Maltti on valttia

Herään keskiviikkoon pyöriessäni sängyssä aivan hikisenä. On varmaan yksi ärsyttävimmistä fiilisksistä, kun on ihan kylmässä hiessa peiton alla. Miksiköhän? Ja miten ihmeessä voin hikoilla niin paljon, että lakanat ovat ihan märät. Inhottavaa. Tämäkin on yksi niistä asioista, joille ei kai oikein voi mitään. Minun kohtaloni näyttää olevan sängynkastelija tavalla tai toisella. Kaiken muun ohessa. Hyi. En tykkää. Enkä myöskään tykkää siitä, että seksin yhteydessä ejakuloin niin helposti ja välillä niin paljon, että oikeasti koko sänky on märkä. En vain voi sille mitään. Santiagon kanssa on mahdotonta olla tulematta sillä tavoin tietyissä asennoissa. Ja onko se virtsaa? Vaikka se tulee aivan eri paikasta. En tiedä, mutta tämä asia on hävettänyt minua muutamiin otteisiin tapailumme aikana aika paljon. Vaikka se on useimmin ollut ihan mieleinen juttu. Se on sellainen asia, jolle nauran ja sanon ääneen, että voi ei nyt kävi näin. Ja toinen sanoo myhäillen ettei se haittaa. Mutta onhan se vähän kummallista. Ja nyt nolottaa edes kirjoittaa asiasta. Aikanaan se on ollut tosi harvinaista ja vähäistä. En edes tajunnut koko juttua. Kunnes kai Javier halusi saada tämän reaktion minussa aikaan, ja innostui, kun se onnistui hänen käsiensä varassa aika helposti. Ja minusta tuntuu, että hänen jatkuva innokkuutensa tähän leikkiin aktivoi tämän ominaisuuden jotenkin uudelle tasolle. Koska sittemmin se on ollut yleisempää. Ja lähes jokakertaista näiden hyvin varustettujen kumppanien kanssa. Ne vaan osuu ihan oikeiin kohtiin. Plääh. Mutta siitä huolimatta Santiago on valinnut viettää minun kanssani aikaa. Ja pian me olemme menossa hotelliin, jossa ei ole mitään väliä miten pahasti saamme lakanat sotkettua. En voi oikeasti uskoa, että kohta olemme siellä ihan kahdestaan! Vatsanpohjasta ottaa kun ajattelen niitä intiimejä hetkiä, joita pääsemme viettämään. Jes. Häntä oikein ajatellessani saan aikaan jonkun pienen ikävän, vaikka muutoin olen ihan tyytyväinen ja tasaisen maltillinen omassa arjessani. Ja matkaa ajatellen olen enemmän innoissani ajasta Santin kanssa kuin siitä lomakohteesta. Odotukseni ovat aika matalalla hotellihuoneen ulkopuolisia asioita kohtaan, enkä ole kiinnostunut kuin yhdestä niin sanotusta nähtävyydestä. Saan nauttia Santiagon valmiiksi laatimasta matkasuunnitelmasta ja syödä hyviä ruokia hienoissa ravintoloissa. Hyvässä seurassa. Santiago ei ole halukas jonottelemaan perusturistijuttuihin, mikä ei haittaa minua lainkaan.

Olen parina yönä myös näyhnyt taas valveunia. Viime yönä olen noussut sängystä etsimään vieraita eteisestä. Olen harhaillut asunnossani aika pitkään, kunnes olen tajunnut, että olen yksin ja minun kuuluukin olla. Nyt päivällä olo on vähän väsynyt. En ole ihan niin energisen positiivisella tuulella kuin joinain muina päivinä. Mutta silti olen ihan tyytyväinen. Laiskottaa, enkä ole varma jaksanko osallistua ohjattuun jumppaan kuten alunperin olen suunnitellut. Ehkä yllätän itseni. Mutta joka tapauksessa olen saanut kotitreenit sulautettua tosi hyvin iltoihinikin. Olen tiistai-iltana jutellut Santin kanssa, joka ei pääse musiikkitapahtumaan kanssani tänä iltana. Hän on iloisesti kertonut, että joutuu järjestelemään työ- ja harrastusasioitaan, jotta pääsemme matkalle ajoissa. Hyvä. Ei haittaa. Ja on hauskaa nähdä miten luonnetyypilliseen tapaan hän hoitaa kunnialla ja ylpeänä työasiat kuntoon. Ihan niinkuin Javierkin tekisi. Okein säntillisesti. Korkealla moraalilla. Minua ehkä vähän harmittaa, että näemme vasta lentokentällä seuraavan kerran. Koska minulle ehti tulla vähän ikävä. Jos ajattelen häntä tarkemmin niin ikävä puhkeaa rintaani, ja haluaisin jo viettää hänen kanssaan enemmän aikaa. Mutta kaikki on hyvin. Ja viihdyn myös itsekseni. Etenkin kun keskityn itseeni ja tähän hetkeen, enkä varta vasten haaveile yhteisistä hetkistämme. Viimeinkin osaan olla jatkuvasti murehtimassa. Hitaasti hyvä tulee. Jos en tänään jaksa lähteä minnekään, niin voin tehdä treenit kotona, kuten tiistai-iltana. Voin kokata jotain hyvää ruokaa ja käydä Elinan kanssa lasillisilla. Voin tehdä mitä haluan. Ja silti Santi on siellä. Ja meidän matka. Ja ties mitä. Koko tulevaisuus. En malta odottaa, että saan tietää millainen Santiago on matkalla. Onkohan hän pakannut paljon tavaraa mukana parin päivän lomalle? Hermostuukohan hän jos jokin suunnitelman osa ei toteudu odotetusti? Heltyyköhän hän romanttiseksi kanssani. Aion pussailla häntä joka paikassa ja ottaa yhteiskuvia. Ottaa kädestä kiinni jos siltä tuntuu ja sanoa, että me voidaan ajatella olevamme romanttisella irtiotolla. Tuleekohan meille jokin erimielisyys? Sellaista on tosi vaikea kuvitella. Ehkä enintään jompi kumpi turhautuisi jostain meihin liittymättömästä asiasta ja toinen saisi yrittää saada toista paremmalle mielelle. Ja onnistuisi siinä varmaan aika hyvin. Ai kun kivaa ja jännää. Ja parasta on, että se on toteutumassa ihan kohta. Ja kaiken tämän intoilun taustalla olo on rauhallinen ja tasainen. Ei merkkiäkään pahaenteisyydestä. Ronin kohdalla olisin pelännyt aina viimeminuuttiin asti koko reissun peruuntumista. Mutta jostain syystä luotan Santiin täysin.