli kysyä, että miksi olen sisäisesti näin pilalla. Mitä minulle on oikein joskus tapahtunut! Mutta tällaiset asiat ovat niin monisyisiä, että turha aloittaa keskustelua muun kuin itseni kanssa. Olen joskus käynyt juttelemassa terapeuttisen asiantuntijan kanssa. Mutta se ei sovi minulle, koska minulle tulee helposti vahva tunne siitä, että tiedän nämä asiat paremmin kuin se asiantuntija. En tarvitse lohtusanoja vieraalta ihmiseltä. Enkä nyökkäilevää kuuntelijaa. Eikä kenenkään tarvitse kertoa minulle yleisiä vinkkejä miten selvitään. Eikä kukaan osaa sanoa miten juuri minun pitäisi käyttäytyä, jotta lopputulos olisi toivottu. Minun tarvitsee vain odottaa. 

Fiilis paranee jonkin verran, kun on hetken viettänyt kotona. Itkenyt vähän ja odottanut että lääke vaikuttaa. Yhtäkkiä ajatus rauhallisesta illasta ei tunnukaan niin mahdottomalta. Juuri näin käy kun  ahdistus laimentua. Ensin tuntuu siltä ettei mikään helpota oloa eikä mikään auta. Ei pysty oikeasti muistamaan sitä, että olo voi helpottua. On jo emotionaalisesti ihan varma, että tällä kertaa mikään ei enää auta. Ja hetkeä myöhemmin taas omat äskeiset ajatukset nolostuttaa. Miten olinkaan taas niin tyhmä ja lankesin ahdistumaan. Miten voin olla niin heikko etten opi jo olemaan murehtimatta. Kun olen oppinut niin paljon kaikkea. Ja onnistunut niin monessa asiassa. Niin miten en voi onnistua itse tässä. Tämä on minulle tosi vaikeaa, koska haluan olla kontrollissa ja päättää asioista itse. Ja vasta nyt olen oppinut etten hallitse tätä. Tai ehkä jonkin verran. Mutta en pysty vaikuttamaan tuohon tunteeseen, joka sokaisee kaikelta muulta. Vaikka samaan aikaan voin kirjoittaa, että osaan kyllä käyttää järkeäni, niin ne ovat vain sanoja jostain toisesta todellisuudesta. Oikeasti se tieto ei helpota oloa juuri silloin. Siksi tämä on niin haastava sairaus. Että vaikka kuinka tietäisi ja tajuaisi ja luulisi osaavansa, niin siltikään ei välttämättä omin avuin pääse minnekään. En ole ehtinyt ajatella Ninon tapaamista vielä juurikaan. Uskon, että se on mukava kaverusten tapaaminen myöhemmin tällä viikolla. Sellainen, joka voi johtaa siihen, että jos ei muuta niin nähdään ainakin useammin. Koska meillä on aina niin mukavaa. Hänellekin voin purkaa sydäntäni tarvittaessa. Mutta aion välttää sitä enimmiltä osin. Menen mieluummin hakemaan huomiota ja hyvää kohtelua. Olen myöskin kinastellut jo Rickyn kanssa, jonka kanssa alustavasti olemme yrittäneet sopia jotain törmäämistä toisiimme, mutta emme ole siinä onnistuneet vielä. Kaikki pyörii taustalla ennallaan. Juuri nyt taas hetken tuntuu siltä, että seviydyn tästä illasta ilman että tarvitsee tuijotella kelloa ihan koko ajan.

Ahdistuksen karkoitus, arki 1

Sunnuntaina jaksan käväistä pyörähtämässä juhlissa, joissa joku etäinen tuttu yrittää tehdä tuttavuutta niin aktiivisesti, että joudun sanomaan, ettei minua huvita keskustella. Ja silti se vain jatkuu. Joo. Olen tosi kiitollinen siitä, että joskus ihmiset kiinnostuvat minusta helposti. Mutta minä tiedän heti ettei nyt kiinnosta. Eikä jatkossa. Enkä muutenkaan jaksa ajatella juuri nyt uusiin ihmisiin tutustumista. En jaksa edes olla kohtelias vaan sanon ettei enää huvita olla ja lähden kotiin. Koti-ikävä. Lievä ahdistus käskee lopettamaan hauskanpidon ja menemään yksin kotiin. Lähetän pettyneelle Rickylle viestin, mutta hän on taas ymmärtäväinen. Haen roskaruokaa matkanvarrelta. Kaikkea mitä huvittaa, koska ihan varmasti ne myyjät luulevat että vien niitä herkkuja poikaystävälleni kotiin. Ja samalla olen katkera kaikkia niitä pariskuntia kohtaan, jotka notkuvat toisiaan vasten ja väittelevät sundayn kastikkeesta. Aina välillä koitan miettiä miten pahalta minusta tuntuu, jotta osaisin avioida, että kannattaako minun ottaa ahdistuslääke. Saatan ajatella sitä, kuinka Javierin entinen tapailukumppani - tai mikä lie - on kommentoinut somessa uusia kuvia ja ehdottanut tapaamista pitkästä aikaa. Ajattelen sitä kuinka he varmaan tapaavat Javierin luona ja harrastavat seksiä. Se on testiajatus, joka kertoo miten pahasti kaiku huutaa kraaterista takaisin. Kokeilen eri lääkkeiden toimivuutta ajattelemalla jotain ahdistusta aiheuttavaa ajatusta ja tunnustelen alkaako se laimeta. Joskus pääsen tilaan, jossa en jaksa ajatella koko asiaa ollenkaan ja olen ihan tyytyväinen. Silloin nautin niin paljon siitä, ettei mikään ajatus liikuta minua ollenkaan. Vaan olen helposti toiveikas tulevaisuutta ajatellen. 

Kotona illalla nukahdan nykyisin lähes aina sohvalle. Jostain syystä tuntuu vaikealta mennä omaan sänkyyn yksin nukkumaan. Ihan typerästi nyt moni pieni asia tuo mieleen Javierin ja ikävä raastaa sydäntä. Ajattelen, että hän oli minun eka vieraani tässä kodissa. Noita lakanoita silloin käytettiin. Hän ei enää ikinä ehkä tule tänne. Ja sitten ajattelen, ettei varmaan kukaan tule. Usein tässä vaiheessa jo olen itsesäälisissä kyyneleissä. Sitten vessassa näen ponnarin pesukoneen päällä ja muistan, että Javier antoi sen minulle, kun tarvitsisin sitä ennen töihinlähtöä hänen luotaan. Ja sisältä vihlaisee. Nämä on kai pakko käydä läpi. En heitä mitään pois. En edelleenkään anna kenenkään pilata mitään asiaa tai paikkaa minulta millään muistoilla, jotka tulen jatkossa unohtamaan. Mutta jos ne alkavat häiritä minua liikaa. Ja jos yleinen olo tuntuu pahalta, niin otan lääkkeen. Lääkkeen kokoelmastani, joita laskeskelen ahkerasti. Kuinka kauan selviän näillä lääkkeillä. Kuukaudenko? Olenko jo silloin päässyt hänestä riittävästi yli ja saanut säännöllisen ahdistuslääkkeeni toimimaan kunnolla, niin etten enää tarvitse tätä turvaverkkoa? Uskon niin. Mutta nyt vielä tarvitsen. Kun olen perheeni kanssa arki-iltana jossain, niin saatan vilkuilla kelloa ja miettiä että milloin pääsen rauhassa kotiin niin että voin ottaa rauhottavan tai ainakin lasillisen viiniä. Jos on oikein kurjaa niin saan itseni nukutettuakin. Yleisesti ottaen olotila on pysynyt aisoissa pieniä hetkiä lukuunottamatta. Minun täytyy laatia itselleni samanlainen muistioteksti puhelimeeni, jonka tein Ronin eron aikaan. Siinä kerron itselleni kaikkia niitä syitä miksi tämä on näin parempi. Pyydän itseäni odottamaan vielä kaksi viikkoa. Sitten takuulla jo tuntuu paljon paremmalta. Selitän, että asiat menevät miten niiden kuuluukin mennä. Jossain täällä maailmassa on joku juuri minunlaiseni tyyppi, joka minun pitää vain löytää. Ja se tapahtuu sitten oikealla hetkellä. Muistutan, miten kylmästi Javier on minua kohdellut. Muistutan miten hölmöjä hänen jotkut juttunsa ovat. Käyn läpi vielä perushokemat hengittämisestä ja siitä miten tärkeää on yrittää elää hetkessä murehtimasta asioita, joille ei voi mitään. Kirjoitin sen ahkerasti Ronivieroitusta varten. Aina kun kauhea kaipuuahdistus iskee, niin otan tekstin esiin ja luen sitä läpi. Se auttaa oikeasti. Se auttaa heti muuttamaan ajatuksenkulkua. 

Maanantaina on lievästi ahdistanut. Välillä vierähtää pari kyyneltä. Vilkaisen kirjahyllyä ja muistan kuinka Javier huomioi joitain teoksia ja minusta tuntui kivalta. Olen ottanut ahdistuslääkkeitä parikin. Se lääkärinmääräämä ei auta yhtään. Mutta jätetään ne varalle.  Tätä kirjoittaessa itkettää vähän. Mutta se on aika normaali olotila näissä merkeissä. En haluaisi tuhlata yhtään hyvää lääkettä ennen nukkumaanmenoa, koska yleensä nukun niin hyvin muutenkin. Mutta tiedän, että näillä hetkillä juuri ennen unensaantia silmät räpsähtävät auki, koska tajuat että on olemassa mahdollisuus, että se toinen on nyt juuri siinä täydellisessä lusikassa toisen kanssa. Ja sinä et saa ikinä enää haistaa mintun tuoksuisia hiuksia. Juon lasillisen viiniä ja toivon, että se väsyttäisi minua sopivasti. Nyt on se ensimmäinen arki, josta on selvittävä kunnialla. Loppuviikosta taas on helpompaa. Olen jutellut aktiivisesti Karrin kanssa. Olen vaihdellut lämpimiä viestejä Ninon kanssa, jonka luokse olen luvannut mennä kylään tällä viikolla. Miksen. Ainahan olen iloinnut hänen seurastaan. Ja jos olen harkinnut menemistä Rickyn luokse, niin miksen menisi Ninolle. Olen tietenkin nyt epävakaassa tilassa, enkä voi ajatella ketään sen suuremmalla potentiaalilla. Mutta se ilta tulee takuulla piristämään minua. Olen laatinut uuden esittelytekstin tinderiin. Se ei juuri nyt innosta yhtään. Mutta tiedän että tulee taas päivä kun koen tarvitsevani jotain uutta ja raikasta. Ja silloin kaipaan ehkä uutta juttuseuraa. Selvitään tästä viikosta nyt. Seuraava on varmasti vähän helpompi. Ja sitä seuraava on sitä helpompi. Niin se meni silloin pitkästä suhteesta erotessa. Jokainen viikko oli edellistä parempi. Mutta se prosessi kesti pitkään. Lähtötilanne oli vähän vielä syvemmällä suossa. Tämä on siis se mihin keskityn. Toipuminen ja eroon pääseminen. Ensisijassa tahdon suunnata eteenpäin. En halua odotella Javierin yhteydenottoa. Olen miettinyt sitä yllättävän vähän. Ehkä se joskus tapahtuu. Ehkä ei. Toivon, että tämä on nyt meidän tarinan loppu. Meillä oli kivaa. Nautimme toistemme seurasta. Takuulla mukana on ollut kaikenlaisia tunteita puolin ja toisin. Ja odotukset ja toiveetkin ovat ehtineet vaihtua moneen kertaan. Mutta ehkä se jokin vain puuttui. Ei hän tuntunut samallailla sielunkumppanilta kuin Roni. En tiedä voinko koskaan tavata enää sellaista. Mutta ainakin ajatus sen mahdollisuudesta tuntuu hyvältä. Meillä oli erilaiset tulevaisuuden toiveet. Ehkä Javierkin tiesi sen takaraivossaan kokoajan, ja siksi asioiden eteenpäin vieminen olisi ollut typeää kummaltakin.

Lisää kidutusta koko rahalla

Saan tiistai-iltana hyvin unta, koska onneksi kipulääke tekee olon väsyneeksi. Mutta herään jo viiden aikaan johonkin ääneen enkä meinaa saada enää unta. Kun makoilen hereillä, niin Javier vastaa viestiini. Toivottaen huomenta ja sanoen, että hän rentoutui koko illan eikä käyttänyt puhelinta, eikä siksi ottanut enää yhteyttä. Aivan. Se on vain ilmoitusluontoinen asia. Eikä hän edelleenkään vastaa puolella tavullakaan mihinkään aiheeseen, jota olemme yrittäneet selvittää. Päässäni pyörii vuorotellen ajatukset siitä, että sanoisin vain suoraan, ettei tästä tule mitään. Minä en halua mitään etäsuhdetta, jossa vain kadotaan linjoilta kun sattuu huvittamaan. Asumme melko lähellä toisiamme ja voisimme helposti nähdä lennosta usein. Mutta tapaamisten sopiminen on silti usein vaativa urakka. Sekin on alkanut ärsyttää minua. Ja mykkäkoulu. Se, että toinen vain katoaa koko illaksi sanomatta mitään. Kommentoimatta mitään yhteydenottooni, joka on minulle tärkeä. Sivuuttaen sen aiheen kokonaan ja esittämällä myöhemmin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Juuri sitä entinen pitkäaikainen kumppanini teki minulle. Ja juuri siitä käytöksestä minulle aiheutui paniikinomaisia oireita, joiden aikana ylireagoin kaikkeen, ja olin ihan varma, että hän on joko kuollut tai lähtenyt ikiajoiksi. Vähintäänkin jonkun toisen luona. Se on sairasta vallankäyttöä. Että ei puhuta asiaa läpi, vaan vain kadotaan. Ja Javierko on samanlainen? Hän ärsyyntyy mistä tahansa väärästä sanasta ja katsoo sitten olevansa oikeutettu katoamaan rentoutumaan itsekseen jonnekin. Kenties taas baariin. Sanomatta minulle sanaakaan. Minulla on varmaan paha luottamuspulaongelma, ja kun toinen katoaa jonnekin, niin ne päässä pyörivät mielikuvat ovat kauheita. Eikä niille voi mitään. Väkisin miettii, että nyt se on pettämässä tai jättämässä. Ja se tekee itsestä entistä hullumman. Eksälle saatoin soittaa perään monta kertaa itku kurkussa. Mutta ei se kai ikinä auttanut, enkä käyttäytyisi enää niin. Mutta altistanko nyt itseni näille tilanteille jos jatkan tapailua Javierin kanssa? Siis mikäli hän edes on sellaista haluamassa. Inhottavinta tässä tilanteessa on se, että minä en tahallisesti ole yrittänyt ärsyttää tai ahdistaa häntä. Vaan olen täysin hyväuskoisesti ja ystävällisesti yrittänyt puhua tärkeistä asioista. En ole mitenkään ennakoinut, että no nyt se suuttuu. Joten se pettymys, mikä tulee, kun tajuaa, että taas mennään on kauhea. Minunko pitäisi siinä olla pyytelemässä äkkiä anteeksi, ennen kuin toinen ehtii kadota jonnekin? 

Silkkaa paskaa suoraan sanottuna. Passiivisaggressiivista vallankäyttöä. Henkistä kiusaamista. Ja nyt hän siellä toivottelee huomenia, vaikka olen juuri hänelle kertonut, miten pahalta se tuntuu, ettemme pysty puhumaan tästä tärkeästä asiasta. Itkenyt koko illan sitä, että olen näin vähäpätöinen jollekin. Tai sitten vain kärsin ahdistusoireista. Toivotan Javierille huomenta ilmeettömästi. Ja jään odottamaan aikooko hän kommentoida enemmän aihetta työpäivän aikana. Jos hän tietäisi miltä minusta tuntuu, niin toimisiko hän erilailla? Vai kokisiko hän aina vaan olevansa uhri? Tuntuu tuskastuttavalta, että hetkeä aiemmin hän on kertonut pohtineensa kyllä välejämme ja tulleensa johonkin lopputulemaan. Ja sitten vetäytyy ja jättää kokonaan kommentoimatta asiaa. Päivät kuluvat ja olisimme jo voineet tavata, mutta sen sijaan livumme vain kauemmas toisistamme. Tunnen hänet niin etäiseksi ja kylmäksi. Tekisi mieli sanoa, etten pysty tähän. Koska se on henkinen itsemurhaisku, jossa vain altistan itseni samalle kidutukselle kuin aikaisemminkin. Mutta heti kun ajattelen, että hän olisi jonkun toisen kanssa, niin se tuntuu vielä tuskastuttavammalta. Ja sitten ajattelen, että ehkä hän muuttuu. Ehkei hän käyttäydy näin sitten enää kun asioista on puhuttu kunnolla. Hah. Olisiko oikea ja rohkea teko nyt jättää leikki sikseen ja lähteä pois pää pystyssä vielä kun pystyy? Sanoa, että minua ei kohdella näin. Olisi, eikö olisikin? Juuri samallailla, kuin olisi ollut oikein lähteä menneestä suhteesta jo aikaisemmin. Lopettaa se kuin aikuiset ihmiset, eikä väkisin riippua kiinni jossain mikä ei tee ketään tyytyväiseksi. Mutta kun ei uskalla! En uskalla, koska sitten joku muu saisi hänet. En uskalla, koska ehkä sitten jäisin vain yksin ja katuisin sitä myöhemmin. En uskalla, koska mitä jos sittenkin kaikki vielä muuttuu. Vaikka tavallaan tiedän, että se olisi se oikea rohkea teko, jonka fiksu ihminen tekisi. Sellainen ihminen joka tietää ansaitsevansa parempaa. Ja sepä se ongelma kai onkin. Minä ihan selkeästi hakeudun juuri niihin tilanteisiin, joissa saan mahdollisimman pahasti siipeeni. Ja nyt olisi oikein apajat käsillä! Ansaitsen vielä vähän kitumusta, kiitos! Mutta milloin on riittävästi? Milloin tulee raja vastaan.

Aamupäivällä Javier käy somessa, muttei jatka keskustelua millään tavalla. Minut on ignorattu ainakin toistaseksi. Kahvitauolla puran tapailumme ongelmakohtia työkaverille, joka on sitä mieltä, että tuollainen käytös saattaa mahdollisen suhteen edetessä vain pahentua. Mieti miten ihania miehiä maailma on täynnä! Hän sanoo. Ja oloni paranee vähän. Siinä istun hörppimässä kahvia ja saan taas hieman itseluottamusta koskien sitä, että selviäisin kyllä yksinkin. Pääsisin ilman Javieria taas siihen hyvään tilaan, jossa olin. Hänen tekemisistään tulisi minulle taas yhdentekeviä, kuten ne joskus olivat. Ja jotenkin ajatus siitä tulevaisuudenkuvasta tuntuu oikealta ja hyvältä. Sellaiselta kirkkaalta ja toiveikkaalta. Tällä hetkellä ajatus tämän asian jauhamisesta Javierin kanssa tuntuu tukalalta. Se, että nämä tilanteet olisivat edessä hänen kanssaan aina vähän väliä, näyttäytyy silmissäni vastenmieliseltä. Se, että minulle potentiaalisesti  yksi maailman tärkeimmistä ihmisistä kohtelisi minua näin jatkossakin on kauheaa. Mutta olisipa se niin helppoa! Voisinpa olla varma siitä, ettei tilanne voi parantua. BLING. Ystäväporukan Santtu lähettää minulle selfien itsestään. Olemme yhtäkkiä vaihdelleet merkityksettömiä viestejä pitkin viikonloppua ja alkuviikkoa. Vastaan hassulla kuvalla hänelle. Maailma on kuin onkin täynnä kivoja miehiä. Ja Santtu voi ihan hyvin olla yksi niistä. Mieleni kohenee taas hetkeksi. Mutta hetki ei riitä. Tarvitsen tasaisen mielenrauhan enemmän kuin hetkeksi. Tarvitsen itsevarmuutta ja omanarvontuntoa sen verran etten antaisi kenenkään kohdella minua näin. En tajua miten voin joskus olla niin itsevarma ja välinpitämätön koskien mitään minuun kohdistuvia negatiivisuuksia. Mutta sitten taas näinä hetkinä olen täysin voimaton rätti. Viikonloppua miettiessäni sisintäni vihloo, koska olin tietenkin ajatellut, että tapaisimme Javierin kanssa. Mutta jos se ei toteudu, niin minun on pidettävä itseni kiireisenä jotenkin toisin. Vielä aiemmin ajatus siitä että emme viettäisi tällä viikolla aikaa yhdessä Javierin kanssa tuntui mahdottomalta. Mutta ehkä voin selvitä siitä. Ehkä voin ehdottaa Santulle, että mennään taas ulos nauttimaan auringosta. Yhdessä muiden kanssa. Viestin hänelle vielä aamupäivällä jotain täysin turhaa ja hölmöä. Ja toivon, että hän vastaa minulle jotain turhaa ja hölmöä, joka saisi minut hymyilemään.

Sunnuntai

Koska olen viettänyt lauantain jo aamuvarhaisesta asti sukujuhlissa, en ole jaksanut juhlia enää illalla pitkään. Ja siksi herään liian pirteänä ja energisenä aurinkoiseen sunnuntaihin tuntien heti aika voimakasta ahdistusta siitä, että edessä on kokonainen vapaapäivä eikä mitään tekemistä. Jos olisin nyt tasapainossa henkisesti, niin osaisin nauttia kiireettömästä päivästä ja keksiä itsekseni jotain kivaa. Vaikkapa päivän lehtien lukeminen kahvilassa. Tai käydä vaikka leffassa. Mutta silloin kun ahdistaa, niin yksin tekeminen tuntuu astetta haastavammalta. Kun perheenjäsen ei nyt ehdi tulla kanssani mihinkään, niin purkahdan itkuun pettymyksestä. Ja olen kyllä osannut käsitellä miljoona kertaa pahempiakin pettymyksiä, joten tämä on taas jotain turhaa paskaa oloa, jolle ei oikeasti ole mitään kunnon syytä. Joskus aikaisemmin en juuri koskaan viettänyt vapaapäivien öitä kotona, vaan pakonomaisesti halusin nukkua jonkun kanssa. Kenen tahansa. Ja teinkin niin aika menestyksekkäästi. Mutta nyt olen viime aikoina yhä enemmän ja yhä aikaisemmin valunut kotiin. Johtuuko se siitä että odotan Javieria, ja siksi en näe mitään mielenkiintoa yöpyä muualla. Ja ehken jaksa enää juhlia aamuun saakka joka kerta. Kaikelle on aikansa ja paikkansa. Kaikkeen voi kyllästyä vaikka olisi kivaakin. Ja silloin saa lähteä kotiin ajoissa jos haluaa. Ja nyt kun taas ahdistaa, niin koitan miettiä että miksi. Kaikenlaisia tekosyitä on tosi helppo löytää vaikka samantien väleistäni Javieriin. Mutta joudun tarkkaan taas punnita, että ovatko ne oikeita syitä. Ovatko ne riittäviä syitä siihen, että rintaa puristaa ja itkettää. Ilman että mitään on tapahtunut. Aiemmin Javierin kanssa keskusteltuani olen kysynyt suoraan, että onko kaikki hyvin, koska hän ei ole reagoinut viesteihini. Tuo keskustelu loppui taas lyhyesti siihen, että Javier kokee minun syyllistävän häntä. Vaikka teen kaikkeni etten vaikuta siltä. On tosi turhauttavaa, kun toinen ottaa kaiken niin negatiivisesti. Mistään ei voi kysyä tai huomauttaa ilman että Javieria alkaa ahdistaa ja sitten hän karkaa kauemmas. Ja nyt kun hän on jo kaukana, niin haluan pitää välimme mahdollisimman hyvinä. Mutta miten sekään voi onnistua, kun ei toisella selvästikään ole mitään mielenkiintoa pitää yhteyttä. Paitsi juuri silloin kun hänelle sattuu hetkeksi sopimaan. 

Tätä kirjoittaessani ahdistus käskee minun sanoa taas suoraan Javierille, että olisi kiva vaihdella enemmän kuulumisia. Ja että tuntuu oudolta, kun hän ei halua pitää yhteyttä. Viestiminenhän on aina parempi ratkaisu kuin viestimättä jättäminen! Mutta jos ahdistusta ei ole, niin voin nähdä tilanteen paremmin hänen näkökulmastaan. Ja pystyn jokseenkin ymmärtämään ja hetkellisesti hyväksymään sen, että hän vain on ihminen joka tarvitsee omaa aikaa. Ja joka ei osaa ilmaista tunteitaan. Ja joka ahdistuu helposti. Emme me ainakaan vielä ole suhteessa. Eihän mitään ole ääneen sanottu. Joten hänellä on täysi oikeus käyttäytyä lomallaan miten tahtoo. Minähän olen koko ajan tiennyt, että Javier on ihminen joka tarvitsee aikaa ja mykkäkouluja, jotta asiat voisivat edetä. Jos olen liikaa saatavilla koko ajan niin Javierin mielenkiinto laskee. Joten miksi minun on niin vaikea nyt elää sen mukaan ja olla kärsivällinen? Miksi minun on niin vaikea antaa hänelle aikaa niin, että hän alkaisi miettiä, että mitähän minulle kuuluu. Juuri niin minun pitäisi tehdä. Mutta ahdistus taas koittaa vääristää käyttäytymistäni. Todennäköisesti kehitän tästä taas itselleni jonkun kompromissisuunnitellman. Ehkäpä päätän, että jos hän ottaa yhteyttä ja kysyy kuulumisiani, niin voin sitten vastata sivulauseessa, että hän antaa minulle sen kuvan, ettei hän välitä tilanteestamme yhtään. Tai sitten annan hänen maistaa omaa lääkettään ja vastaan yhdellä hymiöllä. Ja jos hän ei selkeäasti kysy mitään niin en reagoi ollenkaan. Tajuaisiko hän silloin omaa käytöstään? Vai vain sokeana loukkaantuisi ja perääntyisi? Tähän asti hän on ollut todella kyvytön vastaanottamaan mitään kritiikkiä tai tunneilmaisua. Ainoastaan silloin hän on myöntänyt olleensa liian julma, kun olen itkenyt riittävästi ja luovuttanut tilanteessa, ja ollut valmis perääntymään. No joka tapauksessa, aion pyrkiä toimimaan tasaisen minäni mukaan ahdistuksesta huolimatta, enkä ota häneen yhteyttä hetkeen. En ole onnistunut siinä kovinkaan montaa kertaa. Mutta ainahan voi yrittää. 

Aina välillä saan oloni tasaantumaan, kun oikein keskityn ajattelemaan sitä, miten turha stressaaminen ei hyödytä mitään. En nyt voi juurikaan vaikuttaa täältä käsin mitenkään mihinkään. Joten voisin ihan hyvin keskittyä aivan muihin asioihin. Ja pian toivottavasti pystyn taas. Se olisi normaalia! En tarvitse sen enempää, vain normaalin tasaisen olon, joka minulla vielä hetkeä aikaisemmin oli. Minua myös auttaa aika tehokkaasti se, kun ajattelen Javierin olevan ihan mahdoton. Hänen käytöksensä minua kohtaan on niin kylmää, että miksi ylipäätään tahtoisin antaa itsestäni mitään tuollaiselle ihmiselle? (koska uskon, että tämä on vain välivaihe. Juuri minä sulatan hänet, jee!)  Mietin hänen ärsyttäviä piirteitä, joista en koskaan ole sanonut hänelle puolta sanaakaan. Kuten hänen puujalkahuumorintajunsa. Se saa minut joskus ajattelemaan, että onkohan hän niin fiksu alkuunkaan kun olen kuvitellut. (saatan oikeasti olla mennyt lankaan tässä ottaen huomioon muun sosiaalisen kyvyttömyyden) Lisäksi hänellä saattaa olla jonkinlainen ongelma alkoholin kanssa. Hän on maininnut tästä periytyvästä piirteestä joskus sivulauseessa, ja hyvin usein hän on juonut itsensä kaatokänniin. (en usko että se on oikea ongelma, eikä asia edes häiritse minua, jos se ei heikennä hänen luotettavuutta) Ja lisäksi vielä se, että Javier selkeästi tahtoo tulevaisuudessa perustaa perheen, mutta vaikuttaa mieheltä, joka toivoisi vaimon hoitavan lapset ja kodin. (hänessä on ihana leikkisä pehmeä puoli ja hän saattaisikin olla loistava osallistuva isä. Saatanhan joskus muuttaa mieltäni jos kaikki muu toimisi loistavasti) Ja edelleenkin se, että kaiken tämän typerän pohdinnan ja ahdistuksissa olemisen taustalla on vahva tunne siitä, että jos vain pelaan korttini oikein, niin pian Javier olisi lähestulkoon polvillaan luonani. Minun vain pitäisi kääntää roolit toisinpäin. Kuten aiemminkin. Ongelma vain on se, etten nähtävästi pysty siihen kovin hyvin, ellei se tapahdu aidosti.

Niin kauan kun tilanne on näin polttelevana kesken Javierin kanssa, en pysty innostumaan mistään muusta. En keksi ahdistukselleni muita syitä kuin hänet. Esimerkiksi Karri, jonka kanssa olen jutellut aktiivisesti, ja josta olen jollain tavalla ollut kiinnostunut aina, saisi varmasti minut toipumaan välirikosta mukavasti. Mutta nyt kun odottelen Javieria, niin saatan siinä sivussa etäännyttää hänet kauemmas. Puolet Javierin poissaolosta on jo kulunut. Joten vielä vähän aikaa. Kunhan en nyt sekoile yksinäni turhien ajatusteni kanssa liikaa. Kunhan en anna ahdistuksen pilata kaikkea. Inhottaa, kun olen ollut sisällä koko kauniin sunnuntaipäivän. Olo on kaikin puolin ärsyttävä ja yliherkkä. Juuri tämä paska tunne, kun tuntuu että asiat ovat pielessä, vaikka sinänsä mitään pahaa ei ole tapahtunut. Pahaenteisyys, joka oli kadoksissa jo jonkin aikaa, vällyy taustalla. Mutta jos se on vain tämä tyhjästä tuleva ahdistus, niin silloin minun ei tarvitse uskoa sitä.

kommunikaatiokatkos

Vaikka olen kauhea kontrollifriikki enkä anna asioiden lipsua vääriin uomiin etenkään arkirytmi- tai päihdeasioissa, niin olen viime aikoina tutustunut aika paljon materiaaliin, joka kirkastaaa sitä, miten yleensä ahdistusta hoidetaan. Tai miten ahdsitusta potevat ihmiset itse sitä hoitavat. Siis päihde- ja lääkenäkökulmasta. Ja olen yllättynyt että erittäin voimakkaita rauhottaviakin lääkkeitä määrätään aika heppoisesti pitkinäkin kuureina. Minulla ei ole reseptiä bentsolääkkeisiin, jotka siis oikeinkäytettynä vievät ahdistuksen tunteen pois lähes saman tien. Eivätkä tarvitse viikkokausien aikaviivettä, jotta vaikutus alkaisia tuntua, kuten nämä muut lääkitykset. Siksihän ne ovat niin ihania ja haluttuja! Ja koska nykyään itsekään en suotta syyttä tahdo lillua kärsimyksessä, niin nappaan heti perjantaiaamuna normaalin lääkitykseni lisäksi puolikkaan diapamin ja rivatrilin karkoittamaan heti aamusta sisimmässä pyörivä ahdistus pois. Jotkut syövät tällaisia joka päivä! Joten minä saan turvautua niihin aina silloin tällöin kun tarve on oikea. Ja koska tänään en ole lähdössä viihteelle ystävien kanssa, vaan tarkoitus on viettää rauhallinen ilta perhejutuissa, niin en voi jättää ahdistuksenpoistomahdollisuutta kavereiden tai muiden lievien päihteiden varaan. Heti aamulla ajattelen, etten saa pilata tätä päivää olemalla allapäin ihan turhaan. En halua miettiä Javieria kun pitäisi keskittyä johonkin  ihan muuhun. Ja näiden lääkkeiden avulla se on mahdollista. Ja sitä paitsi. Edellisiltana olemme vaihtaneet kuulumisviestit Javierin kanssa ja hän ei ole reagoinut mitään viimeisimpään pitkään viestiini. Ei mitenkään, vaikka on sen jälkeen ollut somessa tuntikausia sekä tänään että huomenna. Ja koska asia häiritsee minua, niin heti perjantaina iltapäivän aikana kysyn suoraan, että onhan kaikki okei. Ja että ymmärrän lomakiireet, mutta vastaamattomuus tuntuu tylyltä. Lisäksi vitsailen jotain  kommunikaatioharjoituksista, jottei hän ottaisi sitä liian painostavana. Todellakin teen tämän, koska kehtasi loukkaantua minun viestistäni ilman mitään syytä. Ja minä aion olla se joka osaa sanoa jos jokin asia häiritsee. Koska onhan se oikeastikin vähän kylmää, ettei viitsi vaivautua uhraamaan vastaamiselle kymmentä sekuntia. Muuten asia vaivaisi minua. Me olemme sopineet voivamme puhua mistä vain ja Javier on valittanut minun huonosta kommunikaatiostani. Joten nyt ainakin yritän olla riittävän neutraali, mutta tuoda silti esille minua vaivaavan asian. Ja se tuntuu oikealta ainakin nyt kun Javier ei ole vielä ehtinyt vastata.

Huomaan kuinka aamulääkkeet ovat tehneet kraaterista enimmäkseen tunnottoman. Mukavan turvallista. Teen kaikkeni etten pilaa fiilistäni tänään. Ja kaikki yhteydenpito Javierin kanssa varmasti auttaa asiaa, vaikka hän sanoisi mitä. Me ollaan nyt uusilla vesillä ja täällä käytetään vähän erilaisia hengenpelastusmenetelmiä. Joten ui tai uppoa. Huomaan pystyväni keskittymään hauskanpitoon kavereiden kanssa, ja nautin keskusteluista Ninon ja Karrin ja muiden kanssa. Mutta siinä samalla minun pitää huolehtia prioriteetistani ja siitä, että välit Javieriin ovat hyvät turhan stressaamisen välttämiseksi. BLING. Javier vastaa ja valittelee huonoja nettiyhteyksistä ja niin edelleen. Sanoo, ettei ole mitään syytä stressiin. Halihymiö. No. Onhan hän roikkunut somessa, joten nähtävästi sitten unohtanut vastata minulle. Mutta sellaista sattuu. Vastaan toteamalla, että haluan vain että meidän on helppo puhua toiselle mistä vain, ja selvittää mahdolliset huolet heti. Iloisesti ja hymiöin. Ja toivotan hyvää perjantaita. Olen iloinen että otin asian selville, koska muuten asia olisi häirinnyt minua enemmän. Ja ehkä nyt Javier käsittää että on epäkohteliasta jättää vastaamatta viesteihin. Mutta toki jos hän ei kunnostaudu ja viitsi välittää sen vertaa, että pitäisi normaalisti yhteyttä, kun viestintä on muutenkin niin harvaa, niin kyllähän sekin jotain kertoo hänestä miehenä. Mutta olkoot hän ongelmineen ja käytöstapoineen siellä kaukana. Emmeköhän ole viisampia kun hän palaa takaisin. Olen miettinyt, että jos hän kutsuu minut luokseen sitten palattuaan Suomeen ja palauduttuaan rankasta matkasta varmastikin sen kaksi viikkoa lisää. Niin katkerohetkilläni olen miettinyt, että sanoisin, että tulen kyllä jos hän ei ole tapaillut muita lomansa aikana. Mutta että en tule, jos hän ei tuon vertaa arvostanut minun esille tuomiani tunteita ja toiveita suhteen etenemisestä. Etenkin kun tavallaan edellistapaamisemme päättyi siihen, että hän hyväksyi ehtoni sanattomasti. Harrastamalla kanssani maailman parasta seksiä, vaikka olin aiemmin sanonut, että niin saa tapahtua vain jos me sitten oikeasti tapaillaan. Hah ihan kuin sillä olisi jotain merkitystä. Hän voi nähdä tilanteen aivan toisin. Koska hän ei suostu puhumaan. Jotenkin jopa villiinnyn ja vapaudun, kun ajattelen että lähes kaikki vastuu tilanteemme etenemisestä on minulla. Ja jos hän on kykenemätön kehittymään niin pikkuhiljaa kai lopputuloksestakin alkaa tulla minulle vähämerkityksisempi. Jep, tällaista voin taas kirjoittaa silloin kun ahdistus ei polttele rinnassa menetyksenpeloissansa. No mutta. Tänään on edessä siis rauhallinen ilta. Ja huomenna aikaisin suoritan sukujuhlavelvoitteet, jonka jälkeen pääsen varmasti viettämään kivaa iltaa taas ystävien pariin. Joten ainakin on kaikenlaista mihin keskittyä viikonloppuna. Mutta kun puoli tuntia myöhemmin näen Javierin lukeneen kivan viestini ja viikonlopputoivotukseni, eikä hän vastaa taaskaan mitään, niin minua alkaa ärsyttää. Siis camoon. Juuri toiveikkaana yritän kehittää kommunikaatiotamme ja panostaa siihen, että voisimme olla vaivattomammin yhteyksissä pikkuasioistakin. Niin Javier jättää taas reagoimatta. En voi olla lähettämättä hänelle viestiä, jossa lisään, että on yleensä kiva vastata edes jotain. Ja vastaamattomuus tuntuu tylyltä. Se on totta. Hänestäkin tuntuisi pahalta. Jos tämä nyt saa hänet ahdistumaan niin sitten hän ei todellakaan ole valmis mihinkään, mitä häneltä odottaisin. Jos hän ei ole valmis vaihtamaan muutamaa viestiä muutamaa kertaa viikossa, vaan kokee sen painostuksena. Niin ihan varmasti ärsyynnyn vielä enemmän. Ja kuluu tunti eikä Javier reagoi viesteihin mitenkään. Onneksi tämä ei saa ahdistustani täysillä aktivoitumaan nyt kun mun sydämel on keinotekoinen kypärä (samuli edelmannin äänellä) taas hetken. Ainakin järkeviä asioita on sanottu ääneen. Jos Javier ei käsitä miten normaalit ihmistunteet toimivat, niin voin kyllä mieluusti sen hänelle kertoa. Ja hänen tämänhetkinen käytöksensä viittaa siihen ettei häntä juurikaan kiinnosta mitä mieltä minä asioista olen.

Back to happiness

Selviydyn maanantaista aika hyvin. Päätän etten mene ruokakauppaan vaan tarkistan, mitä kaapeista löytyy ja kokkaan niistä jonkin ruoan. Ja jostain syystä juuri nämä jämäruoat ovat välillä parhaita. Tällä kertaa löydän pastan sekaan pian vanhentuvat leikkeleet, kermaa, maissia, pinaattia ja edellisviikon uunimakkaraillallisesta jääneet juustoraasteet. Nam! Kaksi annosta kelpaa perheenjäsenellenikin. Ja kissa nuolee loput. Vietän iltaa katsellen Breaking Badia, jonka katsominen jäi meillä aikanaan kesken Manuelin kanssa. Ja Westworldia, jossa en meinaa pian pysyä kärryillä. En kuule Javierista mitään, mutta ajattelen pitää häneen normaalisti yhteyttä ja illalla lähetän kivan kuulumisviestin, jossa vielä toivotan kivaa iltaa. Ja vähän myöhemmin Javier vastaa minulle maisemavalokuvalla. Ei sanan sanaa. Jos roolimme olisivat toisin päin, niin Javier loukkaantuisi verisesti siitä, etten vastaisi hänen viestiinsä muutoin kuin kuvalla. Ollessani omalla minimatkallani muutama viikko sitten vastasin johonkin Javierin turistikäyntiin liittyvään kysymykseen muun keskustelun lomassa, että jutellaan tästä enemmän sitten kun näemme. En tarkoittanut sillä mitään pahaa, vaan lähinnä halusin osoittaa, että tahdon nähdä hänet pian kun palaan lomalta. Ja kun kotiin saavuttuani ehdotin suoraan Javierille tapaamista (i need hugs!), niin hän torppasi minut käskien hakea halaukseni muualta. Muka vitsikkäästi. Antaen minun ymmärtää, että hän on kiireinen. Ja jälkikäteen Javier paljasti, ettei tahtonut tavata minua, koska olin ollut niin tyly hänelle aiemmin ja halunnut puhua kuulumisista myöhemmin. Enkä silloin heti. Taas yksi loistava esimerkki siitä, miten väärin Javier on ottanut minun hyvänä tarkoittamani lauseen. Hän on suuttunut minulla aivan turhaan, eikä edes vaivautunut kertomaan minulle olevansa vihainen. Ja hän syyttää minua huonosta kommunikaatiosta! Nyt tätä miettiessäni oikein turhaudun, koska se osoittaa miten sokea Javier on omalle käytökselleen. Hän odottaa muilta jotain mitä itse ei osaa antaa. Miten saisin hänet käsittämään sen? Hetken aikaa mielessäni välähtää, että Javier on liian hankala ja vaurioutunut. Sellainen ihminen, joka jo valmiiksi kostaa toiselle asioita, joita on kehitellyt omassa päässään. Sellainen, joka jo valmiiksi pettää ja on inhottava, koska toinen on varmasti kuitenkin ansainnut sen. Sellainen joka aina epäilee pahinta. Ehkä Javierila on sama paniikkioire potentiaalisissa hylkäämistilanteissa kuin minulla, mutta hän ei vain tajua sitä, eikä siten osaa edes yrittää päästä siitä eroon. Pitäisikö minun aina olla varpaillani siitä mitä sanon, ja varmistella ettei hän vain ole vahingossa loukkaantunut jostain? Ja sitten saattaa kulua päiväkausia, kun hän on vihainen ja loukkaantunut, ja minä vain ajattelen hänen olevan kiireinen ja kaiken olevan kunnossa. 

Nythän minun pitäisi samalla logiikalla olla vihainen ja pettynyt siihen, ettei Javier vaivautunut vastaamaan viestiini oikeastaan ollenkaan. Ja heti minusta tuntuu, etten taida vaivautua ottamaan yhteyttä häneen enää ennen kuin hän tekee sen itse. Minua ärsyttää. Ärsyttää, koska näemme kaiken niin eri tavoilla ja pelkään, ettei hän olekaan kykenevä tai valmis joustamaan omista jäykistä näkökulmista ja traumoistaan. Minä sentään yritän muuttaa omaa käytöstäni ja nähdä asiat realistisesti, enkä omien valheellisten tunteiden ja ajatusten värittäminä. Siispä huokaisen syvään ja koitan antaa asian olla stressaamatta minua. Heti kun tilaisuus tulee, niin aion ilmaista Javierille, että olen huolissani siitä, ettei hän näe omaa käytöstään. Mutta nyt annan hänen ottaa minuun yhteyttä seuraavan kerran. Ihan pieni mykkäkoulumurjotus nostaa sisälläni päätään. Ja koitan olla antamatta sille valtaa. Oikeastaan koen, että tämä ahdistushäiriö, joka on kai seurausta erilaisista vaikeista elämänkokemuksista ja alttiuksista, vääristää kaikkea käytöstä sekä minussa että muissa. Aika harva ihminen on oikeasti tasapainoinen ja kykenee toimimaan ilman mitään vääristyineitä odotuksia. Aika harva varmaan tajuaa sitä, että omat ajatukset ja tunteet eivät vastaa realiteetteja. Koska lähes jokaisella on taustalla niitä kokemuksia, jotka laukaisevat vähäisiä tai merkittäviä oireita, jotka vaikuttavat etenkin ihmissuhteisiin. Ja usein se on ahdistusta. Mutta ahdistus kai kuuluu normaaliin elämään. Vaikka se ohjaakin käyttäytymistämme eri tilanteissa joskus liikaa. Joten onko kyse sairaudesta tai häiröstä ollenkaan, vaan vain inhimllisestä ihmisyydestä? Missä se raja menee, että mikä on normaalia epäröintiä ja elämäntuskailua, ja mikä on sitä tilanteita pilaavaa panikointia, jossa ylireagoidaan ja olla sokeita? Ja mitä tapahtuu jos onnistuu pääsemään näistä niin sanotuista menneisyyden kahleista vapaaksi. Niin, ettei enää ahdistaisikaan yhtään ylimääräistä. Osaisi nähdä tilanteissa, tulevaisuudessa ja ihmisisissä hyvää sen sijaan, että epäilee aina hyvien asioiden menevän jollain tavalla pieleen. En tiedä, mutta aion yrittää ottaa selvää. Ja sitä paitsi. Minähän jo onnistuin jokin aika sitten tässä osittain. Koin olevani onnellinen. Enkä tarvinnut ketään! Ja aion pikimmiten palata siihen tilaan. 

 
En ole varma mitä tässä välissä ehti tapahtua (Javier?), kun kadotin sen hyvän flown hetkeksi. Ja ahdistus, jonka olin oikeastikin jo unohtanut, palasi osittain pikkuhetkiksi takaisin. Mutta on ollut ehkä hyvä saada siitä muistutus. Ehkä osaan entistä paremmin arvostaa taas tasaisuutta jatkossa. Nyt kun olen saanut purkaa taas ajatuksiani Javierista on oma oloni kevyempi ja parempi. Minun on ehkä helpompi olla, kun en näe Javieria niin tavoiteltavana ja hyvänä yksilönä. Minunkin on helpompi päästää toisesta irti, kun hän ei ole täydellinen. Kun voi ajatella, että hän olisi kohdellut minua kuitenkin huonosti. Mutta eihän nyt tarvitse ajatella tällaisia asioita ollenkaan, vaan vain keskittyä nykyhetkeen ja ottaa rennosti. Olen vaihdellut kivoja kuulumisia Karrin ja Ninon kanssa. Ja suunnittelemme innolla muutaman mahtavan ystävän kanssa pientä kotimaareissua seuraavan viikon viikonlopulle. Alan aidosti innostua siitä! Fiilis on hyvä. Mutta siitä huolimatta haen tiistaina lounastauon aikana ahdistuslääkkeeni apteekista auttamaan minua tässä prosessissa, jonka tarkoituksena on päästä riippumattomasti onnelliseksi ennen kuin Javier palaa takaisin. Siis ainakin vähäsen. Back to living in a moment! Täytyy muistaa muistuttaa itseään päivittäin hetkessä elämisestä. Siitä, ettei mitään sellaista kannata murehtia, mille ei voi mitään. Asetan puhelimeni taustakuvaksi tsemppaavan iskulauseen, jotta aina puhelinta vilkaistessani saisin alitajuisia vaikutuksia tukemaan huolettomuuttani. Kiva leppoisa tiistai on edessä.

keinulaudalla

Olen ollut maanantaina vähän ärsyyntynyt siitä miten etäiseltä Javieri on taas vaikuttanut, mutta en voi olla varma johtuuko tuo fiilis vain minusta. Ja koska en näköjään välitä enää niin kovasti siitä minkä vaikutuksen annan itsestäni muille, niin kysyn ihan suoraan että tavataanko tällä viikolla. Aiemmin Javier on sanonut, että ehdota suoraan tapaamista jos kerran sellaista haluat. Hän on kiireinen ihminen eikä osaa lukea ajatuksia! Hän on kylmä ja vaikastitavoiteletava. Joten ehdotan sitten. Vaikkakin minua ärsyttää niin paljon etten juuri nyt edes jaksaisi nähdä häntä. Mutta ennakointi on aina hyvästä. Javier ei vastaa mitään pitkään aikaan vaan menee heti offlineen. Mutta ennemmin tai myöhemmin hänen on pakko vastata, joten olen taas tehnyt tehtäväni. Otan lasillisen laadukasta italialaista punaviiniä, jonka joskus aiemmin olen ostanut deitti-iltaa varten. Muutoin olen vähentänyt alkoholin käyttöä sen verran, että pari lasia silloin tällöin arkena on jo enemmän kuin sallittua. Samalla kun vilkuilen jotain sarjaa ja koitan nauttia vapaaillastani mietin mielessäni millaisen eroviestin oikein hänelle laittaisin, jos hän nyt selittelisi ettei ehdi tavata. Sanoisin, että on törkeää, että hän ylipäätään tahtoi tavata minua vielä sen jälkeen, kun sanoin, ettei tunteeni jaksa mitään kepeää ja pinnallista tapailua. Puhelin soi. Jukka soittaa ja haluaa vain jutella. Olemme tavanneet viikonloppuna ja kaikki on sujunut hyvin. Hän tapailee jota kuta, joten käyttäytyy hyvin illanistujaisissamme. Vaikka aina ohikulkiessaan koskettaa olkapäätäni ja kuiskaa, että välittää vielä. Nyt Jukka vain haluaa puhua siitä, miten kiva oli olla samoissa kemuissa viikonloppuna. Ja että toivottavasti voidaan olla kavereita. Sanon, että tottakai voidaan. Jukka kysyy kuulumisiani ja purskahdan itkuun samalla kun selitän, että perusalkuviikot ovat välillä vaikeita, vaikka kaikki on hyvin. Jukka ymmärtää ja ehkä puhuminen tekee ihan hyvää. Meillä on vielä se kaverillinen yhteisymmärys kaiken muun pohjalla. Unohdan hetkeksi odotella Javierin vastausta suoraan kysymykseeni. Jukan kanssa sovimme että törmäillään taas jossain kavereiden kanssa. Ja mikäs siinä. Syön puuroannoksen iltapalaksi ja nukahdan sohvalle. Herään yöllä ja huomaan Javierin vastanneen jotain, mutta olen sen verran unenpöpperössä, etten lue viestiä vielä. 

Aamulla herään tosi sikeästi nukutun yön jälkeen pirteänä. Kestää hetki muistaa, että mikä päivä ja todellisuus on kyseessä. Katson puhelimen näyttöä ja luen kuinka Javier ehdottaa tapaamista tälle päivälle, mutta samalla selittelee olevansa taas kiireinen koko ensi viikonlopun. Ristiriitainen olo. Haluan nähdä hänet ja ikävöin häntä. Mutta samalla ärsyttää, että minä saan vain näitä ylimääräisiä arkivapaita, kun lomat ja viikonloput hän on jossain muualla. Mietin matkalla töihin, että mitä vastaisin. Miten saisin sekä nähtyä hänet että muutettua asioita johonkin suuntaan. Vastaan, että voin tulla tänään kylään, jos sovitaan seuraava tapaaminen muualle kuin arki-iltaan jo valmiiksi. Jos kerran sitä haluan niin sitten sitä pyydän. Yksinkertaista. Teen kaikkeni rimpuillakseni irti tästä limbosta nopeammin kuin aiemmin. Nyt jos Javier ei pysty sopimaan tulevaisuuteen muuta kanssani kuin yhden arki-illan, niin voin sanoa suoraan ettei käy. Kestää kauan enne kuin Javier reagoi mitään. Kurkkua vähän kuristaa ja poskia polttelee, koska jännittää, että miten käy. Voisin vain olla huoleton ja mennä hänen luokseen ja viettää ihanan illan. Mutta sitten tämä sama tilanne vain jatkuisi ikuisuuden. Lounasaikaan Javier vastaa. Hän välttelee aihetta. Sanoo, ettei halua puhua näistä asioista. Sitten alkaa pitkä viestienvaihto, jossa selittelen, että tarvitsen jotain enemmän. Tämä kevyt säätö on jo nähty eikä enää riitä minulle. Javierkin käy vähän tunteelliseksi ja sanoo ettei tiedä mitä tahtoo. Selittelee vanhoja sydämensärkymisiä. Pyytää vielä tulemaan, mutta sanoo silti, että haluamme eri asioita. Kysyy kaipaanko parisuhdetta. Ja vastaan, että jossain vaiheessa kyllä. Hän koittaa kysyä, että mitä oikein sitten haluan. Ja sanon, että varmuutta siitä, että meillä on jotain enemmän kuin kaveruutta. Varmuus siitä, että tapailemme toisiamme. Mutta keskustelu ei etene mihinkään. Javier haluaisi nähdä. Ja hän haluaisi ehkä enemmän. Muttei ole varma. Ei osaa toimia toisin. Keskustelumme on lämminhenkinen ja saan sanottua kaiken mitä haluan. Sen miten paljon nautin yhteisistä illoistamme. Ja Javier sanoo samaa. Ja vaikka hän vielä pyytää minut viettämään kanssaan iltaa, niin joudun vastaamaan ei. Ei, jos hän on varma, ettei mikään voi muuttua. Ja tiedän, ettei hän ole varma. Vaikka ei juuri nyt pystykään sitä suoraan sanomaan. Ahdistus kuplii rinnassa kovasti ja pelottaa, että miten tästä selviää. Voisin edelleen milloin vain sanoa, että tulen. Mutta jätän pallon hänelle. Tuntuu hyvältä, että olemme puhuneet avoimesti tunteistamme. Tiedän, että Javierin mieli heittelehtii ja hän saattaa ihan hyvin jonain yksinäisenä hetkenä muuttaa mielensä. Mutta olen ehkä silloin jo päässyt hänestä tämän tuhannennen kerran yli. Ja sen verran viisaampi etten enää palaa takaisin tähän pyörään. Olen laittautunut varmuuden vuoksi treffejä varten, enkä haluaisi vain mennä kotiin. Ehkä ehdotan drinkkejä jonkun kaverin kanssa lohdutukseksi.

Back to basics

Oma loma on nyt lusittu ja se on takana päin. Kaikki on sujunut ihan hyvin. Olen saanut nauttia upean kauniista kaupungista ja pilkkahintaisista ostoksista aina pienten itsesäälihetkien välissä. Mutta onpa kiva olla takaisin. Olen aika malttamaton ja haluaisin heti nähdä Javierin, jota jostain syystä taas aktiivisesti ikävöin. Olemme vaihtaneet pari lyhyttä kuulumisviestiä matkani aikana, mutta torstaina keskityn torkkumaan omalla ihanalla sohvallani ja viikonloppua odottaen, enkä ota kehenkään yhteyttä. Oikeastaan miniahdistus nostaa vähän päätään, kun haluaisin taas kaiken selväksi heti, mutta joudun olemaan kärsivällinen. Rickyn jatkuviin rakkaudentunnustuksiin vastaan lyhyesti, koska ne eivät juuri nyt herätä minussa mitään fiilistä. Lähinnä minua ärsyttää, että hän on niin avoimesti ihastunut minuun, eikä se kenen haluaisin olevan. Otan jopa rentouttavan lääkkeen, jotta pääsen uneen hetimmiten päästäkseni nopeammin eroon viikon viimeisesti arki-illasta. Perjantaina herään pirteänä työpäivään ja ilahdun kauheasti kun näen, että Javier on kysynyt minulta jotain turhaa heti aamusta. Olen ihan varma, että hän ikävöi minua yhtä paljon kuin minä häntä. Alan tuntea oloni hyväksi ja luottavaiseksi, ja olen ihan varma, että pian sovimme tapaamisen lähipäiville. Joten kun olen täynnä energiaa toimistollani, niin vastaan hänen viestiinsä ja pian jo sanon, että tarvitsisin ison tiukan halauksen mahdollisimman pian. Ja mitä vastaa Javier? Että mene kysymään joltain työkaveriltasi. Argh. Toki hän vitsailee, mutta samantien pieni pala nousee kurkkuuni, kun hän tuntuu niin kylmältä. Miksei hän voisi saada edes ripausta Rickyn suorasta innostuksesta. Miksemme voisi tehdä tästä helppoa ja vain haluta olla avoimesti toistemme seurassa. Siispä vitsailemme hetken aikaa, mutta annan kyllä lievän nyrpeyteni paistaa viesteistä läpi, jotta hän saa aikaa muuttaa suhtautumistaan aloitteeseeni ennen kuin olen sopinut viikonlopulle jotain muuta. Nimittäin kaverit jo innolla odottavat minua mukaan hauskanpitoon. Ja jopa eräs vanha työkaveri lähettää minulle viestin ja kutsuu minut ulos syömään. Mutta en ole kiinnostunut, joten tämä tapaus ei pääse hätävaralohtulistallenikaan. 

Tietysti perjantain edetessä kohti iltapäivää alan innostua tuttuun tapaan perinteisestä juhlimisesta ja ystävien tapaamisesta, joten vaikka Javierin vastaus viimeisimpään viestiini ei olisi sellainen kuten toivon, niin selviän hyvin taas viikonlopun ylitse. Minua ei yhtään innosta lohduttautua Ninon tai Rickyn tai kenenkään kainalossa, vaikka he tuolla taustalla tuntuvat olemassa olevan. Koska tiedän, että tapaamme Javierin kanssa kyllä... tai sitten tilanteemme ratkaistuu muutoin näihin suoriin ehdotuksiini. Olen selvästi kyllästynyt epäselvyyteen, enkä jaksa edes välittää siitä jos näyttäydyn liian suorana. Koska True Love ei sellaiseen kaatuisi kuitenkaan. Heh. BLING. Javier ei vastaa, mutta sen sijaan kivat tytöt joihin olen tutustunut kaveriporukan kautta kutsuvat minua illanviettoon. Tanssijalkaa alkaa vipattaa ja taidankin suunnata iloisena suoraan ulos miettimättä romantiikkaa sen enempää!